IHMINEN JA IHMISEN YMPÄRISTÖ. Systeemisen psykologian perusteet. Timo Järvilehto

IHMINEN JA IHMISEN YMPÄRISTÖ. Systeemisen psykologian perusteet Timo Järvilehto Pohjoinen: Oulu 1994

2 SISÄLLYSLUETTELO: LUKIJALLE OSA I: ELIÖ-YMPÄRISTÖ -JÄRJESTELMÄN TEORIA ------------------------------------------ LUKU 1: IHMINEN JA YMPÄRISTÖ: KAKSI JÄRJESTELMÄÄ VAI YKSI? Ihminen ja ympäristö perinteisessä tutkimuksessa Ihmisen sisäinen maailma Ympäristön ärsykkeiden sisäinen muokkaaminen Reaktioaikakoe ihmisen toiminnan tutkimuksen lähtökohtana Psyykkisen toiminnan merkitys Ihmisen ja ympäristön välisen rajan epämääräisyys Arkipäiväinen oletus: kaksi järjestelmää Järjestelmien välisen rajan määrittämisen vaikeuksia Yhden järjestelmän oletus: eliö-ympäristö -järjestelmän teoria Teorian peruskäsitteitä Reaktioaikakokeen tapahtumien uusi tulkinta Teorian tarjoamia uusia näköaloja ----- LUKU 2: ELIÖN JA YMPÄRISTÖN SUHTEEN ONGELMA PSYKOLOGIAN HISTORIASSA Eliö ja ympäristö psykologian Skyllana ja Kharybdiksena

3 Filosofinen perintö: Descartes vastaan Spinoza Sielun erottaminen ruumiista Kehon erottaminen ympäristöstä Spinozan monismi Kokeellisen psykologian alku: Itsetarkkailusta käyttäytymisen havainnointiin Refleksin käsitteen kritiikki: John Dewey Hahmopsykologia: Eliön ja ympäristön yhteenkuuluvuus Uusia psykologisia käsitteitä Ympäristöjen erottelu Ihminen maailmassa: Fenomenologia ja humanistinen psykologia Eliö ja ympäristö sosiaalipsykologiassa: G.H.Mead Iho filosofien viimeisenä puolustuslinjana: Arthur Bentley Havaintotoiminta ilman ympäristön edustuksia: J.J.Gibson Kognitiivisen psykologian läpimurto Johtopäätöksiä Psykologian historia vastakkaisuuksien vuorotteluna Nykyaikaiseen psykologiaan johtaneita tekijöitä --- LUKU 3: ELIÖN JA YMPÄRISTÖN SUHDE BIOLOGISEN TUTKIMUKSEN HISTORIASSA Elämysympäristön teoria: J.v.Uexküll

4 Fysiologian ulottaminen ympäristöön: J.S.Haldane Neurologia: K.Goldstein ja eliön ja ympäristön ykseys Neurofysiologia: A.Bethe ja P.K.Anohin Uuden hermoston teorian kehittely Funktionaalisten systeemien teoria OSA II: ELIÖ-YMPÄRISTÖ -JÄRJESTELMÄN SYNTY JA KEHITYS ------------------------------------------------------------------ LUKU 4: MIKÄ EROTTAA ELOTTOMAN ELOLLISESTA? Elottomat ja elolliset järjestelmät Järjestelmän osa ja sen kokonaisuus Toiminnalliset erot elottoman ja elollisen järjestelmän välillä Elollisten järjestelmien synty Itsensä säilyttäminen ja itsesäätely Eliön kytkeytyminen ympäristöön --- LUKU 5: PSYYKKISEN TOIMINNAN JA TIETOISUUDEN SYNTY Yksisoluisesta monisoluiseksi: Ympäristön eriytyminen Objektiympäristön synty: Psyykkinen toiminta

5 Tietoisuuden synty Tietoisuus on yhteisen toiminnan tuloksen luomista ja jakamista Johtopäätöksiä --- LUKU 6: HERMOSTON TOIMINNAN MERKITYS ELIÖ-YMPÄRISTÖ -JÄRJESTELMÄSSÄ Hermosto ja psyykkinen toiminta Miksi ajatus ei sijaitse aivoissa? Hermosto ja psyykkiset funktiot Hermosto ja informaation prosessointi Hermosto mahdollistaa joustavan toiminnan Toimintajärjestelmät eliön ja ympäristön yhdyssiteenä Toimintajärjestelmä tutkimuksen perusyksikkönä Aistien ja liikuntaelinten yhteistyö Toimintajärjestelmien lokalisaation dynaamisuus Tavoitteisen toiminnan synty --- LUKU 7: ELIÖ-YMPÄRISTÖ -JÄRJESTELMÄN LIITTYMÄPINTA: MIKSI AISTIT EIVÄT OLE "TIEDON IKKUNOITA"? "Sensoriset prosessit" ja ärsykkeiden koodaus Hermosolujen toiminnan riippuvuus toimintatilanteesta Reseptorien toiminnan efferentti muuntelu Mitä aistit tekevät?

6 Efferenttien reseptorivaikutusten teoreettinen merkitys OSA III: SYSTEEMINEN PSYKOLOGIA ------------------------------------------ LUKU 8: MITÄ ON HAVAITSEMINEN? Kognitiivinen psykologia ja havaitseminen Ympäristön ärsykkeiden analyysi ja havainto Positivistisen havaintopsykologian umpikuja Havaitsemisen systeeminen tarkastelu Tietoinen havaitseminen ja aistivamman seuraukset Havaitsemisen ja ympäristön käsite Havaitseminen ja ympäristön "yksityisyys" Ympäristö ja aika Havaintotoiminta ja virtuaalitodellisuuden "todellisuus" Virtuaalimaailmat Ympäristö ja kokemushistoria Johtopäätöksiä ---- LUKU 9: MUISTI, OPPIMINEN JA YMMÄRTÄMINEN Muistin käsite Oppiminen systeemisenä tapahtumana Toimintajärjestelmien eriytyminen

7 Oppimisen kokeellinen tutkimus Aivotoiminnan organisaatiomuutokset Toiminnan rakenteen muutos ja tavoite Oppiminen ja ymmärtäminen Ymmärtäminen on hidasta Tavoitteen merkitys Mitä on "tieteellinen koulutus"? ---- LUKU 10: EMOOTION KÄSITE: TUNTEIDEN MERKITYS IHMISEN TOIMINNASSA Positiiviset ja negatiiviset tunteet Emootioiden kehitys Emootiot ja hermoston toiminta Emootiot eivät ole "yksityisiä" Aggressio Pelko Emootiot ja alkoholi ---- LUKU 11: MERKITYS, TIETOISUUS, AJATTELU Merkitys ja havaitseminen

8 Merkityksen käsite systeemiseltä kannalta Tietoisuuden ominaispiirteet Ihmisen ympäristö on olennaisesti sosiaalinen Tietoisuus toiminnan tuloksen evaluaationa Ajattelu Tietoisuus ja aineen perimmäinen olemus ---- LUKU 12: PSYKOLOGIA, KULTTUURI JA YHTEISKUNTA Ihmisen kokonaisuus sisältää ympäristön Tieteellinen kumous Kulttuuri

9 OSA I: ELIÖ-YMPÄRISTÖ -JÄRJESTELMÄN TEORIA Ihminen on olento, joka on elänyt maapallolla elämän koko kestoon nähden vain mitättömän lyhyen hetken. Jos maapallon kehityshistoria ajatellaan vuoden mittaiseksi, ihminen ilmaantui maapallolle vasta tämän vuoden viimeisten sekuntien aikana. Ensimmäiset elävät organismit alkoivat kehittyä muutamia vuosimiljardeja sitten, ja monet nykyäänkin elävät lajit ovat satoja miljoonia vuosia vanhoja. Nykyihmisen ensimmäiset muodot alkoivat erottautua muista apinalajeista vain kolmisen miljoonaa vuotta sitten, ja vasta noin kymmentuhatta vuotta on kulunut siitä, kun ensimmäiset pysyvämmät kulttuurimuodot alkoivat kehittyä. Ihmisen kehitykseen liittyvät ajanjaksot ovat käsittämättömän pitkiä yksilön elinikään nähden. Kuitenkin lähes yhtä käsittämätöntä on, että vain muutamien sukupolvien aikana tieteellis-tekninen kehitys on perin pohjin muuttanut ihmisen elinolosuhteita ja vaikuttanut muun muassa maapallon pintarakenteeseen siten, että on vaikea löytää alueita, joilla ei näkyisi merkkejä ihmisen olemassaolosta. Meret on valloitettu laivoilla, ilma lentokoneilla, metsät jyrätty kaupungeiksi, vuoret madallettu teiksi, joet ylitetty silloilla, suot kuivattu pelloiksi. Lyhyen ajan sisällä ihminen on muuttanut perusteellisesti ympäristöään; jopa siinä määrin, että tekniikan lyhytnäköisten sovellusten mukanaan tuomat saasteet ja muut vahingolliset ympäristönmuutokset alkavat jo uhata ihmisen ja muun elävän luonnon olemassaoloa. Vaikka ihminen on maapallon mittakaavaan ja muihin luontokappaleisiin nähden verraten pieni olento, hänen toimintansa tulokset ovat niin mittavia, että ihmisen

10 toiminnan ymmärtämisestä on tullut elämän ja kuoleman kysymys - ei pelkästään hänelle itselleen, vaan koko maa-planeetalle. Kuluvan vuosisadan aikana syntyneiden ongelmien ratkaisun kannalta on erityisen tärkeä kysymys, missä määrin käsityksemme ihmisen ja ympäristön, tai ihmisen ja luonnon suhteesta kelpaavat ihmisen toiminnan selittämisen ja ymmärtämisen perustaksi. Yleisesti ajatellaan, että ihminen ja ympäristö ovat kaksi eri asiaa: Ihminen on pitkälle kehittynyt monimutkainen olento, luomakunnan kruunu, joka on tavallaan luonnon ylä- tai ulkopuolelle ja voi käyttää muuta luontoa mielin määrin hyväkseen. Kuitenkin ihminen on riippuvainen ympäristöstään eikä voi tulla toimeen ilman sitä. Itse asiassa ihminen on kytkeytynyt ympäristöönsä niin lukuisin sitein, että helposti syntyy käsitys ihmisen ja ympäristön riippumattomuudesta. Luultavasti juuri tämä lähtökohta - ihmisen erottaminen muusta luonnosta ja ihmisen tarkastelu ikäänkuin ympäristöstä irrallaan olevana oliona - on syynä moniin ihmisen toiminnan selittämisen ja ymmärtämisen vaikeuksiin. Nämä vaikeudet lienevät osittain syynä myös niihin käytännöllisiin ongelmiin, joita ihmisen teknisen ja taloudellisen toiminnan tulokset ovat tuoneet mukanaan. Eliö-ympäristö -järjestelmän teorian mukaan ihminen ja ympäristö kuuluvat yhteen, edellyttävät toinen toisensa ja määrittyvät toistensa kautta. Ihminen ja ympäristö eivät ole kaksi erillistä ja toisistaan riippumatonta järjestelmää, vaan kuuluvat yhteen ja muodostavat ainoastaan yhden järjestelmän, ihminen(eliö)-ympäristö - järjestelmän. Tällainen - aluksi ehkä yllättävältä vaikuttava - lähtökohta ihmisen toiminnan tarkastelulle muuttaa perustavanlaisesti käsityksiä psykologisen tutkimuksen luonteesta ja tutkimustulosten tulkinnasta, mutta vaikuttanee laajemminkin siihen, miten ihmisen toimintaa voidaan ymmärtää ja selittää (luku 1). Ajattelutapa ei ole uusi, vaan sitä edustavia näkemyksiä voidaan löytää laajalti sekä filosofian ja psykologian (luku 2) että biologian historiasta (luku 3).

11 LUKU 1: IHMINEN JA YMPÄRISTÖ: KAKSI JÄRJESTELMÄÄ VAI YKSI? IHMISEN JA YMPÄRISTÖN SUHDE PERINTEISESSÄ PSYKOLOGIASSA Ihmisen käsitys suhteestaan ympäristöön on luultavasti aina ollut ongelmallinen ja ristiriitainen. Huolimatta siitä, että ihmisen olemassaolo näkyy merkittävästi juuri ihmisen käyttäytymisen tuloksina, ympäristön muutoksina, ihmisen ominaislaatuna on yleensä pidetty ihmisen sisäistä elämää, psyykkistä tai henkistä toimintaa ja tietoisuutta. Erityisesti nykyaikana - "tietoyhteiskunnan" oletettavasti vallitessa - ihmisen on ajateltu kääntyvän sisäänpäin, henkisiin harrastuksiin, tiedonhankintaan ja kulttuurin suurkulutukseen. Tämän kuvitellaan olevan mahdollista siksi, että tekniikan kehityksen ansiosta ihmisten aika ei enää kuluisi pääasiallisesti toimintaan, joka tähtää "luonnollisten" tarpeiden tyydyttämiseen (vrt. Maslow, 1954). Ihminen ja luonto näyttävät etääntyvän toisistaan: Ihminen nähdään yhä enemmän ajattelevana subjektina, pohdiskelijana ja kulttuurin harrastajana ja muu luonto jonakin alkeellisena, epätäydellisenä ja karkeana, ihmistä uhkaavana ja vaarallisena - lukuunottamatta joitakin romanttisia auringonlaskuja tai kirkkaasti solisevia vuoristopuroja. Myös psykologinen ajattelu on kautta aikojen perustunut käsitykseen, että ihminen ja ympäristö muodostavat kaksi erilaista ja jopa vastakkaista järjestelmää. Vaikka ihminen on lähtöisin luonnosta ja edelleenkin biologinen olio, jonka täytyy muun muassa saada ravintoa, hengittää ja lisääntyä, ihmisen toiminnan ajatellaan olevan ensisijaisesti jotakin sisäistä, ihmisen mielessä tai sielussa etenevää

12 tapahtumista, joka vasta toissijaisesti näkyy ihmisen ympäristön muutoksina. Ihmisen sisäinen maailma - ajatukset, tunteet, toiveet ja halut - näyttävät muodostavan perustan hänen ulkoiselle käyttäytymiselleen, joka kuitenkin yleisesti hyväksytyn näkemyksen mukaisesti tähtää sisäiseen tyydytykseen, toiveiden täyttymiseen ja onnen tunteisiin. Ihmishengen saavutukset merkitsevät tosin myös ihmisen ympäristön konkreettisia muutoksia - palatseja, nuottikirjoitusta tai kankaalle piirtyneitä siveltimenvetoja - mutta olennaista näissä luomuksissa ei näyttäisi olevan niiden aineellinen perusta sinänsä, vaan ihmishengen kyky muokata ainetta käyttöönsä ja antaa ympäristön muodoille merkitys, taito muuntaa ja tulkita ympäristöä hengen luomien oivallusten mukaisesti. Perinteisen käsityksen mukaan ympäristö ja luonto ovat ihmisen ulkopuolella ja sisältävät pääosin sisäistä maailmaa häiritseviä tekijöitä, ärsykkeitä, jotka suodattuvat ja jalostuvat sisäisessä tiedon muokkaamisessa. Ympäristöä pidetään tosin tärkeänä ihmisen toiminnan kannalta, mutta se näyttää muodostavan ainoastaan välttämättömän ja jotenkin itsestään selvän perustan ihmishengen saavutuksille. Ympäristön ärsykkeiden sisäinen työstäminen Ihmisen ja ympäristön erottaminen toisistaan näkyy perinteisissä psykologisissa teorioissa käsityksenä, jonka mukaan ihminen käsittelee sisäisesti ympäristöstä tulevaa informaatiota (ks. esim. Lindsay ja Norman, 1972; Neisser, 1982). Viime vuosikymmeninä psykologian valtavirtauksena olleen kognitiivisen psykologian mukaan esimerkiksi havaitseminen - ja psyykkinen toiminta yleensäkin - nähdään reagoimisena ympäristön ärsykkeisiin ja ärsykkeiden sisäisenä työstämisenä ja muokkaamisena. Tosin

13 kognitiivisen psykologian mukaan ihminen ei ole passiivisesti ärsykkeisiin reagoiva koneisto, vaan aktiivinen ja tavoitteinen olento, jonka suorittama ärsykkeiden muokkaus on riippuvaista aistinelimeen kohdistuvien vaikutusten lisäksi monista muista tekijöistä, kuten sisäisestä tilasta, toiminnan tavoitteista tai yhteistoiminnallisista suhteista muiden ihmisten kanssa. Tämän mukaisesti ajatellaan, että ihminen reagoi ärsykkeisiin, mutta ei suoraan, vaan juuri sisäisen työstämisen ja käsittelyn kautta. Ihminen ei siten ole automaatti tai tietokone, vaikka monia ihmisen sisäisiä toimintoja voidaankin kuvata tietokonemallien avulla (ks. esim. Eysenck, 1993). Kognitiivisen psykologian ajattelutapaa voidaan havainnollistaa tarkastelemalla yksinkertaista kokeellista tilannetta ja siinä tapahtuvaa ärsykkeiden käsittelyä. Esimerkkinä voidaan tarkastella vaikkapa reaktioaikakoetta, jossa koehenkilön tehtävänä on painaa mahdollisimman nopeasti nappia äänimerkin kuultuaan. Mitä tällöin oikeastaan tapahtuu? Nykykäsityksen mukaan koetilanteen tapahtumat voidaan kuvata seuraavasti: Ulkomaailmassa oleva ääni vaikuttaa korvan mekaaniseen välitysjärjestelmään, joka saa aikaan hermostollisia prosesseja, hermoimpulssisarjoja. Nämä impulssisarjat etenevät aivojen kuorialueelle, kuuloaivokuorelle, jossa ne analysoidaan ja jossa syntyy kuulohavainto. Tätä havaintoa verrataan aikaisemmin varastoituihin äänten edustuksiin (representaatioihin) tai muistijälkiin. Mikäli tehtävään liittyvän ohjeen mukainen yhteensopivuus esitetyn äänen ja muistijäljen välillä löytyy, valitaan sopiva motorinen ohjelma, joka toteuttaa halutun reaktion, siis napin painalluksen. Koko tapahtuma on kuvattavissa peräkkäisinä toimintoina ärsykkeestä reaktioon, joiden välille ärsykkeen havainto asettuu (ks. esim. Näätänen, 1989; Eysenck, 1993).

14 Reaktioaikakoe ihmisen toiminnan tutkimuksen lähtökohtana Itse asiassa juuri reaktioaikakokeen kaltaiset tutkimusasetelmat hallitsivat tieteellistä psykologiaa jo 1800-luvulla psykologian eriytyessä filosofiasta kokeelliseksi tieteenalaksi. On ymmärrettävää, että tutkimus alkoi siitä, mikä näytti kaikkein ilmeisimmältä: Ihmisen tai eläimen toimintaa ennen voidaan yleensä todeta ympäristön muutoksia, jotka näyttävät olevan syy-yhteydessä tarkasteltuun toimintaan. Kun koehenkilö painaa reaktioaikakokeessa nappia, painallusta edeltää kokeenjohtajan määrittelemä ympäristön tapahtuma, kuuloärsyke. Tuntuu siten itsestään selvältä, että ärsyke on koehenkilön reaktion välitön syy. Oikeastaan ihmisen ja muiden eliöiden toiminnan tutkimus lähti 1800-luvulla eliöiden sopeutuvuuteen ja joustavuuteen liittyvistä kysymyksistä. Miten oli mahdollista, että eri eliöt kykenivät niin tarkoituksenmukaisesti reagoimaan ympäristön muutoksiin, etsimään ravintoa tai välttämään haitallisia vaikutuksia? Biologinen tutkimus avasi hämmästyttäviä näkymiä eliöiden toiminnan kehitykseen, sopeutumistapoihin ja toiminnan tarkoituksenmukaisuuteen erilaisissa ympäristöissä. Eläinten toiminnan tutkimus ei ollut kuitenkaan yksinkertaista. Monet käyttäytymismuodot olivat luonnollisissa olosuhteissa liian nopeita ja monimutkaisia, jotta olisi voitu päästä perille kaikista niistä tekijöistä, jotka käyttäytymistä säätelivät. Erityisesti ihmisen toiminnan tutkimiseen liittyi hankalia ongelmia. Ihmisen toiminta ei näyttänyt olevan yhtä suoraviivaista kuin useimpien muiden eläinten, vaan siihen liittyi aina valtava määrä rinnakkaisia vaihtoehtoja. Nälkäisen ihmisen toiminta ei ollut samassa määrin ennustettavissa kuin nälkäisen koiran. Ihmisen toimintatavat ja toimintaympäristöt näyttivät olevan olennaisesti monimutkaisempia kuin muiden eläinten. Toisaalta oli varsin vähän mahdollisuuksia ihmisen

15 käyttäytymismuutosten tai toiminnan ymmärtämisen kannalta olennaisten ympäristönpiirteiden mittaukseen. Siksi tutkimustilannetta pyrittiin yksinkertaistamaan siten, että edes joitakin koehenkilön toiminnan puolia ja ympäristön muutoksia voitaisiin mitata ja kontrolloida. Ympäristö rajattiin tarkoin määritellyksi energian muutokseksi, kokeelliseksi ärsykkeeksi, ja koehenkilön toiminta yksinkertaiseksi liikkeeksi, reaktionapin painallukseksi. "Tarve" tai toiminnan motiivi luotiin antamalla koehenkilölle toimintaohje. Näin syntyi kokeellinen ärsyke-reaktio - tilanne, jonka avulla ajateltiin voitavan selvittää ihmisen perustavanlaatuisten toimintojen lainalaisuudet. Edelleen ajateltiin, että näiden peruslainalaisuuksien yhdistely voisi myöhemmin johtaa myös ihmisen luonnollisen käyttäytymisen ja joustavan sopeutumisen ymmärtämiseen. Tällainen lähestymistapa tuottikin tuloksia: Ärsykkeen ja koehenkilön toiminnan välillä voitiin todeta olevan toistettavissa olevia säännönmukaisuuksia. Kun ärsykkeen voimakkuutta lisättiin, reaktioaika lyheni ja jos ärsykettä heikennettiin tarpeeksi, ns. havaintokynnyksen alapuolelle, reaktiota ei lainkaan syntynyt. Ensimmäiset askeleet ihmisen toiminnan tieteellisessä selittämisessä ja ennustamisessa oli otettu. Reaktioajan riippuvuus ärsykkeen voimakkuudesta oli 1800-luvulla ensimmäisiä ihmisen toiminnan säännönmukaisuuksiin liittyviä löydöksiä. Kun koehenkilön toiminnan muuttuminen ärsykettä muutettaessa näytti vahvistavan arkiajatteluunkin liittyvää käsitystä, että ärsyke on reaktion välitön syy, ryhdyttiin pohtimaan mahdollisia sisäisiä mekanismeja, jotka johtaisivat ärsykkeestä reaktioon. Tässä tuli kehittyvä neurofysiologinen tutkimus avuksi. Rekisteröimällä ärsykettä seuraavia tapahtumia voitiin todeta, että ääni tuotti mekaanisia muutoksia koehenkilön sisäkorvassa. Edelleen voitiin paikantaa kuuloreseptorien ärtyminen ja tämän vuosisadan

16 alkupuolella rekisteröidä korvan vastaanottojärjestelmässä syntyvät hermoimpulssit. Korvasta lähtevien hermoratojen voitiin todeta päätyvän pääosin aivojen ohimolohkon alueelle, kuuloaivokuorelle. Kuulohavainnon syntymistä juuri tällä alueella tukivat löydökset, joiden mukaan erilaiset äänet aiheuttivat kuuloaivokuorella erilaisia hermostollisia prosesseja, oletettavasti havaintojen erotteluun liittyviä tapahtumia. Myös sähköärsytys tällä alueella tuotti kuulohavaintoja, mitä pidettiin suorana osoituksena kuulon sijaintipaikasta. Edelleen voitiin seurata reaktion syntymistä joko ärsyttämällä sähköisesti "liikeaivokuoren" alueita tai rekisteröimällä tämän alueen hermosolujen toimintaa. Solujen todettiin aktivoituvan määrätyllä tavalla juuri ennen liikkeen toteuttamista. Näiden muutosten ajateltiin heijastavan hermostollista tapahtumasarjaa, joka johti tiettyjen lihasten supistumiseen. Lihasten supistuminen sai aikaan sormen mekaanisen liikkeen ja lopuksi tutkitun toiminnon, napin painalluksen. Yllä kuvattu ihmisen toiminnan tutkimus perustuu ajatukseen, että ihmisen toiminnan taustalla on suoraviivaisia mekanismeja, jotka ovat periaatteessa samalla tavoin analysoitavissa kuin ihmisen rakentamien laitteidenkin, vaikkapa auton tai termostaatin mekanismit. Alunperin lähtökohtana oli ihmisen ja muiden eliöiden adaptiivisen käyttäytymisen ja tavoitteisen toiminnan tutkimus, sellaisten toiminnan piirteiden selvittäminen, jotka juuri näyttäisivät erottavan ihmisen mekaanisista automaateista. Kokeellisen tutkimuksen edetessä kävi kuitenkin niin, että ärsyke-reaktio - asetelma, joka ensin oli vain metodinen apuneuvo, alkoi hallita tutkijoiden teoreettisia kehitelmiä ja johti alkuperäisen tutkimuskohteen häviämiseen. Tutkimuskohteesta tehtiin tutkimustilannetta yksinkertaistettaessa ärsyke-reaktio -automaatti, jonka mekanismeja voitiin tarkastella myös ilman ympäristöä tai suhteessa vain joihinkin erillisiin ympäristön piirteisiin. Analyysiyksiköksi muodostui tällöin suoraviivainen kytkentä ärsykkeen ja reaktion välillä, refleksi, ja käyttäytymisen ajateltiin

17 olevan kuvattavissa refleksien kokonaisuutena. Tätä historiallista taustaa vasten on ymmärrettävää, että ärsykkeen ja reaktion käsitteillä on jatkuvasti ollut keskeinen asema psykologian teorianmuodostuksessa. Psyykkisen toiminnan merkitys Kuvattu ajattelutapa hallitsee edelleen valtaosaa kognitiivisesta psykologiasta (ks. esim. Eysenck, 1993), vaikka sitä onkin vaikea sovittaa yhteen ihmisen toiminnan aktiivisen luonteen korostamisen kanssa. Ärsykkeen ja reaktion väliin sijoitellaan monenlaisia "aktiivisia" tapahtumia, kuten ärsykkeiden analyysia hermosoluissa, muokkausta, yhdistelyä ja liikeohjelmien valintaa, mutta ajattelutapa on aina samalla tavalla suoraviivainen: Tapahtumien nähdään etenevän ärsykkeestä reaktioon ja reaktion ajatellaan selittyvän ärsykkeen ja siihen liittyvän sisäisen prosessoinnin avulla. Jossakin ärsykkeen ja reaktion välissä on tosin myös ärsykkeen havainto, mutta oikeastaan sillä ei ole tällaisessa tarkastelussa sijaa tai ainakin sen merkitys on epäselvä. Havainto - tai psyykkinen toiminta yleensä - voidaan samaistaa hermotoiminnan kanssa tai sen voidaan ajatella esiintyvän jotenkin hermotoiminnan rinnalla, mutta kummassakaan tapauksessa siihen ei oikeastaan tarvitse viitata toimintaa selitettäessä. Tällä vuosisadalla uudet hermoston toiminnan tutkimusmenetelmät (yksittäisten hermosolujen ja aivojen sähköisen toiminnan rekisteröinti) ovat lisänneet valtavasti tietämystämme mahdollisista ärsykkeen ja reaktion väliin sijoittuvista hermostollisista "mekanismeista": reseptoreissa tapahtuvista muutoksista, hermoimpulssien synnystä, ärsykkeiden valikoinnista, niiden vaikutuksista aistinelimen toimintaan ja prosessoinnista keskushermostossa, ärsykkeiden hermostollisista malleista jne. Psykologinen teoretisointi on tukenut tätä kehitystä kuvaamalla

18 psyykkistä toimintaa informaation prosessointina, mallien muodostamisena tai ympäristön kognitiivisten karttojen kokoamisena. Ihmisen toiminnan dynaamisuutta, tarkoituksenmukaisuutta tai edes yksinkertaisimmankaan havainnon syntyä nämä tutkimustulokset eivät kuitenkaan ole auttaneet ymmärtämään. Itse asiassa tämän tyyppinen ihmisen toiminnan tieteellinen tarkastelu näyttää tehokkaasti hävittävän kaikki ne ihmisen toiminnan olennaiset värit ja vivahteet, jotka näyttäisivät varsinaisesti tekevän ihmisen ihmiseksi. Psykologinen tai neurofysiologinen tutkimus ei tosiasiallisesti ole tuottanut yhtään perusteltua teoriaa siitä, miten edes suhteellisen yksinkertaisissa tilanteissa ärsykkeet johtaisivat tarkoituksenmukaisiin reaktioihin tai joustavaan toimintaan - puhumattakaan siitä, että tällaisen tutkimuksen tulosten pohjalta voitaisiin ymmärtää ihmisen elämän syvällisempiä puolia, kuten esimerkiksi tunteiden merkitystä tai taiteen harrastusta. IHMISEN JA YMPÄRISTÖN VÄLISEN RAJAN EPÄMÄÄRÄISYYS Perinteinen kahden järjestelmän oletus Kokeellisen psykologian tai neurofysiologian vaikeudet ihmisen toiminnan laaja-alaisemmassa selittämisessä eivät johdu siitä, että psykologien tai neurofysiologien suorittamat tutkimukset olisivat huonolaatuisia tai että niistä tehdyt johtopäätökset olisivat virheellisiä. Teoreettinen kehittely ja kokeellinen työskentely ovat edenneet huolellisesti ja johdonmukaisesti lähtien olettamuksesta, että ärsyke ja reaktio tai ihminen ja ympäristö muodostavat kaksi

19 erillistä järjestelmää ja että psyykkinen toiminta on ihmisen sisäistä ja yksityistä toimintaa. Se, että tulokset eivät yli sadan vuoden ajan kestäneen työskentelyn jälkeen ole kovin tyydyttäviä, saattaisi pikemminkin johtua siitä, että koko tutkimuksen lähtökohta, ihmisen ja ympäristön erottaminen toisistaan, on kyseenalainen. Oletus ihmisen ja ympäristön erillisyydestä tuntuu tietenkin kiistattomalta. Toisaalta on olemassa ihmisen sisäinen maailma, toisaalta ympärillä oleva fysikaalinen maailma. Ihmisen päässä, siis sisäpuolella, on havaintoja ja ajatuksia, joiden kohteet ovat ihmisen ulkopuolella. Ulkoisen ja sisäisen maailman välisen rajan voidaan ajatella kulkevan jossain ihon paikkeilla. Maailmat eivät toki ole erillisiä sikäli, että niiden välillä on jatkuvasti vuorovaikutusta. Ihminen suuntautuu ulkomaailman ärsykkeisiin sisäisen prosessoinnin ja liikunnan avulla. Muodostamalla ulkomaailmasta havaintoja ja muistikuvia ihminen ohjaa liikuntaansa, joka muuttaa ulkomaailmaa halutulla tavalla. Kaikki tämä tuntuu mutkattomalta, eikä ole sikäli hämmästyttävää, että kognitiivisen psykologian lisäksi suurin osa nykyistä psykologista ja erityisesti hermofysiologista tutkimusta perustuu tämäntyyppiseen ajatteluun. Kuitenkin ajattelutapaan sisältyy perustavanlaatuisia vaikeuksia, jotka ovat johtaneet siihen, että psykologia ei juuri auta ihmisen toiminnan ymmärtämisessä ja muodostaa tänäkin päivänä hajanaisen ja metodologisesti epäselvän tieteen (ks. esim. Bunge, 1990). Kaikkien psykologisten selitysten kannalta on olennaisen tärkeää ymmärtää, millaisia ovat luonteeltaan ne järjestelmät, joiden kanssa olemme selityksissämme tekemisissä. Jos ihmisen ja ympäristön ajatellaan muodostavan kaksi eri järjestelmää, on selvää, että ihmisen menestyksellinen toiminta edellyttää tiedon välitystä ympäristöstä, informaation siirtoa järjestelmästä toiseen. Jotta ihminen pystyisi liikkumaan tarkoituksenmukaisesti ympäristössään, hänellä täytyy olla hermostossaan tarjolla jonkinlainen ympäristön psyykkinen

20 edustus (representaatio), jota hän voi hyödyntää toimintansa ohjaamisessa eri tilanteiden edellyttämällä tavalla. Tällaisen toimintaa ohjaavan apuneuvon ihminen voi muodostaa vastaanottamalla ympäristön ärsykkeitä, yhdistelemällä näitä aivoissaan ympäristön eri osia vastaaviksi kuviksi, malleiksi tai kartoiksi ja varastoimalla näitä muistiinsa mahdollista käyttöä varten. Kun ajatellaan nimenomaan psyykkistä toimintaa, kahden järjestelmän olettaminen merkitsee psyykkisen toiminnan sitomista ihmisen sisälle ja sijoittamista johonkin ihmisen osaan, lähinnä hermostoon. Psyykkinen toiminta syntyisi siten ihmisen sisällä, mutta sen sisältö perustuisi paljolti järjestelmien välisellä rajapinnalla tapahtuviin vaikutuksiin, kuten ärsykkeiden osumiseen aistinelimeen tai liikunnan kautta tapahtuvaan ympäristön muuttamiseen. Näin ajatellen esimerkiksi tieto ympäristöstä siirtyisi ihmisen sisäiseen maailmaan ärsykkeiden välittyessä aistien kautta sisäiseen käsittelyyn ja muokkaukseen, joka puolestaan johtaisi liikuntaan ja ympäristöön vaikuttamiseen. Ympäristössä oleva tieto täytyisi siis muuntaa tai kääntää aistinelimissä kielelle, jota hermoston eri osat pystyisivät tulkitsemaan tai "ymmärtämään". Mutta mitä tarkkaan ottaen olisi tuo ympäristöstä ihmiseen siirtyvä "tieto" ja kuka sitä oikeastaan ymmärtäisi, hermosto vai ihminen? Onko psyykkinen toiminta todella pään sisällä tai hermostossa etenevää toimintaa? Mitä olisivat tällöin psyykkiset edustukset tai sisäiset kuvat ja kartat? Ovatko ne hermoston tuottamia muodostelmia ja tarkoitetaanko niillä vain määrätynlaista hermostollista toimintaa? Vai onko psyykkinen toiminta aivan muuta kuin hermostollinen toiminta ja kuuluu ihmisen ja ympäristön rinnalla olevaan kolmanteen järjestelmään, psyykkiseen maailmaan (vrt. Popper ja Eccles, 1977)? Järjestelmien elementtien ja niiden välisen rajan määrittämisen vaikeuksia

21 Jos ihmisen ja ympäristön ajatellaan muodostavan kaksi eri järjestelmää, meidän tulisi kyetä määrittelemään yksiselitteisesti ne osatekijät eli elementit, joista järjestelmät muodostuvat. Muutoin emme voi tietää jotakin elementtiä tutkiessamme ja pyrkiessämme määrittämään sen merkitystä ihmisen toiminnan selityksessä, kumman järjestelmän kanssa olemme tekemisissä. Tämä on olennaista jo pyrkiessämme määrittelemään, mitä oikeastaan tarkoitamme sellaisella peruskäsitteellä kuin ihmisen käyttäytyminen. Määrittelemme aluksi ihmisen - tai jonkin muun monisoluisen eliön - soluista ja kudoksista muodostuvaksi organisoiduksi ja yhteenliittyväksi eläväksi järjestelmäksi. Ympäristön määrittelemme tämän järjestelmän ulkopuolella olevaksi kokonaisuudeksi, joka voi muodostua niin elollisista kuin elottomistakin osista. Miten siis määrittelemme esimerkiksi käyttäytymisen? Eliön käyttäytyminen edellyttää jonkinlaista liikettä; siten käyttäytyminen voitaisiin aivan yleisesti määritellä eliö- ja ympäristöjärjestelmien välisen suhteen muutokseksi, järjestelmien välillä tapahtuvaksi liikkeeksi. Järjestelmien välisen suhteen muutoksen ei kuitenkaan tarvitse olla kaikkia järjestelmien osia kattavaa, sillä käyttäytymistä voi olla jo jonkin eliöjärjestelmän elementin suhteen muuttuminen ympäristöön, esimerkiksi ojentaessani kättäni kohti pöydällä olevaa kynää. Tällöin ainoastaan käden ja ympäristön välinen suhde muuttuu muiden kehon osien pysyessä paikallaan suhteessa ympäristöön. Mutta voimmeko määritellä yksiselitteisesti organismi- ja ympäristöjärjestelmän elementit ja järjestelmien välisen rajan? Tämä on edellytyksenä sille, että pystymme määrittämään elementtien välisen suhteen muutoksen. Tästä taas riippuu, voimmeko määritellä, mitä tarkoitamme käyttäytymisellä ja siitä puolestaan, tiedämmekö ylipäänsä, mitä yritämme selittää käyttäytymistä tarkastellessamme.

22 Käyttäytymisen määrittely edellyttää siten mahdollisuutta järjestelmien elementtien ja niiden välisen rajan tarkkaan määrittelyyn. Onko siis eliö- ja ympäristöjärjestelmän elementtien ja järjestelmien välisen rajan määrittely mahdollista? Esimerkiksi silmälasini ovat pöydällä epäilemättä ympäristöjärjestelmän osa, mutta käyttäessäni niitä lukiessa ne ovat eliöjärjestelmän osa aivan samassa mielessä kuin silmän linssi. Ympäristön osa voi siten siirtyä eliöjärjestelmän osaksi. Ylittävätkö siis silmälasit jonkin järjestelmien välisen rajan, kun siirrän ne silmilleni? Entä miten on hengityksessä käytetyn ilman laita? Vetäessäni ilmaa keuhkoihini, ulkoilma selvästikin muuttuu sisäilmaksi. Mikä raja täytyy tällöin ylittää ja missä se sijaitsee? Milloin hengittämäni ilma on tarkkaan ottaen ulkoilmaa, milloin sisäilmaa? Merkillisiä vaikeuksia kohtaamme myös ajatellessamme eliöjärjestelmän osien välisiä suhteita. Keho kuuluu tietysti eliöjärjestelmään ja on siten "sisällä". Kuitenkin esimerkiksi silmän kannalta monet kehon osat sijaitsevat ympäristössä: Kun tarkastelen pöydällä lepäävää kättäni, eikö se ole suhteessa silmiini osa ympäristöä aivan samoin, kuin sen vieressä oleva kahvikuppi? Jos käsi on kuitenkin aistitoiminnan kannalta ulkopuolellani, missä tällöin kulkee sisäpuolen ja ulkopuolen välinen raja? Voisin jopa ajatella tarkastelevani aivojani, jos joku aukaisisi pääkuoreni ja antaisi minulle peilin. Tällöin juuri se osa kehosta, jossa havaintojen (ja juuri aivojen näkemisen) ajatellaan sijaitsevan, olisikin ulkopuolellani! Mutta kaiketi sentään kykenemme määrittelemään yksiselitteisesti kehon rajat? Jos keho on soluista ja kudoksista muodostuva järjestelmä, eivätkö nämä elementit sentään selvästi erotu ympäristöstä?

23 Valitettavasti yksiselitteinen määrittely ei tässäkään ole mahdollista. Sillä mitä on kudos? Se on soluista ja niiden ympäristöstä muodostuva rakenne. Mutta voimmeko vetää jonkin tarkan rajan solujen ympäristön ja ulkoisen ympäristön välille? Esimerkiksi hengityksen tai ruoansulatuksen kohdalla se ei ole mahdollista, emmekä liioin aistinelinten reseptorisolujen kohdalla voi sanoa, miltä osin niiden ympäristö on sisäinen tai ulkoinen. On ilman muuta selvää, että esimerkiksi silmän aistinsolujen kohdalla meidän täytyy lukea ulkoisessa ympäristössä oleva valoenergia osaksi solujen ympäristöä, niiden sisäiseen ympäristöön saumattomasti liittyväksi. - Tässä yhteydessä voimme myös kysyä, mitä tarkkaan ottaen tarkoitamme "sisäisellä" ympäristöllä. Ketä tai mitä se oikeastaan ympäröi, soluja vai organismia? Näyttää siis siltä, että erottaessamme eliön ja ympäristön kahdeksi eri järjestelmäksi päädymme jo peruskäsitteiden määrittelyvaiheessa melkoisiin vaikeuksiin ja epäselvyyksiin. Jos - kuten näyttää - emme pysty yksiselitteisesti määrittelemään olettamiamme järjestelmiä ja niiden välistä rajaa, myös käyttäytymisen tarkka määrittely on mahdotonta. Tällöin emme myöskään voi väittää, että esimerkiksi informaatio siirtyy järjestelmästä toiseen tai että tietoa prosessoidaan nimenomaan eliön sisällä. Jos emme pysty osoittamaan, mitä tarkoitamme "sisäisellä" ja mitä "ulkoisella" ja missä niiden välinen raja kulkee, kuinka voimme sitten sanoa, että psyykkinen toiminta, edustukset, mallit tai kartat ovat ihmisen sisällä, eivätkä esimerkiksi ympäristössä tai yhtä lailla sekä ihmisessä että ympäristössä?

24 YHDEN JÄRJESTELMÄN OLETUS: ELIÖ-YMPÄRISTÖ -JÄRJESTELMÄN TEORIA Jos kerran eliöjärjestelmän ja ympäristöjärjestelmän yksiselitteinen määrittely on näin vaikeaa, ellei mahdotonta, miksi sitten pidämme kiinni ajatuksesta, että kysymyksessä on kaksi järjestelmää? Eikö itse asiassa ainoa todellinen peruste eliön ja ympäristön erottamiselle omiksi järjestelmikseen ole vain se, että tällainen jako tuntuu oikealta, aivan samoin kuin aikanaan tuntui oikealta ajatella, että aurinko kiertää maapalloa? Mitä sitten tapahtuu yllä kuvatuille käsitteellisille vaikeuksille, jos hylkäämme ajatuksen kahdesta järjestelmästä ja vastoin arkiajattelua oletamme, että eliö ja ympäristö muodostavat ainoastaan yhden järjestelmän - järjestelmän, jonka elementteinä on sekä eliön että ympäristön osia? Tämä ajatus ei ole uusi. Kuten seuraavissa luvuissa tulemme näkemään, eliön ja ympäristön yhteenkuuluvuudesta on puhuttu jo 1800-luvulla, ja monet psykologian ja biologian teoreettiset suuntaukset ovat lähteneet liikkeelle tästä periaatteesta. Teorian peruskäsitteitä Eliö-ympäristö -järjestelmän teoriassa määrittelemme (monisoluisen) elävän olion järjestelmäksi, joka koostuu organisoiduista ja yhteenkuuluvista soluista ja kudoksista, jotka liittyvät tiettyihin ympäristön osiin muodostaen näiden kanssa yhden toimivan järjestelmän. Jo tässä yhteydessä on syytä todeta, että jokaiseen eliö-

25 ympäristö -järjestelmään kuuluu vain tiettyjä osia "objektiivisesta" ympäristöstä. Periaatteessahan ympäristö muodostuu äärettömästä määrästä mahdollisia alkeisosia tai elementtejä. Kukin eliö käyttää kuitenkin ympäristön äärettömyydestä hyväkseen ainoastaan niitä osia, jotka sopivat eliön organisaatioon ja voivat muodostaa yhdessä eliön osien kanssa toimivan järjestelmän. Nämä ympäristön osat muodostavat eliön toimintaympäristön. Kaikki käyttäytyminen toteutuu eliö-ympäristö -järjestelmässä. Käyttäytymisen kohdalla kysymys ei siis ole kahden järjestelmän vuorovaikutuksesta tai liikkeestä toistensa suhteen, vaan yhden järjestelmän toiminnasta, tämän järjestelmän elementtien suhteiden muutoksista. Koska mikään eliö ei voi tulla toimeen ilman ympäristöä, sen kaikkiin toimintoihin kuuluu prosesseja sekä eliössä - sen hermostossa tai muissa toiminnan kannalta olennaisissa osissa - että ympäristössä. Eliön ja ympäristön välillä ei ole mitään absoluuttista rajaa, vaan eliö ja ympäristö nivoutuvat kaikessa toiminnassa yhteen. Eliö muodostaa yhdessä ympäristön valikoitujen osien kanssa elävän järjestelmän, eliö-ympäristö -järjestelmän. Jokaisen eliön toiminta on yhteistyötä ympäristön valikoituneiden osien kanssa. Ympäristö jakautuu siis kahteen osaan: eliöön kuuluviin ympäristön osiin ja eliö-ympäristö -järjestelmän ulkopuolella oleviin osiin. Nämä jälkimmäiset osat muodostavat "objektiivisen" ympäristön tai absoluuttisen todellisuuden, joka ikäänkuin tarjoaa eri eliöille erilaisia kiinnittymiskohtia ja toimii tavallaan eliöiden tarvitsemien ympäristön osien äärettömänä ja ikuisena varastona. Eliö-ympäristö -järjestelmän elementtien yhteistyön perusyksikkönä on toimintajärjestelmä, joka voi muodostua mistä tahansa järjestelmän elementeistä, jotka yhteistoiminnallaan voivat tuottaa järjestelmän toimintaa ja kehitystä edistäviä tuloksia. Juuri toiminnan tulos on avain järjestelmän rakenteen ja toiminnan ymmärtämiseen; tietty tulos on nimittäin mahdollinen vain, jos

26 järjestelmä on rakentunut tulosta vastaavalla tavalla. Toiminnan tulos voi olla yhden toimintajärjestelmän toteuttama, mutta useimmiten on kysymys valtavien toimintajärjestelmäjoukkojen koordinoidusta toiminnasta. Eliöiden käyttäytymisen kuvaaminen eliö-ympäristö -järjestelmänä merkitsee sitä, että informaation koodaus ja prosessointi on tavanomaisessa mielessä tarpeetonta, koska tietoa ei tarvitse siirtää järjestelmästä toiseen. Eliö ei ole tekemisissä ympäristöstä välittyvien havaintojen, ympäristön edustusten, mallien tai kuvien kanssa, vaan kytkeytyy havaintoprosessissa ympäristön todellisiin osiin, järjestää ne osaksi toiminnan tulokseen johtavaa organisaatiota. Havainto ei ole pään sisällä oleva kuva, vaan määrätynlaisen eliön ja ympäristön yhteistoiminnan tulos. Kaikki psyykkinen toiminta on juuri eliö-ympäristö -järjestelmän toimintaa; sen vuoksi havainnot, tunteet tai ajatukset eivät sijaitse missään eliön osassa. Kaikki psyykkiseen toimintaan viittaavat käsitteet kuvaavat koko eliö-ympäristö -järjestelmän toimintaa; tämän toiminnan osatekijöinä on aina sekä hermostoon ja muihin organismin osiin että ympäristöön liittyviä elementtejä. Ihmisen toiminnassa ei siten voida erottaa erillisisiä psyykkisiä toimintoja (kuten aistimus, havainto, oppiminen, muisti jne.) jotka sijaitsisivat hermostossa ja toteuttaisivat erilaisia käyttäytymiseen liittyviä tehtäviä. Kaikki tällaiset toiminnat ovat pelkästään eliö-ympäristö - järjestelmän toiminnan eri puolia tai toimintatapoja. Koska eliöympäristö -järjestelmän toiminta järjestäytyy aina suhteessa toiminnan tulokseen, psyykkistä toimintaa voidaan ymmärtää vain toiminnan tuloksesta käsin, analysoimalla toiminnan tulokseen johtavia organisaatiomuotoja, toiminnan järjestäytymistä ja tuloksen toteutumiseen liittyviä tapahtumia. Ihmisen tai eläinten toiminnan psykologinen tarkastelu eliöympäristö -järjestelmän teorian pohjalta edellyttää kokonaan uusien käsitteiden käyttöönottoa ja monien vanhojen käsitteiden

27 uudelleenmäärittelyä. Uusia peruskäsitteitä ovat muun muassa toimintajärjestelmä ja järjestelmän organisaatio, joka tarkoittaa sellaista organismin ja ympäristön elementtien yhteenliittymistä ja järjestäytymistä, joka mahdollistaa eliön ja ympäristön yhteistyön ja hyödylliset toiminnan tulokset. Järjestelmää organisoiva tekijä on juuri toiminnan tulos. Se merkitsee sellaista organismi- ja ympäristöelementtien suhteiden muutosta, joka mahdollistaa uuden toiminnan. Toiminnan tulos on toimintojen taitekohtaan sijoittuva uusi organisaatio, jonka pohjalta uusi toiminta on mahdollinen. Toiminnan tulos ei merkitse jonkinlaista toiminnan pysähtymistä, sillä järjestelmän toiminta on jatkuvaa muuttumista. Toiminnan tulosta voidaan pitää toimintojen suhteellisena taitekohtana, uutena organisaationa, joka on edellytyksenä uudelle toiminnolle. Reaktioaikakokeen tapahtumien uusi tulkinta Tässä vaiheessa voimme palata tarkastelemaan esimerkkiä reaktioaikakokeesta. Mitä kokeessa oikeastaan tapahtuu, jos sekä ärsykkeen että reaktion katsotaan kuuluvan samaan järjestelmään? Eliö-ympäristö -järjestelmän teorian kannalta kokeen tapahtumien selittäminen ärsykkeen vaikutusten kautta perustuu koehenkilön toiminnan rajoittuneeseen ja pinnalliseen tarkasteluun. Kun ihmisen tai muiden eliöiden toimintaa tutkitaan, olennainen kysymys ei ole, mihin ne reagoivat, vaan miten niiden toiminta tuottaa sellaisia tuloksia, jotka edistävät tai mahdollisesti haittaavat niiden elämistä. Tutkijan kannalta saattaa olla tarkoituksenmukaista jakaa tutkittavan toiminta ärsykkeiden vastaanottoon ja reaktioihin, mutta toimivan yksilön kannalta olennaista ei ole toiminta sinänsä, vaan se, mitä se tuottaa. Kaiken elämisen perusedellytys on sellaisten toiminnan tulosten saavuttaminen, jotka hyödyttävät eliötä. Ruokaa on löydettävä ja vihollisilta on päästävä pakoon tai ne on tuhottava.

28 Kun koehenkilö painaa nappia reaktioaikakokeessa, napin painallus on toiminnan tulos. Tämä tulos on mahdollinen ainoastaan siinä tapauksessa, että koehenkilö on jo paljon ennen ärsykettä organisoitunut siten, että ärsykkeen esiintyminen ylipäänsä voi johtaa haluttuun toimintaan. Koehenkilön täytyy istua tietyllä tavoin, kuunnella jatkuvasti, muistaa annetut ohjeet jne. Toisin sanoen: jo ennen ärsykkeen esiintymistä on olemassa valtava määrä toimintajärjestelmiä, jotka suuntautuvat yhteen kohteeseen, napin painallukseen. Näiden järjestelmien yhteensovitettu, koordinoitu organisaatio mahdollistaa toiminnan lopputuloksen. Tältä kannalta myös ääneen liittyvä kuulohavainto on määrättyjen toimintajärjestelmien toiminnan tulos. Havainto on tulosta toiminnasta, jossa ihminen kiinnittyy tiettyyn ympäristön osaan ja jakaa ympäristöään toimintansa kannalta merkityksellisiin osiin. Kuullakseen koehenkilön täytyy olla organisoitunut aivan tietyllä tavoin, hänen toiminnallisten elementtiensä täytyy liittyä aivan tietyllä tavoin ympäristön elementteihin, esimerkiksi tietyntaajuisiin ilman painemuutoksiin. Toimintajärjestelmien yksityiskohtainen organisaatio syntyy koetilanteessa, mutta se on myös pitkällisen kehityksen tulos. Joiltakin osin järjestelmät ovat järjestäytyneet rakenteellisesti jo lajikehityksen aikana (kuten korvan rakenne), mutta järjestelmät muodostuvat myös jatkuvasti yksilönkehityksen aikana. Itse asiassa koko elämänprosessi on juuri toimintajärjestelmien kehittymistä, organisoitumista ja uudelleenorganisoitumista. Mikä on siis reaktioaikakokeen tapahtumia selitettäessä kuuloärsykkeen osuus? Itse asiassa tilanne onkin aivan päinvastainen kuin pinnallisessa ärsyke-reaktio -tarkastelussa ajatellaan. Koehenkilön toiminta ei ole tulosta ärsykkeen esittämisestä, vaan paljon aikaisemmin tapahtuneesta järjestäytymisestä, joka koetilanteessa johtaa siihen, että aivan tietty ympäristönmuutos voi toimia "ärsykkeenä" ja mahdollistaa halutun toiminnan tuloksen. Ärsyke kytkeytyy esiintyessään johonkin niistä järjestelmistä, joiden

29 toiminta on napin painalluksen toteuttamisen kannalta tarpeellinen. Ärsyke on olemassa ärsykkeenä, koska ärsykkeen määrittelevä järjestelmä on olemassa jo ennen ärsykkeen esittämistä. Kun ärsyke esitetään, sitä ei tarvitse "prosessoida", sillä sen "prosessointi" on suoritettu jo ennen ärsykkeen ilmaantumista. Tämä tarkoittaa sitä, että koehenkilöllä täytyy olla jo ennen ärsykkeen esittämistä toimintajärjestelmä, johon kokeenjohtajan määrittelemä ympäristön muutos sopii. Siksi koehenkilö ei "reagoi" ärsykkeeseen, vaan koehenkilön toiminnallinen järjestäytyminen ja toiminnan suuntautuminen määrittelevät sen ympäristönmuutoksen, jota voidaan käyttää hyväksi toiminnan tuloksen tuottamisessa. Kaikkea psykologista tutkimusta ajatellen yllä oleva tarkastelu johtaa seuraavaan tärkeään periaatteeseen: Ympäristön muutosta, "ärsykettä" välittömästi seuraavat tapahtumat eivät ole ärsykkeen synnyttämiä, vaan kuvastavat toiminnan tuloksen muodostumista ja siirtymistä uusien toimintajärjestelmien toimintaan. Jokainen ärsyke ikäänkuin sulkee ärsykkeen havaitsemisen toteuttavan toimintajärjestelmän. Tämä puolestaan mahdollistaa siirtymisen muiden järjestelmien toimintaan. Siten havaintoprosessi ei synny ärsykkeen ansiosta, vaan on käynnissä jo ennen ärsykettä. Ärsyke ei tuota havaintoa, vaan antaa mahdollisuuden toimia tietyllä tavalla; se ikäänkuin päättää havaintotapahtuman. Jokainen havaittu muutos ympäristössä merkitsee toiminnan muuttumista ja uusia mahdollisuuksia toiminnan tulosten tuottamiseen. Toiminnan tuloksen muodostumista ja "ärsykkeen" osuutta tässä prosessissa voidaan havainnollistaa tarkastelemalla kuvan rakentamista palapelissä. Kuvaa rakennettaessa pelin palaset etsitään ja sovitetaan yhteen aivan tietyllä tavalla. Kun jäljellä on enää yksi pala, kuvassa voidaan todeta aukko, johon ainoastaan tuo viimeinen pala sopii. Viimeisen palan asettamisen jälkeen kuva on valmis. Voidaanko nyt sanoa, että palapelin esittämä kuva on syy-yhteydessä tuohon viimeiseen palaan ja että juuri viimeinen pala tuotti kuvan?

30 Ärsyke-reaktio -ajattelussa väitetään juuri näin, ja vielä enemmänkin. Nimittäin, että voimme viimeisen palan ja syntyneen kuvan suhteita tutkimalla selvittää, miksi ja miten kuva syntyi. Lienee kuitenkin selvää, että viimeinen pala sopii paikalleen ainoastaan siksi, että kaikki muut pelin palat on sijoitettu aivan tietyllä tavalla. Juuri muiden palojen yhteenliittyminen, niiden koordinoitu organisaatio jättää aukon, johon vain viimeinen pala voidaan sovittaa. Tämä edeltävä organisaatio määrää, että peli voidaan päättää nimenomaan tietynlaisen palan avulla. Aivan samoin ihmisen (eliön) toimintaa edeltävä organisaatio määrittelee ne "ärsykkeet", joita voidaan käyttää hyväksi toiminnan tulosten tuottamisessa. Havaitseminen merkitsee siten eliön ja ympäristön elementtien toiminnallista yhteensovittamista. Havaitsemisessa ei ole kysymys informaation välityksestä, ärsykkeiden siirtämisestä ympäristöstä organismiin eikä aistinelinten suorittamasta tiedonkeruusta. Havaitessaan organismi kytkeytyy ympäristöön, luo ja määrittelee ympäristönsä oman organisaationsa ja ympäristön tarjoamien mahdollisuuksien puitteissa. TEORIAN TARJOAMIA UUSIA NÄKÖALOJA Valtaosa siitä tieteellisestä työstä, jolla maailman ilmiöitä pyritään selvittelemään, perustuu käsitykseen ihmisen ja ympäristön erillisyydestä. Uusi lähtökohta, eliön ja ympäristön näkeminen yhtenä kokonaisuutena, merkitsee perusteellista muutosta moniin itsestään selvinä pidettyihin filosofisiin, biologisiin ja psykologisiin käsityksiin. Tuon perustavanlaatuisen erottelun poistaminen heijastunee myös

31 kaikkiin muihin tavanomaisiin erotteluihin tai käsitteellisiin vastakkainasetteluihin ja ehkä jopa myös siihen, miten ihmisen perusluonteen ja inhimillisen kulttuurin ymmärrämme. Eliön ja ympäristön tarkastelu yhtenä järjestelmänä avaa aivan uuden näkymän esimerkiksi ikivanhaan materialismin ja idealismin vastakkainasetteluun. Materialismi on perustunut ympäristön korostamiseen, idealismi taas eliön. Eliö-ympäristö järjestelmän teoriassa tällainen vastakkainasettelu on tarpeeton, ja kummatkin ajattelutavat ovat omalla tavallaan oikeita, mutta liian rajoittuneita. Myös tiedon syntyyn liittyvä rationalismin ja empirismin välinen kiista asettuu teorian pohjalta uuteen valoon, sillä lähes kaikki tietoopilliset filosofiset pohdiskelut ovat perustuneet ajatukseen ympäristöstä eliöön tapahtuvasta tiedonvälityksestä. Itse asiassa koko tiedon käsite täytyy määritellä uudella tavalla. Biologisen tarkastelun kohdalla teoria tekee selväksi sen, miksi mitään eliötä ei voida ajatella ilman ympäristöä. Eliö ei muodosta yksin mitään järjestelmää, vaan se voi olla järjestelmä ainoastaan yhdessä ympäristön kanssa. Siten eliön määritelmään tulee aina kuulua myös ympäristö, jossa se elää. Edes yksittäistä solua ei voida määritellä ympäristöstä irrallaan olevana järjestelmänä, sillä solun aineenvaihduntajärjestelmän elementit muodostuvat sekä solun että ympäristön osista. Aineenvaihdunta on tyypillisesti jatkuvaa muutosta, jossa mitään absoluuttista rajaa ei voi vetää eliön ja sen ympäristön välille. Neurofysiologisella tasolla eliö-ympäristö -järjestelmän teoriasta seuraa, että hermosto ei yksinään muodosta mitään "hermojärjestelmää", vaan se on järjestelmä ainoastaan kiinnittyneenä ympäristöön. Kun eläin tai ihminen toimii, hermosolut eivät reagoi ympäristöärsytykseen ja työstä tai muokkaa ärsykkeitä, vaan järjestäytyvät toimintajärjestelmiin, jotka mahdollistavat hyödylliset toiminnan tulokset. Psyykkinen toiminta ei sijaitse hermostossa tai sen osissa. Hermostossa sijaitsee hermosoluja, joiden

32 täytyy huolehtia aineenvaihdunnastaan. Hermoston pääasiallinen toimintaperiaate ei ole tiedonsiirto tai informaation prosessointi, eikä hermosto ole tietokone tai johtoverkosto. Psykologisella tasolla eliö-ympäristö -järjestelmän teoria mahdollistaa psyykkisten ilmiöiden määrittelyn ilman, että ne palautettaisiin hermostolliseksi tai yleensä biologiseksi toiminnaksi. Psyykkinen toiminta ei ole irrallaan hermoston toiminnasta, mutta se ei myöskään ole sama asia kuin hermoston toiminta, sillä hermosto muodostaa ainoastaan osan eliö-ympäristö järjestelmästä. Tätä kautta vältytään kaikenlaisista "sielu" tai homunculus -oletuksista, jotka luonnostaan sisältyvät erilaisiin edustus-, kuva- ja karttaajatteluihin. Eliö-ympäristö -järjestelmän teoria avaa myös aivan uusia mahdollisuuksia erityisesti tietoisuuden ja sosiaalisen toiminnan tarkastelulle, ilman että näitä ihmisen toiminnan kannalta keskeisiä alueita irrotettaisiin ihmisen biologisesta kehityksestä tai palautettaisiin yksilön psyykkiseen tai fysiologiseen toimintaan. Sosiaalinen toiminta tarkoittaa ihmisten yhteistyötä, joka mahdollistaa yhteiset toiminnan tulokset ja toisen yksilön kautta syntyvän tietoisuuden näistä tuloksista. Tietoisuus mahdollistaa ihmisten välisen yhteistoiminnan ja yhteisen sosiaalisen ympäristön sekä kulttuurin kehittymisen. Tällaista yksilöiden yhteenkytkeytymistä voidaan luultavasti ymmärtää vain silloin, kun yksilöön kuuluvina nähdään myös ne ihmisen kehon ulkopuoliset osat, jotka muodostavat osan kustakin ihminen-ympäristö - järjestelmästä ja jotka luovat perustan eri yksilöiden kytkeytymiselle yhteisten toiminnan tulosten tuottamiseen.

33 LUKU 2: ELIÖN JA YMPÄRISTÖN SUHTEEN ONGELMA PSYKOLOGIAN HISTORIASSA ELIÖ JA YMPÄRISTÖ: PSYKOLOGIAN SKYLLA JA KHARYBDIS Psykologiaa on yleensä pidetty metodologisesti hajanaisena tieteenä - jos tieteenä ylipäänsä. Oikeastaan koko tämän vuosisadan ajan psykologia on kamppaillut erilaisissa kriiseissä: Ihminen on nähty milloin ärsykkeisiin reagoivana automaattina tai korkealle kehittyneenä eläinkunnan edustajana, milloin sisäisten voimien temmellyskenttänä tai olennaisesti sosiaalisten tekijöiden tuotteena. Perusongelmana on ollut vaikeus koota psykologian tutkimuskohteeksi luettavia ilmiöitä yhtenäisen teorian puitteisiin, siis kysymys siitä, miten käsitellä ihmistä psykofyysis-sosiaalisena kokonaisuutena. Ei siten ole ihme, että nykyisinkin psykologia vaikuttaa hajanaiselta. Psykofysiologialla on omat teoriansa psyyken hermostollisista mekanismeista, kognitiivisella psykologialla omansa sisäisistä malleista ja ympäristön kartoista, sosiaalipsykologialla omat näkemyksensä ihmisen tietoisuuden merkityksestä ja sosiaalisesta alkuperästä sekä ihmisen persoonallisuudesta ja olemuksesta ryhmän jäsenenä. Psykologian eri alueilla kehiteltyjä teorioita on usein vaikea sovittaa yhteen, ja teoriat saattavat monesti olla jopa keskenään ristiriitaisia. Koska ihmisen käytännön toiminnassa hermostolliset, psyykkiset ja sosiaaliset tekijät vaikuttavat aina yhtä aikaa, ei ole yllättävää, että psykologisten teorioiden sovellukset käytäntöön ovat parhaassakin tapauksessa yksipuolisia. Vaikuttaa usein myös siltä, että psykologiassa vallitsee villi teoretisoinnin vapaus: Kukin tutkija voi aloittaa teoriansa rakentamisen tai tutkimustulostensa selittämisen, ikään kuin kukaan muu ei olisi koskaan tutkittuja ilmiöitä määritellyt tai niiden lainalaisuuksia pohdiskellut. Eri teoriat nähdään myös monesti ainoastaan samantasoisina ja vapaasti valittavina vaihtoehtoina, joiden arviointiin ei ole olemassa mitään selkeitä kriteerejä. Psykologian teorioita