SUOMALAISTEN ASIANTUNTIJOIDEN KOKEMUKSIA KULTTUURIENVÄLISISTÄ ESIINTYMISTILANTEISTA

SUOMALAISTEN ASIANTUNTIJOIDEN KOKEMUKSIA KULTTUURIENVÄLISISTÄ ESIINTYMISTILANTEISTA Heidi Kahra Puheviestinnän pro gradu -tutkielma Kevät 2010 Tampereen yliopisto Puheopin laitos

TAMPEREEN YLIOPISTO Tiedekunta Faculty Laitos Department Humanistinen tiedekunta Puheopin laitos Tekijä Author Heidi Kahra Työn nimi Title Suomalaisten asiantuntijoiden kokemuksia kulttuurienvälisistä esiintymistilanteista Oppiaine Subject Työn laji Level Puheviestintä Pro gradu -tutkielma Aika Month and year Sivumäärä Number of pages Toukokuu 2010 82 sivua, 3 liitesivua Tiivistelmä Abstract Esiintymistilannetta on puheviestinnän tieteenalalla tutkittu toistaiseksi vain vähän kulttuurisesta näkökulmasta. Esiintymistä on tarkasteltu pääasiassa esiintymisjännityksen ja erilaisten esiintymistaitojen luokitusten kautta. Kulttuurienvälistä esiintymistä sivunneet tutkimukset korostavat lisätutkimuksen tarvetta todeten kulttuuristen arvojen ja normien vaikuttavan merkittävästi sekä puhujan että yleisön käyttäytymiseen esiintymistilanteessa. Tässä tutkielmassa pyritään hahmottelemaan kulttuurienvälistä esiintymistä suomalaisen asiantuntijan näkökulmasta. Tutkielman näkökulma on laadullinen, ja se toteutettiin teemahaastatteluin. Haastateltavina oli 13 suomalaista eri alan asiantuntijaa, joiden työnkuvaan kuului osana esiintyminen kulttuurienvälisissä tilanteissa. Aineisto teemoiteltiin tutkimuskysymysten mukaisiin pää- ja alateemoihin. Kulttuurienvälistä esiintymistilannetta tarkastellaan tutkielmassa hyvän kulttuurienvälisen esiintyjän, suomalaisen esiintyjän, asiantuntijoiden oman osaamisen sekä kulttuurienvälisten yleisöjen kautta. Tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälainen asiantuntijoiden mielestä on hyvä kulttuurienvälinen esiintyjä, onko yleisesti katsottuna suomalaisella esiintyjällä ja asiantuntijoilla itsellään näitä piirteitä ja onko löydettävissä puhekulttuureille spesifejä piirteitä, joilla olisi merkitystä esiinnyttäessä muille kulttuureille. Suomalaiset asiantuntijat liittävät hyvään kulttuurienväliseen esiintyjään kuusi keskeistä tekijää: vakuuttavuus, vuorovaikutteisuus, luontevuus, esityksen selkeys, puheen selkeys ja yleisön tuntemus. Sekä suomalaisille yleisesti että asiantuntijoille itselleen selkein vahvuus on vakuuttavuus. Luontevuus ja eläytyminen ovat suomalaisille asiantuntijoille haastavia, ja tulosten perusteella ne näyttävä olevan ristiriidassa vakuuttavuuden kanssa. Luontevuuden lisäksi keskeisenä haasteena asiantuntijoille on vuorovaikutuksen luominen. Luontevuus ja vuorovaikutteisuus ovat taitoja, joita asiantuntijat haluavat eniten kehittää. Asiantuntijoiden vahvuuksilla ja heikkouksilla näyttää olevan yhteyttä suomalaiseen puhekulttuuriin ja sen kautta opittuihin käyttäytymisen tapoihin. Kulttuurienvälisen kontekstin kannalta tutkielman keskeinen tulos on asiantuntijoiden vähäinen kulttuurien tuntemus. Tutkielmassa nostetaan esiin asiantuntijakonteksti, jonka kautta kulttuurisen tuntemuksen tarvetta arvioidaan. Tulokset herättävät jatkotutkimusten kannalta tärkeää pohdintaa myös esiintymiskoulutuksen tärkeydestä osana kulttuurienvälisiä esiintymistaitoja. Lisätutkimusta tarvitaan erityisesti siitä, kuinka hyvin puhekulttuuriset normit todellisuudessa heijastavat esiintyjään kohdistettavia kulttuurisia odotuksia. Asiasanat Keywords kulttuurienvälinen, esiintyminen, esiintymistaidot, julkinen puhe, yleisö, puhekulttuuri

SISÄLLYS 1 JOHDANTO... 5 2 ESIINTYMINEN JA ESIINTYMISTAIDOT... 7 2.1 Esiintyminen julkisena puheena... 7 2.2 Esiintymistaitojen luokitteluja... 9 3 KULTTUURIENVÄLINEN VIESTINTÄ... 15 3.1 Kulttuuri ja kulttuurienvälinen viestintä... 15 3.2 Kulttuurienvälinen viestintäosaaminen... 19 3.4 Kulttuurien luokittelut ja kulttuuriset piirteet yleisön odotusten ennakoinnissa... 22 4 SUOMALAISEN PUHEKULTTUURIN PIIRTEITÄ... 27 4.1 Stereotypia hiljaisesta suomalaisesta... 27 4.2 Suomalainen julkisena puhujana... 29 4.3 Kielitaidon merkitys kulttuurienvälisessä esiintymisessä... 32 5 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN... 36 5.1 Tutkimusongelma ja tutkimuskysymykset... 36 5.2 Tutkimusmenetelmä... 38 5.3 Haastateltavat ja aineiston kerääminen... 39 5.4 Aineiston analyysi... 41 6 TULOKSET... 43 6.1 Asiantuntijoiden kokemuksia hyvistä esiintyjistä... 43 6.2 Asiantuntijoiden kokemuksia eri kulttuurien esiintyjistä... 45 6.3 Asiantuntijoiden arvioita omista esiintymistaidoista... 51 6.3.1 Asiantuntijoiden esiintymiskoulutukset ja kulttuurienvälinen esiintymiskokemus... 51 6.3.2 Asiantuntemuksen ja eläytymisen taidot... 53 6.3.3 Vuorovaikutus yleisön kanssa... 55 6.3.4 Yleisön tunteminen ja kulttuurin huomioon ottaminen... 56 6.3.5 Esityksen rakenne... 58 6.3.6 Kielitaito... 59 6.4 Yleisö kulttuurienvälisen tilanteen määrittelijänä... 61 7 POHDINTA... 67 7.1 Tutkimustulosten tarkastelua... 67 7.2 Tutkimuksen arviointia... 73 7.3 Haasteita jatkotutkimukselle... 75 KIRJALLISUUS... 77 LIITTEET... 83 Liite 1. Haastattelua pohjustavat kysymykset... 83 Liite 2. Teemahaastattelurunko... 84

5 1 JOHDANTO Puhuminen yleisön edessä ja esiintyminen erilaisissa tilanteissa ovat arkipäivää useissa asiantuntijatehtävissä. Esiintymistaidot ovat siksi tärkeä osa asiantuntijan osaamista ja työssä menestymistä. Yhdysvalloissa vuosituhannen vaihteessa jopa 70 prosenttia yritysten viestintäkoulutuksista keskittyi julkiseen puhumiseen ja esiintymiseen (Training Magazine Industry Report 1999, Krapelsin 2000, 105 mukaan). Myös Suomessa yritykset ovat viime vuosina lisänneet henkilöstönsä esiintymistaitojen koulutusta, vaikka se onkin selvästi Yhdysvaltoja maltillisempaa. Suomessa esiintymiskoulutus nähdään osana työelämän henkilökohtaisia taitoja, joiden koulutus kattoi vuonna 2005 kaikesta henkilöstökoulutuksesta 20,9 prosenttia, kun vuonna 1999 sen osuus koulutuksista oli vain 15,2 prosenttia (Tilastokeskus 2008). Yrityselämän kansainvälistyminen on kuitenkin tehnyt esiintymistilanteista yhä useammin kulttuurienvälisiä. Kulttuurienvälisyys asettaa korkeita odotuksia suomalaisten asiantuntijoiden kyvylle viestiä ja esiintyä tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti toisen kulttuurin jäsenten keskuudessa. Yritysten laajentuessa ulkomaille myös erilaisten kansallisten arvojen ja normien ymmärryksen tarve lisääntyy (Hofstede 1993, 323) ja kulttuurienvälisen vuorovaikutuksen merkitys kasvaa. Voidaankin pohtia, riittävätkö suomalaiseen kulttuuriin suunnitellut esiintymiskoulutuksen opit kulttuurienvälisesti toimivien asiantuntijoiden osaamistarpeisiin. Suomessa vain muutama yritys kouluttaa henkilöstönsä kulttuurienvälisen esiintymisen valmiuksia (Korhonen 2002, 12). Kulttuurienvälisen esiintymisen koulutuksen taustalta puuttuu varteenotettavaa teoreettista tutkimusta (Masterson, Watson, & Cichon 1991, 39). Kulttuurienvälisen esiintymisen tutkimus vaikuttaa koostuvan paljolti yksittäisten tutkimusten varaan, jotka eivät vielä muodosta yhtenäistä tieteellistä kokonaisuutta, kuten esimerkiksi esiintymisjännityksen tutkimukset. Kulttuurienvälisen esiintymisen tutkimuksissa on tutkittu muun muassa eri kulttuurien käsityksiä hyvästä esiintyjästä (Masterson ym. 1991), esityksen aloitusten kulttuurisia eroja (Gerritsen & Wannet 2005) sekä esiintymistaitojen oppikirjallisuuden kulttuurienvälistä soveltuvuutta (Miller 2002). Tutkimuksille on yhteistä se, että kaikissa todetaan eri kulttuurien asettavan esiintymistilanteelle erilaisia odotuksia, jotka puhujan tulisi tiedostaa pyrkiessään tehokkaaseen ja tarkoituksenmukaiseen esiintymiseen. Tutkimuksissa myös painotetaan kulttuurienvälisen esiintymiskoulutuksen tärkeyttä sekä lisätutkimuksen tarvetta. Suomalaisesta näkökulmasta on peräänkuulutettu erityisesti oman

6 kulttuurimme ominaispiirteet huomioivaa tutkimusta (Valo 1995, 77), jotta kykenisimme tiedostamaan kulttuurimme piirteitä ja ymmärtämään sitä kautta käyttäytymisemme eroja ja yhtenevyyksiä muihin kulttuureihin. Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella esiintymistä kulttuurienvälisessä kontekstissa suomalaisen puhekulttuurin näkökulmasta ja luoda uutta tietoa jatkotutkimusten raaka-aineeksi. Vaikka Isotalus (1995, 90 95) on kritisoinut suomalaisen tutkimuksen vahvaa fokusta nimenomaan julkisiin puhetilanteisiin, on kulttuurienvälinen konteksti tutkimusympäristönä vielä tuore. Edes suomalaiseen kontekstiin soveltuvaa kulttuurienvälistä koulutusmateriaalia ei vielä juurikaan ole saatavilla (Korhonen 2002, 12). Tutkimusta tarvitaan siis myös esiintymiskoulutusten tueksi, jotta erilaisten esiintymiskurssien räätälöinti kansainvälisesti toimivien asiantuntijoiden tarpeisiin olisi optimaalisinta. Tutkielman lähtökohtana on suomalainen puhekulttuuri, joka on kokenut murroksen viimeisen 20 vuoden aikana. Tuoreimmista suomalaisen puhekulttuurin tutkimuksista heijastuu perinteisen suomalaisen puhekulttuurin ja sen nykytilan välinen epäselvyys (esim. Wilkins & Isotalus 2009, 6). Suomalaisen puhekulttuurin nykytilan ymmärrys on välttämätöntä, jotta suomalaisia kulttuurienvälisissä tilanteissa on mahdollista tarkastella. Vielä 15 vuotta sitten suomalaiset kokivat usein kaikki viestintätilanteet juuri esiintymistilanteiksi, ja erityisesti yksilöesiintyminen koettiin jännittävänä muissa sosiaalisissa tilanteissa tapahtuvaan viestintään verrattuna (Isotalus 1995, 90 95). Tätä tukee myös Nyforsin (2000, 157) jaottelu suomalaisille haastavimmista viestintätilanteista, jossa kansainvälisessä ympäristössä tapahtuvat julkiset esiintymistilanteet nousivat sijalle neljä heti kielitaidon, puheviestinnän ja kirjallisen viestinnän jälkeen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten asiantuntijoiden esiintymistä kulttuurienvälisissä tilanteissa suhteellisen laajasta näkökulmasta. Aihetta tarkastellaan suomalaisten hyvään kulttuurienväliseen esiintyjään liitettävien ominaispiirteiden, suomalaisen puhekulttuurin, asiantuntijoiden esiintymistaitojen sekä kulttuurienvälisten yleisöjen erityispiirteiden kautta. Kulttuurienvälisiä esiintymistilanteita suomalaisen asiantuntijan näkökulmasta on tutkittu vain vähän, ja aiheen käsitteleminen etenkin jatkotutkimusten ja koulutustarpeen kannalta on tärkeää. Kulttuurienvälisyys ja kulttuurienväliset esiintymistilanteet tulevat jatkossa olemaan yhä keskeisemmässä asemassa suomalaisten asiantuntijoiden tehtäväkentässä.

7 2 ESIINTYMINEN JA ESIINTYMISTAIDOT 2.1 Esiintyminen julkisena puheena Esiintymisen käsite on laaja. Puheviestinnän tutkimuksessa esiintymistä käsitellään usein sellaisena viestintätilanteena, jossa sanoman tuottaa yksi henkilö ja vastaanottajia on useita (Almonkari 2000, 9). Oleellista on myös puheen hyödyntäminen viestin välittämiseksi. Tässä yhteydessä esiintymisellä viitataan esitelmiin, alustuksiin, esittelyihin ja muihin tilanteisiin, jossa puhuja on yksin esiintymässä läsnä olevan yleisön edessä (esim. Isotalus 1995, 86). Tutkielman konteksti, suomalainen asiantuntija kulttuurienvälisessä esiintymistilanteessa, rajaa esiintymisen tarkoittamaan asiantuntijan pitämää puhetta, luentoa, esitelmää tai muuta asiapuhetta, jossa yleisönä toimii eri kulttuurista taustaa edustava kuulijakunta. Sekä suomalaisessa esiintymiskoulutuksessa että useissa puheviestinnän alan esiintymistä käsittelevissä tutkimuksissa (esim. Pörhölä 1995; Isotalus 1995; Valo 1995; Valkonen 2003) on käytetty esiintymisen käsitettä tarkoittamaan julkista puhetta. Myös tässä tutkielmassa esiintyminen toimii keskeisenä käsitteenä, mutta sen synonyymeinä voidaan käyttää julkista puhetta, yleisöpuhetta tai puhe-esitystä. Englanninkielinen termi public speaking lienee lähimpänä tässä tutkielmassa tarkasteltavan esiintymisen määritelmää. Valon (1995, 73) mielestä sana public tarkoittaa pikemminkin yleisöä kuin julkista, koska esiintyminen voi tapahtua sekä julkisessa että yksityisessä tilaisuudessa. Ainakin yhdysvaltalaisessa oppikirjallisuudessa käsite public speaking kattaa monenkaltaisia esiintymistilanteita. Sitä voidaan käyttää kuvailemaan niin suurelle yleisölle pidettävää poliittista puhetta kuin yksittäisen opiskelijan luokalle pitämää puhe-esitystä. Keskeisintä kuitenkin on, että astuttaessa julkisen puheen tilanteeseen yksilö kohtaa yleisön (Wilkins 2005, 391). Public speaking -käsitteen rinnalla saatetaan englanninkielisessä kirjallisuudessa käyttää esiintymisestä myös termejä presentation ja performance, joskin näiden käyttö on harvinaisempaa. Käsite presentation (Daly, Vangelisti & Weber 1995, 383; Gerritsen & Wannet 2005) on näistä kahdesta selkeästi yleisempi, ja se vastaa yleensä suomenkielistä esitelmän määritelmää. Käsitettä voidaan tarkentaa käyttämällä oral presentation -termiä, jota tutkimuskirjallisuudessa esiintyy myös synonyyminä public speaking -termille (esim. Daly & Buss 1983, 32; Andeweg, Jong & Hoeken

8 1998). Performance -käsitettä käytetään enemmän tarkasteltaessa puhujan suoritusta tietyssä esiintymistilanteessa (ks. Beatty 1988; Menzel & Carrel 1994), siksi sitä saatetaan käyttää esimerkiksi esiintymistaitojen arvioinnin yhteydessä. Jos termiä käytetään tarkoittamaan nimenomaan esiintymistä, liittyy se ennemminkin esittävän taiteen kontekstiin. Sekä Lucas (2004, 4) oppikirjassaan että Pörhölä (1995, 9) tutkimuksessaan määrittelevät julkista puhumista sen mahdollistamien retoristen keinojen kautta. Puhe nähdään tällöin tilaisuutena jakaa ajatuksia muiden kanssa ja vaikuttaa yleisöön. Näkemys myötäilee jo antiikin Kreikasta peräisin olevia retoriikan traditioita, joissa keskeistä oli kuulijoiden asenteisiin, mielipiteisiin ja käsityksiin vaikuttaminen. Julkista puhetta määritellään usein myös vertaamalla sitä interpersonaaliseen viestintään (esim. Motley 1991, 93 93; Isotalus 1995, 83 84; Trenholm & Jensen 2004, 25). Julkiselle puhetilanteelle ominaisia piirteitä suhteessa jokapäiväiseen keskusteluun ovat yleisön määrä, tilanteen valmistelu sekä puheenvuoron kesto. Myös sanoman tarkka kohdentaminen ja viestijöiden väliset etäiset suhteet kuvaavat julkista puhetilannetta. Esiintymistilanteessa on kuitenkin aina tietynlaista vuorovaikutteisuutta, jonka vuoksi interpersonaalisen viestinnän tutkimustuloksia voitaneen ainakin osittain sovittaa myös esiintymistilanteen kontekstiin. Myös kulttuurinen konteksti vaikuttaa julkisen puheen määritelmiin. Miller (2002, 9) on tutkimuksessaan todennut, että esimerkiksi Keniassa seremonialliset puheet ovat tyypillisimpiä julkisen puheen muotoja. Seremoniallisia puheita pidetään keskeisinä myös aasialaisissa kulttuureissa, joissa hääpuheet ovat pääasiallisia julkisen puheen areenoita (Masterson ym. 1991, 40). Japanissa ei juuri ole julkisen puhumisen perinnettä, koska japanilaiselle kulttuurille on epänormaalia kiinnittää huomio yksilöön ryhmän sijaan (Okabe 1984). Yhdysvalloissa taas erilaisilla juhlapuheilla on vain vähän merkitystä julkisen puheen tarkastelussa, ja kulttuuri arvostaa enemmän informatiivisia ja vaikuttamaan pyrkiviä puheita (Miller 2002, 10). Myös Suomessa puheen pääasiallisena tehtävänä nähdään tiedon välittäminen (Sallinen-Kuparinen 1986, 184 194.) Julkinen puhe voidaan määritellä siis hyvin laaja-alaisesti ja määrittelyt ovat paljolti kulttuurisidonnaisia. Julkinen puhe on esiintymistä yleisön edessä, ja sen tarkoitus riippuu aina kontekstista. Se voi olla informaation välittämistä, ihmisten motivointia, tarinan kerrontaa tai muuta yleisön edessä suoritettavaa puhetta. Tämän tutkielman rajauksessa tyypillisiä esiintymistilanteita

9 ovat eri kulttuureista tuleville asiantuntijoille kohdennetut seminaariluennot, konferenssipuheet tai pienemmälle ryhmälle valmistellut esitykset. 2.2 Esiintymistaitojen luokitteluja Esiintymistaito on yksi puheviestinnän keskeisimmistä taitokokonaisuuksista (Isotalus 1995, 83). Esiintymistaitojen määrittely ja arviointi ovat olleet tutkijoiden mielenkiinnon kohteena jo vuosikymmeniä (Morreale 1994, 219), ja tutkimukset ovat pyrkineet luomaan erilaisia esiintymistaitojen luokituksia. Esiintymistaidot ovat osa laajempaa puheviestintätaitojen kokonaisuutta. Puheviestintätaidot taas kuuluvat viestintäosaamisen (communication competence) kattokäsitteeseen. Erilaisia viestintäosaamisen määritelmiä on useita, mutta suurin osa niistä tarkastelee viestintäosaamista interpersonaalisissa vuorovaikutustilanteissa. Oletuksena yleensä on, että viestinnän molemmat osapuolet osallistuvat vuorovaikutukseen aktiivisesti. Näin ei kuitenkaan ole esiintymistilanteessa, jossa puhujan ja kuulijoiden roolit ovat selkeästi eriytyneet. Rubin (1990, Valkosen 2003, 25 26 mukaan) on määritellyt viestintäosaamisen seuraavasti: Communication competence is a knowledge about appropriate and effective communication behaviors, development of a repertoire of skills that encompass both appropriate and effective means of communicating, and motivation to behave in ways that are viewed as both appropriate and effective by interactants. Määrittely on puheviestinnän tieteenalalla hyvin tyypillinen, sillä se tarkastelee osaamista tehokkuuden ja tarkoituksenmukaisuuden näkökulmasta. Kriteerit toteutuvat viestintätilanteissa eri tavoin, eli tehokasta ja tarkoituksenmukaista on se, mitä tilanteessa mukanaolijat sellaisena pitävät. Tarkoituksenmukainen viestintä noudattelee tilanteen eri osapuolten viestintäodotuksia, kun taas tehokkaalla viestinnällä tarkoitetaan tilanteelle asetettujen henkilökohtaisten tavoitteiden saavuttamista (Cupach & Spitzberg 1983, 365). Tämä tarkoituksenmukainen ja tehokas viestintä koostuu tiedon, taidon ja motivaation ulottuvuuksista (ks. Spitzberg & Cupach 1984). Viestintäosaaminen on siis tietoa tarkoituksenmukaisesta ja tehokkaasta viestinnästä, taitoa viestiä tarkoituksenmukaisesti ja tehokkaasti sekä motivaatiota toimia niin, että kaikki viestintätilanteen osallistujat pitävät viestintää tarkoituksenmukaisena ja tehokkaana (ks. Valkonen 2003, 26).

10 Viestintäosaamisen erilaisia määritelmiä kohtaan on osoitettu kritiikkiä. Viestintäosaaminen nähdään määritelmissä usein vain joukkona ominaisuuksia ja taitoja (Cupach & Spitzberg 1983, 365), jotka pyrkivät luomaan standardeja hyvälle ja tehokkaalle viestinnälle (Marsh 1993, 102). Muun muassa Valkonen (2003, 34) on korostanut, että osaamisen tulisi nähdä syntyvän sosiaalisissa suhteissa viestijöiden yhteistyönä, jolloin keskeistä ei ole viestivä yksilö vaan kyseessä oleva viestintäsuhde. Kulttuurienvälisen esiintymisen kannalta tämä tarkoittaa, ettei tilanteisiin ole olemassa tarkasti määriteltyjä kulttuurienvälisen esiintymisen taitoluokituksia, vaan esimerkiksi viestintäosapuolten kulttuurit määrittelevät osaamista kyseisessä kontekstissa. Puheviestintätaitojen tutkimushistoriassa taitojen luokittelu ja ryhmittely on kuitenkin usein jopa ensisijainen tapa määritellä taidon olemusta (Valkonen 2003, 42), mutta mitään vakiintuneita taitoluokitteluja ei ole olemassa (Isotalus 1995, 95). Yksi tyypillinen tapa luokitella esiintymistaidot on jakaa ne sisältöön liittyviksi taidoiksi (content skills) ja esittämiseen liittyviksi taidoiksi (delivery skills). Sisältötaidot tarkoittavat muun muassa sisällön valitsemisen, muokkaamisen, jäsentelyn ja argumentoinnin taitoja, kun taas esitystaitoihin kuuluvat esimerkiksi tyyli, havainnollistaminen ja vuorovaikutuksen ylläpito (ks. Menzel & Carrell 1994, 20; Valo 1995, 73; Valkonen 2003; 44). Implisiittisiä esiintymistaidon määritelmiä voidaan luoda erilaisten esiintymistaidon kurssien sisällöistä. Tällöin esiintymistaidoksi voidaan määritellä se, mitä esiintymistaidon kursseilla opetetaan. (Almonkari 2000, 13.) Opetuksen apuna esiintymistaitojen arviointiin käytetään usein erilaisia esiintymistaitojen arviointimittareita, vaikka kriteerien määrittely mahdollisimman yleispätevästi on haastavaa (Valkonen 2003, 13). Yksi keskeinen esiintymistaitojen kansainvälinen arviointimittari on the competent speaker, jonka taitoalueet on jaoteltu tyypilliseen tapaan sisältöön ja esittämiseen liittyviin taitoihin. Mittari luotiin 1990-luvun alkupuolella tarkoituksenaan olla tilastollisesti luotettava ja validi työkalu, jossa esiintymistaidot on selkeästi määritelty. Malli sisältää kahdeksan erilaista julkisen puheen taitoaluetta, neljä puheen valmisteluun (sisältö) ja neljä puheen esittämiseen liittyen. (Morreale 1994, 220 221.) Esiintymistaitoja arvioidaan mittarissa sen mukaan, kuinka hyvin puhuja 1) Chooses and narrows a topic appropriately for the audience and occasion 2) Communicates the thesis or specific purpose in a manner appropriate for the audience and occasion. 3) Provides supporting material appropriate to the audience and occasion. 4) Uses an organizational pattern appropriate to the topic, audience, occasion, and purpose. 5) Uses language appropriate to the audience and occasion. 6) Uses vocal variety in rate, pitch, and intensity (volume) to heighten and maintain interest appropriate to the audience and occasion. 7) Uses pronunciation, grammar, and articulation appropriate to the audience and occasion.

11 8) Uses physical behaviors that support the verbal message. Yksi suomalaisessa esiintymistaitojen arvioinnissa käytetyistä mittareista on Valkosen (2003, 308) vuonna 1995 kokoama esiintymistaitomittari. Se luotiin tarjoamaan esiintymistaitojen arviointikriteerit ja tasokuvaukset lukion puheviestintätaitojen päättökokeeseen. Mittari sisältää neljä arvioitavaa taitoaluetta, jotka ovat 1) kohdentamisen ja kontaktin taidot, 2) sanoman rakentamisen ja johdonmukaisen etenemisen taidot, 3) sisällön ja ilmaisutavan taidot sekä 4) havainnollistamisen taidot. Jokaisessa kohdassa yksittäiset taitokomponentit on vielä eritelty tarkemmin varsinaista arviointia varten. The competent speaker mittarin keskeisenä elementtinä on jokaisen taitoluokan arviointi tilanteen ja yleisön mukaan (Morreale 1994, 221). Valkosen (2003, 308) mittarissa yleisön ja tilanteen huomioonottamista korostetaan erikseen vain sisällön valinnan ja kohdentamisen osalta. Esiintymistaitoja luokittelevissa tutkimuksissa onkin yleistä, että kontekstin tärkeys ja vaikutus viestintäkäyttäytymiseen kyllä tunnustetaan, mutta harvoissa taitoluokituksissa osaamista varsinaisesti sen perusteella mitataan (Cupach & Spitzberg 1983, 365). On kuitenkin tiedossa, että ympäristö, koulutus, kokemukset, viestintäkumppanit ja viestintätilanteelle asetetut odotukset voivat kaikki vaikuttaa käsityksiin tilanteessa vaadittavista taidoista (Rubin, Graham & Mignerey 1990, 2). Isotalus (1995, 94) on ehdottanut, että kontekstin merkityksestä huolimatta olisi olemassa tiettyjä perusesiintymistaitoja liittyen nonverbaalisen viestinnän kontrollointiin, vuorovaikutukseen, esiintymisjännityksen ja vaikutelmien hallintaan sekä valmistautumiseen, mutta myös tässä tapauksessa tutkija erikseen korostaa tilannespesifien taitojen merkitystä. Keskeistä on, että erilaiset esiintymistilanteet vaativat erilaisia esiintymistaitoja. Esiintymistaitojen arvioinnin tekee kuitenkin haastavaksi se, että myös yksilön esiintymistaidot voivat vaihdella tilanteesta toiseen. Edellä mainittujen taitoluokitusten lisäksi esiintymistaitoja on lähestytty tutkimalla, minkälainen tutkittavien mielestä on hyvä esiintyjä. Valkosen (2003, 243 44) tutkimuksessa lukiolaiset pitivät hyvänä esiintyjänä johdonmukaista puhujaa, jonka esityksen rakenne on selkeä. Tärkeää oli myös katsekontakti yleisöön, kuulijoiden huomioiminen ja motivointi sekä ääntämisen ja puhetavan selvyys ja virheettömyys. Sallinen-Kuparisen (1986, 122) tutkimuksessa lähes 20 vuotta aikaisemmin hyvän esiintyjän painopiste oli vahvimmin juuri puhetavassa. Opiskelijat kuvailivat ideaalia puhujaa henkilöksi, joka punnitsee viestinsä harkiten ja puheen määrän sijaan keskittyy puheen laatuun. Lisäksi opiskelijat korostivat täsmällistä kieltä ja tarkkoja ilmauksia. Tämän

12 tutkielman kannalta keskeinen huomio löytyy Mastersonin ja kumppaneiden (1991) tutkimuksesta, jossa yhdysvaltalaisia ja bahamalaisia opiskelijoita pyydettiin arvioimaan parasta kuviteltavissa olevaa puhujaa. Tutkijat tulivat tulosten perusteella siihen lopputulokseen, että kulttuuri vaikuttaa olennaisesti hyvästä puhujasta tehtyihin arvioihin. On siis huomioitava, että Valkosen (2003) ja Sallisen-Kuparisen (1986) tutkimuksissa hyvää puhujaa ja esiintymistaitoja on arvioitu suomalaisesta näkökulmasta. Yhdysvaltalaiset julkisen puheen oppikirjat korostavat hyvässä esiintyjässä yleisökeskeisyyttä, koska yleisö on esiintymistilanteessa se, joka arvioi puhujaa omasta kulttuurisesta näkökulmastaan.. Beebe ja Beebe (2003, 25 26) määrittelevät yleisökeskeisyyden taidoksi muokata esityksen sisältöä ja puhetyyliä yleisön arvostuksia ja uskomuksia mukaillen. Lucasin (2004) mukaan hyvä esiintyjä ajattelee etukäteen kuulijoidensa taustaa ja intressejä, heidän tietämystään esityksen aiheesta ja heidän asenteitaan esityksen sisältöjä kohtaan. Eri kulttuureissa puhujan rooliin kohdistuu erilaisia odotuksia, ja tietoisuus näistä tulisi olla keskeinen osa yleisöanalyysiä. Kulttuurin vaikutusta esiintyjälle asetettaviin odotuksiin tarkastellaan laajemmin luvussa 3.4. Yleisö arvioi esiintyjää myös puhujan eetoksen perusteella. Arvio puhujan eetoksesta tarkoittaa yleensä arvioita puhujan osaamisesta ja luonteesta (McCroskey 1978, 70). Yleensä puhuja haluaa tehdä yleisöön suotuisan vaikutelman (Sallinen-Kuparinen 1986, 163), jotta hänet arvioitaisiin positiivisesti. Eetosta rakentavat osatekijät voivat kuitenkin vaihdella kulttuurista toiseen, mutta sitä pidetään hallitsevana tekijänä retorisessa viestinnässä eri kulttuureissa (Okabe 1984, 31). Luotettavuus on yksi keskeisimmistä eetokseen liitettävistä ominaisuuksista, ja sellaiset puhujat, jotka viestivät samankaltaisia näkemyksiä yleisön kanssa on todettu arvioitavan luotettavammiksi kuin näkemykseltään yleisön kanssa eroavat puhujat (McCroskey 1978, 77). Kulttuurisesti yhtenevien piirteiden voitaisiin siis nähdä edistävän luotettavuuden ja sitä kautta vakuuttavuuden vaikutelman syntymistä. Tällaiset vaikutelmat ovat keskeinen osa myös esiintymistaitoja. Keskeisin esiintymistaitojen tutkimukseen liittyvä tutkimuskohde lienee kuitenkin esiintymisjännitys. Esiintymisjännityksen hallinta voidaan nähdä osana esiintymistaitoja (Isotalus 1995, 91). Esiintymisjännitykseen liittyvissä tutkimuksissa puhutaan yleensä viestintäarkuudesta (communication apprehension) (esim. Sallinen-Kuparinen 1986) tai esiintymisjännityksestä (public speaking anxiety/apprehension, audience anxiety, stage fright) (esim. Daly & Buss 1983; Ayres 1990; Motley 1991; Pörhölä 1995). Useat erilaiset käsitteet hankaloittavat tutkimustulosten vertailua etenkin englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa.

13 Viestintäarkuus tarkoittaa kielteistä, pysyvää tai tilannekohtaista puhumistapahtumaan liittyvää affektiivista reaktiota, joka voi rajoittaa tai estää vuorovaikutuskäyttäytymistä (Sallinen-Kuparinen 1986). Esiintymisjännitys puolestaan on puhujan kokemaa pelkoa hänen esiintyessään yleisölle (Daly & Buss 1983, 27). Vaikka tässä tutkielmassa ei sinällään keskitytä esiintymisjännityksen tutkimiseen, voi esiintymisjännityksen tutkimuskirjallisuudesta löytää niitä tekijöitä, jotka kulttuurienvälisessä tilanteessa aiheuttavat puhujalle epävarmuutta. Viestintäarkuuden kirjallisuuden mukaan suurin syy esiintymisjännitykseen on juuri epävarmuus puhujalle asetetuista odotuksista (ks. Beatty 1988, 208). Keskeisin näistä esiintymisjännitystä aiheuttavista tekijöistä on yleisö, jota voidaan pitää myös kulttuurienvälisen esiintymistilanteen olennaisimpana yksittäisenä tekijänä. Mitä suurempi, vieraampi ja erilaisempi yleisö, sitä voimakkaampaa on epävarmuus (Ayres 1990, 289). Dalyn ja Bussin (1983, 29 32) mukaan myös erilaisista taustoista, asenteista tai demografisista tekijöistä koostuva heterogeeninen yleisö on haastava, koska sanoman valikointi ja kohdentaminen on vaikeampaa. Kansainvälisissä esiintymistilanteissa yleisö on usein vieras ja kulttuureiltaan hyvin heterogeeninen, joka saattaa korostaa epävarmuutta aiheuttavia tekijöitä kulttuurienvälisissä esiintymistilanteissa. Pörhölä (1997, 370) on todennut kulttuuristen piirteiden vaikuttavat esiintymistilanteessa koettuun jännitykseen. Yleisön puhujaan kohdistamat odotukset aiheuttavat puhujassa esiintymisjännitystä ja sitä kautta myös epävarmuutta. Koska erilaisten kulttuurien on todettu samanaikaisesti asettavan jopa vastakkaisia vaatimuksia viestintäkäyttäytymiselle (Pörhölä, Sallinen & Isotalus 1997, 425), on näiden odotusten tiedostaminen välttämätöntä. Esiintymisen tutkimus tuntuu vahvasti painottuneen esiintymisjännityksen ja viestintäarkuuden tutkimukseen (esim. Isotalus 1995, 87), sillä vaikka esiintymistä ja julkista puhumista käsittelevää oppikirjallisuutta löytyy runsaastikin, teoreettista tutkimusta esiintymisestä ei kansainvälisestikään tunnu olevan tarpeeksi tarjolla. Esiintymistaitoja käsittelevissä tutkimuksissa taitoja tarkastellaan usein erilaisten piirteiden, kuten puheen sujuvuuden, elekielen tai vaikutelmien kautta (Isotalus 1995, 87). Esimerkiksi puheiden valmisteluprosessista ei ole olemassa juuri minkäänlaista empiiristä tutkimusta tai tuoretta teoriaa (Daly, Vangelisti & Weber 1995, 396). Ehkä juuri tutkimuskentän pirstaloituneisuuden ja tutkimusten yksipuolisuuden vuoksi niistä on hankala muodostaa esiintymisen tapahtumaa jäsentävää koontia. Lisäksi esiintymistaitojen luokittelujen

14 soveltuvuutta kulttuurienväliseen esiintymiskontekstiin tulee pohtia, mikäli niitä ei ole rakennettu yleisölähtöisesti ja eri kulttuurien odotukset huomioonottaen. Viime aikoina onkin käynnistetty keskustelua siitä, ovatko yleisölle puhumisen odotukset ja ihanteet universaaleja, ja onko hyvä puhuja samanlainen kulttuurista riippumatta (esim. Pörhölä 2000a, 91).

15 3 KULTTUURIENVÄLINEN VIESTINTÄ Kulttuurienvälisen viestinnän tutkimuksissa on vahvasti keskitytty interpersonaalisiin viestintätilanteisiin ja kulttuurienvälisen vuorovaikutuksen tutkimukseen. Esiintymistilanteessa vuorovaikutuksen määrä on keskustelutilannetta vähäisempi, mutta puhujan ja yleisön kulttuuriset erot ovat silti olemassa. Esiintymistilanteessa kulttuuriset taustat vaikuttavat etenkin puheen tuottamiseen, viestin välittymiseen sekä sisältöjen vastaanottamiseen (Williams 2006, 193). Seuraavaksi tarkastellaan kulttuuriin ja kulttuurienväliseen viestintään liittyviä keskeisiä käsitteitä ja teorioita sekä kulttuurienvälistä viestintäosaamista, ja pyritään näiden kautta hahmottelemaan kulttuuristen piirteiden mahdollisia vaikutuksia yleisön esiintymistilanteelle asettamiin odotuksiin. 3.1 Kulttuuri ja kulttuurienvälinen viestintä Kulttuuria on erittäin hankala määritellä (Spencer-Oatey & Franklin 2009, 13). Määritelmiä on useita, eikä yhteisymmärrystä minkään tietyn määritelmän osalta ole olemassa (Gudykunst 1997, 328). Collier ja Thomas (1988, 99) määrittelevät kulttuurin seuraavasti: Culture is defined as a historically transmitted system of symbols and meanings, identifiable through norms and beliefs shared by a people. Spitzberg ja Brunner (1991) yhdistelevät eri määrityksiä ja käsittävät kulttuurin yksinkertaisesti (---) as a function of race, nationality or ethnic identification, but clearly also involving issues of cultural rule systems, norms, and perceptual orientation to the world. Kulttuurin voidaan nähdä muodostavan ryhmiä, joiden yksilöillä on toisiaan yhdistäviä piirteitä, rutiineita ja tapoja, jotka luovat ryhmälle oman identiteetin ja erottavat sen muista. Osa kulttuurista, kuten viestintätyyli, arvot, normit ja uskomukset ovat usein kulttuurin jäsenten tiedostamattomissa. (Salo-Lee, Malmberg & Halinoja 1998, 6-7.) Kulttuurin määrittelyä vaikeuttavat erilaiset alakulttuurit. Kulttuuri ei tarkoita vain kansallisia kulttuureja, vaan erilaisia kulttuurisia piirteitä voidaan löytää myös esimerkiksi iältään,

16 sukupuoleltaan tai työltään yhtenevistä ryhmistä. Vaikka tässä tutkielmassa kulttuuria tarkastellaan pääosin kansallisesta näkökulmasta, on eri alakulttuurien merkitys muistettava. Esimerkiksi akateemisesta työympäristöstä tulevien on todettu ymmärtävän toisiaan työtilanteissa usein suhteellisen helposti, samoin eri kansallisista kulttuureista peräisin olevien insinöörien (Salo-Lee ym. 1998, 8). Puheviestinnän näkökulmasta kulttuuri on yksi merkittävimmistä yksilön viestintäkäyttäytymistä säätelevistä ulkoisista tekijöistä. Kulttuuri määrittelee yksilön viestintyyliä, kielenkäyttöä ja nonverbaalista käyttäytymistä (Klopf 1983, 5). Kulttuuri vaikuttaa myös siihen, minkälaista viestintää pidetään tarkoituksenmukaisena (Spencer-Oatey & Franklin 2009, 15). Koska kulttuurit eroavat toisistaan, niin eroaa myös viestintäkäyttäytyminen. Tämän tutkielman kannalta huomio viestinnän kulttuurisidonnaisuudesta on erittäin oleellinen. Viestinnän sitominen kulttuuriin tarkoittaa, että sellainen viestintä, viestintätapa tai nonverbaalinen käyttäytyminen, mikä toisessa kulttuurissa on korrektia ja normaalia, voi toisessa ympäristössä olla odotusten vastaista. Viestinnästä tehdyt tulkinnat ja arvioinnit pohjautuvat kulttuurisiin arvoihin ja normeihin sekä siihen, miten kulttuurin viestintäodotukset täyttyvät, ja poiketaanko niistä myönteisellä vai kielteisellä tavalla (Pörhölä 2000a, 87). Svane (2006, 39) kuitenkin kritisoi olettamusta, jonka mukaan yksilöt ovat kulttuurinsa tuotteita, joiden viestintäkäyttäytyminen on aina kulttuurin kautta ennakoitavissa. Tutkijan mukaan kulttuuri tulisi nähdä avoimena, dynaamisena ja luovana prosessina, jossa lopputulosten mahdollisuudet ovat rajattomat. Useat tutkimukset näkevät kulttuurin vaikeasti kontrolloitavana prosessina, jossa kulttuuria rakennetaan ja muovataan vuorovaikutuksessa muiden kanssa (esim. Klopf 1983, 12; Salo-Lee 2006, 135; Svane 2006; Spencer-Oatey & Franklin 2009, 15). Kritiikistä huolimatta tässä tutkielmassa keskitytään kansallisiin kulttuurisiin piirteisiin ja kulttuurien edustajia tutkitaan oman kulttuurinsa tuotteina, joiden viestintäkäyttäytyminen on ainakin joltain osin kulttuurin kautta ennakoitavissa. Kansallisen viestintäkulttuurin on todettu toimivan ensisijaisena kontekstina, jonka mukaan erilaiset alakulttuurit muovautuvat (ks. Pörhölä ym. 1997, 439). Lisäksi kansallisissa piirteissä pitäytyminen on välttämätöntä, sillä kulttuurienvälistä esiintymistilannetta tutkittaessa on lähes mahdotonta selvittää kaikkien tilanteeseen osallistuvien henkilöiden yksilöllistä kulttuuritaustaa. On siis lähdettävä laajemmasta näkökulmasta ja tarkasteltava, minkälaisia yleisiä kulttuurisia piirteitä tilanteista on poimittavissa.

17 On todettu, että kulttuurin käsitettä ja kulttuurieroja kuvaavia teorioita voidaan käyttää analysoitaessa yhteisöjä, jotka eroavat toisistaan joidenkin keskeisten piirteiden suhteen (ks. Pörhölä 2000b, 18). Tässä tutkielmassa ei kuitenkaan haluta väheksyä yksilön tai kontekstin merkitystä ja erityisesti asiantuntijuus omana alakulttuurinaan otetaan huomioon. Taustalla on koko ajan tietoisuus siitä, että kansallisten kulttuurien painottaminen ja erilaisten alakulttuurien huomiotta jättäminen saattaa helposti johtaa stereotypioihin. Toisaalta tietty luokittelu on tutkimuksen kannalta välttämätöntä, jotta on mahdollista muodostaa esimerkiksi suomalaisista ryhmäkohtaisia yleistyksiä. Kahden eri kulttuurista tulevan yksilön välinen viestintä on kulttuurienvälistä viestintää (intercultural communication), vaikka senkään määrittely ei ole yksiselitteistä (Kim 1988, 12). Keskeinen näkemys kuitenkin on, että kulttuurienvälistä viestintää tapahtuu aina, kun yhden kulttuurin jäsen viestii toiseen kulttuuriin kuuluvan henkilön kanssa (Klopf 1983, 5). Spencer- Oateyn ja Franklinin (2009, 3) mukaan kulttuurienvälinen viestintä voi viitata kaikkeen viestintään eri sosiaalisten tai kulttuuristen ryhmien kesken, ja koska olemme kaikki useiden eri alakulttuurien jäseniä, periaatteessa kaikki viestintä voitaisiin määritellä kulttuurienväliseksi. Tutkijat kuitenkin tarkentavat, että kulttuurienvälinen viestintätilanne on sellainen, jossa kulttuuriset erot osapuolten välillä ovat riittävän suuret vaikuttamaan vuorovaikutukseen, ja erot ovat vähintään toisen osapuolen huomattavissa. Tässä tutkielmassa oletuksena on, että samaan kulttuuriseen ryhmään kuuluvat jakavat yleensä myös yhteisiä ominaisuuksia. Kulttuurienvälisestä viestinnästä puhutaan myös käytettäessä englanninkielistä cross-cultural -käsitettä. Käsitteet intercultural ja cross-cultural sekoitetaan usein virheellisesti, vaikka ne oleellisesti liittyvätkin toisiinsa (Levine, Park & Kim 2007, 208). Cross-cultural -tutkimus keskittyy vertailemaan eri piirteitä erilaisten kulttuurien välillä. Intercultural -tutkimus puolestaan kiinnittää huomionsa niihin todellisiin tilanteisiin, joissa eri kulttuurien jäsenet viestivät toistensa kanssa. (esim. Löfman 1993, 151.) Cross-cultural -tutkimuksella voidaan esimerkiksi verrata puheen määrää yhdysvaltalaisessa ja suomalaisessa keskustelussa, kun taas intercultural -tutkimuksella voidaan tutkia puheen määrää yhdysvaltalaisen ja suomalaisen keskustellessa keskenään. Tässä tutkielmassa kulttuurienvälistä viestintää tutkitaan intercultural -tutkimukselle ominaisesti tietyssä kulttuurienvälisessä tilanteessa. Koska kulttuurienvälisestä esiintymisestä ei juuri ole olemassa intercultural tutkimusta, pyritään kulttuureja vertailevien tutkimustulosten pohjalta

18 tekemään oletuksia esiintymistilanteen kulttuurienvälisestä ulottuvuudesta. Levine ym. (2007, 209) korostavat, että vaikka on hyödyllistä tietää erilaisten kulttuuristen ryhmien ominaispiirteitä ennustettaessa vuorovaikutusta kulttuurienvälisessä viestintätilanteessa, mitään takeita kulttuuristen eroavaisuuksien siirtymisestä kulttuurienväliseen viestintätilanteeseen ei ole. Tutkielmassa ei siis voida tehdä tarkkoja oletuksia kulttuuristen piirteiden vaikutuksista esiintymistilanteeseen, mutta piirteiden pohjalta voidaan yleisellä tasolla arvioida, miten jokin piirre saattaisi esiintymistilanteeseen vaikuttaa. Toimittaessa erilaisten kulttuuristen piirteiden pohjalta on huomioitava myös stereotyyppien vaara. Sosiaalipsykologiassa stereotypioilla tarkoitetaan yleistäviä ja kaavamaisia käsityksiä sosiaalisista tai etnisistä ryhmistä, jossa ihmiset nähdään tiettyjen ryhmien edustajina eikä niinkään yksilöinä (Tiittula 1994, 95). Stereotyyppien avulla jaottelemme ihmisiä erilaisiin ryhmiin niiden ominaisuuksien mukaan, jotka erottelevat ryhmän jäsenet muista (Illman 2006, 102). Tässä tutkielmassa tarkasteltavat kansallisista kulttuureista tehtävät stereotyypit ovat siten niitä ominaispiirteitä, joita ulkopuoliset ryhmät liittävät tietyn maan kansalaisiin. Tutkielmassa stereotyypillä tarkoitetaan uskomusta tietyn ryhmän odotettavissa olevasta käyttäytymisestä (ks. Trenholm & Jensen 2004, 145). Kulttuurienvälisessä kontekstissa stereotypiat saattavat vaikeuttaa kulttuurienvälistä ymmärrystä ja vuorovaikutusprosesseja (Petkova & Lehtonen 2005, 8). Tiettyyn kulttuuriin kuuluvat henkilöt eivät aina käyttäydy kulttuurille tyypilliseen tapaan, vaan käyttäytyminen on tilannesidonnaista (esim. Klopf 1983, 12; Carbaugh 2005, 23). Kun yleistykset ja luokittelut eivät pidä paikkaansa, viestintätilanne häiriintyy. Stereotyyppisiä piirteitä etsivä henkilö näkee viestintäkumppanissaan vain uskomustensa mukaisia ominaisuuksia, ja hän sokaistuu ominaisuuksille, jotka eivät vastaa stereotypiaa (Trenholm & Jensen 2004, 157). Myös tässä tutkielmassa on otettava huomioon, että tutkielmassa esiintyvät kulttuuriset piirteet saattavat olla stereotyyppisiä eivätkä siten välttämättä paikkansapitäviä. Esiintymiskontekstissa stereotyyppien vaara saattaa olla suurempi kuin vuorovaikutteisemmassa viestinnässä. Kasvokkaisessa vuorovaikutustilanteessa stereotypiat sekoittuvat tilanteen tarjoamaan kokemukseen, ymmärrykseen ja tulkintoihin toisen osapuolen kulttuurista, joka tarkentaa käsitystämme vastapuolen kulttuurisista piirteistä (Svane, 2006, 48) hälventäen stereotypioita. Kasvokkain tapahtuvassa vuorovaikutuksessa viestijöiden kulttuurisia identiteettejä on mahdollista havaita puheen diskursseista, mikä mahdollistaa kulttuurista tehtyjen oletusten muovautumisen.

19 Esiintymistilanteessa tällaista vastavuoroista viestintää ei juuri ole, jolloin viestintä saattaa tapahtua paljolti ennakko-oletusten ja stereotypioiden varassa. 3.2 Kulttuurienvälinen viestintäosaaminen Kulttuurienvälinen viestintäosaaminen (intercultural communication competence) määritellään yleensä kyvyksi tavoitteelliseen ja tulokselliseen viestintään tietyssä kontekstissa tai kulttuurissa (esim. Collier & Thomas 1988, 108; Lehtonen 1993, 24). Sitä rakentavia tekijöitä on systemaattisesti tutkittu etenkin viestinnän ja psykologian tieteenaloilla jo yli 25 vuoden ajan (Salo- Lee 2006, 130). Tutkimuksissa on pyritty selvittämään niitä tekijöitä, joita tarvitaan onnistuneeseen eri kulttuurien väliseen viestintään ja vuorovaikutukseen. Viestintätaitoihin on kiinnitetty paljon huomiota kulttuurienvälisen osaamisen tutkimuksissa (Salo-Lee 2006, 129), mutta osa tutkimuksesta on rajoittunut vain tunnistamaan ja listaamaan erilaisia taitoja (Spencer-Oatey & Franklin 2009, 50 51). Luvussa 2.2 mainittiin viestintäosaamisen koostuvan tiedosta, taidosta ja motivaatiosta. Osaaminen edellyttää kohdekulttuurin sosiaalisten arvojen, tapojen, normien ja järjestelmien tuntemusta (Lehtonen 1993, 24 25), joten kulttuurienvälisessä viestintäosaamisessa tieto tarkoittaa kulttuurista tietoisuutta ja ymmärrystä. Erot kulttuurisissa arvoissa heijastuvat kulttuurienväliseen viestintään (Gerritsen & Wannet 2005, 204), joten kulttuurin arvojen tunteminen voi auttaa tunnistamaan myös viestintäkäyttäytymisen piirteitä. Yleinen käsitys on, että viestijän (tai esiintyjän) osaaminen on aina riippuvainen siitä sosiaalisesta kontekstista tai kulttuurista, jossa hänen osaamistaan arvioidaan. Smith-Lovin (1979, Spitzbergin & Brunnerin 1991, 31 mukaan) toteaa, että viestijä (A) arvioi viestintäkumppaniaan (B) aina sen mukaan, kuinka viestintäkumppani (B) täyttää viestijän (A) odotukset kyseisessä tilanteessa. Jos viestintäkumppani (B) rikkoo näitä odotuksia, viestijä (A) arvioi hänen osaamisensa heikommaksi. Esiintymistilanteessa tämä tarkoittaisi sitä, että mitä enemmän esiintyjä (B) rikkoo yleisön (A) odotuksia, sitä osaamattomampana yleisö puhujan näkee. Tieto ilman taitoa on siis sosiaalisesti hyödytöntä (Salo-Lee ym. 1998, 19). Voimme tietää paljon muista kulttuureista, mutta emme välttämättä osaa toimia eri kulttuurien parissa niin, että toimintamme tulkittaisiin osaavaksi. Kulttuurienvälisen viestintäosaamisen taitoon kuuluu kyky havainnoida kulloisenkin viestintätilanteen vaatimukset (Salo-Lee ym. 1998, 19) ja sovittaa

20 käyttäytymistämme kulloisenkin kulttuurienvälisen viestintäkontekstin mukaisesti (Löfman 1993, 152). Isotaluksen (1995, 77) mukaan meillä tulisi olla puheviestintätaitoarsenaalia eli valikoima erilaisia käyttäytymisen mahdollisuuksia, joiden avulla osaisimme käyttäytyä erilaisissa tilanteissa tilanteen vaatimalla tavalla. Lehtonen (1993, 24 25) kutsuu tätä kulttuurienvälisessä kontekstissa kulttuurienväliseksi herkkyydeksi (intercultural sensitivity). Se tarkoittaa herkkyyttä tunnistaa ympäristön sosiaalisia rakenteita ja normeja sekä valita oma käyttäytyminen niiden mukaisesti. Fritz Heiderin (1958, Littlejohnin 2001, 121 mukaan) attribuutioteoria selittää tätä prosessia, jonka avulla pyrimme ymmärtämään sekä omaa että toisen osapuolen viestintää. Kulttuurimme ohjaa käyttäytymistämme kulttuurienvälisessä vuorovaikutustilanteessa, ja sen pohjalta muodostamme ne odotukset, joiden kautta organisoimme ja tulkitsemme viestintää. Kulttuurienvälisessä viestinnässä keskeistä on, että viestintä onnistuu vain, mikäli osapuolten attribuutiot ovat isomorfisia eli osapuolet antavat samoille tekemisille saman merkityssisällön (Lehtonen 1993, 9) ja jäsentävät viestintää yhtenevästi (Ehrenhaus 1983, 261). Esimerkiksi suomalainen hiljaisuus voitaisiin tulkita yhdysvaltalaisen viestintäkumppanin näkökulmasta joko suomalaisen puhekulttuurin ominaispiirteeksi tai henkilön välinpitämättömyydeksi keskustelua ja aihetta kohtaan. Tulkinta riippuu siitä, minkälaisia attribuutioita yhdysvaltalainen hiljaisuudelle asettaa. Mikäli hän on tottunut hiljaisuuden tarkoittavan oman kulttuurinsa kontekstissa välinpitämättömyyttä tai kiinnostuksen puutetta, näkee hän todennäköisesti suomalaisen käyttäytymisen odotusten vastaisena. Odotetusta poikkeava käyttäytyminen herättää huomiota ja tarvetta etsiä käyttäytymiselle selityksiä (Lehtonen 1993, 9). Poikkeavuus normeista on taas huomiota herättävämpää kuin yhdenmukaisuus normien kanssa (Ehrenhaus 1983, 266 267.) Attribuutioteoria korostaa kulttuurien tuntemusta, jotta viestinnän tulkinta olisi yhdenmukaista. Erot saman viestintäkäyttäytymisen attribuutioissa ovat tyypillisiä kulttuurienvälisen viestinnän väärinkäsitysten aiheuttajia (Lehtonen 1994, 57). Jotta kykenisimme tekemään toisen osapuolen käyttäytymisestä mahdollisimman paikkansapitäviä päätelmiä, olisi meidän tunnettava kohdekulttuuria, sen tapoja, symboleita, eleitä ja kulttuurin niille antamia merkityksiä. Mikäli yhdysvaltalainen viestintäkumppani on tietoinen suomalaisessa puhekulttuurissa vallitsevasta hiljaisuuden arvostuksesta, hän todennäköisesti osaa tulkita hiljaisuuden positiivisesti.

21 Myös etnosentrisyys on yksi tekijä, joka vaikeuttaa kykyämme tiedostaa viestintätilanteessa muodostuvia erilaisia attribuutioita. Etnosentrisyys tarkoittaa oman kulttuurimme, arvojemme ja tapojemme pitämistä normaaleina, luonnollisina, oikeina ja yleisesti pätevinä (Lehtonen 2005, 62). Etnosentrinen henkilö olettaa, että muiden kulttuurien jäsenet havaitsevat, tulkitsevat, arvioivat ja käyttäytyvät kuten hänen kulttuurissaan tehdään. Kulttuurienvälisessä viestintätilanteessa saatamme kuitenkin kohdata omasta kulttuuristamme poikkeavia arvoja, käyttäytymismalleja ja viestintätyylejä. Sen vuoksi on oleellista tunnistaa niitä kulttuurisia koodeja, jotka ohjaavat ja myös rajoittavat omia ajatuksia, asenteita, uskomuksia ja käytöstä (Jokikokko 2002, 2). Kaikesta huolimatta katsomme toista kulttuuria jollain tavalla aina oman kulttuurimme läpi (Löfman 1993, 152 153). Kulttuurienvälisessä esiintymistilanteessa on muistettava, että myös yleisö saattaa olla hyvin etnosentrinen. Kulttuurisia eroja tuntematon yleisö olettaa, että muiden kulttuurien jäsenet käyttäytyvät ja toimivat heidän tavallaan (Klopf 1983, 9). Voisi siis olettaa, että mitä samankaltaisempi puhuja on yleisön kanssa, sitä tehokkaampaa ja tarkoituksenmukaisempaa viestintä yleisön näkökulmasta on. Oletusta tukee Millerin (1975) tutkimus, jonka mukaan yleisö reagoi positiivisemmin puhujaan, jolla oli yleisön kanssa yhtenevä murre kuin puhujaan, jonka murre erosi yleisöstä. Tutkimuksessa englanninkielinen yleisö arvioi englantilais-kanadalaisen puhujan luotettavammaksi, tehokkaammaksi ja osaavammaksi kuin murteeltaan erilaisen ranskalais-kanadalaisen puhujan. Myös yleinen suhtautuminen englantilais-kanadalaiseen puhujaan ja puheen aiheeseen oli positiivisempi. Samaan viittaa myös Lucas (2004, 113), joka toteaa oppikirjassaan, että ihmiset ovat egosentrisiä kiinnittäen huomiota vain sellaisiin viesteihin, jotka vastaavat heidän omia arvojaan ja uskomuksiaan. Kirjoittajan mukaan esiintymistilanteessa yleisö kuulee ja arvioi puhujan sanomaa sen pohjalta, mitä se jo tietää, ja mihin se uskoo. Tehokkuuteen ja tarkoituksenmukaisuuteen pyrkivälle esiintyjälle kulttuurienvälinen viestintäosaaminen on siis välttämätöntä. Kulttuurienvälisen osaamisen tärkeydestä huolimatta sen koulutus on ollut varsin vähäistä. Angloamerikkalaisessa kulttuurissa retorinen traditio on vahva, mutta julkisen puheen koulutus on ollut hyvin monokulttuurista (Masterson ym. 1991, 39). Myös Suomessa kulttuurienvälinen koulutus on ollut vähäistä. Vielä 1980-luvulla osa yritysjohtajista oli sitä mieltä, ettei heidän yrityksessään tarvita kansainvälistymiskoulutusta (ks. Salo-Lee ym. 1998, 125). 1990-luvulla huomio kulttuurienvälisyyttä kohtaan lisääntyi, mutta vasta muutamat yritykset ovat 2000-luvulle tultaessa ryhtyneet tarjoamaan työntekijöilleen kulttuurienvälistä viestintäkoulutusta (Korhonen