JULKAISUJA 3/2006 30 vuotta työnohjausta Tampereella 1976 2006 Työn kehittämistä ja ammatillista kasvua Mitä tämä on? Tätäkö tämä sitten on? Entä jos toimintaehdot ovat nämä? Mitkä tekijät vaikuttavat ympäristössä? Raija Kannisto Merja Lepokorpi Päivi Mattila
TAMPEREEN KAUPUNKI SOSIAALI- JA TERVEYSTOIMI Koulukatu 9 D PL 98 33201 TAMPERE Puhelin 020 711 020 Tekijät/työryhmä Raija Kannisto, Merja Lepokorpi, Päivi Mattila KUVAILULEHTI SOTE: 7647/20/2006 Julkaisun nimi 30 VUOTTA TYÖNOHJAUSTA TAMPEREELLA 1976 2006 Työn kehittämistä ja ammatillista kasvua. Julkaisija (vastuualue tai alavastuualue) Sosiaali- ja terveystoimi/kehittämiskeskus Sarjan nimi Osanumero Sosiaali- ja terveystoimen julkaisuja 3/2006 ISSN-numero ISBN-numero 1237-0207 951-609-304-3 Tiivistelmä Tässä julkaisussa kuvataan työnohjauksen vaiheita ja kehittymistä kuluneen 30 vuoden aikana Tampereen kaupungin sosiaali- ja terveystoimessa. Sosiaalitoimessa herättiin työnohjauksen tarpeeseen 1970-luvulla, kouluttauduttiin ja koulutettiin itse työnohjaajia omiin tarpeisiin 1980 - luvuilla ja luotiin järjestelmä sisäisestä työnohjauksesta. Työnohjaus on vuosikymmenten aikana tarjonnut tukea monille työyhteisöille ja työntekijöille ja antanut eväitä oman työn kehittämiseen ja ammatilliseen kasvuun. Työntekijöiden tuen tarve ei vuosien myötä ole vähentynyt, vaan tukea tarvitaan edelleen työn kasvavien vaatimusten ja muutosten myötä. Osana julkaisua on selvitys, johon liittyen sisäisessä työnohjausrekisterissä oleville työnohjaajille lähetettiin kysely ja sosiaali- ja terveystoimen lähiesimiehiä haastateltiin ryhmänä. Tarkoituksena oli tuoda esille tämän hetkiset työnohjauksen toteutukseen liittyvät kehittämistarpeet ja tehdä kehittämisehdotuksia. Keskeiseksi ongelmaksi nousi työnohjauksen koordinoinnin puuttuminen. Koulutettuja sisäisiä työnohjaajia on kysyntään nähden liian vähän ja tarjonta ja tarve eivät kohtaa. Työnohjaajien mielestä työnohjaus ei ole saanut riittävää arvostusta. Myös työnohjauksen käsitteen selventäminen koettiin välttämättömäksi. Tampereen kaupungin organisaatio elää tällä hetkellä merkittävää muutosvaihetta, kun kaupunki on vuoden 2007 alusta siirtymässä tilaaja-tuottaja -malliin. Tässä muutoksessa työnohjauksen aseman vakiinnuttaminen on tärkeää. Selvityksen tärkeimpänä kehittämisehdotuksena on esitys, että työnohjaukselle tulisi nimetä koordinaattori, jolla on työnohjaajakoulutus. Toinen ehdotus on, että työnohjauksen toteuttamiseen varataan riittävät määräraha-, aika- ja tilaresurssit. Työnohjaus tulisi sisällyttää osaksi kaupungin henkilöstöohjelmaa. Avainsanat Työnohjaus, henkilöstön kehittäminen, työhyvinvointi, laatu Hinta Julkaisuaika Kokonaissivumäärä 12, alv 8 % sis.hintaan Syyskuu 2006 63 Julkaisun myynti ja jakelu: Tampereen kaupunki, sosiaali- ja terveystoimi PL 98, 33201 Tampere Käyntiosoite: Koulukatu 9 D Puhelin 020 777 7646 www.tampere.fi/hallinto/sosiaalijaterveystoimi/julkaisumyynti Painopaikka: Tampereen Yliopistopaino Oy Painatuskeskus
Lukijalle Tämä työnohjausta käsittelevä julkaisu koostuu kahdesta erillisestä osasta. Aluksi tarkastellaan työnohjauksen käynnistymistä ja sen vaiheita kuluneen kolmenkymmenen vuoden aikana Tampereen kaupungin sosiaalitoimessa. Toisessa osassa tuodaan esiin työnohjauksen teoreettista taustaa ja tavoitteita sekä esitellään työnohjauksen nykytilasta tehtyä selvitystä, joka perustuu sosiaali- ja terveystoimessa työnohjaajana toimiville lähetettyyn kyselyyn ja lähiesimiehille tehtyyn haastatteluun. Näiden pohjalta on muodostettu työnohjauksen kehittämisehdotukset työnohjauksen organisoinnista ja toimintaedellytyksistä. Tampereen sosiaalitoimessa luotiin työnohjaustoiminnan laajentuessa 1980-luvulla järjestelmä sisäisestä työnohjauksesta. Vastuu työnohjauksen organisoinnista ja koulutuksesta oli määritelty kuuluvaksi sosiaalineuvojan virkaan, joka henkilönäkin oli sitoutunut ja innostunut työnohjauksen kehittämisestä. Vuonna 1991 sosiaalineuvojan virka muutettiin tiedotussihteerin viraksi ja myöhemmin vastuu työnohjauksen organisoinnista liitettiin yhteistoimintakoordinaattorin virkaan, joka lopetettiin vuonna 2005. Työnohjaus on sosiaali- ja terveystoimessa vakiintunut osaksi normaalia toimintaa. Työnohjauksen tarve ei ole vuosien kuluessa vähentynyt. Sosiaali- ja terveydenhuollon luonteeseen kuuluu jatkuva oman työn arviointi ja kehittäminen. Lisäksi työn sisältö ja organisointi muuttuvat koko ajan. Tähän kaikkeen tarvitaan avuksi ja tueksi työnohjausta. Tällä hetkellä keskeinen ongelma Tampereen kaupungin sosiaali- ja terveystoimen työnohjauksessa on koordinoinnin puuttuminen. Koulutettuja sisäisiä työnohjaajia on kysyntään nähden liian vähän eivätkä tarjonta ja kysyntä kohtaa toisiaan. Nykyisten työnohjaajien mielestä työnohjaus ei saa riittävää arvostusta, mikä ilmenee mm. alhaisena palkkiona sekä yhteisten tapaamisten ja lisäkoulutuksen puuttumisena. Tampereen kaupungin organisaatio elää tällä hetkellä merkittävää muutosvaihetta. Kaupunki on vuoden 2007 alusta siirtymässä tilaaja-tuottaja malliin. Tässä muutoksessa työnohjauksen aseman vakiinnuttaminen on tärkeä haaste. Sen toteutuminen edellyttää, että toiminnan koordinointi on selkeästi sovittu sellaisen tahon vastuulle, jolle turvataan edellytykset myös huolehtia siitä. Aiemmissa organisaatiomuutoksissa työnohjaus on jäänyt muutoksen jalkoihin. Työnohjaus on yksi tärkeä keino ylläpitää ja lisätä työntekijöiden ammattitaitoa, työmotivaatiota ja koko työyhteisön hyvinvointia. 29. syyskuuta 2006 Raija Kannisto Merja Lepokorpi Päivi Mattila
SISÄLLYS Lukijalle OSA 1 Raija Kannisto: 30 vuotta työnohjausta Tampereella A TYÖNOHJAUS ERI VUOSIKYMMENINÄ...3 1 TYÖNOHJAUKSEN KÄYNNISTYMINEN SUOMESSA...3 2 SUUNTAUKSIA JA LINJAKYSYMYKSIÄ...4 3 ENSI ASKELEITA TAMPEREEN SOSIAALIVIRASTOSSA...6 3.1 Toiminta laajenee vähitellen...6 3.2 Viralliseksi toiminnaksi...7 3.3 Tyko-sopimuskäyttöön: työnohjausta ja konsultaatiota...8 4 TYÖNOHJAUSKOULUTUSTA TAMPEREEN YLIOPISTOSSA...8 4.1 Koulutus käynnistyy...8 4.2 Ei tultu valmiiksi koulutus jatkui...9 5 TYÖNOHJAUS SOSIAALIVIRASTOSSA 1980-LUVULLA...11 5.1 Seminaareja tietoa aiheesta muillekin...12 5.2 Ryhmät toimivat ja koulutukset jatkuivat...13 5.3 Laajentumista, kritiikkiä ja paikan etsintää...13 5.4 Työnohjausta sadoille, tukea myös työnohjaajille...14 5.5 Uutta verta koulutusten kautta, vanhoilla väsymisen merkkejä...15 6 VIRALLISIA SUOSITUKSIA 1980-LUVULLA...17 7 TYÖNOHJAUS 1990- JA 2000-LUVUILLA...18 7.1 Työnohjauksen siemen ei kuollut, vaikka välillä kitui!...19 7.2 Uuteen nousuun...20 7.3 Toiminta ei kenenkään vastuulla, siitä ei hyvä seuraa...22 B TYÖNOHJAUS ERI ORGANISAATIOISSA...23 8 TYÖNOHJAUS KASVATUSNEUVOLASSA JA PERHENEUVOLASSA...23 8.1 Toiminta työnohjauksen antajana...23 8.2 Työnohjausta saamassa...25 8.3 Perheneuvolan työnohjauskysely 2004...25 9 TYÖNOHJAUS KOTIPALVELUSSA...26 9.1 Koulutusta ja työnkuvan muutoksia...27 9.2 Odotuksia ja pelkoja...28 10 TYÖNOHJAUS MIELENTERVEYSTOIMISTOSSA...29 11 TYÖNOHJAUS LASTEN PÄIVÄHOIDOSSA...29 12 TYÖNOHJAUS LASTENSUOJELUN SIJAISHUOLLOSSA...32 12.1 Työnohjauksen vaiheita...32 12.2 Kokemuksia ja arvioita...34 13 YHTEENVETO...35 14 LOPUKSI...37 Lähteet...38 Liite...39
OSA 2 Marja Lepokorpi ja Päivi Mattila: Työnohjauksen nykytilanne ja kehittämistarpeet 1 TYÖNOHJAUKSEN TEOREETTISTA TAUSTAA...41 1.1 Työnohjauksen määritelmiä...41 1.2 Työnohjauksen taustateorioita...42 2 TYÖNOHJAUKSEN TAVOITTEITA SOSIAALI- JA TERVEYDENHUOLLOSSA...42 2.1 Yksilölliset tavoitteet...43 2.1.1 Reflektointi...43 2.2 Yhteisölliset tavoitteet...44 3 SISÄINEN JA ULKOINEN TYÖNOHJAUS...44 3.1 Sisäinen työnohjaus...44 3.2 Ulkoinen työnohjaus...44 3.3 Sisäisen ja ulkoisen työnohjauksen arviointia...45 3.4 Kollegiaalinen työnohjaus...45 4 SELVITYS TYÖNOHJAUKSEN NYKYTILASTA TAMPEREEN KAUPUNGIN SOSIAALI- JA TERVEYSTOIMESSA...46 4.1 Kysely sisäisille työnohjaajille...46 4.1.1 Ammattinimikkeet ja ammatissa toimiminen...46 4.1.2 Koulutus, koulutuksen kesto ja työnohjaajana toimiminen ja toiminnan edellytykset...46 4.1.3 Työnohjauksen muodot...47 4.1.4 Sisäinen ja ulkoinen työnohjaus...48 4.1.5 Ohjaajan ja ohjattavan ammattiala...48 4.1.6 Työnohjauksen toimintaedellytysten parantaminen...48 4.1.7 Työnohjauksen vaikuttavuus...49 4.2 Esimiesten haastattelut...50 4.2.1 Työnohjauksen merkitys...50 4.2.2 Työnohjauksen toimintaedellytykset...51 5 TYÖNOHJAUS KAUPUNGIN ORGANISAATIOSSA...52 6 SISÄISEN TYÖNOHJAUKSEN KEHITTÄMISEHDOTUKSET...52 6.1 Työnohjauksen organisointi...52 6.1.1 Työnohjauksen koordinaattori...53 6.2 Työnohjauksen prosessi ja laadun varmistaminen...53 6.3 Työnohjauksen toimintaedellytykset...54 7 POHDINTA...55 Lähteet...56 Liitteet 1 Kyselylomakkeen saate...57 2 Kyselylomake...58 3 Haastattelupyyntö...60 4 Tampereen kaupunginhallituksen henkilöstöjaoston päätös...61
3 OSA 1 Raija Kannisto: 30 vuotta työnohjausta Tampereella A TYÖNOHJAUS ERI VUOSIKYMMENINÄ 1 TYÖNOHJAUKSEN KÄYNNISTYMINEN SUOMESSA Työnohjaus tuli Suomeen jo 1940-luvulla lähinnä Yhdysvalloista ja Englannista. 1950-luvulla työnohjausta oli mm. A-klinikkasäätiöllä, joka oli perustettu 1955 pohjoisamerikkalaisen mallin mukaan. Toiminnan alkuaikoina työnohjauksesta vastasi siellä osapäivätoiminen työnohjaaja Helmi Mäki, joka kuului säätiön keskustoimistoon ja oli samalla hallinnon edustaja. Myös kasvatusneuvoloissa, Kirkon perheasiain keskuksessa ja Pelastakaa Lapset ry:ssä on ollut pitkään työnohjausta. 1960-luvun loppupuolelle asti työnohjauksessa korostuu yksilökohtainen asiakastyö, henkilökohtainen huolto. Työnohjaus oli yksilökohtaista ohjausta ja se oli luonteeltaan melko terapeuttista. Vähitellen alkoi esiintyä myös ryhmässä tapahtuvaa ohjausta ja työnohjaus kytkettiin yhteiskunnallisen uudistustoiminnan tukemiseen samalla kun sosiaalityö kytkettiin yhteiskuntapolitiikkaan ja laajempiin yhteiskunnallisiin kokonaisuuksiin (Suhonen ja Walls 1977). 1960-luvulla työnohjaus käynnistyi voimakkaammin muillakin työpaikoilla. Yhtenä käynnistäjänä oli se, kun Suomeen palasi opintomatkoiltaan USA:sta suomalaisia sosiaalityöntekijöitä. Lisäksi Suomessa jonkin aikaa toiminut amerikkalainen sosiaalityöntekijä Geraldine Zousmer antoi ohjeita suomalaisille sosiaalityöntekijöille: Älkää ottako vastaan työpaikkaa, ellei se pysty tarjoamaan teille työnohjausta! (Saarelainen 1999). Eri puolella Suomea alettiin järjestää työnohjausseminaareja, mm. Kiljavalla pidettiin työnohjausseminaari 1964, Tampereella 1968 ja 1969, Joutsenossa 1971, Seinäjoella 1972 ja 1973, Rovaniemellä 1974, Tammisaaressa 1976, Kymenlaakson kesäyliopistossa 1979. Kouluttajina alkuvaiheessa esiintyvät mm. nimet Mirja Aukee, Marjatta Eskola, Christina Fagerström, Marketta Jungner, Simo Koskinen ja Leena Walls. Työnohjauksesta alettiin kirjoittaa sosiaalialan ammattilehdissä jo 1960-luvulla, mutta erityisesti 1970-luvulla kirjoituksia oli useita, mm. Ryhmätyö-lehdessä ja Huoltajassa, joka ilmestyi vuodesta 1976 lähtien Sosiaaliturva-nimisenä. Vähitellen tultiin siihen ajatukseen, että lyhyet kurssit työnohjauksesta eivät riitä, vaan tarvitaan pidempää koulutusta. Suomessa ensimmäisen yliopistotasoisen työnohjaajakoulutuksen järjesti Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan laitos yhdessä Tampereen Yliopiston Täydennyskoulutuskeskuksen kanssa vuonna 1980. Koulutus oli ensin vain kahdeksan kuukauden mittainen, mutta sitä jatkettiin toisella seitsemän kuukauden jaksolla.
4 2 SUUNTAUKSIA JA LINJAKYSYMYKSIÄ Sosiaalityön ja terveydenhoidon alueelle työnohjaus tuli psykoterapeuttisen mallin mukaisesti ja ajatellen asiakkaan ja työntekijän välistä kahdenkeskistä suhdetta. Viitekehyksenä toimivat psykologiset, yksilöllisesti suuntautuneet teorianäkemykset, joista valta-asemassa olivat psykoanalyyttispohjaiset teoriat. Anneli Pohjola analysoi tätä sosiaalityön työnohjauksen viitekehystä Sosiaaliturva-lehden numerossa 16/1985. Hän kyseenalaistaa, voiko terapeuttisen tradition mukainen yksilöllistävä työnohjaus olla sosiaalityössä sopivin ohjausmuoto. Pohjola (1985) määrittelee työnohjauksen siten, että yksinkertaisimmillaan työnohjaus on tavoitteellista toimintaa, jonka tehtävänä on auttaa työntekijää kykenevämmäksi tekemään työtään. Korostettiin työn tekemistä mahdollisimman hyvin ja ammatillisesti. Määritelmät korostivat myös työnohjauksen ensisijaisena tehtävänä olevan asiakkaan parempien palvelujen saamisen, mutta mitä se käytännössä tarkoitti, mikä oli hyvää palvelua, sitä ei yleensä tarkennettu. Vuonna 1966 Mirja Aukee, yksi työnohjauksen alkuaikojen kouluttajista, määritteli työnohjauksen seuraavasti: Työnohjaus on hallinnon funktio, jonka eräänä osatekijänä on opetus (Suhonen-Walls 1977). Tämä tuntuu nyt aika kapealta määritelmältä, vaikkakin työnohjauksen hallinnollista puolta korostettiin 1970 80 lukujen koulutuksissa ja määritelmissä. Työnohjausta saatettiin pitää myös työpaikkakoulutuksena. Kananoja ja Pentimäki toteavat: Työnohjaus on eräs keskeinen sosiaalityön opetuksen muoto, se on tärkeä työpaikkakoulutuksen muoto (Kananoja - Pentinmäki 1977). Työnohjauksen yksi tärkeä tehtävä oli palvella sosiaalityöntekijöiden oman ammatti-identiteetin hakemista ja selkiyttämistä. Hallinnollista ja opetuksellista puolta korosti myös Marjatta Eskola 1976: Työnohjauksen voi sanoa olevan kaksitahoinen, toisaalta hallinnollinen ja toisaalta opetuksellinen, joskin nämä tehtävät varsinaisessa työnohjaustapahtumassa kietoutuvat tiiviisti yhteen. Eskola näkee opetuksellisen puolen melko laajana, lähelle jopa terapiaa menevänä. Tämä erotettiin myöhemmin opetuksellisesta alueesta ja sitä alettiin kutsua tukea antavaksi osioksi. Eskola kirjoittaa: Kehittyäkseen työntekijänä on hänen myös läpikäytävä oma henkilökohtainen prosessinsa, opittava tuntemaan omat mahdollisuutensa ja rajoituksensa: yhtä hyvin voimavaransa kuin sokeat pilkkunsakin. (Sosiaaliturva huhtikuu 1976). 1980-luvun työnohjaukselle, kuten koko sosiaalityölle oli tyypillistä se, että tavoitteet olivat hyvin korkealla. Työnohjauksen tavoitteena oli auttaa työntekijää ottamaan vastuuta oman ammattialueensa kehittämisestä, koulutuksesta, oman työn niveltämisestä laajempaan kokonaisuuteen ja erilaisen uudistustoiminnan tukeminen. Sosiaalityöntekijöiden 1980-luvulla saamassa työnohjauskoulutuksessa ja myöhemmin laadituissa virallisissa työnohjausmääritelmissä korostettiin sitä, että sosiaalityö ei ole terapiaa eikä siten myöskään työnohjaus saa muodostua terapiaksi, vaikka siinä saattaa olla tukea antavia ja terapeuttisia piirteitä. Kun sosiaalityö nähtiin 1980-luvulla voimakkaasti vaikuttamistoiminnaksi asiakkaan auttamiseksi, tuli myös työnohjauksesta tämän kanava. Asiakastyön kautta saatua tietoa haluttiin välittää johdolle, suunnittelijoille ja päätöksentekijöille. Näiden vaikutuskanavien löytäminen ei käytännössä ollutkaan helppoa. Työntekijät turhautuivat ja hallinto ja päätöksentekijät suhtautuivat työnohjaukseen varauksellisesti. Myöhemmin työnohjauksessa ovat enemmän painottuneet työntekijän oma ammatillinen kehittyminen ja työn kehittämispyrkimykset samalla, kun siihen liittyvät tunnelataukset ovat vähentyneet tai poistuneet.
5 Työnohjauksen hallinnollisen puolen painotus saattoi herättää myös pelkoja kontrollista, valvonnasta ja hiostamisesta. Totte Vaden kirjoitti Ryhmätyö lehden pääkirjoituksessa 5/1976: Työnohjauksen tulee kuulua työntekijöiden oikeuksiin kaikkina aikoina, mutta erityisesti nykyisen kiristyvän työtahdin oloissa. Työnohjaus ei kuitenkaan saa luiskahtaa hiostuksen vastapainoksi, vaan sen on paljastettava myös työn luonteesta aiheutuva työn tekemisen problematiikka. (Suhonen ja Walls 1977) Myös työyhteisöjen työnohjauksessa painotukset ovat vaihdelleet. Mikäli työnohjausryhmässä käsiteltiin voittopuolisesti henkilökunnan keskinäisiä suhteita, lähestyi se tyypiltään henkilökuntaryhmää. Mikäli taas keskustelu pysyi ulkokohtaisena, menemättä työntekijän omiin tuntemuksiin ja reaktioihin, pitäytyen vain asiakkaan tilanteen analysoinnissa ja ratkaisujen pohdinnassa, oli se lähinnä tapausneuvottelu. Parhaimmillaan työyhteisö on löytänyt työnohjauksessa yhteisiä toimintatapoja, oppinut hyväksymään ryhmässä ilmenevää erilaisuutta, pystynyt oppimaan toinen toiseltaan uusia malleja ja oppinut ymmärtämään itseään ja työtään selkeämmin. Keskustelua käytiin työnohjaukseen liittyen siitä, pitääkö työnohjausta antaa nimenomaan saman ammattialan työntekijä vai voiko se olla myös muu. Voiko esim. sosiaalityöntekijöiden työnohjaajana olla psykologi tai psykiatri? Useimmiten katsottiin, että työnohjaajanja - ohjattavan tulee olla saman ammatin harjoittajia. Jotkut olivat tässä hyvin ehdottomia, mutta toisenlaisiakin ajatuksia oli. Myös käytännön asettamat rajoitukset vaikuttivat siihen, ketä pyydettiin työnohjaajaksi. Kuka oli vapaana ja halukas, kenelle oli varaa maksaa tämän pyytämä palkkio jne. Myös henkilökohtaiset anti- ja sympatiat vaikuttivat työnohjaajan persoonaa valittaessa ohjaajan valintahan oli nimenomaan työnohjausta haluavien oikeus ja tehtävä. Raimo Valkonen kertoi esimerkin tästä yhteensopimattomuudesta: Psykologi Taisto Orre tuli Rauhaniemen vastaanottokotiin työnohjaajaksi varmaan joskus 1970-luvun lopulla. Sillä työnohjauksella oli alku ja loppu, mutta ei ollenkaan keskikohtaa. Se alkoi ja loppui samana päivänä. Muistan silloin todenneemme, että olemme liian kaukana toisistamme, hän ja me. Työnohjaus oli meille silloin aivan uusi ja outo väline. 3 ENSI ASKELEITA TAMPEREEN SOSIAALIVIRASTOSSA Työnohjausta on jo harjoitettu silloin, kun ei tiedetty sen olevan sitä (Järvinen 1992) Sosiaaliviraston piiriin kuuluivat 1970-luvulla sekä sosiaalitoimiston henkilökunta että myös kotipalvelu, nykyisin perhetyö, lasten päivähoito ja lastensuojelulaitokset, koska he työskentelivät kaikki sosiaalilautakunnan alaisissa tehtävissä. Sosiaalivirastossa hankkivat ensimmäisinä itselleen oma-aloitteisesti tietoa ja koulutusta työnohjauksesta vuosina 1972 1974 osastosihteeri Jorma Nuotio, sosiaalineuvoja Mailis Tammi, myöhemmin Taskinen sekä vastaanottokodin johtaja Kari Hautamäki. He laittoivat työnohjausta alulle kukin tahoillaan ja osittain toisistaan tietämättä. Ensimmäisenä Tampereen sosiaali- ja terveystoimessa työnohjaustoiminnan voidaan katsoa käynnistyneen syyskuussa 1972 kasvatusneuvolassa, jonka myöhemmin nimi muutettiin perheneuvolaksi. Se alkoi antaa lastenneuvoloiden terveydenhoitajille yksilö- että ryhmäohjausta, molempia kerran kuukaudessa ja toimintaa kutsuttiin aluksi konsultaatioksi. Myöhemmin ryhmien luonne muuttui työnohjaukselliseksi. Seuraavaksi kasvatusneuvolassa alkoi kokoontua psykologi Pirkko Orellin (nykyisin Kouhi) johdolla perhepäivähoidon työnohjausryhmä vuonna 1977.
6 Lasten- ja nuorisonhuoltolaitoksissa oltiin myös ajan hermolla ja haluttiin tietoa työnohjauksesta. Tammikuussa 1976 A-klinikan sosiaaliterapeutti Taisto Silvennoinen piti lastensuojelulaitosten henkilökunnalle luennon työnohjauksesta. Sosiaalitarkkaaja, myöhemmin vastaanottokodin johtaja Kari Hautamäki piti alustuksen työnohjauksesta 12.2.1976 Metsolan vastaanottokodissa laitosten johtajille. Syyskuussa 1976 käynnistyi työnohjaus Rauhaniemen vastaanottokodissa. 1970-luvun alkupuolella sosiaalitarkkaajat esittivät voimakkaita vaatimuksia työnsä kehittämiseksi. Keväällä 1974 perustettiin työryhmä, johon kuuluivat sosiaalitarkkaajat Pekka Kanerva, Kalervo Kivi, Helena Levonen, Marja-Terttu Lipponen ja Anni Luokkala sekä sosiaalineuvoja Mailis Tammi ja osastosihteeri Tyko Kari. Työryhmä teki esityksen, joka koski huolto-osaston sosiaalitarkkaajien työolosuhteiden kehittämistä ja lukuisten parannusehdotusten joukossa oli mm. vaatimus työnohjauksen aikaansaamisesta. Asioista neuvoteltiin myös sosiaalilautakunnan kanssa, mutta työnohjaus ei tällöin vielä alkanut. Helmikuussa 1976 käynnistettiin kokeellisesti Tampereen sosiaalivirastossa sosiaalitarkkaajille ja vastaaville työntekijöille tarkoitettu työnohjaus sosiaalilautakunnan päätöksen mukaisesti. Toiminta aloitettiin maisteri Leena Wallsin luennolla 5.2.1976. Tässä luennossa Walls määritteli työnohjauksen tavoitteiksi palvelutason turvaamisen ja kehittämisen, työntekijän ammatillisen ja persoonallisen kasvun, vastuun koko ammattialan kehittämisestä ja yhteiskunnallisen uudistustoiminnan tukemisen. Tällöin aloittaneeseen työnohjausryhmään kuului 10 sosiaalitarkkaajaa: Sanni Hellman, Pekka Kanerva, Raija Kannisto, Marjo Kolkka, Anni Luokkala, Satu Mertanen, Merja Piispa (nykyisin Borgman), Margareta Rauhala, Arja Tuomi ja Ritva Vuorimäki sekä sosiaalineuvoja Mailis Tammi. He kokoontuivat Leena Wallsin johdolla kevään aikana kymmenen kertaa 1,5 tuntia kerrallaan. Aluksi muutamilla kerroilla olivat myös esimiehet mukana. Ryhmän toiminnasta laadittiin raportti (Muistio työnohjausryhmän toiminnasta ajalta 5.2. 20.5.1976), jossa tuotiin esiin työnohjauksessa esiin nousseita ongelmakohtia, kuten pitkälle eriytyneen työnjaon aiheuttamat vaikeudet sosiaalityöntekijän ammattikuvan selkiytymättömyys luottamusmiesten ja viraston yhteistyön kehittäminen työvoimapula. Sosiaalilautakunnan luottamusmiesten ja sosiaalityöntekijöiden välillä todettiin olleen kuluneena keväänä kitkaa ja luottamuspulaa. Syyksi nähtiin muistiossa liian vähäinen ja organisoimaton yhteistyö em. tahojen välillä. Tämän vuoksi esitettiin yhteisen neuvottelutilaisuuden järjestämistä, jotta vältyttäisiin asiakkaan oikeusturvan kannalta kyseenalaisilta epäjohdonmukaisuuksilta. Lisäksi esitettiin työnohjauksen jatkamista syksyllä 1976, koska työnohjaus oli koettu hyödylliseksi ja tarpeelliseksi. Esimiesten, luottamusmiesten ja sosiaalitarkkaajien palaveri pidettiinkin 19.5.1976 luottamusmies Anni Luokkalan koollekutsumana. 3.1 Toiminta laajenee vähitellen Työnohjauksen jatkamista valmisteltiin syksyllä 1976 mm. siten, että tehtiin tiedustelu työnohjaukseen halukkaista sosiaalitarkkaajista. 44:sta ilmoitti 25 haluavansa osallistua työnohjaukseen (17 ei vastannut kyselyyn). Sosiaalilautakunta päätti 24.11.1976 merkitä tiedoksi työnohjaustoiminnan vaiheet sekä hyväksyä toiminnan jatkamisen. Työnohjausta jatkettiin tämän jälkeen neljässä kahdeksan hengen ryhmässä siten, että keväällä mukana olleet toimivat pareittain uusien ryhmien vetäjinä ja ryhmät muodostettiin eri työpisteiden työntekijöistä. Heidän konsulttinaan toimi aluksi Leena Walls ja myöhemmin Marjatta Eskola. Työnohjauksesta laadittiin raportti ajalta 1.2.1976 28.2.1977 (Raportti 1977). Työnohjaus mainitaan vuonna 1976 ensimmäisen kerran sosiaalilautakunnan toimintakertomuksessa. Siinä kerrotaan, että työnohjaukseen osallistui 33 sosiaalitarkkaajaa tai vastaavaa työntekijää. Vuoden 1977 toimintakertomus taas ilmoittaa, että viiteen sosiaalitarkkaajien
7 ja vastaavien työnohjausryhmään osallistui yhteensä 50 työntekijää. Siinä mainitaan myös, että lastenhuoltolaitoksissa toimi kussakin oma työnohjausryhmä ja lisäksi laitosjohtajilla oli oma ryhmänsä. Syksyllä 1977 työnohjausta ei haluttu käynnistä, ennen kuin tavattiin luottamismiehiä ja esimiehiä 19.10.1977. Sen jälkeen muodostettiin viisi ryhmää kunkin työtehtävien mukaan. Ryhmät olivat päivähoito, huolto-osasto (kaksi ryhmää), lastensuojelu ja nuorisonhuolto sekä erityistyöntekijät. Ryhmien vetäjänä toimi yksi ryhmän työntekijöistä. Osa työntekijöistä olisi halunnut jatkaa vanhassa, keväällä kokoontuneessa ryhmässään, ettei olisi tarvinnut alkaa taas alusta. Suunnittelu- ja tiedotustoimisto laati jälleen raportin työnohjaustoiminnasta ajalta syksy 1977- kevät 1978. Tämän raportin esipuheessa Marjatta Eskola toteaa: On kiinnostavaa, että suuri sosiaalitoimisto niin kuin Tampereen, on näin laajamittaisesti lähtenyt työnohjausta soveltamaan. Sikäli kuin tiedän, on tässä laajuudessa toteutettu työnohjaus maassamme vielä harvinaista. Olen hämmästynyt sitä valmiutta, jolla työntekijät paneutuvat työnsä ja työolosuhteidensa kehittämiseen paremman asiakaspalvelun aikaansaamiseksi. Hän korostaa, että työnohjauksessa esiin tullut materiaali tulisi työnohjaajan välityksellä välittyä johtoryhmän hallinnolliseen käyttöön. Työnohjausryhmät tekevät tässä raportissa useita ehdotuksia sosiaalitoimiston työn edistämiseksi, odottaen hallinnon ottavan nämä huomioon. Ellei näin käy, on selvää, että työnohjauskäytäntö on merkityksetöntä ajantuhlausta (Raportti 1978). Eräs ryhmä toteaakin raportissaan, että tehtyihin esityksiin ei esimiesportaassa olla ryhmän mielestä suhtauduttu riittävällä vakavuudella ja pientenkin asioiden muuttaminen on edennyt hitaasti. Tämän vuoksi ryhmä oli turhautunut työskentelyynsä. Tässä vaiheessa alkoi nousta tarve saada työnohjauksen asema koko organisaatiossa selkiinnytettyä ja lisätä suunnitelmallisuutta ja pitkäjänteisyyttä ryhmien työskentelyyn. Ryhmäthän olivat aina syksyisin alkaneet alusta uudella kokoonpanolla ja esimiesten ja luottamusmiesten siunausta odottaen. Ryhmien kokoonpano mietitytti; pitäisikö ryhmässä olla vain samaa työtä tekeviä vai eri pisteiden työntekijöitä. Molempia malleja kokeiltiin eri vuosina. Vuosien 1977 1978 raportissa työnohjauksella todettiin olleen vaikutusta työntekijän oman työtavan tarkasteluun. Eräs ryhmä raportoi mm. tarkastelleensa asiakkaiden ja työtovereiden tunnereaktioita sekä omia tunnereaktioitaan ja erilaisia tilanteiden ratkaisumalleja. Toinen ryhmä toteaa: Kukin kiinnittää enemmän huomiota omaan työhönsä ja käyttäytymiseensä kuin yleensä muutoin ja tämä on tietenkin positiivista työn kehittämisen kannalta. Ryhmän merkitys on osittain ollut terapeuttinen ja tästä syystä se on myös tarpeen. 3.2 Viralliseksi toiminnaksi Tampereelle oli perustettu vuonna 1975 sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyön koordinaatioryhmä. Se perusti eri tehtäviin alatyöryhmiä, joista yksi oli syksyllä 1977 perustettu työnohjausta ja konsultaatiota käsittelevä työryhmä, ns. Tyko-ryhmä. Ryhmään kuuluivat edustajat kasvatusneuvolasta, mielenterveystoimistosta, terveyskeskuksesta, A-klinikalta ja sosiaalikeskuksesta. Tyko-ryhmän esitti, että em. tahojen kesken käynnistetään 1.1.1979 lukien järjestelmällinen työnohjaus- ja konsulttiyhteistyö. Toiminta perustuisi vastavuoroisuuteen ja vapaaehtoisuuteen ja se olisi normaaliin työhön kuuluvaa, työaikana tapahtuvaa toimintaa, josta ei maksettaisi erillistä korvausta.
8 Tampereen sosiaalilautakunta hyväksyi Tyko-ryhmän esityksen pohjalta 22.11.1978 sosiaalija terveydenhuollon työnohjaus- ja konsultaatiotoiminnan yhteistyönä tehtävänä työmuotona. Tätä sosiaalilautakunnan hyväksyntää ja Tyko-sopimusta voidaan pitää työnohjauksen ensimmäisenä virallisena hyväksymisenä ja aseman tunnustamisena ja se myös mahdollisti työnohjauksen suunnitelmallisuuden. Sopimukseen tulivat myöhemmin mukaan myös Kriminaalihuoltoyhdistys ja Perheasiain neuvottelukeskus. Sopimuksesta hyötyi vuosien varrella eniten sosiaalikeskus, jossa esimerkiksi vuonna 1987 toimi 15 yhteistyökumppania työnohjaajana. Sosiaalilautakunnan vuoden 1978 toimintakertomuksen mukaan työnohjauksessa oli mukana 40 50 sosiaalityöntekijää 4 5 ryhmässä ja lastensuojelulaitoksissa toimi edelleen jokaisessa oma työnohjausryhmänsä. Laitosten sosiaalityöntekijöillä oli oma työnohjausryhmä. 3.3 Tyko-sopimus käyttöön: työnohjausta ja konsultaatiota Syksyllä 1979 Tyko-sopimukseen perustuen aloitti A-klinikalta sosiaaliterapeutti Taisto Silvennoinen erään ryhmän konsultoinnin lyhytterapiasta (neljä kertaa). Myös muut ryhmät käyttivät sopimusta hyväkseen ja konsulttiapua pyydettiin mielenterveystoimistosta ja kasvatusneuvolasta ja terveyslautakunnalta (lääkärin konsultaatiota invalidihuoltajalle). Vuoden 1979 lopulla esimiehet ja sosiaalitoimistossa työskennelleet konsultit (huomio: ei käytetty työnohjaaja nimeä) kokoontuivat yhteen tapaamaan kaikkien ryhmien jäseniä. Tarkoitus oli arvioida kuluneen vuoden toimintaa ja suunnitella seuraavaa vuotta. Syksyllä 1980 sosiaalineuvoja Mailis Taskinen toteaa työnohjausraportissaan, että asiantuntijavaihto jatkuu normaalina työn osana, mutta yhteistyökumppaneiltamme emme voi saada säännöllistä ja riittävää apua ja siksi tarvitaan omia, koulutettuja työnohjaajia. Kevään 1980 työnohjausryhmien yhdessä raportissa tuotiin esiin mm. se, että oltiin keskusteltu sosiaaliviraston yleisestä ilmapiiristä ja suhtautumisesta asiakkaisiin (epäilevä vs. luottamuksellinen). Tämä kertoo työntekijöiden tietoisuuden tason noususta ja oman työyhteisön tarkastelusta ulkopuolisin silmin. Raportissa tuodaan huolena esiin se, että ryhmät eivät ole kyenneet enää kuluvan vuoden aikana toimimaan tyydyttävästi johtuen koulutettujen vetäjien puutteesta, suuresta työpaineesta, viraston remontista ja lomake- ym. uudistuksista. Työnohjaajana toimineet työntekijät olivat havahtuneet huomaamaan oman riittämättömyytensä. Heillä oli ehkä käsitys siitä, että heidän tapansa vetää ryhmää ei ollut työnohjausta, mutta ilman koulutusta uusia taitoja ei pystynyt saamaan. 4 TYÖNOHJAUSKOULUTUSTA TAMPEREEN YLIOPISTOSSA Työnohjauksen tarvitseminen ei ole merkki huonosta ammattitaidosta vaan oivallus: on muutakin. Työnohjauksen problematiikkaseminaarin muistio 6.9.1991. 4.1 Koulutus käynnistyy Keväällä 1980 virisi Tampereen sosiaaliviraston ja Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksen kesken suunnittelutyö yhteisen työnohjaajakoulutuksen järjestämiseksi. Yliopisto tarvitsi opiskelijoille käytännön opetuksen (harjoittelun) ohjaajia ja sosiaalivirasto työnohjaajia. Koulutuksen käytännön toteuttajaksi neuvoteltiin Tampereen Yliopiston Täydennyskoulutuskeskus TYT. Koulutuksen suunnittelussa olivat mukana sosiaalipolitiikan laitokselta Marjatta Eskola ja Seija Miettinen, sosiaalivirastosta Mailis Taskinen sekä lisäksi TYT:n, sosiaalihallituksen ja Sosiaaliturvan keskusliiton edustajat. Koulutus suunniteltiin kokeiluluontoiseksi, josta saatujen
9 kokemusten pohjalta harkittaisiin mahdollisuuksia jatkuvaan, pidempiaikaiseen työnohjauskoulutukseen. Koulutuksen kustannukset jaettiin Tampereen kaupunginhallituksen ja sosiaalilautakunnan kesken ja osa tuli myös niistä tamperelaisista sosiaalialan työpaikoista, joista tuli työntekijöitä mukaan koulutukseen. Lisäksi rahoitusta saatiin sosiaalihallitukselta ja TYT:ltä. Koulutuksen toteutumisen mahdollisti se, että kouluttajat tekijät suurimman osan työstä eräänlaisena talkootyönä oman työnsä ohella, koska riittävää rahoitusta ei olisi muuten saatu. Koulutus toteutui ajalla 20.11.1980 4.6.1981 ja oli tiettävästi ensimmäinen yliopistotasoinen työnohjaajakoulutus Suomessa. Koulutukseen osallistuivat seuraavat sosiaaliviraston työntekijät: perhepäivähoidonohjaajat Leena Aalto, Eeva Kammiovirta ja Kaisa Koskinen, sosiaalitarkkaajat Raija Kannisto, Heikki Karhunen, Rauni Pajunen, Merja Piispa, Marja Tamminen ja Ritva Vuorimäki, lastenkodin johtaja Seppo Rintamäki, elatusaputoimiston esimies Erkki Teinilä, Koukkuniemen vanhainkodin sosiaalityöntekijä Katrina Kuusi ja sosiaalineuvoja Mailis Taskinen, yhteensä 13, kun koko koulutukseen osallistui kaikkiaan 25 sosiaalityöntekijää. Muut sosiaalityöntekijät olivat: kasvatusneuvolasta Anna-Mari Autero, kaupunginsairaalasta Kirsti Mattsén, nuorisoneuvolasta Pirkko Toivola, Kriminaalihuoltoyhdistyksestä Sirkka Correia ja Kalevi Juntunen, A-klinikalta Riitta Hokkanen ja Aatami Vanonen, mielenterveystoimistosta Katri Jänkä, Ensikodista Ritva Korhonen, normaalikoulusta Pirjo Perttala ja keskussairaalasta Pirjo Havukainen ja Heli Lehtimäki. Osa koulutukseen valituista osallistui siihen omasta kiinnostuksestaan, mutta osan työyhteisöt valitsivat koulutukseen ja eräskin osallistuja kertoo, että hän joutui koulutukseen vastustuksestaan huolimatta. Myöhemmin hän kuitenkin huomasi, että koulutuksessa hän heräsi ammatillisuuteen ja alkoi tarkkailla itseään sosiaalityöntekijänä ja katsella työtovereitaan uusin silmin. Tämä uudenlainen asioiden tarkastelu levisi koulutettavista myös työyhteisöihin. Eräässä raportissa keväältä 1981 kerrotaan työnohjausistunnon jälkeen tunnelman olleen innostunut ja keskustelun ammatillista, jolloin eräs vanhempi sosiaalitarkkaaja oli sanonut: Koskaan ennen ei ole käyty tällaista keskustelua tässä talossa. Koulutuksen loppuraportissa (Miettinen 1982) todetaan, että annettua koulutusta on välttämätöntä jatkaa ja tämä oli myös koulutukseen osallistuneiden yksimielinen kanta. Jatkamista puolsivat myös Sosiaalihallituksen ja Sosiaalityöntekijäin liiton (Muistio 18.1.1981) julkaisemat kannanotot työnohjauksesta vuonna 1981. Sosiaalityöntekijäin liitto määritteli työnohjaajan pätevyyden saamisen ehdoksi kahden vuoden työnohjauskoulutuksen alan koulutuksen ja työkokemuksen lisäksi ja se pyysi jatkamaan aloitettua koulutusta. 4.2 Ei tultu valmiiksi koulutus jatkui Kurssilaisten ja opettajien saamien kokemusten ja Liiton kannanoton johdosta Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskus tarjosi mahdollisuutta jatkaa aloitettua koulutusta vielä vuoden ajan, mikäli rahoitus järjestyisi ja koulutukseen osallistuisi vähintään 15 henkeä ensimmäiseltä koulutusjaksolta. Seuraavankin koulutusjakson rahoituksen järjestymisessä oli ongelmia, mutta neuvottelujen jälkeen koulutus lopulta toteutui ajalla 16.12.1981 3.6.1982. Yliopisto sisällytti koulutuksen omaan opetusohjelmaansa ja rahoitus hoitui osaksi sitä kautta. Rahoitukseen osallistuivat myös koulutettavien työorganisaatiot, TYT ja sosiaalipolitiikan laitos opetusministeriön apurahan turvin. Koulutukseen osallistuneista 12 sosiaalilautakunnan alaista sosiaalityöntekijää jätti anomuksen jatkokoulutukseen pääsystä, mutta neuvottelujen jälkeen Tampereen kaupunki sai koulutukseen vain kahdeksan paikkaa. Näistä kaksi osoitettiin terveyslautakunnan alaisille sosiaalityöntekijöille. Koulutukseen pääsivät ne sosiaalityöntekijät, joilla oli yliopiston sosiaalityön opiskelijoita käytännön opetuksessa, joten hallinnossa ja päivähoidossa työskentelevät karsiutuivat pois. Uuteen koulutukseen pääsivät sosiaalilautakunnan puolelta Raija Kannisto, Heikki Karhunen, Katrina Kuusi, Merja Piispa, Marja Tamminen ja Ritva Vuorimäki ja terveyslautakunnan puolelta Kirsti Mattsen ja Pirkko Toivola.
10 Koulutuksella oli tärkeä merkitys monien osallistujien henkilökohtaiselle kasvulle ja ammatilliselle kehittymiselle. Innostus kehittää sekä sosiaalityötä että työnohjausta oli suuri. Koulutuksen lopuksi kukin teki lopputyön aiheesta Oma näkemykseni työnohjaajan roolista sosiaalityön tason luomisessa ja ylläpitämisessä maassamme. Todella maailmoja syleilevä otsikko! Eräs osallistuja kuvailee koulutuksen merkitystä seuraavasti: Työnohjauskoulutuksessa oleminen on merkinnyt minulle eri vaiheiden kautta tapahtunutta sosiaalityöntekijän ammatti-identiteetin selkiytymistä. Olen kokenut myös persoonallisuuteni kasvua ja uusien voimien vapautumista itsessäni. Vähitellen opin näkemään myös omat hyvät puoleni ja hyväksymään sen, että sosiaalityöntekijöinä voimme olla erilaisia toisen olematta silti toista huonompi. Sosiaalityön teorian liittäminen omiin asiakastilanteisiini auttoi jäsentämään käytännön työstä saatuja kokemuksia. (Miettinen 1982) Työnohjauksen koulutusryhmä Tampereen rautatieasemalla palaamassa Helsingin matkaltaan 3.6.1982 Koulutuksen päätyttyä kesäkuussa 1982 koko koulutusryhmä opettajineen teki suuren innostuksen vallassa ja koulutuksen huipennuksena matkan Helsinkiin. Se kävi jättämässä henkilökohtaisesti vetoomuksen työnohjauksen järjestämisen ja kehittämisen puolesta sosiaalihallitukselle, sosiaali- ja terveysministeriölle, lääkintöhallitukselle, opetusministeriölle, oikeusministeriön vankeinhoito-osastolle, Sosiaaliturvan keskusliitolle ja Sosiaalityöntekijäin Liitolle. Viimeksi mainitulle ryhmä myös luovutti muistion, johon oli koottu koulutukseen osallistuneiden kirjalliset työt. Lisäksi lähetettiin tiedote työnohjauksesta monille tiedotusvälineille, mutta se ei läpäissyt yhdessäkään tiedotuskynnystä, mikä tietysti aiheutti pettymystä ryhmässä. Sosiaalityöntekijä Raija Kannisto ojentamassa Sosiaalityöntekijäin Liiton toimistossa järjestösihteeri Airi Salmelle koulutusryhmän kirjelmää 3.6.1982 Tampereen Yliopiston Täydennyskoulutuskeskus TYT järjesti seuraavan 2-vuotisen työnohjaajakoulutuksen 1982 1984, johon osallistuivat Helena Levonen ja Mailis Taskinen, joka toimi samalla kurssisihteerinä. Mailis Taskinen ei voinut jatkaa koulutusta ensimmäisen koulutusryhmän kanssa 1981 1982, koska oli jäänyt äitiyslomalle.
11 5 TYÖNOHJAUS SOSIAALIVIRASTOSSA 1980-LUVULLA Työnohjaus tuli taloomme 1976 ja on keskeytymättä lonkeroitunut etsien uomiaan. Ritva Heikkilä Pälkäneellä Työnohjauksen kehittämisseminaarissa 25.8.1983. Keväällä 1980 sosiaalivirastossa toimi kolme työnohjausryhmää: lastensuojelun ja nuorisohuollon ryhmä, perhepäivähoidon ryhmä ja erityistyöntekijöitten ryhmä, ns. yksinäiset sudet. Seuraavana keväänä 1981 oli toiminnassa kuusi ryhmää työnohjauskoulutuksen rinnalla ja osittain siihen liittyen: lastensuojelun ja nuorisohuollon ryhmä, huoltoaputarkkaajien ryhmä, PAVI-toimiston ryhmä ja kolme perhepäivähoidonohjaajien ryhmää. Lisäksi oli viisi henkilökohtaista työnohjaussopimusta ja yliopiston opiskelijoiden ohjausta. Kevään 1981 lastensuojelun ja nuorisonhuollon sosiaalitarkkaajien ryhmän työnohjausraportista katkelmia: Työnohjauksen tarpeellisuutta korostaa edessä olevat organisatooriset muutokset ja lastensuojelun ja nuorisohuollon yhdistäminen. Todettiin myönteistä yhtenäistymistä saavutetun. On yhtenäistetty konkreettisia asioita kuten käyttöraha-, kokousesitys- ja pöytäkirjanotemenettelyjä. On tapahtunut asenteellista lähentymistä. Ryhmän kyky keskustella ristiriidoista vaatii vielä työtä. Myönnettiin, että ristiriitoja on pinnan alla, mutta niiden käsittelyä vältellään. Työnohjauksen käyttöä omien patoutumien purkamiseen haittasi avoimen vuorovaikutuksen kehittymättömyys. Avoimuutta työyhteisössä ihannoitiin, mutta siihen ei pystytty tai uskallettu. Kun edes tämä pystyttiin yhdessä ääneen toteamaan, oli sekin edistystä. Raportissa tuodaan esiin se, että organisaatiomuutosten yhteydessä työnohjaus olisi tarpeen työntekijöiden ja hallinnon tukena ja muutoksen sulattelussa. Tämä muutos ei ollut viimeinen organisaatiossamme tehty muutos, kuten myöhemmin nähdään. Työnohjauskoulutuksessa keväällä 1982 olleet kuusi sosiaalityöntekijää halusivat varmistaa sekä työohjauksen asemaa että myös omaa paikkaansa organisaatiossa työnohjaajina. He lähettivät 28.4.1982 sosiaaliviraston johtoryhmälle ja koulutuspäällikölle osoitetun kirjeen, jossa he esittävät, että työnohjaajilla tulisi olla henkilökohtainen työnohjaus työnohjaajien työmäärässä tulisi huomioida työnohjauksen vaatima työpanos pitäisi selvittää mahdollisuudet erilliskorvauksen maksamiseen työnohjaajille työnohjauksen asema vakinaistetaan ja tunnustetaan organisaatiossamme työnohjauskoulutusta jatketaan ja koulutukseen pääsevät kaikki halukkaat. Kesäkuussa 1982 valmistuneet työnohjaajat halusivat heti hyödyntää taitojaan ja alkaa vetää työnohjausryhmiä. He lähettivät kyselyn kesällä 1982 kaikille sosiaalityöntekijöille. Kyselyn tuloksia selviteltiin yhteisessä palaverissa elokuussa 1982. Työnohjausta halusi 40 sosiaalityöntekijää, jotka jaettiin seitsemään ryhmään. Ohjaajina toimivat sosiaaliviraston omat koulutetut työnohjaajat sekä kolme ulkopuolista ohjaajaa ns. Tyko-sopimuksen perusteella. He olivat Riitta Hokkanen A-klinikalta, Pirkko Toivola nuorisoneuvolasta ja Kalevi Juntunen Kriminaalihuoltoyhdistyksestä. Vuoden 1982 sosiaalilautakunnan toimintakertomuksen mukaan työnohjausta oli edellisen lisäksi lastensuojelulaitoksissa ja Koukkuniemessä ja myös päiväkotijohtajat ja perhepäivähoidon ohjaajat saivat työnohjausta.
12 5.1 Seminaareja tietoa aiheesta muillekin Eräänlaisena tietoiskuna työnohjauksesta ja ryhmien toiminnan yhteisenä käynnistyksenä sosiaaliviraston työnohjaajat järjestivät yhdessä suunnittelu- ja tiedotustoimiston kanssa Varalan urheiluopistossa 2-päiväisen työnohjausseminaarin 26. 27.10.1982. Siihen pääsi osallistumaan 26 sosiaalityöntekijää ja heidän työnohjaajansa. Koulutuksen kulut maksoi kaupunginhallitus ja avauspuheenvuoron piti koulutuspäällikkö Erkki Haapio. Hän totesi kaupungilla olevan nyt erityisen hyvän palvelun teemavuoden ja jokainen kaupungin palveluksessa oleva työskentelee palvelujen tuottamiseksi. Yhtenä alustajana oli huoltotarkastaja Irma Jalonen Helsingistä ja hän puhui aiheesta Työnohjauksen mahdollisuudet sosiaaliviraston sosiaalityössä. Kokemuksia Helsingistä. Tässä yhteydessä Jalonen kertoi, että työnohjaus on huomioitu ohjausta antavien huoltotarkastajien työmäärässä siten, että heillä on 10 % vähemmän asiakkaita kuin muilla ja heille maksetaan erillinen palkkio. Vuoden päästä järjestettiin uusi työnohjausseminaari, tällä kertaa Pälkäneen lomakodissa 25. 26.8.1983 nimellä Työnohjauksen kehittämisseminaari. Siihen osallistui työnohjausryhmien jäseniä, työnohjaajia, johtoryhmän jäseniä ja muita työtehtävänsä tai kiinnostuksensa perusteella mukaan kutsuttuja, yhteensä 30 henkeä. Mukaan kutsuttiin erillisellä kirjeellä sosiaalikeskuksen johtoryhmä, koska Työnohjaajien arviointikokouksissa on ongelmalliseksi koettu työnohjauksen ja hallinnon välisen vuorovaikutuksen riittämättömyys. Seminaariin osallistui kuusi johtoryhmän jäsentä. Avauspuheenvuorossaan Työnohjauksen merkitys työlleni Ritva Heikkilä (nykyisin Leino) kuvaili kokemuksiaan työnohjauksesta: Työnohjaus tuli taloomme 1976 ja on keskeytymättä lonkeroitunut etsien uomiaan. Ymmärrän työnohjauksen edenneen prosessinomaisesti. Valmiita, opittuja työnohjausmalleja ei ollut, joten työnohjaus aloitettiin sekavin tunnelmin. Odotukset ja tavoitteet olivat selkiytymättömiä, uteliaisuus ja tiedonhalu vallitsi työntekijöiden keskuudessa. Työnohjaus oli uusi asia, johon suhtauduttiin varauksella. Eteneminen on ollut hapuilua. On menty asiaan yrityksen ja erehdyksen kautta kokeilemalla erilaisia vaihtoehtoja. Syksyisin on kokoonnuttu yhteiseen työnohjauspalaveriin, jolloin havaituista epäkohdista on yritetty oppia. Työnohjausryhmien kokoonpanoa on jouduttu muuttamaan vuosittain. Seminaarin keskusteluissa tuli pohdittavaksi työnohjauksen ja esimiesten suhteiden ongelmallisuus, jonka poistamiseksi ehdotettiin jatkossa esimiesten ja työnohjaajien henkilökohtaisia tapaamisia. Otteita muistiosta, jossa koottuna kohtia seminaarin yleiskeskustelusta: - Oli epäselvää, kuka raportoi ja mitä työnohjauksesta. Raportointi ollut tähän asti kirjallista, palautetta ei ole juuri saatu. Nähtiin tärkeäksi, että vastaisuudessa työnohjaajat ja esimiestaso kohtaavat myös henkilökohtaisesti silloin tällöin. - Korostettiin suorien yhteydenottojen merkitystä esimiehiin ja asioitten hoitoa normaalia linjaorganisaatiota käyttäen. Työnohjausta ei saa käyttää väärin. On koettu esimiesten ohittamista joittenkin asioitten hoidossa. - Keskusteltiin työyhteisössä ilmenevästä pelosta/ turhautumisesta/ arkailusta/ ennakkoluuloista, jotka voivat vaikeuttaa asioitten hoitoa. - Työnohjaus ei ole mikään itseisarvo. Siihen on liitetty mystiikkaa ja salaseuraisuutta tarpeettomasti. - Työnohjaukseen on kohdistunut kovat paineet ja se on saattanut siitäkin syystä olla herkkähipiäistä ettei käytössä ole ollut riittävästi muita organisaation kehittämismuotoja. Seminaarista oli ilmeisesti hyötyä, koska 21.11.1983 sosiaalijohtaja Tapio Eronen ja toimistopäällikkö Jorma Nuotio lähettivät kaupunginhallituksen henkilöstöjaostolle kirjeen, jossa he esittävät, että henkilöstöjaosto etsisi sopivan muodon työnohjauspalkkioitten suorittamiseen. Tätä he perustelivat sillä, että työnohjauksen toteuttamisessa on ollut ongelmana ohjaajille
13 suoritettava korvaus, joka tähän asti on maksettu vähäisistä koulutusrahoista, mikä ei kuitenkaan pidemmän päälle olisi sopiva ratkaisu. Asia ei tiettävästi tällä kertaa edennyt mihinkään. Pälkäneen lomakodissa järjestettiin 3. 4.9.1984 Työnjohdollinen seminaari. Siellä oli alustukset luovuudesta, työnohjauksesta ja johtamisvalmiudesta sekä työyhteisöön vaikuttavista tekijöitä. Luennoitsijoina sosiaalineuvoja Mailis Taskinen, luovuusterapeutti Kristiina Hokka, kouluttaja Erkki Kallio ja koulutuspäällikkö Erkki Haapio. Osallistujina oli terveydenhuollon ja sosiaalitoimen esimiestehtävissä toimivia yhteensä 24 henkeä. Syksyllä 1984 oli kotiavustajille työpaikkakoulutusta neljän tunnin jakso aiheesta Työnohjaus, yhteistyö ja konsultointi. Tietoa työnohjauksesta siis pyrittiin levittämään eri tahoille ja esimiehille erityisesti. 5.2 Ryhmät toimivat ja koulutukset jatkuivat Keväällä 1984 sosiaalivirastossa toimi seitsemän työnohjausryhmää: huolto-osaston ja Pavitoimiston ryhmät, kaksi lastensuojelun sosiaalitarkkaajien ryhmää, erityistyöntekijöitten ryhmä ja kaksi perhepäivähoidon ohjaajien ryhmää. Toiminnassa oli päästy jo pitkäjänteisyyteen, koska eräästä muistiosta löytyy maininta, että ryhmien sopima 2-vuotiskausi päättyy keväällä 1984, jolloin arvioidaan toiminnan jatko. Viraston lisäksi työnohjausta oli lastensuojelulaitoksissa, Viinikanlahden ensisuojassa ja Koukkuniemen vanhainkodissa yksi ryhmä. Lisäksi muistiossa todetaan, että koko kotipalveluhenkilöstö saa työnohjausta, samoin sosiaalineuvoja ja laitospsykologi. Syksyllä 1984 lähetettiin taas kysely sosiaalitarkkaajille koulutus- ja työnohjaustarpeista. Vastauksia tuli 38, vastausprosentti 50. Vastanneista kaikki halusivat työnohjaukseen ja heistä vain yhdeksän ei ollut sen piirissä. Kyselyn tuloksia ja sosiaalityön kehittämistä eri keinoin pohdittiin keskustelutilaisuudessa 13.11.1984, jossa oli paikalla 25 henkeä. Tämän jälkeen järjestäydyttiin vuoden 1985 alusta alkaviin työnohjauksiin. Sosiaaliviraston henkilökunnan piirissä aloitti kahdeksan ryhmää, lisäksi todettiin työnohjaustoimintaa olevan laitoksissa ja kotipalvelussa. Vuonna 1985 aloitti Hervannassa sosiaalitoimen alueellinen kokeilutoimisto, jolla oli oma työnohjaus perheneuvolasta, muut ryhmät oli sen sijaan muodostettu sektorijaon pohjalta. Tiedotus- ja koulutustoimisto järjesti esimiestason työnohjaajakoulutuksen sosiaalitoimen henkilökunnalle ajalla 26.9.1985 20.3.1986. Koulutuksessa oli alku- ja loppuseminaarit ja lisäksi kerran kuukaudessa teoriapäivä, joita oli kaikkiaan seitsemän. Näiden välillä kokoontuivat työnohjausryhmät. Koulutettavia oli kaikkiaan 31 ja he työskentelivät kotipalvelussa, Koukkuniemessä, lasten päivähoidossa ja vanhusten palvelukeskuksissa. Kouluttajina ja työnohjausryhmien vetäjinä toimivat sosiaaliviraston koulutetut työnohjaajat. Koulutuksessa olleet olivat pääosin hyvin tyytyväisiä koulutukseen. Eräässä palautteessa mainitaan: Masentavinta oli todeta, ettei omat työnohjaukset ole olleet työnohjausta vaan jotain muuta. Eli työnohjauksen olemus oli koulutuksen avulla jotenkin selkiytynyt. 5.3 Laajentumista, kritiikkiä ja paikan etsintää Vuonna 1985 työnohjaustoiminta oli melko laajaa ja kattoi kaikki sektorit. Toiminnan piirissä olivat lähes kaikki sosiaalityöntekijät ja perhepäivähoidon ohjaajat sekä kasvatusneuvolan koko henkilökunta. Kodinhoitajat ja kotiavustajat saivat työnohjausta johtavilta kodinhoitajilta ja tehostetussa perhetyössä olevat kasvatusneuvolalta. Päiväkodit, lähinnä erityispäiväkodit saivat työnohjausta kasvatusneuvolalta. Lastenhuoltolaitoksissa oli oma sisäinen koulutus- ja työnohjausjärjestelmä. Työnohjaajat kokivat edelleen (muistio 17.9.1985) ongelmaksi sen, että työnohjaajan ja itse työnohjauksen asema oli määrittelemättä. He toivoivat työnohjaukseen käytettävän ajan huomioimista työmäärässä, palkkiota työnohjauksesta ja määrärahaa omaan konsultaatioon ja työnohjaukseen. Työnohjaajat päättivätkin kukin tahollaan lähestyä entistä aktiivisemmin esi-
14 miehiä sen mukaan, mitä ohjaaja ja ohjattavat sopivat. Lisäksi he päättivät kutsua sosiaalijohtaja Erosen ja toimistopäällikkö Nuotion mukaan seuraavaan kokoukseensa. Työnohjaajat keskustelivat myös siitä, miten työnohjausta voitaisiin entistä paremmin käyttää osana toiminnan kehittämistä. He kokivat, että työnohjaus voisi olla tärkeä vuorovaikutuskanava hallinnon ja sosiaalityön kesken molempiin suuntiin ja että työnohjaus voisi osaltaan auttaa tärkeiden asioitten ja periaatteiden toteuttamisessa, kuten esimerkiksi alueellistaminen ja perhekeskeinen tai kokonaisvaltainen työskentely (muistio 19.11.1985). Samantapaisia ajatuksia liikkui myös luottamusmiesten mielissä. Sosiaalitalouslehdessä 3/1985 Tampereen sosiaalilautakunnan puheenjohtaja Sirkka Merikoski kirjoitti: Näen tällä hetkellä suureksi ongelmaksi sen, että lautakunta ja sosiaalitoimen ns. suoritustaso ovat etäällä toisistaan. Mitä suurempi organisaatio on, sitä vaikeampi on järjestää sellaisia tilaisuuksia ja tilanteita, joissa lautakunta saa ensi kädessä tietoa tavallisten kansalaisten tarpeista. Päättääkö lautakunta asioista, joista sosiaalinen todellisuus on kaukana? Ehkä työnohjaustoiminnan laajuus ja toisaalta sen uutuus vaikuttivat siihen, että luottamusmiehet olivat kiinnostuneita siitä. Sosiaalilautakunta päätti 25.9.1985 ottaa työnohjauksen teema-aiheeksi jossakin tulevassa kokouksessa ja merkitä tiedoksi annetun selvityksen työnohjauksesta. Aloite teemakokoukseen oli kylläkin tullut työnohjaajilta, jotka esittivät, että sosiaalilautakunta keskustelisi työnohjauksesta hallintokunnan toiminnan kehittäjänä, sen aseman selkiinnyttämisestä ja kutsuisi halutessaan työnohjaajat kokoukseensa. 5.4 Työnohjausta sadoille, tukea myös työnohjaajille Työnohjaajat kokoontuivat säännöllisesti keskinäisen tuen ja kokemusten vaihdon merkeissä. Ryhmän kokoajana toimi sosiaalineuvoja Mailis Taskinen. Joukon koolle saaminen oli ilmeisesti joskus vaikeaa, kuten käy ilmi Taskisen kirjeestä työnohjaajille (kirjeessä ei päiväystä): Jos minä kerran vielä saan Teidät kaikki yhtä aikaa kasaan, niin en päästä pois ennen kuin on sovittu seuraavasta tapaamisesta. Kokoonnumme nyt joka tapauksessa 19.9.1984, jolloin sovimme jatkosta. Tarkoitus olisi arvioida sitä, missä mennään, jatkavatko ryhmät ja miten menee. Kaivelkaa myös kalentereista kuluvan vuoden päivämäärät paperille niin kerjätään rahaa. Rahan kerjääminen tarkoitti ilmeisesti sitä, että työnohjaajat anoivat koulutusmäärärahoista palkkion maksamista itselleen. Työnohjaajat Ylöjärvellä 17.12.1985 Pehr Charpentierin vetämillä koulutuspäivillä. Kuvassa vasemmalla alhaalla Pirkko Toivola, Heikki Karhunen, Katrina Kuusi ja Kalevi Juntunen. Ylärivissä vas. Raija Kannisto ja Mailis Taskinen.
15 Vuosien 1981 1982 koulutusryhmälle (8 henkeä) lehtori, psykologi Pehr Charpentier antoi työnohjauksen työnohjausta ja konsultaatiota vuosina 1984 1985. Jonakin vuonna työnohjaajat päättivät olla ottamatta palkkiota itselleen, jotta saisivat sillä rahalla itselleen koulutusta. Syksyllä 1986 oli (Taskinen 1987) sosiaalityöntekijöitten työnohjauksen piirissä 94 ohjattavaa ja 18 ohjaajaa, joista noin puolet ulkopuolisia ns. Tyko-sopimuksen perusteella. Kasvatusneuvolasta Seija Pettersson toimi lastensuojelun sosiaalitarkkaajien työnohjaajana, Liisa Suhonen perhepäivähoidon ohjaajien työnohjaajana ja Aila Engström Hervannan aluetoimiston työnohjaajana. Kriminaalihuoltoyhdistyksestä Sirkka Correia oli Viinikanlahden ensisuojan työnohjaaja ja Kalevi Juntunen lastensuojelun sosiaalitarkkaajien työnohjaaja. A-klinikalta Taisto Silvennoinen, Erkki Ranta, Riitta Hokkanen ja Marja-Leena Majanmaa toimivat myös sosiaalivirastossa työnohjaajina, samoin Mielenterveystoimistosta Eija Hintsanen ja Irma Passoja. Kotipalvelu, lastensuojelulaitokset ja kasvatusneuvola olivat organisoineet itse oman työnohjauksensa ja niiden piirissä oli n. 320 henkeä. Lisäksi työnohjausryhmiä kokoontui Koukkuniemessä, palvelukeskuksissa ja ensisuojassa. Koukkuniemen työnohjaustarvetta oli pohdittu jo syksyllä 1983. Ylihoitaja Piippa Jumppanen, joka oli osallistunut vuoden 1983 Pälkäneen työnohjauksen kehittämisseminaariin, lähetti 23.11.1983 toimistopäällikkö Jorma Nuotiolle kirjeen, jossa hän hahmottelee Koukkuniemen työnohjaustarvetta: Tällä hetkellä yksi työntekijä, sosiaalityöntekijä on saanut työnohjaaja koulutuksen. Terveydenhuoltohenkilöstön työnohjauskoulutukseen ei ole kaupungin puitteissa ollut mahdollisuutta. Työnohjaus on tietysti tavallaan tämän aikakauden uusi asia ja sen tarpeellisuus koetaan myös täällä muidenkin kuin sosiaalityöntekijän työssä. Lähinnä erikoissairaanhoitaja tutkinnon suorittaneet, joita on kahdeksan, olisivat koulutuksen tarpeessa voidakseen toimia työnohjaajina talossamme. Työnohjauksen tarpeeseen herättiin myös päihdehuollossa muuallakin kuin ensisuojassa. Marraskuussa 1986 Palhoniemen huoltokodin johtaja lähetti sosiaalikeskuksen huoltoosastolle osoitetun kirjeen, jossa hän kertoo: Laitoksessamme on viime aikoina ilmennyt yhä enenevää tarvetta saada työnohjausta. Tarvetta on erityisesti asiakkaiden kanssa lähityöskentelyssä toimivilla. Toivoisimme myönteistä suhtautumista työnohjaukseen ja sen aloittamiseen laitoksessamme. Palhoniemi alkoi saada työnohjausta A-klinikan työntekijältä ns. Tyko-sopimuksen puitteissa. 5.5 Uutta verta koulutusten kautta, vanhoilla väsymisen merkkejä Syksyllä 1986 alkoi kolmas Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen järjestämä sosiaalityöntekijöiden työnohjaajakoulutus, joka kesti 1.9.1986 24.5.1988. Siihen osallistui viisi sosiaalityöntekijää: Raija Harju, Ritva Heikkilä, Juha Mieskolainen, Terttu Mustonen ja Leena Mölkänen. Vuoden 1986 talousarvioneuvotteluissa nousi esille eräänä aiheena työnohjaus. Sosiaalitoimi oli esittänyt määrärahaa työnohjauksen asiantuntijapalkkioita varten ja rahaa myös koulutuspäivien järjestämiseen. Asioista oli keskusteltu koulutuspäällikkö Erkki Haapion ja apulaiskaupunginjohtaja Arvo Sipilän kanssa. Näin jälkeen päin on vaikea tietää, mikä kaikki johti siihen, että 30.10.1986 kutsuttiin kaupunginjohtaja ja sosiaalitoimen apulaiskaupunginjohtaja sekä muuta kaupungin johtoa (Pekka Palola, Reino Wigelius, Erkki Haapio, Reijo Hautala, Antti Puisto ja Kaija Alanko) Metsolan vastaanottokotiin työnohjausinfoon. Siitä ei ole merkintöjä, olivatko kaikki noudattaneet kutsua. Kutsukirjeen mukaan Talousarvioneuvotteluissa osoitti kaupunginjohtaja Jarmo Rantanen meidät yllättäneellä joskin ilahduttaneellakin tavalla merkittävää mielenkiintoa erääseen meille tärkeään joskin vähän tunnettuun toimintaan. Li-