UPM OYJ TAMMELAN PÄÄJÄRVI LUONTOSELVITYKSEN TARKISTUS

UPM OYJ TAMMELAN PÄÄJÄRVI LUONTOSELVITYKSEN TARKISTUS

UPM OYJ TAMMELAN PÄÄJÄRVI LUONTOSELVITYKSEN TARKISTUS 29.4 2012 Eräitä tarkistuksia Maastotarkistukset Syksyllä 2011 (19.9) ja keväällä 2012 suoritettiin UPM:n omistamalla Tammelan puoleisella ranta-alueella aikaisemman luontoselvityksen tarkistuksia. Erityisesti haluttiin varmistaa ja selvittää liito-oravan mahdollista esiintymistä alueella. Pääjärven Lopen puoleisella rannalla liito-oravia esiintyy melko runsaastikin (ks. alkuperäinen karttaliite) ja oletuksena oli, että niitä voisi esiintyä myös järven tällä puolen, mutta havainnot maastossa eivät vahvistaneet tätä käsitystä. Keväisen maastokäynnin (29.4 2012) perusteella voidaan vahvistaa aikaisempi käsitys siitä että suunnittelualueella on melko runsaasti kuusivaltaista tuoretta kangasta molemmin puolin Kynnäsharjua. Osaksi metsätyyppi on jo lähellä korpea. Lehtipuuston osuus sekapuuna Kynnäsharjun molemmin puolin vaihtelee melko runsaasti; paikoin runsaasti (ks. aluerajaus alkuperäisellä kartalla ja oheiset valokuvat) ja paikoin niukemminkin. Lehtipuusto koostuu pääosin koivusta ja vain yksittäisesti esiintyy alueella haapaa. Paikoin maaperä on aika soistunutta ja vetistä; erityisesti suo-ojien lähiympäristössä, mikä aikaan saa korpimaisuutta. Myös alkueräiselle luontokartalle rajatulla kuusikolla esiintyy lehtipuuta ryppäinä siellä täällä mutta ei yhtenäisesti. Lehtipuusto on koivua. Maapuita tai pystykeloja esiintyy molemmin puolin Kynnäsharjua aika runsaasti. Tikoista alueella esiintyvät ainakin käpytikka ja palokärki. Kuvat: vasen kuva Kynnysharjun pohjoispuolelta ja oikea kuva eteläpuolelta. Keväällä 2012 uoma oli täynnä vettä Pohjoisosassa aluetta metsäkasvillisuus on harvahkoa männikköä rannan läheisyydessä ja taaempana sekapuustoa. Taustalla kulkevan mökkitien pohjoispuolella on toteutettu hakkuita. Lehtippustoa (koivua) on tällä alueella enää niukalti. Vuoden 2012 Inventointiajankohta (huhtikuu) on hyvä liito-oravan inventoinnin kannalta. Kenttäkerroksen kasvillisuus on vielä lepotilassa. Kaikkiaan suunnittelualueelta tarkastettiin noin 80-100 puuta. Ne olivat järjestään järeitä; pääosin kuusia (noin 85 %) ja loput (15 %) jakaantuivat tasaan koivun, männyn ja muutaman haavan kesken. Erityisen tarkasti kierrettiin edellä mainitut alueet Kynnäsharjun molemmin puolin. Maastossa pyrittiin haravoimaan kookkaat puut rannasta noin 50-60 m etäisyydelle, paikoittain

hieman kauemmaksikin rannasta. Mikäli liito-oravaa esiintyisi runsaasti alueella (esim. pesäpuu) niin puun tyvi olisi keltaisenaan papanoista, mutta maastossa ei tarkastettujen puiden tyviltä löydetty lainkaan papanoita, ei ryppäinä eikä yksittäisiä. Järven pohjois- ja eteläpäässä on asutusta ja peltoalueita rantaan asti ne voivat estää tehokkaastikin leviämistä tälle Tammelan puoleiselle rannalle. Lisäksi harvennushakkuita on toteutettu tausta-alueilla. On kuitenkin mahdollista, että ne voivat ylittää Pääjärven Kynnysharjua pitkin, mutta varsinaiselta harjulta ei kyllä papanoita löytynyt eikä nyt tarkastellulta alueelta Pääjärven länsipuolelta. Yhteenveto Yhteenvetona voidaan todeta, että liito-oravan esiintymisestä ei löydetty havaintoja syksyn 2011 (syyskuu) ja kevään 2012 (huhtikuu) maastokäyntien perusteella. Käyntien perusteella rakentamista voitaneen suositella osa-alueen pohjoisosaan ja jättää Kynnäsharjun molemmin puolin olevat alueet rakentamisen ulkopuolelle, vaikka liito-oravasta ei merkkejä em. alueilla löydetty ja liito-orava ei täten olisi rakentamatta jättämisen syy. Kynnäsharjun lähialueilla on melko runsaasti lehtipuuta, maapuita tai pystypökkelöitä ja osaksi puusto on verraten iäkästä. Lisäksi ulkoilureitin välittämään läheisyyteen ei lomarakentamista tulisi osoittaa. Liito-oravan ekologiaa Liito-oravan levinneisyysalue ulottuu Suomesta ja Baltian maista halki Siperian taigan aina Sahalinille ja Japaniin asti yhtenäisenä vyöhykkeenä. Laji ei siis esiinny Pohjanlahden länsipuolella ja sitä voidaan hyvin pitää siperialaiseen faunatyyppiin kuuluvana. Levinneisyydeltään lajia voidaan pitää alueellisesti yhtenäisenä joskin ilmeisesti ainakin paikoin melko harvalukuisena esiintyvänä lajina. Levinneisyyskuvan perusteella lajin säilyminen ei globaalisti tarkasteltuna ole kovinkaan uhattuna. Liito-oravan tilannetta ei Suomessa voi pitää mitenkään toivottomana, sillä, vasta viime vuosina on opittu etsimään oikeanlaisia merkkejä lajin esiintymisestä ja toisaalta uusi tutkimustieto puoltaa myös sitä, että liito-orava tule toimeen huomattavasti monipuolisemmassa ympäristövalikoimassa kuin aikaisemmin on otaksuttu. On arvioitu, että Suomen yksilömäärä on noin 280 000-290 000. Liito-oravan pääbiotooppina voidaan pitää vanhaa sekametsää. Se on ns. vanhan metsän laji, joka tarkoittaa liito-oravan kohdalla ennen kaikkea sitä, että elinympäristövaatimukset koostuvat kokoelmasta sellaisia metsän rakenteellisia ominaisuuksia, jotka todennäköisemmin esiintyvät samalla paikalla nimenomaan luontaisen sukkessio- eli kehityskierron läpikäyneessä metsässä. Jossain määrin uudet viimeaikaiset yksilömäärän arviot antavat kyllä aiheen olettaa, että laji tulee kyllä toimeen myös selvissä kasvatusmetsissä. Metsä voi olla vanhaa iältään, mutta metsikön sisärakenne ilmeisesti ratkaisee pitkälti liito-oravan viihtymisen. Puuston iällä ei siis sinällään ole merkitystä. Lajista on vaikea tehdä havaintoja ja se saattaakin elää alueella jopa vuosikausia kenenkään tästä tietämättä. Etu- ja takaraajoja yhdistää ihopoimu, jonka avulla eläin kykenee liitämään kymmeniä metrejä puusta toiseen. Pisimmät mitatut liitomatkat ovat olleet noin 60-70 m. Maassa laji on erittäin avuton ja helppo saalis lukuisille eri pedoille. Tästä syystä liito-orava karttaa tarkasti joutumasta avomaalle ja tämän vuoksi melko kapeatkin puuttomat väylät (leveimmät tielinjat, hakkuualueet, pellot, joet, vesistöt, laajat pihapiirit ja yhtenäiset rakennetut alueet) voivat käytännössä olla tehokkaita leviämisesteitä. Laajemmin tarkasteltuna juuri maankäytön muutoksilla, esim. puiden poistamisella niin, että liito puusta toiseen ei onnistu, on tärkeä merkitys elinkykyisen liito-oravapopulaatioiden säilymisessä tai häviämisessä. Ongelma ei niinkään ole ihmistoiminta yleensä vaan puuston liiallinen poisto. Esiintymisalueiden välillä tulee olla levittäytymiseen ja liikkumiseen sopivia metsäyhteyksiä aivan kuten yksittäinenkin eläin tarvitsee elinpiirinsä sisällä latvusyhteyksiä pesänsä ja ruokailu- ja suojapaikkojen välillä. Liito-oravaa tavataan menestyksellisesti pesimästä esimerkiksi varttuneen kasvatusmetsän ikäisistä pihapuista ja puutarhoista. Se ei siis sinällään karta ihmistä, jos sopivaa metsärakennetta on tarjolla. On huomattava, että liito-orava esiintyy luonnonmetsissäkin laikuttaisesti eikä mitenkään kattavasti.

Luonnonmetsästä liito-oravalle sopivimmat laikut ovat löytyneet paitsi vähitellen puu kerrallaan uudistuneista ja metsäpaloista usean sadan vuoden ajan säästyneistä ikikuusikoista, mutta myös alueilta, joilla metsäpalovaiheen jälkeisen lehtipuuvaiheen koivut, haavat ja lepät ovat reilun sadan vuoden iässä alkaneet rapistua ja tiivis kuusikko on alkanut syntyä lehtipuuston alle. Pääjärven alue ei täysin vastaa mainittuja kriteerejä, mutta mm Hynysen (2010) tutkimuksessa vertailtiin liito-oravan hakkuutoiminnan läheisyydessä sijaitsevien elin- ja levähdysalueiden ja vertailualueiden välistä menestymistä. Tutkimus paljasti, että mitään eroa ei ollut havaittavissa metsähakkuiden lähipiirissä ja täysin rauhallisilla alueilla elävien liito-oravien menestyksessä. Selittävänä tekijänä Hynynen (2010) pitää hakkuiden ja elinpaikkojen väliin jätetyn suojavyöhykkeen suuruudella, joka Hynysen tutkimuksessa oli 35 ha ja Länsi-Suomessa 18 ha. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi Pääjärven ranta-alueilla väljä rakentaminen on hyvin mahdollista, jos samalla huolehditaan edellä kuvattujen elinympäristöön liittyvien rakenteellisten ominaisuuksien säilymisestä ja liitomatkat pysyvät kohtuullisina. Erityistä huomiota tulee kiinnittää puuston ja pensaskerroksen käsittelyyn ja siihen, että kulkureitit säilyvät ja näillä puiden latvayhteys säilyy. Tunnetaan esimerkiksi tapaus, jossa liito-orava pesi pöntössä pihapiirin koivussa ja josta ainoa yhteys metsäalueelle kulki kapeaa koivukujannetta pitkin. 7. toukokuuta 2012 Jari Hietaranta

PÄÄJÄRVEN LUONTO Eräitä tarkistuksia Maastokäynnin perusteella voidaan todeta, että suunnittelualueella on melko runsaasti kuusivaltaista tuoretta kangasta etenkin Kynnäsharjun pohjoispuolisilla alueilla. Lehtipuuston osuus sekapuuna vaihteli melko runsaasti; paikoin runsaammin (ks. aluerajaus kartalla) ja paikoin niukemmin. Etenkin vanhan puuston alue harjun välittömässä läheisyydessä on verraten potentiaalinen. Inventointiajankohta ei ollut kovinkaan hyvä papanoiden etsimiseen, mutta tältä alueelta niitä löytyi kahden puun juurelta. Löydöt eivät ehkä ole kovin luotettavia ja eivät ainakaan olleet tuoreita. Mikäli liito-oravaa esiiintyisi runsaasti (esim. pesäpuu) niin puun tyvi olisi keltaisenaan, Sen sijaan pohjoisempaa rannasta ei niitä löydetty lainkaan. Eikä myöskään harjun eteläpuoliselta rannalta. Pääjärven Lopen puoleisella rannalla liito-oravia esiintyy melko runsaastikin (ks. alkuperäinen karttaliite). Järven pohjois- ja eteläpäässä on asutusta ja peltoalueita rantaan asti ne voivat estää tehokkaastikin leviämistä tälle Tammelan puoleiselle rannalle. On kuitenkin mahdollista, että harvakseltaan ne voivat ylittää Pääjärven Kynnysharjua pitkin, mutta varsinaiselta harjulta ei kyllä papanoita löytynyt. Yhteenvetona voidaan todeta, että liito-oravan esiintyminen alueella on mahdollista, mutta havainnot olivat maastokäynnin yhteydessä niukat. Keväällä 2012 tuli liito-oravan mahdollinen esiintyminen varmistaa. Luontoselvityksessä rajattu alue on kuitenkin myös luonnonympäristön kannalta alueen kaikkein merkittävin kohde ja tullaan rajaamaan rantarakentamisen ulkopuolelle. Liito-oravan pääbiotooppina voidaan pitää vanhaa sekametsää. Se on ns. vanhan metsän laji, joka tarkoittaa liito-oravan kohdalla ennen kaikkea sitä, että elinympäristövaatimukset koostuvat kokoelmasta sellaisia metsän rakenteellisia ominaisuuksia, jotka todennäköisemmin esiintyvät samalla paikalla nimenomaan luontaisen sukkessio- eli kehityskierron läpikäyneessä metsässä. Jossain määrin uudet viimeaikaiset yksilömäärän arviot antavat kyllä aiheen olettaa, että laji tulee kyllä toimeen myös selvissä kasvatusmetsissä. Metsä voi olla vanhaa iältään, mutta metsikön sisärakenne ilmeisesti ratkaisee pitkälti liito-oravan viihtymisen. Puuston iällä ei siis sinällään ole merkitystä. Liito-oravaa tavataan menestyksellisesti pesimästä esimerkiksi varttuneen kasvatusmetsän ikäisistä pihapuista ja puutarhoista. Se ei siis sinällään karta ihmistä, jos sopivaa metsärakennetta on tarjolla. On huomattava, että liito-orava esiintyy luonnonmetsissäkin laikuttaisesti eikä mitenkään kattavasti. Luonnonmetsästä liito-oravalle sopivimmat laikut ovat löytyneet paitsi vähitellen puu kerrallaan uudistuneista ja metsäpaloista usean sadan vuoden ajan säästyneistä ikikuusikoista, mutta myös alueilta, joilla metsäpalovaiheen jälkeisen lehtipuuvaiheen koivut, haavat ja lepät ovat reilun sadan vuoden iässä alkaneet rapistua ja tiivis kuusikko on alkanut syntyä lehtipuuston alle. Alkuperäiseen tekstiin oli pujahtanut kirjoitusvirhe: Järven keskisyvyys on noin 1,7 metriä ( ei 7, 0 m kuten tekstissä väitettiin)ja suurin syvyys on pienialaisessa syvänteessä alle 10 metriä. Jari Hietaranta