Kaisa Raatikainen ja Tuomas Haapalehto. Pirkanmaan suoluonnon tila

Kaisa Raatikainen ja Tuomas Haapalehto suoluonnon tila

Kaisa Raatikainen Tuomas Haapalehto Metsähallitus, Etelä-Suomen luontopalvelut PL 36 40101 Jyväskylä 1

Tiivistelmä Tässä selvityksessä on tarkasteltu suoluonnon yleispiirteitä: nykytilaa, ihmistoiminnan vaikutusta sekä soiden suojelutilannetta. Selvitys laadittiin liiton tilauksesta 1. vaihemaakuntakaavan (turvetuotanto) taustaselvitykseksi. suoluonnon yleispiirteitä ja suoluonnossa tapahtuneita muutoksia tarkasteltiin pääasiassa Metsäntutkimuslaitoksen keräämien valtakunnan metsien inventointitietojen ja Suomen ympäristökeskuksen tuottamien paikkatietoaineistojen avulla. Tämän lisäksi hyödynnettiin Metsähallituksen luontopalvelujen keräämiä suojelualueiden luontotyyppitietoja. Suoluontoarvojen kartoittamiseksi koottiin maakunnan suoluontoon liittyviä tietoja kirjallisuudesta ja uhanalaistietokannoista. Ilmastollisten ja topografisten tekijöiden vaikutuksesta soiden sijoittuminen painottuu luoteisosiin. Samoille alueille sijoittuu myös suurin osa laajoista yhtenäisistä suokokonaisuuksista. Maakunnan suoluonto on rikas, siinä yhdistyvät pohjoisen aapasuoluonnon ja eteläisten keidassoiden piirteet. Glasifluviaalisiin muodostumiin liittyviä suomaisemia on runsaasti, samoin pienipiirteistä soiden ja metsien mosaiikkia sekä kivennäismaiden painanteisiin sijoittuvia pienialaisia soita. Korpia on valtakunnallisestikin huomattavan paljon. Oman lisänsä suoluonnon monimuotoisuuteen tuovat liuskevyöhyke ja Etelä-Hämeen lehtokeskus, joiden alueella on runsaasti rehevien suotyyppien ja niiden arvokkaan lajiston esiintymiä. suoluonto on muuttunut merkittävästi ihmistoiminnan vaikutuksesta. Noin 60 % soiden alkuperäisestä pinta-alasta (lähes 80 % nykyisestä turvemaiden kokonaispintaalasta) on ojitettu metsänkasvatusta varten. Tätä ennen arviolta 20 % suoalasta on hävinnyt lähinnä pellonraivauksen takia. Ojittamattomien soiden osuus alkuperäisestä suopinta-alasta arvioidaan olevan alle 20 %. Käytettyjen aineistojen perusteella 4 % (10 000 ha) alkuperäisestä suopinta-alasta on nykyisin luonnontilassa. Maankäyttö on pirstonut suoalueita, ja suolaikkujen pinta-ala on pienentynyt merkittävästi. Ihmistoiminta on kohdistunut sekä aapa- että keidassoihin, eikä suuria yhtenäisiä ojittamattomia suoalueita juuri esiinny suojelualueiden ulkopuolella. Maakunnan pohjoisosan ojituksista suurin osa on rämeitä, eteläosassa korpia on ojitettu rämeitä enemmän. Voimakas ihmistoiminta on johtanut suoluontotyyppien ja suolajiston uhanalaistumiseen. soiden suojelu painottuu nykyisellään karuihin suotyyppeihin. Etenkin korpia on suojeltu vähän niiden kokonaispinta-alaan suhteutettuna. Mahdollista lisäsuojelua tulisikin Pirkanmaalla suunnata toisaalta vähäisiin laajoihin ojittamattomiin suoalueisiin ja etenkin maakunnan eteläosaan, jossa suojelualueiden ulkopuolella esiintyy ojittamattomia korpia. Ensiarvoisen tärkeää olisi turvata suojeltujen soiden luontoarvot, joita nykyisellään uhkaavat ympäröivillä valumaalueella tehdyt ojitukset ja muu maankäyttö. suoluonnon tilassa tapahtuneiden merkittävien muutosten perusteella voidaan todeta, että kaikki Pirkanmaalla esiintyvät ojittamattomat suot ovat suoluonnon turvaamisen kannalta tärkeitä. Selvityksessä on esitetty suoluonnon aluejako sekä suoluonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaat vyöhykkeet, joilla sijaitsevat suot ovat keskeisessä asemassa suoluonnon säilyttämisessä. Selvityksen laatimisen taustana oli tarkastettujen valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden edellytys turvetuotannon ja soiden suojelutarpeen yhteensovittamisesta maakuntakaavoituksessa.

Sisällys TIIVISTELMÄ...9 1 JOHDANTO...11 2 AINEISTOT...13 2.1 Kirjalliset lähteet...13 2.2 Tilastolliset ja paikkatietoaineistot...13 2.3 Aineistojen epävarmuustekijät ja tulosten luotettavuus...14 3 SUOLUONNON MUUTOKSET SUOMESSA...15 4 PIRKANMAAN SUOLUONNON YLEISKUVAUS...17 4.1 Soiden nykytila Pirkanmaalla...17 4.2 Suoyhdistymätyypit...21 4.2.1 Yleistä...21 4.2.2 Suoyhdistymätyypeissä tapahtuneet muutokset Pirkanmaalla...28 4.3 Suotyypit...30 4.3.1 Yleistä...30 4.3.2 Pääsuotyyppiryhmien esiintyminen Pirkanmaalla...31 4.3.3 Ihmistoiminnan vaikutus pääsuotyyppiryhmiin Pirkanmaalla...35 4.4 Lajistomuutokset...36 5 SOIDEN SUOJELU...37 5.1 Yleistä...37 5.2 soiden suojelutilanne...38 5.2.1 Soidensuojelun toteutus Pirkanmaalla...38 5.2.2 suojeltujen soiden määrä ja laatu...39 5.2.3 Suojelualueiden ulkopuolisen suoluonnon merkitys...41 5.2.4 Soidensuojelun riittävyys Pirkanmaalla...44 5.3 Metsäojitettujen soiden ennallistaminen...47 6 PIRKANMAAN SUOLUONNON ALUEJAKO JA SUOLUONNON MONIMUOTOISUUDEN KANNALTA ARVOKKAAT VYÖHYKKEET...48 6.1 suoluonnon aluejako...48 6.2 suoluonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaat vyöhykkeet...50 7 YHTEENVETO...58 LÄHTEET...60 LIITTEET Liite 1 Liite 2 Liite 3 Liite 4 Liite 5 Liite 6 Liite 7 Liite 8 Kirjallisuuslähteet kunnittain Aineistojen käyttö selvityksessä Lain nojalla suojellut suoelinympäristöt, direktiiviluontotyypit sekä ehdotus vastuuluontotyypeiksi korkeusmalli ja suoyhdistymätyypit suovyöhykkeet arvokkaat suoalueet ja kohteet arvokkaat yksittäiset suokohteet Tiivistelmä selvityksessä kootuista arvokkaiden luontokohteiden tiedoista 10

1 Johdanto Suo määritellään yleensä kasvitieteellisessä mielessä kasvupaikkana, jota vallitsee turvetta tuottava kasviyhdyskunta (Vasander 1998). Suomalainen suoluonto on kansainvälisestikin harvinaisen monipuolinen ja runsas, sillä kolmasosa maastamme on suota tai turvemaata (Vasander 1998). Pinta-alaan suhteutettuna Suomi on maailman soisin maa (Silvan ym. 2008). Soiden runsaus selittyy kostealla ilmastolla, jossa vuotuinen sadanta ylittää haihdunnan (Silvan ym. 2008). Lähes kaikki suomme ovat syntyneet viimeisimmän jääkauden jälkeen, mutta myös jääkautta edeltäviä orgaanisia kerrostumia on löydetty tuoreempien alta (Hirvas 2006). Soistuminen on alkanut heti maan vapauduttua jäätiköstä ja maata peittävästä vedestä (Korhonen ym. 2008). Suot ovat erottamaton osa suomalaista maisemaa yhdessä metsien, järvien, harjujen ja vaarojen kera (Tikkanen 2006). Soiden hyödyntämisellä on pitkä historia Suomessa. Metsien lisäksi myös soita on kaskettu (Simola 2006) ja suoniittyjen käyttö maataloudessa on aiemmin ollut yleistä (Lindholm & Heikkilä 2006). 1900-luvulla soiden raivaus pelloiksi, metsäojitus ja turpeenotto mullistivat Suomen suoluonnon (Vasander 2006). Missään muualla maailman pohjoisosissa ei soiden käyttö ole ollut niin intensiivistä kuin Suomessa (Lindholm & Heikkilä 2006). Nykyisellään onkin tarpeen erottaa ojittamaton, luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen suo ojitetusta, luonnontilansa menettäneestä turvemaasta (mm. Raunio ym. 2008a). Tätä termistöä on pyritty käyttämään myös tässä selvityksessä. suoluonnon tilan yleisselvitys on laadittu turvetuotantoa koskevan 1. vaihemaakuntakaavan taustaselvitykseksi. Maankäytön suunnittelua ohjaavissa tarkistetuissa valtakunnallisissa alueidenkäyttötavoitteissa (Ympäristöministeriö 2008) korostetaan ekologisten yhteyksien merkitystä niin luonnonsuojelualueiden kuin myös suojelun ulkopuolisten arvokkaiden alueiden välillä. Ekologisesti tai virkistyskäytön kannalta merkitykselliset aluekokonaisuudet on huomioitava alueidenkäytön suunnittelussa, eikä niitä saa tarpeettomasti pirstoa (Ympäristöministeriö 2008). Turvetuotannon osalta todetaan, että tuotanto- ja suojelutarpeet on sovitettava yhteen maakuntakaavoituksessa, ja turpeenottoon varattavat alueet on ensisijaisesti osoitettava jo ojitetuilta tai muutoin luonnontilaltaan merkittävästi muuttuneilta soilta ja käytöstä poistuneilta suopelloilta (Ympäristöministeriö 2008). Suojeluun varatuilla soilla ei ole mahdollista harjoittaa turvetuotantoa (Väyrynen ym. 2008). Suojeltuja soita ovat valtakunnallisessa soidensuojeluohjelmassa (Maa- ja metsätalousministeriö 1981) tai muissa valtakunnallisissa suojeluohjelmissa mainitut, luonnonsuojelualueilla sijaitsevat, Natura 2000 verkostoon kuuluvat sekä seutukaavoissa, maakuntakaavoissa tai yleiskaavoissa suojeluvarauksella merkityt suot (Väyrynen ym. 2008). Ekologisesti kestävän alueiden käytön suunnittelun tavoitteena on rakenteellinen ja toiminnallinen maisemakokonaisuus, joka ylläpitää mahdollisuuksia eliöiden liikkumiseen ja leviämiseen populaatioiden ja elinympäristöjen välillä (Uusitalo 2006). Maisematason laajojen ekologisten kokonaisuuksien hahmottaminen edellyttää hyviä pohjatietoja kohdealueen luonnosta. Pohjatietojen perusteella kartoitetaan arvokkaita luontokohteita ja muodostetaan näiden välille ekologisia yhteyksiä. Ekologisten yhteyksien avulla voidaan edistää esimerkiksi luonnonsuojelualueiden välistä kytkeytyneisyyttä. Pelkkä yhteyksien ja arvokkaiden alueiden esittäminen kartalla ei kuitenkaan riitä, vaan sopivia elinympäristöjä on oltava riittävästi olemassa jotta kokonaisuus olisi toimiva (Uusitalo 2006). Suoluonnon säilyttämisessä on tärkeää tarkastella laajoja kokonaisuuksia; yhtenäisiä suoalueita niihin sisältyvine suoyhdistymineen (Raunio ym. 2008a). Hydrologisesti yhteydessä olevilla soilla 11

yksittäisten suoluontotyyppien tilaa saattavat muuttaa samalla valuma-alueella tehdyt, vesitalouteen vaikuttavat ojitukset ja muu maankäyttö (Raunio ym. 2008a). Maisematason tarkastelussa on tärkeää huomioida myös muita suoekosysteemiin vaikuttavia tekijöitä valuma-alueen ominaisuuksien lisäksi. Ilmasto, geomorfologia ja maa- sekä kallioperä vaikuttavat soiden ekohydrologiaan ja sitä kautta myös kasvillisuuteen ja muuhun soiden eliöstöön (mm. Husa & Kontula 2006, Sallantaus 2006, Solantie 2006, Tikkanen 2006, Raunio ym. 2008a). Suomaisemakokonaisuudet muodostuvat kaikkien näiden tekijöiden yhteisvaikutuksen seurauksena. Tämän selvityksen tavoitteena oli muodostaa ajantasainen käsitys suoluonnon tilasta. Selvityksessä tarkastellaan soiden alueellista jakautumista maakunnassa ja soiden erityispiirteitä sekä arvioidaan erityisesti soidensuojelun riittävyyttä suhteessa suoluonnon nykytilaan. Tarkoituksena oli luokitella maakunnan suoalueet tiedossa olevien luontoarvojen perusteella. Luokittelussa päädyttiin hahmottelemaan suoluonnon kannalta arvokkaita alueellisia kokonaisuuksia. Haluamme kiittää selvityksen valmistelussa auttaneita henkilöitä. Aineistojen hankinnassa auttoivat Jouko Aaltonen, Pekka Harstila, Antti Ihalainen, Juha Kytömäki, Mikko Siitonen ja Seppo Tuominen. Kaisu Aapala esitti arvokkaita ehdotuksia aineistojen analysointia varten. Niklas Björkqvist neuvoi paikkatieto-ohjelmiston käytössä. Käsikirjoitusta kommentoivat Jouko Aaltonen, Pekka Harstila, Satu Kalpio, Panu Kuokkanen, Satu Lehtikangas ja Pekka Vesterinen. 31. maaliskuuta 2009 Jyväskylässä Kaisa Raatikainen ja Tuomas Haapalehto 12

2 Aineistot 2.1 Kirjalliset lähteet Selvityksessä hyödynnettiin merkittävästi kirjallisuudesta löytyvää tietoa soista. Kuntakohtaiset luontoselvitykset sekä muut liiton (aiemmin seutukaavaliitto) julkaisut muodostivat tärkeän osan lähdekirjallisuutta. Lisäksi hyödynnettiin saatavilla olevaa tietoa mm. luonnonsuojelupiiriltä (2008) ja kasvitieteelliseltä seuralta (Kääntönen 2003, 2004, 2005, 2006, 2008). Edellä mainittujen lisäksi tietoja arvokkaista suokohteista pyydettiin hyönteistutkijain seuralta ja lintutieteelliseltä yhdistykseltä. Luettelo kuntakohtaisista kirjallisuuslähteistä on koottu taulukoksi liitteeseen 1. 2.2 Tilastolliset ja paikkatietoaineistot Selvityksessä hyödynnettiin valtakunnan metsien inventointi (VMI) -aineistoja. VMI 3- ja VMI 8-aineistojen tietoja poimittiin Sallantauksen (1998) käsikirjoituksesta, VMI 9:n tiedot ovat peräisin luontotyyppien uhanalaisuuden arvioinnista (Raunio ym. 2008a, 2008b). VMI 3 sisältää tietoja Suomen metsistä ja niiden tilasta 1950-luvun alkupuolelta. VMI 8:n aineisto on kerätty vuosien 1986 1992 aikana, VMI 9:n 1996 2003. Tuoreet VMI 10 -tulokset saatiin käyttöön Metsäntutkimuslaitokselta ja ne perustuvat vuosina 2004 2008 kerättyyn aineistoon (Ihalainen 2008). VMI 10 -tuloksissa (Ihalainen 2008) Pirkanmaa on jaettu pohjoiseen ja eteläiseen osaan (kuva 1). Pohjoisosaan kuuluvat Virrat, Parkano, Ikaalinen, Kihniö, Kuru, Ruovesi, Vilppula ja Mänttä. Loput kunnat kuuluvat eteläosaan. Aluejaossa on käytetty vuoden 2008 kuntajakoa. Kuva 1. Tilastollisten aineistojen käsittelyssä käytetty aluejako Pohjois- ja Etelä-Pirkanmaahan. Pohjoisosa on kuvattu sinisellä ja eteläosa punaisella värillä. Kopiointioikeus: Maanmittauslaitos 1/MML/09. 13

Metsähallituksen paikkatietojärjestelmän SutiGIS-tietokannasta tehdyn haun (28.11.2008) avulla tarkasteltiin valtion suojelualueiden soiden luontoarvoja ja YsaGIS-tietokannasta poimittiin tiedot yksityisiltä suojelualueilta (22.1.2009). Aineistojen käsittelyssä hyödynnettiin osittain samaa pohjois etelä-aluejakoa kuin VMI 10 -tuloksissa (kuva 1). Suomen ympäristökeskus luovutti selvityksen tekoa varten luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa (Rautio ym. 2008a, 2008b) käytettyjä taustatietoja osalta (Suomen ympäristökeskus 2008). Soiden ojitustilannetta kuvaava aineisto on koostettu Maanmittauslaitoksen maastotietokannan suo- ja virtavesiaineistoista. Suoaineisto muodostuu maastotietokannan suorasterista. Virtavesiaineisto käsittää alle kaksi metriä leveät virtavedet, joista käytännössä suurin osa on ojia. Lisäksi ojitustilanneaineistoon on lisätty CORINE 2000 -maanpeiteaineistosta turpeenottoalueet kattava eloperäisen maa-aineksen ottoalue -luokka. Ojitustilanneaineistosta oli käytettävissä myös pinta-alatietoja sisältävä 10 km x 10 km -ruututulosteaineisto. Suoyhdistymätyyppejä kuvaava aineisto kattaa maastotietokannasta poimitut, yli 10 hehtaarin kokoiset suolaikut luokiteltuna Suomen suot 1 milj. -kartan (Ruuhijärvi & Hosiaisluoma 1989) mukaisesti suoyhdistymätyyppeihin. Paikkatietomuotoisten aineistojen käsittely ja analysointi toteutettiin MapInfo Professional 9.0 -ohjelmalla. Tunnuslukujen laskentaa varten tausta-aineistoista erotettiin maakunnan alue. Numeerinen aineisto käsiteltiin Microsoft Officen Excel-ohjelmalla. 2.3 Aineistojen epävarmuustekijät ja tulosten luotettavuus Käytetyt kirjallisuuslähteet erosivat toisistaan laadullisesti hyvin paljon. Osa luontoselvityksistä on vanhoja, jolloin tietoja oli tarpeen päivittää kartta- ja ilmakuvatarkastelun keinoin sekä yhdistelemällä mahdollisuuksien mukaan tietoja muista lähteistä. Luontoselvitysten laadinnan tarkkuudessa oli havaittavissa huomattavia eroja. Myös määrällisiä eroja on: kaikista kunnista luontoselvityksiä ei ole tehty, joistakin tietoja oli saatavilla varsin runsaasti (ks. liite 1). VMI 10 -tulosten tulkintaa vaikeutti aineiston suuri keskivirhe pieniä pinta-aloja tarkasteltaessa (A. Ihalainen, henk. koht. tiedonanto; kuva 2). VMI 10 perustuu koealaotantaan, jossa osalta yksi koeala vastaa n. 400 ha suuruista pinta-alaa aineistossa (A. Ihalainen, henk. koht. tiedonanto). Virheiden välttämiseksi VMI 10 -aineistoa käytettiin vain yleispiirteisen tarkastelun taustalla, ja tulosten analysoinnissa suhtauduttiin erittäin suurella varovaisuudella pinta-aloihin, jotka alittivat 10 000 hehtaarin rajan. 14

90 80 y = 223,61x -0,5 70 Keskivirhe (%) 60 50 40 30 20 10 0 0 500 1 000 1 500 2 000 Pinta-ala (km2) Kuva 2. VMI 9 aineiston tiedoista laskettu keskivirheen arvio VMI 10 -tuloksille. Keskivirhe puolittuu, kun pintaala nelinkertaistuu (A. Ihalainen, henk. koht. tiedonanto). Huomioi yksikkö: 1 km 2 = 100 ha. Suomen ympäristökeskuksen ojitustilanneaineiston laatuongelmat aiheutuivat lähdeaineistoista. Maastotietokannasta todennäköisesti puuttuu joitakin ojia ja kaikkia suoalueita ei ole määritetty oikein, joten aineistoon suhtauduttiin varauksellisesti (S. Tuominen, henk. koht. tiedonanto). Suoyhdistymäaineiston pohjalla käytetty Suomen suot -aineisto (Ruuhijärvi & Hosiaisluoma 1989) puolestaan on jo hieman vanhentunut, vaikka sen koostamisessa on käytetty sinällään täsmällistä mustavalkoilmakuvien tulkintaa. Suoyhdistymäaineiston luotettavuutta heikentää lähinnä sen koostamisessa käytetty menetelmä, jossa yksittäisen suon yhdistymätyyppi oli määritelty lähimmän Suomen suot -aineiston kohteen mukaisesti. Suoyhdistymäaineistosta saadut tiedot ovat suuntaa-antavia (S. Tuominen, henk. koht. tiedonanto). Lisäksi aineistojen keruumenetelmien ja luokittelujen eroavaisuudet (mm. ojitustilanneaineisto, Metsähallituksen suojelualueiden tiedot) heikensivät aineistoja yhdistämällä tehtyjen analyysien täsmällisyyttä. Koska aineistojen käsittelyn tavoitteena oli tarkastella suoluontoa kokonaisuutena, ei epävarmuustekijöistä aiheutunut suurta haittaa tulosten luotettavuudelle. Suoluonnon kannalta arvokkaiden vyöhykkeiden tarkastelussa hyödynnettiin ensisijaisesti kohdekohtaista tietoa, ja tausta-aineistoja käytettiin suoaluejaon muodostamisen tukena. Tausta-aineistojen käyttö selvityksessä on kuvattu liitteessä 2. 3 Suoluonnon muutokset Suomessa Suomen alun perin reilusta 10 miljoonasta suohehtaarista on ihmistoiminnan seurauksena hävinnyt 1,3 miljoonaa hehtaaria (mm. Lindholm & Heikkilä 2006, Simola 2006, Vasander 2006, Raunio ym. 2008a). Jäljellä olevasta turvemaapinta-alasta ojittamatonta suota on alle puolet, Etelä- Suomessa VMI 9:n mukaan n. 22 % (Raunio ym. 2008a). Soiden väheneminen on seurausta useista maankäyttömuodoista ja soiden pitkästä käyttöhistoriasta. Metsäojitus on tärkein yksittäinen 15

suoluontoa muuttanut tekijä Suomessa (Raunio ym. 2008a). Metsätaloudessa tapahtunut rakennemuutos 1960-luvulla johti metsäojitusten määrän räjähdysmäiseen kasvuun (Vasander 2006, Raunio ym. 2008a). 1900-luvun alkupuolella myös soiden ja turvemaiden raivaaminen pelloiksi oli yleistä erityisesti Etelä-Suomessa (Vasander 2006, Raunio ym. 2008a). Pellonraivaus vähensi merkittävästi varsinkin rehevien suotyyppien määrää Suomessa (Simola 2006, Raunio ym. 2008a). 1970-luvun energiakriisi lisäsi turpeenottoa voimakkaasti, ja sen vaikutukset kohdistuivat erityisesti suuriin, paksuturpeisiin soihin (Raunio ym. 2008a). Tärkein yksittäinen suon kehitystä muovaava tekijä on sen vesitalous: suo on vesiensä, valumaalueensa tuote (Sallantaus 2006). Suon tila onkin voimakkaasti riippuvainen sen hydrologian eli vesitalouden häiriöttömyydestä (Sallantaus 2006, Raunio ym. 2008a). Myös näennäisen etäiset toimenpiteet voivat vaikuttaa suoveden määrään, laatuun ja virtaussuuntiin. Ojituksen vaikutus suon hydrologiaan on helppo käsittää, mutta myös muutokset puuston peittävyydessä ja lajisuhteissa vaikuttavat suohon lisäämällä tai vähentämällä veden haihduntaa suolta. Pohjaveden otto alentaa ympäröivien soiden suovedenpinnan tasoa, ja sillä voi olla kauaskantoisiakin seurauksia (Raunio ym. 2008a). Vesirakentaminen, kuten tekoaltaiden perustaminen, ja vesien säännöstely ovat aiheuttaneet merkittäviä laadullisia ja määrällisiä muutoksia suoluonnossa (Raunio ym. 2008a). Lisäksi erilaiset rakentamismuodot ja tieverkosto ovat aiheuttaneet suoluonnon pirstoutumista eli yhtenäisten suoalueiden pienentymistä etenkin Etelä-Suomessa (Raunio ym. 2008a). Samalla suopinta-ala on vähentynyt ja yksittäiset suolaikut ovat eristyneet toisistaan. Valtakunnallisesti soihin kohdistuvat uhkat ovat pienentyneet turpeenottoa lukuun ottamatta. Tulevaisuudessa turpeenotto voi lisätä suoluonnon uhanalaisuutta, ellei sen suuntaamisessa luonnontilansa jo peruuttamattomasti menettäneille soille onnistuta ja turpeenoton etävaikutuksia riittävällä tavalla torjuta (Raunio ym. 2008a). Merkittävimmät nykyiset uhkat ovat kuitenkin vanhat ojitukset ja niiden kunnostus- ja täydennysojitukset. Uudisojituksia ei käytännössä juurikaan enää tehdä. Ilmastonmuutoksen mukanaan tuoma uusi uhka kohdistunee erityisesti pohjoisen soihin. Joka tapauksessa soiden tulevaisuuden uhkat ovat pikemminkin niiden laatua heikentäviä, eivät niinkään määrää vähentäviä (Raunio ym. 2008a). Soiden luontotyyppien uhanalaisuus keskittyy Etelä-Suomeen eli hemi-, etelä- ja keskiboreaaliselle metsäkasvillisuusvyöhykkeelle (kuva 3) (Raunio ym. 2008a). Tämä johtuu ensisijaisesti kahdesta syystä: Etelä-Suomessa on vähemmän soita kuin Pohjois-Suomessa ja niihin on kohdistunut voimakkaampia käyttöpaineita. Eteläinen suoluonto on lisäksi hyvin erilaista kuin pohjoinen johtuen soiden vyöhykkeellisestä jakautumisesta Suomessa (ks. kuva 8). Tästä johtuen soiden tilaa verrataan tässä selvityksessä nimenomaan Etelä-Suomen tilanteeseen. 16

Kuva 3. Metsäkasvillisuusvyöhykkeet. Luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa Pohjois-Suomella tarkoitetaan pohjoisboreaalista vyöhykettä (kartassa sininen) ja Etelä-Suomella keski-, etelä- ja hemiboreaalisia vyöhykkeitä (punainen, oranssi, keltainen ja vihreä). Pirkanmaa on kuvattu kartalla paksummalla mustalla viivalla. Kuvan kopiointioikeus: SYKE. 4 suoluonnon yleiskuvaus 4.1 Soiden nykytila Pirkanmaalla Pirkanmaasta on ollut suota laajimmillaan n. 20 % eli 249 000 ha (Sallantaus 1998). soiden ja turvemaiden nykyinen kokonaisala on VMI 10 -tulosten (Ihalainen 2008) perusteella n. 190 000 ha ja Suomen ympäristökeskuksen (2008) arvion mukaan n. 140 000 ha. Vaihtelu pintaalan arvioissa johtuu erilaisista laskenta- ja määrittelytavoista: VMI-tulokset perustuvat koealaotantaan ja Suomen ympäristökeskuksen laskelma maastotietokantaan. Jälkimmäisessä ovat mukana myös turpeenottoalueet, joita Pirkanmaalla on yhteensä 5 800 ha (Suomen ympäristökeskus 2008). 17

Soiden ja turvemaiden alueellisessa jakautumisessa on eroja (kuva 4; liite 4). lounaisja länsiosat ovat pinnanmuodoiltaan tasaisia, keski- ja itäosat mäkisiä alueita, joilla suuria soita ei juuri esiinny (Sallantaus 1998). Suurimmassa osassa Pirkanmaata soita ja turvemaita on alle kymmenen prosenttia maa-alasta (Silvan ym. 2008). Luoteisosan karut vedenjakaja-alueet (Parkano, Kihniö ja Virtain länsiosa) ovat soisinta seutua. Siellä kostea ilmasto ja pinnanmuodot ovat luoneet soiden kehittymiselle edulliset olosuhteet (Sallantaus 1998), ja soiden sekä turvemaiden osuus maa-alasta nousee 20 30 %:iin. Vuosisadannan erot vähä- ja runsassoisten alueiden välillä ovat yli 10 % (Sallantaus 1998). korkeusmalli (liite 4) havainnollistaa selvästi soiden sijoittumista ylänköalueille. Suurten järvialtaiden alueella soita on huomattavan paljon niukemmin. Kaikista soista ja turvemaista 63 % (119 300 ha) sijaitsee pohjoisosassa ja 37 % (70 500 ha) eteläosassa (VMI 10: Ihalainen 2008). Pääosa soista on metsien keskelle kätkeytyviä pienialaisia suolaikkuja (Silvan ym. 2008). Kuva 4. Soiden ja turvemaiden pinta-alan alueellinen jakautuminen Pirkanmaalla 10 km x 10 km -ruuduilla. Yhden ruudun pinta-ala on 10 000 ha. Kopiointioikeus: SYKE, Maanmittauslaitos 1/MML/09. Noin 20 % soiden ja turvemaiden nykyisestä pinta-alasta on ojittamatonta (Ihalainen 2008, Suomen ympäristökeskus 2008). eteläosassa ojittamattomien soiden osuus on hieman suurempi (Ihalainen 2008: 27 %) kuin pohjoisosassa (20 %) (kuva 5). Suomen ympäristökeskuksen (2008) ojitustilannearvion mukaan Pirkanmaalla on ojittamatonta suota n. 28 000 ha. VMI 10 -tulosten mukainen arvio on huomattavasti suurempi, lähes 43 000 ha. 18

Kuva 5. Ojittamattoman suopinta-alan määrä Pirkanmaalla 10 km x 10 km -ruuduilla. Yhden ruudun pinta-ala on 10 000 ha. Kartassa on lisäksi kuvattuna soidensuojeluohjelman kohteet. Kopiointioikeus: SYKE, Maanmittauslaitos 1/MML/09. Arvioitu suopinta-alan vähenemä Pirkanmaalla on ollut 50 000 ha luokkaa, mikä vastaa 20 % alkuperäisestä suopinta-alasta (Sallantaus 1998) (kuva 6). Suopinta-alan poistuma on arvioitu metsä- ja peltopinta-alan eloperäisten maalajien määrän mukaan (Juusela & Väre 1953, Huikari ym. 1963, Sallantaus 1998). Valtaosan suopinta-alan vähenemästä ovat aiheuttaneet metsäojituksen ja pellonraivauksen aiheuttamat muutokset. Koko Suomessa suopinta-ala on vähentynyt pelkästään pellonraivauksen seurauksena noin 10 % (Simola 2006). Tästä suurin osa keskittyy Etelä- Suomeen, joten tilanne vaikuttaisi vastaavan Etelä-Suomen keskiarvoa tässä suhteessa. Luonnontilaista suota on VMI 10 -tulosten mukaan Pirkanmaalla jäljellä 10 000 ha eli noin viisi prosenttia soiden ja turvemaiden nykyisestä yhteispinta-alasta (Ihalainen 2008). Tästä karkeasti yleistäen vain puolet on suojeltua, puuntuotannon ulkopuolista aluetta (Ihalainen 2008). Luonnontilaisuus määritellään VMI-tuloksissa ihmistoiminnan näkyvien merkkien puutteena sekä ekologisten prosessien häiriöttömyytenä (A. Ihalainen, henk. koht. tiedonanto). 19

32900; 13 % 10000; 4 % 50000; 20 % 5800; 2 % 147000; 61 % Poistuma Turpeenottoalueet Ojitetut turvemaat Ojittamattomat suot Luonnontilaiset suot Kuva 6. soiden ja turvemaiden maankäyttö (ha). Suopinta-alan poistuma on laskettu Sallantauksen (1998) arvioon ja VMI 10 -tuloksiin perustuen. Turpeenottoalueiden pinta-ala on Suomen ympäristökeskuksen (2008) arvion mukainen. Muut arvot ovat peräisin VMI 10 -tuloksista. Keskimääräinen ojitetun turvemaapinta-alan osuus nykyisestä soiden ja turvemaiden kokonaispinta-alasta on 78 %, mutta tämä vaihtelee huomattavasti alueellisesti (kuva 7). Alhaisimmillaankin ojitusprosentti ylittää 20 % suo- ja turvemaiden yhteispinta-alasta. Kaikkiaan Suomen ympäristökeskuksen (2008) arvion mukaan Pirkanmaalla on ojitettuja turvemaita n. 104 000 ha. Kuva 7. Ojitettujen turvemaiden osuus (%) soiden ja turvemaiden kokonaispinta-alasta Pirkanmaalla 10 km x 10 km -ruuduilla. Kopiointioikeus: SYKE, Maanmittauslaitos 1/MML/09. 20

4.2 Suoyhdistymätyypit 4.2.1 Yleistä Suoyhdistymäksi sanotaan yhtenäistä suoaluetta kaikkine suotyyppeineen, siis sitä, miksi suo yleensä mielletään (Eurola ym. 1995). Suotyyppi puolestaan on Eurolan ym. (1995) määritelmän mukaan lajistoltaan lähes samanlaisten suokasviyhdyskuntatyyppien muodostama kasvillisuustyyppi. Suotyypit ovat luonnossa toisistaan erottuvia ja niillä on niille ominainen, leimaa-antava kasvilajisto, esimerkiksi vaivaiskoivurämeillä kituliaista männyistä koostuva puusto ja vaivaiskoivuvaltainen kenttäkerros. Suoyhdistymätyyppi on sekä suotyyppien että suoyhdistymien yläkäsite: suotyyppien samankaltaisuuden ja topografisen sijoittumisen puolesta samanlaisten suoyhdistymien ryhmä (Eurola ym. 1995). Etelä-Suomessa esiintyviä suoyhdistymätyyppejä ovat erilaiset keidassuot, keskiboreaaliset aapasuot ja rinnesuot, maankohoamisrannikon soiden kehityssarjat sekä kausikosteikot (Raunio ym. 2008a). Suoyhdistymätyypit eroavat toisistaan mm. rakennepiirteiltään, hydrologialtaan ja kasvillisuudeltaan. Niiden ilmiasu on pitkälle suurilmaston, varsinkin kosteuden ylijäämän, määräämää (Vasander 1998, Solantie 2006). Suoyhdistymätyyppien esiintymisessä on leveysasteita noudattelevia alueellisia eroja (Vasander 1998), ja tämän seikan perusteella on laadittu Suomen suokasvillisuusvyöhykkeiden jako (kuva 8, esimerkkejä suoyhdistymätyypeistä kuvissa 9, 10 ja 11). Yksittäisellä suolla voi olla useamman suoyhdistymätyypin piirteitä. Esimerkkejä tästä Pirkanmaalla ovat mm. Siikaneva (aapasuo- ja keidassuoalueita) sekä Rekujärvensuo Vahtolamminsuo (kilpija viettokeidas). 21

Kuva 8. Suokasvillisuusvyöhykejako. Pirkanmaa on kuvattu kartassa paksummalla mustalla viivalla. Kopiointioikeus: SYKE. 22

Kuva 9. Keskiboreaalista aapasuota Virtain Silmänevalla. Natura-alueen rajaus on esitetty punaisella. Vääräväriilmakuvassa havupuut erottuvat punaisina ja lehtipuut vihreinä. Tumma väri kuvaa lisääntyvää vetisyyttä; rimmet ja lammet erottuvat mustina. Vaaleat alueet ovat saraisia ja ruskeat rahkaisia. Kuva on mittakaavassa 1:16 100. Kopiointioikeus: Metsähallitus, Maanmittauslaitos 1/MML/09. 23

Kuva 10. Viettokeidas Seitsemisen kansallispuistossa Ylöjärvellä. Suon pohjoisosan ojitettu alue on ennallistettu. Viettosuuntaa vastaan kaartuvat, korkeuskäyrien suuntaiset rahkaiset kermit erottuvat vetisemmistä kuljuista. Kuva on mittakaavassa 1:7 600. Kopiointioikeus: Metsähallitus, Maanmittauslaitos 1/MML/09. 24

Kuva 11. Palonevan kilpikeidas Urjalassa. Melko yhtenäiset kermit kiertävät kehämäisesti suon korkeinta kohtaa. Kuva havainnollistaa eteläsuomalaisiin soihin kohdistuvia moninaisia käyttöpaineita: turpeennostoa, ojitusta, pellonraivausta, asutukseen ja tiestöön liittyvää rakentamista sekä reunametsien hakkuita. Kuva on mittakaavassa 1:11 300. Kopiointioikeus: Metsähallitus, Maanmittauslaitos 1/MML/09. 25

Pirkanmaa kuuluu kolmeen suokasvillisuusvyöhykkeeseen (kuva 12). Laajin osa Pirkanmaasta kuuluu Sisä-Suomen vietto- ja rahkakeitaiden vyöhykkeeseen (2a). Lounais-Pirkanmaa on Etelä- Suomen kilpikeitaiden vyöhykettä (1b) ja luoteisosat kuuluvat Satakunnan ja Pohjanmaan kilpikeidasvyöhykkeeseen (1c). Lisäksi pohjoisosissa, Suomenselän vedenjakaja-alueen vaikutuspiirissä, suoluonnossa on aapasoiden piirteitä (Sallantaus 1998). Pirkanmaalla tavataankin jonkin verran harvinaisia eteläisiä aapasoita (ks. liitteet 4 ja 5). Kuva 12. suokasvillisuusvyöhykkeet: 1b) Etelä-Suomen kilpikeitaat, 1c) Satakunnan ja Etelä- Pohjanmaan kilpikeitaat, 2a) Sisä-Suomen viettokeitaat. Kopiointioikeus: SYKE, Maanmittauslaitos 1/MML/09. Suokasvillisuutta luokitellaan yleisesti ravinteisuuden mukaan (mm. Ruuhijärvi & Lindholm 2006), ja luokittelua voidaan soveltaa myös suoyhdistymätyyppeihin (taulukko 1). Ravinteisuudella tarkoitetaan Eurolan ym. (1995) mukaan suoekosysteemin tuottoon vaikuttavien fysikaalisten ja kemiallisten tekijöiden summaa, ja sitä mitataan käytännössä happamuuden avulla. Suoekologiassa siis tärkein kasvillisuuden rehevyyttä ja lajikoostumusta määräävä tekijä on ph ja sitä nostava ns. kalkkivaikutus. Toinen suoelinympäristöjen merkittävimmistä vaihtelusuunnista on kosteus eli suovedenpinnan taso. Pirkanmaalle tyypillisiä suoyhdistymiä ovat ombrotrofiset eli sadevesiravinteiset keidassuot: vietto-, kilpi- ja rahkakeitaat (Sallantaus 1998). Keidassoita nimitetään myös kohosoiksi, sillä niiden keskusta kohoaa laiteita korkeammalle. Tämän vuoksi suon karu keskusta saa ravinteensa vain ja ainoastaan sadevedestä; matalat laiteet sen sijaan saavat ravinnelisää myös valumavesien mukana ja ovat minerotrofisia, rehevämpiä. Aapasoilla keskusta on reunoja alempana ja koko suoyhdistymä on minerotrofinen. Minerotrofiaa voidaan lisäksi luokitella eri asteisiin saadun ravinnelisän mukaisesti (Eurolan ym. 1995). Tätä luokittelua käytetään erityisesti suotyyppien kohdalla. 26

Taulukko 1. Soiden luokittelussa käytetyt ravinteisuustasot ja esimerkkejä niihin kuuluvista suoyhdistymätyypeistä sekä suotyypeistä. Laadittu Eurolan ym. (1995) mukaan. Ravinteisuustaso Suoyhdistymätyypit Pääsuotyyppiryhmät Suotyyppejä Ombrotrofia Minerotrofia Ombrotrofia sadevesiravinteisuus Oligotrofia vähäravinteisuus Mesotrofia keskiravinteisuus Eutrofia runsasravinteisuus Keidassuon keskusta Aapasuo, keidassuon laide Aapasuo, keidassuon laide Aapasuo, harvemmin keidassuon laide Lähes kaikki rämeet, osa nevoista Korvet, nevat, osa rämeistä Korvet, nevat, lähdekasvillisuus, luhdat Letot, lähdekasvillisuus Rahkarämeet, isovarpurämeet, kuljunevat, lyhytkorsinevat Kangaskorvet, kangasrämeet, pallosararämeet, oligotrofiset rimpi- ja suursaranevat, useimmat kalvakkanevat Mustikkakorvet, mesotrofiset rimpi- ja suursaranevat, mesotrofiset lähteiköt, sara- ja ruoholuhdat Letot, eutrofiset lähteiköt ja lähdesuot; lettokorvet ja -rämeet Soiden laajamittainen maankäyttö on johtanut siihen, että kaikki Etelä-Suomessa esiintyvät luonnontilaiset suoyhdistymätyypit ovat joko uhanalaisia tai silmälläpidettäviä (Raunio ym. 2008a). Maankohoamisrannikon soiden kehityssarjat ovat äärimmäisen uhanalaisia. Erittäin uhanalaisia ovat metsäkeitaat sekä välipintaiset keskiboreaaliset aapasuot, vaarantuneita puolestaan eteläiset viettokeitaat, rahkakeitaat, rimpiset keskiboreaaliset aapasuot sekä keskiboreaaliset rinnesuot. Paikallisten suoyhdistymien, jotka eivät ole luokiteltavissa mihinkään suoyhdistymätyyppiin, uhanalaisuutta ei ole arvioitu puutteellisten tietojen vuoksi (Raunio ym. 2008a). Uhanalaisuusluokituksen periaate on kuvattu taulukossa 2. Taulukko 2. Soiden uhanalaisuusluokittelun perusperiaate Raunion ym. (2008a) mukaan. Luokkiin CR, EN ja VU kuuluvat luontotyypit ovat uhanalaisia. Suotyyppien kohdalla käytetty kriteeristö perustuu sekä määrällisen että laadullisen muutokseen, suoyhdistymätyypit on arvioitu vain laadullisen kriteerin perusteella. Uhanalaisuusluokka Kriteerit Hävinneet (RE) Luontotyypin esiintymät ovat hävinneet tarkastelualueelta Äärimmäisen uhanalaiset (CR) Luontotyypin esiintymät ovat vähentyneet 80 % ja/tai luontotyypin esiintymien laatu on heikentynyt äärimmäisen voimakkaasti Erittäin uhanalaiset (EN) Luontotyypin esiintymät ovat vähentyneet 50-80 % ja/tai luontotyypin esiintymien laatu on heikentynyt erittäin voimakkaasti Vaarantuneet (VU) Luontotyypin esiintymät ovat vähentyneet 20-50 % ja/tai luontotyypin esiintymien laatu on heikentynyt voimakkaasti Silmälläpidettävät (NT) Luontotyypin esiintymät ovat vähentyneet lähes 20 % ja/tai luontotyypin esiintymien laatu on heikentynyt melko voimakkaasti Säilyvät (LC) Luontotyypin esiintymät eivät ole merkittävästi vähentyneet ja/tai luontotyypin esiintymien laatu ei ole merkittävästi heikentynyt Suoyhdistymätyyppien korkea uhanalaisuuden aste johtuu siitä, ettei Etelä-Suomessa ole enää juurikaan jäljellä rakenteeltaan eheitä ja hydrologisesti luonnontilaisia keidas- ja aapasoita (Raunio ym. 2008a). Lindholmin ja Heikkilän (2006) mukaan lähes kaikki Etelä-Suomessa luonnonsuojelualueiden ulkopuolella olevat suoyhdistymät ovat ekosysteemin toiminnan kannalta tuhoutuneita. Vähintäänkin soiden puustoiset reunat on ojitettu tai niillä on suoritettu muita metsätaloustoimia. Suurten soiden märimmät keskustat ovat säilyneet paremmin, sillä niitä ei ole voitu ottaa metsä- tai maatalouskäyttöön. Turpeenoton arvioidaan vaikuttaneen eniten Etelä-Suomen keidassoihin ja keskiboreaalisiin aapasoihin, ja se todennäköisesti uhkaa myös tulevaisuudessa varsinkin kilpi-, vietto- ja rahkakeitaita sekä keskiboreaalisia aapasoita (Raunio ym. 2008a). Nämä ovat vaarantuneiksi luokiteltuja lukuun ottamatta kilpikeitaita, jotka ovat silmälläpidettäviä. 27

4.2.2 Suoyhdistymätyypeissä tapahtuneet muutokset Pirkanmaalla Pirkanmaalla tilanne on hyvin samankaltainen verrattuna muuhun Etelä-Suomeen. Huomattava osa, yli 70 %, aapasoista, vietto- ja kilpikeitaista on ojitettu (kuva 13). Kokonaan ojittamatonta suoyhdistymää lienee varsin vaikea löytää koko maakunnasta. Suojeltuihinkin suoyhdistymiin kuuluu sekä ojittamatonta että ojitettua pinta-alaa. Aapasoista on karkean arvion mukaan suojeltu n. 15 % (2 546 ha), viettokeitaista 2 % (1489 ha) ja kilpikeitaista 60 % (1805 ha). Lisäksi muita, pintarakenteiltaan kehittymättömämpiä keidassoita on suojeltu Metsähallituksen aineistojen perusteella 2 333 ha. Osuuksiin aiheuttaa vaihtelua se, että Suomen ympäristökeskuksen (2008) aineiston perusteella ei voi kertoa kunkin suoyhdistymän tarkkaa kokonaispinta-alaa, sillä siitä puuttuvat alle 10 ha suuruiset suot ja turvemaat. Viettokeitaiden pinta-alaa kasvattaa jossain määrin suoyhdistymäaineiston tyypitysmenetelmä (Seppo Tuominen, henk. koht. tiedonanto 11.2.2009). Metsähallituksen tiedot suojelualueiden suoyhdistymätyypeistä sen sijaan ovat täsmällisiä. Joka tapauksessa voidaan päätellä, että kilpikeitaista huomattavasti suurempi osa on suojeltu kuin aapasoista ja viettokeitaista. Viettokeitaita on suojeltu erittäin vähän suhteessa niiden runsauteen. Aapasuot suojellut aapasuot Viettokeitaat suojellut viettokeitaat Kilpikeitaat suojellut kilpikeitaat suojellut muut keitaat Ojittamattomat (ha) Ojitetut (ha) Turpeenotossa (ha) Suojeltu (ha) 0 10 000 20 000 30 000 40 000 50 000 60 000 70 000 80 000 Kuva 13. suoyhdistymätyyppien maankäyttö. Suoyhdistymätyyppikohtaisen ylemmän palkin tiedot ovat peräisin Suomen ympäristökeskuksen (2008) aineistoista, ja se kuvaa maakunnan kaikkien soiden ja turvemaiden tilannetta. Suojeltu pinta-ala (alempi sininen palkki) on koostettu Metsähallituksen SutiGIS- ja YsaGIStietokannoista Suojeltu pinta-ala sisältyy ojittamattomaan ja ojitettuun pinta-alaan. HUOM. Suomen ympäristökeskuksen aineistosta puuttuvat alle 10 ha suuruiset suot ja turvemaat (yhteensä n. 48 000 ha). Metsähallituksen aineistossa myös alle 10 ha suot ja turvemaat ovat mukana. Pirkanmaalla soiden ja suoyhdistymien pirstoutuminen maankäytön muutosten seurauksena on ollut suurta (kuva 14, taulukko 3). Maastotietokannan kaikkien suolaikkujen pinta-aloista laskettuna ojittamattomien laikkujen keskimääräinen pinta-ala on ennen soiden ojitusta ollut 1,89 ha (Taulukko 3). Nykyinen ojittamattomien suolaikkujen pinta-ala on 0,54 ha (laskettu SYKE:n ojitustilanneaineistosta), joten ojittamattomien laikkujen keskimääräinen pinta-ala on pienentynyt noin neljännekseen. Yhtenäisten suoalueiden voimakkaasta vähenemisestä kertoo myös laikkujen jakauman muutos: ojittamattomien laikkujen pinta-alan keskihajonta on pienentynyt noin 27 ha:sta 7 ha:iin (taulukko 3). Ojittamattomien soiden suurin laikkukoko on nykyisin alle 1 000 ha (kuva 15), kun se on ennen ojituksia ollut 4 394 ha (tuloksia ei esitetty taulukossa). Karttatarkastelun perusteella voidaan sanoa, että laajoja ojittamattomia suoalueita ei käytännössä ole enää suojelualueiden ulkopuolella (ks. liite 6). Laikkukoon jakaumat ovat pääsääntöisesti hyvin vinoja, siis pieniä suolaikkuja on paljon ja suuria hyvin vähän (kuva 15). Edellä esitetyt luvut eivät ole täysin 28

vertailukelpoisia, koska mm. laajoja yhtenäisiä laikkuja (ks. taulukko 3) on poistunut maastotietokannan soista turpeennostoalueiksi. Kuva 14. Suolaikkujen pinta-ala Pirkanmaalla. Pylväs kuvaa keskimääräistä laikkukokoa ja viiksi aineiston keskihajontaa. Suoyhdistymätyypeittäin eritellyissä luvuissa ei ole mukana alun perin alle kymmenen hehtaarin suuruisia soita. Laskenta perustuu Suomen ympäristökeskuksen (2008) aineistoihin. Taulukko 3. Suolaikkujen pinta-alan keskiarvo, keskihajonta sekä laikkujen lukumäärä. Kaikkien suolaikkujen pinta-ala on laskettu maastotietokannan kaikkien suolaikkujen pinta-aloista. Suoyhdistymätyypeittäin eritellyissä luvuissa ei ole mukana alun perin alle kymmenen hehtaarin suuruisia soita. Keskiarvo (ha) Keskihajonta (ha) Laikkuja Kaikki suot Ojittamattomat 0,54 6,81 51 242 Ojitetut 2,30 17,63 45 141 Turpeenottoalueet 17,42 48,02 334 Kaikki suolaikut 1,89 27,82 72 842 Aapasuot Ojittamattomat 2,96 29,55 911 Ojitetut 23,01 121,95 463 Turpeenottoalueet 41,21 67,48 33 Viettokeitaat Ojittamattomat 1,80 14,28 7 430 Ojitetut 15,88 39,31 3 426 Turpeenottoalueet 28,55 60,25 146 Kilpikeitaat Ojittamattomat 2,81 15,45 147 Ojitetut 29,12 105,22 73 Turpeenottoalueet 26,57 35,79 8 29

100 000 Lukumäärä (log) 10 000 1 000 100 10 1 0 100 200 300 400 500 600 700 800 900 1 000 Pinta-ala (ha) Kuva 15. Ojittamattomien suolaikkujen pinta-alan jakauma Pirkanmaalla. Jakauman ääripään pinta-alaltaan suuret suolaikut sijaitsevat pääasiassa suojelluilla soilla. Turpeenottoaluelaikkujen verrattain suuri koko viittaa siihen, että turpeenottoon on ensisijaisesti valittu suuria soita, ja toimenpiteitä on suoritettu laajalla alueella yksittäisen suon sisällä. Turvetuotantoon otetuista soista 72 % on viettokeitaita, 23 % aapasoita ja 4 % kilpikeitaita (kuva 13). Prosenttiosuudet on laskettu Suomen ympäristökeskuksen (2008) aineistoista. Osuudet noudattelevat suoyhdistymien luontaista jakautumista Pirkanmaalla, mutta silti merkillepantavan suuri osa maakunnan aapasoista (11 %; 1 360 ha) ja kilpikeitaista (9 %; 213 ha) on otettu turvetuotantoon. Viettokeitaista turpeenotossa on 6 % (4 168 ha). Vertailun vuoksi ojittamattomia aapasoita on jäljellä 21 %, kilpikeitaita ja viettokeitaita 18 % (kuva 13). Vaikka turpeennostossa olevien soiden pinta-ala ei Pirkanmaalla ole kuin 2 % alkuperäisestä suopinta-alasta (kuva 6), laajojen yhtenäisten alueiden käytöllä on ollut merkittävä vaikutus suoluontoon. 4.3 Suotyypit 4.3.1 Yleistä Suotyypillä tarkoitetaan lajistoltaan lähes samanlaisten suokasviyhdyskuntien muodostamaa kasvillisuustyyppiä (Eurola ym. 1995). Suoluonnon uhanalaistuminen on erityisen voimakasta tällä tarkastelutasolla (Raunio ym. 2008a). Suotyyppien määrän vähentyessä ja niiden koon pienentyessä usein myös niiden laatu kärsii ja niillä elävä lajisto uhanalaistuu. Jo 1970-luvulla suoluonnon uhanalaisiksi luontotyypeiksi määriteltiin lettoja, korpia ja lähteikköjä (Raunio ym. 2008a). Suoluonnossa tapahtunut voimakas muutos näkyi ensimmäisenä näissä pienialaisissa, koko Suomen mittakaavassa suhteellisen harvinaisissa suotyypeissä, joilla elää pitkälle erikoistunutta lajistoa. Uhanalaisia suotyyppejä on Etelä-Suomessa kaikissa päätyyppiryhmissä, eli korvissa, rämeissä, nevoissa, letoissa ja näiden yhdistelmissä sekä myös luhta- ja lähdekasvillisuudessa jotka nekin luetaan suokasvillisuuteen kuuluviksi Eurolan ym. (1995) mukaan. Eniten ovat uhanalaistuneet erilaiset korvet, neva- ja lettokorvet sekä letot (Raunio ym. 2008a; suotyyppien kuvauksia mm. Eurola ym. 1995, Raunio ym. 2008b). Kaikki lettoiset tyypit ovat äärimmäisen uhanalaisia, ja korpi- sekä korpiyhdistelmätyypit ovat joko äärimmäisen tai erittäin uhanalaisia tai vaarantuneita. Rämeet ja nevat ovat säilyneet paremmin. Etelä-Suomen ainoat säilyviksi luokitellut suotyypit 30

ovat rahkaräme ja keidasräme (Raunio ym. 2008a). Näitä esiintyy lähinnä keidassoiden keskustoissa, mitkä ovat Etelä-Suomessa yleisesti suurempien soiden ainoita ojittamatta jääneitä alueita. Metsäojitus ja muut metsätaloustoimet, pellonraivaus, turpeenotto, vesi- ja yhdyskuntarakentaminen ovat tärkeimmät syyt suotyyppien esiintymien määrän vähentymiseen Etelä-Suomessa (Raunio ym. 2008a). Rehevien suotyyppien kuten lettojen pinta-alan vähentymisen tärkein yksittäinen syy on pellonraivaus (Simola 2006, Raunio ym. 2008a). Tämän lisäksi ojittamattomat suot ovat heikentyneet laadullisesti rahkarämeitä lukuun ottamatta. Erityisen voimakasta laadullinen heikentyminen on ollut lettonevojen, kangaskorpien ja kangasrämeiden kohdalla (Raunio ym. 2008a). Jäljellä olevat ojittamattomat lettolaikut ovat yleensä pieniä ja alttiita vesitalouden muutoksille (Raunio ym. 2008a). Jossain tapauksissa ihmistoiminta kuten puuston raivaus tai laidunnuksen järjestäminen ylläpitää monimuotoista lajistoa ja säilyttää arvokasta suoluontoa (Kääntönen 2005, Raunio ym. 2008a). Itse asiassa merkittävää osaa Suomen soista, erityisesti nevoista ja letoista, on jossain vaiheessa laidunnettu tai niitetty (Lindholm & Heikkilä 2006, Raunio ym. 2008a). Valtaosa letoista ei kuitenkaan tarvitse hoitoa säilyäkseen. 4.3.2 Pääsuotyyppiryhmien esiintyminen Pirkanmaalla Pirkanmaalta ei ole saatavissa koko maakunnan kattavia suotyyppikohtaisia tietoja. Tästä syystä tässä selvityksessä tarkasteltiin kasvupaikan rehevyyttä ja pääsuotyyppiryhmien (korvet, rämeet, nevat ja letot) runsauksia VMI 10 -tulosten pohjalta. Kasvupaikan rehevyys on jaoteltu kahteen luokkaan: rehevät suot (letot, lehtomaiset, ruohoiset, suursaraiset, mustikkaiset) ja karut suot (rahkaiset ja lyhytkortiset rämeet ja nevat, puolukkaiset korvet; vastaa lähinnä ombro- ja oligotrofisia suotyyppejä). yleisin pääsuotyyppiryhmä on räme (56 % soista ja turvemaista). Korpia kaikista soista ja turvemaista on 38 % ja avosoita (pääasiassa nevoja) hieman yli 6 %. Avosoiden metsäojitus on todennäköisesti hieman nostanut puustoisten turvemaiden määrää, koska nevoja on ojituksen jälkeen tyypitetty rämeiden ja korpien luokkiin. Suurin osa soista on karuja: 58 % sijoittuu vähäravinteisiin kasvupaikkatyyppeihin (VMI 10: Ihalainen 2008). Siitä huolimatta, että ombrotrofiset eli kaikkein karuimmat suoyhdistymätyypit ovat Pirkanmaalla yleisiä, ombrotrofisia suotyyppejä on suhteellisen vähän (Sallantaus 1998). Ne keskittyvät luoteis- ja pohjoisosien vedenjakaja-alueille, jossa toisaalta on myös minerotrofista eli rehevämpää, aapasoille tyypillistä suokasvillisuutta. Ombrotrofisesta suoalasta suurin osa on erilaisia rämeitä (Sallantaus 1998). Rämeet ja avosuot painottuvat voimakkaasti pohjoisosiin (kuva 16). Molempien ryhmien soista yli 70 % sijaitsee pohjoisosassa (VMI 10: Ihalainen 2008). Pohjoisosan soista lähes 70 % luetaan karujen soiden luokkaan. Rämeitä on suhteellisesti eniten, 64 % soista (VMI 10: Ihalainen 2008). Sallantauksen (1998) mukaan minerotrofisista rämeistä pohjoisella Pirkanmaalla esiintyy runsaimmin kangasrämeitä ja eteläisellä Pirkanmaalla korpirämeitä. Muita minerotrofisia rämetyyppejä tavataan vähän (Sallantaus 1998). 31

Rehevät Neva/avosuo Räme Korpi Pohjoisosa Karut Neva/avosuo Räme Korpi Rehevät Neva/avosuo Räme Korpi Eteläosa Karut Neva/avosuo Räme Korpi Suojelun ulkopuolella Suojelualueilla 0 10 000 20 000 30 000 40 000 50 000 60 000 70 000 80 000 Pinta-ala (ha) Kuva 16. Rehevien ja karujen kasvupaikkatyyppien jakautuminen pohjois- ja eteläosassa. Reheviin kasvupaikkoihin kuuluvat lettoiset, lehtoiset, ruohoiset, suursaraiset ja mustikkaiset suotyypit, karuihin rahkaiset, lyhytkortiset, isovarpuiset ja puolukkaiset suotyypit. Palkin vaaleanvihreä osa kuvaa suojelualueiden ulkopuolista osaa suopinta-alasta ja tummanvihreä osa kuvaa suojeltua suopinta-alaa. Kaavion lähtöaineistoina on käytetty VMI 10 tuloksia (Ihalainen 2008) sekä Metsähallituksen SutiGIS- ja YsaGIS tietokantoja. Korpityyppien osuus suoalasta runsastuu etelään siirryttäessä (kuva 16). Hieman yli puolet (53 %) korvista sijaitsee eteläosan kunnissa (VMI 10: Ihalainen 2008). Korpien osuus eteläosan soista ja turvemaista on VMI 10 tulosten perusteella 54 %, pohjoisosan soista vajaa 30 %. Eteläisen soista lähes 60 % on rehevämpien tyyppien soita. Avosoita ja rämeitä näistä on vain pari kolme prosenttia (VMI 10: Ihalainen 2008). Avosoiden osuutta tosin pienentää ojitettujen avosoiden siirtyminen puustoisten soiden luokkiin. VMI 3:n arvion mukaan 1950-luvun alkupuolella korpien osuus suoalasta on eteläpuolella ollut yli 60 %. Vastaava luku koko osalta on n. 30 % (Sallantaus 1998). Rehevämpien suotyyppien runsastumiseen eteläosissa vaikuttaa ilmaston ja pinnanmuotojen lisäksi kallioperä. Emäksiset ja helposti rapautuvat kivilajit ovat kasvillisuuden kannalta edullisia (mm. Husa & Kontula 2006). Rapautumisen myötä kallioperästä vapautuvat ravinteet heijastuvat rehevässä kasvillisuudessa (Ranta & Rahkonen 2008). Orivesi Tampere Ylöjärvi Hämeenkyrö -linjan korkeudelta pohjoiseen kallioperä kuuluu Keski-Suomen laajaan granitoidialueeseen, jonka kivilajeja ovat pääasiassa neutraaleja tai happamia kvartsi- ja granodioriitteja sekä graniitteja (Heino 1992). Eteläinen Pirkanmaa kuuluu gneissialueeseen, jolla tavataan myös pienehköjä emäksisten syväkivien alueita (Heino 1992). Helposti rapautuvan kiilleliuskeen vyöhyke kulkee itä länsisuuntaisesti korkeudella (Heino 1992, Korsman ym. 1997, Lehtinen ym. 1998). Lisäksi Virroilla on laajahko alue emäksistä kallioperää. Kuvassa 17 on esitetty kallioperän emäksisiä ja mafisia kivilajeja sisältävät alueet. Mafisuudella tarkoitetaan kivilajien tummuutta, joka usein liittyy emäksisyyteen (Lehtinen ym. 1998). 32

Kuva 17. kallioperän emäksisten ja mafisten kivilajien alueet. Rajaus on tehty Suomen kallioperäkartan (Korsman ym. 1997) pohjalta. Sinisillä neliöillä on kuvattu ympäristöhallinnon Hertta-tietokannasta (Suomen ympäristökeskus 2009b) haettujen lettolajien esiintymät. Kopiointioikeus: SYKE, Maanmittauslaitos 1/MML/09. Toinen rehevien suotyyppien esiintymistä selittävä tekijä on Etelä-Hämeen lehtokeskuksen sijainti kaakkoisosissa (Sallantaus 1998). Alueella on runsaasti mm. lehtokorpia (Sallantaus 1998; Metsähallituksen paikkatietojärjestelmät) (kuva 18). Näiden osuus kaikista soista on kuitenkin vähäinen, VMI 3:n ja VMI 10:n mukaan noin yksi prosentti (Sallantaus 1998, Ihalainen 2008). Lettoja Pirkanmaalla on luontaisesti vähän, sillä kallioperässä on niiden vaatimia kalkkipitoisia kivilajeja niukalti (Korsman ym. 1997, Sallantaus 1998). Lähteikköjä ja lähdesoita esiintyy suurten harjumuodostumien yhteydessä (kuva 19). Suuri osa lähteistä on laadultaan heikentyneitä (Saura & Saura 1993). 33

Kuva 18. Etelä-Hämeen lehtokeskus (vihreä) ja ympäristöhallinnon Hertta-järjestelmästä (Suomen ympäristökeskus 2009b) haetut rehevien korpien lajien esiintymät (siniset neliöt). eliömaantieteelliset maakunnat on kuvattu oranssilla viivalla. PH: Pohjois-Häme, EH: Etelä-Häme, St: Satakunta. Lehtokeskuksen rajaus on laadittu lehtojensuojelutyöryhmän (1988) mietinnön pohjalta. Kopiointioikeus: SYKE, Maanmittauslaitos 1/MML/09. Kuva 19. Pohjavesialueet (sininen) ja ympäristöhallinnon Hertta-tietokannasta (Suomen ympäristökeskus 2009b) haetut lähteikkölajien esiintymät (vihreät neliöt). Kopiointioikeus: SYKE, Maanmittauslaitos 1/MML/09. 34

4.3.3 Ihmistoiminnan vaikutus pääsuotyyppiryhmiin Pirkanmaalla Pirkanmaalla ojittamatta jääneet suot ovat pääasiassa kuivahkoja korpia, joilla metsänkasvu on ollut riittävää metsätalouden tarpeisiin, tai ojituskelvottomia suotyyppejä kuten lyhytkorsinevoja, rahkarämeitä ja keidasrämeitä (Sallantaus 1998, Ihalainen 2008). Eniten on ojitettu karuja suotyyppejä (Sallantaus 1998). Ojitustilanne pääsuotyyppiryhmittäin on esitetty kuvassa 20. Rämeitä on ojitettu korpia enemmän sekä pinta-alallisesti että suhteellisesti. Rämeojikkojen ja muuttumien osuus ojitetuista soista on 58 % (VMI 10: Ihalainen 2008). pohjoisosan soista on ojitettu 80 % (VMI 10: Ihalainen 2008). Valtaosa näistä on rämeitä. Eteläosassa ojitettuja turvemaita on 73 % suopinta-alasta, ja näistä eniten on korpia. Myös kunnostuskelvottomia ojituksia ja virheojituksia on tehty (4 % ojituksista), pääasiassa pohjoisosassa ja rämeillä (VMI 10: Ihalainen 2008). Ojikkojen määrä verrattuna muihin ojitettuihin turvemaihin on vähäinen, alle 2 %. Ojikot ovat turvemaita, joilla ojitus ei vaikuta aluskasvillisuuteen eikä puuston kasvuun, tai jolla ojat ovat umpeutuneet (Metsäntutkimuslaitos 2008). Eriasteisia muuttumia on 37 % ojitetuista turvemaista, turvekankaita 61 % (VMI 10: Ihalainen 2008). Muuttumiksi luetaan turvemaat, joilla ojituksen kuivattava vaikutus on ehtinyt vaikuttaa puustoon, mutta alkuperäinen suokasvillisuus on vielä leimaa-antava. Turvemailla kasvillisuus on sen sijaan vaihtunut kangaskasveihin, eikä puusto enää kärsi veden vaikutuksista (Metsäntutkimuslaitos 2008). Avosuot suojellut avosuot Rämeet suojellut rämeet Korvet suojellut korvet Pohjoisosa Avosuot suojellut avosuot Rämeet suojellut rämeet Korvet suojellut korvet Eteläosa Suojeltu (ha) Ojittamatta (ha) Ojitettu (ha) 0 10 000 20 000 30 000 40 000 50 000 60 000 70 000 80 000 Kuva 20. Pääsuotyyppiryhmien ojitustilanne pohjois- ja eteläosassa. Avosuot ovat käytännössä nevoja, sillä lettojen määrä on vähäinen. Ylemmässä palkissa kuvattu päätyyppikohtainen ojitettu ja ojittamaton pinta-ala on peräisin VMI 10 -tuloksista (Ihalainen 2008) ja se kertoo soiden ja turvemaiden kokonaistilanteesta Pirkanmaalla. Alemmassa sinisessä palkissa kuvattu suojeltu pinta-ala perustuu Metsähallituksen SutiGIS- ja YsaGIS-tietokantoihin. Suojeltu pinta-ala sisältyy sekä ojitettuun että ojittamattomaan pinta-alaan. Nevojen määrä on Pirkanmaalla vähentynyt huomattavasti 1950- ja 90-lukujen välillä (Sallantaus 1998). 1990-luvun alkupuolen VMI 8:ssa nevojen osuudeksi suopinta-alasta arvioitiin 2,3 % (Sallantaus 1998). Vähenemä on ollut n. 80 % vajaassa 50 vuodessa ja johtunee lähinnä siitä, että pääosa ojitetuista nevoista luokitellaan rämeiksi pääpuulajin perusteella (Sallantaus 1998). Tämä näkyy myös VMI 10 -tuloksissa siten, että ojitettujen avosoiden määrä on varsin 35