VAIHTOEHTOJEN ETSIMINEN SUOMENLAMPAAN SUURTEN VUONUEIDEN LISÄRUOKINNALLE LUOMUTUOTANNOSSA

VAIHTOEHTOJEN ETSIMINEN SUOMENLAMPAAN SUURTEN VUONUEIDEN LISÄRUOKINNALLE LUOMUTUOTANNOSSA Ella Huttunen Marjukka Lamminen Essi Rivinoja Luonnonmukaisen maa- ja elintarviketalouden projektityö Helsingin yliopisto Maataloustieteiden laitos 14.12.2012

2 Tiivistelmä Suomenlampaan hedelmällisyysominaisuudet ovat erinomaiset ja siksi sen geeniperimää on käytettykin hyödyksi jalostuksessa. Suomenlammasuuhia on jäljellä enää alle 15 000, joista 5 500 on puhdasrotujalostuksessa. Tehollinen populaatiokoko on arviolta 120. Suomenlampaan tulevaisuutta uhkaavat risteytykset liharotuisten lampaiden kanssa. Suomenlammasuuhet tulevat varhain sukukypsiksi ja uuhien astutuskausi on pitkä, irtoavien munasolujen määrä on suuri, tiinehtyvyys on hyvä ja pässien sperma on hyvälaatuista. Nämä kaikki tekijät johtavat siihen, että suomenlammasvuonueet ovat yleensä suurempia kuin muilla roduilla. Keskimäärin uuhet saavat kolme karitsaa kerralla ja karitsoiden lukumäärä lisääntyy aina uuhen viidenteen ikävuoteen asti. Suuren vuonueen tuottaminen vaatii uuhelta leveää lantionrakennetta, hyviä emoominaisuuksia ja riittävää maidontuotantokykyä. Myös suomenlampaiden lihantuotantokyky on hyvä ja niiden vuodat ja villa ovat kysyttyjä. Tässä projektissa tutkimme millä keinoin maidon riittävyyttä kaikille suurten vuonueiden karitsoille voisi parantaa ja miten karitsoita voi lisä- tai keinoruokkia luomutuotannossa. Pohdimme myös muita keinoja selvitä suurten vuonueiden kanssa. Yksi keino on yrittää parantaa uuhien maidontuotantokykyä tarjoamalla uuhille parhaiten niiden tarpeita vastaavia ja. Projektia varten laskettiin erilaisia yhdistelmiä eri tuotantovaiheissa oleville ja erikokoisia vuonueita imettäville uuhille sekä tarkasteltiin kotoisten jen soveltuvuutta lampaiden ruokintaan. Luomutuotannossa märehtijöiden ruokinnan tulee pohjautua täysin luomuihin. Rehuyhdistelmien perusteella voidaan todeta, että myös luomutuotannossa suuria vuonueita imettävien uuhien ruokinta on mahdollista toteuttaa siten, että uuhen energian ja valkuaisen tarpeet täyttyvät. Pötsin kehitys on määräävänä tekijänä siinä, millaista a karitsa pystyy missäkin kasvuvaiheessa hyödyntämään. Ravinnontarvevaatimukset ovat erilaiset kasvun kolmessa eri vaiheessa. Vastasyntyneellä karitsalla vain juoksutusmaha on toimintakykyinen ja etumahat kehittyvät vähitellen siirtymävaiheen aikana. Viimeinen kasvuvaihe saavutetaan, kun karitsa on kehittynyt märehtijäksi 8 viikon iässä, jolloin se pystyy tyydyttämään ravinnontarpeensa karkeajen avulla. Luonnonmukaisessa tuotannossa karitsoiden ruokinnan tulee sisältää luonnollista maitoa vähintään 45 päivän ajan. Karitsat tulee ensisijaisesti ruokkia oman emänsä maidolla tai saman eläinlajin maidolla. Toissijaisena vaihtoehtona on juottaa karitsoille toisen eläinlajin tuottamaa maitoa. Jos karitsoille annetaan tavanomaista juomaa tai maitoa, niiden tulee läpikäydä 6 kk siirtymävaihe. Eviran luonnonmukaisen eläintuotannon ohjeen uusi versio otetaan käyttöön vuoden 2013 alusta. Evira linjasi keväällä, että mikäli markkinoille tulee luomujuoma, sen käyttö luomutuotannossa sallitaan. Kaikki toimenpiteet, joiden avulla voidaan välttää kallis keinoruokinta, ovat kannattavia. Karitsoiden hyvän kasvun ja märehtijäksi kehittymisen turvaamiseksi karitsoille tarjotaan karitsabaarissa tai karitsakammarissa karkea- ja väkija, kivennäisiä sekä raikasta vettä. Suurten vuonueiden kasvatukseen liittyviä ongelmia voisi ratkaista ehkä myös jalostuksen keinoin, käyttämällä imettäjäuuhia, järjestelmällisen adoption avulla,

3 valmistamalla kotitekoisia maidonvastikkeita, parantamalla tuottajien välistä yhteistyötä tai kohentamalla uuhien maidontuotantokykyä ruokinnallisin keinoin.

4 SISÄLLYS 1 JOHDANTO... 6 1.1 Suomenlammas ja sen tuotanto-ominaisuudet... 6 1.2 Projektityön tavoitteet... 9 2 NETTIKYSELY: LAMMASTILOJEN NYKYKÄYTÄNNÖT... 11 3 UUHIEN RUOKINTA... 14 3.1 Luomutuotannon asettamat ruokinnan reunaehdot... 14 3.2 Uuhien ravinnontarve... 15 3.3 Ruokinnan toteutus... 16 3.3.1 Ruokinta tiineyden kuudella viimeisellä viikolla... 19 3.3.2 Ruokinta tiineyden kahdella viimeisellä viikolla... 21 3.3.3 Ruokinta maidontuotantokaudella... 23 3.3.4 Johtopäätökset yhdistelmistä... 26 3.4 Kotoisten jen sopivuus uuhien ruokintaan... 27 3.4.1 Kokoviljasäilö... 27 3.4.2 Palkokasvisäilöt... 28 3.4.3 Palkokasvi-kokoviljasäilöt... 30 3.4.4 Palkoviljat väkina... 30 3.4.5 Melassileikkeen korvaaja luomutuotannossa... 31 4 KARITSOIDEN RUOKINTA... 34 4.1 Karitsan ravinnontarve... 34 4.2 Juottoruokinta... 36 4.2.1 Ternimaito... 36 4.2.2 Karitsoiden keinoruokinta... 38 4.3 Ruokinta karitsabaarissa... 41 5 MUITA RATKAISUVAIHTOEHTOJA SUURTEN VUONUEIDEN KANSSA SELVIÄMISEEN... 44 5.1 Jalostus... 44

5 5.2 Maitorotuisten lampaiden hyödyntäminen... 44 5.3 Järjestelmällisen adoptoinnin käyttö... 45 5.4 Kotitekoisen maidonvastikkeen käyttö... 46 5.5 Tuottajien välinen yhteistyö... 46 5.6 Karitsojen lopetus... 47 5.7 Imettävien uuhien maidontuotannon parantaminen ruokinnallisin keinoin... 47 6 JOHTOPÄÄTÖKSET... 50 LÄHTEET... 52 LIITE 1 UUHEN (80 kg) JA KASVAVAN KARITSAN (20-40 kg) KIVENNÄISTEN TARVE, g/päivä... 59 LIITE 2 REHULASKELMISSA KÄYTETYT LYHENTEET... 60 LIITE 3: REHULASKELMISSA KÄYTETTYJEN REHUJEN REHUARVOTIEDOT... 61 LIITE 4: LASKETUT REHUYHDISTELMÄT UUHIEN TIINEYDEN ERI VAIHEISSA JA LAKTAATION AIKANA... 62 LIITE 5: TYÖAIKA-ARVIOT... 72

6 1 JOHDANTO Ella Huttunen Luomutuotannossa eläinten merkitys tuottajalle on toimentulon parantajana, mutta myös ekosysteemin kuluttajana, lannoitteiden tuottajana, maisemanhoitajana, monimuotoisuuden ylläpitäjänä sekä nurmin jalostajana. Luomutuotannossa eläimet muokkaavat ihmisille ravinnoksi suoranaisesti kelpaamattomat viljelykasvit käytettävään muotoon, maidoksi, lihaksi ja villaksi. Näin ollen eläimet tuottavat ihmisten tarvitseman valkuaisen. Eläinten ksi käytettävä nurmi parantaa viljelykiertoa ja ravinnekierto saadaan suljetummaksi eläinten avulla. Eläinten lannan ravinteet palaavat uudelleen peltoihin yleislannoitteeksi. Tärkeimmät lannasta saatavat pääravinteet ovat typpi, fosfori ja kalium. Luomutuotannon tavoitteena on pyhä kolminaisuus : ihmisen, eläimen ja luonnon tarpeet samalla kun kestävä kehitys ja eläinten luonnonmukainen, hyvä kohtelu tulee huomioida. Lammastiloilla tulee huolehtia hyvästä viljelykierron suunnitelmasta, jotta vältytään loisten aiheuttamilta ongelmilta. Tähän yksi ratkaisu on yksivuotisten nurmien käyttö monivuotisten rinnalla. Monivuotiset laitumet ovat kovalla kulutuksella, joten niiden ehostaminen on tärkeää. Lammastiloilla viljelykiertoon voidaan sisällyttää myös leipäviljoja. 1.1 Suomenlammas ja sen tuotanto-ominaisuudet Suomenlampaat ovat luonteeltaan eloisia ja niiden laumavaisto on erityisen vahva. Suomenlampaita löytyy kolmea eri värimuunnosta: valkoisia, mustia ja ruskeita. Suomenlampaalla pää ja jalat ovat sileän, pehmeän karvan peittämiä. Niille voi muodostua villasta pieni otsatukka, mutta niillä ei ole sarvia. Suomenlammasuuhi painaa 65 75 kg ja pässi 85-105 kg. Syntyessään karitsa painaa keskimäärin 3,0 kg (Finnsheep). Suomenlampaan useat tuotanto-ominaisuudet ovat erinomaiset ja tämän vuoksi sitä on vuodesta 1962 alkaen viety jo yli 40 maahan. Suomenlampaan geenejä on käytetty yli 20 rodun luomisessa. Alkuperäisten rotujen arvoa kasvattaa

7 erityisesti niiden geenipoolia laajentava vaikutus. Suomenlampaan lisääntymiskyky, joka muodostuu uuhikaritsojen aikaisesta sukukypsyydestä, pässien hyvälaatuisesta spermasta, pitkästä astutuskaudesta, runsaasta irtoavien munasolujen määrästä, hyvästä tiinehtyvyydestä sekä suurista vuonueista, on erittäin hyvä. Suomenlammasuuhia on jäljellä enää alle 15 000, joista 5500 on puhdasrotujalostuksessa (Finnsheep 2012). Suomenlampaan tehollisen populaatiokoon on arvioitu olevan noin 120 (Li ym. 2009). Tehollinen populaatiokoko kuvaa populaation geneettistä monimuotoisuutta ja jalostuspohjan laajuutta. Hyvässä populaatiossa tehollinen populaatiokoko saisi olla n. 50 80, jotta sukusiitosaste ei nousisi liian korkeaksi (Li ym. 2009). Suomenlampaalla on elävä geenipankki Pelson vankilatilalla, josta löytyy myös suomenlampaan eri värityyppejä, kuten kainuunharmaksia. Yhteensä Pelson vankilatilalla on noin 280 lammasta, joista noin satakunta on mustia tai ruskeita. Kansainvälinen eläingeenivaraohjelma on tehnyt yhteistyötä lampaiden osalta Lihasulan jalostuslampolan kanssa, jossa kasvatetaan valkoisen suomenlampaan pässejä eri linjoista. Tällä hetkellä on yhteensä noin 39 eri tuotantotarkkailussa olevaa sukulinjaa (Manninen 2012), ja etenkin värillisten suomenlampaiden jalostajilla on ongelmana sukusiitosasteen suuri kasvu. Tuotosseurannan ulkopuolelta löytyy lisäksi joitakin linjoja. Suomenlampaiden linjat ovat hyvin tiedossa, mutta valitettavasti osa linjoista on vain yhden pässin takana. (Manninen 2012). Suomenlampaan tulevaisuuden uhkana ovat risteytykset liharotuisten kanssa ja siitä syystä sillä onkin oma säilytysohjelma. Suomenlampaasta maksetaan alkuperäisrotuna tukea 270 euroa/ey (Karja 2011). Suomenlampaiden jalostustavoitteina on lihan- ja villantuotanto, hedelmällisyys, emo-ominaisuudet, rakenne, kasvunopeus ja lihakkuus. Tärkein tavoite on kuitenkin saada supistuneen puhdasrotuisen suomenlammaspopulaation määrä kasvamaan ja huolehtia näin perinnöllisen muuntelun säilymisestä. Valkoisilla suomenlampailla on lihantuotanto-ominaisuuksia saatu parannettua, kun taas ruskeiden ja mustien sukulinjojen tärkein jalostustavoite on linjojen säilyminen

8 sekä pienenä tavoitteena lihakkuuden parantaminen (ProAgria). Uuhien määrä on lisääntynyt tasaisesti 2000-luvun aikana (taulukko 1). Taulukko 1. Uuhia karitsoineen (0-6 kk) luonnonmukaisessa tuotannossa (Evira) Tiloja Eläimiä Eläimiä/tila 2008 80 7435 92,9 2009 85 8947 105,3 2010 92 10041 109,1 2011 106 12064 113,8 Suomenlammasuuhikaritsat voi astuttaa jo 7-8 kuukauden iässä, kun ne saavuttavat noin 50 kg painon. Suomenlammaspässit tulevat sukukypsiksi 4 kuukauden iässä ja ne ovat erittäin aktiivisia. Suomenlammaspässien sperma on huippulaatuista, jonka todistaa riittävä siittiöiden määrä, hyvä liikkuvuus ja hyvä tiinehdyttämiskyky. Uuhilla on pitkä kiima, joka esiintyy myös imetyskaudella. Suomenlampaat voivat karitsoida lähes kaikkina vuodenaikoina ja niillä on poikkeuksellinen kyky karitsoida useammin kuin kerran vuodessa. Nämä ominaisuudet mahdollistavat teuraskaritsoiden ympärivuotisen tuotannon. Vieroituksen jälkeen uuhet tulevat keskimääräistä nopeammin kiimaan. Suomenlampaalta irtoaa paljon munasoluja yhden kiiman aikana ja hedelmöittyneiden munasolujen eloonjäämiskyky on hyvä ja kohdun suuri kapasiteetti antaa mahdollisuudet elinvoimaisten karitsojen kehitykselle. Suomenlampailla on hyvät tiinehtymisprosentit; mahoiksi jää vain 1-2 % kaksivuotiaista ja vanhemmista astutetuista uuhista. Suuren vuonueen tuottaminen vaatii uuhelta leveää lantionrakennetta, hyviä emo-ominaisuuksia ja riittävää maidontuotantokykyä. Keskimäärin uuhet saavat kolme karitsaa kerralla ja karitsoiden lukumäärä lisääntyy aina uuhen viidenteen ikävuoteen asti. Yhden karitsan vuonueita on 10 %, kahden 40 %, kolmen 40 %, neljän 10 % ja viiden karitsan vuonueita 2 % (Finnsheep 2012). Suomenlampaalla on myös erinomaiset lihantuotanto-ominaisuudet ja siksi ne soveltuvat luonnonmukaiseen lihantuotantoon hyvin. Suomenlampaat eivät rasvoitu niin herkästi kuin monet muut lammasrodut, joten niillä voidaan runsaalla väkiruokinnalla saavuttaa 350 g päiväkasvu, jolloin teuraskoko

9 saavutetaan jo 5,5 kuukaudessa. Tällöin lampaat paino on noin 25 kg ja teurasluokitus EUROP -luokituksella O 2 (Suokas ym. 2006). Karitsojen laidunruokinnassa voidaan hyväksikäyttää erinomaista karkeankäyttökykyä. Tämä tuo taloudellista etua ja tukee eläimen luontaista käyttäytymistä. Karitsojen liha ei marmoroidu, vaan rasvaa kertyy ainoastaan sisäelinten ympärille, josta se on helposti poistettavissa. Karitsojen liha on hyvin vähärasvaista, miedonmakuista, hienosyistä sekä mureaa (Suokas ym. 2006). Suomenlampaiden turkis on lihantuotannon kysytty sivutuote, koska turkis on laadultaan erittäin hyvää. Tästä pitävät huolen erinomainen kiilto, kaunis kiharuus, silkkimäisen pehmeä karva ja luonnolliset värit. Turkis on paras silloin, kun eläin on jo sopivan kokoinen lihantuotantoon, mutta niskanahka ei ole vielä paksuuntunut. Nahka on yksikerroksista ja helposti ohennettavaa, koska siinä ei ole villajuurta välissä. Suomenlampaiden maisemanhoidollista ja perinteisiin sidottua arvoa ei pidä jättää huomiotta. Niillä on erinomainen karkean hyväksikäyttöaste ja niitä on käytetty erittäin hyvin tuloksin erilaisissa laidunnus-, vesakontorjunta-, ja ympäristönhoito-ohjelmissa. Mieluiten lampaat syövät puiden ja pensaiden lehtiä sekä ohuita versoja. Luomulampaan lihan kulutus on kasvussa ja sen tuotantomäärät ovat myös nousseet kiitettävästi. Vuonna 2010 luomulampaanlihan osuus lampaanlihankulutuksen kokonaismäärästä oli 20 %, ja tavoitteena olisi nostaa luomulampaanlihankulutus noin puoleen kaikesta lampaanlihan kulutuksesta. Vuonna 2010 tuotettiin noin 0,76 miljoona kiloa luomulampaanlihaa. Vuonna 2011 tuotettiin 0,95 miljoona kiloa luomulampaan lihaa, joka tarkoittaa 20 % kasvua tuotannossa (Tike 2012). 1.2 Projektityön tavoitteet Projektityön tavoitteena oli selvittää, millä keinoin suomenlampaiden suurten vuonueiden karitsoiden kasvua voidaan turvata ja parantaa luomutuotannossa.

10 Pyrimme selvittämään, saako tiine ja imettävä uuhi tarpeeksi energiaa ja valkuaista luomusäädännön asettamissa rajoissa. Tavoitteena oli myös selvittää tutkimusten avulla keinoja, jolla imettävän uuhen maidontuotantoa voisi tukea ja kasvattaa, sekä miten erilaiset palkokasvit soveltuvat uuhien ruokintaan. Selvitimme myös, millaisia keinoja karitsoiden lisä- ja keinoruokinnassa on mahdollista käyttää. Lopuksi kävimme läpi muita mahdollisia vaihtoehtoja, joilla voisi parantaa luomutuotantoa lammastiloilla.

11 2 NETTIKYSELY: LAMMASTILOJEN NYKYKÄYTÄNNÖT Ella Huttunen Nettikysely tehtiin kolmen eri foorumin välityksellä ja kyselyyn saatiin kaksi vastausta, toinen tavanomaisesta tuotannosta ja toinen luomutuotannosta. Foorumeina toimivat lampuri.foorumi.fi, lampola.org ja sähköposti. Kysely koostui kysymyksistä: Tuotantomuoto: tavanomainen vai luomu? Mikä on tilan eläinmäärä ja vuosittain syntyvien vuonueiden määrä? Ultrataanko uuhet? Ryhmitelläänkö uuhia erilaisiin ruokintaryhmiin tiineyden tai imetyksen aikana? Millainen uuhien ruokinta on lopputiineydestä? Kuinka tilallanne on toimittu suurten lammasvuonueiden kanssa (suuri vuonue = enemmän kuin kaksi karitsaa)? Onko suuria vuonueita pyritty ehkäisemään? Onko karitsoja lisäruokittu, ja jos on niin miten ja millaisia määriä? Miten tilallanne on toimittu tuttipullokaritsoiden kanssa? Muita ajatuksia/mielipiteitä koskien karitsoiden lisäruokintaa yleisesti ts. vapaa sana Ensimmäinen vastaaja oli tavanomaisen tuotannon edustaja. Hänen mukaansa suomenlampaan etu on sen suuri hedelmällisyys; karitsoja voi tulla jopa 9 kappaletta kerrallaan ja kaksi vuonuetta vuodessa. Uuhella on vain kaksi nisää, joten lisäruokinta on tarpeen. Osa tuottajista harjoittaa flushingia ja saavat näin enemmän karitsoita, mutta jos ei ole itse valmis hoitamaan karitsoja niin suomenlammas on väärä rotu, eikä varsinkaan flushing ole suositeltavaa. Flushingilla tarkoitetaan ns. kiihotusruokintaa astutuksen aikaan. Tuottajat ultraavat eläimiä tai ryhmittelevät niitä hyvin harvoin. Suomenlampaalla karitsat ruokitaan ns. emon sisällä, kun taas muilla roduilla

12 turvaudutaan emon ulkopuoliseen ruokintaan. Suomenlampailla käytetään mieluiten 1,5 kuukauden tunnutuskautta. Lisäruokintana tavanomaisessa tuotannossa käytetään lehmän maitoa, Sprayfo Lamb:a, Milka instant:a tai ranskalaista automaattijuottojauhetta. Lisäruokintalaitteena voidaan käyttää tuttipulloa, tuttiämpäriä tai juottoautomaattia, johon laitetaan isoimmat ja pienimmät karitsat, jotta keskimmäisen kokoiset karitsat jäävät uuhelle. Toisella vastaajalla oli luomutila. Tilalla oli noin 150 uuhta, joilla on noin 140 karitsointia vuosittain. Uuhia ultrataan satunnaisesti, mutta uuhia ei ryhmitellä tiineyden aikana. Imetysaikana uuhet siirretään ryhmiin karitsaluvun perusteella; ensimmäisessä ryhmässä ovat uuhet, joilla on 1-2 karitsaa ja toisen ryhmän muodostaa uuhet, joilla on 3-4 karitsaa. Ryhmäkoko on tilan puitteiden takia noin 15 uuhta. Lopputiineyden aikana annetaan hyvälaatuista karkeaa sekä pieni määrä kauraa/ohraa paputäydennysellä, noin 0,5kg/päivä. Poikkeuksen tekevät lokakuun karitsoijat, joille ei ole koettu tarpeelliseksi antaa väkitäydennystä hyvän laidunheinän lisäksi. Lokakuun lopun karitsoijille on riittänyt hyvä tunnutus laitumella syyskuussa. Tällä tilalla pidettiin suomenlampaiden ihanteellista vuonuekokoa kolmosina, jolloin uuhi jaksaa hoitaa itse omat karitsansa. Nelosia pyritään välttämään ns. negativiisella flushingilla eli astutusaikana vältetään lisäenergian antaminen ruokinnassa. Karitsoita ei ole lisäruokittu, ainoastaan elämän alkupäivien aikana tukevana ruokintana on juotettu heikoimpia tuttipullosta. Tätä ohimenevää tukihoitoa tuttipullosta pyritään välttämään ja käytetään näissäkin tapauksissa mieluiten letkutusta, etteivät karitsat opi tuttipulloon. Mikäli joku karitsa jäisi kokonaan tuttipullolle, niin tilalla nämä karitsat on lopetettu. Epätasaisten vuonueiden hoito vaatii oman aikansa, mutta monet vuonueet on pystytty pienillä ratkaisuilla pelastamaan. Kun epätasaisissa vuonueissa vahvimmat sisarukset pidetään parin päivän ajan suurimman osan ajasta ulkopuolella ja päästetään vain parin tunnin välein imemään niin heikoin sisarus saa vahvistua rauhassa. Kun tämä heikoin karitsa on saatu vahvistumaan ja kasvu on päässyt hyvään vauhtiin, voidaan päästään koko porukka samaan tilaan. Tilalla käytetään paljon merkintävärejä, jotta seurattavat uuhet ja karitsat on helppo erottaa joukosta.

13 Jokaisen tilan tulee määrittää omaan työmääräänsä sopiva vuonuekoko, ja toimia omien odotusten ja toiveiden mukaisesti. Heikoimpia karitsoita kannattaa auttaa alkuun, koska useimmat reipastuvat jo muutaman päivän erityishoidolla. Tilan puitteet määrittävät millaista ryhmittelyä pystytään käyttämään. Mahdollisesti isoilla tiloilla tuttipullokaritsojen hoito menisi helpommin kuin pienillä tiloilla, ja siihen kannattaa miettiä ratkaisuja tilan tuotannon tehostamiseksi.

14 3 UUHIEN RUOKINTA Marjukka Lamminen 3.1 Luomutuotannon asettamat ruokinnan reunaehdot Luomutuotannossa märehtijöiden ruokinnan tulee pohjautua täysin luomuihin. Kesäkuusta 2012 lähtien luonnonmukaisessa tuotannossa edellytetään kasvinsyöjien (naudat, lampaat, vuohet ja hevoset) ruokinnan osalta 60 % omavaraisuutta (aiemmin 50 %). (Euroopan komissio 2012, Evira 2009). Rehuja voidaan tuottaa myös yhteistyössä saman alueen muiden luonnonmukaisten tilojen kanssa, mikäli oman tuotantoyksikön t eivät riitä. Maataloudesta peräisin olevan n päiväannoksen sisältämästä kuivaaineesta vähintään 60 % on oltava karkeaa. Tämän projektityön yhdistelmissä on mukana myös kokoviljasäilöja. Vaikka kokoviljasäilössa on mukana myös viljaa, siis väkiksi tulkittavaa a, tulkitaan se luomulainsäädännön puitteissa kuitenkin kokonaan karkeaksi. Käytännössä luomutarkastuksen yhteydessä olisi mahdotonta laskea viljan osuus kokoviljasäilösta. Lisäksi myös luotettavan ja edustavan näytteen ottaminen kokoviljasäilösta voi olla haastavaa esimerkiksi varisevien jyvien johdosta. (Merja Manninen, Evira, sähköpostiviesti kirjoittajalle 12.11.2012). Luomusäädöksissä todetaan lisäksi seuraavaa: Karkean osuutta voidaan alentaa maidontuotantoon pidettävillä eläimillä 50 prosenttiin lypsykauden kolmen ensimmäisen kuukauden ajaksi. (Evira 2009). Suomessa tätä lausumaa on lampaiden osalta tulkittu siten, että useita karitsoita imettävillä suomenlammasuuhilla on sallittu väkin osuuden nosto 50 prosenttiin karitsoinnin jälkeen (Merja Manninen, Evira, sähköpostiviesti kirjoittajalle 9.10.2012). Tavanomaisessa tuotannossa annetaan uuhelle kolmen viimeisen tiineysviikon ja maidontuotantokauden ajan melassileikettä energianlähteeksi (Äärilä ja Harmoinen 2007). Luonnonmukaisessa tuotannossa ei sallita ja, jotka on valmistettu tai tuotettu kemiallisten liuottimien avulla. Tavanomaisen melassin,

15 mausteiden ja yrttien käyttö sallitaan luonnonmukaiseen tuotantoon soveltuvien jen valmistuksessa sillä edellytyksellä, että niiden käyttö on rajoitettu 1 prosenttiin lampaiden annoksesta, joka lasketaan vuosittain prosenttiosuutena maatalousperäisten jen sisältämästä kuiva-aineesta. (Euroopan komissio 2012). Käyttö on kuitenkin rajattu vain jen valmistukseen, toimimaan nvalmistusprosessissa apuaineena. Tilatasolla melassia ei saa käyttää, vaikka eläimen kannalta lopputulos olisikin sama. (Merja Manninen, Evira, sähköpostiviesti kirjoittajalle 10.10.2012). 3.2 Uuhien ravinnontarve Tuotosseurannan mukaan yksivuotiaiden suomenlammasuuhien keskipaino vuonna 2010 oli 62 kg ja tätä vanhempien uuhien 73 kg (ProAgria 2011). MTT:n julkaisemien lampaiden ruokintasuositusten mukaan 70 kg painava uuhi tarvitsee energiaa ylläpitoon 9,6 MJ/pv muuntokelpoisena energiana ilmaistuna (MTT 2012). Energian ja valkuaisen tarve kasvaa voimakkaasti erityisesti lopputiineydestä ja imetyksen aikana. (Taulukko 3). Tällöin uuhet usein kuluttavat enemmän energiaa kuin saavat, josta on seurauksena negatiivinen energiatase ja uuhen omien kudosvarastojen mobilisointi. Suuret vuonueet myös verottavat uuhta enemmän kuin pienet - mitä suurempi vuonue on, sitä enemmän uuhi menettää painoa karitsoinnin jälkeen. (Bernes ja Stengärde 2012). Suomenlampailla tunnutusruokinta aloitetaan noin 2 kuukautta ja tuontiroduilla noin 2 viikkoa ennen laskettua karitsointia (Rautiainen ym. 2006). Erot ruokinnassa johtuvat siitä, että tuontirotujen kohdalla pyritään ajoittamaan karitsojen kasvu karitsoimisen jälkeiseen aikaan. Voimakkaalla tiineysajan ruokinnalla tuontirotuisten uuhien karitsat voivat kasvaa liian suuriksi, mistä voi olla seurauksena karitsointivaikeuksia. Suomenlampaalla karitsat kasvatetaan uuhen sisällä, minkä vuoksi tunnutusruokinta on tärkeää (Honkasalo 2007).

16 Taulukko 3. Lampaiden energia- ja valkuaissuositukset. (MTT 2012) Tuotantovaihe Elopaino,kg ME, MJ/pv OIV, g/pv SRV, g/pv Ylläpito 40 6,3 42 51 50 7,4 50 58 60 8,5 57 63 70 9,6 64 69 80 10,6 70 75 90 11,5 77 80 100 12,5 83 85 Lisätarve tiineyteen < 2 karitsaa 6 vk ennen karitsoimista 4,0 20 35 viim. 2 viikkoa 8,0 60 80 > 2 karitsaa 6 vk ennen karitsoimista 5,0 30 50 viim. 2 viikkoa 11,0 105 140 Lisätarve imetyksen aikana 1 karitsa 12,0 120 125 2-3 karitsaa 19,0 170 200 3-4 karitsaa 22,0 210 250 Siitospässin lisätarve 6,3 120 145 Uuhien kiihotusruokintalisä 3,5 25 30 3.3 Ruokinnan toteutus Tätä projektia varten laskettiin erilaisia väkitäydennyksiä yhdeksälle eri karkealle, jotka erosivat D-arvoiltaan ja kasvilajeiltaan (Taulukko 4). Mukaan pyrittiin valitsemaan nurmisäilöjen, puna-apilasäilöjen ja heinien joukosta sekä hyvin että huonosti sulava vaihtoehto. Puna-apilanurmisäilön apilapitoisuudeksi valittiin 50 %. Näiden lisäksi mukaan otettiin erilaisia kokovilja- ja palkokasvisäilöja, sillä haluttiin tietää, miten erilaiset kokoviljasäilöt ja palkoviljat käyttäytyvät (teoreettisesti) ruokinnassa. Näitä karkeaja täydennettiin laskelmissa kuudella eri väkilla, joiden joukossa oli viljoja ja erilaisia valkuaisja. Tavallisesti luomunurmet viljellään

17 nurmiheinäkasvien ja nurmipalkokasvien seoksina, joissa kasvilajien suhteet voivat vaihdella. Tavanomaisessa tuotannossa viljeltävät nurmet sen sijaan ovat yleensä vain yhden tai muutaman nurmiheinäkasvien seoksia ja nurmipalkokasvien käyttö on luomutuotantoa harvinaisempaa. Nurmipalkokasvien osuus vaikuttaa merkittävästi n ominaisuuksiin ja arvoihin, mutta tilatasolla nurmipalkokasvien osuus koko sta voi toisinaan olla haastavaa. Taulukko 4. Rehuyhdistelmissä käytetyt t Rehunumero taulukoissa Rehun nimi KARKEAREHUT 07001 Nurmisäilö, 1.sato, aik. korjuu 07008 Nurmisäilö, 2.sato, matala sulavuus 07027 Puna-apilasäilö (50%), 1.sato, aik. 07029 Puna-apilasäilö (50%), 1.sato, myöh. 09002 Heinä, 1.sato, aikainen korjuu 09005 Heinä, 1.sato, myöhäinen korjuu 08023 Kaura-herne-virnasäilö 08002 Kokoviljasäilö, ohra, kuitu 50 % 08010 Kokoviljasäilö, vehnä Härkäpapu-vehnäkokoviljasäilö VÄKIREHUT 01002 Ohra, yli 62 kg/hl 01012 Kaura, 54-58 kg/hl 01071 Rehuherne, kotimainen 01072 Härkäpapu 01075 Lupiinin siemen 02001 Rypsi- ja rapsipuriste, 00-laj.,lämpök. Rehuyhdistelmissä käytetyt t on valittu MTT:n julkaisemien taulukoiden (MTT 2012) joukosta. Rehuyhdistelmissä mukana ollut härkäpapuvehnäkokoviljasäilö on muodostettu laskemalla keskiarvo taulukoiden

18 ista nro 08010 kokoviljasäilö, vehnä sekä nro 08043 härkäpapusäilö, vihreät siemenet. Rehuyhdistelmissä käytettyjen jen arvot sekä tehdyt yhdistelmät on esitelty tämän projektityön liitteissä. Tarkastelussa olivat nimenomaan karkeat ja se, kuinka niiden täydentäminen onnistuu luomutuotantoon soveltuvilla väkiilla. Kiinnostus oli erityisesti erilaisten nurmipalkokasvien ja palkoviljojen soveltuvuudessa uuhien ruokintaan. Tavoitteena ei ollut tuottaa valmiita, tilakäyttöön soveltuvia ruokintasuunnitelmia, vaan lähinnä testata, voidaanko luomutuotantoon soveltuvin in ja luomusäädösten asettamien rajoitteiden puitteissa kattaa tiineiden ja imettävien uuhien ruokintasuositusten mukaiset energian- ja valkuaisen tarpeet yhtä hyvin kuin tavanomaisessa tuotannossa. Näin ollen yhdistelmiä ei ole joka suhteessa optimoitu käytännön tuotannon kannalta. Koska tarkastelussa olivat nimenomaan energian ja valkuaisen riittävyys uuhien tarpeisiin, yhdistelmiin ei ole laskettu kivennäistäydennystä lainkaan mukaan. Ruokintojen (karkea- ja väki) kivennäissisältöä kuitenkin tarkasteltiin siitä näkökulmasta, millaisia haasteita luomutuotantoon soveltuva ruokinta asettaa kivennäistäydennykselle. Tiineiden uuhien yhdistelmiä ei laskettu lainkaan puna-apilasäilölle eikä kaura-herne-virnasäilölle niiden suuren kalsiummäärän vuoksi. Rehun korkea kalsiumpitoisuus altistaa poikimahalvaukselle, jonka vuoksi näitä ja ei tulisi käyttää tiineiden uuhien ruokinnassa. Tämän vuoksi ei myöskään ollut tarkoituksenmukaista laskea yhdistelmiä näille ille. Lampaiden ja vuohien osalta ei ole olemassa yksityiskohtaista tietoa poikimahalvauksen ehkäisykeinoista, tämän vuoksi ehkäisystrategia tulee perustaa lypsylehmiltä saatuun tietoon (Brozos ym. 2011). Naudoilla poikimahalvausta ehkäistään mm. pitämällä ruokinnan Ca-pitoisuus alhaisena tiineyden aikana. Myöskään apilapitoista säilöa ei suositella tiineille naudoille. Lampaiden osalta tiineysajan kalsium:fosfori-suhteen suositus on 1,4:1 (Äärilä ja Harmoinen 2007). Maidontuotantokauden ruokintaan, jolloin kalsiumin tarve on suuri, punaapilasäilö sekä kaura-herne-virnasäilö sen sijaan soveltuvat erinomaisesti.

19 Rehuyhdistelmät laskettiin siten, että uuhen energian ja valkuaisen tarpeet täyttyvät. Maksimi kuiva-aineen syönti määritettiin Lampaankasvattajan käsikirjassa (Äärilä ja Harmoinen 2007) mainittujen prosentuaalisten määrien perusteella, eikä yhdistelmissä pyritty maksimoimaan kuiva-aineen syöntiä. Tausta-ajatuksena oli oletus, että ruokintojen lisänä voi tarvittaessa antaa olkea ajankuluksi ja pötsintäytteeksi, mikäli laskettu annos ei kata uuhien syönnin tai märehtimisen tarvetta. Oljen syöttöä ei kuitenkaan ole laskettu suunnitelmiin mukaan. On kuitenkin huomattava, että pelkkä kuiva-aineen syöntikyky ei kerro sitä, pystyykö eläin ylipäätään syömään kyseistä määrää a. Huonosti sulavaa a ei syödä yhtä paljon kuin paremmin sulavaa. Tämä johtuu siitä, että pötsin täyteys tulee syöntiä rajoittavaksi tekijäksi huonosti sulavilla illa. Rehuyhdistelmät laskettiin Excel 2010 -taulukkolaskentaohjelmalla ja karkea:väki -suhde sekä käytetyt väkit on arvioitu käsipelillä. Näin ollen aikaansaadut yhdistelmät ovat siis suuntaa antavia, eivätkä varmastikaan yhtä optimaalisia kuin varsinaisilla ruokinnansuunnitteluohjelmilla lasketut versiot. Tässä projektityössä laskettuja yhdistelmiä ei tulisi sellaisenaan hyödyntää käytännön eläinten ruokinnassa. 3.3.1 Ruokinta tiineyden kuudella viimeisellä viikolla Suomenkielisessä lammaskirjallisuuden mukaan tiineyden loppuvaiheessa suositellaan täydentämään uuhen ruokintaa väkilla. Lampaankasvattajan käsikirjassa todetaan seuraavaa: Täysikasvuinen uuhi pärjää kolme ensimmäistä tiineyskuukautta heinällä, vedellä ja kivennäisellä. Lyhytaikainen aliruokinta tiineyden alussa ei lisää luomistapauksia huomattavasti. Ensi kertaa poikiva uuhi tarvitsee kasvuaan varten noin 200 g/pv väkia koko tiineyden ajan. - - Neljännen tiineyskuukauden alussa väkin tarve on 300 g/pv. (Äärilä ja Harmoinen 2007). Väitöskirjassaan Sormunen-Cristian toteaa alkutiineydestä yksin karkean (yhteensä 0,8 kg ka säilöa ja 0,4 kg ka heinää) riittävän kattamaan 70 kg painoisten suomenlammasuuhien ravinnontarpeen ylläpitoon ja tiineyteen. Kun hyvälaatuista säilöa täydennetään ohralla, uuhien energia- ja valkuaistarpeet täyttyvät tiineyden neljänteen kuuhun asti, mutta viidennellä

20 tiineyskuulla sekä imetyksen aikana uuhet tarvitsevat energia- ja valkuaistäydennystä. (Sormunen-Cristian 2001). Karkeajen ominaisuudet ja säilönnällinen laatu kuitenkin vaihtelevat runsaasti paitsi kasvilajeittain, myös kasvu- ja korjuuolosuhteittain, jonka vuoksi ei ole mielekästä antaa yhtä ainoaa väkitäydennyssuositusta. Väkitäydennyksen tarve tuleekin aina suhteuttaa käytettyihin karkeaihin ja siihen, millaista eläintä (rotu, ikä, elopaino, tuotantovaihe) varten ruokintaa suunnitellaan. Lasketuissa yhdistelmissä tiineiden uuhien MTT:n ruokintasuositusten mukainen ravinnontarve täyttyi yksinomaan lähes kaikilla karkeailla tiineyden kuudenneksi viimeisellä viikolla riippumatta sikiöiden määrästä. Poikkeuksena ovat yli kahta sikiötä kantavien uuhien kohdalla vehnäkokoviljasäilö ja D-arvoltaan 590 g/kg ka oleva heinä. Ensimmäistä on täydennetty 160 grammalla lupiinin siemeniä negatiivisen PVT:n ehkäisemiseksi ja jälkimmäistä 480 grammalla kauraa energiansaannin turvaamiseksi. Vaikka ravitsemuksellista tarvetta energian tai valkuaisen lisätäydennykseen ei havaittu, tulee huomata, että tunnutusruokinnalla on myös muita tavoitteita lisäenergian ja -valkuaisen tarjoamisen lisäksi. Pötsin mikrobisto sopeutuu hitaasti ruokinnan muutoksiin ja tunnutusruokinnalla pyritään myös totuttamaan tiine eläin niihin väkiihin, joita tullaan eläimelle syöttämään karitsoinnin jälkeen. Keskimääräinen kuiva-aineen syönti alle kahta sikiötä kantavilla uuhilla oli 1,40 kg ka ja yli kahta sikiötä kantavilla uuhilla 1,53 kg ka. Taulukossa 5. on esitelty kuudennella viikolla ennen karitsointia olevien uuhien ruokintojen keskeisimmät arvotiedot. Tiineyden kuudenneksi viimeisen viikon yhdistelmissä ei havaittu erityisiä ongelmia koskien uuhien energian- ja valkuaisentarpeen täyttymistä.

21 Taulukko 5. Lasketut uuhien ruokintojen (-6vk) keskeisimmät tiedot Karitsoita <2 Karitsoita >2 ME MJ/pv 14,8 15,8 kg ka/pv 1,44 1,53 OIV g/pv 119 126 PVT g/pv 25,1 27,8 SRV g/pv 140 151 3.3.2 Ruokinta tiineyden kahdella viimeisellä viikolla Tiineyden kahtena viimeisenä viikkona uuhen valkuaisen tarve kasvaa erityisesti utareen kasvun ja ternimaidon muodostumisen vuoksi (Robinson 1985 ref. Sormunen-Cristian 2001). Tällöin myös sikiö kasvaa noin 50 g päivässä (Äärilä ja Harmoinen 2007). Lampaankasvattajan käsikirjan mukaan uuhien väkin tarve on viidennen tiineyskuukauden alussa 400 g/pv, tavanomaisessa tuotannossa annetaan lisäksi melassileikettä 50 g/pv/uuhi kolmen viimeisen tiineysviikon aikana. Melassin ja melassileikkeen käyttö ei kuitenkaan ole luomutuotannossa sallittua. Suuria vuonueita kantavilla uuhilla voi olla lopputiineydestä hankaluuksia syödä tarpeitaan vastaavia määriä a (Ferret ym. 1998). Tiineyden neljällä viimeisellä viikolla uuhi kykenee syömään kuiva-ainetta 2,8 % elopainostaan (Taulukko 6.). Näin ollen 80 kg painava uuhi kykenee syömään siis 2,4 kg ka. Suositus on kaikille uuhille sama, riippumatta sikiöiden määrästä. Tämän projektin yhdistelmissä ei tullut tiineyden kahden viimeisen viikon ruokinnoissa vastaan tilannetta, jossa maksimisyönti olisi saavutettu. Rehuyhdistelmien mukainen suurin kuiva-aineen saanti oli alle kahta sikiötä kantavilla uuhilla 2,04 kg ka ja pienin 1,68 kg ka, yli kahta sikiötä kantavilla uuhilla vastaavat luvut olivat 2,28 kg ka ja 1,92 kg ka. Taulukossa 7. on tiineyden toisiksi viimeisellä viikolla olevien uuhien ruokinnan keskeisimmät keskimääräiset arvotiedot.

22 Taulukko 6. Aikuisen uuhen syönti ja annoksen valkuais- ja energiapitoisuus eri tuotannonvaiheissa (Äärilä ja Harmoinen 2007, muunnellen). Uuhen tuotantovaihe Ka-syönti, % elopainosta Raakavalkuaisen osuus annoksessa, % Rehun energiapitoisuus MJ/kg ka Joutilaskausi, ylläpito Tiineyden 4 viimeistä viikkoa Imetyskauden 8 ensimmäistä viikkoa 2,0 10 8,0 2,8 13 10,5 4,0 15 11,0 Alle kahta sikiötä kantavien uuhien yhdistelmissä kaikkia ja oli tarve täydentää väkiilla, lukuun ottamatta härkäpapu-vehnäkokoviljasäilöa, D-arvoltaan 680 g/kg ka heinää ja D-arvoltaan 720 g/kg ka nurmisäilöa. Yli kahta sikiötä kantavien uuhien ruokinnassa vain härkäpapuvehnäkokoviljasäilö säästyi väkitäydennykseltä, kaikilla muilla ruokinnoilla siis pelkkä karkea ei riitä kattamaan uuhen energian ja/tai valkuaisen tarvetta. Keskimääräinen väkiprosentti oli alle kahta sikiötä kantavilla uuhilla 5,28 % ja yli kahta sikiötä kantavilla uuhilla 13,3 %. Tiineyden toisiksi viimeisen viikon yhdistelmissä ei havaittu erityisiä ongelmia koskien uuhien energian- ja valkuaisentarpeen täyttymistä. Taulukko 7. Lasketut uuhien ruokinnan (-2vk) keskeisimmät tiedot. Karitsoita <2 Karitsoita >2 ME MJ/pv 19,0 21,8 ka kg/pv 1,86 2,09 OIV g/pv 155 183 PVT g/pv 35,7 60,3 SRV g/pv 186 231

23 3.3.3 Ruokinta maidontuotantokaudella Maidontuotantokausi on uuhen ruokinnan tärkein vaihe ja tämän kauden ruokintaan tulisi varata laadullisesti parhaat erät (Äärilä ja Harmoinen 2007). Lampaankasvattajan käsikirjassa annetaan seuraavia ohjeita maidontuotantokauden ruokintaan: Väkina annetaan esimerkiksi ohrakauraseosta (70:30) 400g/imevä karitsa/päivä. Väkimäärää nostetaan noin 100 gramman päiväannoksin ruuansulatushäiriöiden estämiseksi. Melassileikettä sekoitetaan väkiun 100g/uuhi/päivä. Leikettä annetaan noin kolmen viikon ajan. Yhteenveto uuhien imetyksen aikaisesta ruokinnasta on esitetty taulukossa 8. Yhtä ja 2-3 karitsaa imettävien uuhien yhdistelmissä väkiprosentit pysyivät helposti luomutuotannossa sallituissa rajoissa, myöskään maksimi kuiva-aineen syönti ei rajoittanut energian tai valkuaisen saatavuutta. Sen sijaan 3-4 karitsaa imettävien uuhien yhdistelmissä esiintyi yksittäisiä karkeaja, joille tehdyillä yhdistelmillä maksimi kuiva-aineen syönti rajoitti energian ja/tai valkuaisen saatavuutta tai jossa väkiprosentti ylitti 40. Näistä maksimi kuiva-aineen syönti on rajoittavampi tekijä, sillä Suomessa sallitaan useita karitsoita imettävien suomenlammasuuhien väkiprosentin nosto 50 prosenttiin. Taulukko 8. Lasketut uuhien ruokinnan keskeisimmät tiedot maidontuotantokaudella 1 karitsa 2-3 karitsaa 3-4 karitsaa ME MJ/pv 23,1 29,9 30,2 ka kg/pv 2,22 2,79 3,04 OIV g/pv 195 247 235 PVT g/pv 51,3 62,5 85,3 SRV g/pv 240 309 364 Härkäpapu-vehnäkokoviljasäilölla maksimi kuiva-aineen syönti muodostui

24 rajoittavaksi tekijäksi. D-arvoltaan 590 g/kg ka olevalla heinällä maksimi kuivaaineen syönti ja väkiprosentti 40 rajoittavat myös energian ja valkuaisen saantia siten, että lla kykenee juuri kattamaan 3-4 karitsaa imettävän uuhen tarpeet, mutta tämän väkevämpää seosta lla ei kykene tekemään väkiprosenttia nostamatta. Väkiprosentti ylitti 40 D-arvoltaan 720 g/kg ka olevalla säilölla ja D-arvoltaan 680 g/kg ka olevalla punaapilasäilölla. Ensimmäisen kohdalla ongelmallista oli ruokinnansuunnittelun kannalta etenkin n korkea sulavan raakavalkuaisen pitoisuus. Se rajoittaisi n käyttömääräksi 1,6 kg ka imettävien uuhien ruokinnassa, jos srv:n suositusta ei haluta ylittää. Yksinomaan tällä säilölla ruokittaessa ja pyrkiessä tasaamaan sulavan raakavalkuaisen määrä tarpeita vastaavalle tasolle, SRV nousee hyvin nopeasti määrää rajoittavaksi tekijäksi ja OIV:n tarve jää saavuttamatta. Syötettäessä tätä säilöa OIV:n tarvetta vastaavasti, energiansaanti ylittää tarpeen noin 4 MJ/pv ja SRV:n saanti noin 88 g/pv. Esimerkiksi nautapuolella SRV ei ole enää ruokinnan suunnitteluperusteena, vaan OIV on pääasiallinen valkuaislaskennan peruste. Laskennalliset energian ja valkuaisentarpeet siis täyttyivät pääosin ongelmitta myös useita karitsoita imettävillä uuhilla. Myös väkiprosentit pysyivät osalla ista suhteellisen matalina, joten näillä illa on myös varaa nostaa ruokintatasoa vieläkin korkeammaksi, mikäli esimerkiksi tilalle syntyy vuonueita, joissa on enemmän kuin 3-4 karitsaa, tai jos uuhi ei jostain syystä kykenekään syömään niin paljon kuin maksimi kuiva-aineen syönti antaa olettaa. Ongelmalliseksi suuria vuonueita imettävän uuhen ruokinnassa saattavat muodostua useiden jen kohdalla korkeiksi kohoavat PVT-tasot, jotka ylittivät 100 g/pv. Pötsin valkuaistase eli PVT kuvaa n hajoavan valkuaisen riittävyyttä pötsin mikrobien typentarpeeseen. Lampaille ei ole määritetty PVT:n saannin tarvetta, mutta naudoilla pötsin typpitasapaino saavutetaan, kun annoksen keskimääräinen PVT-arvo on lähellä nollaa. Tämän vuoksi nautojen ruokinnansuunnittelussa tuleekin pyrkiä siihen, että annoksen PVT-arvo (g/pv) ei ole negatiivinen (MTT 2012). Kun PVT on negatiivinen, se saattaa naudoilla rajoittaa :n sulatusta ja mikrobivalkuaisen synteesiä (Nousiainen

25 2010). Positiivinen PVT-arvo tarkoittaa, että annos sisältää pötsissä hajoavaa valkuaista yli mikrobien tarpeen. Jos pötsissä hajoavaa valkuaista on liikaa, se voi haitata esimerkiksi tiinehtyvyyttä. (Huuskonen 2010). ProAgrian lypsylehmien ruokinnan suunnitteluohjelmassa Karjakompassissa on oletusarvona PVT:n maksimi 50 g/kg ka, jota voitaneen soveltaa myös lampaisiin (Seija Jaakkola, Helsingin yliopisto, sähköpostiviesti kirjoittajalle 15.10.2012). Tehdyissä yhdistelmissä korkein PVT oli 40,3 g/kg ka, mikä ei ylitä Karjakompassissa olevan PVT:n maksimirajaa, vaikka onkin korkea tavoiteltuun nollatasoon nähden. Rehuyhdistelmien valossa suurten vuonueiden ruokintaan soveltuvat helposti ja hyvin kaura-herne-virnasäilö ja D-arvoltaan 680 g/kg ka oleva heinä. Näillä illa PVT:n saanti pysyi alle 50 g/pv annoksen korkeasta energia- ja valkuaispitoisuudesta huolimatta. Myös OIV:n ja SRV:n saanti pysyi tarpeisiin nähden riittävänä eikä syntynyt tarpeisiin nähden tuskastuttavan suurta valkuaisen ylimäärää. Kaura-herne-virnasäilölla väkitäydennyksen tarve oli myös huomattavan matala (8,2 %) ja täydennykseen riitti 256 g rypsipuristetta. Mainittavaa on myös seoksen matala kuparipitoisuus, joka oli noin 5,0 mg/kg ka kaikkien imettävien uuhien annoksissa. Tämä vastaa täysin uuhen kuparin tarvetta (MTT 2012). Todennäköisesti D-arvoltaan 690 g/kg ka oleva säilö olisi soveltunut suurten vuonueiden ruokintaan yhtä hyvin kuin D-arvoltaan 680 g/kg ka oleva heinäkin, sillä ne eroavat merkittävästi vain kuiva-ainepitoisuudeltaan. Tällaista säilöa ei kuitenkaan ollut valittu suunnitelmiin mukaan. Myös vehnäkokoviljasäilö täydennettynä lupiinin siemenillä ja rypsipuristeella soveltui hyvin imettävien uuhien ruokintaan. Lupiinin korkea PVT-arvo tasapainottaa hyvin kokoviljasäilön matalaa PVT-arvoa. Tämän ruokinnan väkipitoisuus pysyi matalana (26,7 %) ja OIV:n ja SRV:n saanti kattoi uuhien tarpeet imetettävien karitsoiden lukumäärästä riippumatta. PVT:n saantimäärä kohosi jonkin verran kaura-herne-virnasäilöa ja D-arvoltaan 680 g/kg ka olevaa heinää suuremmiksi 3-4 karitsaa imettävien uuhien ruokinnassa (79,29 g/pv), mutta ei kuitenkaan samalle tasolle muiden karkearuokintojen kanssa. Pienempiä karitsamääriä imetettäessä PVT-

26 arvot olivat n. puolet alhaisempia. Mielenkiintoista olisi ollut myös testata valkolupiini-vehnäkokoviljasäilön soveltuvuutta uuhien ruokinnassa, mutta kokonaisesta valkolupiinikasvustosta, valkolupiinisäilösta tai valkolupiinivehnäkokoviljasäilösta ei ollut arvotietoja saatavilla MTT:n taulukoissa. Sen sijaan härkäpapu-vehnäkokoviljasäilö osoittautui ongelmalliseksi etenkin korkean kuparipitoisuutensa vuoksi. Kuparin pitoisuus nousi kaikilla ruokinnoilla lähelle 11 mg/kg ka tai jopa sen yli. Samoin PVT kohosi korkeaksi etenkin korkeilla energiapitoisuuksilla ruokittaessa. 3.3.4 Johtopäätökset yhdistelmistä Johtopäätöksenä tässä projektissa tehdyistä uuhien yhdistelmistä voidaan sanoa, että käytetyn karkean ominaisuuksilla ja laadulla on ratkaiseva merkitys siihen, kuinka voimakasta väkitäydennystä ruokinta vaatii. Näin ollen Lampaankasvattajan käsikirjassa (Äärilä ja Harmoinen 2007) mainittuja väkijen määriä ei voi yleistää koskemaan kaikkia ja. Rehuyhdistelmien perusteella voidaan myös todeta, että myös suuria vuonueita imettävien uuhien ruokinta on mahdollista toteuttaa myös luomutuotantoon soveltuvilla illa siten, että uuhen energian ja valkuaisen tarpeet täyttyvät. Erilaiset nurmiheinäkasvien ja nurmipalkokasvien seokset soveltuvat hyvin luomutuotannon viljelykiertoon. Kokoviljasäilön (ja erilaisten palkokasvikokoviljasäilöseosten) etuna nurmisäilöun on se, että näille peltoaloille voidaan levittää karjanlantaa, säilönteon kaksi korjuuhuippua jakaantuvat kolmeen ja viljantuotannon sääriski pienenee (Suokannas ym. 2003). Rehuyhdistelmissä ei havaittu energiantarpeen osalta erityistä tarvetta täydentää annoksia melassileikettä vastaavalla lla, jossa olisi korkea sokeripitoisuus. Märehtijä ei myöskään ole sopeutunut käyttämään tehokkaasti tällaisia ja. Ongelmallisiksi etenkin suuria vuonueita imettävien uuhien ruokinnassa voi tulla korkeaksi kohoavat PVT-tasot. Myös ruokinnan kuparipitoisuuteen on syytä kiinnittää huomiota. Härkäpapusäilössa (jota käytettiin härkäpapu-

27 vehnäkokoviljasäilön muodostamiseen) on erittäin korkea kuparipitoisuus (18 mg/kg ka), jonka vuoksi myös siitä muodostetun härkäpapuvehnäkokoviljasäilön käyttöön lampaiden ruokinnassa lienee syytä suhtautua varovaisesti. Myös luomutuotannossa käytetyt palkokasvit saattavat aiheuttaa haasteita kivennäisruokinnalle. Osassa yhdistelmistä kalsiumpitoisuudet kohosivat melko korkeiksi. Onko markkinoilla luomutuotantoon soveltuvaa kivennäistä, jossa olisi huomioitu tämä ja lampaiden tarvitsema alhainen kuparipitoisuus? Kaura-herne-virnasäilö osoittautui potentiaaliseksi karkeaiksi uuhien ruokinnassa eri tuotantovaiheissa. Tämän ja muiden palkokasvikokoviljasäilöjen käytöstä uuhien ruokinnassa täytyisi kuitenkin saada lisää tietoa. 3.4 Kotoisten jen sopivuus uuhien ruokintaan Tämän osion tarkoituksena on valottaa tieteellisten tutkimusten valossa kotoisten jen soveltuvuutta lampaiden ja erityisesti uuhien ruokintaan. Osiossa käsitellään yhdistelmissä potentiaalisimmaksi havaittuja ryhmiä: kokovilja- ja palkokasvisäilöja ja näiden seoksia. Lisäksi oman osionsa saavat palkokasvien siemenet, joita voidaan käyttää väkiina lampaiden ruokinnassa. Tutkimustietoa Suomessa menestyvistä palkokasveista ja nimenomaan niiden soveltumisesta uuhien ruokintaan on erittäin vähän saatavilla. Vähäisen tutkimustiedon vuoksi tässä osiossa korostuvatkin yksittäiset tutkimukset, sillä vähäisen tietomäärän perusteella synteesin muodostaminen on haastavaa. 3.4.1 Kokoviljasäilö Artikkelihaun perusteella kotoisten kokoviljasäilöjen käyttöä lampaiden na on tutkittu tuskin lainkaan. Ainoat saatavilla olevat, lampailla tehdyt tutkimukset keskittyvät eri viljalajeista tehtyjen kokoviljasäilöjen sulavuuksien määrittelyyn. Huonosti saatavilla olevan tutkimustiedon vuoksi kokoviljasäilöjen todellisesta ravitsemuksellisesta arvosta lampaiden ruokinnassa on hankala tehdä mitään päätelmiä. Kotoisia viljoja enemmän tutkimuksia on tehty maissin ja riisin käytöstä lampaiden ruokintaan

28 kokoviljasäilöna. Nautojen osalta tutkimustietoa kotoisten viljojen kokoviljasäilöna sen sijaan löytyy kattavemmin tietoa. Kuitenkin Südekumin ym. (1995) tutkimuksen mukaan vehnäkokoviljasäilön ravitsemukselliseen laatuun vaikuttavat kasvuaste, eläinlaji ja syöntimäärä. Eri eläinlajeilla (naudat ja lampaat) tehtyjä kokoviljasäilötutkimuksia ei voi yleistää toiseen lajiin, sillä lampaiden ja nautojen nsulatuskyky eroaa toisistaan. (Südekum ym. 1995). Emile ym. (2007) tutkivat vehnä-, ruis-, ruisvehnä- ja ohrakokoviljasäilöjen (syysviljat) sulavuutta texel-lampailla ylläpitotasolla. He havaitsivat kokoviljasäilöjen syönnin olevan vähäistä (kuiva-ainesyöntimääriä ei ilmoitettu). Vehnällä ja ruisvehnällä raportoitiin korkeimpia orgaanisen aineen sulavuuksia (61,6 ja 60,6 %), ja niitä seurasivat ohra (57,2 %) ja ruis (54,7 %). (Emile ym. 2007). Andueza ym. (2004) raportoivat korkeampia kokoviljaheinän orgaanisen aineen sulavuuksia ylläpitotasolla olevilla Rasa Aragonesalampaalla: Vehnä 70 %, ohra 71 %, ruisvehnä 68 % ja ruis 57 %. Vehnä- ja ruisvehnäkokoviljaheinän kuiva-aineen syönti oli suurinta eikä niiden välillä ollut eroa syöntimäärissä (67,70 ja 64,43 g ka/elopaino 0,75 ). Ohra- ja ruiskokoviljaheinän syönti sen sijaan oli alhaisempaa (53,80 ja 54,53 g ka/elopaino 0,75 ). (Andueza ym. 2004). Wrightin ja Bussin (2002) mukaan Iso-Britanniassa on kuitenkin saatu tilatasolla positiivisia kokemuksia ohrakokoviljasäilön syötöstä liharotuisille uuhille. Artikkelia varten haastateltu lampuri toteaa kokoviljasäilön syötön lampaille olevan erittäin harvinaista, mutta hän uskoo ohrakokoviljasäilön lypsättävän imettäviä uuhia hyvin ja on tyytyväinen sen toimivuuteen tilallaan. Niin tiineiden kuin imettävienkin uuhien ruokinnassa hän täydentää vapaasti saatavilla olevaa ohrakokoviljasäilöa kivennäisillä ja väkilla, jossa on 18 % valkuaista ja runsaasti energiaa. 3.4.2 Palkokasvisäilöt Yleisesti ottaen palkokasvisäilöjen maittavuuden lampaille on raportoitu olevan hyvä. Kuiva-aineen syönti on ollut yhtä suuri tai suurempi kuin

29 nurmisäilön. (Fraser ym. 2000, Speijers ym. 2005). Fraser ym. (2000) vertailivat keltamaite-, esparsetti-, sinimailas- ja puna-apilasäilöja 10 kk ikäisillä karitsoilla. He totesivat, että palkokasvisäilöjen välillä ei ollut suurta eroa syönnissä. Esparsettisäilön orgaanisen aineen ja :n sulavuus oli huonompi kuin muiden palkokasvisäilöjen. Typen saanti oli suurinta keltamaite- ja puna-apilasäilöilla, alhaisinta esparsettisäilölla. Vaikka typen saanti oli alhaisempaa sinimailassäilölla kuin puna-apilasäilölla, sontaan erittyvässä typen määrässä ei ollut eroa. Keltamaitesäilön syönti, sulavuus ja typen pidättyminen oli tutkituista ista kaikkein suurin. Näin ollen keltamaitesäilölla olisi Fraserin ym. (2000) mukaan tutkituista palkokasvisäilöista suurin potentiaali valkuaisen lähteenä tai nurmisäilön korvaajana lampaiden ruokinnassa. (Fraser ym. 2000). Speijers ym. (2005) vertasivat puna-apila-, sinimailas ja raiheinäsäilöja uuhien ruokinnassa lopputiineydestä. Karitsoinnin jälkeen kaikki eläimet pääsivät laiduntamaan nurmelle ja em. säilöjen syöttö lopetettiin. Tutkimuksessa havaittiin, että kuiva-aineen syönti laski kaikilla uuhilla tiineyden edetessä, mutta pysyi palkokasvisäilöa syöneillä uuhilla merkittävästi korkeampana kuin nurmisäilöa syöneillä uuhilla kaikissa tiineyden vaiheissa. Palkokasvisäilöilla ruokittaessa kuiva-aineen, raakavalkuaisen ja muuntokelpoisen energian saanti oli suurempaa kuin raiheinäsäilölla. Palkokasvisäilöa syöneiden uuhien elopaino oli suurempi kuin nurmisäilöa syöneiden, mutta karitsoiden syntymäpainoon ruokinnalla ei ollut vaikutusta. Palkokasvisäilöa saaneiden uuhien kuntoluokka lisääntyi hieman tiineyden aikana, kun taas nurmisäilöa syöneillä uuhilla kuntoluokka laski hieman. Palkokasvisäilöa saaneiden uuhien karitsojen kasvu oli nopeampaa syntymästä 3 vk ikään. Karitsojen paino 12 vk iässä oli suurempi (vähintään 2 kg painavampia) uuhilla, jotka olivat syöneet lopputiineyden aikana puna-apilasäilöa kuin sinimailas- tai nurmisäilöa syöneillä uuhilla. Tutkimuksen mukaan puna-apila ja sinimailassäilö täyttävät paremmin uuhien ravinnontarpeet kuin nurmisäilö. Punaapilasäilöruokinnan positiiviset vaikutukset myös näkyivät selvästi vielä 12 viikon kuluttua ruokinnan päätyttyä. (Speijers ym. 2005).

30 3.4.3 Palkokasvi-kokoviljasäilöt Adesogan ym. (2002) havaitsivat, että herne-vehnäsäilölla ruokittaessa lampaiden kuiva-aineen, typen ja energian saanti oli korkeampi nurmisäilöun verrattuna. Myös typen pidättyminen oli suurempaa herneviljasäilöa syötettäessä. Tutkimus osoitti, että ravitsemuksellisen laadun ja eläintuotannon kannalta optimaalisin herne:vehnä-suhde saavutetaan, kun tähdätään seoskasvustoon, jossa on sadonkorjuuhetkellä hernettä 400 g/kg ka. Herne-vehnäseoskasvusto tulee korjata säilöksi herneen ollessa keltaista ja ryppyistä ja kun vehnä on maitotuleentumisvaiheen lopulla tai taikinatuleentumisvaiheen alussa. (Adesogan ym. 2002). 3.4.4 Palkoviljat väkina Sinilupiinin siementen koostumuksen ja ravitsemuksellisten ominaisuuksien on raportoitu olevan hyvin erilainen muihin palkoviljoihin verrattuna. Lupiinin siemenille on tyypillistä muiden palkoviljojen tapaan korkea pötsissä hajoavan valkuaisen osuus. Poikkeuksellista muihin palkoviljoihin verrattuna on sinilupiinin erittäin suuri valkuaisen hajoamisnopeus. (Paduano ym. 1995, Yáñez-Ruiz ym. 2009, Ramos-Morales ym. 2010). Sen sijaan muiden palkoviljojen (herne, kikherne, härkäpapu, linssivirvilä, virna) koostumus ja ravitsemuksellisten ominaisuuksien on raportoitu olevan keskenään melko samankaltainen (Yáñez-Ruiz ym. 2009, Ramos-Morales ym. 2010). Väkin korkea hajoavan valkuaisen osuus on etu syötettäessä eläimille huonosti sulavaa karkeaa, jossa on pieni valkuaispitoisuus. Tällöin pötsimikrobeille on saatavilla riittävästi energiaa ja typpeä karkean vaikeasti sulavien rakenteellisten hiilihydraattien sulatukseen. Mikrobitoiminta vilkastuu ja n sulatus tehostuu. (Yáñez-Ruiz ym. 2004). Pötsissä hajoamattoman valkuaisen ohutsuolisulavuuden on raportoitu vaihtelevan härkäpapulajikkeittain (0.64 0.96) ja olevan erittäin korkea sinilupiinilla, herneellä ja kikherneellä (0.93 1.00) (Yáñez-Ruiz ym. 2009). Kokonaisten lupiinin siementen maittavuuden lampaille on raportoitu olevan

31 hyvä, Paduano ym. (1995) eivät havainneet ongelmia syönnin kanssa syötettäessä lampaille korkeitakin lupiinimääriä (40 g/elopaino kg 0,75 ). Karkean syönti ei vähentynyt syötettäessä palkoviljaa tasolla 10 g/elopaino kg 0,75. Korkeammilla palkoviljamäärillä karkean syöntimäärän vähentymistä sen sijaan tapahtui, tasolla 20 g/elopaino kg 0,75 19% ja tasolla 40 g/elopaino kg 0,75 48 %. Lupiinin väkin korvaussuhde oli tutkimuksessa keskimäärin 0,4, korvaussuhde oli sitä suurempi, mitä suurempia määriä palkoviljaa eläimille syötettiin. Lupiinin määrän lisäämisen raportoitiin lisäävän progressiivisesti kuiva-aineen syöntiä, elopainoa ja villan kasvua verrattuna kontrolliruokintaan, jossa eläimet saivat vain huonolaatuista karkeaa. (Paduano ym. 1995). 3.4.5 Melassileikkeen korvaaja luomutuotannossa Tätä projektia varten tehdyt yhdistelmät osoittivat, että välitöntä tarvetta melassileikkeelle ei havaittu tiineiden ja imettävien uuhien luomutuotantoon soveltuvassa ruokinnassa. Jos kuitenkin luomutuotantoon soveltuvaa korvaajaa melassileikkeelle halutaan etsiä, siinä tulisi melassileikkeen tavoin olla hyvä sulavuus ja energia-arvo sekä suuri sokeripitoisuus. Rasvaa tulisi olla vain vähän. MTT:n taulukoiden (MTT 2012) ista ominaisuuksiltaan lähellä melassileikettä ovat esimerkiksi ohramallasidut, ohraitu ja ohramallas (Taulukko 9.). Energia-arvoltaan lähimmäksi melassileikettä pääsee ohramallas, jonka energiapitoisuus on 0,3 MJ/kg ka ME korkeampi kuin melassileikkeen. Myös tämän n sokeripitoisuus on lähinnä melassileikettä. Sen sijaan ohramallasitujen, ohraitun ja ohramallasn raakavalkuais-, raakarasva-, tärkkelys-, PVT- ja SRV-pitoisuus ovat merkittävästi melassileikettä korkeampia. Nämä t korvaavat siis osin myös valkuaisa. Sen sijaan OIV-arvot ovat kaikilla illa hyvin samaa luokkaa.

32 Taulukko 9. Mahdollisten melassileikkeen korvaajien arvot. Ohramallasituja, ohraitua ja ohramallasa saadaan mallastuksen sivutuotteina. Ohraitu ja ohramallas koostuvat mallasiduista, maltaan seulontajätteestä ja pienistä jyvistä. (MMM 1999). Luonnonmukaiseen tuotantoon soveltuvia ja voitaisiin saada luomuoluen tuotannosta. Suomessa luomuoluita valmistavat mm. Teerenpeli, Hartwall, Nokian panimo ja Vakka-Suomen Panimo (Nyqvist ym. 2011). Näiden sivujakeiden saatavuus on kuitenkin rajattu luomuoluen pienten valmistusmäärien vuoksi. Taulukko 10. Sokeripitoisuudeltaan korkeiden karkeajen arvojen vertaus melassileikkeeseen. Huomionarvoista on myös se, että myös karkeaista löytyy vaihtoehtoja, joissa on korkea sokeripitoisuus. Esimerkiksi kaura-herne-virnakasvustossa sokeripitoisuus on MTT:n taulukoiden (MTT 2012) mukaan jopa 120 g/kg ka. Yhtä korkeat sokeripitoisuudet ovat myös vihantaohrassa ja kaurakokoviljassa (Taulukko 10.). Kuitenkin etenkin kaura-herne-virnakasvuston ja kaurakokoviljan sulavuus (D-arvo) jää hyvin alhaiseksi. Lienee kuitenkin järkevämpää keskittyä kaikinpuolin hyvälaatuisen karkean tuotantoon, kuin pyrkiä maksimoimaan karkeajen sokeripitoisuutta. Lisäksi, kun kasvusto