Kantvik asuinympäristönä lasten kuvaamana Medialeikkipedagogiikan kehittäjänä Sointu Castren toteutti Kantvikin päiväkodissa toimintavuonna 2010-2011 kuvaushankkeen, jossa lasten kanssa tarkasteltiin Kantvikia asuinympäristönä. Koko vuoden mittaisena teematyöskentelynä lapset tutkivat asuinympäristönsä yhdyskuntarakenteen toimivuutta asukkaan näkökulmasta. Valokuvaamalla lapset hahmottivat kokemuksellisesti ja visuaalisesti mitä kaikkea heidän elinympäristössään on, millaisia palveluita, mitä tekemisen mahdollisuuksia. Tietoisuus siitä, millaiset seikat ovat toimivan ja viihtyisän yhdyskuntarakenteen kannalta olennaisia, muuttuu jäsentyneeksi kokonaishahmoksi. Lapsen tajuntaan muodostuu lapsen omaan käsitejärjestelmään kiinnittyvä kokemus yhteiskunnan palveluverkostosta. Sointu Castren ja Kantvikin päiväkodin lapset: Kantvik asuinympäristönä lasten silmin, 2010-2011 Tehtävän anto Medialeikin sääntöjen mukaan ohjaava aikuinen antaa kuvaamisen kehykset ja lapsi päättää sisällöstä. Kehystarinaksi lapset saivat kuvitella Martta tädin, joka ei ole koskaan käynyt Kantvikissa ja haluaisi tietää, millaista siellä on asua. Lasten tehtävänä oli kuvata Kantvikin palvelutarjontaa ja Kantvikia asuinympäristönä sekä tehdä kuvista esittelykansio. Näin aikuinen esitti perustarinan, valitsi kuvauspaikkoja, teki tarkentavia kysymyksiä, ohjasi lapsia etsimään tiettyjä asioita kuten löytämään palvelut, tunnistamaan logistiikan. Joka kerralla paikan ja kysymysten valinnalla kehyksiä tarkennettiin tilanteen mukaan. Ennen kuvausretkelle lähtöä lasten kanssa keskusteltiin aiheesta ja lapset suuntautuivat annettuun tehtävään.
Lapsilähtöinen dialogi Aikuisella on pedagoginen tarkoitus, johon kutsuu lasta. Lapselle avautuu aikuisen kutsusta uusia kysymisen maisemia. Lapsen mieli on avoin etsimään, kiinnittämään mielen karttaan löytämiään merkityksiä. Aikuisen rinnalla lapsi keskustelee omin sanoin ja muuntaa omaan todellisuuteensa myös sen, mitä aikuinen osoittaa. Lapsilähtöinen keskustelu voi olla aikuisen aloittamaa. Lapsi joka tapauksessa tulkitsee aikuisen osoittaman omalla tavallaan. Medialeikin idea on antaa lapselle välineet tuon näkemisensä näkyväksi tekemiseen. - Ohjeistuksen ymmärtämisen lapset osoittivat, kun selostivat Martta tädin auttamistehtäväänsä toiselle aikuiselle. Lasten medialeikkitaidot Kiinnostava havainto oli, miten luontevasti lapset osaavat kuvata ja miten hyvin he ovat omaksuneet medialeikin säännöt. Esimerkiksi käden pujottaminen kameran hihnaan on kaikille tuttu automaattinen rituaali. Lapset luottavat omaan kuvaamiseensa samalla kun luottamus ohjaa lapsen ja aikuisen välistä yhteistyötä. Kun medialeikkiä on oppimisympäristössä, tulee se hiljaisena mallioppimisena tutuksi niin lapsille kuin aikuisillekin. Pienryhmätyöskentely Kullakin kuvausretkellä oli mukana pieni ryhmä. Medialeikissä ryhmän optimikoko on 3-5 lasta. On tärkeätä ettei kukaan joudu odottamaan liikaa ja että ryhmän dynamiikka säilyy yhtenäisenä. Lapset puolestaan kuvasivat itse haluamillaan tavoilla ja valitsemistaan suunnista tutkittavaa kohdetta. Lapsilähtöisyys syntyy tavasta, jolla lapset itse tuottivat sisällön kuviinsa ja loivat niiden estetiikan. Kuvista näkee, miten hyvin tässä on onnistuttu. Kantvikissa on taloja asua, kauppa, koulu, päiväkoti. Tehtaat tuottavat tarvikkeita ja työpaikkoja. Betoniauto ajaa ohi, koska täällä rakennetaan lisää taloja. Linja-auto kulkee, siis julkinen liikenne toimii. Rekka tuo kauppaan tavaraa, samoin päiväkotiin. Kaupasta myös Galina hakee päiväkotiin erityistuotteita. Kuvausretkellä lapset kohtaavat Galinan, joka päiväkodissa huolehtii siitä, että kaikilla on hyvää ruokaa ja hyvä olla. Posti kuljettaa kirjeet. Käytännössä kaikki nämä havainnot syntyivät lasten oman kuvaamisen kautta. Medialeikissä lapsi päättää, mihin kameran kohdistaa. Medialeikin sosiaalinen merkitys syntyy ryhmän kautta, kun kukin lapsi vuorollaan on kuvaajan roolissa ja samalla tietoisena osallisuudesta yhteiseen. Aikuisella täytyy olla mahdollisuus avustaa lasta kuvaamisessa ilman että toisten lasten läsnäolo herpaantuu. Kasvatusyhteisön mediakulttuuri Medialeikin kuvausretkien järjestäminen pienryhmätyöskentelynä onnistuu vain osana toiminnan kokonaisvaltaista suunnittelua. Vaatii työtä ja järjestelyitä löytää aikaa lähteä kuvaamaan niin ettei se kuormita kohtuuttomasti muuta toimintaa. Tarvitaan yhteistä ymmärrystä, kehittynyttä mediakulttuuria, jossa jokainen tuntee olevansa itselleen parhaimmalla tavalla mukana myös mediakasvatuksessa. Siksi järjestelyiden perustana on toimintasuunnitelma, jossa medialeikille on varattu oma tilansa.
Kuva lapsen sanoina Kuvaaminen on yksi tapa kohdata lapsi, erityisessä herkkyydessään turvallinen. Aikuinen voi houkutella lasta kuvaamiseen. Kuvaaminen on erillinen kaikista muista odotuksista erilleen rajattu alue, josta voi siksi keskustella ilman uhkia. Keskustelussa intuitio saa paikkansa, on tärkeä aistia lasta, herkistyä kuulemaan ja tuntemaan, jotta vahvistuu luottamus. Keskustelu kuvaamisesta avaa jotain ihmisestä itsestään, siten kuvaamisen kautta tapahtuu lähentyminen, löytyy yhteinen tavoite, aikuisen kanssa yhteisyyttä. Tätä kokemusta vahvistaa ryhmässä medialeikin säännöt, joista lapsi löytää itselleen selkeän yhdenvertaisen roolin. Appelsiinikuva on muisto yhdestä tällaisesta kohtaamisesta, jonka seurauksena pieni ihminen saa kuvaamisesta osallisuuden välineen. Kuva lapsen kertomuksena Aikuinen kysyy, mitä kaikkea kaupasta voi ostaa. Riippumatta siitä, miten johdatteleva kysymys onkin, niin itse lapset ovat siitä kiinnostuneet, ottaneet kuvat, rajanneet kuvillaan markkinoiden tarjonnasta tietyn merkityksen. Lapset ovat myös kertoneet, miksi ovat ottaneet jonkun tietyn kuvan. Kun jogurttipurkit vastasivat kysymykseen, mitä kaikkea kaupasta voi ostaa, alettiin keskustella, mitä jogurtteja kullakin on ollut. Kauppa muuttuu arkistoksi, kirjastoksi, tarinoiksi. Voiko markkinavetoisen mediatilan olemusta enää väkevämmin konkretisoida.
Kuvausretki tapahtuman nimenä Kun lähtemisen aihe on kuvausretki, suuntaa se kaikkien odotusta ja myös kuvaaminen saa erityisen merkityksen. Kuvausretken onnistumisessa aikuisella on tärkeä rooli sekä sisällöllisesti että sosiaalisesti. Kun lapsi tietää, ettei aikuinen puutu lapsen kuvaamisen tapaan, syntyy lapsen oma ilmaisu. Aikuisen läsnäolo innostaa ja saa lapsen tuntemaan kuvaamisen tärkeäksi. Lapsen ja aikuisen välille kehittyy yhteys kuvaamisen hetkestä alkaen. Kuvien katsomisessa tämä yhteys saa erityisen herkän merkityksen. Aikuinen on kiinnostunut lapsen valinnoista ja aikaansaannoksista, osaa arvostaa lapsen kuvia. ja kun käy kuvaamaan, voi mukaan tulla sellaista mitä ei etukäteen osaa odottaa. Kuvaaminen lasten kanssa jakamisena Kuvausretkellä on avoin tarkkailulle eri tavalla, kuvaaminen antaa merkityksen havainnoille ja tekee niistä esityksellisiä. Ehkä aikuinen löytää kameran avulla jotain siitä, mikä lapselle on niin ominaista: huomata kevääseen herännyt maastoon sulautunut nokkosperhonen, ötököitä, muurahaisia Sointu, tuu kattoon! Lapset haluavat jakaa aikuisen kanssa näkemäänsä ja kuva vielä korostaa sitä. Kohde tulee enemmän esille, kuvassa uudelleen jaettavaksi. Löydetään kolme muurahaispesää, yhdessä ei ole muurahaisia. Sointu kutsuu sitä hylätyksi pesäksi. Sana hylätty nousee esiin uutena merkityksenä, se on ennestään outo. Kuvaaminen muuttuu käsitteiden tutkimiseksi, sanojen kieleksi. Sitten muistamiseksi, osaamiseksi, kun koettu muuttuu päiväkodissa jaetuksi kertomukseksi.
Todella oli onnistunut tämä kevään viimeinen retki, aika vaan on melkein aina rajallinen, joten kauemminkin olisimme olleet ja kuinka paljon tulikaan samalla havainnoitua ja opittua luonnosta uutta, mitä kevät tuo tullessaan. Lapset saivat kuvata sydämensä kyllyydestä. Kun annoin pienen sysäyksen luonnon havainnointiin kävelymatkalla satamaan, siitä alkoi heidän omaehtoinen havainnointinsa ja kyllä lapsi huomaa, mitä kuvata, olin ymmällä. :)) ja innoissani!!!! "mä otan tosta, mä haluun ottaa tosta, ja kattokaa mikä tuolla on, mä haluun ottaa siitä kuvan, hei se on makee", tällasta tekstiä tuli näiden eskariin lähtevien suusta. Voi sitä innostusta, mikä heissä sykki. Olen pohtinut tapaamisemme jälkeen ja nyt tulin postisi luettuani yhä vakuuttuneemmaksi, että olemme tehneet hienoa työtä, joka tuskin on koskaan valmis, kehittyy koko ajan, kun eri aikuisia ja lapsia tekee yhdessä "hommia". Mutta vähäisintä siinä rinnalla ei ole keskustelu medialeikistä edelleen jatkuvana kehittyvänä tapana tehdä lasten kanssa pedagogiikkaa. Arviointia ja vuorovaikutusta aikuisten kesken on oltava, siitä saa AINA uutta ideaa, joka poikii tavalla, jota ei muuten synny. Ja se, mitä syntyy tulevaisuudessa, ei kukaan vielä edes tiedä -> lapset ovat oivia keksimään loput, kun heille antaa pienen alun, olen sen saanut huomata viime aikoina. Tässä omia näkemyksiäni asiasta, johon uskon päivä päivältä yhä enemmän (Sointu Castren keväällä 2011)