Volume 34: 2 Nordia Geographical Publications Kuvitteellinen pohjoinen Maantiede, kirjallisuus ja postkoloniaalinen kritiikki Juha Ridanpää Publications of the Geographical Society of Northern Finland and the Department of Geography, University of Oulu 2005
Nordia Geographical Publications Vol. 29: 2 Vol. 30: 1 Vol. 30: 2 Vol. 30: 3 Vol. 30: 4 Vol. 31: 1 Vol. 32: 1 Vol. 32: 2 Vol. 33: 1 Vol. 33: 2 Vol. 34: 1 NGP YEARBOOK 2000. Editors Jani Vuolteenaho & Topi Antti Äikäs SAARINEN, JARKKO (2001). The Transformation of a Tourist Destination. Theory and Case Studies on the Production of Local Geographies in Tourism in Finnish Lapland ÄIKÄS, TOPI ANTTI (2001). Imagosta maisemaan. Esimerkkeinä Turun ja Oulun kaupunki-imagojen rakentaminen (From Urban Image to Urban Landscapes. The Cases of Turku and Oulu as an Example of the Construction of City Images) VUOLTEENAHO, JANI (2001). Työn lopun kaupunki. Arjen maantiede, työttömyys ja kulttuurinen muutos (A city where the work ends. Everyday geography, unemployment and cultural change) NGP YEARBOOK 2002. Editors Juha Ridanpää & Kirsi Valta-Hulkkonen TERVO, MERVI (2003). Geographies in the making: Reflections on sports, the media, and national identity in Finland NGP YEARBOOK 2001. Editor Satu Räsänen NGP YEARBOOK 2003. Editor Kirsi Valta-Hulkkonen KAUPPILA, PEKKA (2004). Matkailukeskusten kehitysprosessi ja rooli aluekehityksessä paikallistasolla: esimerkkeinä Levi, Ruka, Saariselkä ja Ylläs NGP Yearbook 2004. Editor Marja Mönkkönen VALTA-HULKKONEN, KIRSI (2005). Remote sensing as a tool in aquatic macrophyte mapping Nordia Geographical Publications Volume 34: 2 I SBN 951 42-7563- 2 I SSN 1238 2086 http://terra.oulu.fi/psms.htm Multiprint Oy, Oulu 2005
Nordia Geographical Publications Volume 34: 2 Kuvitteellinen pohjoinen Maantiede, kirjallisuus ja postkoloniaalinen kritiikki Juha Ridanpää AKATEEMINEN VÄITÖSKIRJA Esitetään Oulun yliopiston luonnontieteellisen tiedekunnan suostumuksella julkisesti tarkastettavaksi salissa L10, Linnanmaa, lauantaina 8. päivänä lokakuuta 2005 kello 12. i
Nordia Geographical Publications Volume 34: 2 Kuvitteellinen pohjoinen Maantiede, kirjallisuus ja postkoloniaalinen kritiikki Juha Ridanpää i
Nordia Geographical Publications Publications of The Geographical Society of Northern Finland and The Department of Geography, University of Oulu Address Editor Lay-out The Geographical Society of Northern Finland (GSNF) Department of Geography Box 3000 Fin-90014 University of Oulu FINLAND Marja Mönkkönen Juha Ridanpää Nor di a Geogr aphi cal Publ i cat i on I SBN 951-42- 7844-5 I SSN 1238-2086 Multiprint Oy Oulu 2005 ii
Kuvitteellinen pohjoinen Maantiede, kirjallisuus ja postkoloniaalinen kritiikki iii
iv
Sisällysluettelo Abstract Esipuhe vii ix 1 Kuvitteellisen todellisuuden postkoloniaalinen kritiikki Aluksi 1 Kirjallinen tila, kuvitteellinen tila 6 Diskursiivinen todellisuus 13 Metafiktiivinen asenne: Jatkuvaa liukumista reaalisen ja fiktiivisen välillä 19 Postkoloniaalinen asenne: Vallatun maan tutkijat 27 Emansipaation apuvälineet: Vallatun maan vapautus 37 Postkoloniaalisen kritiikin kritiikki 44 Hybridi tila 48 Tutkimuksen ongelmanasettelu ja keskeiset kysymykset 52 2 Pohjoisten kirjailijoiden emansipatorinen projekti Pohjoisen kaunokirjallinen kolonialismi 57 Pentti Haanpää: Yhteiskuntakriittinen tukkityöläinen 62 Timo K. Mukka: Villin pohjolan sexus 66 Rosa Liksom: Taiteilija vai taiteellinen projekti? 71 Pohjoisen kuvaajat toistensa peilikuvina 74 Tutkimusaineiston valinta: Emansipatoristen kertomusten kartta 82 3 Eksoottisen eksakti kartta Missä on pohjoinen? 93 Tarkasti määriteltyjä paikkoja stereotypioiden kartalla 103 Kuvitteellinen Kairanmaa 113 Kirjallinen paikka: Pyhiinvaellusta Haanpään, Mukan ja Liksomin jalanjäljillä 121 4 Revontulten paratiisi Suomalainen tropiikki 125 Pohjoinen luonto: Julma peto ja uudisasukkaan paratiisi 131 Eksakti terminologia ja autenttisten myyttien (de)konstruktio 138 Väärä koodi: Miten Mukkaa tulisi lukea? 147 Missä on aito ja oikea pohjoinen? 155 v
5 Kun yhteiskunta tunkeutuu luontoon Viaton ja alistettu luonto ilman historiaa 157 Yhteiskuntakriittiset tunturinpurot 160 Pohjoisuutensa epäilijät Pate Teikka ja Pieti Kolström 169 Ahdistava luonto, ahdistava kaupunki: Erilaisen samanlaisuus 179 Alisteisuus tappaa ja antaa voimaa 190 6 Kuka on äänessä? Puhe on valtaa 195 Katkeraa puhetta vai puhetta katkeruudesta? 198 Äänetön ääni 209 Meän kieli - kenen kieli? 213 Kuuluuko naisen ääni? 222 Kuvaamisen kuvaaminen 229 Kolmas ääni, kolmas pohjoinen 238 7 Pohjoinen ironia: Saako vakavalle nauraa? Ironia ja satiiri emansipatorisen projektin työkaluina 243 Vakavan pohjoisen komiikka 247 Kontekstuaalisten ristiriitojen ironia 252 Saako ahdistavalle arjelle nauraa? 256 Milloinen yhteiskuntakriittinen satiiri muuttuu vakavamieliseksi romantiikaksi? 261 Virallisen totuuden ironia: Vakavalle saa nauraa 268 8 Pohjoisen uudet muodot ja tyylit Muotoa muodon vuoksi? 273 Kreislandin postmoderni intertekstuaalisuus: Onko absurdissa mitään järkeä? 275 Tajunnanvirta ja typografiset uudistukset 282 Lyyrinen ilmaisu ja uudenlainen pohjoisuus 291 Pohjoisen kirjallisuuden oikea muoto ja tyyli 295 9 Lopuksi: Mistä on lähdetty ja mihin on tultu? 299 Kirjallisuus 309 vi
Abstract The Imaginary North: Geography, Literature and Postcolonial Criticism Ridanpää, Juha Department of Geography, University of Oulu 2005 Keywords: northernness, postcolonial studies, literary geography, northern literature, metafiction, discourse analysis, otherness, stereotypes, emancipation In a Finnish context the North is usually depicted as an excessively romantic wilderness with exotic native Sami, looming fjelds, brightly flaming northern lights, reindeer and the cold winds over the barren marshes. It forms an imaginary contrast to the southern culture, a homogeneous region without any contradictions, imagined by the southern culture to its own hegemonic needs. Defining the North exclusively in terms of a binary opposition between nature and culture implies a multidimensional social process or exercise of power in which culture and civilization justify their own existence by excluding their opposites. The outcome is an imaginary region with fluctuating boundaries the region, commonly known as the North. Following the recent methodological trend of new cultural geography, the stereotypic categorization between northern nature and southern culture is approached here as a social process in which spatial otherness is constructed through different cultural practises, including literature. The framework is placed in the broader field of literary geography and the actual theoretical background consists of postcolonial interpretation and discourse analysis linked with a metafictional approach. Literary fiction is often considered an innocent short-term escape from daily routines to bedtime dreams, but from a postcolonial point of view it can be seen more as a perfect forum for oversimplifying social reality, a device that constructs spatial inequality. On the other hand, literature can also be approached as a tool that not only constructs but deconstructs spatial otherness decolonizing northern culture instead of colonizing it. In terms of social inequality, postcolonial research is more of an emancipatory strategy directed at the literary processes of maintaining otherness than an objective analysis of it. In this work the emancipatory strategy is directed at northern literature, which is perceived as a socially critical for of imagination concerned of its own social discursiveness, i.e. northern marginality. vii
The study is focused on three unconventional northern authors: Pentti Haanpää with his unique socially critical sarcasm, Timo K. Mukka, the first northern novelist who really broke down the inflexible conventions imposed on northern art, and Rosa Liksom, the pseudonym author who has transformed her crazy post-modern northern imagination into a socially critical literary project named Rosa Liksom. Each one of these authors expands on the theme of romantic northernness, but instead of repeating stereotypes conventionally, they do it somehow in a distorted manner. Northernness turns into an object of sarcastic laughter, romantic nature is bounded by social criticism and strictly defined literary conventions are replaced by new forms and styles. The aim is to map the deconstructive methods through which Haanpää, Mukka and Liksom can place themselves above discourses constructing northern otherness and through which they prove to their readers that there are multiple options for perceiving the imaginariness of the North and not just one. viii
Esipuhe Aloittaessani maantieteen opintoja Oulussa syksyllä 1993, en olisi tuolloin uskonut koskaan tulevani tutkijaksi. Inspiraation saatuani minulle alkoi kuitenkin hiljalleen selvitä, ettei se olisi välttämättä edes niin vaikeaa ja jos intoa riittäisi ja olisin ahkera, voisin edetä vielä jopa tohtoriksi asti. Nyt onkin mielenkiintoista katsoa taaksepäin ja huomata, kuinka ylpeä olen siitä, mitä olen saanut aikaan. Tänään se ei ehkä näytä enää aivan niin uskomattomalta ja upealta kuin mitä se olisi 12 vuotta aiemmin minulle merkinnyt, mutta siitäkin huolimatta, olen hieman ylpeä. Tieteellisiä töitä ei tehdä kuitenkaan koskaan yksin, joten tässä vaiheessa on hyvä lausua kiitokset heille, joita ilman mistään tästä ei olisi tullut yhtään mitään. Väitöskirjani ohjaajina toimineet professorit Anssi Paasi ja Pauli Tapani Karjalainen ovat olleet apuna, kun vastaan on tullut suuria kysymyksiä tai pieniäkin konkreettisia ongelmia. Samanaikaisesti he ovat toimineet myös suunnannäyttäjinä tutkimuksen tekemiselle, merkittävinä (maan)tieteellisinä esikuvina. Mikäli Pauli Tapanin edustama humanistinen ote ja Anssin yhteiskuntakriittisyys olisivat jääneet jollakin tapaa huomaamatta, saattaisi hyvin olla, ettei tätä työtä olisi koskaan edes aloitettu. Heidän tekemisistään on useinkin otettu mallia. Lisäksi minun tulee kiittää Petri Raivoa, joka erityisesti tutkimusurani alkuvaiheessa Kairanmaalla kävellessämme osin kädestä pitäenkin oli Anssin ja Pauli Tapanin tavoin näyttämässä tienviittaa sille, kuinka tiedettä tulee tehdä. Suuri kiitos tulee antaa myös väitöskirjan esitarkastajille, professori Ari Lehtiselle sekä professori Veli-Pekka Lehtolalle, joiden tarjoama kriittinen palaute on ollut suurena apuna työtä viimeisteltäessä. Kun väitöskirjan kirjoittaminen käynnistyi, tuli viimeistään tuolloin selväksi, ettei arjen ja työn erottaminen toisistaan ole aina niin helppoa. Työkavereiden ja hyvien ystävieni Mervi Tervon, Jani Vuolteenahon, Topi Antti Äikkään ja Mika Anttosen kanssa istuimme usein iltaa kaljan äärellä ja pidimme toisillemme seminaariesityksiä lukemistamme artikkeleista. Kyse oli itse itsellemme varta vasten järjestetystä jatkokoulutuksesta, joka ei kuitenkaan tehnyt vapaa-ajasta työtä, vaan paremminkin työstä vapaa-aikaa. Samoin Päivi Kymäläinen, Tanja Löytynoja, Regis Rouge-Oikarinen ja Mari Riipinen ovat kaikki toimineet sekä ylimääräistä intoa tarjoavina työkavereina että hyvinä ystävinä. Erityisesti minun tulee kiittää Tanjaa, niin paljon hän on näh- ix
nyt vaivaa vuokseni kaiken maailman suurissa ja pienissä asioissa, vaikkei siihen aina olisi ollut edes minkäänlaista tarvetta. Myös muu laitoksemme henkilökunnan osoittama kiinnostus ja tuki on ollut tärkeää siitä kiitos mm. Jarkko Saariselle, väitöskirjan taittamista kärsivällisesti avustaneelle Marja Mönkköselle sekä ihmeellisenkin uteliaalle Olavi Heikkiselle. Lisäksi kiitän kaikkia tuttuja ja kavereita, joita ei itse asiassa edes tulisi kiittää, sillä usein heistä ei ole kuin haittaa varsinaisen tutkimustyön edistymisen kannalta. Toisaalta, onhan tutkijankin joskus aivan terapeuttista viettää myös epätieteellistä vapaa-aikaa. Suurimmat kiitokseni minun tulee lausua kollegalleni ja rakkaalleni, Eeva-Kaisalle. Kun omana kultana on Rosa Liksomin kotikulmilta kotoisin oleva maantieteilijä, jonka tieteelliset intressit ovat osin päällekkäisiä allekirjoittaneen kanssa, niin voisi helpolla kuvitella, ettei arjesta tulisi yhtään mitään. Näin ei ole kuitenkaan ollut. Vaikka olisi väärin olla korostamatta sitä, kuinka valtava apu Eeva-Kaisasta on ollut väitöskirjaan liittyviä ongelmia ratkaistaessa, niin vielä suurempi vääryys olisi vähätellä häneltä saamani henkisen tuen merkitystä. Konkreettista apua on saatu usealla eri tasolla ja usein tämä avunanto on tarkoittanut myös henkistä tukea, mutta onneksi myötätunto ei ole jäänyt ainoastaan tähän. Kiitos Eeva-Kaisa. Ilman teidän kaikkien apua olisi minun mahdoton olla ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaan. Työ ei välttämättä ole oikeasti niin hyvä, että siitä tarvitsisi olla ylpeä olennaista onkin, että se on ylipäätään saatu aikaan. Nyt on siis lopultakin oikea hetki olla hieman narsistinen ja omistaa väitöskirja itselleni. x
1 Kuvitteellisen todellisuuden postkoloniaalinen kritiikki Aluksi Illalla nukkumaan mennessäni avaan kirjan kannet, vastaani tulevat taivaanrannassa siintävien tunturien kylmät tuulet, pakkasyössä loimuavat revontulet, laidattoman erämaan karut suot ja erikoisella tavalla kiehtovat pienet joikhaavat saamelaiset. Tiedän lukevani pohjoista kirjallisuutta. Juuri tätä odotamme pohjoiselta, mutta samalla tavalla samainen kirjallisuus opettaa, mitä meidän tulisi pohjoiselta odottaa, mitä pohjoinen oikeasti on. Mutta kuinka viattomasta kirjallisuudesta on kyse? Näistä kirjoista luettuna pohjoinen avautuu rajusti yksinkertaistavien stereotypioiden eksoottisena kaukomaana, itsestään selvänä pidettynä, mutta loppujen lopuksi niin kuvitteellisena, kategorisena vastinparina kulttuurin ja sivistyksen etelälle. Asetelma itsessään on kuitenkin lähes täysin etelän kulttuurin tuottama, jolloin pohjoinen voidaan ymmärtää henkisesti sekä kulttuurisesti kolonisoituna, päämäärähakuisesti ristiriidattomaksi määriteltynä homogeenisena alueena. Pohjoisen ymmärtäminen ainoastaan luonnontodellisuutena merkitsee kulttuurisen vallankäytön laajempaa yhteiskunnallista prosessia, missä sivistys ja kulttuuri oikeuttavat oman olemassaolonsa määrittelemällä oman vastakohtansa irti itsestään. Tässä tapauksessa määrittely tapahtuu alueellisesti ja lopputuloksena on stereotypioiden konstruoima kuvitteellinen alue nimeltä pohjoinen. Vastaavanlainen lähestymistapa koskee usein myös pohjoiseen kohdistuvaa tieteellistä tutkimusta. Alueiden määrittelyyn liittyvästä häilyvyydestä ja ristiriitaisuudesta halutaan päästä jopa väkisin eroon, vaikka niiden kulttuurinen moniulotteisuus on juuri se tekijä, mikä tekee niiden tutkimisesta niin mielenkiintoista. Tässä tutkimuk- 1
sessa onkin tarkoitus päästä kaunokirjallisuuden tulkinnan kautta niiden merkitysten sisään, joita pohjoisen ja etelän kategorinen erottaminen toisistaan ei mahdollista. Tarkoitus on etsiä uudenlaista pohjoista ja kartoittaa pohjoisen kirjallisuuden tarjoamia apuvälineitä vaihtoehtoisen ja stereotypioita rikkovan pohjoisuuden määrittelylle. Tarkastelun kohteena on kolme pohjoisen kaunokirjallista perinnettä rikkovaa kirjailijaa, sarkastisella tavalla yhteiskuntakriittinen Pentti Haanpää (1905-1955), ensimmäinen pohjoisen kirjallisuuden konventioita todella rikkonut Timo K. Mukka (1944-1973) sekä postmodernissa ironisuudessaan häikäilemättömästi pohjoisuudelle naureskeleva Rosa Liksom (1958-). Pohjoista lähestytään koloniaalisten diskurssien kohtaamispaikkana ja päämääränä on käydä läpi niitä kaunokirjallisia käytäntöjä, joiden avulla pohjoisen kirjailijan on mahdollista paljastaa lukijoilleen pohjoisen hegemoniseen määrittelyyn liittyvä yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus. Postkoloniaalisen tulkinnan ja metafiktiivisen asenteen myötä tutkimuksessa pohditaan, kuinka pohjoisen kaunokirjallisuuden tietoinen asettuminen itseään määrittelevien diskurssien yläpuolelle voi kääntyä alisteisuutta purkavaksi dekonstruktiiviseksi työkaluksi. Haanpään, Mukan ja Liksomin tuotantoja luetaan emansipatorisina strategioina, projekteina, joissa pohjoisen kartografia piirretään uudelleen, stereotyyppinen luontoromantiikka sidotaan osaksi yhteiskuntakriittisyyttä, hegemonian äänelle tarjotaan uudenlainen vaihtoehto, pohjoisuus asetetaan naurunaiheeksi ja jäykät kirjalliset konventiot heitetään romukoppaan. Tutkimuksen tarkoitus on uudelleen lukea sitä kulttuurista ja yhteiskunnallista prosessia, jossa pohjoinen kaunokirjallisuus, omanlaatuisena pehmeänä metodinaan, onnistuu haastamaan itseensä kohdistuvan, stereotypioiden ylläpitämän spatiaalisen toiseuden. Vaikka kaunokirjallisuutta on tutkittu maantieteen näkökulmasta jo yli 100 vuoden ajan, on kirjallisuuden yhteiskuntakriittinen tarkastelu muodostunut luontevaksi maantieteelliseksi näkökulmaksi oikeastaan vasta 1980- ja 1990-luvuilla tapahtuneen kulttuurisen käänteen myötä (ks. esim. Cosgrove & Jackson 1987; Cosgrove & Domosh 1993; Mitchell 2000; Barnett 1998; Karjalainen 1995a; Vuolteenaho 2002). Tuolloin maantieteellisen tutkimuksen kohteet muuttuivat yhteiskunnallisiksi ja kulttuurisiksi konstruktioiksi, jossa luonnollinen tarkoittaa paremminkin luonnollisena pidettyä ja luonnolliseksi määriteltyä, kuin luonnollisuutta itsessään. Poliittisten instituutioiden, median samoin kuin arjen toimintojen voidaan ajatella muodostavan diskursiivisten käytäntöjen verkoston, jonka kautta yhteiskunnallinen ja kulttuurinen todellisuus on kirjoitettu sellaiseksi kuin se on. Tilan kulttuuristen merkitysten kannalta myös kulttuuriset instituutiot, kuten taide, ovat osa samaa järjestelmää, missä 2
tilaa eletään, tulkitaan, mutta myös tuotetaan. Spatiaalinen todellisuutemme opitaan koulukirjojen, sanomalehtien ja tv-uutisten ohella myös kaunokirjallisuuden sivuilta. (vrt. Jackson 1989; Said 1978; Shields 1991; Paasi 1996; Duncan & Ley 1993) Näin ajateltuna kaunokirjallisuus asettuu kulttuurisen käänteen kautta suunnatun tutkimuksen kontekstiin varsin luontevasti. Pitkän tradition omaava ja poikkitieteellisyydessään hyvin moniulotteinen tutkimusala, kirjallinen maantiede (literary geography), edustaa tässä laajempaa tutkimuksellista viitekehystä, varsinaisen teoreettisen keskustelun noustessa lähinnä postkoloniaalisen tutkimuksen kentältä. Postkoloniaalista lähestymistapaa ei tule kuitenkaan ymmärtää varsinaisena tutkimusteoriana, vaan paremmin dekonstruktiivisena asenteena, minkä kautta tutkija pyrkii purkamaan kulttuurisen ja yhteiskunnallisen epätasa-arvon muotoutumisen prosesseja. Postkoloniaalinen tutkimus on lähtökohtaisesti emansipatorista, jolloin tarkoitus ei ole ainoastaan kirjoittaa valtadiskurssien historiaa auki, vaan myös päämäärähakuisesti taistella tasa-arvoisemman maailman puolesta. (Young 1990; Spivak 1988a, 1996; Said 1993; West 1990) Varsinainen tulkinnan teoria otetaan postkoloniaalisessa tutkimuksessa yleensä muualta tässä tapauksessa Michel Foucault n diskurssianalyysista (Foucault 1972, 1973, 1977a; vrt. Said 1978). Kulttuurisen käänteen ja entistä konstruktivistisempien tulkinnan tapojen myötä tieteen reaalisuuden ja taiteen fiktiivisyyden välinen kategorinen ero menettää merkityksensä. Molemmat ovat keskeisiä osia siinä järjestelmässä, missä vallitsevat käsitykset todellisuudesta tuotetaan. Uudessa kulttuurimaantieteessä onkin alettu puhua entistä enemmän tilan kuvitteellisuudesta, missä faktan ja fiktion erottaminen toisistaan asettuu irrelevantiksi kysymykseksi tutkimuksen keskittyessä niihin yhteiskunnallisiin prosesseihin, joiden kautta fiktiivinen saadaan tuntumaan todelliselta (Anderson 1991; Gregory 1994, 1995; Driver 1992, 1999; Short 1991; Jackson 1998; Valentine 1999). Foucaultlaista diskurssianalyysia on tutkimuksessa sovellettu pohjoisen stereotypioiden kirjalliseen tulkintaan kirjallisuuden tutkimuksesta kumpuavan lähestymistavan, ns. metafiktiivisen asenteen kautta (Waugh 1985; Hutcheon 1987, 1995; McCaffery 1982, 1995; Christensen 1981). Jokainen kaunokirjallinen teos merkitsee oman aiheensa suhteen enemmän tai vähemmän stereotyyppisiä käsityksiä toistavaa kulttuurista käytäntöä, kun taas metafiktiivisyydellä viitataan kirjoittajan (itse)tietoiseen pyrkimykseen nousta oman teoksensa valmistumisprosessin tarkkailijaksi. Metafiktiivinen teos on ikään kuin tietoinen omasta fiktiivisyydestään, kirjallisesta diskursiivisuudestaan ja yhteiskunnallisesta realismistaan, pohjoisen kirjallisuuden tapauksessa hegemonian ja valtadiskurssien roolista osana teoksen pohjoisuuden muodostumis- 3
ta. Tutkijan tehtäväksi jää tämän kirjallisen tietoisuuden ja sen yhteiskunnallisen kontekstin paljastaminen. Näin ajateltuna metafiktiivistä asennetta käytetään tässä lähinnä metodologisena lukutapana, eräänlaisena diskurssianalyysin kaunokirjallisena sovellutuksena, minkä kautta laajempien yhteiskunnallisten diskurssien ja kirjallisuuden yhteyteen pyritään pääsemään kiinni. Yhtenä keskeisimpänä tulkintaa ohjaavana lukemisentapana on kaunokirjallisuuden tarkastelu lähinnä välineellisessä mielessä. Välineellisyys ei tässä yhteydessä merkitse kirjallisuuden, yksittäisten teosten ja niiden kirjoittajien asettamista yhteiskunnan sisällä toimiviksi kulttuuriesineiksi, vaan kertomuksissa esiintyvien kirjallisten subjektien, kuten tarinoiden sankarien, juonen käänteiden, temaattisten aiheiden sekä niiden kautta avautuvien diskursiivisten kysymysten funktionaalisuutta suhteessa pohjoisen kolonialismin ja dekolonialismin prosesseihin. Kaikki kirjalliset subjektit, kaikesta fiktiivisyydestään huolimatta, ovat aina kielen objekteja (Hutcheon 1987: 291), joiden avulla pohjoisuuden diskurssi on tuotettu ja jonka avulla sitä voidaan lähteä myös purkamaan. Pääasiallisena tarkastelun kohteena on pohjoisen romantiikka, minkä Pentti Haanpää, Timo K. Mukka ja Rosa Liksom kääntävät yhteiskuntakriittisyyden, kerronnan itsetietoisten ristiriitojen, stereotypioilla leikkimisen, ironisoinnin ja uusien kerronnallisten ratkaisujen avulla itseään vastaan. Jokainen heistä toistaa pohjoisen romantiikan diskurssia, tehden tämän kuitenkin niiden käytäntöjen suhteen virheellisesti, jotka ovat pohjoisen ja sen stereotyyppisten yksinkertaistuksien olemassaolon elinehtona. Haanpää, Mukka ja Liksom ikään kuin vetävät tietoisesti maton omien tarinoidensa alta, tulevat tämän kautta kansallisen kulttuurin kentällä tunnetuiksi ja vievät samalla pohjaa pois pohjoisen romantiikan uskottavuudelta. Tutkimuksen teoreettis-metodologinen osuus käydään kokonaisuudessaan läpi ensimmäisessä kappaleessa, minkä jälkeen huomio keskittyy tutkittavaan aineistoon ja sen rooliin osana pohjoisuuden ja pohjoisen kirjallisuuden (de)kolonialismia. Tämän jälkeen pohjoisen kaunokirjallista dekolonisaation prosessia käydään kappaleittain läpi kuvassa 1 esitettyjen temaattisten ja kerronnallisten osa-alueiden kautta. Vaikka tutkittavaa kaunokirjallisuutta lähestytään osin yhteiskunnallisten rakenteiden kulttuurisina dokumentteina, perustuu aineiston käsittely ensisijaisesti tutkijan henkilökohtaiseen lukukokemukseen. Lukeminen merkitsee tässä yhteydessä tutkijalle haastetta pyrkiä ymmärtämään pohjoisen kaunokirjallisuuden postkoloniaalista kriittisyyttä, metafiktiivistä asennetta sekä tämän roolia suhteessa siihen, kuinka tämän kaltaiseen kontekstiin asettuva lukukokemus voi johdattaa lukijansa kyseenalaistamaan valmiiksi annettuja pohjoisuuden tulkinnan malleja. Kysymys siitä, onnistuvatko Pentti Haan- 4
Kuva 1. Tutkimusrakenne. 5
pää, Timo K. Mukka ja Rosa Liksom tarjoamaan vaihtoehtoisen mallin käsitellä pohjoisen stereotypioita, siirtymään konstruktiosta dekonstruktioon, kolonialismista dekolonialismiin, päätyy lopulta kuitenkin lukijalle. Koska jo hieman liiankin usein toistetun fraasin lailla jokainen lukija tulkitsee teoksen omassa viitekehyksessään, niin ei voida väittää, että postkoloniaalisesta teoriasta erityisen tietoinen tutkija tarjoaisi tässä esitetylle kysymyksenasettelulle ainoaa oikeaa tulkinnantapaa. Itse asiassa koko kysymyksenasettelu edellyttää lopullisten vastausten esittämisen kieltämistä sekä sen myöntämistä, että vastuu luetun ymmärtämisestä jää kuitenkin aina viimekädessä lukijalle. Seuraavassa käyn läpi kirjallisen maantieteen taustaa ja sen kuroutumista yhteen osaksi uuden kulttuurisen maantieteen tutkimuskysymyksiä. Pohjoisen kuvitteellisuuden suhteen tämä merkitsee tarkastelun kääntymistä kohti yhteiskuntakriittistä diskurssianalyysiä ja sen hyödyntämisen mahdollisuuksia osana kirjallisen tilan tarkastelua. Tämän myötä huomio kiinnittyy tilan kuvitteellisuuden ja kirjallisten konventioiden väliseen yhteyteen, tarkemmin ottaen kohti metafiktiivisen asenteen tarjoamaa teoreettis-metodologista välineistöä spatiaalisen todellisuuden diskursiivisuuden purkamiselle. Kyse ei ole diskurssianalyysin ohjeellisesta sovellutuksesta, vaan paremminkin samankaltaista logiikkaa noudattavasti tavasta lukea ja ymmärtää kirjallisuutta, eräänlaisesta vaihtoehtoisesta asenteesta. Vasta tämän jälkeen tarkastelu kääntyy kohti tutkimuksen teoreettisena taustana toimivaa postkoloniaalisen tutkimuksen viitekehystä, sen emansipatorisia tavoitteita ja niihin liittyviä ristiriitaisuuksia, mikä avaa myös postkoloniaalisessa tutkimuksessa keskeiseksi nousseen kysymyksen tilan hybridisyydestä. Teoreettisuudessaan kappale on aluksi irrallinen pohjoisuuden teemasta aina kappaleen lopussa tapahtuvaan tutkimuskysymysten tarkempaan määrittelyyn asti. Kirjallinen tila, kuvitteellinen tila Kaunokirjallisuuden maantieteellisellä tutkimuksella on oma tutkimustraditionsa, oma historiansa ja omat toisistaan selkeästi erottuvat aikakautensa. Kaunokirjallisen aineiston ja maantieteellisen perspektiivin yhdistymistä on yleisesti kutsuttu kirjalliseksi maantieteeksi, joka omana marginaalisena tutkimuskenttänään on pitkään kulkenut ihmismaantieteellisen tutkimuksen osana. Ihmisen luovuuteen perustuvan aineiston käyttämistä osana tieteellistä tutkimusta on täytynyt kuitenkin puolustella enemmän kuin 6
riittävin perustein. Maantiede ei ole kuitenkaan ollut koskaan puhdas luonnontiede tai yhteiskuntatiede, mikä omalla tavallaan tarjoaa mahdollisuuden myös taiteellisten aineistojen hyödyntämiselle (vrt. Driver 2001a). Kysymys siitä, voidaanko ja pitäisikö tutkijan tekemien havaintojen subjektiivisuus ja esteettisyys karsia pois tieteellisen objektiivisuuden edeltä, on ollut jo maantieteellisen tutkimustradition syntymisestä asti oma keskustelun aiheensa. Jo 1800-luvun puolivälissä maantieteen perustajana pidetty Alexander von Humboldt pyrki estetiikan korostamisen kautta laajentamaan luonnontutkimuksen kenttää, yhdistämään taiteellinen intuitio ja tieteelliset havainnot toisiinsa (Paasi 1983: 96-99). Vaikka Humboldtiin liitetään useimmiten enemmänkin hänen käyttämiensä tutkimusinstrumenttien materiaalisuus, metodien kvantitatiivisuus ja havaintojen objektiivisuus (ks. Driver 2001b: 35), näki hän estetiikan painoarvon todellisuuden kuvaamisessa niin merkittäväksi, että sen tutkimus tuli siirtää omaksi maantieteen osa-alueekseen (Paasi 1983: 98). Humboldtin tapaan myös Friedrich Ratzel korosti, kuinka maantieteelliselle tutkimukselle päämääräksi asetettu todellisuuden haltuunottaminen olisi mahdotonta, jollei taidetta otettaisi tieteellisen kuvauksen osaksi (ibid.: 101-102). Humboldtin innoittamana saksalainen 1800- ja 1900- luvun taitteen maisemamaantiede nostikin estetiikan, lähinnä maalaustaiteen ja kirjallisuuden, keskeiseksi tutkimusaiheeksi ja aineistoksi. Samalla landschaftskunde -konseption myötä käynnistyi saksalaisessa maantieteessä varsin laaja keskustelu siitä, miten fiktiivinen ja reaalinen, subjektiivinen ja objektiivinen, taiteellinen ja tieteellinen, on edes mahdollista erottaa toisistaan. (ibid.: 101-116) Vaikka maantieteellisessä tutkimuksessa tieteellinen objektiivisuus ja taiteellinen subjektiivisuus ovat aina kietoutuneet erottamattomasti toisiinsa, nosti vasta humanistinen maantiede itsetietoisesti tämän yhteyden omaksi tutkimuksen aiheekseen (Meinig 1983: 315). Kirjallisuuden käyttämisen yleistyminen osana maantieteellistä tutkimusta sijoitetaankin hyvin yleisesti yhteen humanististen tutkimusintressien nousun kanssa (ks. esim. Brosseau 1994: 333-334; Kong & Tay 1998: 133), vaikka kirjallisen maantieteen voidaan nähdä muotoutuneen itsenäiseksi tutkimustraditioksi jo huomattavasti aiemminkin. William Sharpin vuonna 1907 julkaisema useaosainen teos Literary Geography (ks. esim. Sharp 2003) on noussut alan harrastajien/ammattilaisten keskuudessa tietynlaisen klassikon asemaan. Teoksessaan Sharp esitti mm. kartan eri alueiden esiintymisestä eri kirjailijoiden romaaneissa sekä kuvailuja omista matkakokemuksistaan kyseisillä alueilla. Ensimmäinen varsinainen kirjallisen maantieteen trendi kuitenkin käynnistyi vasta 1960-luvun aluemaantieteen yhteydessä. 7
Jos tutkimuksen aineistona on taide, törmätään väistämättä kysymykseen siitä, mikä on todellista, mikä valheellista, mikä reaalista, mikä fiktiivistä, tai onko tämänlainen kategorisointi edes hedelmällinen tapa lähestyä spatiaalista todellisuutta. Vaikka 1960-luvun aluemaantieteessä kirjallisuus käsitettiin ennen kaikkea dokumentaarisena aineistona, ei tutkimuksessa oltu kuitenkaan täysin avoimia koko kaunokirjallisuuden laajan kentän tarjoamille mahdollisuuksille. Huomio keskittyi, tutkimuksen tematiikan ohjaamana, nimenomaan regionalistiseen kirjallisuuteen (esim. Paterson 1965; Gilbert 1960). Aluemaantieteellisen lähestymistavan peruslähtökohtina olivat, että (1) kirjallisuuden tuli olla regionalistista kirjallisuutta, jossa todellisuuden kuvaukseen lisätään taiteellisen luovuuden kautta uusia ulottuvuuksia; (2) kuvauksen kohteena tuli olla fyysinen todellisuus; ja että (3) kuvauksellaan regionalistin tulisi vaikuttaa ihmisten tietoisuuteen omasta ympäristöstään (Paterson 1965: 146-147). Näin tutkimusaineistoksi kelpasi lähinnä 1800-luvun realistinen kirjallisuus (ks. Robinson 1987: 185; Karjalainen 1995b: 18). Vastaavanlainen regionalistinen asetelma, jossa tutkimuksen tarkoituksena on löytää faktaa fiktiosta, oli havaittavissa jo kirjallisen maantieteen klassikoksi muodostuneen H. C. Darbyn tekstissä The Regional Geography of Thomas Hardy s Wessex (1948). 1 Nämä kriteerit ja erityisesti vaatimus aineiston faktuaalisuudesta pitivät kirjallisen maantieteen automaattisesti marginaalisessa asemassa, kunnes humanistisen maantieteen myötä kaunokirjallisen aineiston käyttäminen yleistyi. Tilan ja paikan uudet, lähinnä epistemologiasta ja fenomenologiasta kummunneet 1 Wessex on Thomas Hardyn luoma, hänen omien sanojensa mukaan osittain reaalinen, osittain fiktiivinen maa, jonka nimen Hardy otti Englannin historiasta. Kaupunkien, kylien ja yksityisten rakennusten niminä Hardy käytti joko fiktiivisiä tai muinaisia nimiä, kuitenkin niin, että usein fiktiivisen nimen alkuperäinen versio on selvästi havaittavissa. Sen sijaan fyysiset luonnon elementit, kuten joet, laaksot ja kukkulat, Hardy nimesi reaalisten nimien mukaan. Darbyn tutkimuksen lähtökohtana oli se, että vaikka Hardyn Wessexistä voidaan tiettyjä paikkoja ikään kuin löytää todellisuudesta ja vaikka Hardyn Wessexistä onkin julkaistu lukuisia sen todellista topografiaa esittäviä karttoja, niin silti Hardyn nimeämien paikkojen todellisia vastineita ei voida aina täydellä varmuudella pitää todellisina. Darby ei siis lähtenyt kartoittamaan Hardyn fiktiivisiä ja muinaisia paikkoja, koska niiden todellisuudesta ei voida olla täysin varmoja. Darby kartoittikin työssään ainoastaan Hardyn luonnonmaisemalliset alueet niiden reaalisuuden vuoksi (Darby 1948: 430). Luonnonmaisemalliset faktat kelpasivat tutkimuksen kohteeksi, sillä ne olivat tosia (ks. myös Hawkins 1983). Wessexin fiktiivisten paikkojen yhdistäminen kartalta paikannettavaan todellisuuteen on pidetty yksinkertaisesti välttämätöntä, jotta Hardyn regionalistiseen diskurssiin päästään kiinni, vaikka kyse onkin enemmän brittiläisestä maaseudun mielikuvasta kuin sen realismista (Short 1991: 172-177). Hardyn Wessexiin kohdistunutta varmojen paikkojen etsintää on myöhemmin kritisoitu tutkimuksen naiiviudesta, mutta vaikka aiheeseen keskittynyt uudempi tutkimus on nostanut temaattisiksi sekä aineistolliseksi lähtökohdiksi esimerkiksi bibliografiset ja kirjalliset lähteet sekä kirjalliset konventiot ja rakenteet (Jones 1987), on tutkimus edelleen kohdistunut Darbyn tapaan, varmoina ja tosina pidettäviin paikkoihin. 8
teoreettiset näkökulmat tarjosivat mahdollisuuden käyttää kirjallisuutta aiempaa laajemmin paitsi aineistona, myös tutkimuksen ideologisena sekä metodologisena apuvälineenä (Pocock 1988: 96). Kirjallisuus ei tarjonnut ainoastaan kuvauksia ja luonnehdintoja tutkimuksien kohteena olleista paikoista ja alueista, vaan myös perspektiivin, jonka kautta spatiaalisuus itsessään ymmärrettiin. Tila ymmärrettiin kirjallisena. Tutkimuksen kohteeksi nousi paikan subjektiivinen kokeminen, sense of place (Relph 1976), sekä kysymykset paikan autenttisuudesta, osallisuudesta ja sivullisuudesta. Samalla käsitteiden tarkempi läpikäyminen nousi automaattisesti olennaiseksi kysymykseksi. Paikka erotettiin käsitteellisellä tasolla tilasta nimenomaan siihen kytkeytyvän merkityksenannon perusteella. Humanistisen maantieteen mukaan tilasta puhuminen ja siihen liittyvien merkityksien määrittely tarkoitti puhetta paikasta. Tila sinällään ymmärrettiin merkityksettömänä. Samalla tavalla etäisyyttä on käsitteenä mahdoton lähestyä ilman paikan käsitettä. (Tuan 1977: 136) Kyse on eletystä sijainnillisuudesta, spatiaaliseen todellisuuteen kytkeytyvistä merkityksenannoista, missä fyysisen määrittelyn kautta ajateltuna samasta paikasta muotoutuu eksistentiaalisesti tulkittuna aina eri ihmisille eri paikka (Gibson 1978: 138; Karjalainen 1987: 17). Kirjallisuus nähtiin metodologisena perspektiivinä siihen, miten ihmiset kokevat maailmaansa (Tuan 1978: 194). Samoin kirjallisuus nähtiin valtavana aineistollisena mahdollisuutena sekä tutkimuksen teoreettisten kysymysten testikenttänä (esim. Seamon 1981; vrt. Olwig 1981: 50). Kirjallisen aineiston hyödyntämisen perusteluina esitettiin usein tieteen ja taiteen välisen raja-aidan liukuvuutta. Tämä häilyvyys on eri metodologisten näkökulmien suhteen aina eri kysymys, mutta humanistiselle maantieteelle taiteen ja tieteen rajaaidan määrittäminen liukuvaksi oli käytännössä elinehto. Humanistisen maantieteen yksi merkittävimmistä tutkijoista, Yi-Fu Tuan (1976: 274) on korostanut, kuinka humanistinen maantiede sijaitsee aina tieteellisen selityksen ja taiteellisen tulkinnan välissä. Samoin Edmunds V. Bunkse (1990: 96) on painottanut, kuinka humanistinen maantiede kiinnittää huomion, tietynlaisen tarkan tieteellisyyden sijasta, aina ihmisen arvoihin ja subjektiviteettiin taiteen kautta. D.W. Meinig (1983) on vastaavasti nostanut esiin, kuinka maantiede voidaan rinnastaa, omalla tavallaan, taiteen tuottamiseksi. Toisaalta aivan samankaltainen argumentaatio esiintyi jo regionalistisessa lähestymistavassa. Tieteellisen kuvauksen ajateltiin olevan runouteen ja maalaustaiteeseen yhdistettävä luomisen prosessi (Gilbert 1960: 158-159), jossa tutkijan tehtäväksi jää ottaa oppia oman tutkimuskohteensa kielenkäytöstä, jotta päästäisiin lähemmäksi oikeaa alueellista todellisuutta (ibid.: 167). 9
Toisena syynä sille, miksi kirjallisuus nousi humanistisen maantieteen piirissä suosituksi kokemuksen tulkinnan apuvälineeksi, voidaan pitää artikulaation muotoa ja sen käsittelyyn liittyvää helppoutta: kirjoitettua kokemusta on helppo lähestyä tieteellisesti. Paikan kokemiseen sekä siihen kytkeytyvien merkitysten salaisuuksiin ajateltiin päästävän parhaiten kiinni taiteen kautta (Meinig 1983; Rowntree 1987: 560; Cook 1981: 68-70). Ongelmaksi kuitenkin tuli kysymys siitä, kuinka lähelle autenttista paikan kokemusta kirjallisuuden kautta voidaan ylipäätään päästä. Yi-Fu Tuan on painottanut, että vaikka kirjallisuuteen kuuluu hyvin erilaisia ja toisistaan poikkeavia taiteenlajeja ja niiden alalajeja, on silti niille kaikille yhteistä se, että ne aina kehystävät tai paikantavat lukemattomien perseptioiden, toimintojen ja ympäristöllisten tapahtumien kautta syntyvän kokemuksen. Kirjallisuuden tehtävä on siis Tuanin mukaan kuvata konkreettinen kokemus - pitäen sisällään myös jokapäiväiset, arkiset kokemukset - ja siten myös tarjota lukijoilleen eräänlainen konkreettisuuden tuntu. Löytääksemme sen, mitä kokemuksemme todella ovat, täytyy ne konstruoida uudelleen. Samalla tavalla arkisen puheen, kuten esimerkiksi naapurin kanssa juttelun tehtävänä on rekonstruoida arkisia kokemuksia ja havaintoja. Kirjallisuudessa kokemuksen rekonstruointi ja sen artikulaatio tapahtuu ainoastaan formaalimmin, kirjoitettuna. Kirjallisuuden tekemä kokemuksen kuvaus on tietenkin aina vain abstraktio, ei koskaan itse eletty kokemus. Tuanin mukaan kokemuksesta tehty kuvaus säilyy kuitenkin jopa paremmin ihmisten mielessä kuin tavalliset arkipäiväiset kokemukset. Näin kokemuksesta tehty abstraktio tuntuu jopa todellisemmalta kuin itse eletty kokemus. Kirjallisuus konstruoidessaan ja samalla ikään kuin vakauttaessaan kokemuksen, saa myös todellisuuden tuntumaan vakaammalta. (Tuan 1978: 195-196) On tietyllä tavalla helppo ymmärtää fiktion olevan totuutta yksinkertaisten faktojen tuolla puolen (Pocock 1981: 11), tai vastaavasti käsittää sen toimivan eräänlaisena kommunikointikanavana ulkopuolisen todellisuuden ja ihmisten yksilöllisten käsitysten välillä, ikään kuin toisen käden tietona, ihmisten todellisuuskäsityksiä täydentävänä aineistona (Cook 1981: 68). Myös faktuaalisuuden tuolle puolen pääseminen, mielikuvituksen kautta tapahtuva paikallisuuden ylittäminen (Karjalainen 1987: 21), voidaan nähdä mielenkiintoisena kysymyksenä myös maantieteellisen tutkimuksen kentällä. Tällöin kielen suhde yhteiskunnalliseen todellisuuteen voi kuitenkin unohtua. Vaikka fiktion ymmärtäminen mimeettisyyttä tavoittelevana realismina tai vaihtoehtoisesti humanistiseen tulkintaan liittyvänä faktuaalisuuden ulkopuolisuutena ovat molemmat mielekkäitä ja omiin ideologisiin sekä tutkimusta ohjaaviin lähtökohtiin perustuvia näkökulmia, niin silti molemmissa näkökulmissa vältellään kysymystä teks- 10
tuaalisuuden ja sosiaalisen konstruktiivisuuden merkityksestä taiteen syntymiselle. Jos spatiaalinen todellisuus ymmärretään postkoloniaalista tutkimustraditiota seuraten yhteiskunnallisen epätasa-arvon kautta jäsentyvänä kulttuurisena konstruktiona, muuttuu tutkimuksen epistemologisena perustana toimiva jyrkkä reaalisen ja fiktiivisen välinen binaarinen erottelu täysin irrelevantiksi kysymykseksi. Samaan tapaan kuin runon estetiikka hämärtää luonnonobjektin reaalisuuden (esim. Dunckel 2002), voidaan historia, traditio, yhteiskunta ja sen käytännön yhteisöt ajatella aina kuvitteellisina tai mielikuvituksellisina (Anderson 1991; White 1974; Hobsbawn & Ranger 1983; Richards 1993). Voidaan esimerkiksi puhua mielikuvien tilasta, joka jo lähtökohdiltaan ymmärretään kuvitteellisena (Phillips 1993: 186-188; vrt. Lefebvre 1991). Kulttuurimaantieteellisen tutkimuksen piirissä kuvitteellisuuden idea voidaan havaita uusien käsitteiden nousemisena osaksi tieteellistä keskustelua. Uudet käsitteelliset lähestymistavat, kuten imaginative geography (Gregory 1995; Driver 1992, 1999; Valentine 1999; Radcliffe 1996; Kitchin & Kneale 2001), geographical imagination (Gregory 1994; Daniels 1992; Jackson 1998; Harvey 1990; Crowhurst 1997), imagined country (Short 1991) tai imagined geopolitics (Rose 1997), toimivat kaikki esimerkkeinä siitä, kuinka kysymys yhteiskunnan reaalisuudesta tai fiktiivisyydestä ei ollut enää tutkimukselle itsestään selvä perusta, vaan uusi tutkimuksen aihe. Kuvitteellisessa maantieteessä tilan kuvitteellisuutta ei ymmärretä niinkään reaalisen vastakohtana, fiktiona, vaan nimenomaan näiden kahden ääripään liukuvana yhteensulautumana. Siinä missä kuvitteellisuus on aiemmin palvellut lähinnä yhteiskunnallisen todellisuuden ulkopuolisena viihteenä, työstä ja arjesta irrallisena fantasiana, pakotienä ulos konkreettisen elämän päämääristä ja rakenteista, merkitsee se tämän päivän tiedekeskustelussa sosiaalisten käytäntöjen järjestynyttä kenttää, vuoropuhelua yksittäisten ihmisten ja globaalin todellisuuden välillä. Hieman paradoksaalisesti ilmaistuna, kuvitteellisuudesta on siis tullut sosiaalinen fakta. (Appadurai 1993: 327) Kuvitteellisuus voidaankin nähdä voimavarana, jonka avulla yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja poliittiset prosessit käynnistyvät ja pysyvät käynnissä (Said 1989). Vaikka tilan kuvitteellisuutta voidaan pitää kaunokirjallista aineistoa hyödyntävälle yhteiskuntakriittiselle maantieteilijälle loistavana teoreettisena apuvälineenä, ei reaalisen ja fiktiivisen välisen raja-aidan kaataminen ole ymmärrettävästi ollut helppo tehtävä. Maantieteen tutkimuskenttään liittyvän luonnontieteellisen leiman ansiosta on kaunokirjallisuuden aineistollinen sekä temaattinen hyödyntäminen yhteiskuntakriittisessä analyysissä ollut aina hyvin vaikea lähtökohta tutkimuksen käynnistämiselle. Taideaineiston yhdistäminen tilan yhteiskuntakriittiseen tarkasteluun mahdollis- 11
tui vasta ns. kulttuurisena käänteenä 1980-luvulla käynnistyneen uuden kulttuurisen maantieteen myötä (ks. Cosgrove & Jackson 1987; Cosgrove & Domosh 1993; Mitchell 2000; Barnett 1998; Karjalainen 1995a; Vuolteenaho 2002). Kulttuurisen käänteen myötä tutkittava ympäristö ymmärrettiin kulttuuristen ja yhteiskunnallisten diskurssien muovaamana tapana nähdä, ei niinkään fyysisenä todellisuutena. Tilan ja kulttuurin välisen suhteen tutkimuksessa siirryttiin kansallisen historian tutkimuskentältä kohti uusia, entistä konstruktivistisempia tilan määritelmiä, metodologisten lähtökohtien ja tutkimusten perusasetelmien (ks. Rose 1994, 1997) noustessa entistä enemmän yhteiskuntatieteiden sekä kulttuuritieteiden kentältä (esim. Berger & Luckmann 1967). Huomio kiinnittyi paikan konstruktiiviseen luonteeseen ja samalla spatiaalinen todellisuus ymmärrettiin strukturalistista ajattelumallia seuraten kielellisten symbolien kautta rakentuneena merkitysjärjestelmänä (esim. Duncan 1990; Jackson 1989; Cosgrove 1989). Kysymys oli ennen kaikkea tilan merkityksellistämisestä (vrt. Duncan 1990) ja tutkimuksen osalta tämän purkamisesta uusien käsitteiden, kuten alueellisen transformaation (Paasi 1991) tai sosiaalisen spatialisaation (Shields 1991) avulla. Rob Shields (1991: 31) kiinnittää käsitteellään sosiaalinen spatialisaatio huomion siihen, kuinka spatiaalista todellisuutta rakennettaan ja pidetään yllä erityisesti ideologisella tasolla. Sosiaalinen spatialisaatio viittaa spatiaalisen todellisuuden yhteiskunnalliseen konstruointiin, mikä tapahtuu toisaalta tilaan rakennettujen materiaalisten muutosten kautta, mutta toisaalta myös sosiaalisen kuvitelman, kuten kollektiivisten mytologioiden, tasolla. Tämä määritelmä siis jo itsessään kumoaa tilan traditionaalisen määritelmän, missä tila on ymmärretty eräänlaiseksi kulttuurisen todellisuuden pelilaudaksi. Shields korostaa myös sitä, kuinka tilan kyseenalaistaminen tai paremminkin sen ymmärtäminen sosiaalisena konstruktiona asettaa todellisuuden konventionaalisen määritelmän samalla kyseenalaiseksi. Shieldsin mukaan tämä sosiaalinen spatialisaatio on selkeimmillään esillä spatiaalisissa käytännöissä sekä ihmisten arkisen puheen kautta antamissa erilaisissa painotuksissa paikkoja ja alueita kohtaan. Shields painottaa erityisesti erilaisten yleistyksien, nimeämisen sekä stereotypioiden merkitystä osana paikkojen todellisen todellisuuden syntymistä - siis sen, mitä paikat oikeasti ovat. Näin postikortit, mainosesitteiden antamat visiot ja laulujen sanat voivat tulla paikan luonnetta sekä sen keskeisintä sisältöä ja olemusta määrittäviksi tekijöiksi. (ibid.: 47) Edellä kuvattu todellisuuden ymmärtäminen sosiaalisena konstruktiona palveli erityisesti yhteiskuntakriittisen tutkimuksen tarpeita, tosin jo tietyissä humanistisen maantieteen näkökulmissa subjektiivinen tilan kokeminen ymmärrettiin 12
sosiaalisena konstruktiona (esim. Duncan 1978). Samalla kulttuurin käsite laajeni taiteellisista assosiaatioistaan kohti konstruktiivisia ja yhteiskuntakriittisiä merkityksiä, joissa käytännössä kaikki voitiin ymmärtää kulttuurisena (ks. Barnett 2001). Diskursiivinen todellisuus Kun uuden kulttuurisen maantieteen myötä tutkimuksen intressit siirtyivät paikan traditionaalisista merkityksistä kohti kulttuurin ja ihmisen itselleen muodostamaa paikan ideaa (Daniels 1992: 310; Barnes & Duncan 1992), oli tilan konstruktion käytännöt/instituutiot, kuten taide ja kirjallisuus, ja niiden tulkinnan teoreettinen viitekehys helpompi liittää kiinni toisiinsa. Kysymys on tutkittavan teeman ja sen analyysiin käytetyn aineiston välisestä dialogisuudesta, minkä tutkimuksellista merkitystä on korostettu myös kirjallisessa maantieteessä (vrt. Brosseau 1995). Kielen ja kielellisten merkitysten roolin korostuessa osana tilan rakentumista ja havaitsemista, nousi representaation käsite samalla tutkimuksen terminologian keskeisimmäksi lähtökohdaksi. Semanttisessa mielessä kyse on siitä erosta, mikä läsnäolevan (presence) ja sen uudentamisen (re-) välillä syntyy (vrt. Said 1978: 21). Voidaan ajatella, että kaikki läsnäoleva on jollakin tavalla uudennettua, jonkin välissä olevan välittämää, jolloin kaikki havaitsemamme, kokemamme ja tulkitsemamme on muodostaan riippumatta aina representatiivista. Kielen noustessa kulttuurisen maantieteen eräänlaiseksi keskipisteeksi, siirtyivät tutkimuksen intressit automaattisesti lähemmäksi semiologisia ongelmanasetteluja. Ottamalla representaation käsite osaksi tutkimuksen metodologista kenttää on samalla huomio pyritty kiinnittämään lähinnä niihin useisiin erilaisiin tapoihin ja mahdollisuuksiin, joiden kautta paikka, tila ja ympäristö voidaan tuoda läsnäolevaksi, diskursiivisesti konstruoiduksi (Gregory 1994: 104; Harvey 1996). Malli tähän otettiin Ferninard de Saussuren (1857-1913) ajatuksiin pohjautuvasta strukturalistisesta kieliteoriasta ja ennen kaikkea teoriaa eteenpäin vieneen Michel Foucault n (1926-1984) diskurssianalyysistä. Strukturalistisen kieliteorian mukaan merkitykset ovat aina täysin kielen sisäisiä. Myös Foucault n diskurssianalyysissä kulttuuri, yhteiskunta ja todellisuus ymmärretään kokonaisuudessaan kielen varaan rakentuvana moniulotteisena järjestelmänä, eräänlaisena lukemattomien historiallisten, yhteiskunnallisten ja kulttuuristen käytäntöjen törmäyspaikkana (Foucault 1970, 1972, 1973). Foucault ei kuitenkaan näe merkkien rakentuvan de Saussuren strukturalistisen ajattelutavan mukaisesti olioihin 13
viittaavina merkittyjen sekä merkitsijöiden suhteena (esim. Saussure: 1916/2000). 2 Sen sijaan Foucault korostaa, ettei diskursseissa ole kyse merkkien joukosta. Diskurssit muodostuvat merkeistä, mutta merkkien käyttämisessä diskurssissa mennään merkitysten määrittelyä pidemmälle. Esimerkiksi vankiloiden ylläpitämä kuri ei rakennu merkkien ja merkitysten suhteena, vaan vallan muotona ns. mikrotasolla, jolloin se tulee ymmärtää erilaisten konkreettisten käytäntöjen, kuten esimerkiksi tilan käytön rajoitusten kautta (Foucault 1977a). Samoin tieteellistä tietoa voidaan pitää kulttuuristen, historiallisten ja yhteiskunnallisten valtarakenteiden järjestelmänä (esim. Foucault 1972, 1973, 1977a). Tiivistettynä voidaan sanoa, että diskursseissa on kyse sosiaalisesti konstitutiivisten vaihtoehtojen ideologisista, multifunktionaalisista ja intertekstuaalisista systeemeistä (Barker & Galasinski 2001: 64-69). Yhteiskunnalliset ja kulttuuriset diskurssit sekä niiden kirjalliset käytännöt eivät ole irrallaan siitä tilasta, missä kyseinen diskurssi rakentuu. Kun diskursiiviset käytännöt määritellään oman puheensa kohteena olevien objektien systemaattisina muodostajina (Foucault 1972: 49), tila ei edusta ainoastaan pohjaa, minkä päällä diskursiiviset käytännöt syntyvät, elävät ja katoavat, vaan myös rakenteellista osaa niiden tuottamisen järjestelmässä. 3 2 Strukturalistisen ajattelun mukaan merkitsijän olemassaolo olisi kokonaan mahdotonta, ellei olisi olemassa jotakin, jota se samalla ilmaisee, siis merkittyä. Toisaalta kuitenkin merkitty, eli asian sisältö, on sisältö ainoastaan oman merkityksensä ansioista, siis siksi, koska on olemassa merkitsijä, joka merkitsee tätä merkitystä. Näin myös merkityn olemassaolo edellyttää toisaalta taas merkitsijän olemassaoloa. (Greimas 1980: 18) Merkki käsitetään välineeksi, jonka avulla todellisuuden olioita voidaan nimetä, kuitenkin siten, että objektin nimeäminen perustuu nimenomaan merkitsijän ja merkityn yhdistymisen varaan, ei siis päinvastoin (Vuorinen 1997: 45). Roland Barthes väittää, että kaiken strukturalistisen toiminnan päämääränä on rakentaa objekti uudelleen siten, että rakentaminen osoittaa selkeästi objektin toimintasäännöt, siis funktiot. Näin kaikki strukturalismi on tietyllä tavalla todellisuutta jäljittelevää toimintaa, ensimmäistä maailmaa muistuttavan maailman valmistamista funktioiden ei niinkään substanssien analogiaan perustuvaa mimesistä. (Barthes 1993: 57-58) 3 Anthony Giddensin (1979, 1984) rakenteistumisteoriassa lähestytään osin myös Foucault n ajattelua: Giddens viittaa rakenteilla sääntöihin ja resursseihin, eräänlaisiin ajan ja tilan ulkopuolella oleviin periaatteisiin, joilla on periaatteellinen olemassaolo, mutta jotka ilmenevät ainoastaan eräänlaisina muistijälkinä (Giddens 1984: 16-17). Lisäksi rakenteistumisteoriassa lähestytään diskurssianalyysin lähtökohtien tieteellistä merkitystä: Giddens näkee teoriansa keskeisimmät käsitteet, kuten rakenne, järjestelmä sekä rakenteistuminen tieteellisen tulkinnan sekä yhteiskuntateorian kehittämisen kannalta käytännössä välttämättöminä (Giddens 1979: 62). Myös Pierre Bourdieun käsite habitus voidaan ymmärtää omanlaisena yhteiskunnallisena sovellutuksena Foucault n diskursiiviselle kentälle. Habituksen voidaan ajatella merkitsevän arkisten käytäntöjen kautta opittua ja käytännöllisiä funktioita kohti orientoituvaa, tietylle sosiaaliselle ryhmittymälle ominaista elämänmuotoa (Bourdieu 1990: 52; ks. myös Swingewood 1998: 99). Bourdieun näkemyksen mukaan kieli on siis ennen kaikkea rakenteellinen tekijä, jonka kautta yksilön oma yhteiskunnallinen asema ja samalla koko yhteiskunnallinen todellisuus opitaan (ks. Bourdieu 1991: 81-82). 14
Diskurssianalyysin soveltaminen kulttuurimaantieteellisessä ja laajemminkin yhteiskuntatieteiden kontekstissa on siinä mielessä kuitenkin ongelmallista, että teoria mahdollistaa kaikesta todellisuuteen viittavasta puhumisen diskurssina. Kaikki merkityksiä välittävä kommunikaatio, merkit, symbolit ja käytännöt on näin ollen liiankin helppo siirtää osaksi diskurssin käsitettä. (Gregory 1994: 11) Diskursiivisuus voidaan kuitenkin nähdä välttämättömyytenä representaatiolle, lausumien joukkona, joiden kautta tietystä aiheesta puhuminen mahdollistuu (Hall 1992: 291). Vaikka Foucault n valtakäsitys rakentuu hyvin pitkälle todellisuuden spatiaalisen rakentumisen ympärille (Barnett 1999), saattaa maantieteen kannalta Foucault n tilakäsityksessä ongelmaksi muodostua sen abstraktisuus tilaa määriteltäessä. Foucault n teoriassa historia kyllä sijoitetaan kartalle, maisemaan, yksittäisten nimien ympäristöön, eli spatialisoidaan, mutta samalla tilan määrittelyyn tarvittavat spatiaaliset käytännöt unohdetaan. Foucault ikään kuin puhuu tilasta ilman niitä käytäntöjä, joita hänen oma teoriansa tilasta puhumisen suhteen vaatisi. Diskursiiviset käytännöt ovat mukana, mutta ne eivät ole tilallisia, vaan historiallisia käytäntöjä. Kyse on kuitenkin näkökulmien erosta, jonka välttäminen, historiallisten ja maantieteellisten diskurssien täydellinen yhteensovittaminen, olisi käytännössä mahdotonta. Foucault kuitenkin osoittaa, kuinka tila ja maantieteelliset kysymykset ovat merkityksellisiä kulttuurin, yhteiskunnan ja historian metakertomusten ymmärtämisen kannalta. (Philo 2000: 224-227) Tilaa ei voida kuitenkaan määritellä täydellisesti diskursiivisuuden kautta voidaan puhua esimerkiksi tilan kehollisuudesta (Lefebvre 1991: 216). Vaikka tila voidaan ymmärtää aina tuotettuna, voidaan puhua myös tilan diskurssien ulkopuolisesta diskurssin tilasta (ibid.: 403), mikä saattaa tosin johtaa tilan teoreettisten näkökulmien tulkinnassa osin jopa aihepiirin liialliseen ja tarpeettomaan kyseenalaistamiseen (Unwin 2000: 14). Tilan jäsentäminen sosiaalisena konstruktiona voidaan ymmärtää jopa paradoksaalisena lähtökohtana. Kuitenkin sen hyöty on siinä, että näkemyksessä vältetään sortumasta samoihin ongelmiin kuin jos tila käsitetään objektiivisesti materiaalisena rakenteena tai subjektiivisesti mentaalisena rakenteena. (Lefebvre 1991: 26-27) Näin taide voidaan ajatella kanavaksi, jonka kautta, Henri Lefebvren terminologiaa käyttäen, absoluuttinen tila erotetaan abstraktista tilasta. Taiteen pyrkimys ei useimmiten ole kuitenkaan päästä kiinni läsnäolevaan, lähestyä todellista niin lähelle kuin mahdollista, vaan taiteen päämäärä on paremminkin johtaa ulos läsnäolevasta, ulos tilan representaatiosta kohti luontoa, symboleita, representaationaalista tilaa (ibid.: 231-232). Vaikka tila on ihmisen rakentama konstruktio, sen funktiota yhteiskunnan ja kulttuurin perustana ei voida kieltää. Spatiaalisen luokittelun kautta avautuvat kä- 15