Puhe syyttäjälaitospäivässä 26.11.2010 Mari Valtti, kihlakunnansyyttäjä, Helsingin syyttäjänvirasto Poliisimies oli suorittamassa liikennevalvontaa Länsiväylällä. Punainen Honda merkkinen henkilöauto ajoi tutkaan 80 kilometrin tuntinopeusrajoitusalueella 115 km tunnissa. Poliisi tavoitti ylinopeutta ajaneen ajoneuvon varsin nopeasti ja se saatiin pysäytettyä tien varteen. Vanhempi konstaapeli käveli pysäytetyn ajoneuvon sivustalle, kuljettaja avasi pyynnöstä ikkunan ja poliisimies kysyi tiukasti osaatteko lukea, johon autoilija vastasi hymyillen kyllä, kuinka voin auttaa?. Arvoisat valtakunnansyyttäjä, kollegat ja kutsuvieraat. Minulle on annettu kunnia esittää tässä ns. kentän ääni osuudessa nuoren syyttäjän näkemyksiä ja toiveita syyttäjälaitoksen tulevaisuudesta. Juuso lähti omassa puheessaan liikkeelle niistä ajoista, jolloin minä olen syntynyt. Vastavuoroisesti minun kai pitäisi lähteä hakemaan puheelleni pohjaa niistä ajoista, jolloin Juuso on syntynyt, mutta valitettavasti tälle puhelle annettu aika ei tämän historian kertaamiseen riittäisi, joten joudun lähtemään liikkeelle tästä päivästä. Viime aikoina on kovasti ollut puhetta siitä, kuinka suosittu työnantaja syyttäjälaitos on esimerkiksi oikeustieteen opiskelijoiden keskuudessa ja on kovasti vertailtu tilannettamme Ruotsin vastaavaan ja samalla ihasteltu heidän saavutuksiaan. Tältä osin meidän ei kuitenkaan kannata lähteä rypemään siinä suuressa suomalaiskansallisessa alemmuudentunteessa, joka meidät normaalisti valtaa suhteessa rakkaaseen naapurimaahamme. Nimittäin, Universum Student Survey 2010 nimisen tutkimuksen mukaan Suomessa lakia opiskelevien joukossa syyttäjänvirastot ovat 5:ksi suosituin työnantaja (vuonna 2009 4.); edellään oikeusministeriö, tuomioistuimet ja kaksi liikejuridiikkaan keskittynyttä isoa asianajotoimistoa. Suoritustamme voitaneen pitää varsin hyvänä, mutta mihin menestyksemme perustuu ja ennen kaikkea kuinka pitkälle se kantaa? Osasta menestystämme voimme varmasti kiittää syyttäjälaitoksen ja yliopistojen välistä yhteistyötä, joka ainakin Helsingissä toimii tällä hetkellä hienosti. Saamme yliopistolta loistavia, innokkaita, asiasta kiinnostuneita opiskelijoita harjoittelijoiksi ja meillä on vastapalvelukseksi tarjota heille mahdollisuus tutustua syyttäjän työn koko kirjoon. Mitä useampi opiskelija saa harjoitteluaikanaan positiivisen ensikontaktin syyttäjäntyöhön, sitä useammalle tieto siitä leviää ja sitä useampi kokee, että syyttäjälaitos voisi olla tulevaisuudessa heille hyvä työnantaja. Toisaalta taas meidän näkökulmastamme yliopistoopiskelijoiden harjoittelu antaa mahdollisuuden tutustua potentiaalisiin tulevaisuuden työntekijöihin ja tarjoaa siten yhden rekrytointikanavan lisää. Tätä arvokasta yhteistyötä on myös tulevaisuudessa vaalittava ja edelleen kehitettävä. Toinen merkittävä tutkimusten lopputuloksiin vaikuttava tekijä lienee opiskelijoiden itsensä luomat mielikuvat työnantajista ja eri työtehtävien sisällöstä. Opiskelijathan eivät yleensä voi perustaa näkemystään omakohtaisiin kokemuksiinsa työpaikoista. Tutkimusten mukaan tämä nykyinen Y sukupolvi arvostaa työnantajassa ja työpaikassa eniten mielekkäitä työtehtäviä, hyvää johtamista ja ilmapiiriä sekä
sitä, että työ ja vapaa aika ovat yhteen sovitettavissa muullakin tavalla kuin sillä, että ne tarkoittavat samaa asiaa. Näin ollen opiskelijoilla tuntuu olevan varsin positiivinen kuva syyttäjän työstä käytännön tasolla. Edellä kerrottujen kriteerien ohella oikeusministeriön, tuomioistuinten ja syyttäjienkin suosio perustunee osin myös valtion maineeseen varsin luotettavana työnantajana sekä nuorten opintojen kautta saavutettuun ymmärrykseen lainsäätäjän ja lainsoveltajan käyttämästä vallasta. Edellä kerrotun perusteella syyttäjäntyön suosiolle on vankka pohja, josta tulevaisuuden näkökulmasta on hyvä ponnistaa eteenpäin ja ylöspäin. Opiskelijat eivät ehkä siten edellä kerrotun perusteella ole se syyttäjälaitoksen ulkopuolinen kohderyhmä, johon meidän kannattaa kaikkein kovimmat panoksemme ladata, mutta niin sanottu suuri yleisö voisi sellainen olla. Tälle käsitykselle olen saanut tukea useassa eri käytännön tilanteessa. Eräs tuttavaperheen rouva oli ollut seuraamassa poikansa oikeuskäsittelyä ja osasi jälkikäteen luetella, että paikalla oli ollut tuomari, lautamiehet, asianajaja ja sitten se syyttävä tuomari. Työkaveri taas kertoi ystävänsä kysyneen, milloin teillä siellä käräjäoikeudessa on pikkujoulut. Viimeinen ja karmein esimerkki tuli eteen tätä puhetta laatiessani. Jo yläasteella äidinkielen tunnilla minulle opetettiin, että hyvä puhe alkaa jonkinlaisella yleisön huomion herättämisellä, jollakin joka saa ihmiset kuuntelemaan myös puheen jatkon. Päädyin omille luonteenpiirteilleni uskollisena vitsin kertomiseen ja laitoin internetin hakukoneeseen hakusanaksi syyttäjä+vitsi. Sain vastineeksi erään oikeustieteen tohtorin kotisivun. Poliiseja, tuomareita, jopa asianajajia koskevia vitsejä löytyi, mutta ei yhtään nimenomaisesti syyttäjistä kertovaa vitsiä. Sen vuoksi jouduin turvautumaan puheen alussa poliisista kertovaan kaskuun. Se, että esimerkiksi poliiseista kerrotaan paljon vitsejä, ei varmasti johdu siitä, että ihmiset eivät tietäisi, mitä poliisi tekee eikä se myöskään tutkitusti johdu siitä, että ihmiset eivät luottaisi siihen, mitä poliisi tekee. Jotakin meidän siis pitää tehdä, jotta meidätkin tunnettaisiin, jotta meihinkin luotettaisiin ja jotta meillekin sopivassa määrin naurettaisiin. Ensimmäisenä kaipaamme koko syyttäjälaitoksen julkisen profiilin nostoa. Tähän emme ehkä tarvitse nykyajalle tyypillistä tositv ohjelmaa vai miltä kuulostaisi maikkarin perjantai illan prime timessa käy päälle kuin yleinen syyttäjä, ohjelmaformaatti, jossa 12 syyttäjän joukosta joku viikoittain suullisen välittömän ja keskitetyn istunnon jälkeen passitettaisiin kotiin suurimman hylkyprosentin perusteella. Meidän on kyettävä jollakin muulla tavalla kertomaan, miten monipuolista ja vastuullista työtä me teemme. Meidän on pystyttävä kansan silmissä erottautumaan tuomioistuinlaitoksesta ja saatava ihmiset ymmärtämään, mikä tehtävä ja millä perusteilla meillä tässä vallitsevassa järjestelmässä on. Syyttäjälaitoksen on oltava syyttäjien itsenäistä ratkaisuvaltaa loukkaamatta kriminaalipoliittisesti aktiivisempia, on otettava kantaa rikollisuuden tilaan ja kehitykseen sekä erilaisiin lainsäädännöllisiin hankkeisiin ja tarpeisiin. Toinen iskunpaikka on tietysti suurta ja pientäkin julkisuutta saavat syyteharkintaratkaisut ja rikosoikeudenkäynnit. Tiedän, että monet syyttäjät kokevat julkisuuden ja toimittajat jonkinlaisiksi riippakiviksi ja julkisuudessa esiintymisen erityisesti omalla nimellä jopa hieman vastenmieliseksi. Helposti toimittajan mikrofoni on kuin Muumilaakson Mörkö, jonka tullessa näkyviin juostaan Nipsun tavoin karkuun. En itsekään kannata julkisuuden pelleksi ryhtymistä enkä trial by media tyyppistä ilmiötä, mutta tosiasia on se, että tällaiset tilanteet ovat oiva mahdollisuus esitellä syyttäjäntyötä ja sitä roolia, joka
meillä rikosprosessissa on. Ne ovat myös mahdollisuus korjata suurelle yleisölle helposti syntyviä vääriä käsityksiä ja kuvitelmia oikeudenkäynnin kohteesta. Tosiasia on myös se, että teemme itsenäisiä ja käytännössä muista riippumattomia ratkaisuja. Kyllä meidän pitää pystyä niin asianosaisille kuin myös suurelle yleisölle omista itsenäisistä ja riippumattomista päätöksistämme vastaamaan. On syyttäjälaitoksen tehtävä huolehtia nyt ja tulevaisuudessa siitä, että kaikilla syyttäjillä on riittävät valmiudet kohdata se julkisuus, jota yksittäisiin rikosprosesseihin liittyy. Jos puheen aluksi tuli leijuttua siitä, miten hienosti oikeustieteen opiskelijat ovat syyttäjänammatin jo löytäneet, on nyt pakko palata takaisin maan pinnalle. Se, että vastavalmistuneet ovat kiinnostuneita syyttäjäntyöstä tai valmiita syyttäjän työhön hakeutumaan, ei valitettavasti työmarkkinoiden todellisuudessa tarkoita sitä, että he tosiasiassa syyttäjiksi hakeutuisivat eikä ainakaan sitä, että kerran hakeuduttuaan siinä työssä tyytyväisinä pysyisivät. Tämän vuoksi meillä tulee olla erityisiä valttikortteja, joilla kilpailla muita työnantajia vastaan, ja toisaalta meidän tulee kiinnittää huomiota joihinkin nykyisiin epäkohtiin kilpailuasemamme parantamiseksi. Ehdottomasti isoin plussa työssämme luonnollisesti työtehtävien kiinnostavuuden ja monipuolisuuden ohella on mielestäni se, että työmme on vapaata, itsenäistä ja vastuullista. Meidän ei tarvitse tehdä työaikaa, vaan saamme tehdä työtä. Tästä meidän tulee myös tulevaisuudessa pitää kiinni. Nuorille syyttäjille maksettava peruspalkka on en nyt tässä sano ääneen, että hyvää mutta kohtuullista nyt kuitenkin. Omassa työssäni olen myös kokenut, että lähityöyhteisön henki on hyvä ja apua saa pyytämällä ja joskus myös pyytämättä. Voimme myös olla erittäin ylpeitä omasta koulutusohjelmastamme, sen kattavuudesta ja annettavan koulutuksen laadusta. Tämä on sellainen asia, johon tulee panostaa jatkossakin. Syyttäjälaitos on ensi vuonna lanseeraamassa uutta kuuden kuukauden mittaista perehdytysohjelmaa Syyttäjän Starttia, joka siis korvaa aiemman apulaissyyttäjäkoulutuksen, jota etevimmät ovat tahkonneet vuoden verran ja hieman hitaammin oppivat, kuten minä, puolitoista vuotta. Käymäni kurssin ensimmäisellä luennolla alkuvuodesta 2008 meille kurssilaisille kerrottiin, että koulutuksen yhtenä tehtävänä on auttaa osallistujia löytämään oma syyttäjänammatti identiteettinsä. Niin sanahelinältä ja sivistyssanoilla kikkailulta kuin tuo tavoite tässä kuulostaa ja myös silloin kuulosti, näin reilun kahden ja puolen vuoden harkinnan jälkeen uskallan jo ääneen sanoa, että kurssin vetäjä saattoi ehkä olla ainakin osittain oikeassa. Vanha apulaissyyttäjäkurssi silloin, kun se oikein virastotasolla tutorin ohjauksessa toteutettiin, oli hyvä, ellei jopa erinomainen kurssi. Se antoi paljon eväitä aineelliseen osaamiseen ja sen kehittämiseen sekä rakensi pohjaa sille jo mainitulle ammatti identiteetille. Se antoi rohkeutta tehdä päätöksiä ja opetti näkemään, ettei rikosvastuun toteutuminen aina tarkoita syytteen nostamista tai syytteen ajamista seinään asti hampaat irvessä, vaan joskus se voi tarkoittaa myös kohtuullisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Toivon, että uusi ohjelma pyrkii ja pystyy samaan. Se ei ole eikä siitä saa tulla kuuden kuukauden harjoittelu rattijuopumussyytteiden laatimista ja rankkareiden ratkaisemista varten. Kurssin tulee edelleen ensisijaisesti valmistaa apulaissyyttäjiä "oikeisiin" syyttäjän töihin niin aineellisesti kuin henkisestikin. Tämä tulee ottaa huomioon apulaissyyttäjän omassa juttukannassa, siinä, minkälaisiin juttuihin hän pääsee
mukaan, ja kun aikaa on vain puoli vuotta, erityisesti siinä, minkälaisia tyyppejä virastojen sisällä tutoreiksi valitaan. Nuoren syyttäjän näkökulmasta koulutuksen ohella toinen merkittävä seikka työpaikan valintatilanteessa tai uutta työpaikkaa harkittaessa ja tämä tuskin enää tulee kenellekään pyytämättä ja yllätyksenä on lyhyet määräaikaisuudet. Ne aiheuttavat työntekijöille paljon erilaista harmia, epävarmuutta työn jatkumisesta, työn mahdolliseen loppumiseen liittyvistä taloudellisista vaikutuksista sekä uuden työpaikan löytymisestä. Tämän ohella lyhyet määräaikaisuudet tuovat työpaikalle paljon työnantajankin näkökulmasta negatiivisia asioita; sitä paljon puhuttua työnantajakuvan heikkenemistä, liiallista henkilöstön vaihtuvuutta, työilmapiirin kiristymistä, turhaa spekulointia, jopa lapsellisuuksiin menevää tilastojen vertailua ja ennen kaikkea edellisistä tekijöistä johtuvaa työtehon laskua. Eräs turkulainen jääkiekkovalmentaja ja todellinen moniosaaja on lanseerannut suomalaiseenkin kielenkäyttöön fraasin, joka mielestäni sopii hieman karrikoiden ilmaistuna tähän keskusteluun työtehon laskun ja lyhyiden määräaikaisuuksien suhteesta kuin nyrkki silmään: "95 %:n keskittyminen tarkoittaa 50 %:n suoritusta." Aidosti ja sydämestäni kaikkien kannalta toivon, että tästä murheenkryynistä ja rakenteellisesta ongelmasta tulevina vuosina pääsisimme eroon. On selvää, ettei määräaikaisuuksien käyttö tule kokonaan loppumaan, koska äitiyslomista, virkakierrosta ja vastaavista johtuvia sijaisuuksia tulee aina, mutta muutaman kuukauden määräaikaisuuksien käyttämistä toivottavasti pystytään jatkossa kontrolloimaan paremmin. Jos jokin niin tämä on se epäkohta, joka nuoren juristin silmissä pilaa yhden parhaista lakimiestehtävistä. Kolmas mielestäni merkittävä seikka, johon tulevaisuudessa syyttäjälaitoksen tulee kiinnittää huomiota pysyäkseen mukana kilpailussa osaajista, on henkilöstön kannustaminen. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että nuorta ja vasta kokemusta keräävää syyttäjää on helppo kannustaa, uusia ja vaativampia töitä antamalla sekä kertomalla tälle, että suunta on oikea. Se osoittaa nuorelle, että aikaisemmat työt on tullut tehdyksi hyvin ja että esimies luottaa siihen, että näin käy myös jatkossa. Pitkällä tähtäimellä, hieman kokeneempien syyttäjien kanssa tämä ei välttämättä sitten enää olekaan toimiva tapa. Varmasti jokaisesta lähtökohtaisesti on mukava olla kehujen kohteena, mutta onko se riittävä keino saada työntekijältä kaikki se panos, joka hänellä tosiasiallisesti annettavana olisi? Tällä hetkellä käytössä on palkkausjärjestelmä, jossa kaikille maksetaan palkkaluokkien mukaista peruspalkkaa ja siihen päälle henkilökohtaisiin omaisuuksiin perustuvaa palkanlisää, jonka tosiasiallinen vaikutus palkkaan, niissä raameissa, joissa sitä tällä hetkellä pystytään käyttämään, on jokseenkin marginaalinen. Varmasti kaikkien toiveissa on palkkaluokkakohtaisten peruspalkkojen nostaminen, mutta tämän ohella tulevaisuuden haasteena syyttäjälaitoksella on miettiä, onko henkilökohtainen palkanlisä riittävä tapa palkita työnteosta, onko palkkausjärjestelmä kokonaisuudessaan edelleen liikaa työntekijöitä tasapäistävä vai olisiko jossain vaiheessa oikea aika todeta, että "paremmin on paremmin ja enemmän on enemmän". Hyvät kuulijat, Tiivistettynä voisi sanoa, että nykyisten hyvien asioiden eli hyvän maineen opiskelijoiden keskuudessa, työtehtävien sisällön ja monipuolisuuden, työn vapauden ja koulutuksen lisäksi toiveissa olisi ainakin työpaikkojen vakaus, palkkatason nousu, kannustinten käyttö ja koko laitoksen profiilinnosto.
Viimeisen saavuttamiseksi emme välttämättä tarvitse sketsiviihdettä, lööppejä tai tosi tv ohjelmaa, mutta muutamaa vitsiä saattaisimme kaivata. Kiitos.