Esa Kirkkopelto: HUMANOIDIHYPOTEESI. Posthumanismia pelkän järjen rajoissa

Transkriptio

1 1 Esa Kirkkopelto: HUMANOIDIHYPOTEESI Posthumanismia pelkän järjen rajoissa Tämän esseen tarkoitus on tarjota filosofinen näkökulma Maan ulkopuolista kehittynyttä elämää koskevaan pohdintaan ja kiistaan. Se pyrkii osoittamaan, ettei aiheen pohtimisen tarvitse rajoittua tieteelliseen spekulaatioon tai kvasiuskonnolliseen fantasiaan. Kysymys voidaan niin ikään irrottaa kiistasta, joka tänä päivänä vallitsee tieteen ja uskon välillä koskien erinäisten ihmiselle selittämättömien ilmiöiden tulkintaa. Aiheen pohtiminen ei ole pelkästään järjellistä vaan myös tarpeellista, koska sitä kautta voi löytyä ulospääsy niistä umpikujamaisista erimielisyyksistä, joihin helposti päädytään silloin, kun pohditaan koko ihmiskuntaa koskevia kysymyksiä. Humanoidi, humanoidius, voidaan ymmärtää ideana, joka tarjoaa perspektiiviin yhtälailla ihmisyksilöiden kuin ihmisyhteisöjen kehittymiselle. Se voi muodostaa kaikkien ulottuvilla olevan eettisen position ja kokemuksen, josta käsin ihmislajin jäsenet kykenevät tarkastelemaan ja ohjaamaan mielekkäästi toimintaansa. HUMANOIDIKYSYMYS Kysymys maan ulkopuolisen, ihmisen kaltaisen tai ihmistä korkeamman elämän mahdollisuudesta, humanoidikysymys, on askarruttanut ihmiskuntaa varsinaisesti vasta suhteellisen lyhyen ajan. Viime vuosisatoihin asti ovat uskonnot tarjonneet ratkaisun niihin moniin maailmankuvaamme koetteleviin haasteisiin, jotka kysymys avaa. Vuosikymmen vuosikymmeneltä, vuosi vuodelta, kysymys tuntuu kuitenkin käyvän polttavammaksi. Yhtenä syynä tähän on maailmankaikkeutta koskevan tieteellisen tiedon karttuminen sekä teknologian kehityksen avaamat tulevaisuusnäkymät. Toisena kannustimena on epäilemättä tietoisuus globaalin väestön- ja tuotannonkasvun, sekä näitä seuraavan erilaisen uusiutuvan ja uusiutumattoman jätteen määrän kasvun törmäämisestä planeetan luonnonvarojen ehtymiseen, ilmakehän ja biosfäärin uusiutumis- ja kantokyvyn rajoihin sekä planetaariseen tilanpuutteeseen. Planetaarinen hätätila, josta myös jokapäiväinen kokemuksemme todistaa, on niin ikään alun perin tieteellisen tutkimuksen piirissä artikuloitua ja sen myöhemmin vahvistamaa. Mitä suurempi hätä, sitä suurempi on kiusaus etsiä ja nähdä merkkejä pelastuksesta. Erilaisten uskomusjärjestelmien tai poikkeusyksilöiden välittämät käsitykset tai visiot eivät tyydytä silloin, kun kysymys on koko ihmiskunnan olemassaoloa koskevasta asioista, riippumatta siitä mihin uskontokuntaan, etniseen ryhmään tai yhteiskuntaluokkaan kukin kuuluu. Vain tieteellinen tiedonmuodostus voi yltää tässä suhteessa riittävään varmuuteen ja yleistettävyyteen. Mutta mikä tieteistä on etuoikeutettu humanoidikysymystä pohtimaan? Eikö kysymys ole pikemminkin yhteinen kaikille tieteille? Sikäli kuin näin on, on kysymys lähtökohtaisesti filosofinen koskien ihmisolioiden olemassaoloa kaikissa ulottuvuuksissaan. Tässä mielessä humanoidikysymys liittyy olennaisesti usein esitettyyn kysymykseen koskien ihmislajin yksinäisyyttä maailmankaikkeudessa. Kysymyksellä on tietenkin mieltä vasta kun oletus Jumalasta ihmisen alkuperänä ja päämääränä toimivana oliona on syrjäytetty selitysperusteena. Kysymys esitetään tänä päivänä usein kosmologian piirissä, koska vastauksen oletetaan löytyvän sen suunnasta. Yksinäisyys on käsitteenä kuitenkin eettinen ja eksistentiaalinen, se on olion itsetietoista kokemusta yksittäisyydestään eli

2 2 singulaarisuudestaan, kaltaisensa puuttumisesta, minkä olio voi näkökulmasta riippuen lukea joko ansiokseen tai onnettomuudekseen. Ihmislajin yksinäisyys liittyy sen kykyyn kokea itsensä muista eliölajeista erillisenä, poikkeuksena, yksinäisenä lajina. Kun kysymme tai podemme kosmista yksinäisyyttä, emme yleensä tarkoita muita eliölajeja, vaan samalla poikkeuksellisella tavalla kaltaisiamme olentoja. Se miten tuo poikkeuksellisuus määritellään on perinteinen filosofinen ongelma. Viimeaikaisessa jälki- humanistisessa keskustelussa perinteisiä käsityksiä ihmisen poikkeuksellisuudesta on pyritty monin tavoin kyseenalaistamaan ja tarjoamaan niille vaihtoehtoisia näkemyksiä. Tällaisten näkemysten kartuttaminen on tämänkin artikkelin tavoitteena. Humanoidikysymys ei kuitenkaan ratkea pelkästään muuttamalla ihmisen määritettä, tai tapaamme lukea joitakin olioita kaltaisiksemme, toisia ei. Humanoidikysymyksen olemassaolo merkitsee, että ihminen lajiolentona hylkää myyttiset maailmankaikkeuden selitykset, kykenee kyseenalaistamaan paikkansa universumissa, tuntee vastaavaa yksinäisyyttä ja pyrkii siitä eroon pohtimalla maan ulkopuolisen kaltaisensa elämän mahdollisuutta ja etsimällä merkkejä siitä. Koska yksinäisyyskysymys saa merkityksensä suhteessa maailmankaikkeuteen ja tiede maailmankaikkeudesta, kosmologia, kuuluu luonnontieteiden piiriin, on myös yksinäisyyskysymykseen etsitty vastausta luonnontieteiden piiristä, vaikkei se niiden alaan välttämättä kuulukaan. Perustan kosmologialle muodostaa fysiikka, suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka, yhdistettynä tähtitieteen havaintoihin. Näiden tieteiden asettamissa rajoissa kosmologia soveltaa muita fysiikan alalajeja samoin kuin muita luonnontieteitä, kuten geologiaa, kemiaa ja biologiaa. Tänä päivänä voidaan harjoittaa myös ekso- tai astrobiologiaa. Vaikkei humanoidikysymys kuulukaan noiden tieteiden alaan, ei aihetta voi käsitellä niistä irrallaan. Tieteet ovat osaltaan avanneet koko kysymyksen ja muokkaavat sitä koko ajan tuloksillaan. Tässä suhteessa pohdintamme tulee etenemään niiden kanssa dialogissa, pureutuen aiheesta vallitsevien käsitysten ja vallitsevan kosmologisen tiedon välisiin ongelmiin ja ristiriitaisuuksiin. Humanoidi on jo itsessään problemaattinen käsite. Siitä puhuminen on mielekästä vasta sitten kun se pystyy muodostamaan lajikäsitteen, jonka yksi alalaji ihminen nykymuodossaan on. Humanoidit ovat määritelmällisesti ihmisenkaltaisia olentoja. Se, kuinka tämä kaltaisuus määritellään, riippuu yhteydestä. Humanoideja voivat olla yhtä hyvin nuket, robotit, piirroshahmot, myyttiset jumalat ja satuolennot, kuin ihmisapinat tai neandertalinihminen. Tässä käytämme humanoidista merkitystä, jonka se on saanut populaarikulttuurin piirissä, eli viittaamme sillä maan ulkopuolisiin ihmisenkaltaisiin mutta ei- inhimillisiin elämänmuotoihin. Ihmisenkaltaisuuden ei tässä tarvitse rajoittua fyysisen ihmismuotoisuuteen. Jotta ei etukäteen suljettaisi pois erilaisia mahdollisuuksia, ehdotan asian muotoilemista eettisin perustein: humanoidi on ihmislajiin kuulumaton olento, johon ihminen suhtautuu moraalisesti kaltaisenaan, eli joko saman- tai ylempiarvoisena olentona. Tässä mielessä siis eläiminä normaalisti pitämämme olennot voisivat ainakin hetkittäin nousta humanoidin kastiin: muuttumatta ihmisiksi niitä kohdellaan kuin ihmistä. Humanoidikysymys koskee vastaavasti Maan ulkopuolista humanoidia elämää, oli se fyysisesti minkä muotoista tahansa. Edellisestä määritelmästä johtuen en käytä seuraavassa termejä muukalainen tai alien, koska ehdottamani määritelmä sisältää ne ei- inhimillisen alkuperänsä vuoksi, ja koska nämä puolestaan eivät edellytä tässä edellytettyä ihmisenkaltaisuutta. Edelleen vältän termin äly käyttämistä, siitä huolimatta että siitä on tieteellisessä maan ulkopuolisen elämän tutkimuksessa tehty monesti inhimillisyyden ensisijainen kriteeri. Äly kun ei ole pelkästään inhimillinen ominaisuus eikä se missään nimessä ole ainut inhimillistävä ominaisuus. Lisäksi

3 3 älyn määrän vertaaminen lajien välillä on ongelmallista, koska äly suhteutuu kullakin lajilla niiden orgaaniseen konstituutioon ja elinympäristöön. Älyn korostuminen aiheen parissa käydyssä keskustelussa selittyneekin lähinnä sillä, että keskustelua on käyty luonnontieteen valossa, ja sen piirissä ihmisyys yhdistetään helposti sellaisiin piirteisiin kuin aivojen kehittyneisyyteen, tekniseen taitavuuteen tai kielellisyyteen. Mielessä on myös hyvä pitää tieteisfiktion piirissä toistuva kauhuvisio maan ulkopuolisesta kehittyneestä elämästä, joka on pelkästään älykästä. Yleisesti ottaen en halua määritellä inhimillisyyden kriteereitä etukäteen, koska niiden pohtiminen on osa tässä käsiteltävää ongelmaa. Ihmisen kaltaisuus on kontekstuaalinen ja pragmaattinen määritelmä: se on sitä mitä kussakin tilanteessa olemme kykeneviä ja suostuvaisia tunnistamaan kaltaiseksemme elämänmuodoksi. Humanoidikysymystä rajaa myös kysymys elämän mahdollisuudesta yleensä. On monin tavoin eri asia kysyä onko maailmankaikkeudessa muita, ihmisen kaltaisia tai ihmistä korkeampia, siis ihmisen oman mittapuun mukaan kehittyneitä olentoja, kuin pohtia onko Maa- planeetan ulkopuolelta löydettävissä yleensä mitään elämäksi luokiteltavissa olevaa. Jatkossa tullaan erittelemään, millä eri tavoilla nykytietämys voi liitää nämä kaksi kysymystä yhteen. Sitä ennen on kuitenkin kysyttävä, mitä merkitystä tällaisiin kysymyksiin saatavilla vastauksilla on. Moni voisi ajatella, että elämä Maa- planeetalla voisi periaatteessa jatkua kuten ennenkin, sillä edellytyksellä, ettei Maan ulkopuolinen, korkeampi tai matalampi elämä puutu elämänkulkuumme emmekä me pyri sen kanssa kontaktiin. Silti monesti pelkkä tietoisuuskin riittää silloin, kun on kysymys omien tai yhteisten tekojemme ja ponnistelujemme mielekkyydestä. Jos esimerkiksi syystä tai toisesta satumme tietämään, että koko ihmissuvun päivät ovat jostakin syystä etukäteen luetut, on tiedolla olennaista vaikutusta sen kannalta, mihin kunkin kannattaa aikaansa ja vaivansa haaskata, sikäli kuin jokainen meistä on lajiolentona saman kohtalon alainen. Kysymys ihmiskunnan tulevaisuudesta, kohtalosta tai päämäärästä näyttäisi siis liittyvän kysymykseen Maan ulkopuolisen, enemmän tai vähemmän kehittyneen elämän olemassaolosta. Edellinen eettinen kysymys muuttaa olennaisesti merkitystään riippuen vastauksestamme jälkimmäiseen ontologiseen kysymykseen. Niin kauan kuin emme tiedä vastauksia jälkimmäiseen, voimme silti pyrkiä selvyyteen molemmat kysymykset yhdistävän humanoidikysymyksen merkityksestä ja mielekkyyden rajoista. Näin emme vaivaa itseämme ainakaan turhilla kysymyksillä! Tarkoitus onkin seuraavassa pohtia niitä eri vaihtoehtoisia suhteita, joita esitettyjen kysymysten ja mahdollisten vastausten välille voi viritä. Kuten tekstin alaotsikko ehdottaa, pohdintani voi nähdä analogiseksi Immanuel Kantin vuoden 1794 tutkielmalle kristinuskosta pelkän järjen rajoissa i. Kuten pyrin osoittamaan, Maan ulkopuolisen elämän pohdinta ei ole ainoastaan mielekästä ja järkevää, vaan sen perusteella voidaan tehdä myös meidän kaikkien elämään vaikuttavia käytännöllisiä johtopäätöksiä. Pyrin perustelemaan kuinka kysymys ei suinkaan tyhjene populaaria ja tieteellistä keskustelua dominoivaan kiistaan ufojen tai kontaktikokemusten tulkinnasta. Kun tuo tosiasiallinen kiista suhteutetaan humanoidikysymykseen, tuottaa se ratkaisukseen erilaisia ratkaisuehdotuksia, hypoteeseja, joita seuraavaksi on tarkoitus tarkastella. IHMINEN ON MAAILMANKAIKKEUDESSA YKSIN

4 4 Lähden liikkeelle hypoteesistä, jonka mukaan olemme maailmankaikkeudessa yksin. Kutsun tätä mahdollisuutta jatkossa yksinäisyyshypoteesiksi. Jos olemme sitä mieltä että kaltaisiamme lajeja maassa tai maailmankaikkeudessa on (on ollut tai tulee olemaan) vain yksi, ei ei- inhimillisestä ihmisen kaltaisuudesta eli humanoidisuudesta puhuminen ole mielekästä siinä merkityksessä kuin asiaa tässä pohditaan. Jos tekstin lukija sattuu olemaan tämän näkemyksen kannattaja, kannattaako hänen siis jatkaa lukemistaan tätä pidemmälle? Ehdottomasti kyllä, sillä kuten pyrin jatkossa perustelemaan, edellyttää tämänkin kannan muodostaminen tiettyä vierailua Maan ulkopuolella, mikä sitoo sen keskusteluun muiden mahdollisten Maan ulkopuolisten näkökantojen kanssa. Jos yksinäisyyshypoteesi pitää paikkansa, johtaa se kaikissa muodoissaan väistämättä vahvaan humanistiseen näkemykseen: ihminen on ainutlaatuinen olio, kosminen poikkeus, maailmankaikkeuden yksinäinen nimittäjä, kaiken mitta, siis eräänlainen jumala. Se voi vapautua tuosta yksinäisyydestään vain joko muuttumalla (evolutiivisesti) toisenkaltaiseksi, tuhoamalla itsensä tai rakentamalla itsestään kaltaisiaan versioita (kyborgeja, androideja, avattaria jne.) ja pyrkiä näin vähä vähältä muuttamaan maailmankaikkeuden omaksi kuvakseen. Yksinäisyyshypoteesi saa kuitenkin olennaisesti erilaisen merkityksen riippuen siitä, kuinka elämä maailmankaikkeudessa ymmärretään. Yksi on varmaa: yhdellä maailmakaikkeuden planeetoista elää olento, joka kehittyneisyytensä asteen kautta kykenee säätelemään suhdettaan kaikkiin muihin kohtaamiinsa, elollisiin tai elottomiin olentoihin. Samassa mitassa kuin oliolla on valtaa oman asemansa määrittelyn suhteen, on se vapaampi, mutta myös erillisempi suhteessa kaikkeen muuhun. Mutta elämän ja inhimillisyyden välille ei ole pystytty osoittamaan mitään välttämätöntä linkkiä. Kasvavan kompleksisuuden lakia ei ole pystytty todistamaan. Elämän tosiasiasta ei seuraa ihmisenkaltaista monimutkaista olentoa, eikä ihminen toisaalta kaikessa monimutkaisuudessaan väistämättä edistä evoluutiota. Planetaarisen joukkosukupuuton aikana asia näyttäisi olevan täsmälleen päinvastoin. Materialistinen humanisti vetää tästä sen johtopäätöksen, että ihmisen on otettava evoluutio omiin käsiinsä. Materialistisen yksinäisyyshypoteesin mukaan elämä on ilmiönä johdettava niistä aineksista, joista se empiirisen luonnontieteen mukaan koostuu. Elämä on siten materian itseorganisoitumista, joka tuottaa itse itseään ylläpitäviä ja toisintavia organismeja. Elämä Maapallolla olisi sen mukaan äärimmäisen epätodennäköisyyden toteutuma, sinänsä siis eräänlainen ihme, mutta merkityksellinen lopulta vain tuon elämän itsensä näkökulmasta, koska muita näkökulmia siihen ei kerta kaikkiaan ole tarjolla. Elämää on periaatteessa vain Maassa, kunnes toisin todistetaan. Kaikissa tapauksissa, myös Maan ulkopuolella, elämän synty on epätodennäköinen sattuma. Organismien monimuotoistuminen, noiden muotojen kehittyminen ja keskinäinen organisoituminen, evoluutio, on sattumaa elämän itsensä piirissä. Ihmisen kaltaisen organismin synty ja kehitys on jo hieman todennäköisempi sattuma elämän moninkertaisessa ja itseään vahvistavassa kudelmassa. Ihmislajin itsensä kehitys avaa puolestaan uusien epätodennäköisyyksien kentän. Evolutionistisessa perspektiivissä, jossa ihminen yksi asettaa kriteerit kehittyneisyydelle, kysymys ihmisestä luonnon tai luomakunnan päämääränä neutralisoituu. Mitä tahansa ihminen tuottaakaan, on kysymys aina jostakin prosessin mahdollisista päämääristä. Mitään

5 5 kriteeriä ei ole sille, miksi yksi lopputulos olisi toista arvokkaampi. Vain oliolaji itse voi korottaa itsensä erikoisasemaan olioiden joukossa, päämääräksi sinänsä, jos se siihen kykenee. Kyky synnyttää oikeutuksen, jolle rajat voi asettaa vain kulloisenkin ekosysteemin kokonaisuus. Mistä tarve ekosysteemin laajentamiseen Maan ulkopuolelle. Materialistinen yksinäisyysoletus johtaa materialistis- humanistiseen maailmankatsomukseen, jonka mukaan kaikki uskomusjärjestelmät ovat lopulta ihmisen projektioita omista elinolosuhteistaan ja keinoja hallita niitä, osa kosmisen materian itseorganisoitumista. Mitään korkeampaa, syvempää, tuonpuoleista, tulevaa tai mennyttä tarkoitusta olemassaolollemme ei ole. Mikäli ihmisten tahdosta riippumattomat luonnonmullistukset tai joukkotuhot lasketaan mahdollisuuksina pois, on ihmiskunnan tulevaisuus, sen kesto ja laatu, tällöin pitkälti ihmisten itsensä käsissä. Tuota tulevaisuutta voidaan pidentää pyrkimällä eliminoimaan joukkotuhojen syitä tai kehittää keinoja torjumaan noiden syiden vaikutuksia. Ihmiselämän laatua voidaan puolestaan parantaa poliittisin järjestelyin, valistuksen sekä teknologisen kehityksen turvin. Asetelma kuulostaa tutulta ja se vastaakin nähdäkseni laajalti vallitsevaa globaalia länsimaista todellisuuskäsitystä ja poliittista ajattelua. Suhteessa muihin oliolajeihin ja universumiin asetelma sisältää kuitenkin erilaisia keskenään kiisteleviä eettisiä vaihtoehtoja. Jos elämää on vain Maassa, voi ihmiskunta tulkita itsensä sen edustajaksi ja asettaa päämääräkseen esimerkiksi elämän levittämisen muualle universumiin. Tehtävä voidaan karkeasti jaotelleen asettaa joko ihmiskeskeisesti tai elämäkeskeisesti. Voidaan ajatella, että ihmiskunnan tulee ennen kaikkea turvata oman olemassaolonsa jatkuminen ja laadullinen kehitys, jolloin se voi tapahtua sumeilematta muiden oliolajien kustannuksella. Tai sitten elämän pelastuminen, leviäminen ja moninaistuminen on asetettava etusijalle suhteessa ihmisen omaan etuun. Käytännössä valinta ei ole kuitenkaan näin yksioikoinen. Siinäkin tapauksessa, että ihmislaji pyrkisi toimimaan mahdollisimman egoistisesti, se joutuisi, kuin oheistuotteena, huolehtimaan myös muusta eliökunnasta, siinä määrin kuin ihmiselämä on riippuvaista muun elokehän toiminnasta ja hyvinvoinnista. Esimerkiksi muiden planeettojen muuttaminen ihmiselle elinkelpoiseksi, jota vakavasti tänä päivänä kaavaillaan, näyttäisi edellyttävän elämän synnyn ehtojen laajamittaista ymmärtämistä, hallintaa ja reproduktiota, keinotekoisten ekosysteemien synnyttämistä, jne. Ongelman ratkaisee tietenkin koko tehtävän siirtäminen koneille. Jossa skenaariossa olisi mitään mieltä, tulisi meidän kuitenkin saavuttaa piste, jossa koneilla olisi ihmisenkaltainen kokemus itsestään ja ulkomaailmasta. Tekoälyä koskeva tutkimus ja kiinnostus etsii omalla tavallaan ratkaisua myös humanoidikysymykseen. Käytännössä kaksoisside ihmisen selviämisen ja elämän pelastumisen välillä vallitsee kuitenkin jo nykyään omalla planeetallamme, jota uhkaa ihmisen omasta toiminnasta johtuva lajien laajamittainen sukupuutto ja ilmastokatastrofi. Tosiasiassa ihmiskunta on toiminut jo pitkään ikään kuin se olisi maailmankaikkeudessa yksin ja ikään kuin se muodostaisi kaiken elämän päämäärän. Kun ihmiskunnan toimintaa tarkastellaan kokonaisuutena, ikään kuin kollektiivisena yksilönä, sen toiminta heijastaa tiettyä kokonaisvaltaista näkemystä siitä itsestään, ja tuon näkemyksen se voi saada vain itsensä ulkopuolisesta näkökulmasta, planetaarisesti. Ihmiskunta on jokaisen yksilön ja ryhmän toimintaa ohjaava eettinen idea. Yksinäisyyshypoteesi mielletään perustuvaksi luonnontieteen mukaiseen tietoon ja tietämättömyyteen, eli siihen mitä ei vielä tiedetä mutta joka jonakin päivänä voidaan tietää. Mutta tarkasti ottaen käsitystä ei voida johtaa kummastakaan sillä, kuten alussa jo totesin, yksinäisyys on eri asia kuin yksittäisyys. Pystyipä luonnontiede todistamaan asian suhteen

6 6 mitä tahansa että elämää ei ole, että sitä on, että humanoideja ei ole, tai että niitä on, tai että mitään näistä asioista ei voi varmasti tietää ei se ratkaisisi humanoidikysymystä, joka on ihmiskunnan olemassaoloa koskeva eksistentiaalis- eettinen kysymys. Kysymys jäisi voimaan siinäkin tapauksessa, että humanoidin elämän olemassaolo todentuisi empiirisesti. Olipa ratkaisu kysymykseen mikä tahansa, keskustellaan filosofisesta ideasta tai ideaalista, jolla on todellisuutta vain käytännöllisenä toimintaa, myös tieteellistä tutkimusta itseään ohjaavana periaatteena. Filosofisen ratkaisun vastakohtana ei ole tällöin tiede, vaan myytti, uskonto tai ideologia. Filosofisen kritiikin tehtävänä on puolestaan pyrkiä tunnistamaan humanoidikeskustelusta itsestään vastaavia piirteitä. YKSINÄISYYSHYPOTEESIN RAJAT Se että kysymys todetaan filosofiseksi ja eettiseksi tieteellisen sijaan, ei kuitenkaan merkitse, että voimme tästä lähtien jättää sen omaan arvoonsa. Humanoidikysymys haastaa tiedon, myytin ja uskon välisen rajan tavalla, jolla tätä rajaa ei ole aiemmin koskaan koeteltu. Syynä tähän on yksinkertaisesti kosmologisen tiedon tuoma uudenlainen evidenssi, joka koettelee tiedettävän todellisuuden rajoja kokonaisuudessaan. Pitäydytään vielä hetki mainitussa skenaariossa, joka tänä päivänä näyttää siis olevan vallitsevaa todellisuutta. Jos ihminen voi luottaa vain omaan tietoonsa, synnyttää tuo tieto tänä päivänä kuitenkin ilmeisiä ongelmia vallitsevan maailmankaikkeuskäsityksen suhteen. Ensinnäkin, kuten jo on tullut todettua, tietoisuuttamme piinaa koko ajan kirkastuva tieto planeetan rajallisuudesta ihmiskunnan laadullisten ja määrällisten kasvupyrkimysten suhteen. Jos kysymystä tarkastellaan kosmisessa mittakaavassa, alkaa tällöin syntyä suunnitelmia ja hankkeita ihmisen elinpiirin laajentamiseksi avaruuteen, Kuuhun, lähiplaneetoille, niiden kuille ja sitä mukaa yhä kauemmas. On esitetty vakavia suunnitelmia asteroidien, Kuun ja lähiplaneettojen mineraalivarojen hyödyntämiseksi. Rajat näille skenaarioille asettaa teknologian kehitys, luonnonvarat, poliittinen tahto, ihmisen fysiologia ja lopulta myös astrofysiikka. Rajaan tarkasteluni näistä viimeiseen, koska se on aiheen kannalta perustavin. Olettakaamme, että ihmiskunta kykenisi teknologisesti laajentumisongelmansa ratkaisuun. Vaikka ihmiskunta pääsisi tällöin uusien luonnonvarojen ääreen, ja vaikka yksi noista luonnonvaroista voisi toimia myös yhä laajentuvan teknologisen kulttuurin tarvitseman energian lähteenä, kohtaisi kehitys rajansa kuitenkin universumin ajallisissa ja avaruudellisissa mittasuhteissa. Vaikka esimerkiksi Kuusta löytyvät uraanivarat riittäisivät uuteen teknologiseen harppaukseen, tai vaikka ihmiskunnan onnistuisi valjastaa fuusioreaktio uudeksi ehtymättömän energian lähteeksi, asettavat universumin omat mittasuhteet rajat kaikille utopioille. Valonnopeutta hitaammalla vauhdilla ei Universumissa pitkälle pötkitä, eikä toisaalta mikään materiaalinen olomuoto voi tuota vauhtia edes saavuttaa. Tässä mielessä optimistisinkin teknologinen skenaario voi varata ihmiskunnalle tulevaisuuden vain Linnunradan kierteishaaran yhdessä provinsiaalisessa kolkassa. Kaikki muu, jopa suurin osa omasta galaksista, muista galakseista tai galaksijoukoista puhumattakaan, jäävät killumaan majesteetilliseen etäisyyteensä, joka nykytiedon mukaan vielä kasvaa kiihtyvällä vauhdilla. Vaikka ihmistietoisuus voitaisiin siirtää ihmisenkaltaisille koneille, ei tämä perustava ongelma ratkeaisi. Siinäkin tapauksessa että proteesitietoisuuden

7 7 tai proteesielämän synnyttäminen tulisi mahdolliseksi, asettaisi etäisyyksien kasvaminen suhteessa materian ja informaation siirtonopeuteen rajan tähtien väliselle logistiikalle. Jotta positiivinen kehitysskenaario toteutuisi, tulisi kaiken tulevina vuosikymmeninä kuitenkin mennä teknologisesti todella optimaalisesti: uusia energianlähteitä tulisi löytyä, uusiin luonnonvaroihin tulisi päästä käsiksi, nykyisten pitäisi riittää uusien hyödyntämiseen, jotta uusien varojen voimin kyettäisiin takaamaan elämän kehityksen jatkumisen edellytykset. Jos näin kävisi, tällöin ulottuvillamme olisi edellä kuvattu elämä Linnunradan laidalla. Vaikka tyytyisimme kuin kosmiset hobitit tällä tavoin meille aukeavaan idylliseen tulevaisuuteen, emme silti pääsisi pakoon Universumin ajallisia rajoja, jotka lopulta tulisivat panemaan päätöspisteen paitsi (ihmis)elämälle, myös aivan kaikelle olemassaololle. Ajallisessa perspektiivissä ensimmäinen huoli liittyy aurinkokunnassa piileviin vaaroihin. Asteroidin törmäys maahan tai planetaarinen panepidemia lienevät niistä todennäköisimpiä. Ilmakehän lämpenemisen aiheuttama valtamerten pohjiin varautuneen metaanin vapautuminen aiheuttaisi joukkosukupuuton, joka saattaisi ulottua myös ihmiseen. Epäsäännöllisyydet auringon energian tuotannossa ovat niin ikään mahdollisia. Riittävän läheisen tähden räjähtäminen, supernova, voisi niin ikään tuhkata kerta heitolla pois kaiken elämän. Negatiivisista skenaarioista äärimmäisin lienee lopulta koittava Auringon jäähtyminen, laajentuminen ja Maaplaneetan ylikuumeneminen. Mikäli ihmiskunnan onnistuisi jatkua tuohon hetkeen kestävien vuosimiljardien ajan, olisi sen viimeistään tuolloin syytä hankkiutua muille taivaankappaleille, mikäli se mielii jatkaa olemassaoloaan. Olosuhteiden ylikuumeneminen on maailmankaikkeuden mittasuhteissa kuitenkin aina vain väliaikaista ja paikoittaista. Termodynamiikan toisen lain perusteella alkuräjähdyksestä alkunsa saanut tila- ja aika- avaruus kulkee kohti kasvavaa entropiaa, jäähtymistä ja kaiken aineen hajoamista atomaarisia hiukkasia pienemmiksi, yhdistymiseen ja interaktioon kyvyttömiksi osasiksi. Olkoonkin että aikaa tähän lopputulokseen kuuluu vielä määrättömästi enemmän, on se kuitenkin nykytiedon mukainen tulevaisuusskenaario, jolle yrityksistä huolimatta ei ole löydetty vakuuttavaa vaihtoehtoa. Se ei riistä mieltä vain ihmisiltä, vaan kaikilta mahdollisilta maailmankaikkeudessa syntyviltä elämänmuodoilta. Kuolemansa edessä ne kaikki ovat yksin. Mikäli ihmiskunnan ajallisesti ja paikallisesti rajallisilla ponnistuksilla ei ole muuta mieltä kuin se minkä se itse niille antaa, eli jos kaikki elämä on ihmisen kannalta lopulta ihmiselämää, on johtopäätöksenä äärimmäinen pessimismi ja relativismi: teet mitä teet, kaikki on laajemmissa mittasuhteissa samantekevää. Mielekkyyttä voit löytää vain rajautumalla, mutta rajautuessasi tiedät samalla huijaavasi itseäsi! Hyvää voi olla vain se, minkä itse hyväksi koet tai tunnet, eli hyvää voit tehdä lopulta vain itsellesi. Näin ajattelee ihminen, joka on yksin maailmankaikkeudessa ja joka pohtii aika- ja keinovarojaan. Materialistisen humanismin seuraukset ovat äärimmäisiä: jokainen voi vapaasti kuvitella ja valita itselleen ja muille mieleisensä lopun. Johtopäätöstä voi syystä kutsua nihilistiseksi. Aihetta pohtineiden tiedemiesten piirissä yksinäisyyshypoteesi on kuitenkin saanut kannatusta, koska se nykyisen tutkimuksen valossa näyttää tällä hetkellä kaikkein todennäköisimmältä. Edellä olen kuvannut, kuinka yksinäisyyshypoteesi toteutuu käytännössä, eettisesti, riippumatta siitä kannattaako sitä tietoisesti vai ei. Kuinka ihminen peittää itseltään oletuksen nihilistisen ulottuvuuden? Keinoista perimmäisin lienee usko. Tiedeihmisen tapauksessa usko kohdistuu tieteen kehitykseen, jonka uskotaan ajanoloon

8 8 kykenemään paikkaamaan biologiseen elämään ja evoluutioon liittyvät epävarmuudet ja ratkaisemaan ikuisen elämän ongelman, esimerkiksi korvaamalla biologisen elämän teknologisella elämällä. Jos tiede ja teknologia ovat 200 vuodessa kehittyneet niin huimasti kuin ne ovat tehneet, kuinka paljon se kehittyykään 2000 vuodessa? Jos 200 vuotta sitten eläneet ihmiset eivät voineet kuvitella sitä mikä meille on tänään arkipäivää, tulee tulevaisuus vastaavasti ylittämään meidän mielikuvituksemme! Tässä ainutlaatuisessa järkeilytavassa tietämättömyys ja kyvyttömyys täyttyvät fantasioilla, jotka luetaan puolestaan ennemerkeiksi kehityksen tulevista suunnasta. Mistä vain voi unelmoida, sen tiede ja teknologia on toteuttava Materialistinen yksinäisyyshypoteesi on mielekäs yhteiskunnallisissa ja tuotannollisissa olosuhteissa, joissa tiede ja teknologian kehitys edistyvät nykyiseen tapaan. Globalisaatio pyrkii laajentamaan olosuhteet planetaarisiksi. Mutta kestävätkö ne lopulta edes etäisempää tarkastelua? Edellä on tarkasteltu niitä rajoituksia, jotka maailmankaikkeus itsessään asettaa kestävälle kehitykselle. Näiden lisäksi on muistutettava ihmiskunnan itse itselleen muodostamista ongelmista. Yhtenä syynä kosmiseen yksinäisyytemme on esitetty, että kenties riittävän kehittynyt elämä aina lopulta kääntyy itseään vastaan ja tuottaa oman tuhonsa ennen maailmankaikkeuden lopullista tuhoa. Kosmisen kuoleman lain edessä myös moraali olisi tällöin vain piilevää kuoleman halua. MAAILMANKAIKKEUS ON ELÄVÄ Tätä äärimmäisen nihilististä, joskin vaikutusvaltaista johtopäätöstä voi kuitenkin lieventää siirtämällä huomion ihmiselämästä elollisuuden sinänsä suuntaan. Yksinäisyyshypoteesin toista versiota nimitän tässä vitalistiseksi. Sen mukaan ihmiskunta voisi olla valmis uhrauksiin, tinkimään (joko jo hankituista tai saatavilla olevista) kyvyistään ja omaisuudestaan, jotta elämä jatkuisi sekä määrällisesti että laadullisesti. Voisimme ajatella, että tarkoituksemme olisi palvella evoluutiota, joka on viime kädessä ihmisestä riippumaton, hänen ylitseen käyvä kehitysprosessi. Ihmisellä olisi siinä osansa ja aikansa. Vaikka tällainen elämänusko voi kuulostaa metafyysiseltä, on se tänä päivänä kuitenkin käypä argumentti esimerkiksi globaaleista ympäristöongelmista keskusteltaessa. Ihminen voi ymmärtää itsensä esimerkiksi eräänlaisena elämän paimenena, kosmisena puutarhurina, joka vaalii näin itse itselleen asettamaa pyhää tehtävää. Samalla kohdataan kysymys ihmisen oikeudesta ohjailla elämän kehitystä esimerkiksi syntyvyyden säännöstelyn tai geeniteknologian keinoin. Jos ihminen ei osaa itse päättää rajoistaan, jokin muu luonto päättää niistä ihmisen puolesta ja viime kädessä hänen kustannuksellaan. Vitalistinen hypoteesi oletus elävästä maailmankaikkeudesta on tänä päivänä yhä uskonkappale tai pelkkä filosofinen maailmankatsomus, jonka oikeutuksesta voidaan kiistellä rationaalisin perustein. On huomattava, että hypoteesi jää vaille uskottavuutta, jos elämä itsessään katsotaan yksinäiseksi, pelkäksi Maa- planeettaa koskevaksi ilmiöksi, koska silloin ajaudutaan aina edellä analysoituun materialistiseen humanismiin, jossa kaikki elämä on lopulta ihmiselämää. Vitalisti joutuu siksi olettamaan eläväksi koko maailmankaikkeuden. Oletus on monumentaalinen, mutta sen oikeellisuus on toki todennäköisyyden rajoissa. Jos Maan nimittäin ulkopuolelta löydettäisiin todisteita elämästä, olivatpa ne olisivat kuinka vähäpätöisiä tahansa, muuttuisi vitalismi pelkästä filosofis- eettisestä vakaumuksesta empiiriseksi todellisuudeksi. Se että ihmiskunta etsii itselleen merkitystä aktiivisesti tästä

9 9 nimenomaisesta suunnasta, ilmenee niiden monien tieteellisten ponnistusten perusteella, joita kuluvien vuosikymmenien aikana on tehty (ja joita tulevaisuudessa tullaan tekemään) elämän löytämiseksi esimerkiksi Mars- planeetalta tai Jupiterin tai Saturnuksen kuiden uumenista. Myös aurinkokunnan ulkopuolisten eksoplaneettojen löytyminen on tehnyt elävän universumin hypoteesin todennäköisemmäksi. Vastaavasti oletus, jonka mukaan vain Maassa ylipäätään olisi elämää materialistinen yksinäisyyshypoteesi on alkanut vaikuttaa epätodennäköisemmältä. Jos merkkejä Maan ulkopuolisesta elämästä löytyisi, voisi tuloksella olla ajanoloon huomattavia, jokaisen elämää koskettavia seurauksia. Samalla kysymys elämän synnystä Maa- planeetalla joutuisi uuteen valoon. Moni tähän mennessä esitetty hypoteesi elämän alkuperästä tulisi uudelleen pohdittavaksi. Yksi niistä on kylvöhypoteesi, panspermia, jonka mukaan elämä Maassa olisi peräisin muualta avaruudesta. Elämä olisi voinut kulkeutua Maahan erilaisten kappaleiden, kuten pyrstötähtien tai asteroidien kantamana. Hypoteesi ei kuitenkaan ratkaise kysymystä itse elämän synnystä, vaan siirtää vastuun sen ratkaisusta ikään kuin korkeammalle taholle, a priori tämänhetkisen tietämyksen ulottumattomiin. Oman fantastisen versionsa tästä näennäisen materialistisesta mutta tosiasiassa sangen metafyysisestä hypoteesista muodostaa idea, jonka mukaan elämä Maassa on humanoidien mukanaan tuomaa ja tänne istuttamaa. Vitalistisemman version elämä ei siirry suinkaan mekaanisesti paikasta toiseen vaan universumi olisi läpikotaisin elävä. Elämä läpäisisi universumin eräänlaisen kentän tai dynaamisen periaatteen tavoin, joka sopivissa olosuhteissa alkaisi nopeasti ilmetä materian itseorganisoitumisena ja elämän tunnusmerkkeinä. Haasteena on fysiikan ja biologian välisen kuilun umpeen kurominen. Mikäli tähän joskus pystyttäisiin, ja jos lisääntymiskykyisiä ja olosuhteisiinsa sopeutuvia eliöitä pystyttäisiin rakentamaan epäorgaanisesta aineksista, olisi saavutuksella olennainen merkitys humanoidikysymyksen kannalta. Riippumatta siitä onnistutaanko elämää synnyttämään laboratorioissa, voidaan samaan johtopäätökseen päästä etsimällä elämää Maan ulkopuolelta. Jos avaruudesta löytyisi yksikin bakteeri, tai edes sen jätös tai fossiili, keventäisi löydös olennaisesti kosmisen yksinäisyyden taakkaa. Tuo eliö olisi kehittynyt jostakin, ja se voisi suotuisissa olosuhteissa kehittyä edelleen. Tällöin myös ihmisen kaltaisen, tai vielä korkeamman elämän mahdollisuudelle olisi olemassa paremmat empiiriset edellytykset. Voisimme myös olla varmoja, että nuo muiden planeettojen kehittyneet olennot jakaisivat kanssamme samankaltaisia huolia ja tarpeita koskien elämän edellytyksiä ja jatkuvuutta. Voisimme päätellä tämänkaltaisia seikkoja a priori, vaikka edelleenkin jäisimme vaille todisteita heidän varsinaisesta olemassaolostaan. Ihmiskunnan tulevaisuus näyttäisi joka tapauksessa toiselta. Mutta miten vielä paljon enemmän sitä muuttaisikaan tieto humanoidien itsensä olemassaolosta? Ennen kun lähdemme pohtimaan tämän mahdollisen tiedon seuraamuksia, on syytä todeta kuinka materialistinen ja vitalistinen yksinäisyyshypoteesi elävät tänä päivänä tosiasiassa rinta rinnan ja muodostavat ikään kuin saman hypoteesin kaksi puolta. Yksilöinä elämme uskoen vuoroin yhteen vuoroin toiseen hypoteesin versioon pääsemättä pakoon niitä yhdistävää kosmisen yksinäisyyden faktaa. Kun puolestaan ihmiskuntaa pohditaan kokonaisuutena, eli meitä yksinään, asettuu ihmisen riippuvaisuus elokehän tasapainosta ja sen inhimillisestä teknologisesta haltuunotosta kaksoissidokseen, jonka suhteen vallitsee monia erilaisia kilpailevia katsantokantoja. Siinä missä materialistinen hypoteesi näyttäytyy nihilistiseltä, siinä taas vitalistinen hypoteesi jää spekulatiiviseksi, eikä se paremman näytön puutteessa kykene korvaamaan edellistä, vaikka se ekologis- poliittisilta seurauksiltaan voisi olla perustellumpi ja kestävämpi katsanto.

10 10 Vielä on otettava huomioon tieteisfantasian, scifin merkitys. Se elää omaa elämäänsä osana viihdeteollisuutta ilman että se varsinaisesti kyseenalaistaa vallitsevaa järjestystä, ja siten yksinäisyyshypoteesia. Usein se pikemmin vahvistaa tuota kokemusta pyrkiessään pakenemaan sitä. Samalla kyseiset fantasiat paljastuvat joko tarkoituksellisesti tai tahattomasti ihmismaailman allegorioiksi. Vitalistinen ja materialistinen humanismi kietoutuvat tieteisfantasiassa toisiinsa samalla lailla kuin ne tekevät jokapäiväisessä todellisuudessamme. Myös tiedekirjailijoiden esittämättä spekulaatiot post- biologisesta evoluutiosta ja maailmankaikkeuden asuttamisesta kuuluvat tieteisfantasian piiriin, vaikka ne esitettäisiinkin tiedemiehen arvovallalla. EMME OLE MAAILMANKAIKKEUDESSA YKSIN Yksinäisyyshypoteesille vastakkainen on oletus, jonka mukaan emme ole maailmankaikkeudessa ainut kaltaisemme elämänmuoto, humanoidihypoteesi. Humanoidihypoteesiin voidaan suhtautua sekä luonnontieteellisesti että epätieteellisesti. En valitse etukäteen kumpaakaan katsantokantaa vaan pyrin tarkastelemaan ilmiötä kokonaisuutena, koska kyseinen jako on tietystä epäsymmetrisyydestään huolimatta tosiasiallinen, ja jakaa ihmisten näkemyksiä ja kokemusta maailmanlaajuisesti. On tosiasia että on tänä päivänä elää huomattavan suuri joukko ihmisiä, jotka uskovat ja väittävät omaavansa joko suoria tai epäsuoria kokemuksia humanoideista. Julkinen media eri muodoissaan, ja tänä päivänä erityisesti internet, pursuu erilaisia enemmän tai vähemmän vakuuttavia dokumentteja ufoista ja muista selittämättömistä avaruusolentoihin liittyvistä ilmiöistä. Epäsuorien kokemuksen lähteenä ovat yleensä erilaiset tunnistamattomia lentäviä esineitä koskevat ufohavainnot, suorien kokemusten lähteenä puolestaan väitetyt eriasteiset kontaktit humanoidien kanssa. Molemmille kokemuksille on tunnusomaista, että ne nimenomaan kieltävät olevansa fantasiaa tai aistiharhoja, vastoin vastakkaisia epäilyksiä. Ne sisältävät kokijalleen riittävät todellisuuden tunnuspiirteet. Monesti, varsinkin ufoilmiöiden kohdalla, havaitsijoita on useita ja he voivat olla toistaan riippumattomia. Havaintojen todistusarvoa lisää, jos havaitsijat ovat lentäjiä, astronautteja, sotilasviranomaisia tai muita vastuullisia viranhaltijoita. Kysymys on tällöin empiirisesti havaitusta mutta empiirisen tiedon kannalta selittämättömistä ilmiöistä, joiden kokijat tulkitsevat ne merkeiksi ei- inhimillisen mutta ihmisen kaltaisen elämän, humanoidien vierailusta. Käsittelen ensin ufohavaintoja ja palaan kysymykseen suorista kontakteista myöhemmin. Se mikä vaikutus ufohavainnolla on kokijaansa vaihtelee yksilöstä toiseen. Yksi voi kohauttaa vain hartioitaan ja hyväksyä sen, että maailmassa tapahtuu paljon myös selittämättömiä asioita, joista ei kannata välittää niin kauan kun niillä ei ole merkitystä oman elämän kannalta. Toinen näkee niissä uteliaisuutta herättävä arvoituksen, joka muodostaa haasteen ihmistiedolle ja vallitsevalle maailmankuvalle, muttei usko, että tuon arvoituksen ratkaiseminen on omien kykyjen rajoissa. Hän voi ruokkia mielikuvitustaan itseään aihetta käsittelevillä kirjoilla ja elokuvilla, seurata aihetta koskevaa uutisointia ja keskustelua, mutta pitäytyy lopullisista johtopäätöksistä. Kolmas taas nimenomaan pyrkii ratkaisemaan arvoituksen.

11 11 Ilmiöiden arvoitus ratkeaa perinteisesti kahdella tavalla. Joko oma tai toisen tekemä ja dokumentoima havainto nähdään todisteeksi, joka osoittaa humanoidihypoteesin oikeaksi, tai sitten ilmiö selittyy jo olemassa olevan tiedon avulla. Ensimmäisessä tapauksessa, lakikieltä mukaillen, evidenssi siis luetaan riittäväksi. Seurauksena on se, että humanoidihypoteesin itselleen oikeaksi todistaneet ihmiset elävät tässä suhteessa eri todellisuudessa kuin muut. Toisten näkökulmasta, jotka eivät tuota todellisuutta jaa, nämä ihmiset vaikuttavat joko uskovaisilta tai hulluilta. Toinen tapa ratkaista ongelma on pyrkiä osoittamaan, että selittämätön ilmiö on sittenkin selitettävissä, ja että kysymyksessä on kaikesta huolimatta tämän maailman ilmiö. Selitysvaihtoehdot löytyvät usein meteorologian, avaruusteknologian tai psykologian piiristä. Oman lajinsa muodostavat ilmiöt, jotka voidaan osoittaa väärennöksiksi. Niiden tahallisuuden aste voi niin ikään vaihdella. Lisäksi jää koko ajan karttuva joukko selittämättömiä tapauksia, joita koskeva evidenssi ei riitä muodostamaan todistusta suuntaan tai toiseen. Syy ja seuraus suhde ilmiön ja sen aiheuttajan välillä jää osoittamatta. Sama periaate pätee niissäkin lukuisissa tapauksissa, joissa ufokokemukset eivät jää havainnoiksi pelkistä tuntemattomista lentävistä esineistä tai valoilmiöistä, vaan ne ovat havaintoja toimintaperiaatteeltaan ihmiselle tuntemattomista lentolaitteista. Jos laitteiden toimintaperiaate on ihmiselle tuntematon, niiden havaitsija päättelee tällöin, näennäisen luontevasti ja rationaalisesti, että ne ovat siis jonkin toisen, ihmistä kehittyneemmän oliokunnan rakentamia. Päätelmä on kuitenkin epätieteellinen niin kauan kun ilmiön syy on tosiasiassa tuntematon. Yhtä kauan selityksen korvaa arvaus. Se, että kysymyksessä on arvaus, ilmenee paitsi siinä, että se jättää tien auki paitsi monenlaisille epäilyksille, myös monenlaisille fantasioille. Jos esimerkiksi kysytään mistä nämä humanoidit sitten ovat peräisin, on vaihtoehtoja yhtäkkiä lukuisia ulkoavaruus on niistä vain yksi eikä vaihtoehtojen välillä ole mitään kriteeriä. Jos tällaisen vieraan lentolaitteen on kuitenkin sattunut havaitsemaan, ts. jos on havainnut poikkeuksellisen ilmiön nimenomaan vieraana lentolaitteena, kohdataan ongelma, joka on sukua pohdinnalle, joka koskee luonnossa ilmenevää finalismia, tarkoitusperäisyyttä. Sitäkään ei ole koskaan pystytty näyttämään toteen. Silti kuin luonnostamme olemme taipuvaisia ajattelemaan ja havaitsemaan näin, ja tämän taipumuksen voi nähdä jopa inhimillisen teknis- tieteellisen älyn yhtenä välttämättömänä perusedellytyksenä. Lentävä ihmelaite edustaa väistämättä ei- inhimillistä mutta ihmisenkaltaista finalismia. Humanoidin havaitseminen kytkee ihmisen, teknologian ja evoluution yhteen mielessämme salamannopeasti ja neuvoa kysymättä, mikä osoittaa että meille on rakentunut edellytykset, ellei suorastaan taipumus kuvitella vaihtoehtoinen ihminen. Jos oletetaan, etteivät havaitut lentolaitteet ole näkyjä eivätkä trikkejä, ovat loogiset vaihtoehdot seuraavat: joko ne ovat humanoidien tekoa tai sitten keskuudessamme on ihmisiä, joilla on olennaisesti korkeampaa mutta salattua tietoa kuin ufohavainnon tekijöillä. Tieteen, teknologian ja vapaan tiedonvälityksen hallitsemassa maailmassa jälkimmäinen oletus tuntuu kuitenkin jostakin syystä epäuskottavammalta kuin oletus jostakin muualta peräisin olevasta, ihmistä korkeammasta teknologisesta kulttuurista. Selittämättömien ufoilmiöiden runsaus, humanoidihypoteesin ajankohtaisuus, ja erilaisten virallisten ja tieteellisten tahojen suostumattomuus ottaa hypoteesia todesta on antanut aiheen suositulle otaksumalle humanoidien ja valtioiden välisestä salaisesta yhteistyöstä. Sen mukaan humanoidihypoteesia ei pystytä todistamaan, koska on olemassa vaikutusvaltaisia etupiirejä, jotka kätkevät kertyvät todisteet, kuten humanoidien ruumiit, alusten hylyt jne. Oli niin tai

12 12 näin, ufohavainto, jossa havaittu kohde ilmenee vieraana lentolaitteena, on tässä mielessä kuitenkin tieteellis- teknologinen, sillä se perustuu tietoon ihmisen vallitsevasta teknisestä tietämyksestä ja hallitsemasta teknologiasta. Ufoja ei havaita ensisijaisesti enkeleinä tai henkiolentoina, niin kuin mahdollisesti entisaikoina on voitu tehdä. Havaitsijan arvaus on tässä mielessä riittävän valistunut saamaan tieteellisen maailmankuvan puolustajat, skeptikot, liikkeelle. Seikka on huomionarvoinen. Sekä uskovat että skeptikot ottavat humanoidihypoteesin todesta rationaalisena hypoteesina, yksi sen oikeaksi toinen sen vääräksi todistaneena. Skeptikko on oikeassa sen suhteen, että riittävä evidenssi puuttuu, uskova puolestaan sen suhteen, että ihmisellä on ilmeinen eettinen tarve ja miksei myös oikeus toiseen todellisuuteen, eikä tieteentekijäkään pysty tässä suhteessa toimimaan ilman tiettyä uskoa. Äärimmäinen skeptismi, joka kategorisesti kiistää ufoilmiöiden ja humanoidihypoteesin yhteyden, ei ole enää skeptisimiä lainkaan vaan dogmaattista materialistista humanismia ja sellaisena yhtä irrationaalista kuin ufouskovaisuus, joka näkee kaikkialla merkkejä humanoidien vaikutuksesta. Samoin kuin moderni ymmärrys ihmiskunnan osasta virittyy tässä analysoitujen hypoteesien välille, myös skepsismiä kannattelee käytännössä paitsi epäilynhalu myös toive siitä, että tieteellisesti riittävä evidenssi joskus löytyisi. Ehkä ankarin yksinäisyyshypoteesin puolustus löytyy tieteen sijasta lopulta ihmiskeskeisten uskontojen piiristä, joiden dogmit humanoidihypoteesi epäilemättä haastaa. Maan ulkopuolista älyä on luvulta lähtien etsitty myös tieteen keinoin. Avaruuteen lähetettyihin luotaimiin on sisällytetty viestejä ihmiskunnalta ja valtavat radioteleskoopit eri puolilla maapalloa kuulostelevat avaruutta tarkoituksenaan tavoittaa tähtien välistä viestintää (SETI - ohjelma). Myös erilaisten humanoideille suunnattujen viestien lähettämistä harrastetaan laajalti (METI). Etsintä on jäänyt toistaiseksi tuloksettomaksi, mikä on ollut omiaan vahvistamaan yksinäisyyshypoteesia. Pelkän järjen varassa voidaan tässä tilanteessa todeta, että planeetallamme havaitaan toistuvasti ilmiöitä, joille ei ole tiedollista selitystä ja jotka sen vuoksi eivät mahdu yhteisjaolliseen maailmankuvaamme, eli siihen jonka perusteella esimerkiksi yhteiset poliittiset päätökset tehdään. Vaikka olisimme yhtä mieltä siitä, että humanoideja on ja että niitä nähdään säännöllisesti, ei tästä suoraan seuraa mitään todellisuutemme kannalta, niin kauan kun nuo olennot eivät itse pyri siihen aktiivisesti vaikuttamaan. Silti ajanoloon pelkkä tietoisuuskin riittää muuttamaan toimintaamme, jos tieto koskee yhteisen olemassaolomme perusteita. Tiedämme tällä hetkellä, että tapahtuu selittämättömiä ilmiöitä, joiden mahdollinen selitys on ihmistä teknologisesti kehittyneen ei- inhimillisen elämän interventio, oli tuo interventio sitten peräisin avaruudesta, toisesta ulottuvuudesta tai vaikka tulevaisuudesta. Ilmiöiden ja niiden aiheuttajan välisen linkin puuttuminen synnyttää paitsi spekulaatioita, myös aiheellista kriittistä pohdintaa: jos ne ovat täällä, mikseivät ne siis tee itseään tykö todistettavammin, esimerkiksi laskeutumalla jollekin julkiselle paikalle tai ottamalla yhteyttä tiedotusvälineisiin ja vallanpitäjiin? SETI - ohjelman piirissä on huolellisesti varauduttu ensimmäiseen yhteydenottoon ja pyritty sopimaan yhteisistä toimintatavoista. Kontaktia odottavien tai siihen pyrkivien toiveet eivät näytä kuitenkaan vastaavan humanoidien omaa käyttäytymistä. Tällekin kommunikaatiokatkokselle on olemassa populaareja selitysmalleja: ehkä humanoidit eivät halua puuttua toisen planeetan kulttuurilliseen tai geneettiseen evoluutioon. Toisaalta interaktio voisi olla mahdotonta myös fyysisesti, esimerkiksi

13 13 infektiovaaran vuoksi. Tai kenties humanoidit pitävät ihmissukua liian kehittymättömänä ja jopa vaarallisena itselleen! Selitykset vetoavat järkeen ja tuntuvat sinänsä mahdollisilta humanoidihypoteesin rajoissa. Suhteessa humanoidihypoteesiin ne menevät kuitenkin olennaisesti pidemmälle kuin kaikki edellä esitetyt spekulaatiot. Ne tuottavat uudenlaista tietoa, joka ei rajoitu hypoteesin empiiriseen todennettavuuteen. IHMINEN HUMANOIDINA Kun mietimme edellä kuvattuun tapaan miksi humanoidit käyttäytyvät tietyllä tavalla, pyrimme ajattelemaan asioita humanoidien näkökulmasta. Moni voisi pitää tällaisia ajatuksia spekulaation huippuna ja täytenä ajanhukkana. Eikö niiden näkökulmasta, jotka kiistävät Maan ulkopuolisten avaruusalusten ja humanoidien olemassaolon, kysymys ole satuolentojen psykologiasta? Vaikka humanoideja ei olisikaan olemassa, niistä ei tällöin kuitenkaan tule automaattisesti pelkkiä satuolentoja. Ensinnäkin on huomionarvoista, että ihminen on ollut kykenevä luomaan oletuksen itsensä kaltaisesta olennosta, joka ei ole pelkkä henkiolento, jumala tai demoni, ihmiselle luoksepääsemättömän toisen todellisuuden asukki, vaan häntä itseään kehityksellisesti korkeamman eliölajin edustaja. Kuten edellä todettiin humanoidissa luonto, tekniikka ja evoluutio yhdistyvät näennäisen spontaanilla, ihmiselle vaihtoehtoisella tavalla. Ufohavainto synnyttää oletuksen humanoidista. Riippumatta olemassaolostaan humanoidi on joka tapauksessa (ja varsinkin kaikille niille, joilla ei ole vastaavia henkilökohtaisia kokemuksia, eli valtaosalle) erityinen modernin ajan synnyttämä myytti. Myyttiin voi suhtautua väheksyvästi, pelkkänä myyttinä eli satuna, mutta lähtökohtaisesti myytit ovat jotakin enemmän: niillä on perinteisesti voimallinen kyky motivoida ihmisten ja ihmisyhteisöjen kokemusta ja käyttäytymistä. Humanoidin myyttinen olemus ilmenee myös tavassa, jolla se osallistuu, tai usein suorastaan tunkeutuu, ihmisten yksityisiin ja kollektiivisiin fantasioihin. Useimmat kontaktikokemukset, jotka usein vielä paljastuvat vasta hypnoosissa, ovat tämänlaatuisia. Humanoidi on myytti ei- inhimillisestä mutta ihmisenkaltaisesta biologisesta olomuodosta, vaihtoehtoisesta ihmisestä, joka tunkeutuu itsepintaisesti ja vastustamattomasti inhimilliseen tietoisuuteen ja usein myös ihmisruumiiseen. Sen sijaan että pohtisimme mistä humanoidit voivat olla peräisin, kannattaisi meidän kysyä tuon tunkeutumisen syytä ja tilausta, koska sitä voimme etsiä myös itse itsestämme ja toinen toisistamme. Tällöin moni niiden käyttäytymiseen liittyvä epäjohdonmukaisuuskin voisi selittyä. Jos humanoidi on myytti, on se tullut korvaamaan tai täydentämään joitakin toisia, muinaisia myyttejä, sekä sulauttanut aineksia itseensä niistä. Kuten tunnettua, varmin tapa jäädä myytin vangiksi on pyrkiä sitä pakoon. Pelkkä myytin vastustaminen kun voi myös kokea tartunnan kohteestaan ja kääntyä toisella tavalla myyttiseksi, pyhäksi taisteluksi kuviteltuja lohikäärmeitä vastaan. Siksi humanoidinkin kohdalla olisi syytä kääntyä ympäri ja kysyä vakavasti sen merkitystä ja sanomaa. Edeltävän analyysini perusteella alkaa näyttää siltä, että humanoidi rakentuu olemassa olevan (tieteellisen) tiedon perustalle täyttämään aukkoa, joka vallitsee tuon tiedon ja eettisen olemassaolomme välillä. Näyttää myös siltä, ettei kyseistä aukkoa pysty kuromaan umpeen mikään tieteellinen selitys, siitä huolimatta, että tieteen esille tuomat tosiasiat muuttavat koko ajan olemassaolomme ehtoja. Syyn tähän voi tästä lähtien ymmärtää: jos humanoidi on lähtökohtaisesti vaihtoehtoinen ihminen, ei ihminen omin voimin kykene kuromaan umpeen aukkoa itsensä ja vaihtoehtonsa väliin. Siksi humanoidi ei voi voi muuta saapua maailmamme

14 14 ulkopuolelta, ja tunkeutua maailmaamme yhä uudestaan tilanteesta ja vastaanottajasta riippuen yllättäen tai odotetusti, mutta aina meistä riippumatta, kuin parasiitti tai Pelastaja. On niin ikään huomattava, ettei humanoidihypoteesin johtamiseksi tarvita välttämättä ufoja, kontaktikertomuksia eikä edes tieteiskirjallisuutta. Humanoidin voisi johtaa yhtä hyvin Darwinista ja evoluutiobiologiasta. Koska humanoidihypoteesin voi johtaa luonnontieteestä, sitä ei voi luonnontieteen keinoin kumota, ei ainakaan siinä eettisessä mielessä joka sillä myös on, silloin kun se muodostaa vastauksen alussa muotoiltuun humanoidikymykseen. Humanoidihypoteesissa, kuten kaikissa edellä esitetyissä hypoteeseissä, ei tässä mielessä ole edes kysymys varsinaisesta hypoteesista, ehdotetusta ja testattavasta selityksestä, vaan myyteistä, jotka perustuvat tieteeseen, mutteivät palaudu siihen jäännöksettä. Tai sitten on todettava, että jokainen tieteellinen hypoteesi on (myös) myytti kunnes toisin todistetaan. Kuuluisimpia tällaisista lienee eetteri, tai protoplasma. Kun ne selitetään pois, tarjotaan tilalle samalla jotakin todennettavaa. Mutta mikä voisi selittää humanoidin pois? Ja kuka hänestä lopulta haluaa eroon ja miksi? Kenelle tai mille humanoidi on uhka? Edellä jo käytännössä totesimme, että suurimman uhkan humanoidi muodostaa ihmiskeskeiselle maailmankuvalle, jota erilaiset uskomusjärjestelmät ja ideologiat pönkittävät. Monesti tiedemiehet torjuvat humanoidihypoteesin myös sillä perusteella, että on naivia olettaa maan ulkopuolisen elämän olevan ihmisen kaltaista. Tällainen perustelu on humanoidi- ilmiön eettisen ulottuvuuden väärin ymmärtämistä. Humanoidi kun näyttää olevan olennaisesti nimenomaan jälkihumanistisen aikakauden luomus, ihmisen jälkeinen. Jos humanoidin ajatellaan ottavan osaa nykyihmisen kokemukseen, on asian kannalta saman tekevää, mistä humanoidien kulloinkin ajatellaan olevan peräisin: ulkoavaruudesta, Maan uumenissa sijaitsevasta tukikohdasta, ihmiskunnan omasta tulevaisuudesta tai jostakin meille tuntemattomasta rinnakkaisesta dimensiosta tai universumista. Humanoidi saapuu muualta, toisesta todellisuudesta, mukanaan viesti, jonka mukaan toinen todellisuus, toisenlainen, teknisesti kehittyneempi ja eettisesti korkeampi inhimillinen eksistenssi, on mahdollinen, mutta ei ihmisen ulottuvissa, muutoinhan se ei olisi toinen. Ero ihmisen ja humanoidin välillä ei ole kuitenkaan transsendentti, vaan evolutiivinen. Ihmisen erottaa humanoidista kokonaisvaltainen ruumiillis- henkinen muodonmuutos. Siksi olisi väärin pitää humanoidia täydellisenä ihmisenä. Täydellisyyttä voidaan aina lähestyä. Se voidaan saavuttaa (tai ainakin kuvitella) olemassa olevat, mahdollisesti toinen toisensa poissulkevat piirteet yhdistämällä. Humanoidiksi ei tulla kuitenkaan täydellistymällä, humanoidi ei ole humanismia vaan sen jälkeisyyttä, toisen kaltaista olemista, jonka saavuttaminen ei ole kehityksen vaan muodonmuutoksen tulosta. Kun väitettyjä humanoidien viestejä on onnistuttu merkitsemään muistiin, ovat ne muodoltaan itsestään selviltä tuntuvia ihmissuvun toimintaa koskevia eettisiä ohjeita tai varoituksia. Lauseet eivät lisää mitään siihen eettiseen viestiin, joka humanoidin vierailuun itsessään sisältyy ja jonka näytämme ymmärtävämme välittömästi. Suhteessa kokevaan minuuteen on humanoidi hänen eräs äärimmäinen, etäinen mahdollisuus, ekstaattinen minuus, joka on singonnut tähtiin ja palannut sieltä olennaisesti muuttuneena. Kaukaisuus ei tässä tapauksessa merkitse enää fyysistä etäisyyttä, valovuosia, vaan kokemuksellista etäisyyttä suhteessa omaan toiseuteemme. Samassa perspektiivissä koko humanoidikysymys irtautuu olioiden olemassaolon pohdinnasta: jos heitä ei ole, sitä varmemmin kysymys on vain ihmisestä itsestään, hänen omasta etiikastaan tänä vasta alkaneena jälkihumanistisena aikakautena. Jos taas humanoideja on empiirisesti olemassa, asettavat he meille silloin joka tapauksessa ennen kaikkea eettisen haasteen, jonka

15 15 vaikuttavuus on riippumatonta siitä missä määrin he antautuvat interaktioon ihmiskunnan kanssa. Kaiken kaikkiaan humanoidien olemassaoloa koskeva ontologinen humanoidihypoteesi tulisi korvata eettisellä humanoidihypoteesillä, joka avaa ihmistä itseään koskevan transformaation horisontin. Eettisen humanoidihypoteesin voi todistaa oikeaksi vain oikeanlainen, kollektiiviseen muutokseen tähtäävä toiminta. Samalla humanoidi, joka yhä tänä päivänä hallitsee ja kiehtoo meitä lähinnä myytin tavoin, voi muodostua rationaaliseksi postulaatiksi, joka vaatii ihmissuvun eettistä muodonmuutosta. HUMANOIDIT HISTORIASSA Historiallisesti tarkastellen ufoilmiöt joko moninkertaistuivat tai niihin alettiin kiinnittää moninkertaista huomiota toisen maailmansodan jälkeen. Syyksi on esitetty, että ihmiskunta tuolloin oppi vapauttamaan atomiydinten hajoamiseen perustuvaa fissio- energiaa. Kyseisessä sodassa ihmiset käyttivät tätä energiaa ensi kerran lajitoveriensa laajamittaiseen tuhoamiseen. Sotaa seurasi toinen toistaan voimakkaampien ydinkokeiden sarja osana kylmän sodan kilpavarustelua. Ufofolkloressa elää käsitys siitä, että ydinenergiaan perustuvan (sota)teknologian kehitys olisi vierailijoiden erityisen seurannan kohteena ja syy heidän kiinnostumiseensa ihmisten asioista. Oli niin tai näin, asialla on vakavasti otettava eettinen ulottuvuutensa: ydinenergian käyttö ja hallinta avaavat aatehistoriallisesti uudenlaisia kysymyksiä koskien ihmisen lupaa, oikeuksia ja velvollisuuksia. Ydinvoiman avaamat teknologiset mahdollisuudet ohittavat ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa periaatteellisesti (eivät siis vain käytännössä) ihmisen moraalisen harkintakyvyn, koska ne koskevat ihmiskuntaa, eliökuntaa kokonaisuuksina. Ydinaseen tuhovoima kohdistuu ennen kaikkea siviileihin; se on joukkotuhoase vailla muuta taktista funktiota kuin vastapuolen pelottelu absoluuttisella ylivoimalla ja tähän pelkoon pohjaava äärimmäinen kurinpito. Mutaatioita ja syöpää aiheuttava, ihmisasteille ilmenemätön säteily on puolestaan uhka elämälle yleensä. Ydinjätettä ei pystytä tekemään vaarattomaksi inhimillisin keinoin. Ainut keino on haudata se syvälle maankuoreen odottamaan hidasta neutralisoitumistaan. Ydinvoimalateknologia joudutaan ympäröimään moninkertaisin turvatoimin kaikkien mahdollisten ja mitä epätodennäköisimpienkin riskien varalta. Olipa kysymys ydinteknologian hylkäämisestä, hallitusta käytöstä tai sen korvaamisesta uudenlaisilla energianlähteillä, kuuluttaa kysymyksen ratkaisu esiin aina uudenlaista ihmiskuntaa, joka olisi moraalisesti korkeammin kehittynyttä kuin se nykyään on eli toisin sanoen humanoidia. Moraalinen argumentti ydinvoiman vastustukselle nojaa siis käänteisesti humanoidihypoteesiin: koska ihminen on aivan liian inhimillinen, siis ei humanoidi, sisältyy ydinvoiman hyödyntämiseen energiantuotossa liian suuria riskejä, sodankäynnistä puhumattakaan. Ydinvoiman puolestapuhuja ei voi kiistää esitettyä moraalista argumenttia. Sen sijaan astuvat todistelut turvatoimien kaiken huomioon ottavuudesta ja geologiset ennusteet maan kuoren muuttumattomuudesta sekä lopulta tieteellinen kehitysusko, joka asettaa teknologian etiikkaa vastaan, materialistisen yksinäisyyshypoteesin eettistä humanoidihypoteesia vastaan. Eettiseen humanoidihypoteesiin kuuluu ajatus, jonka mukaan korkeampi teknologia edellyttää ihmistä korkeampaa ihmisyyttä, ihmiskunnan transformaatiota. Muutoin tuo teknologia, väärin käytettynä, kääntyy toista ihmistä ja elämää yleensä vastaan. Tieteisfiktiossa toistuva fantasia ihmisille ja elolliselle sfäärille vihamielisistä humanoideista

16 16 tuntuu järjen vastaiselta: miksi mikään korkeampi sivilisaatio voisi olla riippuvainen alempien sivilisaatioiden tuhoamisesta tai orjuuttamisesta tai niiden käyttämisestä peräti ravinnonlähteenään tai lisääntymiskeinonaan? Mahdollisuus on silti eettisen humanoidihypoteesin rajoissa. Kysymys on tällöin projektiosta, jossa Maan ulkopuolisen elämän edustajiin heijastetaan sellaisia alhaisia, barbaarisia tai tiedostamattomia puolia ihmisyydestä, jotka ihmisyhteisö yleisesti kokee uhkaksi arvoilleen ja identiteetilleen, mutta joilta se itse ei kuitenkaan pysty täysin suojautumaan. Kuvitelmiin voidaan ajatella sisältyvän käänteinen kollektiivisen muutoksen vaatimus: mitä itsekeskeisempi ihmisyhteisön elämäntapa on, sitä vihamielisemmän vaihtoehdon se itselleen rakentaa. Pahimman vaihtoehdon kieltäminen merkitsee kuitenkin myös parhaimmasta luopumista. Historiallisessa katsannossa humanoidiuteen liittyvä eettinen kanta tulee entistä paremmin esiin. Humanoidin mahdollisuuden kieltäminen tieteen, uskonnon tai terveyden nimissä näyttäytyy ihmisen kokonaisvaltaisen kehityksen vastustamiselta, ihmisen nykyisen kehitysasteen puolustamiselta ihmiskunnan lopullisena päämääränä ja siitä kiinni pitämisenä. Suhteessa tähän status quoon, humanoidi on lupaus jostakin aivan muusta. Sillä on vallitsevan tilan kannalta käänteentekevää, kumouksellista voimaa. Yhtä lailla kaikkein dogmaattisimmankin humanoidiuskon kuin kaikkein materialistisimman humanismin sisältä voi kuoriutua esiin korkeamman yhteisjaollisen etiikan vaatimus, mikä antaa esittäjiensä hulluille väitteille paradoksaalin oikeutuksen: kun ihmiskuntaa tarkastellaan kokonaisuudessaan, absoluuttisesti, olipa tarkastelukulma tieteellinen tai epätieteellinen, päädytään pohtimaan vaihtoehtoja, jotka eivät ole vain hypoteettisia, vaan myös humanoidisia! Se että erilaiset viranomaiset ja tiedemiehet eri yhteyksissä joutuvat kiistämään humanoidihypoteesin voi ilmentää konservatiivista poliittista kantaa, mutta se voi olla myös seurausta siitä, etteivät hypoteesin tunnustamista vaativat ole tiedostaneet, mitä he itse asiassa vaativat tai että he esittävät vaatimuksensa tahoille, joiden vallassa heidän varsinaisesti vaatimansa asia ei ole. Jos kysymys on periaatteessa ihmiskunnan kollektiivisen henkisen kehityksen vaatimuksesta, ei tavoitteeseen päästä vaatimalla sitä kuin mitä tahansa sosiaalista uudistusta tai julkisesti vaietun tosiasian tunnustamista. Kysymys on pikemmin humanoidien tunnustamattomista kansalaisoikeuksista, eli vajeesta oikeudessamme kollektiiviseen eettiseen kehitykseen ja muutokseen, jonka nykyinen poliittinen ja sosiaalinen maailmanjärjestys tuntuu meiltä kansalaisilta eväävän. Vaikka ufokeskusteluihin liittyvät salaliittoteoriat eivät pitäisikään paikkaansa, ne voivat silti kätkeä aidon poliittisen kokemuksen. Jos yhtäältä humanoidit hyväksyvät kenet tahansa ihmiskunnan edustajaksi ja jos toisaalta julkisen vallan vaalijat epäävät totuuden humanoideista koko ihmiskunnalta, on kysymys ristiriidasta, jonka eettisenä merkityksenä on ihmiskunnan ero omasta itsestään. HUMANOIDIT POLITIIKASSA Humanoidihypoteesi on kehittelymme myötä kääntynyt vähitellen kysymykseksi ihmisen kollektiivisen transformaation mahdollisuudesta ja tuon mahdollisuuden toteutumisen edistämisen edellytyksistä. Tarve kehitykseen kumpuaa vallitsevasta historiallisesta poliittisesta tilanteesta, jossa ihmiskunta on kykenemätön auttamaan itseään, ja sen synnyttämästä yhtaikaa kollektiivisesta ja yksilöllisestä avuttomuuden kokemuksesta. Suhteessa mihin tahansa umpikujamaiseen tilanteeseen, ratkaisu tuntuu aina tulevan sen ulkopuolelta. Sama pätee todennäköisesti myös käsillä olevaan globaaliin umpikujaan: vaikka

17 17 ratkaisu tosiasiassa syntyisi sen piirissä, tuntuisi se tulevan jostakin muualta, vallitsevan maailmanjärjestyksen ja siihen kytkeytyneiden käsitys- ja valtajärjestelmien ulkopuolelta. Poliittisessa mielessä humanoidi näyttäytyy meille myyttinä tuosta interventiosta ja sitä seuraavasta ulospääsystä. Mikään ei tänä päivänä periaatteessa estä ihmisiä toteuttamasta itse tuota interventiota. Kaiken edellä esitetyn perusteella se olisi jopa järkevin vaihtoehto, varsinkin jos vaihtoehtona on kohtalonomainen kollektiivinen alistuminen itse aiheutetulle elämän ja vapauden edellytysten laajamittaiselle heikkenemiselle. Avaruusolentojen avun varaan, siinäkin tapauksessa että heitä olisi olemassa, ei liene syytä laskea. Mikä meitä siis estää? Uudenlaisen historiallisen perspektiivin aukeaminen ponnisteluillemme planetaarisen elämän puolesta on toki sinänsä arvokasta, mutta millaista olisi tällaisen aatteen käytäntö? Jos humanoidia ei ole enää tarve etsiä Maan ulkopuolelta vaan ennen kaikkea meistä itsestämme, kääntyy huomiomme kokonaan uuteen suuntaan ja koko kysymys on muotoiltava uudestaan. Jos ja kun humanoidin idea on rakentuneena modernin kokemuksen sisään ja puhun nyt kokemuksesta sanan kaikissa merkityksissä, sekä tajunnallisena tilana, rekisteröitynä ja muistettuna tapahtumana, että toiminnan kautta hankittuna taitona tulisi meillä olla keinoja muuntaa kokemustamme humanoidimpaan suuntaan. Millaisia nuo keinot voisivat tällöin olla? Kokoan lopuksi ajatuksia siitä, millä tavoin humanoidihypoteesi auttaa meitä arvioimaan erilaisia jälkihumanistisia käytäntöjä ja niiden suhdetta vallitsevaan poliittiseen järjestykseen. Eettisesti ymmärrettynä humanoidi on pikemmin kehityksellinen perspektiivin, ulottuvuus kuin jokin tietty identifioitava henkilöitymä, inkarnaatio tai tila. Se voi muodostaa palvonnan tai kultin kohteen vain siinä tapauksessa, että ilmiön ontologinen ja eettinen ulottuvuus samastetaan, eli sekoitetaan. Humanoidikeskusteluun liittyvät ongelmat johtuvat nähdäkseni suurelta osin tästä arvostelmavirheestä. Eettisessä mielessä humanoidiin suuntautuminen on ihmisen lähtökohtaista pyrkimystä oman totutun kokemuksellisen tilan muuntamiseen, ylittämiseen ja taakse jättämiseen. Tässä mielessä humanoidi löytyy periaatteessa meistä jokaisesta, piilee jokaisessa meissä. Ongelma on saada se esiin, ei vain itsestämme, vaan meistä kaikista, jotka ihmishahmoisina tätä planeettaa asutamme. Sikäli kuin eettinen humanoidihypoteesi vastaa humanoidikysymykseen, se ratkaisee kosmisen yksinäisyyden ongelman. Voimme vain arvailla, miten humanoidi maailmankaikkeuden näkee ja kokee, mutta siitä voimme olla varmoja, ettei se ihmisen tavoin pode sen piirissä enää yksinäisyyttä! Humanoidi ei katso kaihoten avaruuteen, koska se saapuu sieltä. Eettinen humanoidihypoteesi suuntautuu ulospäin mutta ei enää ylöspäin. Se kannustaa henkilökohtaisella tasolla tapahtuvaan transformaatioon ja yhteiskunnalliseen ja teknologiseen muutokseen perustellen ne toinen toisillaan. Syynä tähän on humanoidin evolutiivinen ulottuvuus, joka koskee ihmistä lajiolentona. Sitä muokkaavat yhtä lailla yksilölliset ja poliittiset päätökset kuin teknologian kehitys, biologinen lajinkehitys, sekä niiden risteämänä erilaiset biotieteet. Poliittisena haasteena on integroida nämä kolme tasoa julkis- poliittinen ja yksityis- henkilökohtainen ja tieteellis- teknologinen taso toisiinsa. Haasteen toteuttamista voi kuitenkin edesauttaa tietoisuus, että sillä on näistä kolmesta riippumaton eettinen päämäärä. Tavoitteena ei siten ole esimerkiksi vain pelkkä selviytyminen. Eettisellä tasolla ne kaikki ovat yhdistyneet humanoidin hahmossa, mikä osaltaan voidaan lukea merkiksi siitä, mihin kollektiivinen kehitys on pyrkimässä. Humanoidin idea puhuttelee ihmiskuntaa kokonaisuutena mutta yksilöiden kautta, minua lajiolentona. Se on tasa- arvoinen: kukaan ei ole idean suhteen etuoikeutetummassa tilassa

18 18 kuin toinen; se on kaikkien ulottuvilla eikä kenenkään omistettavissa. Se on demokraattinen: kaikilla on itsensä kautta siitä omakohtaista tietoa ja ymmärrystä. Se on sukupuolineutraali. Koska humanoidi haastaa ihmisyyttä kokonaisuutena, ei pelkästään ihmisen älyä vaan myös hänen ruumistaan, ei humanoidiksi kasvaminen ole pelkkä sivistyksellinen projekti. Kuten myös kertomukset kontakteista osoittavat, humanoidin kohtaaminen ei katso ikää, etnistä taustaa, sukupuolta, koulutuksellista tai uskonnollista taustaa eivätkä yhteiskunnallista luokkaa. Suhteessa humanoidiin jokainen, kuka tahansa, on oikeutettu edustamaan koko ihmiskuntaa, joka humanoidien silmissä on kuitenkin vain yksi eliölaji muiden joukossa. Tätä periaatetta on pyrkinyt kunnioittamaan myös tämä tutkielma, joka tarkoituksellisesti on pyrkinyt etenemään pelkän järjen rajoissa : vedoten kaikkien ulottuvilla oleviin tietolähteisiin ja välttäen spekulatiivisia filosofisia konstruktioita. Humanoidia koskeva tieto ei perustu ulkoa, ylhäältä, tuolta puolen, vuodatettuun ilmoitukseen, vaan se on meissä kaikissa vaikuttavaa, syvenevää ymmärrystä toisenkaltaisuudesta vailla annettua mallia. Humanoidi ei ole kenenkään kaltainen, mutta se ei silti ole mikään poikkeusyksilö, yli- ihminen, jollainen voi seurata vain yksinäisyyshypoteesista, joka leikkaa ihmisen erilleen muusta luomakunnasta. Yksikään humanoidi ei voi olla toisen herra eikä asettaa sääntöjä tai vaatimuksia toisen kehitysasteelle ja - kyvylle. Ketään ei voi pakottaa humanoidiksi, toisin kuin kansalaisia, joita voidaan pakottaa milloin minkin poliittisen järjestelmän alamaisiksi ja toteuttajiksi, subjekteiksi sanan kahdessa merkityksessä. Yksilöllisellä tasolla keinot humanoidin vapauttamiseksi, lähestymiseksi, humanoidiksi tulemiseksi, ovat moninaiset ja persoonalliset. Kukin voi miettiä, mitä keinoja itsellä voisi olla ja miten niitä mielii soveltaa. Se riittääkö pelkkä tietoinen asennemuutos vai tarvitaanko sääntöjä, säännöllisyyttä, psykofyysisiä harjoituksia, askeesia vai hedonismia riippuu monista kulttuurillista asioista, mutta viime kädessä kuitenkin yksilöstä itsestään. Pelkät yksilölliset ratkaisut eivät tänä päivänä kuitenkaan riitä, jos kysymys humanoidista suhteutetaan planetaarisiin poliittisiin haasteisiin. Aikakautemme tuntee monia ihmisen kokonaisvaltaiseen kehitykseen tähtääviä toimintamuotoja, joissa sitoudutaan kollektiivisesti henkilökohtaiseen ruumiin ja mielen harjoitukseen. Näitä edustavat esimerkiksi monet aasialaisesta uskonnollisesta perinnöstä ammentavat modernisoidut ja länsimaalaistetut henkiset liikkeet (kuten TM, Mindfulness), monet aasialaiset psykofyysiset tekniikat (kuten yoga, tai- chi, chi- kung), samoin kuin länsimaissa kehitetyt psykofyysistä elämää uudistavat ja korjaavat tekniikat ja terapiamuodot (kuten Reichilainen psykoterapia, Alexander- ja Feldenkreis- tekniikat). Samalla kun ne edellyttävät yksilön vastuuta, muutosta ja henkilökohtaista ratkaisua, ne helposti erottavat hänet laajemmasta eettisestä tai poliittisesta vastuusta suhteessa ympäröivään todellisuuteen ja sen ongelmiin. Siksi ne myös tuntuvat sopivan aikaan, jota hallitsee äärimmilleen viety yksilöiden toisistaan erillistäminen ja vastaava uusliberalistinen yhteiskunnallinen hallinta. Periaatteessa kaikkia vastaavia suuntauksia voi motivoida myös humanoidihypoteesi, mutta jossakin vaiheessa kukin joutuu kohtaamaan rajansa: miten suhtautua siihen ristiriitaan, jonka harjoitus synnyttää harjoittajan ja maailman välillä? Missä määrin alistua ulkoiselle järjestykselle, joka on vastoin sisäiseksi jäävää ideaa ja tuntoa? Jokainen kohtaa tänä päivänä nämä sinänsä kollektiiviset kysymykset henkilökohtaisesti ja ratkaisee ne yksin, silloinkin kun päätyy niiden seurauksena vaihtoehtoisiin yhteisöihin, joissa voi elää ja toimia kaltaistensa kanssa. Näin ei tarvitsisi olla, mutta millainen olisi se asiantila, jossa ihmisen kasvuun liittyvät kysymykset pääsisivät ilmenemään kollektiivisina, eli politisoitumaan?

19 19 Sikäli kuin näin ei tapahdu, seurauksena voi olla se, että erilaisista sinänsä arvokkaista ruumiin- ja mielentekniikoista tulee tuotteita, joita tarjotaan markkinoilla maksukykyisille, siis lähtökohtaisesti parempiosaisille asiakkaille. Samalla niiden sovellusala rajataan henkilökohtaiseksi. Niitä markkinoidaan ja ne myös mielletään ensi sijassa oman elämän laadun ja suorituskyvyn parantamisen välineinä, joiden avulla ihminen erottuu kaltaisistaan ja hankkii etumatkaa suhteessa heihin. Itsensä kehittäminen muista piittaamatta tai peräti muiden kustannuksella tukee tosiasiassa yksinäisyyshypoteesia humanoidihypoteesin varjolla ja kustannuksella. Yhtenä vaihtoehtona on sulkeutuminen yhteisöihin, jotka lähtökohtaisesti suojautuvat vallitsevalta yhteiskunnalliselta todellisuudelta, ja jotka sen tähden, poliittisesti, ovat aina tietyssä mielessä maailmanlopun yhteisöjä. Toisena vaihtoehtona on paluu traditionaalisten uskontojen huomaan, joilla yhä on todellista joukkovoimaa yhdistää ihmisiä ja antaa merkitystä kunkin elämälle. Tuota voimaa kuitenkin koko ajan ehdyttää se, että uskovainen on tuomittu elämään yhtaikaa kahdessa todellisuudessa, joiden keskinäinen yhteismitattomuus niin yksilöllisessä kuin yhteisessä tietoisuudessa vain kasvaa. Kolmantena vaihtoehtona lienee yhä tänä päivänä taide, jonka piirissä eettinen humanoidihypoteesi voi varmasti ilmetä monin tavoin. Jääkö tänä päivänä taiteen vastuulle etsiä keinoja humanoidikysymyksen politisoimiseksi? Jos näin todella on, mitä seurauksia siitä voisi olla taiteen kouluttamisen, tekemisen ja esittämisen käytännöille? Tämä asian pohtiminen on jätettävä toisiin yhteyksiin. Neljännen vaihtoehdon tarjoaa kaikenlainen uusi poliittinen liikehdintä, joka pyrkii yksilön muutoksen ja kollektiivisen muutoksen yhteensovittamiseen ja joka sovittaa toimintansa sen mittasuhteesta riippumatta planetaariseen perspektiiviin. LOPUN AIKOJA Pohdintamme tuloksena humanoidikysymys on saanut ratkaisunsa: Maan ulkopuolista ei- inhimillistä ihmisen kaltaista elämää on todistettavasti olemassa, ainakin eettisessä mielessä, sikäli ja siinä mitassa kuin, silloin tai aina kun ihminen itse pystyy astumaan itsensä ulkopuolelle, muuntautumaan sellaiseksi, eli tulemaan humanoidiksi kokemuksellisesti. Jos humanoidit jonakin päivänä ilmaantuisivat keskuuteemme, eli jos niiden olemassaolo myönnettäisiin osaksi yhteistä todellisuuttamme, yhtenä lajina muiden oliolajien joukossa, voitaisiin toki ajatella, että ihmiseltä tällöin riistettäisiin paikka luomakunnan kruununa. Monien mielestä se voisi olla helpotus ja pelastus, sillä historia on osoittanut kuinka vaikeaa ihmisen on ollut tuota kruunua kantaa. Korkeimman vastuun luovuttaminen humanoideille tekisi meistä ihmisistä kuitenkin moraalisia kääpiöitä ja humanoideista itsestään herrarodun. On vaikea uskoa, että korkeamman älyn edustajatkaan siitä toivoisivat. Siinä yksi perusteltu eettinen syy heidän poissaoloonsa! Voidaan todeta, ettei edes humanoidien ilmaantuminen lopulta ratkaisisi humanoidikysymystä. Modernia ihmiskokemusta koostaa ymmärrys siitä, että korkein vastuu on tullut yhteisesti jaettavaksi. Yksinvallan kumoaminen ei siis ole vain satunnainen poliittinen järjestely, vaan muutos metafysiikassa, eli siinä tavassa jolla ihminen, hänen kokemuksensa, ymmärretään kytkeytyneeksi ei- inhimilliseen ympäristöönsä. Ihminen ei suinkaan luovu tuonpuoleisuudesta vaan päinvastoin astuu itse oman itsensä tuolle puolen. Samassa mielessä humanoidin kohtaaminen, itsessä tai itsen ulkopuolella, oman kokemuksen piirissä, voi merkitä ratkaisevaa edistysaskelta, jos ymmärrämme sen metafysiikan subjektin yksin- ja ylivallan lopullisena syrjäyttämisenä. Tässä suhteessa humanoidikysymykseen liittyy

20 20 kiistämätön eskatologinen ulottuvuus, joka koskee itse lopun merkitystä. Ehkä tähän asti ihmiskunnan on ollut helpompi kestää ajatusta Jumalan tuomiosta kuin sitä että tuomio on jätetty sille itselleen. Sinä päivänä jona olisimme todella valmiit kohtaamaan humanoidit, eli nousseet eettisesti heidän tasolleen, voisimme kenties todeta, että koko ongelmanasettelu on menettänyt merkityksensä. Tällöin kosminen kommunikaatio olisi jo alkanut. New York, helmikuu 2014 Helsinki, tammikuu i Kant, Religion innerhalb der Grenzen der blossen Vernunft ( ). Pohdintani faktatiedon olen ammentanut osin omasta muististani osin alan populääristä kirjallisuudesta. Viimeaikoina ilmestyneistä alan teoksista olen hyödyntänyt erityisesti seuraavia: Esko Valtoja, Kotona maailmankaikkeudessa (Helsinki: Ursa 2001); Stephen Webb: Missä kaikki ovat? (suom. Hannu Karttunen, Helsinki: Ursa 2006); Bryan Appleyard, Aliens. Why they are here (London: Scribner 2005); Paul Davies, Maanulkopuolista älyä etsimässä (suom. Suvi Syrjä, Helsinki: Ursa 2012); Markus Hotakainen, Onko siellä ketään. Avaruuden älyä etsimässä (Helsinki: Minerva 2014).; Jaakko Närvä, Ufologia ja ufokokemukset uskonnollisina ilmiöinä: teoreettinen tutkimus, Helsingin yliopisto, Kyseisistä teoksista löytyvät runsaat viitetiedot alan tieteellistä kirjallisuutta koskien. Erikseen on vielä mainittava Peter Szendyn tutkielma Kant chez les extra- terrestres. Philosofictions cosmopolitiques (Paris: Minuit Teos on käännetty myös englanniksi otsikolla Kant in the Land of Extraterrestrians. Cosmopolitical Philosofictions, Fordham University Press 2013), johon tutustuin vasta tutkielmani laatimisen loppuvaiheessa. Szendy pyrkii osoittamaan, kuinka kysymys maan ulkopuolisesta ihmisenkaltaisesta kehittyneestä elämästä askarrutti Immanuel Kantia läpi koko hänen filosofisen tuotantonsa ja kuinka sillä on Kantin kosmopoliittisten johtopäätösten kannalta olennainen merkitys: Maanulkopuoliset eivät ole taikauskoa eivätkä jumalia. Ne ruumiillistavat esimerkillisesti eräänlaista ihmisjärjelle välttämätöntä tuonpuoleisuutta (mt., 119). Szendy vie oletuksen filosofisesti äärimmilleen ehdottaen lopulta, että jopa ihmisen esteettinen kokemus, katse, on toisen, eli muukalaisen asuttama. Tällaista aistimellisen jakoa ilmentää Szendyn mukaan modernina aikana erityisesti elokuva ( ). Szendyn argumentti, joka perustuu filosofisten ja kaunokirjallisten tekstien dekonstruktiiviseen analyysiin, mielestäni tukee ja täydentää tervetulleesti tässä esseessä esitettyjä näkemyksiä.