Kuva: GORILLA/HERO Teksti: JUHA PELTONEN LIIKUNNAN KÄYTTÖ LÄÄKKEENÄ ONTUU: Liikuntafysiologi hoitotiimin jäseneksi 34
Liikuntalääketieteen päivien työpajassa terveydenhuollon ja liikunnan ammattilaisille käsiteltiin aihetta Liikuntafysiologi hoitotiimin jäsenenä?. Tämän kirjoituksen tavoit teena on jatkaa tätä marraskuussa 2016 viriteltyä keskustelua. Keskustelun edistämiseksi voi lähestymistavaksi ottaa liikunnallisen passiivisuuden seuraukset terveydenhuollon näkökulmasta ja nykyisin ter veydenhuollossa käytössä olevat liikunnan yleiset suositukset. Sen jälkeen on esitettävä kysymys, tuoko liikuntafysiologin panos lisäarvoa hoitotiimiin ja edistääkö tämä liikunnan käyttöä lääkkeenä sairauksien ennaltaehkäisyssä, hoidossa ja kuntoutuksessa. Vastauksia voi etsiä paneutumalla liikuntafysiologien koulutukseen ja osaamisen ytimeen sekä tutustumalla sellaisiin malleihin maailmalta ja meiltä, joissa liikuntafysiologi on hoitotiimin jäsenenä. Lopuksi on hyvä pohtia lyhyesti koko hoitotiimin osalta viestintästrategioita, joilla potilaan/asiakkaan liikuntakäyttäytymiseen pyritään vaikuttamaan. Liikunnallisesti passiivisen elämäntavan seurauksia ja terveydenhuollon haasteita Liikunnan terveysvaikutukset tunnustetaan laajasti, mutta terveydenhuollossa liikuntatieteen ja lääketieteen yhteistoiminta ontuu. Potilas ei välttämättä osaa valita itselleen tarpeellista liikuntaa saamiensa yleisten liikuntasuositusten perusteella, eikä niitten mukainen liikunta anna toivottuja vasteita kaikkien kohdalla. Liikunnan käyttö lääkkeenä voi jäädä vajavaiseksi. Terveydenhuollossa onkin tarve liikuntafysiologian ja -harjoittelun asiantuntijoille. Terveydenhuolto kohtaa globaalisti uusia haasteita liikunnallisesti passiivisen elämäntavan yleistyessä sekä siitä seuraavista terveys- ja taloushaasteista. Kasvaneeseen fyysiseen passiivisuuteen liittyy esimerkiksi merkittävästi lisääntynyt ylipainon/ lihavuuden, metabolisen oireyhtymän, tyyppi 2 diabeteksen, kardiovaskulaaristen, henkisten ja kognitiivisten sekä tuki- ja liikuntaelin sairauksien ja/tai oireiden riski (Aroor ym. 2013; Del Buono ym. 2011; Lasselin ym. 2014), sekä kohonnut kardiovaskulaari- ja kokonaiskuolleisuus (Pereira ym. 2009; Wilmot ym. 2012). Liikkumattomuuden on arvioitu aiheuttavan vuosittain 3,2 miljoonaa kuolemaa globaalisti (Lim ym. 2012). Naisilla liikkumattomuuteen liittyvä lihavuus vaikuttaa haitallisesti myös hedelmällisyyteen ja lisää raskauden aikaisten komplikaatioiden riskiä. Lisäksi äidistä johtuva epäedullinen metabolinen ympäristö altistaa sikiön ja syntyvän lapsen metabolisille sairauk sille ja ennenaikaiselle kuolemalle (Reynolds ym. 2013). Fyysinen inaktiivisuus vähentää myös työn tuottavuutta ja lyhentää työuria (Krstovic- Spremo ym. 2014). Vaikka ratkaisu elämäntavoista aiheutuvien sairauksien ehkäisyyn kuulostaa helpolta liikutaan enemmän ja syödään terveellisemmin on monien vaikea noudattaa näitä ohjeita. Terveydenhuollolle on erittäin suuri haaste lisätä yleistä fyysistä aktiivisuutta ja erityisesti vaikuttavaa liikuntaharjoittelua potilailla, joilla on yllämainittuja riskejä, komplikaatioita ja sairauksia. Kohdistettujen yksilöllisten moniammatillisten toimintamallien tarve on suuri, koska huolimatta huomattavasta panostuksesta yleiseen liikuntavalistukseen, on fyysinen passiivisuus pysynyt ongelmana, johon joukkoviestinnällä ei ole ollut merkittävää vaikutusta (Annesi ja Unruh, 2007). Vaikka fyysinen aktiivisuus on luonnollinen edel 35
lytys terveyshyötyjen saavuttamiseksi, on erityisesti korostettava, että hyvä suorituskyky ja kunto ovat olennaisesti tärkeämpiä sairausriskien vähentäjiä kuin pelkkä fyysinen aktiivisuus sinällään. Sekä hyvällä aerobisella kapasiteetilla (VO 2max ) että lihas voimalla on vahvempi yhteys edellä mainittujen kroonisten sairauksien ja/tai oireiden esiintyvyyteen kuin yleisten suositusten mukaisella liikunta-aktiivisuudella sinällään (Stovitz, 2012; Williams, 2001). Liikunnan yleiset suositukset Yleisen fyysisen aktiivisuuden ja erityisesti liikuntaharjoittelun terveyshyödyt ovat yleisesti tunnustettuja. Ilman nykyistä näyttöä liikunnan terveyshyödyistä, olisi sen edistäminen terveydenhuollossa hankalaa. Yleisiä liikuntaohjeita onkin julkaistu ja päivitetty sekä kansallisesti että kansainvälisesti jo pitkään. Kansainvälisiä edelläkävijöitä liikuntasuositusten antamisessa ovat American College of Sports Medicine (ACSM) (http://www.acsm.org/public-information/position-stands), Exercise is Medicine (EIM) (http://www.exerciseismedicine.org/) ja American Heart Association (http://www.heart.org). Näiden kanssa kotimaiset Käypä hoito -suositukset (http:// www.kaypahoito.fi/) ovat hyvin yhteneväisiä. Terveysvaikutusten edistämiseksi aikuisten liikuntasuosituksissa todetaan toteutustavoitteeksi harrastaa kohtuukuormitteista kestävyysliikuntaa, kuten reipasta kävelyä, ainakin 150 minuuttia viikossa (esimerkiksi viitenä päivänä á 30 min) tai raskasta liikuntaa, kuten juoksua, 75 minuuttia viikossa (esimerkiksi kolmena päivänä á 25 min). Kestävyysharjoittelun lisäksi ohjeistetaan toteuttamaan lihasvoimaa ja -kestävyyttä ylläpitävää tai lisäävää liikuntaa vähintään kahtena päivänä viikossa ja nivelten liikkuvuutta ja tasapainoa ylläpitävää liikuntaa. Jotta hyvä ajatus liikunnasta siirtyisi toteutuksen tasolle, todetaan Käypä hoito -suosituksissa, että lääkärin ja muiden terveydenhuollon ammattilaisten tehtävä on kysyä liikuntatottumuksista ja liikkumisesta, kirjata tiedot ja kannustaa liikkumaan. Lääkäri myös arvioi liikunnan vasta-aiheet ja sairauksiin liittyvät liikkumisrajoitteet. Ennen liikunnan aloittamista ja harjoittelun aikana on tärkeää havaita tapaukset, joissa potilailla on uusia rasitukseen liittyviä oireita, ja ohjata heidät tarvittaessa jatkoarvioon. Lopuksi ohjeissa todetaan, että terveydenhuollon ja liikunnan ammattilaiset antavat yhteistyössä yksilölliset liikuntaohjeet ja seuraavat liikuntaohjelmien toteutumista. Niin hyvät ja tarpeelliset kuin kansalliset ja kansainväliset yleiset liikuntaohjeet ovatkin, nostaa edellä mainittujen ohjeiden loppuosa esiin keskeisen kohdan: Yksilölliset ohjeet ja seuranta terveydenhuollon ja liikunnan ammattilaisten yhteistyönä. Tämän Suomessa yllättävän vaatimattoman huomion saaneen kannanoton taustalla on yksinkertaisia, mutta tärkeitä syitä. Yleisellä joukkoviestinnällä ei ole ollut merkittävää vaikutusta fyysiseen aktiivisuuteen (Annesi ja Unruh, 2007). Sairastumisriskin vähentämisen kannalta on tärkeämpää olla hyväkuntoinen kuin pelkästään fyysisesti aktiivinen (Stovitz, 2012; Williams, 2001). Samanlainen, yleisten suositusten mukainen harjoittelu ei tuota toivottua harjoitusvaikutusta läheskään kaikille (Hautala ym. 2006; Karavirta ym. 2011; Ramirez-Velez, 2012). Näitä seikkoja on alettu ottamaan enenevässä määrin huomioon tarttumattomien tautien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa. Esimerkiksi tyypin 2 diabeteksen hoidossa tavoitteita ollaan suuntaamassa yksilölliseen liikuntaharjoitteluun pelkkien yleisten suositusten sijaan (O Hagan ym. 2013). Liikuntapainotteisen hoidon on myös Suomessa osoitettu olevan kustannustehokasta (Hautala ym. 2016). Tyypillisiin hoitotiimeihin kuuluu lääkärin/lääkäreiden ja sairaanhoitajien ohella tarpeen mukaan esimerkiksi fysioterapeutti, ravitsemusterapeutti tai jalkojenhoitaja. Ylipainon/lihavuuden, diabeteksen, kardiovaskulaaritautien jne. lisääntyminen on luonut voimakkaan tarpeen liikuntafysiologien mukaantulolle moniammatillisiin hoitotiimeihin ehkäi semään (elintapa)sairauksien ja niiden haittojen kasvua. Tätä taustaa vasten on tarpeellista pohtia liikuntafysio login roolia hoitotiimissä myös Suomessa. Liikuntafysiologien osaamisen ydin Kansainvälisten määritelmien mukaan liikuntafysiologi hyödyntää tieteellistä perustaa mitatessaan ja analysoidessaan akuutteja ja kroonisia liikuntavasteita, sekä suunnitellessaan ja ohjatessaan liikuntaharjoittelua. Hoitotiimin jäsenenä liikuntafysiologin tehtävänä on olla liikuntavasteiden asiantuntija ja edistää potilaan fyysisen suorituskyvyn paranemista/ylläpitoa, tuoda liikuntaosaamista kroonisten sairauk sien hoitoon ja sairastumisriskin pienentämi Hoitotiimin jäsenenä liikuntafysiologin tehtävänä on olla liikuntavasteiden asiantuntija ja edistää potilaan fyysisen suorituskyvyn paranemista/ ylläpitoa, tuoda liikuntaosaamista kroonisten sairauksien hoitoon ja sairastumisriskin pienentämiseen. 36
Esimerkiksi Pohjois-Amerikassa näyttää valtaosa liikuntafysiologien avoimista työpaikoista olevan nimenomaan terveydenhuollossa. seen, edistää terveyttä ja hyvinvointia elämäntapojen ohjauksella, auttaa henkilökohtaisten tavoitteiden asettamisessa ja priorisoinnissa sekä purkaa esteitä liikuntaharjoittelulta, edistää arkiliikunnan toteutusta sekä edistää pysyviä elämäntapamuutoksia. Miten liikuntafysiologi eroaa fysioterapeutista tai personal trainerista? Liikuntafysiologilla on laaja osaaminen erityisesti kestävyyden ja lihasvoiman mittaamisessa ja harjoittamisessa, sekä näiden ominaisuuksien syvällisessä fysiologisessa ymmärtämisessä. Hoitotiimin jäsenenä tälle on käyttöä tutkittaessa ja hoidettaessa esimerkiksi diabetesta, metabolista oireyhtymää, sydän- ja verisuonitauteja, keuhkosairauksia tai näiden riskitekijöitä. Liikuntafysiologin asiantuntemukselle on käyttöä myös terveiden hoitotiimissä, esimerkiksi ylikuormituksen diagnosoinnissa ja hoidossa, sekä outojen tapausten selvittelyssä. Fysioterapeutti puolestaan on asiantuntija erityisesti akuutin tai kroonisen tuki- ja liikuntaelimistön kivun tai vaivan hoidossa sekä vammojen ja/tai toimintahäiriöiden ennaltaehkäisyssä, ja hän käyttää näiden hoitoon liikuntaa ja muita terapioita (esimerkiksi ultraääni, sähköstimulaatio). Fysioterapeutteja toimii laajalti myös esimerkiksi sydän- ja verisuonisairauksien sekä keuhkosairauksien kuntoutuksessa. Personal trainer käyttää liikuntaharjoittelua auttaessaan asiakastaan saavuttamaan tavoitellun fyysisen potentiaalin. Personal trainerilta ei vaadita muodollista koulutusta (vaikka sellainen hänellä voi myös olla). Liikuntafysiologien koulutus Suomessa liikuntafysiologien koulutus on keskittynyt Jyväskylän yliopiston liikuntatieteelliseen tiedekuntaan. Tämän kotimaisen koulutuksen rinnalle voi ottaa kolme kansainvälistä esimerkkiä benchmarkkauksena: Yhdysvallat, Kanada ja Australia (Smart ym. 2016). Näissä kaikissa maissa alan alemman korkeakoulututkinnon (B.Sc.) voi suorittaa neljässä vuodessa. Jos tämän tutkinnon jälkeen haluaa toimia liikuntafysiologina terveydenhuollossa, edellytetään useimmiten lisäpätevöitymistä sertifiointijärjestelmien kautta. Australiassa tästä vastaa Exercise and Sports Science Australia. Alemman korkeakoulututkinnon jälkeen vaaditaan 500 tunnin harjoitusjakso, mutta ainakaan toistaiseksi erillistä sertifikaattikoetta ei ole käytössä. Kanadassa sertifioinnista vastaa Canadian Society for Exercise Physiology. B.Sc. -tutkinnon jälkeen on suoritettava 200 tunnin harjoittelu sekä läpäistävä kirjallinen ja käytännön koe. Yhdysvalloissa eniten käytetty on ACSM:n sertifiointijärjestelmä, jossa on liikuntafysiologeille kolme tasoa. ACSM Certified Exercise Physiologist koe on mahdollista suorittaa B.Sc. -tutkinnon jälkeen tai viimeisen opiskeluvuoden aikana ja sen tavoitteena on pätevöityä suunnittelemaan liikuntaharjoittelua terveille ja hyvässä sairauden hoitotasapainossa oleville henkilöille. Seuraava tason suorittanut, ACSM Certified Clinical Exercise Physiologist, on pätevöitynyt lisäksi suunnittelemaan liikuntaharjoittelua kardiovaskulaari-, pulmonaali- ja metabolisten sairauksien/ oireiden potilaille. Tähän vaaditaan B.Sc- -tutkinnon jälkeen vähintään 400 tunnin harjoittelu ja kirjallisen kokeen läpäisy. ACSM Registered Clinical Exercise Physiologist on vaativin sertifiointitaso. Sen saavuttamiseksi vaaditaan vähintään ylempi korkeakoulututkinto (M.Sc) liikuntatieteisessä (exercise science), liikuntafysiologiassa tai kinesiologiassa sertifikaattia tukevin tutkintosisällöin, 600 tuntia kliinistä harjoittelua ja kirjallisen kokeen läpäisy. Sertifiointi ja sitä edeltävä koulutus antaa valmiudet suunnitella ja toteuttaa liikuntaharjoittelua sairaiden henkilöiden hoito- tai tutkimustiimissä. Sertifiointikoekaan ei ole mikään läpihuutojuttu. Edellä mainitun kolmen tason läpäisyprosentti vaihtelee 35 prosentin molemmin puolin. Suomessa vastaavaa sertifiointijärjestelmää ei ole käytössä. Yliopistotutkinnon suorittaneita liikuntafysiologeja toimii kyllä työssä oppineina tai muuta lisäkoulutusta hankkineina hoitotiimeissä ja moniam matillisissa tutkimusryhmissä ainakin liikuntalääketieteen keskuksissa, muutamissa yliopisto- ja keskussairaaloissa sekä tutkimuslaitoksissa. Keskustelua kotimaisesta liikuntafysiologien jatkokoulutuksesta ja siihen liittyvästä sertifiointijärjestelmästä kannattaa jatkaa. Mikäli hoitotiimeihin halutaan Liikunta on lääke -ajatuksen mukaisesti nimenomaan liikuntatieteellistä ja -fysiologista osaamista, kannattaa tämä lisäkoulutus kansainvälisten esimerkkien mukaisesti suunnata liikuntafysiologeihin. Lääketieteelliset tiedekunnat, joiden paikkakunnilla on myös liikuntalääketieteen keskukset, ovat mahdollisia luontevia yhteistyökumppaneita tarjoamaan terveydenhuoltoon pätevöittäviä kursseja liikuntafysiologeille. Mikäli tällaiseen malliin halutaan Suomessakin pyrkiä, riittää kliinisen harjoittelun suunnittelussa ja toteutuksessa tehtävää. Yhtenäisen sertifiointijärjestelmän ja -kokeen osalta on syytä kartoittaa myös Liikuntatieteellisen Seuran mahdollisuudet, ulkomaisten mallien mukaisesti. Kroonisten tarttumattomien tautien vallitsevuuden eli prevalenssin (ilmaisee, kuinka moni tut 37
kittavasta väestöstä jollain tietyllä hetkellä kärsii tietystä terveysongelmasta) ja kustannusten nousu on osoittanut perinteisen terveydenhuoltojärjestelmän riittämättömyyden ja uudistamistarpeen globaalisti. Lääkäreiden ja muiden terveydenhuollon ammattilaisten, kuten kliinisten liikuntafysiologien (kliininen liikuntafysiologi on terveydenhuollon ammattilainen useassa maassa!), koulutus terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen voi olla hyvin merkittävä askel tavoitteiden saavuttamiseksi (Roy ym. 2014). Kehitettävää riittää kuitenkin menetelmissä, motivoinnissa ja seurannassa, sillä kaikki terveysinterventiot eivät tuota toivottua tulosta (Wolever ym. 2013). Tutkimustulosten ohella käytännön toimintamallit voivat tarjota ajatuksia liikuntafysiologien terveydenhuollon tiimeihin osallistumisen hyödyistä. Esimerkiksi Pohjois-Amerikassa näyttää valtaosa liikuntafysiologien avoimista työpaikoista olevan nimenomaan terveydenhuollossa. Australiassa terveydenhuollon kulukorvauksia on saatavilla terveydenhuollon liitännäispalveluista (allied health services), ml. akreditoidun liikuntafysiologin palvelut, kroonisten tilojen/sairauksien hoitoon tai erityisen tarpeen mukaan lääkärin lähetteellä. Tämä edellyttää lääkärin organisoimaa hoitotiimiä, sisältäen kokonaisvaltaisen suunnitelman diagnostiikan, lääkityksen ja asiantuntijoiden käytöstä. Sikäläinen järjestely mahdollistaa vähintään kahden liitännäispalvelun tarjoajan käytön ja viiden käyntikerran vuoden aikana. Esimerkiksi tyypin 2 diabeetikko voi käydä kerran jalkojenhoitajalla hoidattamassa jalkahaavojaan ja kaksi kertaa ravitsemusterapeutilla ja liikuntafysiologilla saadakseen ohjausta painonhallintaan ja liikuntaan (Smart ym. 2016). Kansainvälisten mallien ja kokemusten innoittamana, olisi Suomessakin virkistävää miettiä Liikunta on lääke -ajatusta uudelta moniammatilliselta pohjalta. On erityisen tärkeää, että hoitava lääkäri, potilaan edun niin edellyttäessä, suosittelee liikuntaa hänelle. Monet erikoislääkärit, liikuntalääketieteen erikoislääkärit etunenässä, ovat kouluttautuneet ohjaamaan potilasta liikuntaan. Silti kirjoittajankin työyhteisössä erikoislääkärit haluavat usein rasituskokeisiin ja hoitotiimiin liikuntafysiologin asiantuntemuksen niin liikuntavasteiden analysoinnissa, kuin harjoittelun suunnittelussa ja toteutuksen seurannassa. Sen sijaan ajatus, että yleislääkäri pystyisi peruskoulutukseensa nojautuen antamaan yleisten liikuntasuositusten lisäksi potilaalleen yksilöllisiä ja vaikuttavia harjoitteluohjeita onkin jo haastavampaa. Näin siksi, että lääkäreiden koulutuksessa ei tähän alueeseen juurikaan ehditä paneutua. Liikunta on lääke -ajattelun vertailukohtana suomalaisessa kilpa- ja huippu-urheilussa on tavoitteeksi otettu Urheilija on keskiössä -ajattelu. Esimerkiksi pääkaupunkiseudun urheiluakatemia Urhean mallissa urheilijalla on valmentajan, kodin ja perheen ohella tukenaan asiantuntijat muun muassa fyysiseen harjoitteluun, fysioterapiaan, kuntotesteihin, kuormituksen ja palautumisen seurantaan, terveydenhuoltoon, psyykkiseen valmennukseen, ravintovalmennukseen sekä opinto- ja uraohjaukseen. Sen sijaan suomalaisessa terveydenhuollossa valitettavan usein tilanteemme on se, että parhaassa tapauksessa hoitava lääkäri voi kannustaa potilastaan harrastamaan liikuntaa. Sen jälkeen potilas on asiansa kanssa yksin. Liikuntaa harrastamattomalle henkilölle tämä on kiperä paikka: Kuinka innostua ja mitä tehdä erityisesti niin, että siitä olisi myös oikeasti hyötyä? Liikunta on lääke -tavoitteen toteutumiseksi ja kehittymiseksi tarvitaan edelleen myös liikunnan biotieteellistä tutkimusta liikunnan vaikutusmekanismeista ja toteutuksesta terveyden edistämisessä ja sairauksien hoidossa. Liikuntafysiologeille onkin tarve niin monitieteisissä ja -ammatillisissa hoito- kuin tutkimustiimeissä. Mietittävää koko terveydenhoitotiimille Samalla kun mietimme liikuntafysiologien asiantuntemuksen käyttöä hoitotiimissä, on syytä pysähtyä miettimään hoitotiimin ja potilaan välistä viestintää koko liikunta- ja elämäntapaohjauksen osalta. Liikunnallisen aktiivisuuden/harjoittelun edistäminen ensisijaisesti lääkkeenä sen terveysvaikutusten vuoksi, niin loogista kuin se onkin, on viestintästrategiana hieman ongelmallinen, koska terveydenhuollon asettamat liikuntatavoitteet potilaalle ovat monesti epärelevantteja ja heikosti motivoivia. Liikunnan suosittelun lääkkeenä on todettu heikentävän potilaan sitoutumista, koska se näyttää tahattomasti estävän autonomian tunnetta ja positiivisia tuntemuksia, ja vahvistavan negatiivisia tuntemuksia. Nämä ovat tietysti aivan päinvastaisia vaikutuksia sitoutumisen vahvistamisen kannalta. Liikunnan ilo, elinvoimaisuuden tunne, välitön palau te, onnellisuus ja elämän laatu ovat voimak Mikäli hoitotiimeihin halutaan Liikunta on lääke -ajatuksen mukaisesti liikuntatieteellistä ja -fysiologista osaamista, kannattaa alan lisäkoulutus kansainvälisten esimerkkien mukaisesti suunnata liikuntafysiologeihin. 38
kaampia sisäisen motivaation synnyttäjiä ja liikunnan pysyvyyden edistäjiä kuin paino- ja terveyslähtöiset tavoitteet (Segar ym. 2016; Segar ja Richardson, 2014). Niinpä koko hoitotiimin, mukaan lukien liikuntafysiologit, kannattaa miettiä lääketieteellisten ja fysiologisten motivointitapojen rinnalle käyttäytymistieteellisiä lähestymistapoja. Toiveista toimintaan Vaikka Suomessa liikunnan terveysvaikutukset tunnistetaan niin terveydenhuollossa kuin kansalaisten keskuudessa, puuttuu meiltä muutamia harvoja kohteita lukuun ottamatta liikunta- ja lääketieteen yhteistoiminta terveydenhuollossa. Yleisesti oletetaan potilaiden osaavan laatia itselleen liikuntaohjelmia yleisten suositusten perusteella ja vielä noudattavan niitä, tai että yleiset suositukset innostaisivat liikkumaan ja olisivat vaikuttavia kaikkien kohdalla. Tämä on täysin epärealistinen odotus ja johtaa liikunnan käyttöön lääkkeenä hyvin vajavaisesti. Siksi meillä on suuri tarve liikuntafysiologian ja -harjoittelun asiantuntijoille terveydenhuollossa. Tarve syntyy pyrkimyksestä ohjata henkilöitä ottamaan ohjauksen ja työkalujen kautta enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistaan, terveydestään sekä sairauksien ennaltaehkäisystä ja hoidosta. Tarve vaikuttavan liikuntaharjoittelun lisäämiselle terveydenhuollossa liikuntafysiologien asiantuntemuksen avulla on ilmeinen. Muuten on vaarana takertua sinällään hyödyllisen, mutta terveysvaikutuksiltaan epäoptimaalisen yleisen fyysisen toimeliaisuuden piiriin. Aivan kuten lehden päätoimittaja Kari Kalliokoski kirjoituksessaan Olisiko aika päivittää muutkin liikuntasuositukset? (Liikunta & Tiede 53:5, 17, 2016) aiheellisesti osoitti. JUHA PELTONEN, LitT, dosentti (liikuntafysiologia) Tutkimusjohtaja Urheilulääketieteen Säätiö, Helsingin urheilulääkäriasema; Liikuntalääketieteen yksikkö, Clinicum, Helsingin yliopisto Sähköposti: juha.peltonen@hula.fi LÄHTEET Annesi, J.J., Unruh, J.L. 2007. Effects of the COACH APPROACH intervention on drop-out rates among adults initiating exercise programs at nine YMCAs over three years. Percept Mot Skills 104, 459 466. Aroor, A.R., McKarns, S., Demarco, V.G., Jia, G., Sowers, J.R. 2013. Maladaptive immune and inflammatory pathways lead to cardiovascular insulin resistance. Metabolism 62, 1543 1552. Del Buono, A., Battery, L., Denaro, V., Maccauro, G., Maffulli, N. 2011. Tendinopathy and inflammation: some truths. Int J Immunopathol Pharmacol 24, 45 50. Hautala, A.J., Kiviniemi, A.M., Makikallio, T., Koistinen, P., Ryynanen, O.P., Martikainen, J.A., Seppanen, T., Huikuri, H.V., Tulppo, M.P. 2016. Economic evaluation of exercise-based cardiac rehabilitation in patients with a recent acute coronary syndrome. Scand J Med Sci Sports. Hautala, A.J., Kiviniemi, A.M., Makikallio, T.H., Kinnunen, H., Nissila, S., Huikuri, H.V., Tulppo, M.P. 2006. Individual differences in the responses to endurance and resistance training. Eur J Appl Physiol 96, 535 542. Karavirta, L., Hakkinen, K., Kauhanen, A., Arija-Blazquez, A., Sillanpaa, E., Rinkinen, N., Hakkinen, A. 2011. Individual responses to combined endurance and strength training in older adults. Medicine & Science in Sports & Exercise 43, 484 490. Krstovic-Spremo, V., Racic, M., Joksimovic, B.N., Joksimovic, V.R. 2014. The effects of diabetes mellitus and hypertension on work productivity. Acta Med Acad 43, 122 133. Lasselin, J., Magne, E., Beau, C., Ledaguenel, P., Dexpert, S., Aubert, A., Laye, S., Capuron, L. 2014. Adipose inflammation in obesity: relationship with circulating levels of inflammatory markers and association with surgery-induced weight loss. J Clin Endocrinol Metab 99, E53 61. Lim, S.S., Vos, T., Flaxman, A.D., Danaei, G., Shibuya, K., Adair- Rohani, H., Amann, M., Anderson, H.R., Andrews, K.G., Aryee, M., Atkinson, C., Bacchus, L.J., Bahalim, A.N., Balakrishnan, K., Balmes, J., Barker-Collo, S., Baxter, A., Bell, M.L., Blore, J.D., Blyth, F., Bonner, C., Borges, G., Bourne, R., Boussinesq, M., Brauer, M., Brooks, P., Bruce, N.G., Brunekreef, B., Bryan- Hancock, C., Bucello, C., Buchbinder, R., Bull, F., Burnett, R.T., Byers, T.E., Calabria, B., Carapetis, J., Carnahan, E., Chafe, Z., Charlson, F., Chen, H., Chen, J.S., Cheng, A.T., Child, J.C., Cohen, A., Colson, K.E., Cowie, B.C., Darby, S., Darling, S., Davis, A., Degenhardt, L., Dentener, F., Des Jarlais, D.C., Devries, K., Dherani, M., Ding, E.L., Dorsey, E.R., Driscoll, T., Edmond, K., Ali, S.E., Engell, R.E., Erwin, P.J., Fahimi, S., Falder, G., Farzadfar, F., Ferrari, A., Finucane, M.M., Flaxman, S., Fowkes, F.G., Freedman, G., Freeman, M.K., Gakidou, E., Ghosh, S., Giovannucci, E., Gmel, G., Graham, K., Grainger, R., Grant, B., Gunnell, D., Gutierrez, H.R., Hall, W., Hoek, H.W., Hogan, A., Hosgood, H.D., 3rd, Hoy, D., Hu, H., Hubbell, B.J., Hutchings, S.J., Ibeanusi, S.E., Jacklyn, G.L., Jasrasaria, R., Jonas, J.B., Kan, H., Kanis, J.A., Kassebaum, N., Kawakami, N., Khang, Y.H., Khatibzadeh, S., Khoo, J.P., Kok, C., Laden, F., Lalloo, R., Lan, Q., Lathlean, T., Leasher, J.L., Leigh, J., Li, Y., Lin, J.K., Lipshultz, S.E., London, S., Lozano, R., Lu, Y., Mak, J., Malekzadeh, R., Mallinger, L., Marcenes, W., March, L., Marks, R., Martin, R., McGale, P., McGrath, J., Mehta, S., Mensah, G.A., Merriman, T.R., Micha, R., Michaud, C., Mishra, V., Mohd Hanafiah, K., Mokdad, A.A., Morawska, L., Mozaffarian, D., Murphy, T., Naghavi, M., Neal, B., Nelson, P.K., Nolla, J.M., Norman, R., Olives, C., Omer, S.B., Orchard, J., Osborne, R., Ostro, B., Page, A., Pandey, K.D., Parry, C.D., Passmore, E., Patra, J., Pearce, N., Pelizzari, P.M., Petzold, M., Phillips, M.R., Pope, D., Pope, C.A., 3rd, Powles, J., Rao, M., Razavi, H., Rehfuess, E.A., Rehm, J.T., Ritz, B., Rivara, F.P., Roberts, T., Robinson, C., Rodriguez-Portales, J.A., Romieu, I., Room, R., Rosenfeld, L.C., Roy, A., Rushton, L., Salomon, J.A., Sampson, U., Sanchez- Riera, L., Sanman, E., Sapkota, A., Seedat, S., Shi, P., Shield, K., Shivakoti, R., Singh, G.M., Sleet, D.A., Smith, E., Smith, K.R., Stapelberg, N.J., Steenland, K., Stockl, H., Stovner, L.J., Straif, K., Straney, L., Thurston, G.D., Tran, J.H., Van Dingenen, R., van Donkelaar, A., Veerman, J.L., Vijayakumar, L., Weintraub, R., Weissman, M.M., White, R.A., Whiteford, H., Wiersma, S.T., Wilkinson, J.D., Williams, H.C., Williams, W., Wilson, N., Woolf, A.D., Yip, P., Zielinski, J.M., Lopez, A.D., Murray, C.J., Ezzati, M., AlMazroa, M.A., Memish, Z.A. 2012. A comparative risk assess- 39
ment of burden of disease and injury attributable to 67 risk factors Segar, M.L., Richardson, C.R. 2014. Prescribing pleasure and and risk factor clusters in 21 regions, 1990-2010: a systematic meaning: cultivating walking motivation and maintenance. Am J analysis for the Global Burden of Disease Study 2010. Lancet 380, Prev Med 47, 838 841. 2224 2260. Smart, N.A., Williams, A., Lyndon, K. 2016. The role and scope O Hagan, C., De Vito, G., Boreham, C.A. 2013. Exercise prescrip- of accredited exercise physiologists in the Australian healthcare tion in the treatment of type 2 diabetes mellitus : current practices, system. Journal of Clinical Exercise Physiology 5, 16 20. existing guidelines and future directions. Sports Med 43, 39 49. Stovitz, S.D. 2012. Contributions of fitness and physical activity to Pereira, M.A., Kottke, T.E., Jordan, C., O Connor, P.J., Pronk, N.P., reducing mortality. Clin J Sport Med 22, 380 381. Carreon, R. 2009. Preventing and managing cardiometabolic risk: Williams, P.T. 2001. Physical fitness and activity as separate heart the logic for intervention. International journal of environmental disease risk factors: a meta-analysis. Medicine & Science in Sports research and public health 6, 2568 2584. & Exercise 33, 754 761. Ramirez-Velez, R. 2012. A 12-week exercise program performed Wilmot, E.G., Edwardson, C.L., Achana, F.A., Davies, M.J., Gore- during the second trimester does not prevent gestational diabetes ly, T., Gray, L.J., Khunti, K., Yates, T., Biddle, S.J.H. 2012. Sedenta- in healthy pregnant women. J Physiother 58, 198. ry time in adults and the association with diabetes, cardiovascular Reynolds, R.M., Allan, K.M., Raja, E.A., Bhattacharya, S., Mc- disease and death: systematic review and meta-analysis. Diabeto- Neill, G., Hannaford, P.C., Sarwar, N., Lee, A.J., Bhattacharya, logia 55, 2895 2905. S., Norman, J.E. 2013. Maternal obesity during pregnancy and Wolever, R.Q., Simmons, L.A., Sforzo, G.A., Dill, D., Kaye, M., premature mortality from cardiovascular event in adult offspring: Bechard, E.M., Southard, M.E., Kennedy, M., Vosloo, J., Yang, follow-up of 1 323 275 person years. BMJ 347, f4539. N. 2013. A Systematic Review of the Literature on Health and Roy, B., Lisowski, C., Roberts, P. 2014. Health and Wellness Coa- Wellness Coaching: Defining a Key Behavioral intervention in Healt- ching: An Opportunity for Clinical Exercise Physiologists. Journal of hcare. Glob Adv Health Med 2, 38 57. clinical Exercise Physiology 3, 9 15. Segar, M.L., Guerin, E., Phillips, E., Fortier, M. 2016. From a Vital Sign to Vitality: Selling Exercise So Patients Want to Buy It. Curr Sports Med Rep 15, 276 281. 16. 17.3.2017 SGGF 2015 Liikunnan ja hyvinvoinnin ammattimessut move Made to Kuntotestauspäivät 2017 Sports f acilitie s Liikuntapaikkojen ammattimessut 15. 16.3.2017 SGGF-messujen yhteydessä Tampereen Messu- ja Urheilukeskuksessa WWW.SGGF.FI 40