Kymenlaakson siniviherrakenne ja ekosysteemipalvelut

Transkriptio

1 Kymenlaakson siniviherrakenne ja ekosysteemipalvelut

2 KYMENLAAKSON SINIVIHERRAKENNE JA EKOSYSTEEMIPALVELUT Päivämäärä 20/06/2017 Laatija Kaisa Mustajärvi, Ilpo Tammi, Jussi Mäkinen, Riina Känkänen, Elina Kalliala Viite Document ID Version

3 Sisällys 1. Johdanto 1 2. Kymenlaakson sini-viherrakenne Siniviherrakenteen määritelmä Kymenlaakson sini-viherrakenteen nykytila Kymenlaakson maiseman yleispiirteet Sinirakenne ja merialueen monimuotoisuus Viherrakenne ja monimuotoisuus 7 3. Kymenlaakson sini-viherrakenteen ydinalueet, siniviheryhteydet ja kriittiset yhteystarpeet Pääperiaatteet Rakenteellinen tarkastelu - luonnon ydinalueiden ja yhdysrakenteiden tunnistaminen Tavoitteet Aineistot Menetelmä Rakenteellisen tarkastelun yhteenveto: Laadullinen tarkastelu luonnon ydinalueiden arvottaminen Tavoitteet Aineistot Maakunnallisesti merkittävien ydinalueiden tunnistaminen Laadullisen tarkastelun yhteenveto: Maakuntakaavoituksessa huomioitavia seikkoja luonnon ydinalueiden kannalta Siniviherverkoston yhteyksien tunnistaminen Menetelmä Tärkeimpien sini-viheryhteyksien muodostaminen Kymenlaakson ekosysteemipalvelujen nykytila Ekosysteemipalveluiden käsite Menetelmä Taloudellinen arvottaminen ja paikkatietoanalyysi Sidosryhmätyöpaja Maatalous - kasvinviljely Maatalouden biokaasupotentiaali Metsätalous Metsien monikäyttö - marjastus Kalatalous Puhtaan veden käyttö Retkeily Virkistys - vapaa-ajan asumisen luontoarvot Virkistys lähivirkistys Hiilen sidonta & varastointi Ekosysteemipalvelujen yhteistarkastelu Ilmastonmuutoksen vaikutukset Kymenlaakson siniviherrakenteeseen ja ekosysteemipalveluihin Suomen muuttuva ilmasto Kymenlaakson ilmasto Muutosten vaikutukset Kymenlaakson siniviherrakenteeseen ja ekosysteemipalveluihin Metsät ja viljelysmaat Sisävedet Itämeri Kymenlaakson ekosysteemipalvelurakenteen tavoitetila Ekosysteemipalvelutyöpaja Ekosysteemipalveluiden tavoitetilakartta 73 Kirjallisuus 76 Liite 1 Siniviherrakennetyöpajan tulokset Liite 2 Kymenlaakson luontoarvotietokannan kuvaus Liite 3 Ekosysteemipalvelutyöpajan tulokset Kymeenlaakson siniviherrakenne ja ekosysteemipalvelut

4 Kymeenlaakson siniviherrakenne ja ekosysteemipalvelut

5 1. JOHDANTO Tässä raportissa on kuvattu Kymenlaakson sini-viherrakenteen sekä ekosysteemipalveluselvityksen tulokset ja menetelmät. Selvitys laadittiin valmisteilla olevan Kymenlaakson maakuntakaavan 2040 taustamateriaaliksi, jonka pohjalta muodostetaan siniviherrakennetta ja ekosysteemipalveluja koskevat kaavaratkaisut. Selvitys on yksi kaavan perusselvityksistä. Siniviherrakenteella tarkoitetaan viheralueiden (mm. metsät, suot, suojelualueet, virkistysalueet, puistot, perinnebiotoopit) ja vesistöjen (joet, järvet, meri) muodostamaa verkostoa. Siniviherverkosto koostuu yhteyksistä ja alueista, jotka mahdollistavat monien eliölajien ja lajiryhmien, kuten nisäkkäiden, lintujen, sammakkoeläinten, matelijoiden, kalojen ja hyönteisten liikkumisen ja leviämisen alueiden välillä. Maankäyttö- ja rakennuslaki velvoittaa sini-viherrakenteen huomioonottamista kaavoituksessa ja maankäytönsuunnittelussa, sillä sen mukaan alueidenkäytön tavoitteena on edistää mm. luonnon monimuotoisuuden ja muiden luonnonarvojen säilymistä. Kokonaismaakuntakaavan avainteemoihin kuuluvat alueen sini-viherrakenne ja ekosysteemipalvelut. Tavoitteena on samalla turvata luonnon arvokohteet, turvata luonnon monimuotoisuus sekä luoda edellytyksiä sini-viherverkoston moninaiskäytölle. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi tarvitaan ajantasaista tietoa Kymenlaakson luonnon ydinalueista, sini-viherrakenteesta sekä ekosysteemipalveluiden ydinalueista. Sini-viherrakenteeseen kuuluvat tässä selvityksessä Kymenlaakson maa-alueiden, jokien ja järvien lisäksi aluevedet. Monimuotoinen luonto ja sen tuottamat ekosysteemipalvelut ovat ihmisen elämän ja hyvinvoinnin perusta. Ekosysteemipalvelut ovat ekosysteemien tuottamia suoria tai välillisiä hyötyjä ihmiselle, esimerkkeinä puun kasvu, luonnon tarjoamat virkistysmahdollisuudet, pohjaveden muodostuminen, hyönteisten pölytystoiminta ja elimistömme vastustuskykyä ylläpitävät luonnonympäristöt. Usein ihmistoiminta kuitenkin heikentää ekosysteemien kykyä tuottaa ihmisille tärkeitä palveluja, minkä vuoksi ekosysteemipalveluiden esille nostaminen on koettu tärkeäksi niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Kymenlaakson maakuntakaavan tavoitteena on ekosysteemipalvelujen tukeminen mm. turvaamalla pinta- ja pohjavesien määrä ja laatu, kehittämällä luonnonsuojelu-, perinnebiotooppi-, maisema-, virkistys- ja viheralueiden verkostoa ja viheryhteyksiä, edistämällä uusiutuvan energian käyttömahdollisuuksia kestävällä tavalla sekä luomalla edellytyksiä kestävälle luontomatkailulle. Ekosysteemipalvelujen tuotantopotentiaalin tukeminen linkittyy useisiin maakuntakaavan tavoitteisiin. Nämä tavoitteet muodostivat selvityksen lähtökohdan. Kaavaratkaisujen valmistelussa huomioidaan selvityksen tulokset ja harkitaan niiden suhdetta muihin maankäytön muotoihin vaikutusten arvioinnin kautta. Selvityksen tuloksia hyödynnetään kaavaluonnosta laadittaessa. Kymenlaakson siniviherrakenteen ja ekosysteemipalveluiden selvitys tehtiin Kymenlaakson liiton toimeksiannosta asiantuntija-arviona. Arvion laativat ekologi Kaisa Mustajärvi (FT), ympäristöasiantuntija Jussi Mäkinen (FM), Riina Känkänen (FM) ja Elina Kalliala (DI) Ramboll Finland Oy:stä sekä paikkatietoasiantuntija Ilpo Tammi (FM) Ubigu Oy:stä. Kymenlaakson liitosta työtä ohjasivat suunnittelijajohtaja Frank Hering, ympäristösuunnittelija Anna-Riikka Karhunen sekä maakuntasuunnittelija Elina Ronkanen. 2. KYMENLAAKSON SINI-VIHERRAKENNE 2.1 Siniviherrakenteen määritelmä Vihreä infrastruktuuri muodostuu sini- ja viherrakenteesta ja niiden muodostamista verkostoista. Viherrakenne muodostuu käytännössä luonnon ydinalueista sekä viheryhteyksistä, jotka ovat vaihtelevan levyisiä ydinalueiden saavutettavuutta ylläpitäviä reittejä tai käytäviä. Maankäytön suunnittelussa viherrakenteella tarkoitetaan yleensä viheralueiden ja -yhteyksien verkostoa, ja tämän ohella tarkasteluun voidaan sisällyttää myös ns. sinirakenne eli vesiluonnon tai vesistöihin liittyvän virkistyskäytön kannalta merkittävät alueet ja näiden väliset yhteydet. Siniviherrakenteen tarkasteluissa tutkitaan usein limittäin sekä ekologisia verkostoja ja ekologisia käytäviä että vihreää ja sinistä infrastruktuuria, joissa tarkastelun lähtökohta ja painotus ovat jo- 1

6 ko luonto- tai ihmislähtöisiä. Usein luontoarvot ja mm. virkistysarvot sijoittuvatkin samoille alueille. Viherrakenteen ekologinen kytkeytyneisyys voidaan jakaa rakenteelliseen ja toiminnalliseen kytkeytyneisyyteen, ja edelleen lajikohtaiseen, maisematason ja ekosysteemin prosessien kytkeytyneisyyteen. Maakuntakaavoituksessa tarkastellaan seudullisesti merkittäviä maankäytön muotoja yleispiirteisellä, strategisella tarkkuudella. Maakuntakaavan tasolla keskitytäänkin yleensä maisematason kytkeytyneisyyteen eli ns. maisemaekologiaan. Maisematason tarkastelussa viherrakenteen ydinalueilla tarkoitetaan tyypillisesti laajoja yhtenäisiä metsä- tai suoalueita sekä näiden ja vesistöjen muodostamia yhtenäisiä mosaiikkeja. Sinirakenteen ydinalueet puolestaan ovat vesiluonnon (ml. vedenalaisen luonnon) kannalta merkittäviä alueita. 2

7 2.2 Kymenlaakson sini-viherrakenteen nykytila Kymenlaakson sini-viherrakenteen nykytila kuvattiin kokoamalla ja analysoimalla karttatarkasteluiksi olemassa olevaa paikkatietoaineistoa Kymenlaakson maiseman yleispiirteet 3 Kymenlaakson maakunta on mahdollista jakaa seitsemään maisema-alueeseen (kuva 1). Kymenlaakson maisemarakenteen luonnon perustekijöitä ovat suurmaisemaa hallitsevat maakunnan poikittain halkovat Salpausselät, jotka jakavat maakunnan karkeasti eteläiseen, rannikkotasanteeseen ja pohjoiseen järvialueeseen. Pohjoisessa hallitsevat laajat järvialtaat ja laajat yhtenäiset metsäalueet. Etelässä vallitsee meren ja siihen laskevien jokien suistojen vaikutus sekä kahden taajaman, Kotkan ja Haminan vaikutus. Maakunnan keskiosaa hallitsee Kouvolan kaupunki ja sen kautta kulkevien valtateiden ja rautateiden muodostama verkosto. Läntistä osaa hallitsevat laajat peltoalueet ja idässä taas metsät ja suot. Kymijoki maakunnan keskellä on merkittävin siniviherrakenteen suoni, mutta alueelle on leimaa antava useiden etelästä pohjoiseen laskevien jokien sinirakenne. Kymenlaakso on siniviherrakenteensa ominaisuuksien osalta vaihteleva - Suomenlahden ulkomeriosien karuilta ja puuttomilta luodoilta aina Järvi-Suomen vehmaisiin vesistöolosuhteisiin. Kymenlaakson kallioperä kuuluu pääosin Viipurin rapakivialueeseen, joka on pääasiassa viborgiittia. Rapakivikallioperä on suurmuodoiltaan eteläsuomalaiselle maisemalle tyypillistä loivapiirteistä peruskalliota. Kallioperässä on risteileviä murrosvyöhykkeitä, jotka pilkkovat kallioperän erisuuruisiksi lohkoiksi, joka näkyy maiseman mosaiikkimaisuutena. Maisemallisesti tärkeimpiä kerrostumia ovat maakunnan poikkisuuntaisesti leikkaavat reunamuodostumat, Salpausselkä I ja II. Korkeussuhteet ja lakikorkeudet lisääntyvät tasaisesti rannikolta I Salpausselälle, jonka jälkeen korkeuden kasvu taittuu hitaammaksi. Ulkomeren korkeimmatkin huiput jäävät alle 20 metrin, rannikolla ylletään jo 40 metrin tasolle ja I Salpausselän korkeimmat kohdat yltävät 125 metriin. Kymenlaakson korkein kohta on Pohjois-Valkealassa, joka yltää 165 metriin merenpinnasta. Suhteelliset korkeuserot eivät kuitenkaan ole muutamaa kymmentä metriä suurempia. Pinta-alaltaan hallitsevin maalaji on moreeni, laajoja siltti- ja savimaita esiintyy Salpausselän eteläpuolella, hyviä esimerkkejä savimaista muodostavat Elimäen, Iitin ja Anjalakosken tasaiset peltoaukiot. Salpausselän pohjoispuolen järvisyys ja reittivesistöt on seurausta alueen tasaisesta kallioperästä. Viettävä peruskallio ja hienojen ainesten täyttämät painanteet ovat puolestaan johtaneet Salpausselkävyöhykkeen eteläpuolen jokivesistöjen syntyyn. Kymenlaakso sijaitsee hemi- ja eteläboreaalisen kasvillisuusvyöhykkeen vaihettumisalueella, kuitenkin pääosin eteläboreaalisella vyöhykkeellä. Hemiboreaalisella vyöhykkeellä on eteläboreaalista vyöhykettä enemmän lehtimetsävyöhykkeen eläin- ja kasvilajistoa. Eteläboreaalisella vyöhykkeellä yleisimpiä puulajeja ovat kuitenkin kuusi, mänty, haapa, lepät ja koivu, mutta jalolehtipuulajikkeitakin esiintyy. Kymenlaakson rapakivikallioperästä aiheutuva hapan ja niukkaravinteinen maalaji vaikuttaa myös kasvillisuuteen. Kymenlaaksossa vuorottelevat rehevät ja karut kasvuolosuhteet tiiviinä mosaiikkina. Kasvuolosuhteiltaan parhaat savikkoalueet on suurelta osin raivattu maatalouskäyttöön. Lehtoalueita on jäljellä pieninä laikkuina. Kymenlaakso jakautuu kuuteen erilaiseen maisematyyppiin: Pohjois-Kymenlaakson järvialue sijoittuu Toisen Salpausselän pohjoispuolelle. Alueen ominaispiirteitä ovat järviluonnon runsaus ja erämaan kallio- ja metsä- alueet. Salpausselkien maisema-alue ensimmäisen ja toisen Salpausselän välisellä alueella on Salpausselkien rinteiden harjuluontoa; maaperä on moreenia ja hallitseva puulaji on mänty kuivilla harjumuodostumakankailla. Alueella on runsaasti vesistöjä; suuria järviä sekä jokia ja koskia. Vuolenkoskelta Valkealaan kulkee ns. Väliväylä; vanha vesistö/ uittoreitti, jonka varrella on kaivettuja kanavia. Alueella on myös laajoja viljelysavikoita. Alueella on monia arvokkaita kulttuurimaisemia kuten Unescon kohde Verla. Kymijoen jokilaakso ja joen länsiosan alavat saviset alueet kuuluvat Kymenlaakson viljelylakeuteen. Alue on Kymenlaakson rikkainta peltomaata sekä viljelyseutua, ja peltojen osuus on suuri. Varsinkin Kymijoen rannoilla sijaitsee tiheästi asuttuja kaupunkeja ja taajamia. Etelä-Kymenlaakson metsäalue (läntisen osan laajat suot ja itäisen osan pienet suot ja järvet) Etelä-Kymenlaakson metsäalueet si-

8 joittuvat Ensimmäisen Salpausselän ja suurimmaksi osaltaan myös Kymijoen viljavan laakson itäpuolelle. Alueen läntiselle metsäalueelle on ominaista laajat suot kuten Valkmusan kansallispuiston alue ja itäiselle metsäalueella on pieniä soita ja järviä. Alue on muuta Kymenlaaksoa harvaan asutumpaa, poikkeuksena joki -ja viljelylaaksojen alueet, joihin seudun asutus on keskittynyt. Rannikon kulttuurimaisema-alue kattaa koko vanhan Rantatien ja nykyisen E18- moottoritien varren alueet meren rantaan asti. Alue on tiheästi asuttua ja sille sijoittuvat Kotkan ja Haminan kaupungit. Alueen erityispiirteinä ovat Kymijoen haarojen luonto sekä rannikkokaistan luonnon ominaispiirteet. Saariston maisema-alue koostuu Itäisen Suomenlahden saaristosta. Kuva 1. Kymenlaakson maiseman yleispiirteet (CORINE-maanpeiteaineisto) 4

9 2.2.2 Sinirakenne ja merialueen monimuotoisuus Kymenlaakson sinirakenne on monipuolinen, muodostuen laajoista järvialueista pohjoisessa ja pienempien järvien mosaiikista, joita yhdistää mereen ja rannikkoon useat alueen halki laskevat joet (kuva 2). Kymenlaakson pohjoisosassa vallitsevat laajat järvialueet, jotka ovat valtakunnallisen käyttökelpoisuusluokituksen perusteella pääosin erinomaisessa kunnossa (kuva 2). Järvialueilla vallitseva moreeni vesistöympäristöissä pitää vedet karuina ja kirkkaina. Sen sijaan Salpausselän eteläpuolisissa joissa sekä merialueella esiintyy yleisesti puutteita veden laadussa. Rehevöityminen on keskeinen ongelma, ja Kymijoen osalta pohjasedimenttien myrkyt laskevat luokitusta. Jokialueista 80 prosenttia ja merialue kokonaisuudessaan kuuluu vedenlaadunluokkiin tyydyttävä ja välttävä. Suomenlahti on Itämeren rehevin merialue ja myös sen itäosissa esiintyy yleisesti sinileväkukintoja ja happikatoja. Kymenlaakson eteläosan Haminan Merkjärvi, Luovijärvi sekä Valkjärvi ovat kirkkaita ja karuja. Ne poikkeavat selvästi alueen muista järvistä, ja niiden ekologiseen erityisasemaan kiinnitettiin erityistä huomiota sinirakennetta laatiessa. Turvemaista huuhtoutuvat humusaineet värjäävät ruskeaksi rannikon itäosan vesistöjä. Kulttuurimaisema on muokannut vesistöalueita houkuttelevina toimintaympäristöinä, erityisesti Kymijokea on hyödynnetty teollisuudessa ja se on vahvasti läsnä maisemassa. Viime aikoina Kymijoen vedenlaatu on parantunut huomattavasti, mutta haitta-aineet ovat yhä sitoutuneina pohjasedimenttiin. Salpausselän eteläpuolen savikkoalueilla joet mutkittelevat savipainanteissa ja ovat tyypillisesti saviaineksen samentamia. Kymijoki on sekä maiseman- että luonnon monimuotoisuuden kannalta maakunnan merkittävin joki. Kymijoen luonnon monimuotoisuutta vaalitaan Kymijoen Natura alueella ja lukuisissa suojelukohteissa. Kymijoen koskiluonnon suojeluun liittyvät suojeluvaraukset Kymenlaakson seutukaavassa ovat nykyään osa Natura verkostoa. Alueella on myös yksityismaiden suojelualueita (esim. Ahviokoski-Kultaa -alueella). Kaakkois-Suomen runsaslukuisiin jokityyppeihin kuuluvat kangasmaiden joet (esim. Kymijoki, Virojoen keskiosa). Pienet kangasmaiden joet ovat puron- tai ojan kokoluokkaa (mm. Haminan Sahaoja, Summan- ja Virmutjokien latvat). Salpausselän eteläpuolelle sijoittuvat savimaiden joet (esim. Taasianjoki). Turvemaiden jokia ovat mm. Virojoen latvat ja Sippolanjoen latvat Kouvolan Anjalankoskella. Luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaita jokialueita ovat luonnontilaiset jokiosuudet sekä suistot ja laguunit. Laajoja ja täysin luonnontilassa olevia jokia tai puroja ei juuri enää ole. Pienvesi-inventointien yhteydessä (Jokinen 1994) todettiin, että myös pienet luonnontilaiset purot ovat miltei kokonaan tuhottu. Kymenlaaksossa luonnontilaisen kaltaisia joki- ja puro-osuuksia on säilynyt mm: Vehkajoen latva-alueella, Virojoen yläosassa (Kurjärven alapuolella) ja Sahaojalla (Hamina). Itäisen Suomenlahden saaristo- ja vedenalainen luonto on erittäin monimuotoinen. Kalliosaarten vastapainona ovat harjusaaret, mm. kahden kilometrin pituinen Pitkäviiri, joka on merestä kohonnut matala pitkittäisharju hiekkarantoineen ja laajoine rantamatalikkoineen. Ulko-Tammion, Ristisaaren ja eräiden muiden saarten sisäosissa on myös reheviä lehtoja. Itäinen Suomenlahti on erittäin merkittävä saaristolinnuston pesimäalue. Sieltä tavataan mm. Suomen suurimmat selkälokkiesiintymät ja merkittäviä kala- ja lapintiirayhdyskuntia. Myös rannikkoluonto lintuvesineen on rikas. Kuorsalon Vanhankylänlahti on ainoita kokoluokkansa luonnontilaisena säilyneitä glo-järviä. Merkittävä osa saaristossa on suojelun piirissä (Itäisen Suomenlahden kansallispuisto, Natura alueita). Erityisesti vedenalaisen luonnon osalta on tiedon ja mahdollisesti myös suojelun puutteita. Suomenlahden alueella on merkittäviä vedenalaisia harjumuodostumia ja silakan kutualueita. Vedenalaisen luonnon arvoja on kartoitettu VELMU ohjelmassa, jonka tulokset ovat nyt käytettävissä ja esitetty kuvassa 2. 5

10 Kuva 2. Kymenlaakson sinirakenne sekä järvien ekologinen tila. Merialueiden monimuotoisuuden kohteet on esitetty kartassa eri värein. Lähteet: Vesistötyöt-rekisteri VESTY (SYKE), SYKE, LUKE, Metsähallitus, Finmarinet. 6

11 2.2.3 Viherrakenne ja monimuotoisuus Kuvassa 4 on esitetty Kymenlaakson yhtenäisten metsien ja peltoalueiden mosaiikki sekä olemassa olevat luonnonsuojelualueet sekä linnuston kannalta merkittäviksi arvioituja alueita. Luonnonsuojelun tärkein tavoite on luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen. Luonnon monimuotoisuuden säilymistä turvataan perustamalla luonnonsuojelualueita, suojelemalla luontotyyppejä ja uhanalaisia eliölajeja sekä valvomalla ja edistämällä luonnonarvojen huomioimista ympäristöä muuttavissa hankkeissa. Kymenlaakson merkittävimpiä suojelukohteita ovat Itäisen Suomenlahden-, Valkmusan- ja Repoveden kansallispuistot, rannikon lintuvedet sekä Kymijoki (kuva 4). Kymenlaakson viherrakenne muodostuu neljästä laajasta kokonaisuudesta: 1. Kymenlaakson pohjoisosan laaja luonnonaluekokonaisuus o Koostuu pääosin laajoista metsäalueista, joiden sisään jää laajoja järvialtaita ja järvien ja niitä yhdistävien lasku-uomien verkostoja. 2. Kymenlaakson länsiosan peltoalueet o Alueella on vain muutamia pienialaisia yksittäisiä metsävaltaisia luonnonalueita, erityisesti Elimäen viljelylakeudella. Alueet eivät muodosta viherverkostoja. 3. Kymenlaakson kaakkoisosan laaja yhtenäinen metsäkokonaisuus o Alue koostuu pääosin metsistä. Monin paikoin on pieniä järviä ja kallioalueita, joiden välillä on isoja järviä. 4. Kymenlaakson lounaisosan laaja luonnonalue o Alue koostuu sekä metsä- että avosuokohteista (Valkmusan - Kajasuo- Haukkasuovyöhyke). Suuri osa avosuosta on suojelun piirissä ja lännessä vyöhyke liittyy Kymijoen arvokohteisiin. Kotka-Kouvola valtatie 15 pirstoo vyöhykkeen ja jakaa sen lounaiseen sekä koilliseen osaan. Repoveden kansallispuisto on yksi Kymenlaakson tärkeimmistä suojelu- Kuva 3. kohteista. 7

12 Kuva 4. Kymenlaakson yhtenäisten metsien ja peltoalueiden mosaiikki sekä olemassa olevat luonnonsuojelualueet sekä linnuston kannalta merkittäviksi arvioidut alueet 8

13 3. KYMENLAAKSON SINI-VIHERRAKENTEEN YDINALUEET, SINIVIHERYHTEYDET JA KRIITTISET YHTEYSTARPEET 3.1 Pääperiaatteet Ekologisen verkoston selvittäminen maakuntakaavatasolla on yleispiirteistä - tarkastelutaso soveltuu kokonaiskuvan muodostamiseen ekologisesta verkostosta. Selvitys osoittaa yleispiirteisesti sini-viherverkon ydinalueet ja niiden väliset ekologiset yhteydet, joita voidaan hyödyntää maankäytön suunnittelussa. Luontoarvoja ja ekologisen verkoston toimivuutta arvioidaan tarkemmin yleis- ja asemakaavatason selvityksissä. Ekologisen verkoston määrittäminen perustuu kolmeen perusosaan: rakenteellisen, laadullisen ja toiminnallisen kytkeytyneisyyden arviointiin. Ekologinen verkosto ei rajoitu maakunnan rajoihin. Analyysit laadittiin Kymenlaaksoa laajemmalle alueelle (5 km puskurivyöhyke, perustuen luonnon ydinalueiden keskimääräiseen kokoon), jotta maakunnan reuna-alueiden ekologisen verkoston osat ja ylimaakunnallinen kytkeytyminen voidaan tunnistaa. Käytettävien aineistojen tulisi olla maakunnallisessa tarkastelussa koko maakunnan kattavia. Käytettävissä on esimerkiksi paljon lajihavaintotietoja, mutta usein näiden ongelmana on, että ne perustuvat paikallisiin selvityksiin ja ovat siten alueelliselta kattavuudeltaan epätasalaatuisia, mikä asettaa rajoituksia eri lähtöaineistojen käytölle. Lajihavaintotiedot toimivat ekologisen verkoston laadun ja toiminnallisuuden tarkastelun tukena yhdessä luontoasiantuntijoiden paikallistuntemuksen kanssa. Kymenlaakson osalta oman haasteensa ekologisen verkoston määrittämiselle asettaa maakunnan itärajan takana sijaitseva Venäjä, jonka alueelta ei ole juuri käytettävissä aineistoja. 3.2 Rakenteellinen tarkastelu - luonnon ydinalueiden ja yhdysrakenteiden tunnistaminen Tavoitteet Rakenteellisen tarkastelun tavoitteena on selvittää Kymenlaakson sini-viherrakenteen ydinalueet ja niiden väliset ekologiset yhteydet. Tavoitteena on tarkastella koko maakuntaa sekä Kotkan ja Kouvolan kaupunkiseutuja eri tarkkuustasoilla johtuen alueiden erilaisuudesta. Kaupunkiseutujen osalta on tarkoitus tunnistaa niiden pirstoutuneetkin sini-viherverkoston alueet ja -yhteydet, kun taas koko maakunnan tasolla on tarkoituksena on tunnistaa laajat ja rakenteellisesti yhtenäiset luonnon ydinalueet. Kaupunkiseudun tarkemman tarkastelun tarpeellisuus on nostettu esiin mm. siitä näkökulmasta, että maakunnallisessa tarkastelussa kaupunkiseutujen luonnonalueet eivät välttämättä nouse esiin pirstoutuneisuutensa vuoksi Aineistot Rakenteellinen tarkastelu perustuu Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) tuottamaan CORINE Land Cover (CLC) paikkatietoaineistoon. Euroopan laajuinen CLC-aineisto kuvaa maanpeitettä. Resoluutioltaan 20 metrin aineistossa on kuvattuna viisi maankäytön pääluokkaa: rakennetut alueet, maatalousalueet, metsät sekä avoimet kankaat ja kalliomaat, kosteikot ja avoimet suot sekä vesialueet. Hierarkkisen aineiston päätason luokat jakautuvat tarkempiin alatasoihin, tarkimmillaan neljänteen alatasoon Menetelmä 9 Ekologisen verkoston rakenteita selvitettiin ensimmäisessä vaiheessa spatiaalisella rakenneanalyysillä (Morphological Spatial Pattern Analysis, Euroopan komission Joint Research Centren (JRC) kehittämällä Guidos-Toolbox-ohjelmistolla) CLC-maanpeiteaineistosta. Rakenneanalyysi tulkitsee maanpeitettä täysin geometrisesti, tulkiten tästä ruutumuotoisesta aineistosta ekologisen verkoston osia kuvaavia rakenteellisia elementtejä (ks. kuva 5): Ydinalueet ovat laajoja, yhtenäisiä eli katkeamattomia alueita. Ydinalueiden sekä niiden sisällä mahdollisesti sijaitsevien aukkojen tai aukeamien ympärille muodostuvat määritellyn levyiset reunavyöhykkeet (tässä selvityksessä 200 m). 200 metriä on ekologisten verkostojen suunnittelussa yleisesti käytetty viitearvo, jonka sisällä esiintyvät metsissä voimakkaimmat eliöihin kohdistuvat häiriöt (Bennett 2003). Yhdyskäytävät puolestaan yhdistävät ydinalueita toisiinsa. Lisäksi analyysillä voidaan tunnistaa muita harvinaisempia rakenteellisia piirteitä kuten lenkkejä, haaroja ja saarekkeita (yksittäisiä alueita, jotka

14 ovat liian pieniä ollakseen ydinalueita) (kuva 5). Analyysin tunnistamat muut alueet edustavat sellaisia maanpeiteluokkia, joiden ei katsota tässä muodostavan ekologista verkostoa (esim. rakennettu ympäristö). Rakenteelliseen analyysiin valittiin sellaiset maanpeiteluokat, joiden nähtiin voivan muodostavan luonnon ydinaluetta tai niiden välistä yhdysrakennetta (suluissa oleva numerosarja on kyseisen maanpeiteluokan CLC-tunnus): Lehtimetsät kivennäismaalla ja turvemaalla (3111, 3112), havumetsät kivennäismaalla, turvemaalla ja kalliomaalla (3121, 3122, 3123), sekametsät kivennäismaalla, turvemaalla ja kalliomaalla (3131, 3132, 3133) Sisämaan kosteikot maalla ja vedessä sekä avosuot (4111, 4112, 4121) Harvapuustoiset alueet (latvuspeittävyys < 10 %), harvapuustoiset alueet (latvuspeittävyys %) kivennäismaalla, turvemaalla ja kalliomaalla, harvapuustoiset alueet sähkölinjojen alla (3241, 3242, 3243, 3244, 3246) sekä kalliomaat (3320) Laidunmaat, luonnon laidunmaat ja puustoiset pelto- ja laidunmaat (2310, 2312, 2441) Joet ja järvet (5110, 5120) Kuva 5. Ekologisen verkoston rakenneanalyysin periaate. Analyysissa tulkitaan verkoston rakenteellisia elementtejä eri väreillä merkattuihin luokkiin. Kaupunkiseuduilla tarkastelu perustui kaikkiin analyysin tuottamiin rakenteellisiin elementteihin, kun taas koko maakunnasta tarkasteltiin luokista vain merkittävimpiä eli ydin-, reuna- ja käytävärakenteita. Maakuntakaavan tarkastelutason vuoksi ydinalueista valittiin jatkotarkasteluun yli 100 hehtaarin alueet. Kokokriteeri vastaa aiempia esimerkkejä vastaavista tarkasteluista maakuntakaavoissa ja kattaa edustavasti maakunnan erityyppisiä luonnonalueita. Kaupunkiseuduilla jatkoanalyysiin valittiin yli 20 hehtaarin kokoiset alueet riippumatta siitä mitä rakenteellisen analyysin elementtejä ne olivat. Koska maanpeiteaineistot valmistuvat parin vuoden viiveellä lähtöaineistoonsa nähden, käytiin rakenneanalyysin tuottama ydinalueiden verkosto läpi ja korjattiin mahdollisten maanpeitteessä tapahtuneiden muutosten (kuten uudet kiviaineksen ottoalueet, laajat avohakkuut tai uudet rakentuneet ympäristöt) tai analyysissä tapahtuneiden virhetulkintojen osalta. Merialueilla ei voida tarkastella ydinalueiden rakennetta samalla tavalla maanpeiteaineistoon perustuen. Sinirakenteen ydinalueet ovat alueita tai vyöhykkeitä, joilla merialueilta olemassa olevien tietoaineistojen pohjalta tunnistetut luontoarvot keskittyvät alueellisesti voimakkaammin kuin maakunnan merialueilla keskimäärin Rakenteellisen tarkastelun yhteenveto: Työvaiheen aikana tunnistettiin laaja-alaisia, yli 100 hehtaarin laajuisia (kaupunkiseuduilla yli 20 hehtaarin laajuisia) alueita, jotka ovat erilaisia laidunmaita, metsäalueita, kosteikkoja (ml. suot), järviä ja jokia. Nämä alueet kattavat ison osan maakunnan pinta-alasta, eikä tässä työvaiheessa vielä tehty vertailua niiden sisältämien luontoarvojen suhteen. Valikoituneita alueita voisi kuvata yleistäen laajoiksi ja yhtenäisiksi luonnonalueiksi (kuva 6). 10

15 Kuva 6. Rakenteellisessa tarkastelussa tunnistetut luonnon ydinalueet. 3.3 Laadullinen tarkastelu luonnon ydinalueiden arvottaminen Tavoitteet Ekologisen verkoston rakenteellisen analyysin tuloksena valikoitui edellisessä työvaiheessa huomattava määrä laadullisesti erilaisia luonnonympäristöjä, jotka kattavat valtaosan maakunnasta. Esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden näkökulmasta nämä rakenteet ovat kuitenkin heterogeenisiä. Jotta runsaiden rakenteellisten ydinalueiden joukosta voidaan tunnistaa ekologisen kytkeytyneisyyden tai monimuotoisuuden kannalta merkittävimmät alueet, täytyy rakenteellisiin tarkasteluihin yhdistää laadullista tietoa. 11

16 3.3.2 Aineistot Laadullisen arvioinnin spatiaalisena runkona käytettiin SYKE:n Yhdyskuntarakenteen seurantajärjestelmän (YKR) 250 metrin perusruudukkoa. Erilaiset luontoarvotiedot ja niistä lasketut tunnusluvut yhdistettiin ruudukkoon. Laadullisen luontotiedon lähtöaineistona käytettiin seuraavia: Valtakunnan metsien inventointi (MVMI) 2013 (Luonnonvarakeskus LUKE), indikaattoreina puuston keski-ikä, kokonaistilavuus sekä lehtipuiden tilavuus ja sen osuus. Soiden ojitustilanne aineisto (SYKE & MML), jossa suot on luokiteltu ojittamattomiin, ojitettuihin ja turvetuotantoalueisiin. Aineisto kuvaa noin vuoden 2010 tilannetta. Harjut, reunamuodostumat ja pohjavesialueet (SYKE) Luonnonsuojelualueet, Natura 2000 verkoston alueet, soidensuojelun täydennysohjelman ehdotusaineistot, luonnonsuojeluohjelma-alueet (SYKE/ELY) Huomionarvoiset lajihavainnot (ELY/SYKE) Maakunnallisesti ja valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet (ehdotus) (MAPIOtyöryhmä, Ympäristöministeriö) Valtakunnallisesti ja kansainvälisesti tärkeät lintualueet (FINIBA, IBA, RAMSAR) (BirdLife Suomi) Vedenalaisen luonnon monimuotoisuuden inventointi VELMU (SYKE) Pintavesien ekologinen tila 2013 (ELY/SYKE) Merenpohjan eliöstön esiintymistodennäköisyysmallit (SYKE) Kalojen lisääntymisaluemallit (SYKE/LUKE) HELCOM HUB biotooppiluokiteltu merialueiden inventointidata (Metsähallitus, SYKE, HELCOM) Riutat, suistot, laguunit, hiekkasärkät, vedenalaiset harjut (Metsähallitus, SYKE, GTK, Finmarinet) Petolintujen rengastusaineistot ja sääksen pesäpaikat (Luonnontieteellinen keskusmuseo) Paikallisesti, maakunnallisesti, valtakunnallisesti ja kansainvälisesti arvokkaat geologiset muodostumat ja geologiset pienkohteet Maakunnan liiton aineistot luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaista kohteista ja alueista Maakunnallisesti merkittävien ydinalueiden tunnistaminen Rakenteellisen analyysin tuloksena syntyneiden alueiden rajausta tarkennettiin laadullisessa tarkastelussa laaditun luontoarvoja kuvaavan 250x250m ruutuaineiston avulla iteratiivisesti siten, että ydinalueista poistettiin osia (ruutuja), joilla ei ollut todettu erityisiä luontoarvoja, ja puolestaan lisättiin mahdollisesti rakenteellisessa analyysissä tunnistamattomia osia, joilla puolestaan oli todettuja tai keskimääräisesti edukseen poikkeavia luontoarvoja. Tarkastelun tuloksena muodostettiin lopulta rakenteellisista luonnon ydinalueista edelleen laadullisesti parhaiten kytkeytyvät ydinosat. Tämän hienosäädön tuloksena ydinalueista karsiutui pois esimerkiksi huomattavasti nuorta/harvennettua tyypillistä talousmetsää tai voimakkaasti ojitettuja soita. Sinirakenteen ydinalueet muodostettiin samasta ruututason laadullisesta luontoarvotiedosta käyttäen paikkatieto- ja tilastollisia menetelmiä merkittävimpien keskittymien perusteella. Ruutuaineiston perusteella luotiin ns. luontoarvokanta, jossa käytössä olleiden paikkatietoaineistojen perusteella saatiin muodostettua koko maakunnan kattava 250x250 metrin ruudukko ja kullekin ruudulle lisättiin erilaisia luonnon monimuotoisuutta kuvaavia arvoja. Yhteensä luontoarvokannassa on 84 erilaista lukuarvoa tarkastelualueen jokaiselle ruudulle ( kpl), joiden perusteella voidaan monipuolisesti analysoida sekä kyseisen ruudun että laajempien ydinalueiden luontoarvoja. Luontoarvokannan kuvaus on esitetty liitteessä 2. Luontoarvokannan pohjalta ruututasolle laskettiin myös vertailuaineistoksi Zonation-ohjelmistolla ABF-menetelmällä (Additive Benefit Function) yksinkertaiset luontoarvojen prioriteettiarvot (kuva 7). Lähtötietoina käytettiin samoja 250 metrin ruututasolle kerättyjä luontoarvotietoja. Zonation on käytännössä monikriteerisen päätöksentekoanalyysin ohjelmisto, jolla ensisijaisesti on tutkittu suojeluarvojen spatiaalista priorisointia. Zonation ei kuitenkaan sovellu varsinaiseen maisematason kytkeytyvyyden analysointiin (Lehtomäki ym. 2016). Zonation-ajojen tuloksia käytettinkin tässä yhteydessä ydinalueiden tasolla (ydinalueiden sisäinen luontoarvojen prioriteetti) vertailuaineistona ydinalueille lasketuille luontoarvoindikaattorien eri indekseille. 12

17 Kuva 7. Zonation-ohjelmistolla tehty laji- ja elinympäristöpiirteiden priorisointi. 13

18 Luontoarvokannan avulla muodostettiin merelle luonnon ydinalueet ja vertailtiin keskenään ydinalueiden laatua yhdistämällä ruututasolta keskeiset tunnusluvut aluetasolle. Ruututason aineiston yleistäminen koko ydinalueen laatua kuvaavaksi tunnusluvuksi on havainnollistettu kuvassa 8. Edellä kuvatun laadullisen tarkastelun avulla saatiin muodostettua luonnon ydinalueiden biodiversiteettiä kuvaavat indeksiarvoja useiden eri tekijöiden osalta, joiden avulla ydinalueita keskinäistä tärkeyttä on helppo vertailla sekä numeroarvoina että visuaalisesti karttatarkasteluna. Kuva 8. Luonnon ydinalueiden laadullisen tarkastelun työvaiheen tilannekuva. Mitä tummemman värin ydinalue on saanut, sitä suuremman indeksiarvon se on saanut eri luonnon monimuotoisuutta kuvaavien aineistojen perusteella. 14

19 Maakunnallisesti merkittävien luonnon ydinalueiden verkosto luotiin laadullisen tarkastelun perusteella asiantuntijatyönä. Tässä yhteydessä rakenteellisessa tarkastelussa tunnistettuja ydinalueita tarkasteltiin erikseen sekä vesiluonnon monimuotoisuutta kuvaavilla indikaattoreilla (sinirakenne) että maaluontoa kuvaavilla indikaattoreilla (viherrakenne). Työvaiheen aikana osoittautui, että valittaessa sekä sinirakenteen että viherrakenteen monimuotoisuutta kuvaavien indikaattorien perusteella edustavin 50 % rakenteellisen analyysin tunnistamista ydinalueista, saavutetaan maakunnan tasolla kattava ja alueellisesti melko tasapainoisesti jakautunut ydinalueiden verkosto. Mikäli valinta olisi kohdistettu esimerkiksi vain edustavimpaan neljännekseen alueista, verkostosta olisi tullut huomattavan harva ja sen ulkopuolelle olisi jäänyt useita alueita, joilla on huomattavia luontoarvoja. Lopputuloksena Kymenlaaksosta ja välittömästi maakunnan rajan ulkopuolelta valikoitui noin km 2 ydinalueita, jotka ovat sekä maa- että vesiluonnon kannalta monimuotoisia, ydinalueiden parhaimmistoa (Kuva 9). Pohjoiset metsäalueet I Salpausselkä Rannikon kosteikot Ulkosaaristo Kuva 9. Kymenlaakson siniviherrakenteen laadullisesti edustavimmat ydinalueet. Ydinalueryhmittymien nimitykset on kuvattu tekstissä, ryhmien rajaukset (vihreät soikiot) ovat vain suuntaa antavat. 15

20 Ydinalueiden verkostossa on havaittavissa karttatarkastelun ja alueiden ominaisuuksien tarkastelun perusteella ekologisilta ominaisuuksiltaan samankaltaisten alueiden ryhmittymiä. Alueet on nimetty kuvaan 9 ja kuvattu seuraavassa lyhyesti: Maakunnan pohjoisosan melko yhtenäinen edustavien ydinalueiden verkosto (pohjoiset metsäalueet) koostuu laajoista, osin erämaisistakin metsäalueista ja puhdasvetisistä järvialueista, jotka sijoittuvat pääosin II Salpausselän pohjoispuolelle. I Salpausselän pohjoispuolella erottuu toinen luontoarvoiltaan edustavien ydinalueiden itä-länsisuuntainen ketju (I Salpausselkä), joka jatkuu Kymenlaakson ulkopuolelle naapurimaakuntiin. Maakunnan itärajalle I Salpausselältä kohti kaakkoa ja Venäjän rajaa sijoittuu melko yhtenäinen metsäalueiden vyöhyke, jossa tosin osa alueista sijaitsee maakunnan rajan ulkopuolella (itäiset metsäalueet). Kymenlaakson eteläosassa on lähinnä laajoista luonnontilaisista suoalueista (mm. Valkmusan kansallispuisto ja Kajasuo) koostuva edustavien ydinalueiden vyöhyke (eteläinen suovyöhyke). Kymenlaakson rannikon jokisuistoista ja muista matalista ja luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaista lahdista ja näiden rantametsistä koostuva ryhmä (rannikon kosteikot) on sini- ja viherrakenteen, maa- ja vesiluonnon vaihettumisvyöhykettä. Alueella on merkitystä etenkin linnuston kannalta, sillä useat mukaan valikoituneista kosteikoista sijaitsevat tärkeällä lintujen päämuuttoreitillä. Ulkosaariston saarten, luotojen ja näiden läheisten matalikkojen muodostamat ydinalueet ovat Kymenlaakson meriluonnon edustavimpia alueita Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa ja sen lähialueilla Laadullisen tarkastelun yhteenveto: Työvaiheen aikana hyödynnettiin mahdollisimman laaja-alaisesti sekä maa- että vesiluonnon monimuotoisuutta kuvaavia paikkatietoaineistoja ja aineistojen avulla valittiin paikkatietoanalyysin tuloksena rakenteellisen tarkastelun laajoista ja yhtenäisistä luonnon ydinalueista luonnon monimuotoisuuden kannalta edustavimmat alueet. Lopputuloksena Kymenlaaksosta ja välittömästi maakunnan rajan ulkopuolelta valikoitui noin km 2 ydinalueita, jotka ovat sekä maa- että vesiluonnon kannalta monimuotoisia, ydinalueiden parhaimmistoa (Kuva 8). Valikoidut ydinalueet olivat laadullisesti edustavin 50 % kaikista ydinalueista, kun kriteerinä käytettiin yhdistelmää kaikista käytössä olleista luontoarvokannan monimuotoisuutta kuvaavista indekseistä. Sekä manner- että merialueella laadullisesti edustavimmat ydinalueet sisältävät sekä maa- että vesialueita, mutta manneralueilla erilaiset maaluontotyypit ovat enemmistönä kun taas merialueella ydinalueiden pinta-alasta enemmistö on erilaisia saarien ja luotojen ympärille sijoittuvia matalan veden vesiluontotyyppejä. Usein laadullisesti edustavan ydinalueen ydin muodostuu luonnonsuojelualueista, mutta ei kaikissa tapauksissa. 3.4 Maakuntakaavoituksessa huomioitavia seikkoja luonnon ydinalueiden kannalta Tässä selvityksessä tunnistetut laadullisesti edustavat luonnon ydinalueet sijoittuvat pääasiassa sellaisille alueille, joille ei voimassa olevissa Kymenlaakson maakuntakaavoissa ole osoitettu merkittävässä määrin luonnon ydinalueiden luontoarvojen turvaamisen kannalta ristiriitaista maankäyttöä. Ydinalueiden nykyinen vallitseva maankäyttö on jo lähtökohtaisestikin vähäistä, sillä ydinalueiden määrittelyssä on karsittu pois taajama-alueet, teollisuusalueet yms. voimakasta ihmisperäistä häiriötä aiheuttavat toiminnot. Alla on tarkasteltu alueittain luonnon ydinalueilla huomioitavia tai kehitettäviä kohteita. Alla olevien kuvien pohjakarttana ovat Kymenlaakson nykyisen ajantasamaakuntakaavan aluevaraukset sekä liikenneväylät. Ydinalueiden muodostamat laajemmat kokonaisuudet on nimetty samoin kuin kuvassa 8. Viheryhteyksien osalta kehittämiskohteet on mainittu yhteyksien kuvauksen yhteydessä luvussa Pohjoiset metsäalueet: Alueella sijaitseva Vekaranjärven alue ja sen ympärillä oleva melualue heikentävät ympäröivien luonnon ydinalueiden laatua, mutta toisaalta toiminta on jatkunut alueella jo pitkään. Meluhaittojen vähentämiseen tulee pyrkiä alueen toimintojen yksityiskohtaisemmassa suunnittelussa. 16

21 Kuva 10. Pohjoisten metsäalueiden luonnon ydinalueet. Maakuntakaava esitetty ydinalueiden alla. I Salpausselkä: I Salpausselkää seuraavien luonnon ydinalueiden ketjun kannalta niiden keskiosaan sijoittuva Kouvolan kaupunki lähiseutuineen muodostaa merkittävimmän estevaikutuksen ja toisaalta nykyinen asutus on jo pirstonut kaupungin läheisiä ydinalueita melko pieniksi. Alueen maankäytön suunnittelussa on tärkeää turvat itä-länsisuuntaiset viheryhteydet etenkin Salpausselän pohjoispuoleisella vyöhykkeellä. Kuva 11. Salpausselän sekä Kouvolan kaupungin alueen luonnon ydinalueet. Maakuntakaava esitetty ydinalueiden alla. Itäiset metsäalueet: Alueen nykyisessä maakuntakaavoituksessa ei ole erityisiä huomioitavia seikkoja ydinalueiden kannalta. Eteläinen suovyöhyke: Vyöhykkeen luonnontilaiset tai luonnontilaltaan vain vähän muuttuneet suoalueet tulee säilyttää vähintäänkin ennallaan, mutta mahdollisuuksien mukaan tulisi myös harkita uusien suojelualuei- 17

22 den perustamista. Kotkan ja Inkeroisten välille valtatien 15 varteen suunniteltavien laajempien maankäyttöhankkeiden yhteydessä tulee kiinnittää erityistä huomiota lounas-koillinen suuntaisten ekologisten yhteyksien säilymiseen. Kuva 12. Eteläisen suovyöhykkeen luonnon ydinalueet. Maakuntakaava esitetty ydinalueiden alla. Rannikon kosteikot: Haminan ja Kotkan kaupunkien läheisyydessä olevat rakentamattomat matalat ranta-alueet tulisi pyrkiä mahdollisuuksien mukaan säilyttämään rakentamattomina, ja osoittamaan niitä ympäröivät maa-alueet virkistys- ja suojelukäyttöön. Maakuntakaavan yleispiirteisyys huomioiden alueet voivat sisältyä osin myös taajama-alueisiin, jolloin kohteiden tarkempi suunnittelu jää tarkempien kaavatasojen asiaksi. Ulkosaaristo: Alueen nykyisessä maakuntakaavoituksessa ei ole erityisiä huomioitavia seikkoja ydinalueiden kannalta. Alueelle maakuntakaavassa (kauppa ja merialue) osoitettu luo-v merkintä (vedenalaisen luonnon monimuotoisuuden kannalta erityisen tärkeä alue), Haapasaaren ja Ulko-Tammion ympäristön riutta-alueet, huomioi hyvin alueen erityiset arvot. Merkinnän laajentamista koilliseen voisi harkita tarkempien selvitysten perusteella. 3.5 Siniviherverkoston yhteyksien tunnistaminen Menetelmä 18 Ydinalueiden välisiä toiminnallisia viheryhteyksiä määriteltiin kustannusreititysanalyysillä, jossa maastossa kulkemisen kustannukset eläimistölle määriteltiin kahdella tavalla: 5. Maanpeiteaineiston pohjalta. Periaatteena: mitä luonnontilaisempi tai luonnonmukaisempi maanpeite, sitä suotuisampi alue on eliöstön liikkumisen kannalta. 6. Väre & Krisp (2005) mukaillen. Periaatteena: erilaisilla rakennetun ympäristön elementeillä (erikokoiset tiet, radat, teollisuusalueet, asuinalueet, jne) on erisuuruinen estevaikutus eliöstön liikkumiselle. Esimerkiksi moottoriteiden estevaikutus on hyvin korkea, mutta esimerkiksi metsäautoteillä ei käytännön vaikutusta ole. Ekologisten yhteyksien tavoiteleveydeksi asetettiin vähintään 200 metriä. Iteratiivisessa prosessissa määriteltiin todennäköisimmät (= kulultaan helpoimmat eli kustannukseltaan matalimmat) reitit kaikkien rakenteellisessa analyysissä määriteltyjen yli 100 hehtaarin luonnon ydinalueiden välille ja tarkasteltiin tehokkaimpien reittien kumulatiivista kertymää eri ekologisille käy-

23 täville. Analyysi mukailee betweenness centrality -tyyppistä lähestymistapaa, eli kuvaa käytännössä eri reittien keskeisyyttä verkoston välittävinä reitteinä. Oheisessa kartassa on esitetty menetelmien 1) ja 2) tulosten keskiarvona voimakkaimmat ekologisten käytävien tai yhteyksien keskittymät (kuva 13). Kuva 13. Ydinalueiden välisten ekologisten viheryhteyksien tunnistamisessa käytetyn kustannusreititysanalyysin tulos. Kuvassa reitin tummuus kuvaa sen tärkeyttä analyysin perusteella. Edellä kuvatun analyysin tuloksena syntyneeseen ekologisten viheryhteyksien verkostoon tulee suhtautua kriittisesti, eikä analyysin tulosta kannata vielä yleistää maankäytön suunnittelun apuvälineeksi. Kustannusreititysanalyysi tuotti runsaan joukon erilaisia reittejä, jotka yleistäen kuvaavat todennäköisimpiä reittejä sellaisille eliölajeille, jotka karttavat vesistöjä ja ihmisperäistä häiriötä. Analyysin tuloksena syntynyt verkosto ei kuitenkaan kuvaa suoraan esimerkiksi hirvieläinten reittejä, sillä analyysissä ei huomioitu hirvieläinten laidunalueiden sijaintia, eläinkantojen yksilötiheyksiä tai paikkatietotarkastelun kannalta liian pienialaisia, mutta todellisuudessa 19

24 suuresti vaikuttavia tekijöitä (esimerkiksi riista-aidat). Myös ylimaakunnalliset yhteydet ilmenevät analyysissä aliedustetusti, sillä analyysissä käytettiin ensisijaisesti vain Kymenlaaksosta olevia aineistoja. Siniyhteyksien kannalta reittien analysointi on viheryhteyksiä yksinkertaisempaa, sillä erilaiset järvet ja kosteikot ovat luonnollisesti puro- ja jokiketjujen toisiinsa kytkemiä. Merialueella sinireittien määrittely ei ole yhtä yksiselitteistä kuin mantereella joki-/puroreittien avulla, sillä lajisto pystyy pääasiassa levittäytymään vapaasti koko vapaan merialueen kautta paikasta toiseen. Lisäksi jokisuistojen biotoopeilla ja ulkomeren biotoopeilla on harvoin ekologista yhteystarvetta keskenään, sillä alueille on erikoistunut oma lajistonsa. Poikkeuksia toki on, esimerkiksi kalojen kutuvaellukset tai vesilintujen pesimis-/ja ruokailualueet, mutta näiden lajien liikkuminen ulkomeren ja rannikon välillä ei ole estynyt kuin poikkeustapauksissa. Saarien ja matalikkojen vedenalaisilla, lajistollisesti monimuotoisilla luontotyypeillä on kuitenkin monia näille luontotyypeille erikoistuneita lajeja, joilla voi olla muita lajeja heikompi levittäytymiskyky ja joille syvän meren alueet muodostavat vaikeammin ylitettäviä esteitä. Esimerkiksi vedenalaiset näkinpartaisniityt ja rakkoleväyhteisöt ovat uhanalaisia luontotyyppejä, joille on erikoistunut myös oma eläinlajistonsa. Usein saariketjut ja mereen työntyvät harjut jatkuvat veden alla selvästi ympäristöstään erottuvina, luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaina alueina, jotka tulee huomioida merialueen suunnittelussa. Kymenlaakson siniverkostossa on kuitenkin yhä lukuisia kalojen vaellusesteitä. Manneralueen tärkeiksi siniyhteyksiksi määritettiin laadullisesti edustavia luonnon ydinalueita yhdistäviä jokireittejä ja näihin liittyviä järviketjuja. Merialueella siniyhteyksien määrittelyn avulla pyrittiin yhdistämään vesiluonnon kannalta monimuotoiset luonnon ydinalueet. Merialueen siniyhteyksien määrittelyssä otettiin huomioon vedenalaisen luonnon kartoituksissa (VELMU) todetut monimuotoisuuden kannalta arvokkaat alueet sekä kustannusreititysanalyysin osoittamat merialueelle sijoittuvat ydinalueiden tärkeät yhteydet. Manneralueen siniyhteyksien määrittämisessä otettiin huomioon vesistöjen ekologinen tilaluokitus, asiantuntijoiden ja sidosryhmien osallistavassa työpajassa esiin nostamat tärkeät virtavedet sekä sinirakenteen laadullisten kriteerien osalta edustavien luonnon ydinalueiden kytkeytyminen. Maakuntatason suunnittelua varten siniviherverkostoa tarkasteltiin ja jatkojalostettiin asiantuntijatyönä, jossa otettiin huomioon sidosryhmiltä saatu tieto tärkeistä yhteyksistä, ympäröivien maakuntien tilanne niiden tunnistettujen viheryhteyksien kannalta sekä käytettävissä olleet erilaiset lähtötietoaineistot. Tämä työvaihe on kuvattu tarkemmin seuraavissa luvuissa Tärkeimpien sini-viheryhteyksien muodostaminen Vaihe 1: Esikarsinta ja maakunnan ulkopuolen yhteydet Kustannusreititysanalyysin tuottamista luonnon ydinalueiden välisistä viheryhteyksistä valittiin asiantuntijatyönä voimakkaimmin esille nousseet reitit ja sellaiset yhteydet, jotka mahdollisimman hyvin yhdistävät laadullisesti edustavat luonnon ydinalueet toisiinsa maakunnan sisällä sekä toimivat yhteyksinä naapurimaakunnista tunnistettuihin merkittäviin luonnon ydinalueisiin tai ylimaakunnallisiin yhteyksiin. Kustannusreititysanalyysin tuloksissa näyttäytyy voimakkaimpana I Salpausselkää seuraava yhteys Kouvolan alueella, Kouvolan länsipuolelle sijoittuva pohjoisilta metsäalueilta etelään ja edelleen lounaaseen suuntautuva yhteys sekä suunnilleen Kausala-Elimäki-Inkeroinen alueelle sijoittuva luode-kaakko suuntainen reitti. Kustannusreititysanalyysi etsii helpoimpia, eli vähiten esteellisiä yhteyksiä kaikkien eri ydinalueiden välille. Suurelle osalle maakunnan eteläosien ja luoteisosien ydinalueiden välille nopein yhteys löytyy Elimäen peltoalueiden rajaamien metsäisten saarekkeiden kautta, sillä esimerkiksi Kymijoen varrella on runsaasti rakennetun ympäristön rakenteita Elimäen suuntaan verrattuna. Tämä selittää Elimäen alueen korostumista analyysissä. Naapurimaakuntien maakuntakaavoissa on seuraavia Kymenlaakson puolelle jatkuvia viheryhteyksiä, ekologisia yhteyksiä tai merkittävämpiä viheralueita: 20

25 Päijät-Hämeen maakuntakaava 2014: Viheryhteys Uusikylä 2, Ekologisen verkoston kannalta tärkeä viheryhteystarve VT12 puolelta toiselle. Yhteystarve sijoittuu lähelle Kymenlaakson rajaa, mutta sen merkitys on lähinnä Päijät-Hämeen sisäinen, valtatien estevaikutukseen liittyvä merkintä. Myös Heinolan Paistjärven retkeilyalue on merkittävä Kymenlaaksoon rajautuva viheraluemerkintä. Etelä-Savon 2. vaihemaakuntakaava 2016: Kaavassa osoitettu viheryhteystarpeita, mutta ei Kymenlaakson rajalla tai rajan ylitse Repoveteen liittyen on esitetty MATKAILUN KANSAINVÄLISTÄMISEN PAINOPISTEALUE merkintä, josta kaava määräys kuuluu: Kehittämisvyöhykemerkinnällä osoitetaan maakunnan matkailun kansainvälisesti merkittävimpien matkailukokonaisuuksien kehittämis- ja suunnittelutarvetta. Matkailun kehittämistoimet tulee kytkeä osaksi olemassa olevaa palvelu- ja yhdyskuntarakennetta. Matkailupalvelujen kansainvälistäminen tulee toteuttaa ylimaakunnallisena yhteistyönä. Suunnittelussa on kiinnitettävä erityistä huomiota: o julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyöhön ja työnjakoon o vesistöjen ja ainutlaatuisen järviluonnon kansainväliseen rooliin ja kestävään kehittymispotentiaaliin o verkostoitumiseen, olemassa olevan keskusverkon, palvelu- ja yhdyskuntarakenteen ja niitä tukevien asiointi- ja palvelualueiden ja ketjujen hyödyntämiseen ja kehittämiseen o liikennejärjestelyihin sekä yhdyskuntatekniseen huoltoon o muihin alueen oloista johtuviin erityisiin tarpeisiin o luonnon- ja kulttuuriympäristöjen erityisarvojen turvaamiseen ja tunnetuksi tekemiseen sekä o ulkoilureittien ja retkeilyvarustuksen suunnitteluun ja ylläpitoon Etelä-Karjalan maakuntakaava 2010: viheryhteystarve/ekologinen käytävä Kivijärvi Itäinen Suomenlahti. Yhteystarve tulee maakuntarajalle Luumäen keskustan lounaispuolella, liittyy Kymenlaakson puolen luonnon ydinalueisiin. viheryhteystarve/ekologinen yhteystarve Kuolimo Repovesi yhteys Repoveden kansallispuistoon. Yhteystarve tulee maakuntarajalle maakunnan koillisosassa ja liittyy Repoveden kansallispuiston alueen luonnon ydinalueeseen. Itä-Uudenmaan maakuntakaava 2010 ja Uudenmaan maakuntakaava: Kymijoen maisema-alueet ja Natura-alue jatkuvat molempien maakuntien puolella Kaavassa osoitettu viheryhteystarpeita, mutta ei Kymenlaakson rajalla tai rajan ylitse. Pyhtään Ruotsinkylän välillä Uudenmaan puolella useita laajoja metsätalousvaltaisia alueita (M), maa- ja metsätalousvaltaisia alueita, joilla on erityistä ulkoilun ohjaamistarvetta (MU), maa- ja metsätalousvaltaisia alueita, joilla on erityisiä ympäristöarvoja (MY) sekä luonnonsuojelualueita. Uudenmaan siniviherverkoston tavoitetila 2010 ja Uudenmaan maakuntakaava: Edellä kuvatut naapurimaakuntien viheryhteystarpeet sijoittuvat Kymenlaaksossa alueille, joissa on jo valmiiksi laajoja luonnonsuojelualueita/viheralueita, tai joille ei ole erityisiä maankäyttöpaineita. Kymenlaakson länsipuolelle sijoittuvat Itä-Uudenmaan maakuntakaavassa osoitetut laajojen erilaisten M-alueiden ja luonnonsuojelualueiden keskittymä sijoittuu alueelle, mihin viheryhteyksien kustannusreititysanalyysi osoitti tärkeän viheryhteyden. Muita merkittäviä ylimaakunnallisia siniviherrakennekokonaisuuksia, jotka on huomioitu laadittaessa Kymenlaakson siniviherrakenteen tavoitetilaa, ovat: Green Belt of Fennoscandia: Fennoskandian vihreä vyöhyke on rajat ylittävää yhteistyötä luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi. 21

26 Fennoskandian vihreä vyöhyke on nykyisten ja suunniteltujen luonnonsuojelualueiden ketju Suomen, Norjan ja Venäjän rajaseuduilla. Maiden välinen kolmikantainen yhteistyö perustuu yhteisymmärryspöytäkirjaan, jonka Suomen osalta on allekirjoittanut ympäristöministeriö. Vihreän vyöhykkeen yhteistyö on osa YK:n biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen toimeenpanoa. Yhteistyön tavoitteena on luoda Fennoskandian vihreästä vyöhykkeestä rajat ylittävän luonnonsuojeluyhteistyön malli sekä lisätä alueen tunnettavuutta sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Fennoskandian vihreä vyöhyke on Euroopan vihreän vyöhykkeen pohjoisin osa. Suomessa vihreää vyöhykettä edistävät laaja valtakunnallisten ja alueellisten toimijoiden verkosto sekä ympäristöministeriön nimittämä kansallinen vihreän vyöhykkeen työryhmä. Työryhmän puheenjohtajana toimii Metsähallituksen pääjohtaja Pentti Hyttinen TOPCONS projektissa valmistuneet materiaalit: TOPCONS on suomalais-venäläinen yhteishanke, jossa kehitetään uutta karttapohjaista työkalua merialueiden kestävän käytön suunnitteluun. Suunnittelutyökalun avulla ihmistoiminnot ja luontoarvot voidaan sovittaa yhteen. Tavoitteena on luoda työkaluja, joiden avulla ennustetaan ja kartoitetaan herkkien ja monimuotoisten vedenalaismaisemien sijainnit ja suunnitellaan ekosysteemiperusteista vesialueiden hoitoa ja käyttöä. Vaihe 2: Työpaja sidosryhmille ja tilaajalle Hankkeen sidosryhmille pidettiin työpaja Työpajan tavoitteena oli saada työhön paikallisilta asiantuntijoilta paikallisten olosuhteiden paras asiantuntemus, linkittää tämä yksityiskohtainen tieto maakuntatasoiseen tarkasteluun ja saada keskeisten sidosryhmien arvio lähtötietojen tasosta. Merkittävä rooli työpajalla oli myös avata yhteinen keskustelu toivottavasta siniviherverkoston tavoitetilasta ja mahdollistaa vuorovaikutus ja osallistaminen siniviherverkon tavoitetilan suunnittelun osalta. Osallistujat tunnistivat siniviherverkon arvokokonaisuuksia ja kehitettäviä kohteita ja arvioivat niitä kaavan tavoitteisiin verraten. Työpajassa syntynyt maiseman yleispiirteitä kuvaava kartta (kuva 14) kokoaa osallistujien tunnistamat arvokkaat kokonaisuudet yhteen kuvaan. Työpajan tulokset ovat tämän raportin liitteenä 1. Työpajassa nostettiin esiin seuraavia siniviherverkoston toiminnan kannalta huomionarvoisia kohteita ja yhteyksiä: Teema merialue ja rannikko : Jokisuistojen ja rannikon arvokkaat kohteet (mm. Salminlahti) Itäisen Suomenlahden kansallispuiston alueelle sijoittuvia saaria, joilla useita eri arvotekijöitä Myös muiden kuin Kymijoen huomioiminen vaelluskalakohteina Teema joet ja järvet : Vaelluskalavesistöinä Summanjoki ja Virojoki-Saarasjärvenoja Kymijoki Valkealan reitti Laadultaan erinomaiset kirkasvetiset järvet mm. maakunnan pohjoisosassa ja Haminan pohjoispuolella sekä Kyynelmysjärvi Teema metsät : Repoveden alue Valkmusan alue Laajat metsäkokonaisuudet pohjoisessa ja idässä Kymenlaakson rajojen ulkopuolella Loviisa Lapinjärvi alueella sijaitseva Etelä-Suomen mittakaavassa huomattavan suuri ja yhtenäinen metsäalue Teema suot ja harjut : 22

27 I ja II Salpausselät (mm. paahdeympäristön lajien kannalta) Valkmusan suokokonaisuus, ml. Kajasuo Kouvolan kaakkoispuolelle sijoittuva suokokonaisuus Kotkan länsipuolella sijaitsevat merelle työntyvä niemet/harjut Teema viljelysmaat ja kulttuuriympäristö : Elimäen peltoaukean linnustollinen merkitys Vaalimaanjokilaakso Useita kulttuurisesti ja maisemallisesti arvokkaita yksilöityjä alueita, mm. Lyöttilän ja Haapa-Kimolan - Perheniemen alueet 23

28 Kuva 14. Siniviherverkoston toiminnan kannalta huomionarvoisia kohteita ja yhteyksiä. Työpajan yhteenvetokartta. 24

29 Vaihe 3, tavoitetilan määrittely: Yleistetty yhteenveto edellisistä työvaiheista ja kriittisten alueiden määrittely Lopuksi edellä esitetyistä analyyseistä, työpajan tuloksista ja asiantuntijatyönä todetuista yhteyksistä ja yhteystarpeista muodostettiin yleistetty yhteenveto, joka toimii Kymenlaakson siniviherverkoston tavoitetilana. Viheryhteyksiä tarkasteltiin konsultin sisäisessä työpajassa erilaisiin lähtöaineistoihin peilaten. Tässä yhteydessä tarkasteltiin myös mm. tien E18 riista-aidat/riistankulkuyhteyksien sijoittumista, hirvieläinonnettomuuksien sijoittumista sekä maakuntatasolla suurimpien ekologisten yhteyksien esteiden sijoittumista (kaupungit, moottoritiet). Tarkastelussa otettiin huomioon myös sidosryhmätyöpajassa esiin nostetut viheryhteyksiin liittyvät kommentit. Maakuntakaavan tarkkuustason ja reititysanalyysin yleispiirteisyyden vuoksi valikoidut viheryhteydet yleispiirteistettiin siten, että ne noudattelevat esimerkiksi maakunnallisia suurmaiseman elementtejä (Salpausselät, rannikkolinja), mikäli niillä on tavoiteltu nimenomaan näihin liittyvien yhteyksien turvaamista. Viheryhteyksien yleispiirteistämisessä otettiin huomioon niiden merkitys laadullisesti edustavien ydinalueiden yhteystarpeina, minkä vuoksi joitain kustannusreititysanalyysin osoittamia reittejä yleistettiin yhdistämään ydinalueita toisiinsa paremmin. Kustannusreititysanalyysin menetelmästä johtuen se ei sovellu kaikkien laadullisesti edustavien ydinalueiden välisten reittien muodostamiseen, sillä se ei huomioi tiettyihin elinympäristöihin sitoutuneiden lajien ja lajiryhmien hyvin lajikohtaisia liikkumistarpeita. Esimerkiksi kalat voivat liikkua vesialueelta toiselle vain vesistöjä pitkin ja rannikon kosteikkojen lajiston liikkuminen elinympäristöstä toiseen tapahtuu rannikkolinjan muotoja seuraillen kosteikolta toiselle (pl. esimerkiksi linnut, jotka voivat ylittää lentäen epäsuotuisia alueita). Tällaisten tärkeimpien yhteyksien tunnistaminen ja kartalla osoittaminen ei sen vuoksi pohjautunut kustannusreititysanalyysiin, vaan puhtaasti asiantuntijatyönä tehtävään kartta- ja paikkatietotulkintaan. Edellä kuvatun prosessin perusteella maakunnasta oli tunnistettavissa neljä noin itälänsisuuntaista viheryhteyttä, jotka jatkuvat Kymenlaaksosta ympäröiviin maakuntiin sekä kolme etelä-pohjoissuuntaista viheryhteyttä (kuva 15). 25

30 Kuva 15. Kymenlaakson luonnon ydinalueet, niiden väliset sini- ja viheryhteydet sekä yhteyksien kannalta kriittiset kohdat sekä vaellusesteet. Viheryhteyksien numerointi viittaa kuvan alla olevaan yhteyksien tekstikuvaukseen. 1. Pohjoisen metsävyöhykkeen viheryhteys. II Salpausselkää seuraava viheryhteys, joka yhdistää Repoveden kansallispuiston Päijät-Hämeen puolella sijaitsevaan Paistjärven retkeilyalueeseen. Viheryhteys yhdistää toisiinsa myös maakunnan pohjoisosan metsäalueet. Viheryhteyden sijoittumisen perustelu: Ylimaakunnallisten yhteyksien turvaaminen, kustannusreititysanalyysi, työpajan palaute. 26

31 Huomioitavaa maakuntakaavoituksessa: ei erityisiä ongelmakohtia/uhkatekijöitä. 2. I Salpausselkää seuraava viheryhteys, joka yhdistää Salpausselän pohjoispuolelle sijoittuvat luonnon ydinalueet. Etelä-Suomen halki kulkevana harjujaksona molemmilla Salpausselillä on luontaisesti suuri merkitys eliölajien ylimaakunnallisena leviämisreittinä. Harjualueella on lisäksi tärkeä merkitys mm. paahdeympäristönä ja paahdeympäristöihin sopeutuneiden lajien leviämisreittinä elinympäristölaikulta seuraavalle. Kustannusreititysanalyysi korosti etenkin reitin itä- ja keskiosaa, länsiosan heikompi korostuminen johtui todennäköisesti maakunnan ulkopuolisten aineistojen puuttumisesta. Viheryhteyden sijoittumisen perustelu: Ylimaakunnallisten yhteyksien turvaaminen, kustannusreititysanalyysi, työpajan palaute. Huomioitavaa maakuntakaavoituksessa: Yhteyden toiminnan turvaaminen Kouvolan alueella 3. Kotkan ja Haminan pohjoispuolen laajojen suoalueiden kautta kulkeva yhteys, joka liittyy Uudenmaan puolella oleviin laajoihin luontoalueisiin, sekä toisaalta Kymenlaakson maakunnan itärajalla oleviin yhtenäisistä metsäalueista koostuviin luonnon ydinalueisiin. Etenkin viheryhteyden länsiosa nousi selvästi esiin maanpeiteaineistoon perustuvassa kustannusreititysanalyysissä. Viheryhteyden sijoittumisen perustelu: Ylimaakunnallisten yhteyksien turvaaminen, kustannusreititysanalyysi, laadullisesti edustavien ydinalueiden yhdistäminen. Huomioitavaa maakuntakaavoituksessa: yhteyden toimivuuden turvaaminen erityisesti Vt15 alueella. Nykyisessä maakuntakaavassa viheryhteystarve Kymijoki-Kajasuo on sijoitettu kaavakartalla hyvään kohtaan viheryhteyden kannalta. 4. Rannikkovyöhykettä seuraava viheryhteys. Yhdistää jokisuistojen ja rannikon luonnonsuojelualueet toisiinsa. Toimii välittävänä vyöhykkeenä Uudenmaan ja Venäjän puolen rannikon kosteikkojen välillä sekä sijoittuu kansainvälisesti tärkeälle lintujen muuttoreitille, etenkin lintujen levähdysalueille. Viheryhteyden sijoittumisen perustelu: Ylimaakunnallisten yhteyksien turvaaminen, rannikon laadullisesti edustavien ydinalueiden yhdistäminen ekologisesti järkevintä reittiä pitkin, työpajan palaute. Huomioitavaa maakuntakaavoituksessa: Yhteys muodostuu rannikon kosteikkojen ja muiden matalien vesialueiden muodostamasta ketjusta. Luonnonsuojelualueiden ulkopuolisten merenlahtien ja jokisuistojen voimakasta muuttamista tulee välttää, tai harkita lievennyskeinojen ja ekologisen kompensaation mahdollisuutta, mikäli alueelle osoitetaan laajamittaista uutta maankäyttöä. 5. Pohjoiselta metsävyöhykkeeltä Kouvolan länsipuolitse etelään, kohti Itä- Uudenmaan puolella sijaitsevia laajoja metsäalueita johtava viheryhteys. Kouvolan luoteispuolella laajat vesistöt ohjaavat reitin sijoittumista. Viheryhteys nousi selvästi esiin maanpeiteaineistoon perustuvassa kustannusreititysanalyysissä (kuva 10), joka kuvaa yleisellä tasolla vaivattomimpia tai nopeimpia yhteyksiä ydinalueiden välillä. Analyysissä käytetyt kustannusvaikutus- ja liikkumisparametrit on laadittu suurien nisäkkäiden näkökulmasta. Viheryhteydellä on merkitystä erityisesti Uudenmaan puolella olevien laajojen metsäalueiden lajien (mm. hirvieläimet) liikkumisen kannalta rannikon ja Kymenlaakson pohjoisosan metsäalueiden välillä. Viheryhteyden sijoittumisen perustelu: Ylimaakunnallisten yhteyksien turvaaminen, kustannusreititysanalyysi, työpajan palaute. Huomioitavaa maakuntakaavoituksessa: Etelä-pohjoissuuntaisen viheryhteystarpeen osoittaminen Kouvolan länsipuolelle VT12 ja Lahti-Kouvola radan alueelle Kausalan ja Korian välillä. 27

32 6. Pohjoiselta metsävyöhykkeeltä maakunnan itäosan kautta etelään johtava viheryhteys, joka yhdistää Kymenlaakson itäosan laajat metsäalueet pohjoiseen metsävyöhykkeeseen. Viheryhteyden pohjoisosa nousi esiin maanpeiteaineistoon perustuvassa kustannusreititysanalyysissä, eteläosassa on huomioitu E18 tien pohjoispuolelle sijoittuvan metsäalueen viheryhteystarve maakunnan muihin metsäalueisiin sekä toisaalta yhteystarve moottoritien eteläpuolelle. Viheryhteyden moottoritien ylityskohta sijoittuu olemassa olevan vihersillan kohtaan. Viheryhteyden sijoittumisen perustelu: Kustannusreititysanalyysi, laadullisesti edustavien ydinalueiden yhdistäminen. Huomioitavaa maakuntakaavoituksessa: ohjeellinen pääradan merkintä (HEPIoikoratavaihtoehto) sijoittuu yhteyden poikki maakunnan itäosassa. Viheryhteystarve otettava huomioon, mikäli oikoradan suunnittelu edistyy ja sijainti tarkentuu. Kuva 16. Ekologisen verkoston osana toimivaa Pilkanmaan metsäaluetta Kouvolan pohjoispuolella. 7. Iitin alueelta Elimäen kautta kaakkoon kohti Haminaa johtava yhteys. Yhdistää maakunnan pohjoisosan luonnonydinalueet ja maakuntarajan länsipuolella sijaitsevia laajoja metsäalueita. Reitti korostui kustannusreititysanalyysissä yhtenä Kymenlaakson selvimmin erottuvana reittinä Elimäen alueella. Tämä johtuu siitä, että Elimäen peltovaltaisen alueen metsäsaarekkeet ja kaistaleet muodostavat nopeimman ja lyhimmän reitin metsäisiä alueita suosiville lajeille maakunnan etelä- ja luoteisosien ydinalueiden välille. Viheryhteyden sijoittumisen perustelu: Kustannusreititysanalyysi, laadullisesti edustavien ydinalueiden yhdistäminen. Huomioitavaa maakuntakaavoituksessa: Etelä-pohjoissuuntaisen viheryhteystarpeen osoittaminen Kausalan länsipuolelle VT12 ja Lahti-Kouvola radan alueelle, metsäisen luode-kaakko suuntaisen yhteyden säilyminen Inkeroisten taajaman ympäristössä, yhteyden toimivuuden turvaaminen Vt15 alueella. 28

33 Viheryhteyksien kannalta kriittiset yhteystarpeet tunnistettiin tarkastelemalla viheryhteyksien sijoittumista suhteessa suurimpiin kaupunkiseutuihin, moottoriteihin ja riista-aidalla varustettuihin valtateihin. Muut maakunnan infrastruktuurin rakenteet (esimerkiksi rautatiet, seututiet, pienemmät taajamat) arvioitiin merkitykseltään sellaisiksi, että niillä ei ole maakunnallista tai ylimaakunnallista vaikutusta viheryhteyksien toimintaan. Maakunnallisesti tärkeiden viheryhteyksin kannalta tunnistettiin neljä aluetta, joissa viheryhteyksien toimintaan on syytä kiinnittää erityisesti huomiota: Kouvolan kaupunki I Salpausselän suuntaisen viheryhteyden ja luonnon ydinalueiden muodostaman ketjun keskellä, E18 moottoritien ja Vanhan Helsingintien välinen alue maakunnan länsirajalla usean viheryhteyden risteyskohdassa, E18 moottoritie Haminan itäpuolella rannikkoalueen ja pohjoispuolen välisen luonnon ydinalueen välillä sekä Haminan pohjoispuolella luonnon ydinalueiden ketjun poikki sijoittuva riista-aidalla varustettu Vt15 (Kotka-Kouvola) (kuva 12). Siniviherverkoston ydinalueiden välisten yhteyksien kannalta on huomattava, että siniverkoston ja viherverkoston väliset yhteydet ovat periaatteessa toistensa vastakohtia, joko yhtenäisiä vesireittejä tai maa-alueita. Tämän vuoksi kahden laadullisesti edustavan luonnon ydinalueen välisiä kaikkien mahdollisten lajien ekologista yhteyttä ei voi osoittaa yhtä reittiä pitkin kulkevaksi, vaan tarvitaan erikseen siniyhteyksien verkosto ja viheryhteyksien verkosto. Koska kaikki vesireitit eivät ole ekologisen verkoston toiminnan kannalta kuitenkaan yhtä merkittäviä kuin toiset, seuraavassa työvaiheessa määritettiin maakunnallisesti tärkeimmät siniyhteydet. Maakunnallisesti tärkeiksi siniyhteyksiksi manneralueella nostettiin kuusi noin pohjoisesta etelään laskevaa virtavettä, jotka ovat lännestä itään: Kymijoki, Summanjoki, Sahaoja-Pyölijoki- Husulanjoki, Onkamaanjoki-Virojoki, Vaalimaanjoki ja Urpalanjoki (kuva 12). Näiden jokireittien latvaosat ovat ekologiselta luokitukseltaan hyviä tai erinomaisia (Kymijoki, Sahaoja, Virojoki), jokireiteillä on merkitystä tai potentiaalia kalojen vaellusreittinä ja ne kytkevät sinirakenteen laadullisesti edustavat manneralueella sijaitsevat ydinalueet merialueeseen. Merialueen siniyhteydet ovat luonteeltaan huomattavan yleispiirteisiä, sillä merilajistolla on lähtökohtaisesti melko esteettömät liikkumismahdollisuudet. Merialueen siniyhteyksien määrittelyssä otettiin huomioon kustannusreititysanalyysin osoittamat merialueelle sijoittuvat ydinalueiden tärkeät yhteydet (viheryhteyksien merialueelle jatkuvat hännät sekä vedenalaisen luonnon kartoituksissa (VELMU) todetut monimuotoisuuden kannalta arvokkaat alueet ja näiden kytkeytyminen toisiinsa (kuva 12). Siniyhteyksien kannalta epäjatkuvuuskohtina nostettiin esiin kalojen kulkua haittaavat padot, voimalaitokset ja muut vaellusesteet. Vaellusestetiedot poimittiin Suomen ympäristökeskuksen ylläpitämästä vesistötyöt -tietojärjestelmästä, ja niiden luokitus (kulkua haittaava tai merkittävä este) on SYKE:n laatima (kuva 12). Käytännössä kaikkien manneralueen siniyhteyksien alueille sijoittuu patoja ja voimalaitoksia, jotka muodostavat kalojen kulkua haittaavia tai kokonaan estäviä esteitä. Kartassa osoitettuja kulkuesteitä voi pitää maakunnallisesti kaikkein kriittisimpinä siniyhteyksien toiminnallisina esteinä, joiden poistaminen parantaisi maakunnan siniverkoston ekologista tilaa lajien liikkumisen helpottumisen myötä. Osoitettujen siniyhteyksien kohdalla tulee huomioida, että myös uomien ranta-alueita tulee vaalia yhteyden toiminnallisuuden säilyttämiseksi. Ranta-alueiden maankäyttöä suunnitellessa tulee ottaa huomioon alueen rooli osana siniviherverkostoa. Maakunnallisesti tärkeät siniviherverkoston vaihettumisvyöhykkeet tarkoittavat niitä siniyhteyksien ympäristöjen viheraluevyöhykkeitä, joilla on erityinen merkitys siniviherverkoston toiminnallisuuden kannalta. Tällä merkinnällä on osoitettu ne alueet, joiden siniverkoston ympäristön viheralueilla on erityismerkitys siniviherverkoston toiminnallisuuden kannalta. Merkinnällä on osoitettu Kymijoen ja Summanjoen jokilaaksot. Jokilaaksot ovat erityisen merkittäviä siniviherverkoston kannalta, sillä niissä vaihettuvat ja liittyvät yhteen meren ja makean veden siniverkoston sekä viherverkoston yhteydet. Siksi näitä liittymiskohtia tulee erityisesti huomioida maankäytössä, ja säilyttää niiden toiminnallisuus säilyttämällä riittävästi myös viheralueita näiden ympäristössä. 29

34 Merkinnällä on osoitettu myös ylimaakunnallisella tasolla merkittävänä siniyhteytenä toimiva Kymijokilaakso, jolla on myös maisemallisia arvoja. Kuva 17. Siniyhteytenä toimiva Ahviokoski Kymijoen alajuoksulla. 30

35 4. KYMENLAAKSON EKOSYSTEEMIPALVELUJEN NYKYTILA 4.1 Ekosysteemipalveluiden käsite Ekosysteemipalvelut ovat luonnon ihmiselle tuottamia suoria tai välillisiä hyötyjä. Ekosysteemipalvelut voivat olla joko aineettomia tai aineellisia hyötyjä, kuten veden puhdistuminen, luonnonvirkistyskäyttö, pölytystoiminta, kauniin maiseman tuottama nautinto ja metsäbiomassojen kasvu. Ihminen on riippuvainen näistä luonnon tarjoamista palveluista, kuten puhtaasta vedestä ja kasvien tuottamasta hapesta ja yhteyttämisen tuottamasta ravinnosta. Ekosysteemipalveluita tarkastellaan usein CICES-luokituksen (Common International Classification of Ecosystem Services) mukaisesti, joka jaottelee ekosysteemipalvelut kolmeen pääluokkaan: 1) Tuotantopalvelut näitä ovat esim. ekosysteemeistä saatava ravinto, energialähteet ja luonnosta saatavat raaka-aineet kuten puu-aines. Tuotantopalveluiden käsite on helpoimmin ymmärrettävä ja konkreettinen ja ne ovat suoria eli välittömiä hyötyjä. 2) Säätely- ja ylläpitopalvelut käsittävät ne luonnonprosessit, joiden avulla elävät organismit ylläpitävät ja säätelevät ihmisen elinympäristöä. Näitä ovat esimerkiksi kasvien yhteyttäminen, hiilen sidonta, veden puhdistus, ravinteiden kierto sekä pölytys 3) Kulttuuripalvelut ovat ekosysteemien tarjoamia aineettomia hyötyä, jotka tarjoavat mahdollisuuden muun muassa virkistykseen ja matkailuun, henkiseen ja fyysiseen hyvin vointiin, sekä luonnon esteettisten arvojen kokemiseen. Tässä selvityksessä tarkasteltiin ja arvotettiin hyvin rajattua ja valikoitua joukkoa ekosysteemipalveluita kaikista edellä mainituista ryhmistä. Tarkasteltu otos edustaa otosta maakunnalle merkityksellisistä ekosysteemipalveluista. Pääsääntöisesti selvityksessä on lähestytty sellaisia palveluita, joita on mielekkäästi mahdollista sijoittaa kartoille ja arvottaa rahallisesti. On myös huomattava, että ekosysteemien tuotannon ja muiden hyötyjen sijoittuminen ja niiden arvot ja arvostus muuttuvat ajassa ja tässä tutkimuksessa esitetyt kartat kuvastavatkin käytännössä nykyja lähivuosien tilannetta. Kymenlaakson siniviherrakenne, jota tarkasteltiin selvityksen edellisessä vaiheessa, muodostaa sen perustan, josta Kymenlaakson asukkaat ja elinkeinot hyödyntävät ekosysteemipalveluita maakunnan tasolla. 4.2 Menetelmä Taloudellinen arvottaminen ja paikkatietoanalyysi Ekosysteemipalveluiden tunnistaminen, kartoittaminen ja arvottaminen on tärkeää, jotta voidaan ymmärtää ekosysteemipalveluiden tärkeys ihmisten hyvinvoinnille ja niiden luomat mahdollisuudet uudelle yritystoiminnalle ja työllisyydelle. Palveluiden arvottaminen on keskeinen tapa konkretisoida ekosysteemipalveluiden käsitettä. Ekosysteemipalveluiden arvoa voidaan tarkastella ekologisesta, sosiokulttuurisesta ja taloudellisesta näkökulmasta. Arvottaminen on kulttuurisesti sidonnainen lähestymistapa ekosysteemipalveluiden tarkasteluun, ja arvon määrittäminen muille kuin yleisesti tuotteistetuille tuotantopalveluille (esim. ruokatuotteet), voi olla vaikeaa ja tunteita herättävää. Taloudellinen ja etenkin rahallinen arvottaminen on vain osa ekosysteemipalveluiden kokonaisarvosta ekologisten ja sosiokulttuuristen arvojen ohella. Ekosysteemipalveluiden arvottamisen kautta voidaankin sisällyttää niiden ohella ekosysteemien syy-seuraussuhteita yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja markkinajärjestelmiin. Tietoisuus ekosysteemipalvelujen taloudellisesta arvosta auttaa ymmärtämään ja hahmottamaan niiden yhteiskunnallista merkitystä. Ekosysteemien ja luonnon monimuotoisuuden taloudellista arvottamista perustellaan sillä, että taloudellisen arvon avulla voidaan yksiselitteisesti osoittaa luonnon resurssien rajallisuus ja ympäristön tilan heikkenemisestä koituvat yhteiskunnalliset, rahalliset ja ei-rahalliset kustannukset, joita ympäristöä muokattaessa ei aina tiedosteta. Ekosysteemipalveluiden tuotannosta ja käytös- 31

36 tä koituvat välittömät hyödyt voivat toisaalla tai tulevaisuudessa muodostaa muille käytöille arvonmuutosta. Ekosysteemipalveluiden kestämätön kulutus aiheutuu suurelta osin tiedon ja instituutioiden puutteesta. Rahamääräinen arvottaminen ei ole aina itsetarkoitus eikä ainoa arvottamisen keino, vaan väline hyötyjen ja kustannusten yhteismitallistamiseksi. Toistaiseksi on ollut vaikeaa löytää toista mittaria kuin raha, jonka avulla pystyisi vertailemaan hyötyjä samalla tavalla. Arvottamistutkimusten avulla saadaan muun muassa tietoa siitä, miten hyödyt ja hyvinvointivaikutukset jakautuvat. Niiden avulla voidaan perustella esimerkiksi päätöksentekijöille ja kansalaisille tehtyjä valintoja ja uusia hankkeita. Ekosysteemipalveluiden arvottamista lähestytään yleensä kokonaisarvon tai -hyödyn kautta, jotka kuvaavat ihmisestä riippuvia arvoja ei siis luonnon itseisarvoa. Markkinahinnallisten hyötyjen ohella arvotetaan usein markkinattomia hyötyjä, mihin on kehitetty useita menetelmiä. Tässä on lähestytty ympäristön taloudellista arvottamista pääosin markkinahinnallisten suorien käyttöarvojen (esim. kaupalliset ja kulutettavat hyödyt) ja epäsuorien käyttöarvojen sekä niihin liittyvien arvottamis-menetelmien avulla. Käytetyt viitearvot perustuvat käytännössä aiemmin toteutettujen arvottamistutkimusten tulostensiirtoon ja meta-analyysiin. Esitetyt arvot koskevat pitkälti arvonmuodostusketjun ensimmäistä osaa, tuottajaa. Jatkojalostettaessa ekosysteemipalveluista saatava arvo luonnollisesti nousee. Tarkastelun rungon muodostavat ympäristö- ja kaavoitusviranomaisten sekä eri tutkimuslaitosten tuottamat ekosysteemipalveluihin ja luonnonvaroihin liittyvät paikkatietoaineistot tai aineistot, joiden avulla voidaan mallintamalla johtaa tietoa ekosysteemipalveluiden sijoittumisesta. Luonnon virkistyskäytön inventointi -tutkimuksella (LVVI) on kerätty tietoa suomalaisten luonnossa virkistäytymisen määrästä ja laadusta eli ulkoilun kysynnästä. Tutkimuksessa on tarkasteltu mitä ulkoilua ja muuta virkistäytymistä ja miten paljon suomalaiset harrastavat luontoympäristössä. Lisäksi LVVI:ssä on tutkittu luonnossa virkistäytymisen hyötyjä ja vaikutuksia sekä toisaalta ympäristön muutosten vaikutuksia virkistyskäytön ja luontomatkailun kysyntään (LUKE 2012). Ekosysteemipalveluiden rakenteellisen jäsentymisen tietoihin lisätään laadullista tietoa mm. palveluiden tuotannon virroista ja volyymeistä, minkä kautta voidaan muodostaa näkemys eri ekosysteemipalveluiden nykytilasta ja merkityksestä. Kymenlaakson ekosysteemipalveluiden kartoituksessa ja tarkastelussa käytettiin pohjana seuraavia lähtöaineistoja: CORINE Land Cover (CLC) 2012 (SYKE) Monilähteinen valtakunnan metsien inventointi (MVMI) 2013 (LUKE) Maastotietokanta (MML) Soiden ojitustilanneaineisto (MML / SYKE) YKR-aineisto (väestö) Luonnon virkistyskäytön inventointi, LVVI2 (LUKE) Luonnonvarakeskuksen tilastot (LUKE) Kymenlaakson maakuntakaavojen aineistot työohjelman luvun mukaisesti Järvirekisteri (SYKE) Peltolohkorekisteri (Maaseutuvirasto) Eläinsuoja-aineisto (ELY-keskus) LIPAS (Jyväskylän yliopisto) Sidosryhmätyöpaja 32 Analyysien tuloksena syntyneet kartat esiteltiin myös sidosryhmätyöpajassa Kokonaismaakuntakaavan valmisteluun liittyvässä ekosysteemipalveluiden sidosryhmätyöpajassa työstettiin luonnosta ekosysteemipalvelurakenteen tavoitetilasta. Työpajassa sidosryhmillä oli mahdollisuus kommentoida karttoja ja tuoda esille niiden osalta nousseita ajatuksia Kymenlaak-

37 son ekosysteemipalvelutarjonnan nykytilasta, tulevaisuudesta ja kehittämisestä. Toisessa vaiheessa työpajan osallistujat osallistuivat maakunnan tavoitetilan määrittelyyn SWOTnelikenttäanalyysin avulla ja tunnistivat Kymenlaakson maakunnan ekosysteemipalvelutarjontaan liittyviä sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä: mahdollisuuksia, uhkia, vahvuuksia ja kehittämistarpeita (Strengths, Weaknesses, Opportunities, Threats = SWOT). Tämän osin tuloksia on esitetty kappaleessa Kuva Kymenlaakson ekosysteemipalveluiden sidosryhmätyöpaja Kotkassa 4.3 Maatalous - kasvinviljely 33 Kymenlaaksossa on toimivia maatiloja noin kappaletta. Maatilojen määrä on vähentynyt noin 3 4% vuosittain vuosina Samalla käytössä olevan viljelypinta-alan määrä on pysynyt vakiona noin hehtaarissa. Kehitys mukailee lähes koko maassa vallitsevaa tilakoon kasvun trendiä. Kasvinviljelyn arvo kartoitettiin peltolohkotietojen sekä kunnittaisten keskimääräisten lajikekohtaisten sato- ja viljelyalatilastojen perusteella viime vuosilta (LUKE 2017). Tuotanto arvotettiin maatalouden keskimääräisten tuottajahintojen perusteella, ja nykytilan arvotuksen tulokset ovat kuvassa 17. Eläintuotannon osalta eläinsuojien sijoittumisesta ei ollut riittävän tarkkaa tietoa saatavilla Kymenlaaksosta tuotannon kartoittamista varten. Kasvinviljelyn tuotos Kymenlaaksossa on ollut 2010-luvun vaihteessa n. 40 miljoonaa euroa vuodessa. Kymenlaaksossa tuotetaan vuosittain noin 48,5 miljoonaa litraa maitoa (18,4 M, 38 c/l) 180 tilalla (2015). Sianlihaa tuotettiin 1,4 miljoonaa kiloa (2 M, 143 /kg), josta kaikki käytännössä Kouvolassa. Naudanlihaa tuotetaan vastaavasti noin miljoona kiloa (3 M, 288 /kg). Suurin osa peltoviljelystä tapahtuu luonnollisesti siellä, missä suurin osa pelloista sijaitsee, ja koska tarkastelu perustuu samoihin MML:n maastotietokannan peltoalueisiin ja peltolohkorekisteriin, joihin laajojen yhtenäisten peltoalueiden tarkastelut tyypillisesti perustuvat, on käytännössä kasvinviljely-ekosysteemipalvelujen sijoittuminen tällä tarkastelutasolla lähes 1:1 hyvien peltoalueiden kanssa.

38 Kuva 19. Orivarsojen laitumellelasku maatalousmaisemissa Suur-Miehikkälässä. 34

39 Kuva 20. Kymenlaakson kasvin viljelyn tuotos nykytilassa /ha/v. 35

40 4.4 Maatalouden biokaasupotentiaali Agrobiomassojen teknistä energiantuotantopotentiaalia tarkasteltiin Kinnusta (2011) ja Hanskia (2013) mukaillen. Olkipotentiaali määritettiin vilja- ja öljykasvien viljelyalojen perusteella. Kesannoille, luonnonhoito- ja hoidetuille viljelemättömille peltoaloille laskettiin kaksi satoa vuodessa timotei-apilanurmena. Kesannot kasvat pääosin nurmea. Ruokohelvestä huomioitiin yksi sato vuodessa. Laskelmissa käytettiin satojen keskiarvoja (tts/ha): vilja- ja öljykasvien oljet 2, ruokohelpi 5,8, timotei-apilanurmi 9,5 ja nurmet 4,3. Suomessa nurmikasveista korjataan tyypillisesti kaksi satoa vuodessa. Tekniseen potentiaaliin on huomioitu alle 5v nurmista vain toinen sato - ensimmäinen käytetään yleensä rehuna. Teknisessä potentiaalissa on arvioitu voitavan hyödyntää oljesta 20 % ja nurmikasveista sekä ruokohelvestä 40 % energiahyötykäyttöön. Eläinmäärien ja vuotuisen lannantuoton pohjalta laskettiin metaanisaanto ja sen energiasisältö biokaasun tuotannossa. Lannan tilavuus (m 3 ) kerrottiin lantojen tiheysarvoilla märkätonneiksi, joista laskettiin kuiva-aineosuuden (TS %) perusteella lannan kuiva-ainemäärä (tts). Lannan orgaanisen kuiva-aineen (VS) määrä (t) laskettiin lannan keskimääräisillä VS/TS -osuuksilla. Eri eläinlajien keskimääräiset tvs-arvot ovat: naudat ja hevoset 1,9, siat 0,075, siipikarja 0,011 tvs. Orgaanisten aineiden metaanintuotto on keskimäärin naudan lannalle 175, sian lannalle 350, siipikarjan lannalle 250, hevosen lannalle 190, oljelle 255, nurmille 303, timotei-apilanurmelle 350 ja ruokohelvelle 264 Nm3CH4 (tvs-1/tts-1). Metaanin energiasisältö on 9,9 kwh/nm3. Energia oletettiin tuotettavan yhdistetyssä lämmön- ja sähköntuotannossa. Hyötysuhteeksi arvioitiin 80 % (lämmöntuotannon hyötysuhde 50 % ja sähköntuotannon 30 %). Kaasun hinta energiantuotannossa on ollut 2010-luvulla keskimäärin 31 /MWh, lämmöntuotannossa 43 /MWh. Peltobiomassojen tekninen energiansaantopotentiaali Kymenlaaksossa on n. 374 GWh tai 14,3 miljoonaa euroa ja eläintuotannon sivuvirroista 58 GWh tai 1,7 M - yhteensä 16 miljoonaa euroa. On huomioitava, että tekninen potentiaali voi poiketa merkittävästikin teknis-taloudellisesta potentiaalista. Biokaasupotentiaalin arvot kartoitettiin maataloustuotannon kartoittamisessa käytettyjen aineistojen pohjalta. Koska eläintuotannon sijoittumisesta ei ollut riittävästi tietoa saatavilla, arvoja ei myöskään biokaasupotentiaalin osalta voitu mielekkäästi kartoittaa. Biokaasun nykykäytöstä ei ole kovin hyviä tilastoja olemassa, ja Kymenlaakson luonnonvarastrategian mukaan peltoenergian osuus nykyisestä energiatuotannosta on maakunnassa mitätöntä. Valtioneuvoston kanslian (2017) julkaiseman raportin mukaan Kymenlaaksossa käytetään kuitenkin vuodessa (2015) arviolta 1,91 TWh/a bioenergiaa, josta puuta 1,88, olkea 0,02 ja biokaasua 0,01 TWh/a. Biokaasun käyttömäärässä on mukana myös Kouvolan Mäkikylän biokaasulaitos, joka hyödyntää biojätettä ja jätevesilietettä. Tämän arvion perusteella oljen ja biokaasun käytön (huom. käyttö, ei tarjonta) vuotuinen arvo olisi maakunnassa n. 0,9 1,3 miljoonaa euroa. Bioenergian tuottopotentiaaliksi on puolestaan arvioitu raportissa 4,59 TWh, jakautuen seuraavasti: puu 3,74, olki 0,41, jäte 0,19, maatalous 0,2, teollinen biojäte 0,01 ja puhdistamoliete 0,04 Twh vuodessa. Raportin arviot perustuvat mm. tilastoihin ja asiantuntija-arvioihin, ja voivat siten poiketa jonkin verran tässä esitetyistä laskennallisista tuloksista. Maakunnan käyttämättömäksi bioenergiapotentiaaliksi arvioidaan 2,49 TWh/a, josta oljen ja muiden maatalouden sivuvirtojen 0,4 TWh/a, mikä tarkoittaisi nykykäyttöön nähden yli kymmenkertaista hyödyntämistä. Tutkimusten mukaan tarjontahalukkuus Kymenlaaksossa peltobioenergian osalta on n. 16 % ja lantabioenergian osalta 4 % teknis-taloudellisesta potentiaalista (Simola & Kola 2010). Potentiaalin hyödyntämisessä on siis ensisijaisesti kyse kysynnän ja tarjonnan kohtaamisesta, jossa kaavallisten ohjauskeinojen vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset, ja fokus tulisi olla yhteistyöhankkeissa. 36

41 Kuva 21. Kymenlaakson kasvintuotannon sivuvirtojenenergiansaantopotentiaali nykytilassa /ha/v. 37

42 4.5 Metsätalous 38 Kymenlaakson metsiin on varastoituneena puuta noin 55,5 miljoonaa kuutiometriä, 2010-luvun tukki- ja kuitupuun pystykaupan keskihinnoilla noin 2,1 miljardin euron arvosta. Puuston poistuma Kymenlaakson metsistä oli vuosina keskimäärin 2,7 miljoonaa kuutiometriä, josta aines- ja energiapuun hakkuukertymä oli 2,2 miljoonaa kuutiometriä ja bruttokantorahatulot 70,4 miljoonaa euroa. Suurin vuotuinen kestävä aines- ja energiapuun hakkuukertymä on Kymenlaaksossa vuosina noin 2,6 miljoonaa kuutiometriä. Puun kasvusta hyödynnetään tällä hetkellä siis noin 85 %. Puuston kasvua kartoitettiin havu- ja koivumetsien kasvumalleilla ja puuston jakautumista eri puutavaralajeihin runkokäyräyhtälöiden perusteella (Vuokila & Väliaho 1980, Laasasenaho 1982). Lähtöaineistona käytettiin MVMI 2013-aineistoa. Kymenlaakson metsistä saadaan erityisen runsaasti kuusipuuta, joka muodostaa noin 46 % koko hakkuukertymästä (mänty 35 % ja lehtipuut 19 %) koko Suomessa männyn ja kuusen hakkuiden osuudet ovat käytännössä käänteiset. Kantorahatuloista 52,5 M on tukkipuuta, 17,2 M kuitupuuta ja loput energiapuuta. Kymenlaakson osuus bruttokantorahatuloista on vajaat 4 % koko maasta, kun taas hakkuukertymä vastaa vajaata 3,5 % koko maasta, mikä käytännössä tarkoittaa, että Kymenlaaksosta saadaan keskimääräistä parempilaatuista puutavaraa. Noin 87 % hakkuista menee teolliseen käyttöön, ja loput tuhatta kuutiometriä vuodessa pientalojen polttopuuksi. Kiinteitä puupolttoaineita (metsähake, sivutuotepuu, ym.) käytetään Kymenlaakson lämpö- ja voimalaitoksissa noin 1,9 TWh vuodessa. Puun hinta (metsähakkeen-/murskeen perusteella arvioituna) lämmön- ja sähköntuotannossa on lähes vakioitunut viime vuosina tasolle 21 /MWh (Tilastokeskus 2016). Tällä hintatasolla arvioiden puun energiakäytön (sis. sivutuotteet) arvo olisi noin 40 miljoonaa euroa vuodessa. Energiapuun kuutiohinta Kymi-Savon alueella on ollut keskimäärin 2,7. Kotimaisen puun tarjonnan ja kysynnän alueelliset erot vaikuttavat puukuljetusten suuntautumiseen ja kuljetusten pituuden kautta kuljetusmuotojen työnjakoon (Iikkanen & Sirkiä 2011). Merkittävimmät erot kysynnän ja tarjonnan välillä ovat Kaakkois-Suomessa, jossa kaikkien kuitupuulajien ja mäntytukin kysyntä on moninkertainen kotimaisen puun tarjontaan nähden. Valtakunnan tason noin 90 puun kuormauspaikoista tai -terminaaleista Kymenlaaksossa ei sijaitse yhtään, vaikka maakunnassa on ratainfrastruktuuria. Muista maakunnista vain Keski-Pohjanmaalla ei ole valtakunnallisen tason puuterminaaleja. Kymenlaaksossa onkin runsaasti metsäteollisuutta ja suotuisat metsän kasvuolosuhteet, joten maakunnan puuta käytetään runsaasti maakunnan sisällä ja kuljetetaan lyhyehköillä matkoilla ns. kumipyörillä. Kymenlaaksossa esim. ainespuuterminaalit ovat metsäteollisuuden tehtaiden yhteydessä, jolloin erillisille terminaaleille ei ole nähty tarvetta, ja toisaalta muiden maakuntien terminaaleista puuta tuodaan Kymenlaaksoon. Mikäli kotimaisen puun tarjonnan ja kysynnän tasapainoa Kaakkois-Suomessa haluttaisiin parantaa, voidaan maakunnan teollisuutta palvelevien ainespuuterminaalien kehittämiseen panostaa. Energiapuuterminaalit sijaitsevat tyypillisesti mahdollisimman lähellä käyttölaitosta (15 30 km), sillä logististen kustannusten osuus energiapuun polton kannattavuudesta ovat korkeat (ks. esim. Pirkanmaan liitto 2014). Raaka-aineen hankinta-alue tulisi vastaavasti olla noin km terminaalista. Ensisijaista tällaisille terminaaleille on sijainti suhteessa tieverkkoon, sillä energiapuuta kuljetaan teitse. Rataverkon sijaintia terminaalin läheisyydessä ei nähdä vielä välttämättömyytenä, mutta kuljetukset rataverkolla ovat tulevaisuudessa hyvin mahdollisia. Mikäli energiapuun hyödyntämistä halutaan lisätä, pitäisi maakuntakaavoituksessa varautua seudullisesti merkittävien energiapuuterminaalien osoittamiseen. Koska yhden rankapuukiintokuutiometrin energiasisältö on noin 2 MWh, tarvitaan jokaista tuotettua MWh kohti 0,5 m3 puuta, tai 0.31 m2 varastointitilaa. Metsäenergian hyödyntämisessä on ollut merkittäviä vuotuisia vaihteluita, erityisesti teollisuuden sivutuotteiden osalta. Simola & Kola (2010) ovat kuitenkin arvioineet Kymenlaakson teoreettiseksi metsäenergiapotentiaaliksi 0,8 ja teknis-taloudelliseksi 0,4 milj. m 3, metsähakkeen nykykäytön ollen n. 0,2 milj. m 3. Teknis-taloudellisen potentiaalin valjastaminen kokonaisuudessaan tarkoittaisi Kymenlaaksossa noin 25 ha energiapuun terminaalialuetarvetta. Pirkanmaan maakuntakaa-

43 39 vassa 2040 seudullisesti merkittävät energiapuuterminaalit ovat keskimäärin 20 ha laajuisia. Merkitykseltään paikallisiksi arvioidut terminaalit ovat keskimäärin alle 10 ha laajuisia. Kymenlaakson kontekstissa aluevarausten tarve voisi olla siis 1 2 seudullisesti merkittävää energiapuuterminaalia tai useampia paikallisia terminaaleja. On arvioitu, että noin 10 ha terminaali työllistää koko ketjussa noin henkilöä. Terminaalien tarve määrittyy lopulta kysynnän eli energiapuuta mahdollisesti hyödyntävien laitosten sijainnin perusteella.

44 Kuva 22. Kymenlaakson tukki- ja kuitupuuvarannot ( /ha) Kuva 23. Tukki- ja kuitupuun vuotuinen kasvu, keskiarvo seuraavalta viideltä vuodelta ( /ha/v). 40

45 4.6 Metsien monikäyttö - marjastus Marjastus on merkittävimpiä metsän monikäytön elementtejä. Valtaosa (> 90 %) Kymenlaaksossa poimituista marjoista on mustikkaa ja puolukkaa. Mustikan ja puolukan satoja arvioitiin marjasatomallien perusteella MVMI aineiston pohjalta (Ihalainen ym. 2005; Turtiainen ym. 2005, 2007). Sekä mustikan että puolukan sato on mallien perusteella noin 3,7 miljoonaa kiloa keskimääräisenä vuotena, eli yhteensä 7,4 miljoonaa kiloa (Kymenlaakso ja 5km säteellä 9,5 Mkg). Luonnonmarjojen keskimääräiset kauppahinnat ( ) /kg ovat olleet Itä- Suomessa mustikalle 1,9 /kg, puolukalle 1,4 /kg ja lakalle 12,2 /kg (Mavi 2016), jolloin satopotentiaaliksi nykyisillä kauppahinnoilla saataisiin n. 12,2 M. Todellisuudessa marjasadosta poimitaan noin 5-10 %. Kymenlaakson osuus Itä-Suomen suuralueen maapinta-alasta on n. 8,7 %. Tämän perusteella arvioiden Kymenlaaksossa vuosittain kauppoihin tulisi n. 16 tonnia tatteja (3 /kg), 8 tonnia rouskuja (1,6 /kg) ja 0,9 tonnia keltavahveroita (5,6 /kg) - yhteensä n. 66 t. Marjoja tulisi vastaavasti mustikkaa 175 tonnia, puolukkaa 181 tonnia ja lakkaa häviävän pieni määrä, 160 kiloa. Kauppaantulomäärien perusteella Kymenlaakson marjojen kaupallinen hyödyntäminen olisi vähintään n euroa nykytilanteessa, jossa noin 5 10 % kokonaismarjasadosta poimitaan. Kokonaissatoa on käytännössä mahdotonta poimia 100 %:sti, mutta maakunnassa on selvästi tilaa nykyistä laajemmalle poimintatoiminnalle. Maakunnan soiden vähyydestä johtuen ja metsien maturiteetin vuoksi toiminta keskittyisi lähinnä mustikkaan ja puolukkaan. Luonnontuotteiden hyödyntäminen ei ole käytännössä kaavoituksen ohjailtavissa, vaan mahdollisuudet tähän määrittyvät pitkällä tähtäimellä pääasiassa metsänhoidon käytänteiden myötä. Parhaat poimintaalueet ovat toki taloudellisesti riittävän hyvin saavutettavissa olevia laajoja, yhtenäisiä metsä- tai suoalueita. Myös metsästys on tärkeä osa metsän monikäyttöä, mutta sitä ei käsitellä tässä selvityksessä. 41

46 Kuva 24. Mustikan ja puolukan satopotentiaali Kymenlaaksossa ( /ha/v). 42

47 4.7 Kalatalous Kaakkois-Suomen ELY-keskuksen merialueilla, jotka käytännössä sijaitsevat Kymenlaaksossa, ammattikalastuksen keskimääräinen vuosisaalis 2010-luvulla on ollut n tonnia kalaa, pääasiassa silakkaa ja kilohailia (RKTL 2014). Kalastajien saamien keskihintojen perusteella arvioituna vuotuisen saaliin keskiarvo on ollut noin 1,9 miljoonaa euroa. Saalispainotetuksi kilohinnan keskiarvoksi saadaan n. 0,3 /kg. Ammattikalastuksen spatiaalinen sijoittuminen on arvioitu ELYkeskuksesta saatujen pyydyspaikkojen, troolaus-, verkko-, rysä-, siima- ja poistokalastusalueiden perusteella. On kuitenkin huomioitava, että kuvatut kalastusalueet kuvaavat tietyn ajankohdan tilannetta, ja kalastukseen käytetyt alueet vaihtelevat huomattavasti eri aikoina. Kuva 25. Kymenlaaksossa harjoitettava ammattikalastus merellä ( /ha/v). 43

48 Kymenlaakson merialueilla tuotettiin vuosina keskimäärin 390 tonnia ruokakalaa (LUKE 2016), pääasiassa kirjolohta, käytännössä kahdella alueella (Koukkusaaret ja Tuuholmi). Kymenlaakson kalantuotannon vuotuinen nimellisarvo on ollut noin 1,4 M (kirjolohen keskimääräisellä nimellisarvolla 3,6 /kg arvioituna). Kymenlaaksossa vapaa-ajan kalastuksen (sis. ravustuksen) saalis on 2010-luvulla on arvioilta noin 1,2 miljoonaa kiloa vuodessa, arvoltaan noin 2,6 miljoonaa euroa. Kalastuksen virkistysarvoksi (arviolla 40 % liha-arvo, 60 % virkistysarvo, ks. esim. Pirkanmaan liitto 2015) voidaan arvioida noin 6,0 miljoonaa euroa vuodessa (vedenlaadun aiheuttama virkistysarvon arvon alenema n. 400 k /v) ja kalastuksen arvoksi vähintään 10,5 miljoonaa euroa vuodessa. Koska valtaosa vapaa-ajan kalastuksesta tapahtuu vapaa-ajan asumisen yhteydessä, käytettiin vesistöjen läheisyydessä sijaitsevia vapaa-ajan asuntoja lähtökohtana eri vesistöihin kohdistuvan kalastuspaineen arvioinnissa. Lisäksi Kymijoen itäisen haaran kalastuskäytöstä on saatavilla erikseen tietoa Lohikeskus Kotkasta, jonka ylläpitämien pyyntipäiväkirjojen ja tilastojen perusteella itäisen haaran koskissa kalastettaisiin vuodessa keskimäärin n. 3,7 tonnia kalaa, lähes yksinomaan lohikaloja, tuottajahinnoilla arvotettuna 14,3 t /v, virkistysarvoltaan 21,4 t /v (Rotko ym. 2015, Lohikeskus Kotka 2017a). On huomioitava, että tämä sisältää vain tilastoidun kalastuksen, ja todellisuudessa arvokalojen kalastus virtavesillä lienee huomattavasti korkeampi, varsinkin jos arvioidaan matkailun kerrannaisvaikutuksia. Suurin osa saaliista saadaan Korkeakoskelta. Määrä on kuitenkin matala verrattuna 1800-luvun lopun luvun kalasaaliita, jotka olivat pelkästään Langinkosken ja Siikakosken-Kokonkosken alueilta noin 5,2 tonnia vuodessa (Lohikeskus Kotka 2017b). Kuva 26. Nahkiaismertoja pyyntiin viritettynä Langinkoskella vuonna (Kuva: Järvi T.H./Museovirasto) 44

49 Kuva 27. Vapaa-ajan kalastus kymenlaaksossa ( /ha/v). 45

50 4.8 Puhtaan veden käyttö Kymenlaakson alueella pumpataan verkostoon päivittäin noin kuutiometriä vettä, josta noin m 3 laskutetaan (Pöyry Environment Oy 2009). Kulutuksen ei arvioida muuttuvan merkittävästi tulevina vuosikymmeninä. Vettä otetaan pääasiallisesti tekopohjavetenä ja pohjavetenä, lisäksi Pilkanmaan pintavedenottamolta (Kymijoki/Pyhäjärvi) otetaan vettä noin m 3 /d. Väestöpainotettu alueen vesilaitosten veden käyttöhinta Kymenlaaksossa on ollut viime vuosina 1,37 /m 3 - jolloin laskutettua vettä olisi käytetty noin 16,5 M arvosta. Veden käytön arvot kartoitettiin pohja- ja pintaveden ottoalueilta todellisuudessa pumpattujen vesimäärien perusteella. Lisäksi alueiden pohjavesivarantoja arvotettiin vuotuisen antoisuuden perusteella. Tässä ei huomioitu pilaantuneita pohjavesialueita. Todellisuudessa tulevaisuudessa on ensisijaisesti suunniteltu lähinnä Selänpään pohjavesialueen hyödyntämistä vedenotossa. 46

51 Kuva 28. Vedenotto Kymenlaaksossa ( /ha/v) 47

52 Kuva 29. Kymenlaakson pohjavesivarannot ( /v) 48

53 4.9 Retkeily Kymenlaaksossa on kolme kansallispuistoa: Itäisen Suomenlahden, Repoveden ja Valkmusan kansallispuistot. Repoveden kansallispuisto on kävijätilastojen valossa Suomen kuudenneksi suosituin kansallispuisto, vuonna keskimäärin kävijällä. Valkmusan kansallispuisto (Metsähallitus 2016) on selvästi heikommin virkistyskäytössä kävijällä. Itäisen Suomenlahden kävijämäärä on ollut n vuodessa. Lisäksi maakuntaan sijoittuu Langinkosken luonnonsuojelualue, joka on vuotuisella kävijällä maan suosituimpia Metsähallituksen hallinnoimia historiallisia luontokohteita. Maakunnan vaikutusalueella Paistjärven alue Heinolassa on myös suosittu retkeilykohde noin vuotuisella kävijällä. Metsähallitus käyttää retkeilyn paikallistaloudellisten vaikutusten arviointiin Metsähallituksen luontopalvelujen ja Luonnonvarakeskuksen kehittämää menetelmää, joka perustuu Yhdysvalloissa luotuun MGM2-malliin (money generation model). Menetelmässä hyödynnetään käyntikertatietoja, kävijöiden rahankäyttötietoja sekä rahan kiertämistä paikallistaloudessa kuvaavia kertoimia (Vatanen & Kajala 2015). Alueiden MGM2-mallinnuksiin perustuva paikallistaloudellinen kokonaistulovaikutus oli vuonna noin ,6 miljoonaa euroa (Metsähallitus 2017). Repoveden kansallispuistoon laadittujen luonnon terveys- ja hyvinvointivaikutusten taloudellisen arvottamisen mukaan keskimäärin kävijät kokevat 165 euron arvosta terveyshyötyjä. Valkmusan vastaavia hyötyjä on verrattu Kurjenrahkan kansallispuistoon laadittuun tutkimukseen kohteen samankaltaisuuden takia. Hyödyiksi tässä tapauksessa nähtiin 104 euroa per käynti (Vähäsarja 2014). Langinkosken vaikutuksia on ongelmallisempi arvioida, sillä kohde sijaitsee Kotkan yhdyskuntarakenteen sisällä. Kohteeseen tehdyissä matkoissa kuitenkin n. 14 %:ssa se on ollut matkan pääkohde - pidettäköön tätä viitteellisenä arvona kauempaa tulleiden retkeilijöiden osuutena. Tässä retkien terveyshyötyjä arvioitiin 2h päiväretken pohjalta. Alueiden arvot kartoitettiin painotettuna niillä sijaitsevien virkistykseen sopivien reitistöjen ja kohteiden sijoittumisen perusteella. Kuva 30. Pitkospuita Valkmusan kansallispuistossa. 49

54 Kuva 31. Retkeily Kymenlaaksossa valtion hallinnoimilla alueille ( /ha/v) 50

55 4.10 Virkistys - vapaa-ajan asumisen luontoarvot Kymenlaaksossa on vapaa-ajan asuntoja n Mökkeily on kausiluonteista 57 % mökkien käytöstä sijoittuu kesä-elokuuhun. Lankian (2010) kyselytutkimuksen ja kysyntäfunktioiden sekä Pitkäsen & Kokin (2005) tutkimuksen perusteella suomalaisten keskimääräiseksi kesämökkikäyntien määräksi voidaan arvioida noin 15,5 kertaa vuodessa. Kymenlaaksossa mökkien käyttöaste (88 vrk/vuosi) on kuitenkin 1,2-kertainen maan keskiarvoon verrattuna (MMM 2016). Mikäli oletetaan yhden mökkikäynnin keston olevan vakio, voidaan arvioida Kymenlaakson mökeille tehtävän keskimäärin 18 matkaa vuodessa. Vapaa-ajan asumisen luontoarvoja arvotettiin kahdella tavalla: matkakustannusmenetelmään ja hedoniseen arvottamiseen (kiinteistöjen arvonmuodostukseen) perustuen, aineistona maastotietokannan vapaa-ajan asunnot. Rantakiinteistöjen rahamääräinen vesistöstä riippuva virkistysarvo on laskettu VIRVA-mallia mukaillen. VIRVA-malli on kehitetty arvioimaan vedenlaadun muutoksen vaikutusta vesistön virkistyskäyttöarvoon (Marttunen ym. 2012). Rantaan rajoittuvien lomarakennusten kauppahinta on ollut n euroa ja ns. kuivan maan mökkien euroa. Mallin oletuksissa rantakiinteistöjen tontin hinnasta 80 % johtuu vesistöstä ja rakennuksesta 30 %. Hinta lasketaan 20 vuoden kuoletusajalle 2,65 % korolla, joka vastaa Suomen Pankin 2000-luvun keskimääräistä peruskorkoa. Erottelemalla kiinteistöjen ja rakennusten osuudet kauppahinnoista, saadaan Kymenlaaksossa rantakiinteistön vuotuiseksi vesistöstä riippuvaksi virkistysarvoksi noin euroa. Rannattomuus vähentää mökin virkistysarvoa noin 45 %, jolloin rannattoman mökin virkistysarvoksi voidaan karkeasti johtaa euroa. Vesistön laatu kuitenkin vaikuttaa VIRVAmallissa mökin virkistysarvoon, sillä arvo laskee vedenlaadun ollessa tyydyttävä -10 %, välttävä -20 % ja huono -40 %. Lankian (2010) matkakustannusmenetelmällä arvioituna Kymenlaakson vapaa-ajan asumisen vuotuinen luonnosta juontuva virkistysarvo on puolestaan n. 54,9 M ja kiinteistöjen arvonmuodostuksen perusteella 66,6 M. Menetelmien keskiarvoksi saadaan 60,8 miljoonaa euroa. Kalastuksen ja veneilyn osuudet mökkeilyn arvosta ovat 17 % ja 22 % - mökkeilyn luontovirkistysarvo ilman em. arvoja on noin 37 M. Kaakkoissuomalaisista 50,9 % veneilee, keskimäärin 25,6 kertaa vuodessa (METLA 2014). Kymenlaakson aikuisväestö (15 74 v.) on noin asukasta (vrt. koko väestö n asukasta). Veneilykerran arvo VIRVA-mallissa on 15 euroa (Ignatius 2012), jolloin veneilyn arvoksi Kymenlaaksossa saadaan n. 23 miljoonaa euroa (vesistöjen laadusta johtuva arvonalenema 2,7 miljoonaa euroa). Kuva 32. Näkymä Haminan Nuokkojen virkistysalueen satamasta pohjoiseen. 51

56 Kuva 33. Vapaa-ajan asumisen luontoarvot Kymenlaaksossa ( /ha/v) 52

57 4.11 Virkistys lähivirkistys Kaakkoissuomalaisista 96,8 % osallistuu lähiulkoiluun, yleisimmin 146 kertaa (mediaani) ja keskimäärin 191 kertaa vuodessa - luvut ovat Suomen toiseksi korkeimpia (Metla 2014). Lankian ym. (2013) tavoin mediaanilla arvioituna maakunnan asukkaat ulkoilevat kotinsa lähiympäristössä vuodessa yhteensä noin 18,7 miljoonaa kertaa. Lähivirkistyksestä noin 85 % tehdään 1 5 kilometrin säteellä kotoa ja 8 % vapaa-ajan asunnolla (Maes ym. 2012). Tässä vapaa-ajan asunnoille tehtyjä matkoja on tarkasteltu lähivirkistyksestä erillään. Muita kuin vapaa-ajan asunnolle tehtäviä lähivirkistysmatkoja tehtäisiin vuodessa Kymenlaaksossa noin 17,2 miljoonaa. Yhden käyntikerran arvo (kuluttajan ylijäämänä arvioituna) on Tyrväisen (2001) ja Lankian ym. (2013) tuloksista johtaen noin 3,5 /kerta, jolloin kodin läheisen virkistyksen vuotuiseksi arvoksi saadaan 60,2 miljoonaa euroa. Alueella toimii Kymenlaakson virkistysalueyhdistys ry, jonka kotisivuilta ( löytyy virskistyskohteita kunnittain. Kotkassa sijaitsee kansallinen kaupunkipuisto, jonka 2400 hehtaarin laajuisella alueella on monipuolinen yhdistelmä luontoa, puistoarkkitehtuuria, historiaa ja rakennuskulttuuria (Kotkan kaupunki 2017). Lähivirkistyksen arvot kartoitettiin 250 metrin ruututasolle siten, että kullekin ruudulle laskettiin viiden kilometrin saavutettavuusalueella sijaitseva aikuisväestö ja tämän virkistykseen osallistuminen / lähivirkistystarve. Kunkin ruudun houkuttelevuutta tai vetovoimaa painotettiin seuraavien kriteerien perusteella: maanpeite (puistot ja muut viheralueet, metsät ja muut virkistykseen soveltuvat alueet), riittävän suurien virkistysalueiden (>1,5 ha) saatavuus (Söderman ym. 2014), polkuverkostot, ladut ja muut lajikohtaiset virkistysreitistöt, virkistykseen liittyvät palvelut ja infrastruktuuri, maisemalliset arvot alueella (esim. arvokkaat maisema-alueet, kaupunkipuisto) sekä rantojen läheisyys ja avoimuus. Lähivirkistyspotentiaali tai -paine laskettiin väestöpohjan ja attraktioiden funktiona. Pääosa attraktiodatasta perustui LIPAS- (Jyväskylän yliopisto), maastotietokanta- ja kaavoitusaineistoihin. Kuva 34. Pyhtäällä. Lähimetsän tarjoama virkistysmahdollisuus kiipeilypuiston muodossa 53

58 Kuva 35. Lähivirkistyksen arvot Kymenlaaksossa ( /ha/v) 54

59 Kuva 36. Kotka-Haminan lähivirkistyspotentiaali nykytilanteen pohjalta ( /ha/v) Kuva 37. Kouvolan lähivirkistyspotentiaali nykytilanteen pohjalta ( /ha/v) 55

60 4.12 Hiilen sidonta & varastointi Kymenlaaksossa on metsä-, kitu- ja joutomaata noin km 2, josta k-m 2 kivennäismailla ja 600 k-m 2 turv la. Kymenlaakson turvemaihin, metsämaahan ja puustobiomassaan on varastoituneena n miljoonaa tonnia hiilidioksidia (hiilestä muunnettuna) - jakautuen noin 50 % turvemaiden ja 50 % metsämaan ja puuston välillä. Koko maan tasolla suurin osa - lähes 70 % hiilestä on sitoutuneena turvemaihin (Jäppinen & Heliölä 2015), mutta Kymenlaaksossa soiden ja turvemaiden määrä on suhteellisen alhainen, ja puolestaan varttuneen, laadukkailla kasvupaikoilla sijaitsevan metsän määrä runsas. Puubiomassaan sitoutunut hiili arvioitiin MVMI 2013-aineiston perusteella (ks. esim. Marklund 1988, Repola 2009), maaperään Yasso07- ohjelmiston perusteella (Rantakari ym. 2011, Tuomi ym., 2011). Kuva 38. Metsät toimivat hiilinieluna. Kuvassa Kouvolan Sompanen. 56

61 Kuva 39. Nykyiset hiilivarastot Kymenlaaksossa ( /ha/v). Esitetyt hiilivarastot on arvotettu eurooppalaisessa päästökaupassa vuosina muodostuneen keskimääräisen hiilidioksidin hinnan perusteella (9 /tco 2-ekv.). 57

62 4.13 Ekosysteemipalvelujen yhteistarkastelu Ekosysteemipalvelujen päällekkäistarkastelu (kuva 40, ei sisällä luonnonpääomaa hiiltä) osoittaa missä Kymenlaaksossa sijaitsevat tarkasteltujen ekosysteemipalveluiden kannalta keskeiset alueet. Kouvolan, Kotkan ja Haminan kaupunkiseudut korostuvat merkittävinä, sillä lähiseutujen metsäalueiden merkitys lähivirkistyksen ja Kouvolan seudulla myös vedenoton näkökulmasta on suuri. Ekosysteemipalvelunäkökulma on käyttäjälähtöinen näkökulma. Siksi arvot nousevat korkealle siellä missä käyttäjiäkin on paljon. Tulee huomata, että ekosysteemipalveluiden "hotspotit" muodostuvat alueille, joilla pienelle alueella tapahtuu paljon arvonmuodostusta, eli mitä pistemäisempi ja arvokkaampi kohde, sitä vahvempana se kartoilla näkyy. Vesiviljely ja vedenotto ovat Kymenlaaksossa voimakkaimmin keskittyviä palveluita virkistyksen ohella tässä tarkastellussa.. Erityisesti korostuu vedenoton kannalta merkittävä Utin tekopohjavesialue, sillä puhtaan veden rahallinen arvo on suuri ja keskittyy suhteessa rajatulle alueelle. On kuitenkin huomattava, että kulttuuri- ja tuotantopalvelut ovat säätely- ja ylläpitopalveluita helpompia kartoittaa ja arvottaa, jolloin niiden merkitys tarkastelussa korostuu suhteessa ekosysteemien säätelytoimintoihin kuten veden puhdistuminen, veden laadun säätely, ravinteiden kierto ja tulvasuojelu, jotka tosiasiallisesti ovat korvaamattoman arvokkaita. Ekosysteemipalveluiden määrä hehtaaria kohden on suurinta kaupunkiseuduilla ja läheisillä maatalousvaltaisissa kunnissa. Kun palveluita tarkastellaankin suhteessa asukaslukuun, kuva on lähes käänteinen. Periaatteessa kuvan voi mieltää kuvaavan myös kysynnän ja tarjonnan ristiriitaa. Runsasväkisillä alueilla tiettyjä palveluita on ja hyödynnetään paljon, mutta asukasta kohti niiden tarjonta saattaa kuitenkin olla melko vähäistä. Jälleen käänteisesti ajatellen harvaan asutuilla alueilla on kokoonsa nähden huomattava rooli palveluiden tuotannossa. Vesistöjen rannat korostuvat myös voimakkaasti sillä niille keskittyy merkittävästi vapaa-ajan asumiseen ja virkistyskalastuksen ekosysteemipalveluita, joilla on merkittävä markkina-arvo. Erityisesti merkittäviä alueita ovat pohjoisessa Vuorijärvi-Karijärvi-Niskajärvi-Pyhäjärvi. Merkittävää aluetta vapaa-ajan asumisen ja siten myös potentiaalisen lähiseutumatkailun kannalta on myös Haminasta pohjois-koilliseen Pyhällön läpi menevä vapaa-ajanasutuksen vyöhyke. Repoveden kansallispuisto erottuu selvänä laajana ekosysteemipalveluiden keskittymänä. Alue on tärkeä virkistyksen ja matkailun kohde. Myös siniviherrakenteen tarkastelussa alue erottui luonnonarvoiltaan merkittävänä. Alueen eteläpuolella sijaitsee hiilen varastoinnin kannalta merkittäviä soita ja merkittäviä pohjavesivarantoja. Näiden ekosysteemipalveluiden keskittymien lisäksi maakunnasta on tunnistettavissa arvoalueita, joille keskittyy tietynlaisia ekosysteemipalveluita. Itäinen Kymenlaakso erottuu ruuantuotannon, biokaasupotentiaalin ja toisaalta myös metsänkasvatuksen kannalta merkittävänä mosaiikkimaisena kokonaisuutena. Aluetta voisikin luonnehtia Kymenlaakson tuotantopalvelujen keskittymäksi (nyt mitattujen ekosysteemipalvelujen osalta). Kymenlaakson luonnon pääoma on esitetty omalla kartallaan (kuva 41), (hiilivarastot, puuvarannot, pohjavesivarannot). Ekosysteemipalveluita ja luonnon pääomaa ei voi esittää samalla kartalla, sillä nämä eivät ole yhteismitallisia. Ekosysteemipalvelukartalla on esitetty vuosittainen palvelun tarjonta. Luonnon pääomakartta taas kuvaa puuvarantojen ja hiiilen olemassa olevaa pääomaa per hehtaari. Vesivarantojen osalta kuvataan pääomaa vuosittaisena tuottona (antoisuus), jota ei kuitenkaan tällä hetkellä hyödynnetä. Merkittävimmät luonnonpääoman varannot keskittyvät salpausselkiä ympäröiville suoalueille sekä Kymijoen eteläpuoliselle mm. Valkmusan ja Munasuon sisältävälle suoketjulle. Myös Virolahden kunnan alueelle keskittyy selvästi muuta maakuntaa enemmän luonnonpääomaa hiili, puu ja vesivarantoina mitattuna. 58

63 Kuva 40. Kymenlaakson ekosysteemipalvelut yhteensä, nykytilanne ( /ha/v) 59

64 Kuva 41. Kymenlaakson luonnon pääoma, nykytilanne ( /ha) 60

65 5. ILMASTONMUUTOKSEN VAIKUTUKSET KYMENLAAKSON SINIVIHERRAKENTEESEEN JA EKOSYSTEEMIPALVELUI- HIN 5.1 Suomen muuttuva ilmasto Seuraavan laatikkoon on koottu merkittävimmät Suomen ilmastossa kuluvan vuosisadan loppuun mennessä ennustetut muutokset (Ruosteenoja 2013, Jylhä ym. 2012, Jylhä ym. 2009), joilla voi olla vaikutuksia Kymenlaakson siniviherrakenteeseen ja ekosysteemipalveluihin. Ilmastonmuutosta on Suomessa arvioitu käyttäen suureesta riippuen maailmanlaajuista mallia. Ilmastomallien pohjalta arvioidaan, että keskilämpötila jatkaa nousuaan ja sateisuus lisääntyy erityisesti talvella, rankkasateet voimistuvat ja Etelä-Suomen lumipeite muuttuu oikukkaammaksi. Myös tulevaisuudessa Suomen ilmastoa leimaavat suuret vuosien väliset vaihtelut (Ilmastoopas.fi 2017). 61

66 Lämpötila Etenkin talvilämpötilat kohoavat: Keskilämpötilat nousevat talvella 3-9 C, kesällä 1-5 C Hyvin alhaiset lämpötilat näyttävät harvinaistuvan. Jäätymissulamissyklien määrä tulee aluksi lisääntymään lämpötilojen noustessa. Hellejaksot yleistyvät. Kaikkein korkeimmat lämpötilat todennäköisesti kohoavat. Kasvukausi pidentyy ja muuttuu lämpimämmäksi. Sademäärä Etenkin talvipuolella vuotta sateet lisääntyvät ja tulevat yhä useammin vetenä: Sademäärät lisääntyvät talvella %, kesällä 0 20 %. Rankkasateiden oletetaan voimistuvan enemmän kuin keskimääräisten sateiden. Talvella ja keväällä pisimmät sateettomat jaksot lyhenevät jonkin verran. Kesällä poutajaksot saattavat jopa hieman pidentyä. Kosteus lisääntyy talviaikaan 2-4 %. Myrskytuulet Keväällä ja kesällä Suomen tuuli-ilmastossa ei juuri näyttäisi olevat odotettavissa muutoksia. Syksyllä ja talvella tuulet puhaltelisivat tulevaisuudessa aavistuksen verran nykyistä navakammin. Vallitsevat tuulen suunnat ovat tulevaisuudessa samoja kuin nykyisin. Vaikka muutokset ovat pieniä, ne ovat useimmissa malleissa samansuuntaisia. Lumi ja routa Lumipeiteaika lyhenee, lumen vesiarvo ja paksuus vähenevät. Etelä-Suomessa lunta on tulevaisuudessa talvella vain ajoittain, samaan tapaan kuin nykyään marraskuussa. Yksittäisiä kovia, yhteiskunnan toimintaa järkyttäviä lumipyryjä esiintyy jatkossakin. Useimmiten satanut lumi kuitenkin sulaa pian pois. Lumettomien alueiden keskimääräinen roudan syvyys pienenee noin 0,5-1,0 metrillä nykyisestä. Muutos on selvin maan eteläosissa. Lauhojen ja sateisten talvien aikana maaperä on usein märkä ja sen kantavuus on huono. Jäätymis-sulamissyklit Vesi- tai räntäsateen jälkeisten 0 ⁰C alitusten määrä pienenee nykyisestä noin 35 vuosittaisesta noin 15 vuosituhannen loppuun mennessä. Ilman hiilidioksidipitoisuus Eri skenaarioiden mukaan hiilidioksiditaso nousee nykyisestä noin 400 ppm:sta tasolle ppm vuosisadan loppuun mennessä. Pilvisyys ja auringonpaiste Talvista tulee pimeämpiä. Kesällä pilvisyys säilynee suurin piirtein entisellään. Kuva 42. Merkittävimmät Suomen ilmastossa ennustetut muutokset kuluvan vuosisadan loppuun mennessä (Ruosteenoja 2013, Jylhä ym. 2012, Jylhä ym. 2009) Maailmanlaajuinen ilmaston lämpeneminen näkyy jo Suomessa. Suomen vuosikeskilämpötila on noussut 1800-luvun puolivälistä lähtien suurella todennäköisyydellä yli kahdella asteella. Lämpötilan nousu on tilastollisesti merkitsevää. Kuvassa 43 on esitetty Suomen vuosikeskilämpötilan poikkeamat jakson keskiarvosta [ºC] vuosina (siniset ja punaiset pylväät). Kuvan pylväiden arvot perustuvat koko Suomen kattavaan hila-aineistoon. Kymmenen vuoden liukuva keskiarvo on esitetty mustalla käyrällä. Suomen keskilämpötila jaksolla oli 2,3 ºC. Ilmaston lämpeneminen ilmenee kuvassa siten, että viimeiset yksittäisten vuosi- 62

67 en keskilämpötiloja kuvaavat pylväät ovat enimmäkseen punaisia ja pitkäaikaista kehityskulkua kuvaava musta käyrä on ollut pääasiassa noususuunnassa. Kuvassa 44 on esitetty vuosikeskilämpötilat Helsingin Kaisaniemessä vuosilta , Jyväskylästä ja Sodankylästä Helsingin lämpötiloista mukana on myös arvio siitä, miten paljon kaupungistuminen on kohottanut lämpötilaa; keskipaksu viiva paksun viivan alapuolella kuvaa arvioituja lämpötiloja siinä tapauksessa että kaupungin kasvu ei olisi vaikuttanut lämpötiloihin. Kuva 43. Suomen vuosikeskilämpötilan poikkeamat jakson keskiarvosta [ºC] vuosina (siniset ja punaiset pylväät) (Ilmatieteenlaitos) Kuva 44. Vuosikeskilämpötilat Helsingin Kaisaniemessä vuosilta , Jyväskylästä ja Sodankylästä Vuotuiset arvot on merkitty ohuella viivalla ja kymmenen vuoden liukuva keskiarvo paksulla (Ilmatieteenlaitos). Kuvassa 45 on esitetty vuosien mitattu vuotuinen vesi- ja räntäsade sisämaassa ja rannikolla. Kuvaajista voidaan havaita huomattavan sademäärien vaihtelun lisäksi, että sisämaan vesi- ja räntäsateiden määrä on pysynyt koko mittauskauden keskimäärin samalla tasolla mutta rannikolla vetenä ja räntänä tulleet sademäärät ovat nousseet sisämaata korkeammalle tasolle 1980-luvulla ja ovat edelleen sillä korkeammalla tasolla Annual rainfall [mm] Vantaa Turku 100 Jyväskylä Year Kuva 45. Vuosittaiset vesi- ja räntäsateet vuosina sisämaassa (Jyväskylä) sekä rannikolla (Vantaa ja Turku) (Lahdensivu 2012). 63

68 Tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen eteneminen riippuu kasvihuonekaasujen maailmanlaajuisista päästöistä. Suomen ilmaston muutokset ovat kaikissa päästöskenaarioissa lähes samoja noin vuoteen 2040 asti. Uusimpien arvioiden mukaan nykytahdilla jatkuvat päästöt johtavat maapallon keskilämpötilan nousuun kolmesta viiteen astetta vuosisadan loppuun mennessä verrattuna vuosien jaksoon. Suomessa lämpötilan nousun arvioidaan olevan noin 1,5-2 kertaa suurempi kuin lämpötilan nousu kansainvälisesti (ilmasto-opas.fi 2017). Ilmastossa esiintyvä luontainen vaihtelu voimistaa ja heikentää muutoksia lähivuosikymmeninä. Vuosisadan jälkipuoliskolla erot kasvavat huomattaviksi kasvihuonekaasujen päästöjen määrästä riippuen (Kuva 46). Kuva 46. Ilmastonmuutosennusteet (Jylhä ym. 2009): Hiilidioksidipäästöjen maailmanlaajuinen kehitysennuste (ppm) sekä vuoden keskilämpötilan (asteina) ja sademäärän (prosentteina) muutos Suomessa vuosina verrattuna jakson keskimääräisiin arvoihin. Käyrät esittävät 28 maailmanlaajuisen ilmastonmuutosmallin tulosten keskiarvoa neljälle eri RCP -kehityspoluille. 64

69 5.2 Kymenlaakson ilmasto Kymenlaakso on jaettavissa kolmeen ilmastolliseen alueeseen. Suomenlahden rannikko ja sen saaristo ovat selvästi merellisempää kuin vähävesistöinen sisämaa Salpausselälle asti. Maakunnan pohjoisosassa on jälleen vesistöisempi alue, johon kuuluvat Iitti, Jaala ja Valkeala. (Pirinen ym. 2012) Vuoden keskilämpötila on tyypillisesti alueen pohjoisosassa +4 asteen tienoilla ja kohoaa rannikolle siirryttäessä noin +5 asteeseen. Paikalliset ilmastoerot korostuvat talven pituudessa. Alueen tehoisan lämpötilan summa vaihtelee vuodesta riippuen alle Cvrk:stä Cvrk:een, keskimäärin summa on kuitenkin Cvrk. (Kersalo & Pirinen 2009) Ilmaston muuttuminen ei poista alueen sisäisiä eroja, vaan alueen koillisosassa tullee olemaan jatkossakin hieman erilaiset olot kuin lounaisosassa. Lämpötila kohonnee vuosisadan loppuun mennessä ja tehoisa lämpösumma kohonnee Cvrk:een. Vuotuinen sademäärä jää rannikolla ja saaristossa tyypillisesti vajaaseen 600 millimetriin, mutta kohoaa muualla 600 ja 700 millimetrin välille. Lumiolosuhteet vaihtelevat suuresti rannikon ja sisämaan välillä. Tavanomaisesti pysyvä lumi saadaan sisämaassa marraskuun lopulla ja rannikolla sekä saaristossa vasta joulun jälkeen, eli eroa syntyy lähes kuukausi noin 60 kilometrin matkalla siirryttäessä Salpausselältä saaristoon. Talven suurin lumensyvyys vaihtelee keskimäärin saariston noin 30 senttimetristä Utin seudun reiluun 50 senttimetriin. (Pirinen ym. 2012) Sademäärä voi ilmaston lämpenemisen myötä nousta Kaakkois-Suomessa hieman enemmän kuin Etelä- Suomessa keskimäärin. (Kellomäki ym. 2005) 5.3 Muutosten vaikutukset Kymenlaakson siniviherrakenteeseen ja ekosysteemipalveluihin Ilmaston lämpeneminen ja sateisuuden muutokset muokkaavat ekosysteemejä. Ne vaikuttavat eliöiden elinympäristöjen laatuun ja sitä kautta muun muassa lajien esiintymisalueisiin, esiintymissuhteisiin (esim. puulajisuhteisiin) ja eliöiden elinkierron vuotuiseen rytmiin. Muutokset koskettavat niin luonnonympäristöjä kuin eri maankäyttömuotoja maanviljelystä metsä- ja kalatalouteen, infrastruktuuriin ja asutukseen. Muutokset näkyvät usein epäsuorasti. Esimerkiksi hiilidioksidin määrän lisääntyminen ilmassa ja kasvien aineenvaihdunnan nopeutuminen voivat nopeuttaa yhteyttämistä ja kasvien perustuotantoa. Muutos heijastuu monien tuotantopalvelujen, kuten ravinnon ja rakennusmateriaalien, määrään. Kaakkois-Suomen ennakointiverkoston sivuilta (Aavistus.fi) löytyy ekotehokkuutta arvioivan ECOREG-ryhmän seuranta ilmastonmuutoksen vaikutuksista Kymenlaakson seudulla. Ilmastonmuutos huomioidaan kuntien ilmasto- ja energiaohjelmissa. ECOREG-ryhmä on tunnistanut ilmastonmuutokseen sopeutumisen kannalta tärkeiksi mm. seuraavat asiat (Kaakkois-Suomen ennakointiverkosto, Aavistus.fi): 65

70 Tulvariskien hallinta ja merenpinnan nousu Tulvariski ja tulvavaara-alueiden kartoittaminen ja huomioiminen Taajamien hulevesihallinnan parantaminen Yhdyskuntatekniikkaturvallisuusriskien ehkäiseminen Kosteikkojen hyväksikäyttö tulvariskien hallinnassa Ravinteiden huuhtoutumisriskien ehkäisy Sopeutuminen lämpenemiseen Matkailullisten hyötyjen selvittäminen Hyönteistuhojen ja kasvitautiriskien hallinnan arvioinnin edistäminen Maa- ja metsätalouden mahdollisuuden selvittäminen Sopeutuminen sadannan vaihteluihin Vaikutusten selvittäminen Itämeri Meren lämpötilan nousun ja jääpeitteen vähentämisen vaikutusten selvittäminen (merenkulku, matkailu) Metsät ja viljelysmaat Ilmaston muuttuessa Suomen metsien kasvun ennustetaan lisääntyvän tällä vuosisadalla jopa 40 prosenttia. Lämpötilan, sademäärän ja muiden kasvupaikkatekijöiden ohella tärkeä puuston kasvuun vaikuttava tekijä on ilmakehän hiilidioksidipitoisuus. Hiilidioksidipitoisuuden nousun on todettu kiihdyttävän monien puulajien kasvua. Suomen metsien puustoon sitoutuneen hiilen määrän ennustetaan kasvavan ilmaston lämpenemisen seurauksena. Ilmaston lämpeneminen pidentää kasvukautta keväällä ja syksyllä. Kevään mahdollinen aikaistuminen edesauttaa puuston kasvua, mutta toisaalta vähentää puiden pakkaskestävyyttä ja lisätä hallavaurioiden riskiä. Roudan väheneminen ilmastonmuutoksen myötä lisää tuulituhoalttiutta, vaikka itse tuulen nopeudessa ei ole ennustettu tapahtuvan suuria muutoksia. Ilmastonmuutoksen ennustetaan lisäävän kesien kuumuutta ja kuivuutta, mikä parantaisi erityisesti soisilla metsämailla kasvavan, liiasta kosteudesta kärsivän puuston kasvua. Toisaalta esimerkiksi pitkien kuumuus- ja kuivuusjaksojen aikana metsäpuiden kyky puolustautua tauteja ja tuhohyönteisiä vastaan on heikentynyt. Tuulituhojen lisäksi alueen metsissä voivat yleistyä sekä juurikäävän että hirvieläinten aiheuttamat tuhot. Lämpenevä ilmasto lisää talven aikana suoritettavien korjuiden määrää, mikä altistaa metsät laajemmille ja määrällisesti isommille korjuuvaurioille. Erilaiset korjuuvauriot lisäävät juurikäävän leviämistä metsissä. (Metsäkeskus 2010) Kaakkois-Suomessa kuusen kasvua voi mahdollisesti vähentää lisääntyvä kuivuus. Männyn kasvu voi lisääntyä ja mänty voi kuivuutta sietävänä puulajina vallata vähäravinteisia kasvupaikkoja, joissa kuusi ei enää menesty. Kaakkois-Suomessa kuivien päivien määrä voi kasvaa vuosisadan loppuun mennessä pahimmillaan %. Tuoreemmissa tutkimuksissa kuivien päivien määrän lisäyksen on kuitenkin arveltu olevan maltillisempaa. Puulajeista kuusi selvinnee tulevaisuudessa enää ravinteikkaimmilla ja kosteimmilla paikoilla, sen nykyisistä kasvupaikoista kilpailevat koivu ja mänty. Puulajimuutokset ja muutokset kasvussa voivat alentaa tuottoa paikallisesti, vaikka koko maan mittakaavassa puuston kasvun ja näin ollen myös tuoton on ennustettu lisääntyvän. (Kellomäki ym. 2005) Suomessa ilmaston lämpeneminen pidentää kasvu- ja laidunkautta, mikä voi parantaa maatalouden mahdollisuuksia, mutta samalla suosia kasvitautien ja -tuholaisten ja eläintautien leviämistä. Myös puutarhatalouden kannattavuus saattaa tulevaisuudessa kasvaa huomattavasti. Pidentyvän kasvukauden ja keväiden lämpenemisen hyödyt riippuvat kuitenkin siitä, miten sateet jakautuvat vuodenaikojen kesken. Suomesta voi tulla nykyistä tuottavampi maatalousmaa, jos muutoksiin 66

71 varaudutaan esimerkiksi jalostamalla muuttuviin olosuhteisiin sopivia kasvilajikkeita ja kehittämällä viljelytekniikoita. (Peltonen-Sainio 2009) Sisävedet Vesistöt tarjoavat ihmisille ravintoa, energiaa, liikenneväyliä ja erilaisia virkistysmahdollisuuksia. Näiden ekosysteemipalveluiden säilymisen kannalta vesiekosysteemien hyvinvointi on tärkeää. Osa ekosysteemipalveluista on riippuvaisia luonnon monimuotoisuuden tilasta. Ilmastonmuutoksen yhteisvaikutus vesien happamoitumisen, rehevöitymisen, maankäytön muutosten ja vieraslajien vaikutuksen kanssa voi vaikuttaa vesistöjen eliöstöön ennalta arvaamattomin tavoin. Lisääntynyt sadanta ja rankkasateet lisäävät ravinteiden huuhtoutumista vesistöihin erityisesti leutoina talvina, jolloin kasvipeite ei sido ravinteita ja maa ei ole roudassa. Tulvien aikana valunta maaekosysteemeistä voimistuu ja vesihuollon kapasiteetti voi ylittyä, jolloin jätevettä voi joutua suoraan vesistöihin. Ravinteet, kiintoaines ja haitalliset aineet huonontaisivat veden laatua ja voimistaisivat rehevöitymistä sekä hapenkulutusta vesistöissä. Ravinteiden runsaus vesiekosysteemissä lisää kasvien kasvua ja kokonaisuudessaan ilmastonmuutoksen odotetaan voimistavan vesien rehevöitymistä. Kasvukauden pidentymisen sekä rehevöitymisen takia erityisesti rantakasvillisuuden määrä tulee runsastumaan. Suuret ilmaversoiset kasvit hyötyvät myös ilman hiilidioksidipitoisuuden noususta ja ne voivat osittain syrjäyttää rehevöitymiselle herkkiä lajeja. Sinilevien arvellaan hyötyvän lämpenemisestä, sillä niiden lämpötilaoptimi on hieman korkeampi kuin muiden lajiryhmien. Rehevöitymisen seurauksena lajirunsaus tyypillisesti pienenee. Rehevöitymisestä hyötyviä kaloja ovat esimerkiksi kuha ja useat särkikalat. Rehevöityminen vaikuttaa myös vesiekosysteemien toimintaan hiilinieluna. (Rantakari 2010) Ilmastonmuutoksella on Suomessa sekä vesistötulvia suurentavia että niitä pienentäviä vaikutuksia. Ennakoitu sateiden lisääntyminen voi kasvattaa tulvia, mutta toisaalta lämpimämmät ja vähälumisemmat talvet pienentävät kevään lumensulamisesta aiheutuvia tulvia, jotka nykyään aiheuttavat suurimmat tulvat suuressa osassa Suomea. Kevään lumen sulamistulvien suuruus pienenee merkittävästi lauhempien talvien johdosta etenkin Etelä- ja Keski-Suomessa. Kesän vedenkorkeudet alenevat useissa järvissä aikaisemman kevään ja kasvavan haihdunnan vaikutuksesta etenkin runsasjärvisillä alueilla, joissa järvihaihdunta vaikuttaa voimakkaimmin. Kesän ja alkusyksyn kuivuus ja alhaiset vedenpinnat tulevatkin joillain järvillä olemaan tulevaisuudessa entistä suurempi ongelma. Syksyn sateet lisääntyvät ja loppusyksyn virtaamat kasvavat tulevaisuudessa. Talven vedenkorkeudet ja virtaamat kasvavat selvästi, kun talven aikana entistä suurempi osa sateesta tulee vetenä ja lunta sulaa talven aikana. Muutokset talven virtaamissa ja vedenkorkeuksissa ovat suurimpia Etelä- ja Keski-Suomessa. (Kaakkois-Suomen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus 2015) Päijänteen ja Kymijoen tulvien ennakoidaan kasvavan ilmastonmuutoksen vaikutuksesta ja Kymijoessa sekä talven tulvat että kesän kuivuus pahenevat ilmastonmuutoksen vaikutuksesta. Kymijoen vesistöalueen pienissä latvajärvissä ilmastonmuutoksen vaikutukset poikkeavat suurista järvistä, koska siellä tulvat ovat lumen sulamisesta aiheutuvia ja kesän kuivuus ei useinkaan ole yhtä suuri ongelma. Merkittäviksi tulvariskialueiksi Kymijoen vesistöalueella on nimetty Jyväskylän sekä Kymijoen alaosan alueet. Asutuksen ja rakennuskannan leviäminen tulvaherkille alueille on tulvariskien kannalta yksi merkittävimmistä tekijöistä. Kymijoen alaosassa riskien on arvioitu kohdistuvan ihmisten turvallisuuteen ja terveyteen. Riskikohteiksi todettiin harvinaisessa tulvatilanteessa Kouvolan Inkeroisten alue sekä Kotkan asuinalueet itähaaran varrella. Myös hajaasutusalueella vaaraa ihmisten turvallisuudelle ja terveydelle syntyy etenkin hyydetilanteessa padotuksen muodostuessa nopeasti ja saartaessa asuinpaikkoja jokivarren koko matkalta Inkeroisista Kotkaan sekä Ahvenkoskelle. (Kaakkois-Suomen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus 2015) Itämeri 67 Itämeren keskimääräisen suolaisuuden arvioidaan ilmastonmuutoksen seurauksena laskevan, mikä muuttaa eliöiden maantieteellisen levinneisyyttä (HELCOM 2013). Suolaisuuden väheneminen voi vaikuttaa Itämereen jopa enemmän kuin lämpeneminen, sillä alhainen suolapitoisuus rajoittaa nykyiselläänkin monien merilajien esiintyvyyttä. Esimerkiksi suhteellisen suolaisessa vedessä viihtyvä meriajokas saattaa hävitä Suomen merialueelta kokonaan ja myös rakkolevän ja

72 sinisimpukan levinneisyysalueet todennäköisesti pienenenevät. Meriajokas, rakkolevä ja sinisimpukka muodostavat elinympäristöjä, joissa viihtyvät monet äyriäiset, nilviäiset ja kalat. Siksi niiden väheneminen vaikuttaa laajemminkin Itämeren monimuotoisuuteen. (Haapala 2012) Itämeri voi rehevöityä entisestään ilmastonmuutoksen myötä. Rehevöitymistä aiheuttavat maaperästä ja pelloilta veteen liukenevat ravinteet, jotka kulkeutuvat jokien kautta mereen. Lisääntyvien sateiden arvioidaan voimistavan ravinnevalumaa tulevaisuudessa, minkä lisäksi rehevöitymistä lisää meriveden lämpötilan nousu, joka kiihdyttää merenpohjan eloperäisen aineksen hajoamista. Rehevöityminen on tärkein vedenalaisia elinympäristöjä uhkaava tekijä, jota ilmaston lämpeneminen voi edelleen voimistaa. (Mäkinen ym. 2008) Erityisesti Suomenlahdella lämpötilan nousu, kerrostuneisuuden lisääntyminen ja fosforin vapautuminen pohjasta voivat lisää myrkyllisten sinileväkukintojen määrää ellei ravinnekuormitusta maalta saada hillittyä. Itämeren jääpeitteen laajuuden on arvioitu vähenevän huomattavasti tällä vuosisadalla (Jylhä ym. 2008). Vuosisadan lopulla Itämeren jäätalvien pituus lyhenisi keskimäärin 1 3 kuukautta nykyisestä. Jääpeitteisen alueen pieneneminen ja veden talvilämpötilan nousu saattavat vaikuttaa meriveden sekoittumiseen Itämeressä. Jos pintavesi ei ilmaston lämpenemisen takia enää jäähdykään syvää vettä kylmemmäksi, sekoittuminen voi loppua kokonaan, mikä vaikeuttaisi syvän veden hapettumista ja hidastaisi ravinteiden kulkeutumista pintaan, mikä vaikuttaisi kaikkiin vesieliöihin (Viitasalo 2012). Ilmaston lämpenemisen myötä vieraslajien vakiintuminen Itämereen saattaa helpottua. Uudet eliölajit kilpailevat resursseista Itämeren lajiston kanssa ja saattavat muuttaa ravintoverkkoja. Lämpeneminen todennäköisesti muuttaa myös Itämeren lintupopulaatioita. Talvilämpötilojen nousun takia alueella talvehtivia lintuja esiintyy nykyään pohjoisempana kuin aikaisemmin. Tällaisia lajeja ovat kyhmyjoutsen, telkkä ja isokoskelo. (Suomen lintuatlas 2011) Kesien lämpeneminen ja piteneminen vaikuttaa myös Itämeren virkistyskäyttöön. Lämmin sää saa ihmiset hakeutumaan vesistön äärelle vilvoittelemaan. Näin ollen mökkeilyn, veneilyn ja vapaa-ajankalastuksen suosio todennäköisesti kasvaa. (Itämeriportaali 2010) Itämeren virkistyskäyttöä voi kuitenkin haitata se, että sinilevien kasvu nopeutuu ja laajat kukinnot yleistyvät keskikesällä eli suosituimpaan loma-aikaan. Kesäasuntojen ostajat ovat jo nykyään kiinnostuneita leväkukintojen todennäköisyydestä Suomenlahdella ja Saaristomerellä, joten mökkeilyn suosio kaikkein leväisimmillä merialueilla voi tulevaisuudessa jopa vähetä. Itämeren virkistyskäyttöä ajatellen rehevöityminen olisi saatava hillittyä, tai muuten sinileväkukinnot voivat vähentää ilmaston lämpenemisen positiivisia vaikutuksia. (Itämeriportaali 2010) 68

73 6. KYMENLAAKSON EKOSYSTEEMIPALVELURAKENTEEN TAVOITETILA Kymenlaakson maakuntakaavan 2040 tavoiteasiakirjassa on asetettu tavoitteeksi ekosysteemipalvelujen osalta, että ekosysteemipalveluja tuetaan mm. turvaamalla pinta- ja pohjavesien määrä ja laatu, kehittämällä luonnonsuojelu-, perinnebiotooppi-, maisema-, virkistys- ja viheralueiden verkostoa ja viheryhteyksiä, edistämällä uusiutuvan energian käyttömahdollisuuksia kestävällä tavalla sekä luomalla edellytyksiä kestävälle luontomatkailulle. Ekosysteemipalvelujen tuotantopotentiaalin tukeminen linkittyy useisiin maakuntakaavan tavoitteisiin. 6.1 Ekosysteemipalvelutyöpaja Kymenlaakson ekosysteemipalvelujen tavoitetilaa hahmoteltiin pidetyn sidosryhmätyöskentelyn tuloksena SWOT-analyysin avulla, jonka tulokset analysoitiin asiantuntija työnä. SWOT-analyysi on nelikenttämenetelmä, jolla tunnistetaan kehitettävän alueen vahvuuksia, mahdollisuuksia, heikkouksia ja uhkia. Sidosryhmätyöpajassa koottiin Kymenlaaksoa koskevia tulevaisuuden näkymiä ekosysteemipalveluiden näkökulmasta. SWOT-analyysin pohjalta tehtiin päätelmiä, miten vahvuuksia voidaan hyödyntää aluesuunnittelussa, miten heikkoudet muutetaan vahvuuksiksi, miten alueen ekologisiin arvoihin liittyviä mahdollisuuksia hyödynnetään ja miten uhat vältetään. Tuloksena saatiin toimintasuunnitelma siitä, mitä kullekin asialle tulisi tehdä. Työpajassa esiin nousseet näkökulmat analysoitiin asiantuntija-arviona, ja keskeisimmistä esiinnousseista teemoista koottiin ekosysteemipalvelurakenteen tavoitetila Tavoitetila määriteltiin kullekin palveluryhmälle (Tuki- ja Säätelypalvelut, tuotantopalvelut ja kulttuuri palvelut) erikseen. 69

74 EKOSYSTEEMIPALVELUTARJONNAN TAVOITETILA 2040 Työpajatyöskentelyn tulos TUKI- JA SÄÄTELYPALVELUT Näistä me ponnistamme Monimuotoinen ympäristö ja runsaasti luonnontilaisia alueita suhteessa rakennettuun ympäristöön Hyväkuntoiset vesistöt ja kosteikkoalueet Salpausselkien reunamuodostumat Seudun korkea teknologia mm. metsä- ja energiatuotannossa, uudet biotalouden ratkaisut Näitä me vahvistamme Pienvesien ekologinen tila Metsä- ja suoekosysteemien välisten vuorovaikutussuhteiden huomioiminen Vaelluskalakantojen tila (mm. kalaportaat) Näitä me kehitämme Vaelluskalakantojen ekologisten yhteyksien parantaminen (mm. kalatiet) Luonnon ekosysteemien (erit. metsät, suot, kosteikot) hyödyntäminen hiilivarastoina ja tulvasuojelussa Metsätalouskäytöstä poistettujen soiden ennallistaminen Uudet teknologiat jätevesien käsittelyyn ja metaanin hyödyntäminen energiantuotannossa Näihin me varaudumme Ilmastonmuutos (erityisesti tulvasuojelu, merenpinnan nousu, rantarakentaminen, poikkeuksellisten sääolosuhteiden lisääntyminen, pohjaveden pilaantuminen) Ravinnekuormituksen lisääntyminen ja vesistöjen rehevöityminen Luonnon monimuotoisuuden väheneminen ja vieraslajit 70

75 TUOTANTOPALVELUT Näistä me ponnistamme Runsaat, laajat ja yhtenäiset pelto- ja metsävarat Runsaat ja puhtaat pohja- ja pintavesivarannot sekä rannikkovedet Uusiutuvaa energiaa mm. biomassaan ja vesivaroihin perustuen Näitä me vahvistamme Siirtyminen uusiutuvan energian käyttöön Luonnontuotteiden tuotekehityksen tulosten kaupallistaminen Raaka-aineiden jalostus esim. kivi- ja metsäteollisuus Biomassan korjuun kannattavuuden lisääminen Näitä me kehitämme Alkutuotteiden jalostusasteen nostaminen, jakelukanavat ja markkinointi Lähiruoan ja luomutuotannon lisääminen, uudet tuotteet, esim. härkäpapu Tekopohjaveden tuotanto Metsäteollisuuden uuden innovaatiot, esim. uusiutuvan biometsäteollisuuden sivuvirtojen hyödyntäminen Bioenergia, energiapuu ja biomassaenergiaterminaalit Kotimaisen kalan hyödyntäminen ja vesiviljely (esim. leväbiomassa) Rahkasammaleen nosto vähäturpeisilta soilta, vientipotentiaali (kuivike, viherkatot, kasvualusta) Näihin me varaudumme Ilmastonmuutos Pohjaveden pilaantuminen Vesistöjen rehevöityminen Luonnon monimuotoisuuden vähentyminen, vieraslajit ja tuhoeläimet Alkutuottajien ikärakenne, vähyys ja tilojen pienuus Maatalouden rakennemuutoksen vaikutus maaperään ja viljelyyn (kotieläintuotanto vähenee ja kasvinviljely lisääntyy) Öljyonnettomuus Suomenlahdella KULTTUURIPALVELUT Näistä me ponnistamme Monipuolisuus: meri, joet, järvet, suot, harjut Monipuolinen vesiluonto, merialue ja ulkosaaristo (Kaunissaari, Haapasaari) Arvokas teollinen kulttuuriperintö ja rakennusperintö Kymijoen vesistö (Langinkoski ja muut kosket) 3 erilaista kansallispuistoa, Upeita yksittäisiä kohteita: Mustila, Arboretum, Aarnikkometsä, Ruukki, Mustaviiri, Struven ketju, Kansallinen kaupunkipuisto, Kotkan puistot Sijainti: Helsinki Pietari, Venäjän läheisyys, esim. matkailulle vahvuus Järjestäytynyt riistanhoito ja metsästys sekä virkistysalueyhdistys Näitä me vahvistamme Matkailuyrittäjien yhteistyö, yrittäjyyden perinne matkailuyritystoiminta ei nouse Maakunnan sisäinen yhteistyö Palveluiden markkinointi / kohdistaminen, mm. majoituspalvelut Alueen imago Reittien ylläpito ja käyttö, mm. saaristoliikenne 71

76 Laajat hiljaiset alueet puuttuvat Käyttöpaine keskittyy muutamiin kohteisiin Näitä me kehitämme Itäisen Suomenlahden kansallispuiston laajentaminen (vesialueet, Långön saari, Pyhtää) Luontomatkailu (metsästys, merimatkailu, kansallispuistot, Kymijoki), luontoyrittäjien yhteistyö Yhteistyö muiden Suomenlahden kaupunkien kanssa Virkistysreitit taajamien läheisyydessä (lähivirkistyskäsitteen laajentaminen >5km) Kymijoen virkistysreitti Kuopiosta saakka reitti merelle Reittien markkinointi ja aktiivisempi käyttö Monipuolisen luonnon hyödyntäminen vetovoimassa ja imagossa (myös rakennuskulttuuri) Ympäristökasvatus Green Care ja muu terveys- ja hyvinvointipalvelujen kehittäminen Rantautumismahdollisuuksia saaristoon Kimolan kanava Suursaari Kymijoki (mm. osana Kouvolan matkailua, kalaportaat) Iitti / Elimäki Ruotsinpyhtää kulttuuritie (Länsi-Kymen kulttuuritie) Näihin me varaudumme Hakkuut muuttavat maisemaa ja virkistysarvoa Luonnon eri käyttöryhmien näkemysten yhteensovittaminen (esim. virkistys ja metsäbiotalous) Vesialueiden liittäminen kansallispuistoon (Itäinen Suomenlahti) Ylikalastus (uhanalaiset kalakannat) Ilmastonmuutos Luonnon monimuotoisuuden väheneminen Öljytankkerionnettomuus 72

77 6.2 Ekosysteemipalveluiden tavoitetilakartta Jotta eri alueiden roolia eri ekosysteemipalveluiden näkökulmasta voitiin tarkastella luotiin vielä teemakartta: ekosysteemipalveluiden maankäytönsuositus -kartta, jossa tärkeimpien ekosysteemipalveluiden sekä ekologisen verkoston kriittisten ydinalueiden ja ekologisten yhteyksien päälinjoista on tunnistettu teemakokonaisuuksia eli vyöhykkeitä. Kartoilla esitetyt aluerajaukset ovat ohjeellisia. Vyöhykkeet ovat alueita, joilla luonnon ja maiseman erityispiirteet kohtaavat ja muodostavat laajoja toiminnallisia kokonaisuuksia sekä tuottavat useita erilaisia ekosysteemipalveluita. Vyöhykkeillä ilmaistaan ekosysteemipalvelurakenteen haluttua tavoitetilaa, joka voi olla ekosysteemipalveluiden nykytilan ja suunnitellun maankäytön perusteella säilytettävä, vahvistettava, hyödynnettävä tai ennallistettava. Vyöhykkeiltä tunnistetaan huomioitavia ja arvokkaita piirteitä sekä annetaan maankäytöllisiä suosituksia alueiden kehittämisestä tavoitetilan mukaisesti. Ekosysteemipalveluiden merkittäviä vyöhykkeitä määritettäessä tarkasteltiin seuraavia kriteerejä: Alue tuottaa useita erilaisia ekosysteemipalveluita Maa- ja vesiekosysteemit muodostavat alueelle monimuotoisen vuorovaikutusvyöhykkeen (lähinnä rannat ja jokisuistot) Alueen saavutettavuus ja käyttäjäpotentiaali on merkittävä, tai paranee merkittävästi kaavassa asuinrakentamiselle osoitettujen alueiden sijoittumisen perusteella Alueella on erityisen hyvät edellytykset ihmisen henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin edistämiselle Alueella on paljon maisemaan ja luontoon perustuvaa virkistystoimintaa ja/tai elinkeinoja, mikä edellyttää eri toimijoiden yhteen saattamista sekä maankäytön intressien yhteensovittamista ekosysteemipalveluiden turvaamiseksi. Kartalle (kuva 47) tunnistettiin 12 vyöhykettä, joille määriteltiin tavoitetila niiden tarjoamien ekosysteemipalveluiden perusteella: Vyöhyke 1: Jaala Verla Vuohijärvi Puhtaat latvavedet, Vapaa-ajanasuminen Maisemalliset arvot Verlan kulttuurimaisemat Alueella on runsaasti vapaa-ajan asutusta, sekä maisemallisia arvoja. Alueen vedet ovat puhtaita latvavesiä. Alueella on potentiaalia luontomatkailulle ja kulttuuriarvoista ammentavalle matkailun kehittämiselle, puhtaiden vesien suojelu on alueella tärkeää. Vyöhyke 2: Repovesi Valtakunnallisen ja kansainvälisen tason luontomatkailu Merkittävät luontoarvot Liittyy ylimaakunnalliseen kokonaisuuteen Erityisiä kansainvälisen tason vetovoimatekijöitä: melominen, kiipeily Alueella on kansainvälisen tason luontomatkailun vetovoimatekijöitä, joiden kehittämistä tulee tukea. Huomiota tulee kuitenkin kiinnittää alueen luontoarvojen säilymiseen. Alueen kehittämisessä tulisi tukea eri toimijoiden välistä yhteistyötä alueen vetovoimaisuuden kehittämiseksi. Vyöhyke 3: Salpausselän luonnonvarojen vyöhyke Alue erottuu erityisesti Kymenlaakson luonnonvarojen tihentymänä. Alueella korostuvat: Pohjavesivarannot Hiilivarannot Luontoarvot 73

78 Alueella tulee kiinnittää huomiota näiden varantojen kestävään käyttöön. Vyöhyke 4: Kouvolan lähivirkistyksen vyöhyke Virkistyskäyttö Pohjaveden käyttö Vapaa-ajan asuminen Tällä vyöhykkeellä on merkityksellistä lähivirkistysarvojen huomioiminen muun maankäytön yhteensovittamisen kanssa. Alueen metsillä on erityismerkitys lähivirkistyksen kannalta. Virkistysalue verkoston kehittäminen on erityisen merkittävää tällä vyöhykkeellä. Alueelle sijoittuu myös Utin tekopohjavesi alue, jonka toiminta edellytykset tulee turvata. Vyöhyke 5: Kouvolan luonnonvarojen ja virkistysarvojen yhteensovittamisen vyöhyke Pohjavesivarannot Luontoarvot Vapaa-ajan asuminen Hiilivarannot Tällä vyöhykkeellä on merkityksellistä virkistysarvojen ja luonnonvarojen yhteensovittaminen ja kestävä käyttö. Alueella on potentiaalia luontomatkailulle. Alueella sijaitsee merkittävinä hiilivarantoina toimivia soita. Vyöhyke 6: Loma-asumisen ja potentiaalisen luontomatkailun vyöhyke Vapaa-ajan asutus Alueella sijaitseva vapaa-ajan asutus muodostaa mahdollisuuksia alueen luontomatkailun kehittämiselle. Vyöhyke 7: Kymijoen ja sen rantojen merkittävä ekosysteemipalvelu tihentymä Vedenkierto Kulttuuri- ja maisema-arvot Sinirakenteen merkittävä osa Osa ylimaakunnallista kokonaisuutta Hiilivarannot Kymijoen ympäristön merkittävä kokonaisuus on koko maakunnan leimallisimpia kokonaisuuksia. Alueella on merkittävä arvo koko siniviherrakenteen runkona. Aluetta tulee kehittää maakunnan vetovoimatekijänä huomioiden alueen kulttuuri- ja maisema-arvot sekä vedenlaadun kehittäminen. Alue liittyy merkittävään, Uudenmaan liiton puolelle jatkuvaan kokonaisuuteen. Vyöhyke 8: Tuotantopalveluiden vyöhyke Ruuantuotanto Biokaasupotentiaali Metsävarat Alue on merkittävä erityisesti tuotantopalveluiden tuottajana. Alueella sijaitsee kuitenkin myös merkittäviä paikallisia maisemallisia ja kulttuurillisia arvoja, joita tulee huomioida näitä palveluja hyödynnettäessä. Vyöhyke 9: Valkmusan suovyöhyke Luontoarvot Valtakunnalliset virkistysarvot Hiilivarannot Alueella sijaitsee merkittäviä hiilenvarastoja, sekä virkistys ja luontoarvoja. Niitä tulee vaalia ja sovittaa yhteen muun maankäytön kanssa. Vyöhyke 10: Kotkan ja Haminan virkistyskäyttö ja lähimatkailu -vyöhyke Luontoarvot Lähivirkistys 74

79 Matkailu Tällä vyöhykkeellä on merkityksellistä lähivirkistysarvojen huomioiminen muun maankäytön yhteensovittamisen kanssa. Alueen metsillä on erityismerkitys lähivirkistyksen kannalta. Virkistysalue verkoston kehittäminen on erityisen merkittävää tällä vyöhykkeellä. Alueella sijaitsee myös luontoarvoiltaan merkittäviä merenrantakohteita. Vyöhyke 11: Merenrannan matkailu ja vapaa-ajanasumisen vyöhyke Luontoarvot Matkailu Vapaa-ajan asuminen Tällä vyöhykkeellä on merkityksellistä virkistysarvojen ja luonnonvarojen yhteensovittaminen ja kestävä käyttö. Alueella on potentiaalia luontomatkailulle. Alue on siniverkoston kannalta merkittävä merenrantavyöhyke. Alueella sijaitsee merkittäviä merenrannan luontoarvoja kuten laguuneja ja riuttoja. Vyöhyke: 12 Meren retkeily ja matkailuvyöhyke Luontoarvot Valtakunnallinen matkailu Alueen luontoarvot toimivat vetovoimatekijänä valtakunnalliselle matkailulle. Alueen matkailun vetovoimaisuutta tulee kehittää alueen merkittävät, kansainvälisestikin arvokkaat luontoarvot huomioiden. Kuva 47. Kymenlaakson maakunnan 12 tavoitetilavyöhykettä. 75