Mielen systeemiteoriat kognitiotieteellisessä ja psykologisessa tutkimuksessa

Mielen systeemiteoriat kognitiotieteellisessä ja psykologisessa tutkimuksessa Anne Salminen Pro gradu -tutkielma Turun yliopisto Käyttäytymistieteiden ja filosofian laitos Filosofia Toukokuu 2013

TURUN YLIOPISTO Käyttäytymistieteiden ja filosofian laitos / Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta SALMINEN, ANNE: Mielen systeemiteoriat kognitiotieteellisessä ja psykologisessa tutkimuksessa Pro gradu, 169 s. Filosofia Toukokuu 2013 Mielenfilosofiassa mentaalisia tai kognitiivisia prosesseja on perinteisesti pidetty sisäisinä ilmiöinä, ja niiden on tavallisesti ajateltu toteutuvan aivoissa. Myös psykologinen ja kognitiotieteellinen tutkimus on perustunut sisäisten ilmiöiden tarkasteluun eli tutkimuksen lähtökohta on ollut internalistinen ja yksilökeskeinen. Johdannossa esittelen yleisesti kognitiotiedettä ja sen mielenfilosofista taustaa. Toisessa luvussa tuon esiin systeemiteorioiden kannalta merkittäviä historiallisia henkilöitä, joiden töissä tulee esiin kritiikki perinteistä näkökulmaa vastaan ja ajatus eliön ja ympäristön yhteenkuulumisesta. Sen jälkeen käsittelen viittä uudempaa kognitiotieteellistä tai psykologista näkemystä, jotka kyseenalaistavat internalistisen ja yksilökeskeisen lähtökohdan ja pyrkivät tarkastelemaan kognitiota tai yleisemmin mentaalista toimintaa laajemmasta systeemisestä näkökulmasta. Ensimmäisenä käsiteltävän laajennettu kognitio -hypoteesin mukaan kognitiivisten prosessien kantajat voivat joissakin tapauksissa ulottua aivojen tai kehon ulkopuolelle, jolloin myös ulkoisilla tekijöillä katsotaan olevan konstitutiivinen rooli kognitiivisten prosessien toteutuksessa. Laajennettu kognitio -hypoteesi on herättänyt eniten filosofista keskustelua, ja käsittelen sen yhteydessä joitakin keskeisiä vasta-argumentteja ja niihin annettuja vastauksia. Toisena käsiteltävä hajautettu kognitio on esitetty näkökulmana kognition tutkimukseen, ja taustalla on ajatus, että kognitiivisia prosesseja tulisi tarkastella hajautettuna ilmiönä. Tässä tehdään jako kolmen hajautuksen muodon välille: sosiaalinen hajautus, hajautus sisäisten ja ulkoisten prosessien välillä ja ajallinen hajautus. Kolmantena tarkasteltavan enaktivismin mukaan kognitiiviset systeemit ovat autonomisia agentteja, ja kognitiivista toimintaa pidetään merkityksiä luovana toimintaa, joka ei perustu komputationaaliseen informaation prosessointiin ja representaatioiden manipulointiin, vaan ruumiilliseen sensorimotoriseen toimintaan. Neljäntenä käsittelen Michael Silbersteinin ja Anthony Chemeron ajatusta laajennetuista fenomenologis-kognitiivisista systeemeistä, joka perustuu dynaamisten systeemien teoriaan. Lisäksi tarkastelen Chemeron esittämää antirepresentationalistista radikaalia ruumiillistunutta kognitiotiedettä. Viimeisenä käsiteltävän Timo Järvilehdon eliö-ympäristö-systeemin teorian mukaan kaikki mentaalinen toiminta on yksittäisen eliö-ympäristö-systeemin uudelleenjärjestäytymistoimintaa. Järvilehto esittää teoriansa metodologisena periaatteena ja vaatii psykologiassa käytettyjen käsitteiden uudelleentulkintaa systeemisestä näkökulmasta. Lopuksi tuon esiin näkemysten yhteyksiä ja eroja. Tarkasteltavia kysymyksiä ovat suhtautuminen komputationalistiseen ja representationalistiseen käsitykseen kognitiosta; näkemysten ontologinen tai metodologinen painotus; käsitys kognitiivisen systeemin laajuudesta ja pysyvyydestä; kognition yhteys tietoiseen kokemukseen; ja käsitys kognitiivisesta agentista. Asiasanat: kognitio, laajennettu kognitio, hajautettu kognitio, enaktivismi, systeeminen psykologia, agenttius, komputationalismi, representaatiot, dynaamisten systeemien teoria

Sisällysluettelo 1. Johdanto...1 2. Historiaa... 10 2.1. Spinoza... 10 2.2. von Uexküll... 13 2.3. Dewey ja Bentley... 16 2.4. Mead... 19 2.5. Gibson... 23 3. Laajennettu kognitio... 28 3.1. Ensimmäinen aalto... 32 3.1.1. Kritiikkiä... 37 3.1.2. Vastauksia kritiikkiin... 41 3.2. Toinen aalto... 50 3.2.1. Vastauksia kritiikkiin... 54 3.2.2. Vaatimus kognition tunnusmerkeistä... 58 3.3. Kolmas aalto... 62 4. Hajautettu kognitio... 64 4.1. Kolme hajautuksen muotoa... 65 4.2. Hajautettu kognitiivinen systeemi ja kognition tutkimus... 68 4.3. Kritiikki Clarkin näkemystä vastaan ja kulttuuristen käytäntöjen rooli... 70 5. Enaktivismi... 74 5.1. Maturanan ja Varelan teoria autopoieesista... 74 5.2. Agenttius... 83 5.3. Enaktivismi kognitiotieteessä... 88 5.4. Sensorimotorisesta toiminnasta korkeamman tasoiseen kognitioon... 94 6. Silberstein ja Chemero... 98 6.1. Dynaaminen laajennettu fenomenologis-kognitiivinen systeemi... 99 6.2. Laajennettu fenomenologis-kognitiivinen systeemi agenttina... 102

6.3. Chemero: Radikaali ruumiillistunut kognitiotiede... 105 7. Järvilehdon eliö ympäristö-systeemin teoria... 110 7.1. Kritiikki kahden systeemin oletusta vastaan... 111 7.2. Kehityksellinen näkökulma ja biologinen tausta... 115 7.3. Mentaalinen toiminta... 119 7.4. Psykologisten käsitteiden ymmärtäminen systeemisestä näkökulmasta... 123 7.5. Yhteistoiminta ja tietoisuus... 127 7.6. Eliö-ympäristö-systeemin teoria ja systeeminen psykologia... 133 8. Vertailua... 134 8.1. Komputationalismi ja representaatiot... 135 8.2. Ontologinen, episteeminen ja metodologinen näkökulma... 140 8.3. Systeemin laajuus ja pysyvyys... 143 8.4. Kognitio ja tietoinen kokemus... 146 8.5. Agenttius... 148 9. Lopuksi... 153 LÄHTEET:... 155

1. Johdanto Mielenfilosofiassa on keskusteltu paljon mielen ja ruumiin tai mentaalisten ja fysikaalisten prosessien välisestä suhteesta. Kognitiotiede ja psykologia ovat puolestaan empiirisiä tieteitä, joissa tutkitaan kognitiivisia prosesseja ja mentaalista toimintaa. Vaikka empiiristä tutkimusta voidaan tehdä erillään mielenfilosofisesta keskustelusta, näiden empiiristen tieteiden taustalla olevat käsitykset mielestä tai kognitiivisista prosesseista ovat kuitenkin läheisesti yhteydessä mielenfilosofiaan ja sen yhteydessä keskusteltuihin ongelmiin. Historiallisesti erityisesti Rene Descartesin dualistinen käsitys on ollut keskeinen pohja mielenfilosofiassa käydylle keskustelulle. Descartesin dualismi perustuu mielen ja ruumiin erotteluun, ja tämän mukaan ruumis on materiaalinen ja ulottuvainen mekanistisesti toimiva koneisto, kun taas mieli on ruumiista erillinen ei-materiaalinen substanssi, jota määrittävä piirre on ajattelu. (Descartes 1641/1956.) Descartesin mukaan mieli ja ruumis ovat kuitenkin vuorovaikutuksessa keskenään ja hänen mukaansa tämä vuorovaikutus tapahtuu aivoissa. Oletus mielen ja ruumiin erillisyydestä ja niiden vuorovaikutuksesta nostaa esiin monia vaikeita ongelmia ja nykyään kartesiolainen dualismi on pääasiassa hylätty. Kartesiolaisella käsityksellä voidaan kuitenkin katsoa olevan edelleen tärkeä vaikutus käsitykseen mielen ja ruumiin luonteesta sekä dualistisen ajattelun jatkumiseen eri muodoissa (Still 1991, 7 8; Still & Costall 1991, 227; Järvilehto 1994, 36 38; ks. myös Goodwin 1989; Palmer 2004, 321). Sekä mielenfilosofisessa keskustelussa että kognitiotieteellisissä ja psykologisissa teorioissa keskeinen oletus on esimerkiksi erottelu ihmisen (toimivan agentin) ja ympäristön (objektiivisen taustan) välille (Järvilehto 2009, 112 113; Still 1991, 8) tai tietokonevertauksen mukaisesti mieltä pidetään ohjelmistona ja aivoja laitteistona, joka toteuttaa tämän ohjelmiston (Costall 1991). Mielenfilosofiassa ja kognitiotieteessä yleinen representationaalinen käsitys mielestä liittyy myös kartesiolaiseen perinteeseen (Seager 1999, luku 1). Vaikka representaatioilla voidaan tarkoittaa eri asioita mielenfilosofiassa ja kognitiotieteellisessä tai psykologisessa tutkimuksessa, yhteistä on se, että niitä pidetään sisäisinä edustuksina ympäristöstä ja mentaalisen toiminnan katsotaan perustuvan näihin sisäisiin representaatioihin. Myös ajatus informaation välittämisestä ulkoa sisään eli ympäristöstä eliöön ja psykologista tutkimusta ohjannut ärsyke reaktio-malli tai aistimus vaste-erottelu heijastavat dualistista ajattelua (Dewey 1896; Järvilehto 1998a). Mielenfilosofiassa keskeisimpiä ei-dualistisia näkemyksiä ovat olleet looginen behaviorismi, identiteettiteoria ja funktionalismi. Loogisessa behaviorismissa (Ryle 1949) mentaalisiin prosesseihin liittyvät käsitteet pyrittiin tulkitsemaan viittaamalla ainoastaan 1

ulkoiseen käyttäytymiseen tai käyttäytymistaipumuksiin, jolloin ei tarvitsisi olettaa lainkaan sisäisiä mentaalisia tiloja. Identiteettiteorian (Place 1956; Smart 1959; Lewis 1966) mukaan mentaaliset tilat (tai prosessit) ovat identtisiä aivotilojen (tai prosessien) kanssa, ja tämän pohjalta on katsottu, että mentaaliset tilat voidaan redusoida aivotoimintaan. Sekä looginen behaviorismi että identiteettiteoria ovat kuitenkin osoittautuneet ongelmallisiksi, ja 1960- ja 1970-luvuilta alkaen funktionalistinen käsitys (Putnam 1960; 1967) on noussut suurempaan suosioon. Funktionalismin mukaan mentaaliset tilat voidaan määritellä niiden kausaalisten roolien perusteella, ja perinteisesti on ajateltu, että aivot toteuttavat vaadittavat kausaaliset roolit. Funktionalistinen käsitys liittyy läheisesti tietokone-metaforaan, jossa mieltä verrataan tietokoneen (engl. computer) toimintaan: mentaalista toimintaa on pidetty komputationaalisena eli laskennallisena prosessina, joka perustuu säännönmukaiseen symbolien manipulointiin. 1 Tietokonemetaforan mukaan aivoja pidetään laitteistona (hardware) ja mieltä puolestaan ohjelmistona (software), jolloin mielen ja aivojen suhde vastaan tietokoneen laitteiston ja ohjelmiston suhdetta. Lisäksi funktionalismissa nousee keskeiseksi idea moninaisesta toteutuvuudesta (multiple realizability), jonka mukaan erilaiset fysikaaliset prosessit voivat toteuttaa saman mentaalisen tilan samoin kuin fysikaalisesti erilaiset laitteistot voivat toteuttaa saman ohjelman. Funktionalismilla on ollut merkittävä asema mielenfilosofisessa keskustelussa ja lisäksi sen voidaan katsoa muodostavan kognitiotieteen filosofisen ytimen. (Revonsuo 2001, 54 56.) Kognitiotiede on mieltä ja ihmisen tiedonkäsittelyä tutkiva monitieteellinen tieteenala, jossa mielen toimintaa tarkastellaan muun muassa neurotieteellisestä, psykologisesta, komputationaalisesta ja informaation tutkimuksen näkökulmasta. (Hautamäki & Pylkkänen 2001, 10; Näreaho 2012, 11 12; Thompson 2007, 3) Kognitiotieteen kehittyminen 1950- luvulla on ollut yhteydessä tekoälyn tutkimukseen ja funktionalismin tavoin taustalla on vaikuttanut tietokone-metafora mielestä. Perinteisen kognitivistisen näkökulman (ks. esim. Newell & Simon 1976; Fodor 1981a; Pylyshyn 1984) mukaan kognitiivista toimintaa on pidetty komputationaalisena informaation prosessointina, joka perustuu säännönmukaiseen symbolien manipulointiin. Symbolit edustavat eli representoivat maailmaa ja kognitiivisen systeemin menestyksellisen toiminnan katsotaan perustuvan representaatioiden vastaavuuteen maailman kanssa ja toimintaan näiden representaatioiden pohjalta. (Hautamäki & Pylkkänen 2001; Näreaho 2012, 12; Thompson 2007, 4 5; Varela ym. 1 Ajatus mentaalisesta toiminnasta (erityisesti rationaalisesta ajattelusta) komputaationa on ollut esillä jo Thomas Hobbesin (1651/1999, luku 5) kirjoituksissa (ks. Chemero 2009, 20 21). Myös esim. G. W. Leibniz (1646 1716) on pitänyt ajattelua komputationaalisena prosessina 2

1991, 40 43.) Toinen, kognitivismin jälkeen ja sen rinnalla kehittynyt suuntaus kognitiotieteessä on konnektionismi (ks. esim. Rumelhart, 1989; Smolensky, 1989; Churchland, 1989), jossa mentaalista toimintaa pyritään mallintamaan konnektionistisen arkkitehtuurin usein keinotekoisten neuroverkkojen avulla. Konnektionistisissa malleissa kognition ei katsota perustuva abstraktien symbolien manipulointiin, vaan kognitiivinen toiminta nousee itse-organisoituvana emergenttinä ilmiönä yksinkertaisten yksikköjen muodostamien neuroverkkojen hajautetun toiminnan ja niiden globaalien toimintamallistojen pohjalta. Konnektionismin yhteydessä puhutaan hajautetuista representaatioista, koska koko verkoston (ei niinkään minkään sen yksittäisen osan) ajatellaan representoivan ulkomaailmaa. (Hautamäki & Pylkkänen 2001, 23; Näreaho 2012, 13; Thompson 2007, 8 9; Varela ym. 1991, luku 5.) Vaikka konnektionistinen käsitys kognition toimintamekanismeista eroaa kognitivistisesta mallista, molemmat näkökulmat pyrkivät kuitenkin vastaamaan pääasiassa samoihin kysymyksiin; konnektionistiset mallit eivät oleta aivoissa olevan eksplisiittisiä sääntöjä tai symbolisia representaatioita, mutta ne pyrkivät kuitenkin selittämään niiden kaltaista toimintaa. Konnektionismi ei siis kyseenalaista perinteisiä lähtökohtaoletuksia ja -kysymyksiä, vaan kognitivismin tavoin säilyttää tietokonemetaforan kognitiosta ja tarkastelee ilmiötä laskennallisena prosessina, jota voidaan kuvata informaation prosessointina input- ja output-käsitteiden avulla. (Hautamäki & Pylkkänen 2001, 23 24; Thelen & Smith 1994, 41 42.) Tämän vuoksi myös konnektionismia voidaan pitää komputationalistisena käsityksenä kognitiosta, vaikka termi komputationalismi yhdistetään usein kognitivistiseen näkemykseen. Yleisesti komputationalismilla viitataan sellaisiin käsityksiin, joissa kognitiota pidetään laskennallisena prosessina ja joissa kognitiivisen toiminnan katsotaan perustuvan representaatioiden manipulointiin. 2 Representaation käsitteellä on ollut keskeinen rooli kognitiotieteessä, ja se yhdistää kognitiotiedettä moniin sen lähitieteisiin, koska esimerkiksi psykologiassa ja mielenfilosofiassa puhutaan mentaalisista representaatioista, tekoälyssä ja tietojenkäsittelytieteessä tarkastelleen laskennallisia representaatioita, ja semiotiikka ja lingvistiikka taas käsittelevät symbolisia representaatioita (Saariluoma 2001, 42). Yleisesti representaatioita on pidetty sisäisinä mentaalisina tiloina, jotka kantavat informaatiota ympäristöstä ja joiden avulla kognitiivinen systeemi ohjaa toimintaansa (Dietrich 2007, 4), ja juuri representaatioiden käyttöä on pidetty kognitiivista systeemiä määrittävänä piirteenä 2 Komputationalismin ja representaatioiden yhteys tulee esiin Jerry Fodorilta tunnetussa lainauksessa ei komputaatiota ilman representaatioita (Fodor, 1981b; ks. myös Varela ym. 1991, 40 42; Silberstein & Chemero 2011a, 6). Käsitys mentaalisista representaatioista ei kuitenkaan vaadi komputationalismia, mutta komputationalismia on usein pidetty parhaana selityksenä representaatioista (Dietrich 2007, 3 4). 3

(emt, 5; Clark & Grush 1999, 7, 10, 13). Pertti Saariluoma (2001) on esittänyt, että representaatioiden ja toimijuuden eli agenttiuden tutkimus voisi olla kognitiotiedettä määrittävä tekijä. Hänen mukaansa representaatiot ja agenttius liittyvät olennaisesti yhteen, koska [r]epresentaatiot ohjaavat toimintaa, eikä toiminta ole mahdollista ilman representaatioita (s. 42). Saariluoman mukaan representaation käsite on kuitenkin agenttiutta perustavampi käsite, koska [a]genttiuden ehtona ovat agentteja ohjaavat representaatiot (s. 42). Saariluoman esittämä näkemys representaatioiden keskeisestä asemasta sopii hyvin yhteen perinteisen komputationaalisen kognitiotieteen kanssa, jossa kognitiivisen toiminnan katsotaan perustuvan representaatioiden manipulointiin. 3 Kuitenkin, kuten myöhemmin tulee esiin, esimerkiksi kognition ruumiillisuutta korostavat näkemykset, erityisesti enaktivistinen viitekehys, dynaamisten systeemien teoriaan perustuvat mallit kognitiosta sekä Timo Järvilehdon eliö-ympäristö-systeemin teoria haastavat tämän representationaalisen käsityksen ja siten myös representaatioiden keskeisen roolin kognitiotieteen perustana ja käsitteen perustavan luonteen agenttiuden ymmärtämisessä. Representationalistisen käsityksen lisäksi kognitivistista ja konnektionistista mallia yhdistää internalistinen käsitys kognitiosta, koska molemmissa näkökulmissa kognitiota tarkastellaan sisäisenä aivoissa tapahtuvana prosessina. Vaikka kognitiotieteessä ei oleteta perinteistä kartesiolaista dualismia mielen ja ruumiin välillä, sen voidaan kuitenkin katsoa pohjautuvan kartesiolaiseen käsitykseen mielestä, ja tällaista lähtökohtaa on kutsuttu kartesiolaiseksi kognitiotieteeksi (Rowlands 1999; 2010b; Wheeler 2005). Mark Rowlands on esittänyt, että kartesiolainen näkemys koostuu kahdesta osasta: 1) mieli on eifysikaalinen; 2) mieli on aivoissa. Kartesiolainen kognitiotiede kieltää näistä ensimmäisen väitteen, mutta säilyttää jälkimmäisen eli oletuksen siitä, että mentaaliset prosessit sijaitsevat aivoissa tai realisoituvat vain aivotoiminnan pohjalta. (Rowlands 2010b, 12.) Tällainen näkemys hyväksyy ympäristön kausaalisen vaikutuksen mentaaliseen toimintaan ja mentaalisten prosessien riippuvuuden ympäristöstä, mutta keskeinen oletus on, että todellinen mentaalinen toiminta rajoittuu vain sisäiseen toimintaan ja ympäristö toimii ainoastaan taustana ja kausaalisen inputin lähteenä (emt, 21, 56 57). Susan Hurley (1998, luku 10; 2001) on kutsunut tällaista käsitystä kognitiosta sandwich -malliksi, koska siinä oletetaan, että havainto tai sensorinen input ja toiminta tai motorinen output ovat vain periferaalisia prosesseja ja todellisen kognitiivisen toiminnan ajatellaan tapahtuvan näiden välissä sandwich-mallin mukaisesti täytteenä. Kuten Timothy van Gelder ja Robert F. 3 Myös esim. Arthur B. Markman ja Eric Dietrich (2000a; b; Dietrich & Markman 2003; Dietrich 2007) ovat puolustaneet representaatioiden keskeistä asemaa kognitiotieteessä. 4

Port (1995) toteavat, tällaisen komputationalistisen mallin mukaan kognitiivista systeemiä on mahdollista tutkia autonomisena, kehottomana ja maailmattomana systeeminä, jonka funktio on muuttaa input-representaatiot output-representaatioiksi (s. 12 13). Kartesiolaiseen käsitykseen kuuluu siis ontologinen väite, jonka mukaan mentaaliset tilat ja prosessit sijaitsevat kognitiivisen subjektin sisällä, ja epistemologinen väite, jonka mukaan mentaalisia tiloja ja prosesseja voidaan ymmärtää tarkastelemalla vain sisäisiä prosesseja 4 (Rowlands 1999, 8). Sen lisäksi, että mentaalisten prosessien on oletettu rajoittuvan organismin ja erityisesti aivojen sisäiseen toimintaan, perinteisessä kognitiotieteessä tarkastelun kohteena ovat olleet pääasiassa ei-tietoiset subpersonaaliset prosessit (Varela ym. 1991, 48 50; Thompson 2007, 5 6). Subpersonaaliset prosessit erotetaan personaalisista eli koko henkilön (tai yleisemmin eliön) tasolla tapahtuvista prosesseista, jotka ovat saavutettavissa kokemuksen subjektille (ks. esim. Dennett 1978, 150 154). Kognitivistisessa mallissa kiinnostuksen kohteena oleva komputationaalinen toiminta samoin kuin konnektionistisessa mallinnuksessa tarkasteltavat neuroverkot toimivat subpersonaalisella tasolla; emme ole tietoisia näistä komputationaalisista prosesseista tai neuroverkkojen toiminnasta itsessään vaan ainoastaan toiminnan tuloksista. Tämä kuitenkin herättää kysymyksen tietoisuuden ja kognitiivisen toiminnan välisestä suhteesta ja yleisemmin kysymyksen siitä, miten kattavasti kognitiotiede voi kuvata mielen toimintaa, jos sen tarkastelukohteena ovat pääasiassa ei-tietoiset prosessit. Mielenfilosofiassa puhutaan selityksellisestä aukosta (Levine 1983) ja vaikeasta ongelmasta (Chalmers 1995; 1996), jotka koskevat kysymystä fysikaalisten prosessien ja tietoisuuden välisestä suhteesta. Komputationalistiseen näkemykseen liittyvää ongelmaa voidaan kutsua myös mieli mieli-ongelmaksi (Jackendoff 1987, 20), koska tämä nostaa esiin kysymyksen eitietoisten komputationaalisten prosessien ja fenomenaalisen kokemuksen välisestä suhteesta. (Thompson 2007, 6 7; Varela ym. 1991, 52 53; Näreaho 2012, 14 15.) Kognitivistisen ja konnektionistisen mallin lisäksi kognitiotieteessä on viime aikoina nostettu esiin myös ruumiillisuuden merkitys kognitiolle. Tämän mukaan kognitiossa ei ole kyse niinkään abstraktien symbolien manipuloinnista tai vain neuroverkkojen toiminnasta, vaan kognitiota pidetään essentiaalisesti ruumiillisena toimintana. (Varela ym. 1991; Clark 1997; Thompson 2007, 10 12.) Käsitys kognition ruumiillisuudesta on usein liitetty myös dynaamiseen malliin, erityisesti dynaamisten systeemien teoriaan, jossa korostetaan kognitiivisten ilmiöiden ajallista luonnetta ja pyritään mallintamaan kognitiivista toimintaa 4 Vrt. metodologinen solipsismi (Putnam 1975, luku 3), joka on liitetty erityisesti komputationalistiseen käsitykseen mielen toiminnasta (Fodor 1981a, luku 9). 5

dynaamisten mallien avulla. 5 Dynaaminen malli on esitetty komputationalistisen mallin vaihtoehdoksi tai kilpailevaksi hypoteesiksi (ks. van Gelder 1995; 1998; van Gelder & Port 1995; Thompson 2007, 42 43), ja ajatuksena on, että kognitiivisten systeemin toiminta vastaa enemmän dynaamisten systeemien toimintaa kuin komputationaalisen systeemin toimintaa. 6 Dynaamisen näkökulman mukaan kognitiivista agenttia voidaan pitää dynaamisena systeeminä 7 (ontologinen väite) ja kognitiivista toimintaa voidaan ymmärtää parhaiten dynaamisten systeemin teorian pohjalta (episteeminen väite) (van Gelder 1998). Komputationalistisesta mallista poiketen dynaamisessa mallissa kognitiivisen systeemin toimintaa ei pidetä erillisten vaiheiden kautta tapahtuvana seriaalisena informaationprosessointina ja (staattisten) representaatioiden manipulointina, vaan kognitiivinen toiminta ymmärretään essentiaalisesti ajallisena prosessina, jolloin tarkastelun kohteena on systeemin kehitys ja sen tilojen muutos reaaliajassa (van Gelder & Port 1995, 18 22). Dynaamisessa mallissa huomion kohteena on erityisesti systeemin tilojen itse-organisoituminen, kehämäiset kausaaliset prosessit ja komponenttien välinen ei-lineaarinen vuorovaikutus. Keskeistä on myös ajatus siitä, että kognitiivisen toiminnan ei katsota rajoittuvan vain aivotoimintaan, vaan kognitiiviseen systeemiin kuuluu aivojen lisäksi koko keho ja ympäristö, ja kognitiivista toimintaa pidetään tämän systeemin ajallisena muutoksena. (Thelen & Smith 1994, luku 3; van Gelder & Port 1995; Thompson 2007, 11, 38 43.) Aivojen, kehon ja ympäristön välistä vuorovaikutusta ei pidetä komputationalismin tavoin peräkkäisenä input-output-prosessointina, vaan sisäiset ja ulkoiset prosessit ovat yhteenliittyneet (coupled) siten, että ne vaikuttavat vastavuoroisesti toisiinsa ja muodostavat yhtenäisen systeemin (van Gelder & Port 1995, 13). 8 5 Ks. dynaamisesta näkökulmasta esim. Beer 1995; Kelso 1995; Port & van Gelder 1995; van Gelder 1995 ja 1998; Thelen & Smith 1994; Varela ym. 1991. van Gelderin (1995) mukaan dynaamisten systeemien teoria on dynaamisten systeemien tarkastelua abstrakteina matemaattisina rakenteina ja dynaamisessa mallinnuksessa pyritään kuvaamaan luonnollisia ilmiöitä tai todellisia systeemejä matemaattisesti abstraktien dynaamisten systeemien pohjalta (s. 358). 6 Dynaaminen malli on esitetty ennen kaikkea kognitivistisen komputationalistisen mallin vaihtoehdoksi. Sen sijaan konnektionistisen näkökulman voidaan katsoa olevan dynaamisen näkökulman kanssa yhteensopiva ja osittain päällekkäinen, mutta kuitenkin erillinen suuntaus; konnektionistiset verkostot ovat dynaamisia systeemejä, mutta niitä on kuitenkin usein tarkasteltu komputationalistisen mallin mukaisesti (van Gelder & Port 1995, 32 34). Ks. myös Varela ym. 1991 ja Thelen & Smith 1994, luku 1 kognitivistisen, konnektionistisen ja dynaamisen näkökulman suhteesta. 7 van Gelder (1998, luku 4.1) tarkentaa agentin ja systeemin välistä suhdetta, ja huomauttaa, että kognitiiviset agentit eivät ole itsessään systeemejä (eli muuttujien joukkoja), vaan agentit instantioivat monia systeemejä, ja erilaisiin kognitiivisiin prosesseihin tarvitaan erilaisia systeemejä (ks. myös alla s. 151). 8 van Gelderin ja Portin (1995) mukaan jokin aspektien joukko muodostaa systeemin, jos se on vuorovaikutuksellinen ja itsenäinen: muutos missä tahansa aspektissa riippuu jostakin muusta joukon aspektista, ja jos jokin muu aspekti maailmaa vuorovaikuttaa tällä tavalla joukon kanssa, myös se kuuluu systeemiin (s. 5). Ks. myös van Gelder 1998, yhteenliittyneistä systeemeistä ja systeemin määrittelyn semiarbitraarisuudesta (s. 617). 6

Ruumiillisuutta ja dynaamisuutta painottavat näkökulmat ovat läheisesti yhteydessä 1990- luvun alussa kehiteltyyn enaktivistiseen näkökulmaan (Varela ym. 1991), jonka juuret ovat Humberto Maturanan ja Francisco Varelan (1980; 1987/1998) biologisessa teoriassa autopoieesista (ks. alla luku 5.1). Tämän mukaan elävät oliot ovat autonomisia agentteja, jotka luovat tai säätävät (enact) oman merkityksellisen ympäristönsä eli kognitiivisen alueensa. Taustalla on ajatus vahvasta jatkuvuudesta elämän ja mielen välillä: elämä edeltää mieltä ja mieli kuuluu elämään, ja molemmat perustuvat samoihin organisationaalisiin piirteisiin, joiden ymmärtämiseen tarvitaan samoja peruskäsitteitä, kuten käsitystä itse-organisaatiosta, kehämäisistä kausaalisista prosesseista ja dynamiikasta (Thompson 2007, 128). Kognitiivinen toiminta nähdään taitavana toimintana (skillful know how), joka emergoituu sensorimotorisista prosesseista ja jota tulee tarkastella suhteessa systeemin toimintaympäristöön. Kognitiivista toimintaa ei siis voida ymmärtää pelkkänä sisäisenä abstraktina informaationprosessointina, vaan kognitiota on tarkasteltava ympäristössä tapahtuvana ruumiillisena toimintana. Lisäksi enaktivistinen näkökulma ottaa huomioon tietoisen kokemuksen ja tuo mukaan fenomenologisen näkökulman subjektiivisen kokemuksen tarkasteluun. (Varela ym. 1991; Thompson 2007.) Suuri osa kognitiivisesta psykologisesta ja kognitiotieteellisestä tutkimuksesta on perustunut edellä esitettyyn kartesiolaiseen käsitykseen ja representationaaliseen malliin, joiden mukaan mieltä ja mentaalisia prosesseja pidetään aivoissa tapahtuvina sisäisinä prosesseina ja joiden mukaan kognitiota pidetään sisäisten representaatioiden manipulointina (Rowlands 1999, 3 8; 2010b, 12, 51 52; Järvilehto 1994, 23 24, 133 134). Viime aikoina on kuitenkin nostettu esiin myös näkemyksiä, joiden mukaan mieli ei rajoitu vain aivoihin, vaan myös ruumiilliset prosessit ja ympäristössä tapahtuva toiminta voivat olla osa mentaalisten prosessien kantajia (vehicle). Tarkastelen tässä työssä viittä näkemystä, jotka haastavat internalistisen ja yksilökeskeisen lähtökohdan. Ensin käsiteltävä hypoteesi laajennetusta mielestä tai kognitiosta on herättänyt eniten filosofista keskustelua, ja tarkastelen sen yhteydessä joitakin keskeisiä vasta-argumentteja ja niiden pohjalta käytyä keskustelua. Hajautettu kognitio on ennen kaikkea näkökulma kognition tutkimukseen, joka korostaa kognitiivisten prosessien hajautettua luonnetta ja tarvetta tutkia kognitiota laajemmassa kontekstissa ja luonnollisissa olosuhteissa. Enaktivismi korostaa kognition biologista perustaa, ja sen yhteydessä tulee esiin agenttiuden käsitteen merkitys sekä tarve huomioida tietoinen kokemus kognition tutkimuksen yhteydessä. Michael Silbersteinin ja Anthony Chemeron näkemys laajennetuista fenomenologiskognitiivisista systeemeistä ja Chemeron esittämä radikaali ruumiillistunut kognitiotiede korostavat enaktivismin tavoin kognition ruumiillisuutta sekä kognition ja kokemuksen 7

yhteenkuulumista. Molemmat hylkäävät myös komputationalistisen ja representationalistisen käsityksen kognitiosta ja painottavat sen sijaan dynaamisen näkökulman tarvetta kognition tutkimuksessa. Viimeiseksi käsiteltävä Timo Järvilehdon eliö-ympäristö-systeemin teoria korostaa enaktivismin ja Silbersteinin ja Chemeron tavoin eliön ja ympäristön yhteenkuulumista. Järvilehto esittää teoriansa metodologisena periaatteena ja viitekehyksenä psykologiselle tutkimukselle. Tätä voidaan pitää radikaaleimpana systeemiteorioiden muotona, koska sen mukaan eliö ja ympäristö muodostavat yhtenäisen systeemin, jolloin myös kaikki mentaalinen toiminta on tämän yksittäisen systeemin uudelleenjärjestäytymistä ei milloinkaan vain eliön sisäistä toimintaa. Neljän ensimmäisen näkemyksen kohdalla kirjoittajat ovat viitanneet toistensa kirjoituksiin, ja erityisesti laajennettua ja hajautettua kognitiota on joskus käsitelty yhdessä esimerkiksi transkraniaalisina näkemyksinä (ks. esim. Adams & Aizawa 2001; 2009). Laajennetun ja hajautetun kognition yhteydessä on tuotu esiin yhteyksiä enaktivismiin ja osa kirjoittajista on pyrkinyt kehittämään näkemyksiään enaktivistiseen suuntaan (ks. esim. Hutchins 2008; 2011a; Menary 2009; 2010b; Rowlands 2010b). 9 Silberstein ja Chemero puolestaan esittävät näkemyksensä laajennetun kognition muotona, mutta samalla pyrkivät yhdistämään tarkasteluaan myös enaktivistiseen viitekehykseen (2011a; b; Chemero 2009). Vaikka Järvilehto on kehittänyt teoriaansa samoihin aikoihin kuin keskustelu laajennetusta kognitiosta on noussut esiin, näiden välillä ei ole ollut juurikaan keskustelua. 10 Tarkastelen tässä työssä yleisesti edellä mainittuja näkemyksiä ja erityisesti luvussa 8 tuon esiin joitakin keskeisiä yhtäläisyyksiä ja eroja näkemysten välillä. Kaikki tässä käsiteltävät näkemykset huomioivat kognitiivisen toiminnan biologisen pohjan ja tarpeen kehittää psykologista tai filosofista teorianmuodostusta biologisen viitekehyksen sisällä tai ainakin yhteensopivasti sen kanssa siten, että otetaan huomioon ihmisen ruumiillisuus biologisena eliönä sekä eliön ja ympäristön keskinäinen riippuvuus ja ympäristön konstitutiivisen rooli mentaalisen toiminnan kannalta (vrt. Still & Costall 1991, 226 227). Ympäristön merkityksen huomiointi näkyy sekä käsityksessä mentaalisen toiminnan luonteesta että sen tutkimiseen käytettävistä menetelmistä ja olosuhteista. Psykologinen ja kognitiotieteellinen tutkimus tapahtuu usein laboratorio-olosuhteissa, mikä 9 Ks. kuitenkin Rowlands 2009a eroista laajennettu mieli -hypoteesin ja enaktivismin (erityisesti sensorimotorisen teorian) välillä. Ks. myös Kiverstein & Clark 2009. 10 Ks. kuitenkin Clarkin (1998) ja Chemeron (1999) kommentit Järvilehdon teorialle ja Järvilehdon (1998c; 1999b) vastaukset heille. Myös O Regan ja Noë (2001) huomauttavat sensorimotorisen teorian (joka voidaan lukea enaktivismin yhteyteen) yhteydestä Järvilehdon teoriaan (s. 945, 971 n. 12 ja 13) ja Järvilehto (2000a, 37; 2009, 115) puolestaan yhteyksistä Maturanan ja Varelan näkemykseen (enaktivismi) ja sensorimotoriseen teoriaan. 8

mahdollistaa muuttujien kontrolloinnin ja tarkan mittauksen, mutta voidaan kuitenkin kysyä, miten yleistettäviä nämä tulokset ovat ja mitä ne kertovat mentaalisesta toiminnasta ja kognitiivisista prosesseista luonnollisissa olosuhteissa. Yksilökeskeisen laboratoriotutkimuksen sijaan on painotettu tarvetta tutkia kognitiota luonnollisissa olosuhteissa (Gibson 1979; Hutchins 1995), jolloin on huomioitava sisäisten ja ulkoisten prosessien yhteistoiminta (Rowlands 1999; Menary 2006a; Clark 2008a) ja kognitiivisen toiminnan sosiaalinen luonne (ks. esim. Vygotsky 1978; Shotter 1991; Hutchins 1995; Hollan ym. 2000). Perinteisen mallin ongelmana on, että ihmistä pidetään passiivisena ja mekaanisesti toimivana ärsykkeiden vastaanottajana, jolloin unohdetaan ihmisen toiminnan tavoitteellisuus, ja että alkuperältään sosiaalisia ja kulttuurihistoriallisesti määräytyneistä psyykkisiä ominaisuuksia pyritään selittämään aivojen toiminnalla (Järvilehto 1987, 127). Psykologista ja kognitiotieteellistä tutkimusta sekä filosofisia käsityksiä on kritisoitu myös niiden yksilökeskeisyydestä (Shotter 1991) ja tutkimusta ohjaavasta metodologisesta individualismista (ks. Chemero & Silberstein 2008a, luku 2; De Jaegher & Froese 2009; Froese & Di Paolo 2009). Systeemiteorioissa onkin pyritty huomioimaan entistä paremmin kognitiivisten prosessien sosiaalinen luonne sekä kulttuurisen kontekstin ja kulttuuristen käytäntöjen konstitutiivinen rooli kognitiivisessa toiminnassa. Näkemysten välillä on kuitenkin eroa siinä, millä tavoin ympäristön rooli mentaalisten prosessien toiminnassa ymmärretään ja miten kattavaksi mielen tai kognition laajentuminen ajatellaan: koskeeko laajentuminen vain joitakin mentaalisia prosesseja vai pidetäänkö kaikkea mentaalista toimintaa yksilöorganismia laajemman eliö-ympäristösysteemin toimintana. Lisäksi näkemysten välillä on eroa suhtautumisessa perinteisiin kognitiotieteellisiin malleihin, kuten komputationalistiseen ja representationalistiseen käsitykseen kognitiosta. Esimerkiksi monet laajennetun ja hajautetun kognition kannattajat hyväksyvät komputationalistisen mallin ja ajatuksen mentaalisista representaatioista, kun taas enaktivismin kannattajat hylkäävät komputationalistisen käsityksen ja käsittävät kognition ruumiillisena, sensorimotorisena toimintana, jolloin kognitio ei perustu mentaalisiin representaatioihin, vaan merkityksiä luovaan sense-making -toimintaan. Silberstein ja Chemero esittävät komputationalistisen näkemyksen vaihtoehdoksi dynaamisten systeemien teorian, jonka pohjalta kognitiota voidaan tarkastella laajennetun fenomenologis-kognitiivisen systeemin toimintana. Chemero on edelleen kehittänyt radikaalia ruumiillistunutta kognitiotiedettä, joka perustuu dynaamisen näkökulman lisäksi James Gibsonin ekologiseen psykologiaan. Järvilehdon teoria muistuttaa monilta osin enaktivismia ja Silbersteinin ja Chemeron näkemystä; nämä kaikki korostavat biologista näkökulmaa sekä eliön ja ympäristön vastavuoroisuutta (ks. myös Palmer 2004). 9

Laajennettu ja hajautettu kognitio, enaktivismi ja Silbersteinin ja Chemeron näkemys keskittyvät ennen kaikkea kognitioon ja kognitiotieteelliseen tutkimukseen, kun taas Järvilehto esittää teoriansa psykologisen tutkimuksen pohjaksi ja vaatii yleisemmin psykologisten käsitteiden uudelleentulkintaa systeemisestä näkökulmasta. Hänen mukaansa kognitio tai kognitiiviset prosessit eivät ole erillisiä psyykkisiä funktioita, vaan kaikki mentaaliseen toimintaan viittaavat käsitteet viittaavat eri näkökulmista samaan ilmiöön eliö-ympäristö-systeemin uudelleenjärjestäytymiseen. 2. Historiaa Vaikka psykologinen ja kognitiotieteellinen tutkimus sekä filosofinen keskustelu on perustunut usein oletukseen eliön ja ympäristön erillisyydestä ja internalistiseen käsitykseen, jonka mukaan mentaaliset ilmiöt ovat eliön sisäisiä ilmiöitä, historiasta voidaan löytää myös ajattelijoita, jotka ovat korostaneet eliön ja ympäristön yhteenkuuluvuutta ja haastaneet internalistisen oletuksen mentaalisten ilmiöiden luonteesta. Tarkastelen seuraavassa joitakin merkittäviä ajattelijoita filosofian, biologian ja psykologian aloilta, joiden ajattelussa painottuu eliön ja ympäristön tarkastelu systeemisenä kokonaisuutena. 2.1. Spinoza Filosofian historiassa merkittävimpänä yhden systeemin kannattajana voidaan pitää Baruch Spinozaa (1632 1677), jonka mukaan Jumala eli Luonto on ainoa substanssi ja kaikki yksittäiset oliot ovat tämän yhden substanssin moduksia eli tiloja, jotka voidaan käsittää joko ulottuvaisuuden tai ajattelun attribuutin alaisina. Spinozan käsitys mielen ja ruumiin tai ajattelun ja ulotteisuuden suhteesta poikkeaa Descartesin dualistisesta käsityksestä, koska Spinozan mukaan ulotteista ruumista ja ajattelevaa mieltä ei tule käsittää toisistaan erillisinä substansseina, vaan saman substanssin eri attribuutteina eli eri tapoina käsittää sama asia (ks. E2p7s; E3p2s). Koska mieltä ja ruumista ei pidetä toisistaan erillisinä substansseina, kartesiolaiseen käsitykseen liittyvää kysymystä ruumiin ja mielen välisestä vuorovaikutuksesta ei pääse lainkaan syntymään (ks. E3p2s). Mielen ja ruumiin yhteys tulee esiin myös Spinozan käsityksessä havainnosta ja siitä, miten olemme tietoisia ulkoisista kappaleista. Hänen mukaansa ideat, joita meillä on ulkoisista kappaleista viittaavat enemmän meidän ruumiimme tilaan kuin ulkoisen kappaleen luontoon (E2p16s2; ks. myös E2p26) ja [i]hmistajunta pystyy havaitsemaan hyvin paljon, ja sitä enemmän, mitä useammalla tavalla sen ruumis pystyy järjestäytymään (E2p14). Ihmismielen ja ihmisen tiedostamis- tai havaintokykyjen ero 10

muiden olioiden kykyihin verrattuna perustuu siis eroihin niiden ruumiissa eli siihen, miten monilla tavoin ruumis pystyy toimimaan tai kärsimään (E2p13s), ja koska ihmisruumis koostuu monista erilaisista osista (E2post.1), myös ihmismieli koostuu monista ideoista (E2p15d). Yksittäisten olioiden toimintaa tarkasteltaessa keskeinen kohta on Spinozan esittämä conatus-periaate eli pyrkimysoppi, jonka mukaan [j]okainen olio pyrkii säilymään olemisessaan, sikäli kuin siitä riippuu (E3p6), ja Spinozan mukaan olioiden pyrkimys säilyttää olemisensa ei ole mitään muuta kuin olioin itsensä aktuaalista olemusta (E3p7). Olioiden olemuksesta seuraa siis niiden pyrkimys säilyttää olemassaolonsa, joka ilmenee sekä ulottuvuuden että ajattelun attribuutin puitteissa: se, mikä vaikuttaa ruumiin toimintakykyyn, sen idea vaikuttaa vastaavasti myös mielen ajattelukykyyn (E3p11) ja mieli pyrkii kuvittelemaan sellaista, mikä lisää ruumiin toimintakykyä (E3p12). Conatus-periaatteessa tulee esiin olioiden aktiivisuus, ja Spinozan määritelmän mukaan toimijuus ymmärretään adekvaatin syyn kautta: olion sanotaan toimivan silloin, kun siinä tai sen ulkopuolella tapahtuu jotain, jonka adekvaatti syy 11 se on (E3d2). Toiminnan vaikutus seuraa siis olion luonnosta ja on ymmärrettävissä sen luonnon kautta. Kun voima ymmärretään kykynä tuottaa vaikutus ja toiminta puolestaan adekvaatin syyn käsittein, voima toimia voidaan näin ollen ymmärtää kykynä tuottaa vaikutuksia itse, ilman muita syitä (Viljanen 2008, 100). Kuitenkin, koska vain Jumala voi olla itsensä ja muiden olioiden adekvaattina syynä, yksittäisiä oliota ja niiden toimintaa ei voida käsittään vain niiden itsensä kautta (E1p15d), vaan ne on nähtävä osana koko luontoa eli Jumalaa. Näin ollen conatus-periaatteen taustalla olevana ajatuksena voidaan pitää yksittäisten olioiden pyrkimystä mahdollisimman suureen voimaan toimia oman luontonsa mukaisesti suhteessa muihin yksittäisiin olioihin; toisin sanoen pyrkimystä säilyttää oma identiteettinsä ja asemansa suhteessa ympäristön vaikutuksiin (Pietarinen 1993, 150 151). Kun oliota tarkastellaan ajattelun attribuutin pohjalta eli kun puhutaan mielestä, toimiminen liittyy adekvaattien ideoiden omaamiseen (E3p1), ja conatus-periaatteeseen mukaan mieli pyrkii kuvittelemaan sellaista, mikä lisää ruumiin toimintakykyä (E3p12). Tältä pohjalta myös tunteet (affektit) ymmärretään ruumiin siirtymisenä suurempaan tai pienempään täydellisyyteen ja ajattelun attribuutin puitteissa tunteet ovat näiden ruumiin tilojen ideoita (E3d2, E3p11s). Järjellinen ajattelu on pyrkimystä tiedostamiseen (E4p26) eli adekvaattien ideoiden omaamiseen, ja mitä enemmän tiedostamme eli mitä enemmän mieli toimii, sitä 11 Adekvaatti syy (erotuksena epäadekvaatista syystä) on sellainen, jonka vaikutus voidaan selvästi ja kirkkaasti havaita sen itsensä kautta (E3d1). 11

enemmän myös ruumiilla on toimintakykyä. Lisäksi, kuten Timo Järvilehto esittää, Spinozan käsityksen mukaan tietoa voidaan pitää olemassaolon muotona eli mahdollisuutena toimintaan, ja tiedon lisääntyminen vastaa olemassaolon lisääntymistä sekä toiminnan laajentumista ja täydellistymistä 12 (Järvilehto 1994, 38). Käsitys tietämisestä olemassaolon muotona tai toimintana tulee esiin myöhemmin Järvilehdon eliö-ympäristö-systeemin-teorian sekä enaktivismin yhteydessä. Näissä korostuu myös ajatus eliön ja ympäristön yhteenkuulumisesta sekä ruumiin toimintojen ja mentaalisen toiminnan yhteydestä; mentaalista toimintaa ei pyritä redusoimaan aivotoimintaan, vaan Spinozan tavoin ajatuksena on, että mentaalinen toiminta ja sen affektiivinen valenssi heijastavat eliön ruumiillista toimintakykyä ja suuntautuvat elinkykyä edistävään toimintaan. Lisäksi pyrkimysopilla voidaan katsoa olevan yhteyttä Järvilehdon ja enaktivismin mukaiseen käsitykseen elävien organismien toiminnasta. Vaikka Spinoza ei tehnyt merkittävää eroa elävien ja ei-elävien olioiden välille (Viljanen 2005), conatus-periaatteessa esitetty ajatus tulee lähelle sekä Järvilehdon että enaktivismin esittämää käsitystä elävien organismien toiminnasta: näiden kaikkien mukaan ensisijaisena pyrkimyksenä on itsesäilytys biologisesti tarkasteltuna elämän jatkuminen, johon liittyy eliöiden pyrkimys autonomisuuteen eli itse-määräytymiseen ja identiteetin säilyttämiseen. 13 Samalla he kuitenkin huomioivat myös eliöiden riippuvuuden ympäristöstä (vrt. E2post.4) sekä ympäristön merkitysten ja arvojen määräytymisen suhteessa eliön senhetkiseen tilaan ja pyrkimyksiin. Laajennetun mielen ja hajautetun kognition kannattajat eivät ole yleensä viitanneet Spinozan ajatuksiin, mutta yhteyksiä voidaan löytää esimerkiksi Spinozan käsityksestä yksittäisestä oliosta ja sen ymmärtämisestä suhteessa vaikutukseen. Spinoza sanoo: Silloin kun useampi yksilö toimii yhdessä sillä lailla, että kaikki ovat yhden ainoan vaikutuksen syynä, tarkastelen kaikkia yhtenä yksittäisoliona. (E2d7.) Tämä muistuttaa laajennetun mielen ja hajautetun kognition kannattajien näkökulmaa kognitiivisen systeemin määrittämiseen sekä Järvilehdon käsitystä eliö-ympäristö-systeemistä, koska kaikki nämä käyttävät toiminnan tulosta kognitiivisen systeemin identifioimiseen tai rajaamiseen. 12 Ks. E2d6: Reaalisuudella [olemassaololla] ja täydellisyydellä ymmärrän samaa. 13 Tämä liittyy kysymykseen teleologisuudesta, jota en käsittele tässä tarkemmin. Enaktivismin taustalla oleva teoria autopoieesista on esitetty alun perin ei-teleologisena näkemyksenä elävien systeemien toiminnasta (Maturana & Varela1980, 85 86; Thompson 2007, 144 145). Myöhemmin enaktivismin kannattajat ovat kuitenkin puhuneet immantentista teleologisuudesta tai tavoitteellisuudesta (purposiveness), jonka katsotaan perustuvan organismin biologiseen autonomiaan ja yksilöllisyyteen (Weber & Varela 2002; Thompson 2007, luku 6; ks. alla s. 82 83). Järvilehto korostaa elävän systeemin tavoitteellisuutta (ks. esim. 1994, 115), mutta ei kuitenkaan sitoudu teleologiseen käsitykseen (1995, 48). Myös Spinozan conatusperiaatteelle on annettu sekä teleologisia että ei-teleologisia tulkintoja (ks. esim. Viljanen 2011, luku 5). 12

Yleisesti Spinozaa voidaan pitää tärkeänä systeemisen näkökulman edeltäjänä, ja hänen filosofiassaan tulevat esiin monet niistä periaatteista, jotka ovat ohjanneet myöhempien systeemiteorioiden muotoilua. Laajimmasta näkökulmasta tarkasteltuna luonto muodostaa yhtenäisen systeemisen kokonaisuuden 14, ja yksittäiset oliot nähdään tämän kokonaissysteemin (substanssin) tiloina autonomiaan pyrkivinä mutta kuitenkin toisistaan riippuvaisina moduksina. Seuraavaksi tarkastelen joitakin systeemiteorioiden kannalta merkittävien 1800 1900- luvulla vaikuttaneiden henkilöiden näkemyksiä biologian, psykologian ja filosofian aloilta. Tarkka rajanveto eri alojen välille on vaikeaa, koska monien töissä tulee esiin sekä biologinen, psykologinen että sosiaalinen ulottuvuus ja samalla kysymykset koskevat myös filosofisia aiheita. Yleisenä jakona voidaan sanoa, että Jakob von Uexküll edustaa selkeimmin biologista näkökulmaa; John Dewey ja Arthur Bentley olivat filosofeja ja kirjoittivat muun muassa epistemologiasta naturalistis-pragmatistisella painotuksella; George Herbert Mead edusti myös pragmatistista filosofiaa, mutta ennen kaikkea hänet tunnetaan sosiaalipsykologina, joka korosti mielen ja tietoisuuden sosiaalista luonnetta; James Gibson puolestaan oli psykologi, joka kehitti ekologista teoriaa havainnosta kritiikkinä komputationalistista ja representationaalista mallia vastaan. 2.2. von Uexküll Jakob von Uexküll tunnetaan biosemiotiikan kehittäjänä ja häntä voidaan pitää yhtenä keskeisimpänä systeemisen lähestymistavan kannattajana biologian alalla. Elämysympäristön teoriassaan von Uexküll tekee erottelun eliön elämysympäristön (Umwelt) ja objektiivisen ympäristön (Umgebung) välille. Umgebung eli objektiivinen luonto on sama kaikille eliöille, kun taas Umwelt muodostuu niistä objektiivisen ympäristön osista, joiden kanssa eliö toimii ja jotka se kokee toiminnassaan. Jokaisella eliöllä on siis oma elämysympäristönsä, jonka se luo oman toimintansa kautta, ja eliön käyttäytymistä voidaan ymmärtää vain elämysympäristön määrittelyn kautta. Näin ollen biologisen tutkimuksen perusyksikkönä on eliön ja sen elämysympäristön muodostama kokonaisuus, jota ei voida palauttaa siihen kuuluvien elementtien mekaaniseen toimintaan. (von Uexküll 2010/1934 ja 1940; Järvilehto 1994, 62 63.) von Uexküllin mukaan kaikki eliöt ovat yhtä täydellisesti sopeutuneet ympäristöönsä yksinkertaisia eliöitä vastaa yksinkertainen ja monimutkaisia eliöitä monimutkainen ympäristö (von Uexküll 1934/2010, 50). Keskeistä on eliön ja ympäristön 14 Vrt. Uexküllin (1934, 1940/2010) ajatus luonnosta harmonisena kokonaisuutena. 13

yhteenliittymisen tapa, ja merkitykset muodostuvat vasta tätä kautta, eivätkä ole valmiina maailmassa. Siten samalla objektilla, kuten von Uexküllin esimerkissä tammella (s. 126 132), on eri eliöille eri merkitykset ja objekti saa merkityksensä vasta suhteessa subjektiin. Teoksessaan A Theory of Meaning (1940/2010) Uexküll kuvaa merkitysten muodostumista eliön eli merkityksen käyttäjän ja ympäristön objektin eli merkityksen kantajan yhteistoiminnassa. Tämän mukaan puhe objektiivisista merkityksistä tai objekteista itsessään on ongelmallista, koska se jättää huomioimatta ihmissubjektin osallisuuden merkitysten määräytymisessä (esim. s. 141 142); jos taas yrittäisimme tehdä yhteenvedon kaikista niistä piirteistä, joita sillä on eri eliöille, tuloksena olisi vain kaaos (1934/2010, 131, 135). Tutkimuksessa onkin vaarana, että tutkija pitää omaa ympäristöään myös tutkittavan ympäristönä eikä huomioi elämysympäristöjen ja niihin kuuluvien objektien merkitysten eroja. von Uexküllin teoriassa korostuu ympäristön subjektiivisuus, koska hänen mukaansa jokainen subjekti elää maailmassa, jossa on vain subjektiivisia todellisuuksia, ja jokin voi olla objekti vain eliön rakenteeseen liittyvän havainto- ja vaikutusperustan ansiosta (1934/2010, 125 126). Ympäristöjen subjektiivisuus perustuu siis siihen, että jokainen eliö kytkeytyy ympäristön osiin oman rakenteensa perusteella ja merkitykset muodostuvat sen oman toiminnan kautta. Kuitenkin, kuten Järvilehto huomauttaa, elämysympäristö on myös objektiivinen siinä mielessä, että havainnoimalla eliön toimintaa luonnollisissa olosuhteissa, voidaan pyrkiä selvittään, mitkä ympäristön osat ovat olennaisia eliön elämän ja toiminnan kannalta ja muodostavat sen elämysympäristön (Järvilehto 1994, 63, 66). von Uexküll kuvaa eliön toimintaa sekä subjektin ja objektin yhteyttä toimintapiirin (Funktionskreis) käsitteellä (1934/2010, 49). Eliö on yhteydessä objektiin havainto- ja liike-elimillään, ja näitä vastaa objektin havaintoperusta (Merkmal) ja vaikutusperusta (Wirkmal). von Uexküllin ajattelu on kantilaista siinä mielessä, että hänen mukaansa eliö ei pääse käsiksi objekteihin sinänsä, vaan on aina tekemisissä niiden havainto- ja vaikutusperustan kanssa, ja näiden pohjalta voidaan puhua havaintomaailmasta (Merkwelt) ja vaikutusmaailmasta (Wirkwelt), jotka yhdessä muodostavat sen elämysympäristön (Umwelt). Näin ollen subjektin ja objektin välinen suhde ei vallitse eliön ja ympäristön välillä, vaan se kulkee havainto- ja vaikutusmaailman välillä, ja molempiin kuuluu osia sekä eliöstä että ympäristöstä. Tämän mukaan ympäristön ärsykkeet eivät ole eliön ulkopuolella, koska ne kuuluvat toimintapiiriin ja samalla ne myös muuttuvat eliön toiminnan myötä: eliö tarttuu ympäristön osiin sekä aistien että liike-elinten avulla, ja objektin vaikutusperustan hyödyntäminen muuttaa sen havaintoperustaa. Eliön oma rakenne siis määrittää sitä, mikä ympäristön piirre voi toimia ärsykkeenä ja millaiset 14

objektit kuuluvat sen elämysympäristöön. (Ks. Järvilehto 1994, 64 66.) Havaitseminen ei ole objektiivisten ärsykkeiden vastaanottamista ja sisäistä prosessointia, vaan aistien ja liike-elinten yhteistyötä, jolloin ympäristön havaitseminen on mahdollista ainoastaan jos sekä havainto- ja vaikutusperusta yhtyvät; havaintotoiminta on ympäristön hyväksikäyttöä ja muuttamista (Järvilehto 1994, 65). Toimintapiirejä voidaan pitää myös merkityspiireinä (von Uexküll 1940/2010, 150), koska toimintapiiri liittää merkityksen kantajan subjektiin (s. 145), ja toimintapiiriin kuulumisen ansiosta jokaisesta merkityksen kantajasta tulee eliösubjektin komplementti (s. 145 146). von Uexküll korostaa merkitysten roolia eliön toiminnan ymmärtämisessä: on tarkasteltava sitä, miten subjekti (merkityksen käyttäjä) ja objekti (merkityksen kantaja) muodostavat harmonisen yksikön, joiden pohjalta syntyy yhteinen merkitys (s. 172 174). von Uexküll erottaa eliön ruumiin toiminnan mekanistisen koneen toiminnasta, koska elävä olio ei koostu koneen tavoin yksittäisistä yhteenliitetyistä osista, vaan eliö on kehittyvä kokonaisuus, joka muodostuu elimistä, jotka puolestaan koostuvat elävistä soluista. Elävän olion kohdalla kysymys merkityksistä on ensisijainen suhteessa kausaalisten olosuhteiden tarkasteluun (s. 151), ja merkityksiä tarkasteltaessa on keskeistä huomioida vastavuoroinen suhde merkityksen kantajan ja sen käyttäjän välillä eli se, miten nämä kaksi tekijää muodostavat yksikön (s. 172). von Uexküll kuvaa, miten merkityksen kantajan ja merkityksen käyttäjän yhteistoiminnasta muodostuu yhteinen merkityssääntö (engl. common meaning rule), joka ei kuitenkaan paljastu vain mekaanisia prosesseja tarkastelemalla (s. 171 181). von Uexküllin ajatuksia voidaan pitää biologian alalla ensimmäisinä ja merkittävimpinä systeemisen lähestymistavan edeltäjinä (ks. Järvilehto 1994, 62 63). Tässä käsitellyistä näkemyksistä erityisesti enaktivismista ja Järvilehdon teoriasta voidaan löytää yhteyksiä von Uexküllin teoriaan: keskeistä on ajatus siitä, että eliöt luovat oman toimintansa pohjalta maailmasta merkityksellisen ympäristön ja että merkitykset muodostuvat vasta suhteessa eliöön. Näin ollen tutkittaessa eliön käytöstä maailmaa ei tule pitää niinkään neutraalina ja yleispätevänä ympäristönä, vaan tarkastelussa on huomioitava kunkin eliön yksilöllinen elämysympäristö. Lisäksi enaktivismissa ja systeemisessä psykologiassa tulee esiin reduktionistisen näkökulman kritiikki, jolloin elämää ja mieltä ei pyritä redusoimaan mekaanisiin fysikaalisiin prosesseihin tai komponenttien toimintaan, vaan ilmiöitä tarkastellaan kokonaisuutena ja huomioidaan eliön ja ympäristön yhteenkuuluminen. 15

2.3. Dewey ja Bentley John Dewey ja Arthur Bentley ovat puolustaneet systeemistä näkökulmaa tarkastellessaan ihmisten toimintaa ja sitä koskevia selityksiä, ja heidän työnsä ovat painottuneet erityisesti epistemologiaan ja tietämisen tarkasteluun luonnollisena toimintana (Dewey 1896, 1922/1957, 1929/1999, 1938; Bentley 1941; Dewey & Bentley 1949). He ovat kritisoineet ihmisen ja ympäristön erottelua erillisiksi systeemeiksi tai toimijoiksi ja sen sijaan puolustaneet transaktionaalista mallia (Dewey & Bentley 1949), jossa ihmistä ja ympäristöä tai tietäjää ja tiedettyä voidaan ymmärtää vain suhteessa toisiinsa ja jotka muodostavat yhdessä tarkastelun yksikkönä olevan kokonaisuuden. Artikkelissaan Reflex Arc Concept in Psychology (1896) Dewey kritisoi psykologiassa suosioon noussutta refleksin käsitettä ja siihen liittyvää ärsyke vaste-mallia psykologisten ilmiöiden selityksenä. Hänen mukaansa tällainen malli ei onnistu tarjoamaan haluttua pohjaa tutkimuksessa saatujen erillisten faktojen yhdistämiselle, vaan pikemminkin korvaa perinteisen aistimuksen ja idean välisen dualismin periferaalisten ja sentraalisten rakenteiden dualismilla sekä kehon ja mielen (sielun) dualismin ärsyke vaste-dualismilla (s. 357 358). Deweyn mukaan refleksi-käsitys on yhteydessä (platonilaiseen) metafyysiseen dualismiin, jossa aistimus nähdään epämääräisenä välittäjänä psykologisen idean tai keskusprosessoinnin ja fysikaaliseen liikkeen välillä, jolloin refleksin käsitteeseen perustuva selitys ei ole psykologinen eikä fysikaalinen tai fysiologinen, vaan sekoitettu materialistis-spiritualistinen oletus (s. 365). Koska refleksi-käsitys pitää aistimusta ja liikettä tai ärsykettä ja vastetta itsenäisinä ilmiöinä, niiden liittäminen toisiinsa vaatisi jonkinlaista ulkoista sielullista tai mekanistista yhteensovittamista (s. 361, 370). Deweyn mukaan tämä jättää psykologian kuitenkin hajanaiseksi (s. 360) ja tuottaa itse-luotuja ongelmia (s. 364). Sen sijaan, että ärsyke vaste- tai aistimus liike-erottelu otettaisiin annettua, Deweyn mukaan on kysyttävä millainen tämä erottelu on luonteeltaan (s. 365). Hän esittää, että erottelua ärsykkeen ja vasteen välillä voidaan pitää teleologisesta näkökulmasta toiminnallisina erotteluina, kun koko toimintaa tarkastellaan suhteessa päämäärään (end) 15 (s. 365). Aistimus, keskusprosessointi ja motorinen liike eivät kuitenkaan ole erillisiä toisiaan seuraavia tapahtumia, vaan kuuluvat samaan toiminnalliseen kokonaisuuteen, sensorimotoriseen koordinaatioprosessiin, ja ne voidaan ymmärtää vain toiminnan vaiheina tai funktioina, joiden arvo määräytyy koko toiminnan pohjalta (s. 368 369). Dewey puhuu 15 Dewey huomauttaa, että ei ota kantaa teleologisuuden todellisuuteen, vaan kyse on toiminnan tarkastelusta ikään kuin se olisi suuntautunut päämäärään (s. 366 n.1). 16