Opiskelijakirjaston verkkojulkaisu 2005 Merkki, kulttuuri, kokemus Harri Veivo Julkaisija: Gaudeamus. Oy Yliopistokustannus University Press Finland. Helsinki 2000 Julkaisu: Merkillinen merkitys/ toim. Anu Airola, Heikki J. Koskinen, Veera Mustonen ISBN 951 662 785 4 s. 130 142 Tämä aineisto on julkaistu verkossa oikeudenhaltijoiden luvalla. Aineistoa ei saa kopioida, levittää tai saattaa muuten yleisön saataviin ilman oikeudenhaltijoiden lupaa. Aineiston verkko osoitteeseen saa viitata vapaasti. Aineistoa saa opiskelua, opettamista ja tutkimusta varten tulostaa omaan käyttöön muutamia kappaleita. www.opiskelijakirjasto.lib.helsinki.fi opiskelijakirjasto info@helsinki.fi
Harri Veivo MERKKI, KULTTUURI, KOKEMUS Tarkoitukseni tässä artikkelissa on tarkastella amerikkalaisen Charles Sanders Peircen ajatteluun perustuvaa semiotiikkaa. Peirceä pidetään sveitsiläisen Ferdinand de Saussuren ohella nykyaikaisen semiotiikan perustajana. Peircen ajattelun laajuutta ja arvoa ei ymmärretty hänen omana aikanaan. Niinpä hän ei koskaan nauttinut pysyvästä akateemisesta asemasta, joka olisi mahdollistanut ajatusten täydellisen kehittelyn ja julkaisemisen. Suurin osa Peircen semiotiikan teoriasta on käsikirjoituksissa, muistiinpanoissa ja kirjeissä, joita ei vieläkään kokonaisuudessaan tunneta. Usein ne ovat myös keskenään ristiriitaisia. Tämän vuoksi peirceläinen semiotiikka on jo lähtökohdillaan konstruktionomainen projekti. Aluksi käsittelen lyhyesti Peircen merkkiteorian perusteita. Sitten siirryn Umberto Econ kehittelemään semiotiikan teoriaan. Se on ehkä kattavin yritys luoda yhtenäinen teoria Peircen ajattelun varaan. Eco on saanut suomalaisessa tutkimuksessa vain vähän huomiota osakseen. 1 Lopuksi tarkastelen merkin ja todellisuuden suhdetta, joka saa mielestäni liian vähän painoa Econ teoriassa. Peircen merkkikäsitys Peircen merkkiteoria on osa laajempaa filosofista järjestelmää, joka tähtää niinkin perustavanlaatuisen kysymyksen kuin todellisuutta koskevan tiedon mahdollisuuden selvittämiseen. Avoin kysymys on, kuinka laajasti Peircen merkkiteoriaa voidaan soveltaa sitoutumatta hänen filosofiaansa, joka on paikoitellen varsin radikaali. Esittelen 130
seuraavassa käsityksiä, jotka ovat yleisyytensä vuoksi ehkä parhaiten sovellettavissa empiiriseen semiotiikkaan. Peircen merkkikäsitys eroaa oleellisesti strukturalistisen ajattelun traditiosta, jossa merkki mielletään kahden elementin väliseksi suhteeksi. Peircen merkkikäsitteen perustana on ajatus, että merkkiys käsittää kolme elementtiä: merkin, objektin ja interpretantin. Nämä ovat kaikki suhteessa toisiinsa. Asema merkkinä, objektina tai interpretanttina perustuu tiettyyn paikkaan näiden kolmen muodostamassa suhteiden kokonaisuudessa, ei niinkään laatuominaisuuksiin tai muihin vastaaviin tekijöihin. Merkki on näin ollen käsite, jossa suhteet ja funktiot ovat keskeisiä. Peircen merkkikäsitys on hyvin laaja. Periaatteessa mikä tahansa asia, esine tai tapahtuma on merkki, jos sillä on kaksi funktiota. Toisaalta merkki jollakin tavoin esittää objektia tai viittaa siihen. Toisaalta se aiheuttaa tai synnyttää vastaanottajassa efektin, interpretantin, siten, että interpretantti on jonkinlaisessa suhteessa objektiin. 2 Merkin kaksi funktiota liittyvät siis läheisesti toisiinsa. Merkki toimii välittävänä tekijänä, joka saattaa objektin ja interpretantin suhteeseen keskenään. Merkin, objektin ja interpretantin suhteet eivät pelkisty kahdenvälisiksi suhteiksi. Kyseessä on suhteiden kokonaisuus, jossa on mukana kolme elementtiä ja joka kuuluu näin thirdnessin alaan. Thirdness on Peircen luoma käsite, joka kuvaa päämäärähakuista, säännönmukaista, lainomaista tai tavanmukaista olemista. 3 Koska merkki kuuluu thirdnessin alaan, merkin, objektin ja interpretantin suhde perustuu johonkin tämänkaltaiseen periaatteeseen, esimerkiksi tapaan, tottumukseen tai, kuten kielen tapauksessa, konventioon. Otetaan yksinkertainen esimerkki. Peircen mukaan (Collected Papers, vastaisuudessa C.P.,1.553) tuuliviiriä ja asianajajaa voidaan pitää merkkeinä. Tuuliviiri esittää tuulen suuntaa, objektia, ja aiheuttaa katsojan mielessä efektin, interpretantin. Näin tuuliviiri saattaa tuulen suunnan ja katsojan ajatuksen suhteeseen keskenään. Tämä perustuu tuuliviirin säännönmukaiseen toimintaan, jonka katsoja tuntee. Asianajaja puolestaan esittää konstruktion jostakin tapahtumasarjasta (objekti) ja pyrkii päämäärähakuisesti aiheuttamaan tuomarin mielessä tietynlaisen tulkinnan (interpretantti), toisin sanoen esimerkiksi käsityksen, että tapahtumasarjaan liittyi tai ei liittynyt rikosta. 131
Silloin, kun tarkastellaan merkin olemusta kiinnittämättä huomiota esittävyyteen tai tulkittavuuteen, voidaan puhua merkkivälineestä. Merkkiväline on se konkreettinen seikka, joka toimii tietyssä tilanteessa merkkinä. On kuitenkin muistettava, että merkin käsite itsessään edellyttää aina objektia ja interpretanttia, eikä merkkiä ole olemassa kuin suhteessa näihin kahteen elementtiin. Merkin viittauksen kohteesta, objektista, voidaan Peircen mukaan erottaa kaksi aspektia: dynaaminen ja välitön. Dynaamisella objektilla tarkoitetaan objektia siinä määrin kuin se on itsenäisesti olemassa merkin suhdekokonaisuuden ulkopuolella ja vaikuttaa jollakin tavoin merkkiin. Dynaamisen objektin käsite perustuu Peircen ontologiaan. Periaatteessa hän hyväksyy Kantin ajatuksen maailmasta itsessään ja maailmasta sellaisena kuin se ilmenee ihmisille. Peirce kuitenkin korostaa, että todellisuus vaikuttaa merkkeihin ja sitä kautta mieleen. Koska suuri osa arkisista aistihavainnoistamme jotka välittyvät merkkeinä hermoratojen välityksellä pysyy suhteellisen muuttumattomana, Peircen mukaan on perusteltua olettaa, että yksittäisistä havainnoista riippumattomat objektit aiheuttavat ne. Tässä mielessä on kyse juuri dynaamisista objekteista. Dynaamisella objektilla tarkoitetaan siis merkin edustamaa tai sen viittauskohteena olevaa asiaa tai tapahtumaa siinä määrin kuin sen voidaan katsoa olevan olemassa yksittäisestä havainnosta riippumatta. Dynaaminen objekti on itse asiassa hypoteesi, merkin perusteella tehty oletus, että on olemassa jotakin, joka vaikuttaa merkkeihin ja niiden välityksellä meihin. Kyseessä on oletus, sillä merkkien ulkopuolista todellisuutta ei voida suoraan havaita. Mutta Peircen käsityksen mukaan tämä oletus voidaan ottaa todesta, elleivät kokemukset ja havainnot anna aihetta toisenlaisten johtopäätösten tekemiseen. Välitön objekti on vaikea käsite. Toisaalta Peirce katsoo, että välitön objekti on merkin luoma. Tässä suhteessa välittömällä objektilla tarkoitetaan yleensä objektia sellaisena kuin se ilmenee yksittäisen merkkitilanteen perusteella. Toisaalta välitön objekti viittaa Peircen mukaan käsitykseen tai mielikuvaan, joka tulkitsijan oletetaan omaavan ennen kuin merkki vastaanotetaan. Jälkimmäisen määritelmän perusteella välitön objekti edeltäisi merkkiä, kun taas edellisen mukaan se on merkin luoma. Peircen merkkikäsityksen valossa nämä määritelmät eivät kuitenkaan ole ristiriidassa keskenään. Peircen mukaan merkin tulkinta 132
perustuu käsityksiin, muistikuviin ja tuntemuksiin, jotka ovat olemassa vastaanottajan mielessä ennen yksittäisen merkin tulkintaa. Ne ovat merkin edellyttämiä välittömiä objekteja, joiden avulla merkki tunnistetaan merkiksi ja tuikitaan. Peirce ei ole kovin täsmällinen, kun hän tarkastelee välitöntä objektia tästä näkökulmasta. Hän puhuu niin käsitteistä kuin eri aisteihin perustuvista mielikuvista ja luonnehtii niitä "melkein unelmiksi tai uniksi" (C.P. 3.433) 4 ja "elämästä revityiksi katkelmiksi" (siteerattu kohdassa Dines Johansen 1993b: 274). Toisaalta hän katsoo myös, että merkki tilanteessa vaikuttava merkin ulkopuolinen havainnointi vaikuttaa merkin viittaussuhteen hahmottamiseen ja tulkintaan. Jotta vastaanottaja voisi hahmottaa, mikä on merkin edustama tai esittämä objekti, hänellä on oltava edeltävä käsitys siitä, mikä objekti voi olla ja millä tavoin merkki voi siihen viitata. Näiden käsitysten avulla merkin voidaan tulkita esittävän tiettyä objektia, vaikka merkki sitten johtuisikin muodostamaan uuden käsityksen objektista. Peircen käsityksen mukaan merkin toiminta perustuu vastaanottajan kykyyn tulkita merkki monipuolisen kokemuksen, havaintojen ja käsitteellisen ajattelun muodostaman perustan avulla. Merkin esittävyyden hahmottamisessa käytetyt kokemukset, havainnot ja käsitteet tulevat ilmi kuitenkin vain merkin tulkinnassa. Ei ole muuta tapaa tarkastella merkin toiminnan mentaalista perustaa kuin tulkintojen analysointi. Juuri tässä mielessä välitön interpretantti on merkin luoma ja sitä voidaan tarkastella vain merkin synnyttämän efektin kautta. Seuraavaksi on siis tarkasteltava interpretantin käsitettä. Interpretantti on Peircen semiotiikan kenties omalaatuisin idea. Interpretantti viittaa merkin synnyttämään efektiin, joka voi olla joko tunne, ajatus tai teko. Tässä mielessä interpretanttia ei voi rinnastaa konnotaation, merkityksen (bedeutung) tai merkityn (signifié) käsitteisiin, vaikka objektin asema siihen houkuttelisikin. Silloin kun merkin vastaanottaja on ihminen, voidaan interpretantin synonyymina käyttää tulkintaa, kunhan muistetaan interpretantin käsitteen laajuus. On ehkä korostettava, että interpretantti on merkin aiheuttama. Peirce on tämän suhteen hyvin selkeä. Esimerkiksi kohdassa C.P. 1.542 hän katsoo, että merkillä on "voima" määrittää interpretantti. Toisaalla hän kirjoittaa, että merkki "synnyttää" interpretantin (C.P. 2.228). Tässä suhteessa Peircen asennetta voidaan pitää antipsyko 133
logistisena ja myös antihumanistisena. Vaikka hän puhuu usein interpretantista tulkitsijan mielessä syntyvänä efektinä, Peircen merkkiteoria ei periaatteessa edellytä ihmistä tulkitsijaksi. Efekti voi yhtä hyvin syntyä solussa tai eläimen mielessä. Peircen antipsykologismi liittyy ajatukseen merkin kuulumisesta thirdnessin alaan. Keskeisessä asemassa on merkin välittävä tehtävä eli ajatus, että merkki määrittää interpretantin siten, että tämä on suhteessa objektiin. Näin ollen kaikki merkin aiheuttamat efektit eivät ole interpretantteja, vaan ainoastaan ne, jotka ovat suhteessa objektiin. Jos pysähdyn, koska törmään liikennevalotolppaan, efekti ei ole interpretatantti. Jos sitä vastoin pysähdyn, koska liikennevalo on punainen, kyseessä on interpretantti. Toimintani on suhteessa kieltoon, jota liikennevalo esittää. Merkin toiminnan perusta ei ole vastaanottajan mielessä, vaan merkin toiminnan säännönmukaisuudessa, joka määrittää merkin, objektin ja interpretantin suhteen. Antipsykologinen asenne tulkintaa kohtaan ei silti merkitse, että välttämättä kullekin merkille olisi olemassa yksi oikea tulkinta. Esimerkiksi taiteesta puhuttaessa on järkevää ajatella, että analysoitava teos määrittää rajat mahdollisille tulkinnoille, jotka voivat olla hyvinkin erilaisia. Oleellista peirceläisessä semiotiikassa on kuitenkin, että merkki jollakin tavoin määrittää omat tulkintansa vallitsevien konventioiden perusteella. Interpretantti voi myös itsessään olla merkki. Ehkä useimmin siteeratussa merkin määritelmässään Peirce toteaa, että merkki "suuntautuu jotakin henkilöä kohti, eli siis aiheuttaa tuon henkilön mielessä vastaavanlaisen merkin, tai kenties kehittyneemmän merkin. Tuota merkkiä, jonka se luo, kutsun ensimmäisen merkin interpretantiksi." (CP. 2.228). Jos interpretantti on merkki, sillä on oltava merkin kaksi funktiota. Toisaalta interpretantti merkkinä toimiessaan viittaa objektiin tai esittää sitä. Tämä perustuu "ensimmäisen" merkin toimintaan: sehän saattoi interpretantin ja objektin suhteeseen keskenään. Toisaalta interpretantti merkkinä toimiessaan myös aiheuttaa uuden interpretantin, joka on suhteessa objektiin ja joka on itsessään merkki. Liikennevaloesimerkillä tätä voisi kuvata siten, että liikennevalo on merkki, joka esittää sopimuksenvaraisesti tietyllä hetkellä ja tietyssä paikassa vallitsevia sääntöjä. Se aiheuttaa interpretantin, esimerkiksi pysähtymisen, joka on suhteessa näihin sääntöihin. Mutta pysähtyminen voi toimia ajokiellon merkkinä toiselle autoilijalle, joka ei näe varsinaista 134
liikennemerkkiä. Tämä toisen autoilijan pysähtyminen puolestaan voi toimia merkkinä jalankulkijalle, että hänellä on lupa ylittää tie. Interpretantti on siis itse merkki ja synnyttää uuden interpretantin, joka voi toimia merkkinä ja synnyttää taas uuden interpretantin. Hahmottuu ajatus merkkien viittaamisen tai ketjuuntumisen prosessista, semiosiksesta, joka voi periaatteessa olla loputon ja alkuperätön. Merkkien ketjuuntuminen ei kuitenkaan välttämättä aina jatku loputtomiin. Koska merkki tulkitaan kokemusten, mielikuvien ja käsitysten avulla, voi merkin interpretantiksi vakiintua jokin tietty tulkinta, joka pysäyttää semiosiksen niin kauan kuin merkin tulkinnan perusta pysyy muuttumattomana. Tämä pysähtyminen on kuitenkin tilapäistä. Uusien relevanttien tietojen tai kokemusten ilmetessä tulkintaprosessi alkaa taas. Umberto Econ semiotiikan teoria Peircen merkkiteorian oleellisia osia ovat myös erilaiset tavat tarkastella merkkiä. Periaatteita on kolme: voidaan tutkia merkkiä itsessään, meikkiä suhteessa objektiin ja merkkiä suhteessa interpretanttiin. Näistä saadaan kustakin edelleen kolme tapausta olemisen kategorioiden perusteella. Teorian tässä vaiheessa esiin astuisivat sellaiset semiotiikan keskeiset käsitteet kuten ikoni, indeksi ja symboli. Olen kuitenkin jo selvittänyt riittävästi Peircen teorian perusteita, jotta voimme siirtyä käsittelemään Umberto Econ ajattelua. Eco on ollut modernin semiotiikan keskeisiä vaikuttajia 1960 luvulta lähtien. Hän on esitellyt semiotiikan teoriaansa teoksissa A Theory of Semiotics (1976), Semiotics and the Philosophy of Language (1984) ja The Limits of Interpretation (1990). Humanistisen tutkimuksen kannalta Eco on mielenkiintoinen, koska hän on pyrkinyt luomaan Peircen ajatteluun perustuvaa semiotiikan teoriaa, joka pystyisi ottamaan huomioon merkityksen kulttuuri ja tilannesidonnaisuuden. Toisaalta Eco myös tuntee hyvin filosofisen merkityksen tutkimuksen tradition sekä strukturalistisen ja jälkistrukturalistisen semiotiikan näkemykset. Econ teorian lähtökohtina ovat käsitys merkistä tulkintana ja kielestä kulttuurisen ja historiallisen tiedon varastona. Teoksensa Semiotics and the Philosophy of Language alussa Eco toteaa, että "tulkinnan semioosinen prosessi on itse merkin käsitteen ytimessä" (Eco 1984: 1). Ajatus on Peircen käsityksen mukainen. 135
Objektiin viittaamisen ohella merkki synnyttää aina interpretantin, toisin sanoen merkki on aina tulkittavissa. Muutoin kyseessä ei ole merkki. Semiotiikan tutkimuksessa tulkinta, merkin kääntäminen toiseksi merkiksi, on näin merkin olemukseen perustuva välttämättömyys: "jokainen ilmaisu täytyy tulkita toisella ilmaisulla, ja niin edelleen, ad infinitum" (Eco 1990: 213). Toisaalta vain tulkinnan avulla voidaan tietää jotakin merkin sisällöstä: "Tulkinta on ainoa toiminta, jonka avulla ilmaisun sisältö voidaan määrittää" (Eco 1990: 213). Sisällön käsite on ongelmallinen Econ ja Peircen yhteydessä. Sisältö rinnastetaan helposti merkitykseen, ja se mielletään usein jonkinlaiseksi muuttumattomaksi olioksi. Peirce omaksui kuitenkin pragmaattisen käsityksen, jossa merkitys rinnastetaan merkin mahdollisiin seuraamuksiin. Merkitys on Peircelle semiosiksen hypoteettinen päätepiste, joka käsittää merkin kaikki mahdolliset tulkinnat. Toisaalta kun muistetaan interpretantin käsitteen laajuus tunteesta toimintaan on selvää, että se ei rinnastu merkitykseen oliona. Econ tapa käyttää sisällön käsitettä heijastelee tätä eroa Peircen ja traditionaalisen kielifilosofian välillä. Ecolla merkin käsitesisältö rinnastuu Peircen välittömään objektiin. Koska välitön objekti tulee esiin tulkinnassa, käsitesisältöä voidaan tarkastella interpretanttien avulla. Käsite sisältöön kuuluvat ne semanttiset elementit, jotka esiintyvät merkin tulkinnoissa. Sisältö ei siis ole muuttumaton, itsenäinen olio, vaan semiosiksen osa, tulkinnan osatekijä, jota voidaan kuvata esimerkiksi sanojen tai kuvien avulla. Econ käsityksen mukaan merkin sisällön kuvauksessa on otettava huomioon kaikki tulkinnat, jotka merkki voi eri tekstiyhteyksissä ja käyttötilanteissa saada. Ne ovat tasavertaisia merkin sisällön mahdollisesti toteutuvia elementtejä. Eco ei halua hierarkisoida sisällön elementtejä keskenään. Hän katsoo W. V. O. Quinen ajatteluun viitaten, että väitetyt erot analyyttisten ja synteettisten sisällön elementtien välillä heijastelevat vallitsevaa käsitystä maailmasta eivätkä ole millään tavoin universaaleja ja muuttumattomia. 5 Näin ollen sisällön kuvauksessa ei voida pyrkiä asettamaan elementtejä muuttumattomiin hierarkkisiin tai loogisiin suhteisiin keskenään. Sen sijaan on pyrittävä ottamaan huomioon merkityksen konteksti ja tilannesidonnaisuus. Econ käsityksen mukaan osa merkin toimintaa on myös tietynlainen kyky osoittaa mahdolliseen kontekstiin tai tilanteeseen sopiva merkityssisältö. Sanan eli kielellisen merkin ja kontekstin vaikutus 136
suhde on molemminpuolinen: "Kontekstin ja sanan suhde on kaksisuuntainen, kontekstista sanaan ja sanasta kontekstiin." (Eco 1990: 232.) Merkin sisältöön voidaan laskea kuuluvaksi myös joukko ohjeita, jotka osoittavat, mikä osa merkityssisällöstä tulisi kussakin kontekstissa ja tilanteessa ottaa huomioon ja mikä osa tulisi vastaavasti jättää huomioimatta. Eco katsoo, että suuri osa merkkeihin liittyvästä pragmaattisesta tiedosta voidaan lukea merkin sisältöön kuuluvaksi. Tässä mielessä Econ näkemystä voisi kutsua instruktionaaliseksi: merkin sisältöön ei kuulu vain semanttisia piirteitä, vaan myös funktionaalisia ohjeita merkin oikeasta tulkinnasta kontekstin ja tilanteen mukaan. Voidaan kuitenkin kysyä, millä perustein ja miksi näinkin laaja joukko erilaisia asioita voidaan katsoa merkin sisällön elementeiksi. Eikö Econ idea johda mielivaltaisuuteen? Vastaus kysymykseen löytyy Econ kielikäsityksestä. Hän katsoo, että kieli kokonaisuudessaan on tietosanakirjan (encyclopedia) kaltainen kulttuurisen tiedon varasto. Merkin sisältöön kuuluvat ensinnäkin kaikki ne tulkinnat, jotka se voi tyypillisessä kontekstissa tai käyttötilanteessa saada. Toisaalta merkin sisältöön kuuluu myös tietoa näistä konteksteista ja tilanteista sekä käsityksiä niistä asioista ja tapahtumista, jotka voivat liittyä merkkiin. Nämä elementit ovat osa merkkiä. Merkki ei ole yksittäinen olio, vaan aina osa laajempaa kielen muodostamaa kulttuurisen tiedon kokonaisuutta. Jos merkkiin liitetään yleensä tietyssä kontekstissa ja tilanteessa määrätynlainen tulkinta, tulkintaa ja tietoa sen konteksti ja tilannesidonnaisuudesta voidaan pitää konventionaalisena merkin sisältönä. Voidaan sanoa, että tulkinta on koodattu.. Koodauksen asteet voivat Econ käsityksen mukaan vaihdella. Jotkut sisällön elementit voivat lulla esiin lähestulkoon kaikissa merkin käyttöyhteyksissä ja toiset puolestaan voivat kuulua vain suppean kielenkäyttäjäryhmän käsityksiin. 6 Edellisessä tapauksessa voidaan puhua vahvasta koodauksesta, jälkimmäisessä heikosta. Koodauksen vahvuus heijastelee myös ontologisia käsityksiä. Totuudellisiksi katsottuihin käsityksiin perustuvat tulkinnat ovat pysyvimpiä. Kaiken kaikkiaan merkin sisällön kuvauksessa olisi otettava huomioon kaikenlainen tieto, joka voi riittävän yleisyyden asteella liittyä merkkiin kieliyhteisön piirissä. Laajuuden ohella Econ teorialle on ominaista dynaamisuus. Econ mukaan merkin sisällön elementit voivat olla keskenään ristiriitaisia. 137
Esimerkiksi merkin "valas" sisältöön kuuluvat piirteet ''nisäkäs" ja "kala", jotka ovat tieteellisesti katsoen yhteen sopimattomia. Vaikka me tiedämme, että valas on nisäkäs, semanttinen piirre "kala" on kuitenkin edelleen oleellinen osa merkin sisältöä tietyissä konteksteissa, kuten esimerkiksi keskiaikaisissa taruissa. Voidaan sanoa, että näissä tilanteissa piirre "nisäkäs" nukutetaan ja vain "kala" tulee esiin. Kun luemme uutisraporttia valaiden uhanalaisuudesta, lilanne on päinvastainen. Dynaamisuus merkitsee myös merkkien kykyä omaksua uusia sisällön elementtejä. Uusissa konteksteissa ja käyttötilanteissa merkin sisältöön voi liittyä uusia elementtejä. "Valaasta" tuli "nisäkäs" vasta, kun biologit saivat seikan selville. Käsityksen vahvistuessa ja levitessä tieteellinen hypoteesi on muuttunut kieleen koodatuksi tiedoksi. Tässä suhteessa Econ teoria ottaa huomioon myös merkitysten kasvamisen ja muuttumisen. 7 Merkki ja todellisuus Merkitysten kasvaminen tuo esiin kysymyksen merkkien ja todellisuuden suhteesta. Periaatteessa todellisuuden havainnoiminen voi siis lisätä merkkien semanttisia piirteitä. Eco suhtautuu kuitenkin hyvin kriittisesti merkkien ja todellisuuden välisen viittaussuhteen rooliin. Hän katsoo, että merkkien sisällön elementit perustuvat puhtaasti kulttuurisiin käsityksiin, ei todellisuuden ja merkkien suhteeseen: "Semioottinen uskottavuus perustuu sosiaalisiin tapoihin." (Eco 1984: 43.) Merkin sisällön elementit ovat luonteeltaan sosiaalisia ja historiallisia. Koodi, jonka perusteella miellämme jonkin seikan merkin sisällön elementiksi, perustuu vallitsevaan konventioon, kulttuurissa vakiintuneisiin tulkintatapoihin. Pyrkiessään minimoimaan todellisuuden aseman merkkien määrittäjänä Eco joutuu ottamaan kantaa Peircen dynaamisen objektin käsitteeseen sekä filosofiassa esitetyn kiinteän viittauksen (rigid designation) ajatukseen. Eco ei kiellä, etteikö jossakin vaiheessa merkin esiintymien historiassa voisi olla tilannetta, jossa esimerkiksi tieteellinen koe pakottaisi meidät muuttamaan ajatteluamme ja siten myös merkkiin liittyviä sisällön elementtejä tai jossa merkin sisältö "syntyisi" referenttiin kohdistuvan viittauksen kautta. Kun tilanne on ohi, jäljelle jää kuitenkin vain tilanteen representaatio. Jotta voi 138
taisiin olettaa, että tilanne vaikuttaa pysyvästi merkin sisältöön, on oletettava jonkinlainen kulttuurinen ketju, jossa tilannetta koskeva tieto välittyy kuvausten eli merkkien avulla. Tässä suhteessa esimerkiksi Hilary Putnamin ja Econ ajattelun eroavuus on selvä. Putnam asettaa ekstension eli olion tai ilmiön, jota merkillä tarkoitetaan, ratkaisevaan asemaan merkityksen määrittämisessä. Hän toteaa artikkelissaan "'Merkityksen' merkitys" hyvin selväsanaisesti, että "vaikka on käytettävä ekstension kuvausta, jotta ekstensio voidaan antaa, kyseisen osatekijän ajatellaan olevan ekstensio (joukko) eikä ekstension kuvaus" (Putnam 1997: 412). Eco hylkää kuitenkin Putnamin käsityksen toteamalla, että kielen toiminnalle ratkaiseva tekijä on juuri ekstension kuvaus. Vain se voi välittyä kulttuurissa ja vaikuttaa merkkien käyttöön. Tämän ajatuksen perusteella Eco voi katsoa, että kielen sanoissa ja muissa kulttuurin meikeissä on olemassa kaikki tieto, jota tarvitaan niiden käyttöön. Econ asenteessa on kyseessä myös semiotiikan tutkimusalueen rajaus. Econ semiotiikka tutkii, mitkä asiat mielletään merkin sisältöön kuuluviksi kulttuuristen ja sosiaalisten käsitysten perusteella. Tieteellinen tieto on tässä mielessä vain eräs kulttuuristen käsitysten joukko, joka ei välttämättä määritä muita. Tieteelliseen tietoon perustuviksi mielletyt sisällön elementit voivat olla muita pysyvämpiä, vahvemmin koodattuja. Muuten ne ovat toisten elementtien kaltaisia. Sama koskee myös muita tiedon alueita, jotka mielletään jollakin tavoin oleellisesti todellisuutta koskeviksi. Esimerkiksi yksilölliset kokemukset ja uskomukset ovat Econ teorian perusteella relevantteja vain, jos ne voidaan katsoa kulttuuriin koodatuiksi. Merkitys sijaitsee siis kulttuurissa, merkkien säännönmukaisissa ja julkituoduissa tulkinnoissa. Semiotiikan teoriassa kokemuksellisuus ja konkreettinen oleminen on usein mielletty merkkisysteemeille ja prosesseille vieraaksi ilmiöksi. Roland Barthes päätyi jo vuonna 1973 (Barthes 1993) määrittelemään yksilöllisen merkkikokemuksen kulttuuriin koodattujen suhteiden hajoamisen hetkeksi. Hänelle hetki oli positiivinen nautinnon tila, jossa kulttuurinen identiteetti väistyi ja antoi tilaa perustavanlaatuisen yksilöllisyyden, ruumiin ilmenemiselle. Merkkien kokemuksellisuudesta tuli näin määritelmällisesti merkkisysteemien ulkopuolinen tila. Samalla se idealisoitiin tutkimuksen saavuttamattomaksi, hetkelliseksi ja uusiutumattomaksi yksilön kokemukseksi, jota ei voi rationaalisesti käsitteellistyä. 139
Merkin ja merkinulkoisen eräänlaisen todellisuuden suhde voidaan kuitenkin mieltää loisin Peircen kirjoitusten perusteella. Peircen ajattelussa merkkien tulkinta perustuu vastaanottajan käsityksiin ja kokemuksiin. Niiden avulla tämä kykenee tunnistamaan merkin, konstruoimaan sen suhteen objektiin ja määrittämään merkille tulkinnan. Merkkien toiminnalla on tässä mielessä selvä eksistentiaalinen perusta tulkitsijan kokemuksessa ja opitussa tiedossa. Merkkiprosessit ovat yhteydessä konkreettiseen olemiseen tulkitsijan välityksellä. Tietyssä mielessä konkreettinen oleminen millä tarkoitan tässä yhteydessä reflektoimatonta havaitsemista ja kokemista perustuu myös merkki prosesseihin. Tarkkaan ottaen Peircen mukaan aistihavainnotkin ovat merkkiprosesseja, joita opitut havaitsemisen tavat muovaavat huomattavasti. Tässä mielessä maailma tai todellisuus on aina konstruktio. Mutta oleellista on, että se ei ole autonominen: me emme voi täysin hallita havaintojamme. Tanskalainen semiootikko Jörgen Dines Johansen on korostanut, että myös sanojen kaltaiset konventionaaliset ja systemaattiset merkit ovat yhteydessä kokemusmaailmaan tulkitsijan välityksellä. Lingvistisillä merkeillä on intersemioottinen perusta: kokemusmaailman kautta sanat liittyvät eri aistien välittämiin havaintoihin, muistikuviin ja tietoon. Konventionaalisten merkkien merkityksellisyys ei näin ole koskaan vain kielellistä tai kulttuurista. Niiden toiminta perustuu kielellisen ja kielenulkoisen vuorovaikutukseen: "Minun nähdäkseni intersemioottinen kääntäminen on kielellisen merkityksen conditio sine qua non" (välttämätön ehto) (Johansen 1993a: 243). Johansenin ajattelun valossa merkkiprosessit eivät rajoitu pelkästään merkkien koodattuun tulkintaan. Ne koskettavat myös kokemusmaailmaamme, eivät suoraan, mutta intersemioottisten vuorovaikutussuhteiden kautta. Merkitys ei näin ole pelkästään kielellistä tai kulttuurista, vaan aina jollakin lavoin myös kokemuksellista. Toisaalta merkkiprosessit ovat Peircen teoriassa kytköksissä todellisuuteen myös tulkinnan välityksellä. Kun merkin interpretanttina on toiminta, tämä liitos tulee selvästi esiin. Merkin perusteella aloitettu toiminta voi epäonnistua, jolloin jonkinlainen merkinulkoinen todellisuus pakottaa toimijan uuteen tulkintaan. Merkkiin perustuvan toiminnan kohdatessa ongelmia muutamme toimintaa. Ongelmien aiheuttajan muuttaminen on usein mahdotonta. Tilanne on sama myös silloin, kun interpretanttina on käsitteellinen tulkinta, joka on 140
objektivoitu esimerkiksi kirjoitukseksi tai puheeksi. Tällöin interpretantti alistetaan sosiaalisen ja kulttuurisen todellisuuden "testiin". Todellisuuden asema Peircen merkkiteoriassa on siis monitahoinen. Toisaalta merkkien toiminta perustuu kokemuksiin ja käsityksiin, jotka syntyvät osin konkreettisen olemisen kautta. Toisaalta merkkien tulkinta on sidoksissa todellisuuteen, niin konkreettiseen kuin sosiaaliseenkin. Tässä suhteessa merkki voidaan myös käsittää välittäväksi tekijäksi yksilöllisen kokemuksen ja kulttuurisen todellisuuden välille. Merkityksellisyydelle nämä molemmat ovat välttämättömiä. Eero Tarastin ajatus merkkien eksistentiaalisuudesta (Tarasti 1996) on tärkeä avaus kohti meikkien kokemuksellisuuden tutkimista. Käsitykseni on, että meikkien kulttuurinen asema sekä kokemuksellisuus ovat tärkeitä merkkiprosessien osatekijöitä. Merkit elävät kulttuurin ja yksilön välisen jännitteen avulla. Merkitys voi olla kulttuurista, mutta merkityksellisyys koskettaa varmasti kokemusmaailmaamme. Teoreettisen koherenssin saavuttamiseksi voi olla tarkoituksenmukaista tutkia ensin merkkien keskinäisiä suhteita Econ teoria on tässä suhteessa esimerkillinen. Tämä rajoitus on kuitenkin ohitettava, jos tavoittelemme kattavaa tietoa merkkien asemasta maailmassa. Alaviitteet 1 Esimerkiksi Erkki Sevänen ja Risto Turunen käsittelevät Econ ajattelua artikkelissaan "Saussurelainen strukturalismi ja strukturalistinen semiotiikka" (Sevänen ja Turunen 1991) eksplikoimatta Econ peirceläistä taustaa ja ottamatta lainkaan huomioon 70 luvun jälkeisiä keskeisiä kirjoituksia. 2 Erkki Kilpinen tuo asian esille huomattavan selkeästi: " Esittävyys ja tulkkiutuvuus ovat kumpikin merkkiyden erottamattomia ominaisuuksia. Olla merkki on samaa kuin (1): esittää jotakin itsensä ulkopuolista objektia tai asiaintilaa, sekä tämän lisäksi (2); olla aina vähintäänkin periaatteessa tulkittavissa jollakin tavoin." (Kilpinen 1995: 5 6.) 3 Peircen mukaan kaikki oleminen voidaan jakaa kolmeen kategoriaan: firstnessiin, secondnessiin ja thirdnessiin. Yleistäen voidaan sauna, että firstness kuvaa olemassaoloa mahdollisuuden asteella, secondness konkreettista olemista ja thirdness säännönmukaista olemista. 4 Käännökset suomentamattomista alkuperäisteoksista ovat artikkelin kirjoittajan. 5 Eco viittaa useaan otteeseen Quinen teoksiin: esimerkiksi Eco 1976: 65 ja 72 sekä Eco 1984:73. Itsekin filosofin koulutuksen saaneen Econ suhde merkitystä pohtineisiin filosofeihin on mielenkiintoinen. Palaan aiheeseen artikkelini lopussa. 6 Eco lähestyy tässä suhteessa Hilary Putnamin käsityksiä kielellisestä työnjaos ta ja sanan merkityksen kuvauksesta (Putnam 1997). 7 Valitettavasti en ehdi ottamaan huomioon Econ viimeisintä teosta Kant et 141
l ornithorynque, jossa hän palaa semiotiikan teoriaansa viimeaikaisen kognitiotieteen valossa. Ilmeisesti Eco edelleen puolustaa kantaansa tulkinnan keskeisyydestä, silla hän katsoo, että havaintoprosessien muodostamia kognitiivisia malleja voidaan liukastella vain objektivoitujen tulkintojen avulla. Kognitiiviset mallit mahdollistavat tulkinnan, mutta tulkinnat ovat ainoa todiste kognitiivisten mallien olemassaolosta (kts. etenkin Eco 1999, 126 227). Kirjallisuus Barthes, Roland (1993 [1973]). Tekstin hurma. Vastapaino. Tampere. Eco, Umberto (1976). A Theory of Semiotics. Indiana University Press, Bloomington. Eco, Umberto (19S4). Semiotics and the Philosophy of Language. Macmillan, Lontoo, Eco, Umberto (1990). The Limits of Interpretation. Indiana University Press, Bloomington. Eco, Umberto (1999). Kant et 1'ornithorynque. Grasset, Pariisi. Dines Johansen, Jörgen (1993a). Dialogic Semiosis. Indiana University Press, Bloomington, Dines Johansen, Jörgen (1993b). Let sleeping signs lie; On signs, objects, and Communication, Semiotica 97 3/4, 271 295. Kilpinen, Erkki (1995). Mitä on semiotiikka? Synteesi 4/1995, 2 21. Peirce, Charles (1931 32). Collected Papers of Charles Sanders Peirce. Osat 1 ja 2, C. Hartshome ja P. Weiss (toim.), Harvard University Press, Cambridge. Putnam, Hilary (1997 [1975]). "Merkityksen" merkitys. Suom. T. Nevanlinna. Teoksessa P. Raatikainen (toim.), Ajattelu, kieli, merkitys: analyyttisen filosofian avainkirjoituksia, Gaudeamus, Helsinki, 359 414. Sevänen, Erkki & Risto Turunen (1991). Saussureläinen strukturalismi ja strukturalistinen semiotiikka. Teoksessa E. Sevänen, L. Saariluoma ja R. Turunen (toim.), Taide modernissa maailmassa: taiteensosiologiset teoriat Georg Lukácsista Fredric Jamesoniin. Gaudeamus, Helsinki, 106 127. Tarasti, Eero (1996), Esimerkkejä: semiotiikan uusia teorioita ja sovelluksia. Gaudeamus, Helsinki. 142