VANTAAN KAUPUNKI Tilasto ja tutkimus C17:2002 Factor1 1 GF O S.9 CQ H.8 U.7.6 A.5.4.3 T B I.2 N J F.1 a c -1 -.9-.8-.7-.6-.5-.4-.3-.2-.1 0.1.2.3.4.5.6.7.8.9 1.0t o K -.1 r 2 -.2 -.3 -.4 L -.5 E -.6 D -.7 Segregaatio Vantaalla Katsaus Vantaan alueellisen eriytymisen ulottuvuuksiin vuonna 2000 Mikael Kekkonen
VANTAAN KAUPUNKI KUVAILULEHTI Tilasto ja tutkimus Asematie 10 A, III kerros Julkaisun päivämäärä: 01300 Vantaa 08/2002 Tekijä(t): Mikael Kekkonen Julkaisun nimi: Segregaatio Vantaalla: Katsaus Vantaan alueellisen eriytymisen ulottuvuuksiin vuonna 2000 Tiivistelmä: Tämän tutkimuksen tavoitteena on tuottaa kuvaus Vantaan alueellisesta eriytymisestä ja eriytymisen ulottuvuuksista. Tutkimus alkaa Vantaan seudullisen roolin tarkastelulla, jossa Vantaata verrataan lyhyesti Helsinkiin ja Espooseen. Segregaatio käsitteenä, segregaatiotutkimus ja käsillä olevan tutkimuksen yhteys eri tutkimusperinteisiin käsitellään lyhyesti omassa luvussaan. Tutkimuksen aineisto on koottu Tilastokeskuksen ja Vantaan kaupungin rekisteriaineistoista. Tiedot ovat kaupunginosatasoisia ja koskevat vuoden 1999 loppua, lukuun ottamatta asunto- ja rakennustietoja, jotka ovat vuoden 2000 lopulta. SAS-ohjelmalla tehdyn faktorianalyysin tulosten pohjalta on tehty tulkinta Vantaan alueellisen eriytymisen ulottuvuuksista. Nämä tulokset on edelleen ryhmittelyanalyysin avulla sijoitettu kartalle MapInfo ohjelmalla. Faktorianalyysin ja tulkinnan pohjalta nimettiin kolme faktoria, eli alueellisen eriytymisen ulottuvuutta: (1) Puutteelliset resurssit, eli alueet, joille on keskittynyt useita yhteiskunnallisiin tukitoimiin liittyviä tekijöitä, (2) Urbaanisuus, jolla viitataan alueisiin, joissa empiirisillä kriteereillä mitaten on urbaanisuuteen liittyviä tekijöitä, sekä (3) vanhemmat ikäpolvet, joka liittyy alueisiin, joilla muun muassa keski-ikäisen ja vanhemman väestön osuus on suuri ja nuorten lapsiperheiden osuus matala. Ryhmittelyanalyysin avulla luotiin viisi alueryhmää, jossa faktorianalyysin tulokset ovat sekoittuneet. Ensimmäinen alueryhmä, keskiluokkaisten lapsiperheiden haja-asutus ja pientaloalueet, käsittää 24 kaupunginosaa eri puolilla Vantaata. Toinen ja väestöltään suurin alueryhmä, urbaani keskiluokka, sisältää kaupunginosia, jotka ovat keskittyneet junaratojen varrelle ja joissa asuu keskimääräistä vanhempaa väestöä etupäässä omistusasunnoissa. Vuokralla asuvat nuoret lapsiperheet, on sopiva nimitys kolmannelle alueryhmälle, johon kuuluu neljä hieman erilaista kaupunginosaa eri puolilta Vantaata. Väestömäärältään erittäin pientä neljättä alueryhmää leimaa vahvasti kolmas faktori, jonka vuoksi tämä ryhmä saa nimityksen vanhemman väestön pientalo- ja haja-asutusalueet. Viimeinen, eli viides alueryhmä on monessa mielessä edellisen vastakohta. Toinen, sekä etenkin ensimmäinen faktori määrittää tämän ryhmän kaupunginosia. Eri puolille Itä-Vantaata keskittynyt alueryhmä käsittää kuusi kaupunginosaa, joissa asuu suhteellisesti enemmän muun muassa työttömiä ja kaupungin vuokra-asukkaita. Kutsun alueryhmää puutteellisten resurssien kerrostaloalueiksi. Analyysiin sekä aikaisempiin tutkimuksiin tukeutuen esitän, että Vantaa on alueellisesti tasa-arvoinen kaupunki, joskin kahtiajakautumista on havaittavissa Länsi- ja Itä-Vantaan välillä, niin että puutteellisten resurssien alueet ovat keskittyneet Itä-Vantaalle. Toimenpidesuosituksena esitetään, että kaavoituksella tulisi varmistaa asuinalueiden asuntokannan heterogeenisyys, jotta Vantaan kahtiajako itä-länsi-akselilla ei jatkuisi ja kaupunkiin syntyisi kaupunginosia, joissa valtaosa väestöstä on syrjäytymisriskin alla. Asiasanat: Segregaatio, alueellinen eriytyminen Julkaisija: Vantaan kaupunki, tilasto ja tutkimus Sarjan nimi ja numero: C: 17-2002 ISSN: 1458-9826 ISBN: 952-443-053-3 Kieli: Suomi Kokonaissivumäärä: 17 + liitteet Hinta: Tiedustelut: Vantaan kaupunki, Tilasto ja tutkimus Asematie 10 A, 01300 Vantaa Mikael Kekkonen, p. 8392 2129, s-posti: mikael.kekkonen@vantaa.fi
Esipuhe 1990-luvun lamaa seuranneet taloudellisen kasvun hedelmät ovat kohdentuneet varsin valikoituneelle väestönosalle. Myönteisen ja oikeudenmukaisen kaupunkikehityksen kannalta on kuitenkin oleellista, että taloudelliset ja sosiaaliset resurssit jakautuvat riittävän tasapuolisesti. Vantaalla ei ole toistaiseksi slummeja, mutta niiden syntymisen ehkäisemiseksi on myös työskenneltävä. Tutkija Mikael Kekkosen selvitys Segregaatio Vantaalla: Katsaus Vantaan alueellisen eriytymisen ulottuvuuksiin vuonna 2000 tarjoaa näkökulman alueelliseen eriytymiseen, joka ei keskity ainoastaan ongelmataskuihin, vaan luo kokonaisvaltaisemman kuvan kaupungin alueellisesta rakenteesta. Lisätietoja tutkimuksesta saa tutkija Mikael Kekkoselta, puh. 8392 2129, sähköposti mikael.kekkonen@vantaa.fi. Vantaalla, elokuussa 2002 Hannu Kyttälä tietopalvelupäällikkö
SISÄLLYS 1 JOHDANTO... 4 2 VANTAA OSANA PÄÄKAUPUNKISEUTUA... 5 3 TEOREETTISISTA LÄHTÖKOHDISTA JA SEGREGAATIOSTA... 8 4 TUTKIMUKSEN AINEISTOT SEKÄ ANALYYSI- JA KUVAUSMENETELMÄT... 10 4.1 FAKTORIANALYYSI MONESTA MUUTTUJASTA MUUTTUJARYHMIIN... 11 4.2 KLUSTERIANALYYSI... 13 4.3 PAIKKATIETOJÄRJESTELMÄT... 13 5 ALUEELLINEN ERIYTYMINEN VANTAALLA... 14 5.1 FAKTORIANALYYSIN TULOKSET... 14 5.2 VIISI ALUERYHMÄÄ... 18 6 JOHTOPÄÄTÖKSET... 22 LÄHTEET... 25 LIITE 1.... 28
1 Johdanto Alueiden sosiaalinen ja taloudellinen tasapainoisuus edellyttää talotyypiltään ja hallintomuodoltaan monipuolista asuntorakennetta. Asuinalueiden kehittämistä jatketaan alueellisten kehityskuvien pohjalta asukasrakenteeltaan ja asumismuodoltaan monipuolisten asuinalueiden turvaamiseksi. (Vantaan kaupungin asuntostrategia 2000-2002, 8). 1990-luvun alusta alkoi massatyöttömyyden kausi, jonka vaikutukset tuntuvat vahvoina monen suomalaisen elämässä yhä vieläkin, vaikka pahin lama taittuikin 90-luvun puoleen väliin mennessä. Lama jätti jälkensä myös hyvinvointipolitiikkaan, joka muuttui aikaisempaa tarveharkintaisemmaksi (ks. Kiander 2002, 3). Laman seurauksiin kuului myös toimeentuloerojen kasvu : Parhaassa asemassa oleva kymmenesosa suomalaisista on kasvattanut suhteellista eroa muihin erityisesti omaisuustulojen voimakkaan kasvun ansiosta (Seppänen 2001, 24 Alkuperäinen lainaus Uusitalo 1999;1998). Erityisesti kaupungeissa tapahtunut taloudellinen kasvu on keskittynyt aikaisempaa pienemmälle joukolle (ks. Rusanen, Colpaert, Muilu & Naukkarinen 1999a, 13) Myös alueellisesta eriytymisestä 1 - ainakin pääkaupunkiseudulla - on olemassa varsin selviä tuloksia. Varsinkin alueet, joissa vanhemman, vähemmän koulutetun ja työväestön osuus on suuri, ovat jääneet sivuun informaatioalan vetämästä taloudellisesta kasvusta (Kortteinen, Lankinen & Vaattovaara 1999, 414-415). Korkean teknologian työpaikkojen määrä teollisuudessa kasvoi 1990-luvun puolivälistä yli kolmanneksella, kun taas matalan teknologian työpaikat ovat vähentyneet (Helsingin seudun suunnat 3/2001, 8). Siinä, että taloudellinen lama ja sitä seurannut nousukausi ja voimakas muuttoliike ovat vaikuttaneet kaupunkien alueelliseen kuvaan ei pitäisi olla mitään yllätyksellistä. Markkinataloudessa hyvinvointivaltionkin interventioilla on rajansa eikä taloudellisten resurssien uudelleenorganisoitumista voida ohjata rajattomasti. Koska ihmisten asuinpaikan valintaan vaikuttavat myös taloudelliset resurssit, niin on jokseenkin selvää, että 1990 luvun kehityksen seurauksena myös alueelliset erot eri väestöryhmien kesken muuttuivat. 1 Käytän käsitteitä alueellinen eriytyminen ja segregaatio synonyymeina, vaikka jälkimmäisellä onkin usein viitattu vain negatiiviseksi katsottuun alueelliseen erilaistumiseen (kts. esim. Vaattovaara 1998; vrt. Lehtonen 1997, 10; Kauppinen 2000).
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata Vantaan alueellisen eriytymisen tilaa vuosituhannen vaihteessa. Tutkimuksessa esitettävä kuvaus perustuu kaupunkiosatasoisesta tilastoaineistoista muodostettuihin alueindikaattoreihin, joista on faktori- ja ryhmittelyanalyysin avulla muodostettu eri tyyppisiä alueryhmiä, jotka esitetään karttakuvina. Lopuksi alueellista eriytymistä tarkastellaan aikaisempia tutkimuksia vasten ja tehdään johtopäätökset Vantaan alueellisen eriytymisen tilasta. 2 Vantaa osana pääkaupunkiseutua Vantaa sen paremmin kuin mikään muukaan kaupunki ei ole riippumaton sitä ympäröivästä seudusta. Vantaan kohdalla seudullisuus on itse asiassa erityisen tärkeä osa kaupungin identiteettiä ja toimintaa, sillä Suomen kaksi suurinta ja taloudellisilta vaikutuksiltaan merkittävintä kaupunkia ovat Vantaan naapureita (Kauniainen sekä kehyskunnat sivuutetaan tarkastelussa, koska niiden väestö on huomattavasti pienempi). Vertailun vuoksi käyn lyhyesti läpi eräitä keskeisiä tunnuslukuja Vantaasta, Helsingistä ja Espoosta, vaikka seuraavissa luvuissa tullaankin keskittymään Vantaaseen. Helsingin kauppalan muuttuessa Vantaan kaupungiksi vuonna 1974, alueella asui noin 108 000 asukasta. Jo 60-luvulta alkaneen lähiörakentamisen seurauksena Vantaan väkiluku kuitenkin kasvoi huomattavan nopeasti, jopa 10 % vuodessa. 90-luvulla väestön määrä kasvoi suhteellisen tasaisesti, noin 2000-2500 asukkaan vuosivauhtia. Viime vuosien kasvusta syntyvyyden enemmyydellä kuolleisuuteen nähden on ollut muuttoliikettä suurempi merkitys. (Helsingin seudun suunnat 2001/2) Vajaassa kolmessakymmenessä vuodessa Vantaan asukasluku on lisääntynyt yli 70 000 hengellä. Vuoden 2002 alussa Vantaalla asui siis lähes 180 000 asukasta, joka tekee Vantaasta Suomen neljänneksi suurimman kaupungin. (Vantaan tilastollinen vuosikirja 2001.) Suurin osa Vantaalle muuttaneista on perinteisesti tullut Helsingistä, tosin osa heistäkin alun perin Helsingin tai pääkaupunkiseudun ulkopuolelta. 1990-luvun laman aikana Helsingistä saatu muuttovoitto kuitenkin supistui ja Uudenmaan ulkopuolelta tulleen väestön osuus kasvoi. Viime vuosina Vantaa on menettänyt asukkaitaan ennen kaikkea Helsinkiin, Espooseen ja pääkaupunkiseudun kehyskuntiin ja saanut muuttovoittoa etupäässä Helsingistä ja Uudenmaan ulkopuolelta. Pääkaupunkiseudulle muuttavat ovat yleensä ottaen nuorempia kuin sieltä lähtevät. Niin Vantaalle tulevat kuin sieltä lähtevätkin ovat kuitenkin hieman iäkkäämpiä kuin Helsingissä tai Espoossa. (Helsingin seudun suunnat 2001/2.) Kuten Espookin, Vantaa on ikärakenteeltaan yhä varsin nuorekas. Helsinki sitä vastoin on lähempänä koko maan keskiarvoa, eli sen väestö on selvästi Vantaata ja Espoota iäkkäämpää. (Helsingin kaupungin tilastollinen vuosikirja 2001.) 5
Vantaan asuntokuntarakenne on hiljalleen muuttunut kohti pienempiä asuntokuntia. Tästä huolimatta Vantaata voi yhä kutsua lapsiperheiden kaupungiksi, sillä noin 60 % kaupungin perheistä on lapsiperheitä. Espoossa suhde on suunnilleen sama, mutta Helsingissä lapsiperheiden osuus jää noin puoleen kaikista perheistä. (Kyttälä 2001.) Yksinasuvien osuus on kuitenkin lisääntynyt niin Vantaalla kuin muissakin suurissa kaupungeissa. Sekä Espoossa että Vantaalla yksinasuvien osuus on noin seitsemän prosenttia väestöstä, kun se Helsingissä on noin 16 % (Tilastokeskus 2002a). Koulutustaustaltaan vantaalaiset eroavat melko selvästi suurista naapureistaan. Vantaalla noin joka neljännellä yli 15-vuotiaalla on korkea-asteen tutkinto, kun Helsingissä vastaava osuus on kolmanneksen luokkaa ja Espoossa noin 40 % (Tilastokeskus 2002a). Myös tulotasoltaan pääkaupunkiseudun kolme suurta eroavat toisistaan melko selvästi. Vuonna 1999 valtionveronalaiset tulot keskimäärin tulonsaajaa kohden olivat Espoossa 162 543, Helsingissä 136 738 ja Vantaalla 122 845 mk. Vantaalaisten tulot olivat siis alhaisemmat. Kunnallisverotuksen kannalta on kuitenkin merkittävää, että pääomatulojen (jotka eivät vaikuta kunnallisverotukseen) osuus tuloista oli korkeampi Helsingissä ja Espoossa kuin Vantaalla. Toisaalta kunnallisveronalaisten optiotulojenkin osuus kokonaisverotuloista oli näissä kaupungeissa korkeampi kuin Vantaalla. (Vaattovaara & Vuori 2002, 11-13.) Vantaa on 1990- luvulla profiloitunut pääkaupunkiseudun logistiseksi (kuljetus, varastointi, tietoliikenne) keskukseksi. Kyseisenä ajanjaksona logistiikan työpaikkojen määrä onkin kasvanut huimat 51 % ja muodostaa nykyisin noin 15 % Vantaan työpaikoista (Kyttälä 2001, 3). Teollisuuden merkitys Vantaan elinkeinoelämälle oli vielä 1990-luvun alussa suurempi kuin muille pääkaupunkiseudun kunnille, jos vertailukriteerinä pidetään teollisuuden työpaikkaosuutta ja tuotannon bruttoarvoa 1000 asukasta kohti. 90-luvun lopulle tultaessa Espoo ja Helsinki ohittivat Vantaan bruttoarvon suhteen, mutta teollisuustyöpaikkojen osuus kaikista työpaikoista pysyi kuitenkin Vantaalla pääkaupunkiseudun korkeimpana. (Kekkonen 2001.) Teollisuustyöpaikkojen osuus oli vuoden 1998 lopussa noin 19 %, eli suunnilleen sama kuin yhteiskunnallisten palveluidenkin. Kaupanja majoitustoiminnan työpaikkojen osuus Vantaalla oli kuitenkin suurin, noin neljännes kaikista työpaikoista. Rahoitustoiminnan työpaikkojen osuus jäi likimain 12 prosenttiin. (Vantaan tilastollinen vuosikirja 2001.) Vuoden 1998 lopulla logistiikan alalla työskentelevien vantaalaisten osuus työllisestä työvoimasta oli noin 11 %. Teollisuudessa työskentelevien vantaalaisten osuus, 18,5 %, oli likipitäen sama kuin Vantaalla sijaitsevien teollisuustyöpaikkojen osuus. Kaupan ja majoituksen alallakin työskentelevien osuus oli sama kuin työpaikkojen osuus, eli noin neljännes. Merkittävin vantaalaisia työllistävä toimiala oli yhteiskunnalliset palvelut, jonka parissa työskenteli useampi kuin joka neljäs vantaalainen. 6
Rahoitustoiminnan alalta palkkansa ansaitsi vajaa viidennes Vantaan työllisestä työvoimasta. (Vantaan tilastollinen vuosikirja 2001.) Helsinkiin verrattuna logistiikan ja etenkin teollisuuden työpaikkojen osuus oli Vantaalla suurempi (molemmat Helsingissä noin 10 %). Kaupan ja majoituksen osuus Helsingissä (noin 17 %) jäi sekin Vantaan tasosta, mutta yhteiskunnallisten palveluitten osuus, yli kolmannes työpaikoista, ylitti selvästi Vantaan oman osuuden. Myös rahoitustoiminnassa Helsingin osuus oli korkeampi, yli neljännes työpaikoista. Työvoimaa tarkasteltaessa voidaan todeta, että helsinkiläiset työskentelivät vähemmän logistiikan (10 %) ja teollisuuden (11 %) sekä kaupan ja majoituksen (18 %) toimialoilla, mutta selvästi useammin yhteiskunnallisten palveluitten (35 %) parissa. Rahoitustoiminnan toimialalla työskentelevien osuus oli suunnilleen sama kuin Vantaallakin, eli noin viidennes työllisestä työvoimasta. (Helsingin tilastollinen vuosikirja 2001.) Vaikka Espoo ja Vantaa ovatkin väestömäärältään sekä asuinkunta- ja perherakenteeltaan hyvin samankaltaisia, niin naapurukset eroavat toisistaan selvästi työpaikkojen ja työvoiman toimialojen suhteen. Vuoden 1998 lopussa Espoon työpaikoista oli logistiikassa noin 5 %, teollisuudessa 17 %, kaupan ja majoituksen alalla 24 %, yhteiskunnallisissa palveluissa 26 % ja rahoitustoiminnassa 24 %. Logistiikan osuus työpaikoista Vantaalla oli siis selvästi suurempi kuin Espoossa. Teollisuuden ja yhteiskunnallisten palveluiden osuus oli taas liki pitäen sama, mutta kaupan ja majoituksen sekä rahoitustoiminnan osuus työpaikoista suurempi Espoossa. Espoon työllisestä työvoimasta työskenteli logistiikassa 7 %, teollisuudessa 14 %, kaupan ja majoituksen toimialalla 21 %, rahoituksessa 24 % ja yhteiskunnallisissa palveluissa 30 %. (Espoon tilastollinen vuosikirja 2000.) Karkeasti mitaten kolmen ensimmäisen toimialan osuus oli siis 4-5 prosenttia pienempi ja jälkimmäisten saman verran suurempi kuin Vantaalla. Tilastotietojen perusteella voidaan siis sanoa, että logistiikan sekä erityisesti teollisuuden merkitys on Vantaalle suurempi kuin Helsingille tai Espoolle. Vantaa näyttäisikin olevan muita pääkaupunkiseudun kuntia käyttääkseni hieman vanhentunutta termiä työväenluokkaisempi. Asia näyttää olevan näin myös vaalitulosten perusteella. Sosiaalidemokraatit ja vasemmisto ovat saaneet selvästi suuremman kannatuksen kuin Helsingissä, Espoosta puhumattakaan. Vantaalla myös asuu vähemmän opiskelijoita kuin Espoossa tai Helsingissä (Tilastokeskus 2002a). Työhön osallistuvuusaste onkin Vantaalla hieman korkeampi kuin Helsingissä tai Espoossa (Helsingin kaupungin tilastollinen vuosikirja 2001). Koko maan teollisuustyöntekijöiden osuus (20 %) kuitenkin selvästi korkeampi kuin Vantaalla. Logistiikan keskuksena Vantaata voidaan sen sijaan pitää koko maankin tasolla, sillä tämän toimialan työllisten osuus Suomessa oli noin 8 %, eli 3 prosenttiyksikköä pienempi kuin Vantaalla. (Tilastokeskus 2002b.) Vantaan kuuluminen yli 500 000 työpaikan pääkaupunkiseudun talousalueeseen näkyy myös, kun tarkastellaan vantaalaisten työmatkustamista. Hieman yli puolet Vantaan työvoimasta työskentelee 7
oman kuntansa ulkopuolella, etupäässä Helsingissä. Toisaalta Vantaalla työssäkäyvistä reilu viidennes tulee Helsingistä. Suunnilleen saman verran Vantaalle matkustaa töihin ihmisiä pääkaupunkiseudun ulkopuolelta, noin puolet heistä Helsingin seudulta 2. Vantaan työpaikkaomavaraisuus on kuitenkin jatkuvasti noussut ja vuoden 2000 alussa se oli jo 94 %. (Vantaan tilastollinen vuosikirja 2001.) Tiivistäen voidaan siis sanoa, että vantaalaiset ovat keskimäärin helsinkiläisiä ja espoolaisia heikommin koulutettuja ja ansaitsevat vähemmän. Vantaan väestö on ikärakenteeltaan lähellä espoolaisia, eli helsinkiläisiä nuorempaa. Lapsiperheiden osuus on Vantaalla suunnilleen yhtä suuri kuin Espoossakin, mutta selvästi korkeampi kuin Helsingissä. Vaikka yhteiskunnalliset palvelut ja rahoitustoiminta tarjoavatkin töitä noin puolelle Vantaan työllisestä työvoimasta, niin teollisuuden, logistiikan sekä kaupan ja majoituksen toimialojen merkitys vantaalaisten toimeentulolle on kuitenkin merkittävämpi kuin Espoossa tai Helsingissä. 3 Teoreettisista lähtökohdista ja segregaatiosta Käsillä oleva tutkimus kuuluu sosiaaliekologiseen traditioon, jonka taustalla on olettamus eri väestöryhmien kilpailutilanteesta, joka johtaa niiden eriytymiseen ja jäsentymiseen. Faktoriekologia, joka kuuluu sosiaaliekologiaan ja siitä edelleen kehittyneeseen kaupunkiekologiseen tutkimusperinteeseen, pyrkii tutkimaan väestöryhmien eriytymisen ulottuvuuksia tietyllä menetelmäjoukolla, faktorianalyysilla. (Siirilä, Rossi, Terho & Valle 1990.) Ilmosen (1997, 15-16.) mukaan kaupunkiekologiset selitykset soveltuvat kuitenkin heikommin tilanteisiin, jossa alueellinen eriytyminen johtuu myös poliittisesta päätöksenteosta ja suunnittelusta. Tästä huolimatta kaupunkiekologisilla teorioilla voidaan yhä väittää olevan selitysvoimaa, kuten esimerkiksi Mauryn (1997) ja Vaattovaaran (1998) tutkimukset ovat osoittaneet. Segregaation tieteellisen tutkimuksen voidaan katsoa alkaneen Yhdysvalloissa 1920-luvun alussa, jossa niin sanottu Chicagon koulukunta ryhtyi harjoittamaan uudentyyppistä, vahvasti sosiaaliekologis- ja empiirispainotteista kaupunkitutkimusta, johon kuului myös kaupunkien alueellisen eriytymisen tutkimus. Teoriaa korostavissa malleissa on usein päädytty tuloksiin, jossa kaupunki jakautuu enemmän tai vähemmän selväpiirteisiin vyöhykkeisiin tai sektoreihin. Sittemmin segregaatiotutkimusta on harjoitettu hyvinkin erilaisista lähtökohdista käsin (kts. esim. Ilmonen, Hirvonen, Knuuti, Korhonen, Lankinen 2000, Seppänen 2001). 2 Helsinki, Espoo, Vantaa, Kauniainen, Hyvinkää, Nurmijärvi, Vihti, Tuusula, Sipoo, Kirkkonummi, Kerava ja Järvenpää. 8
Viime vuosina segregaatiotutkimus on jälleen noussut pinnalle, vaikka kaupunkeja tai yleensäkin urbaania koskevassa keskustelussa segregaation merkitys on jo pitkään ollut keskeisellä sijalla (Musterd & Ostendorf, 1998a, 1). Yhtenä syynä alan tutkimuksen viime aikaiseen suosioon voidaan pitää aikaisemmin varsin monimutkaisten paikkatietojärjestelmien avautuminen muillekin kuin alan ammattilaisille, kun tutkijoiden käyttöön on tullut suhteellisen helppokäyttöisiä paikkatieto-ohjelmia. Nämä ohjelmat ovat mahdollistaneet segregaation karttakuvausten nopean ja tarkan käsittelyn. (ks. Vaattovaara 1998, 71.) Suomessakin on julkaistu laaja kirjo segregaatiota koskevia tutkimuksia. Tutkimusten lähestymistapa on ollut lähes poikkeuksetta empiirinen ja keskittynyt mittaamaan ihmisten välistä etäisyyttä jollakin mittarilla ja / tai alueella (ks. mm. Sweetser 1966, Lankinen 1990, 2001; Maury 1997, Vaattovaara 1998). Laadullista, esimerkiksi vuorovaikutukseen keskittyvää, kaupunkien segregaatiotutkimusta on Suomessa harjoitettu varsin vähän. Segregaation katsotaan yleensä liittyvän useanlaisiin negatiivisiin seikkoihin, kuten syrjäytymiskehityksen voimistumiseen tai erilaisten rikollisten alakulttuurien syntyyn. Alueellinen erilaisuus voi kuitenkin olla myös rikkaus, joka mahdollistaa erilaisten yhteisöjen, erityisesti vähemmistöjen, olemassaolon (Musterd & Ostendorf 1998, 11). Esimerkiksi erilaisten etnisten vähemmistöjen keskittymistä ei selitä pelkästään taloudellisten resurssien niukkuus (lue: keskittyminen alueille, joilla on kaupungin vuokra-asuntoja), vaan myös näiden ryhmien halu asua lähekkäin oman yhteisönsä jäsenten kanssa (ks. Liebkind 1988, 59). Boalia (1997, 95) seuraten segregaatio voidaan jakaa vapaaehtoiseen ja pakotettuun (involuntary) segregaatioon. Ensimmäisessä tapauksessa segregaatio on vaikutukseltaan yleensä myönteinen ilmiö, joskin liiallinen keskittyminen, puutteelliset resurssit (esimerkiksi työttömyys) sekä myös ympäröivän yhteiskunnan negatiiviset asenteet voivat luoda erilaisia lieveilmiöitä. Jälkimmäisessä tapauksessa segregaation taas katsotaan yleensä olevan kielteinen ilmiö, vaikka pakotettua segregaatiota voidaankin puolustaa puutteellisilla resursseilla (esimerkiksi kaupungin vuokra-asuntojen vähäisellä määrällä) sekä integraation edistämisellä ja syrjäytymisen keskittymisen ehkäisyllä. Ns. hyvä-osaisia ja huonoosaisia erottavatkin segregaatiotutkimuksen näkökulmasta paitsi taloudelliset resurssit niin myös se, että ensin mainitut ovat yleensä segregoituneet vapaaehtoisemmin kuin jälkimmäiset. Ainakin viimeaikaiset tutkimustulokset (Vaattovaara & Kortteinen 2001, 13) pääkaupunkiseudun alueellisesta eriytymisestä puoltavat tällaista katsantokantaa. Kärjistäen voisi siis tiivistää, että hyväosaiset asuvat missä haluavat, kun taas huono-osaiset asuvat siellä missä voivat. Segregaatiotutkimuksia kohtaan on toki esitetty kritiikkiäkin. Muun muassa Van Baeten (2001) on kiinnittänyt huomiota segregaatiotutkimuksen poliittisiin ja tiettyjä ihmisryhmiä leimaaviin metaforiin. Van Baetenin mukaan kaikki, mikä ei sovi suunnittelijoiden ja tutkijoiden käsitykseen normaalista 9
pyritään marginalisoimaan ja esittämään uhkana vallassa olevaa järjestystä vastaan (emt., 58). Useissa segregaatiotutkimuksissa esimerkiksi esitetään kritiikittömästi etnisten vähemmistöjen olemassaolon olevan jonkinlainen merkki alueen tai kaupunginosan deprivaatiosta. Näiden ryhmien poissaolon voisi kuitenkin yhtä hyvin tulkita kulttuurilliseksi köyhyydeksi, joka vähentää elämänlaatua (Van Baeten, 2001, 60). 4 Tutkimuksen aineistot sekä analyysi- ja kuvausmenetelmät Käsillä olevan tutkimuksen ensisijaisena kohteena on Vantaan väestö, joka on pyritty etupäässä demografisten muuttujien avulla ryhmittelemään alueellisesti. Alueellisilla jaoilla on siis tässä mielessä vain instrumentaalinen rooli; niiden tehtävänä on kuvata eri tyyppisten ihmisryhmien sijoittumista Vantaalla. Tästä näkökulmasta käsin alueiden väliset erot johtuvat niiden erilaisesta väestöpohjasta. Tavoitteena on Vantaan alueellisen eriytymisen kuvaaminen. Käytetyistä menetelmistä johtuen voidaan kuitenkin sanoa, että tutkimuksella on myös eksploratiivisia (uutta tietoa luotaavia) tavoitteita. Tutkimuksen aineisto on muodostettu pääasiassa Tilastokeskuksen tilastoista ja Vantaan rakennusvalvonnan rekistereistä (tutkimusaineisto kaupunginosittain esitetään liitteessä 1., jossa aineisto on tilastomuodossa). Näitä hyväksi käyttäen muodostettiin noin 20 kaupunkitasoista indikaattoria, joista lopulliseen analyysiin valittiin seuraavat 14: - valtionveronalaiset tulot tulonsaajaa kohden (mk) - työttömien osuus työvoimasta (%) - yksinasuvien osuus asuntokunnista (%) - 0-6 v. osuus väestöstä (%) - 7-12 -v. osuus väestöstä (%) - yli 75 v. osuus väestöstä (%) - yksinhuoltajien osuus väestöstä (%) - ulkomaalaistaustaisten osuus väestöstä (%) - asumisväljyys (m²) - omistusasuntojen osuus asuntokannasta (%) - kaupungin vuokra-asukkaiden osuus asukkaista - kerrostalojen osuus asuntokannasta (%) - enintään perusasteen suorittaneet (%) - toimeentuloasiakkaiden osuus väestöstä (%) Tiedot koskevat tilannetta 1.1.2000, lukuun ottamatta kerrostalo-, arava-, omistus- ja vuokra-asuntojen osuutta asuntokannasta sekä kaupungin vuokra-asukkaiden osuutta kaupunginosan asukkaista. Nämä tiedot ovat vuoden 2000 lopusta. Analyysissa ovat mukana ainoastaan ne kaupunginosat, joiden väestö ylittää 250 henkeä. Väestömäärältään pienempien kaupunginosien kohdalla on nimittäin uhkana, että muutama voimakkaasti keskiarvosta poikkeava havainto, esimerkiksi muutama poikkeuksellisen varakas perhe, 10
muuttaa koko kaupunginosasta, ja siten myös segregaatiosta, saatavan käsityksen. Loppujen lopuksi Vantaan 61 hallinnollisen kaupunginosan joukosta karsiutui kahdeksan. Analyysissa on siis mukana 53 kaupunginosaa. Rekisteriaineiston analyysi eteni pääpiirteittäin niin, että aineistolle suoritettiin ensin faktorianalyysi. Tulosten perusteella päädyttiin kolmen faktorin, siis eriytymisen ulottuvuuden, ratkaisuun. Tämän jälkeen kaupunginosien saamien faktoripistekeskiarvojen mukaan ryhmittelyanalyysilla muodostettiin alueryhmiä jokaisen faktorin kohdalla erikseen ja tulokset sijoitettiin kartalle. Viimeisessä vaiheessa faktorianalyysin tulokset ryhmiteltiin kartalle kaikkien kolmen faktorin perusteella. Esittelen seuraavassa edellä mainitut menetelmät lyhyesti. Huomautettakoon kuitenkin, että tutkimuksen tulosten ymmärtäminen yleisellä tasolla on mahdollista ilman menetelmiin tutustumista. Vain tuloksista kiinnostuneita kehotankin siirtymään suoraan seuraavaan lukuun. 4.1 Faktorianalyysi monesta muuttujasta muuttujaryhmiin Faktorianalyysi on yleisnimitys ryhmälle tekniikoita, joiden perustan loi C. Spearman (1904) 1900 luvun alussa älykkyyden mittaamiseen. Menetelmälle löytyy runsaasti sovellusmahdollisuuksia ja sitä onkin käytetty laajasti muun muassa sosiaalitieteissä. Yksinkertaisesti ilmaistuna faktorianalyysin tavoitteena on tiivistää laaja muuttujajoukko vähäisemmäksi määräksi faktoreita. Faktorien voidaan ehkä parhaiten ymmärtää olevan eräänlaisia hypoteettisia piileviä muuttujia, jotka selittävät joidenkin alkuperäisten muuttujien yhteisvaihtelua. Suhteellisen helposti ymmärrettävä esimerkki on vaikkapa kysymyslomakevastausten tiivistäminen muutamaksi faktoriksi. Oletetaan, että kysymyslomakkeessa on esitetty muun muassa väittämiä, kuten ihmiset nauravat minulle selkäni takana ja minusta tuntuu usein, että minua seurataan. Jos todetaan, että ihmiset, jotka vastaavat myönteisesti ensimmäiseen väittämään, vastaavat yleensä myönteisesti myös jälkimmäiseen, niin tällöin voidaan olettaa, että nämä kaksi kysymystä jotenkin liittyvät toisiinsa. Molempien kysymysten (muuttujien) takana voidaan siis katsoa olevan jokin piilevä muuttuja (faktori), tässä tapauksessa vainoharhaisuus (tai se, että vastaajia todella vainotaan!). Tuloksia tulkittaessa täytyy muistaa, että faktorianalyysi ei osoita kausaalisuhteita, vaan ilmiöiden välisiä yhteyksiä. Faktorianalyysin avulla ei myöskään saada asuinalueiden välisten erojen kokoa koskevia tuloksia, koska faktoreita syntyy varsin pienilläkin eroilla. (Maury 1997, 57-58.) Kuten muutkaan tutkimusmenetelmät, faktorianalyysikaan ei siis ymmärrä miksi tietyt asiat tavalla tai toisella liittyvät yhteen. Tulosten merkittävyyden tulkinta jää aina tutkijan vastuulle. 11
Tutkijan vastuu korostuu myös siksi, että faktorianalyysi on hyvin pitkälle käyttäjänsä menetelmä. Tutkijan valitsemat muuttujat vaikuttavat nimittäin ratkaisevasti siihen minkälaisia faktoreita saadaan. Omat valintani pohjaavat pitkälle Mauryn (1997) ja Vaattovaaran (1998) aikaisempiin tutkimuksiin sekä kokeiluihin erityyppisillä muuttujajoukoilla. Kokeilujen perusteella voin todeta, että useimpien mallien tuloksena muodostui lähestulkoon samanlaisia faktoreita. Niin aikaisempien tutkimusten kuin omien analyysieni pohjalta eriytymisen ulottuvuudet vaikuttaisivat siis varsin samankaltaisilta. Sosiaalitieteissä faktorianalyysin aineistona käytetään tavallisesti aggregaattitason aineistoa, eli esimerkiksi kaupunginosaa koskevia tunnuslukuja. Tulosten tulkinnat pohjautuvat kuitenkin yksilötason tietoihin. Läheskään kaikki tutkijat eivät silti ole nähneet tätä ongelmaa kovinkaan merkittävänä. (ks. Siirilä, Rossi, Terho & Valle 1990, 27; Maury 1997, 58). Segregaatiota olisi tietysti voitu tutkia muillakin menetelmillä. Empiirisistä menetelmistä voidaan mainita esimerkiksi dissimilareetti -indeksi (dissimilarity index) ja gini-kerroin. Tavallista on myös yksinkertaisesti kuvata alueiden välisiä eroja muutamalla, esimerkiksi huono-osaisuuteen liittyvällä, indikaattorilla, kuten työttömyysasteella ja tulotasolla. Tässä tutkimuksessa faktorianalyysia on käytetty lähinnä kolmesta syystä. Ensimmäinen, ja ehdottomasti tärkein syy oli se, että alueellista eriytymistä Vantaalla ei ole aikaisemmin tutkittu faktorianalyysilla (mikäli koko pääkaupunkiseutua koskevia tutkimuksia ei lasketa mukaan). Analyysilla voitiin siis tuottaa uudentyyppistä tietoa Vantaan alueellisesta rakenteesta. Toinen tärkeä syy on se, että faktorianalyysia on viime vuosina laajalti käytetty segregaation tutkimiseen ja saadut tulokset ovat osoittautuneet varsin käyttökelpoisiksi kaupunkien alueellisen erilaistumisen kuvauksessa. Esimerkkeinä minulle ovat toimineet varsinkin Mari Vaattovaaran (1998) ja Jon Mauryn (1997) pääkaupunkiseudun alueellista erilaistumista koskevat tutkimukset (ks. myös Lankinen 1990, 1999, 2001; Kortteinen, Lankinen & Vaattovaara 1999; Kortteinen, Tuominen & Vaattovaara 2001). Viimeinen syy faktorianalyysin käyttöön tässä tutkimuksessa liittyy edelliseen, eli aikaisempien tutkimusten olemassaoloon, joka puolestaan mahdollistaa tulosten vertailun. Tutkimusten tulokset ovat silti pakostakin hieman erilaisia, koska käytetyt tiedot ovat edellä mainittuja tutkimuksia tuoreempia ja niin analysoitavat muuttujat kuin käytetty aluetaso ovat osittain erilaisia. Analyysi suoritettiin SAS-tilasto-ohjelmalla. Käytetty tekniikka oli pienimmän neliösumman menetelmä, jonka avulla muodostetut faktorit rotatoitiin käyttäen varimax-rotatointia. Muitakin tekniikoita ja rotatointeja (mm. suurimman uskottavuuden menetelmä ja promax) kokeiltiin, mutta loppujen lopuksi ensin mainittu tekniikka osoittautui tulkinnan ja jatko-analyysien kannalta parhaaksi. 12
Faktorien määrän päättäminen on harvoin yksiselitteinen asia ja vaatii tavallisesti sekä empiirisiä että tulkinnallisia kriteereitä (Kline 1994, 6; University of Texas 1995, 4). Empiirisinä kriteereinä tässä tutkimuksessa käytettiin ns. Kaiser Guttmannin sääntöä (faktorin ominaisarvo suurempi kuin yksi), faktorien selitysarvoa (mukaan otetaan faktorit, jotka selittävät yli 5 % muuttujien yhteisvaihtelusta) sekä ns. kyynärvarsi- sääntöä. 4.2 Klusterianalyysi Klusteri-, eli ryhmittelyanalyysin tarkoituksena on muodostaa ryhmiä, joiden jäsenet (tässä tapauksessa siis kaupunginosat) ovat keskenään mahdollisimman samankaltaisia, mutta silti erilaisia muihin ryhmiin verrattuna. Kuten faktorianalyysinkin tapauksessa, ryhmittelyanalyysi on yleisnimitys joukolle analyysitekniikoita. Tässä tutkimuksessa on käytetty hierarkkista ryhmittelymenetelmää, joka ei salli yhden ryhmän jäsenten kuulua myös toiseen ryhmään. Käyttämäni tekniikka (SAS Proc Fastclus) käyttää erottelukriteereinä faktoripistemääriä ja niiden keskihajontaa. 4.3 Paikkatietojärjestelmät Edellä kuvailtujen vaiheiden jälkeen klusterianalyysin tuottamat alueryhmistä luotiin teemakarttoja MapInfo ohjelman avulla. Tutkimuksen alueyksikkönä on käytetty Vantaan hallinnollisia kaupunginosia. Kaupunginosien valintaa alueyksiköksi voidaan kuitenkin kritisoida ainakin kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin on selvää, että kaupunginosien sisällä on alueellisia eroja, jotka jäävät piiloon kaupunginosatasoisessa tarkastelussa. Esimerkkinä voidaan kuvitella alue, jolla puolet asuntokannasta on kaupungin vuokra-kerrostaloasuntoja ja puolet pientalo-omistusasuntoja. Alue olisi segregoitunut, mikäli nämä ryhmät sijaitsisivat eri puolilla kaupunginosaa. Kaupunginosan keskiarvo ei kuitenkaan tavoittaisi tätä todellisuutta. Toiseksi kaupunginosatasoisen tarkastelun tekee ongelmalliseksi alueyksikköjen erilainen koko. Tilastollinen vertailu vaikeutuu, kun mitattavat yksiköt ovat eri kokoisia. Ratkaisuksi edellä kuvattuihin ongelmiin on ehdotettu muun muassa kooltaan pienten ja yhdenmukaisten tilastoruutujen käyttöä (ks. Vaattovaara, 1998, 57-61). Pienimmän tavallisesti käytetyn tason, 250 * 250 metrin ruudutkin ovat toisaalta varsin isoja ja yhden ruudun sisään voi yhä sisältyä hyvinkin erilaisia taloja ja asukkaita. Aluekokoa voidaan tietysti pienentää, mutta varsinkin 13
harvempaan asutuilla alueilla ongelmaksi nousee yksilönsuoja. Ekologiselta harhalta (aggregaattitason tietojen yleistäminen yksilötasolle) ei siis voida välttyä ruutuaineistonkaan kohdalla. Kaupunkiosatasoinen tarkastelutapa mahdollistaa karttojen luomisen suhteellisen nopeasti ja yksinkertaisesti verrattuna ruututasoon. Toinen etu on se, että kaupunginosan keskiarvosta poikkeavat ruudut eivät pääse aiheuttamaan virheellisiä yleistyksiä kaupunginosan luonteesta. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa suurehko alue, jonka tiedetään kuuluvan tiettyyn kaupunginosaan ja jonka sisällä on muutama negatiivisesti määritelty ruutu. Vaarana on, että visuaalisen tarkastelun perusteella ruutujen sisältämä informaatio yleistetään koskemaan koko kaupunginosaa. Kaupunginosatasoista tarkastelua voi toisaalta kritisoida lähes samoilla perusteilla. Yksinkertaisesti ilmaistuna kyse on kahden eri päättelytavan erosta. Ruututarkastelu voi helposti johtaa virheelliseen induktiiviseen päättelyyn (yksityisestä yleiseen), kun taas kaupunginosatasoinen tarkastelu on alttiimpi deduktiivisen (yleisestä yksityiseen) yleistyksen aiheuttamille virheille. Myönnettäköön, että ruututarkastelu on tarkempi tapa kuvata alueellista eriytymistä. Suunnittelun tukena kaupunginosatasoinen tarkastelu on kuitenkin usein täysin riittävä. 5 Alueellinen eriytyminen Vantaalla 5.1 Faktorianalyysin tulokset Empiiristen kriteereiden ja tulkinnan perusteella päädyin kolmen faktorin ratkaisuun. Nämä kolme faktoria selittävät yhteensä 89 % muuttujien yhteisvaihtelusta (taulu 1). Taulu 1. Faktoreiden ominaisarvot ja selitysaste Faktori Ominaisarvo Selitysosuus Kumulatiivinen (%) 1 5.19 37% 37% 2 3.65 26% 63% 3 2.27 16% 89% Taulussa 2 voimme nähdä jokaisen muuttujan saamat faktorilataukset ja kommunaliteetin. Kommunaliteetti ilmaisee kuinka paljon faktorit yhteensä selittävät muuttujan varianssista (Cody & Smith 1997, 257). Faktorilataus on puolestaan muuttujan korrelaatio faktorin kanssa. Toisin sanoen, mitä korkeamman latauksen muuttuja saa sitä tärkeämpi tämä muuttuja on faktoria tulkittaessa. Mikäli muuttuja ei lataudu merkitsevästi (raja-arvona pidetään tavallisesti ± 0.3:n ylittäviä arvoja) yhdellekään 14
faktorille, niin muuttujan ottamista mukaan analyysiin tulisi harkita uudelleen. (University of Texas 1995, 8.) Faktorilatausten perusteella voidaan luokitella kolme alueellisen erilaistumisen ulottuvuutta, joita käytetään hyväksi ryhmittelyanalyysissa. Taulu 2. Muuttujien faktorilataukset ja Faktori 1 Faktori 2 Faktori 3 Kommunaliteetti kommunaliteetti Toimeentuloasiakkaiden osuus 90 28-23 95% Työttömien osuus 86 29-13 83% Ulkomaalaistaustaisten osuus 80 37-27 85% Yksinhuoltajien osuus 76 21-16 65% Kaupungin vuokra-asukkaiden osuus 72 9-51 79% Vain perusasteen suorittaneiden osuus 66-44 40 79% Omistusasuntojen osuus -58-57 32 76% Valtionveronal. tulot tulonsaajaa kohti -82-27 3 75% Kerrostaloasuntojen osuus 40 89 1 95% Yksinasuvien osuus 36 88 21 94% Asukkaiden määrä 17 66-7 47% 7-12 vuotiaiden osuus -6-74 -21 59% +75 vuotiaiden osuus -4 19 73 58% Asumisväljyys -32-30 67 65% 0-6 vuotiaiden osuus 18-20 -71 57% Ensimmäinen faktori, joka siis selittää 37 % muuttujien yhteisvaihtelusta, saa korkeita positiivisia latauksia muuttujien kanssa, joiden yleensä katsotaan lisäävän yksilön riippuvuutta yhteiskunnan tuesta. Korkeimmat lataukset liittyvät toimeentulotuen saajien ja työttömien osuuksiin. Faktori saa myös varsin voimakkaat negatiiviset lataukset tulotason ja omistusasuntojen osuuden kohdalla. Faktori voidaankin nimetä puutteellisten resurssien faktoriksi, koska sille latautuvat muuttujat yleensä liittyvät yhteiskunnallisiin tukitoimiin. Syrjäytymisen tai huono-osaisuuden faktorista ei ole syytä puhua ellei halua tehdä virheellisiä yleistyksiä ja leimata esimerkiksi yksinhuoltajia huono-osaisiksi. Faktorille antamaani nimitystä ja tulkintaa voidaan arvostella ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin myös kahdelta muulta faktorilta löytyy positiivisesti latautuneita muuttujia, jotka liittyvät tulonsiirtoihin. Esimerkiksi omistusasumiseen liittyy huomattavia yhteiskunnallisia tukitoimia verovähennysten muodossa. Toisekseen ensimmäiselle faktorille latautuu voimakkaan positiivisesti muuttujia, jotka eivät sinänsä liity tulonsiirtoihin. Esimerkiksi ulkomaalaistaustaisuus ei ole välttämättä yhteydessä tukitoimiin, vaikka tilastollinen yhteys olisikin olemassa. Tästä huolimatta määritelmä tuntuu oikealta eikä mielestäni leimaa korkean faktoripistemäärän saaneita alueita siinä määrin kuin esimerkiksi nimitys deprivaatio, joka on turhan moniselitteinen. Alueellisen tarkastelun yhteydessä on lisäksi muistettava, että läheskään kaikki faktorille korkeasti latautuneet muuttujat eivät koske jokaista korkean faktoripistemäärän saaneen alueen asukasta. Toisin sanoen, myös puutteellisten resurssien alueilla asuu paljon hyvin toimeentulevia omistusasukkaita. 15
Ensimmäisen faktorin alueellista jakautumista tarkastellessa (kartta 1.) huomataan, että korkean faktoripistemäärän, eli ruskeat, alueet sijaitsevat yhtä lukuun ottamatta Vantaan itäisellä puolella. Nämä kaupunginosat eivät kuitenkaan sijoitu yhteen sumppuun. Niiden vieressä on lisäksi useampi sininen, matalia faktoripistemääriä saanut, kuin ruskea alue. Huomionarvoista on myös se, että korkean faktoripistemäärän saaneita alueita on vain seitsemän viidestäkymmenestäkolmesta. Tulokset ovat joka tapauksessa samansuuntaisia, kuin mitä aiemmissa pääkaupunkiseudun alueellista erilaistumista tarkastelleissa tutkimuksissa on saatu (ks. esim. Vaattovaara 1998, Maury 1997). Toinen faktori (kartta 2.) latautuu positiivisesti erityisesti yksinasuvien ja kerrostaloasuntojen osuuden kanssa. Muita faktorille merkitsevästi positiivisesti latautuvia muuttujia ovat asukkaiden lukumäärä ja ulkomaalaistaustaisten osuus. Merkitsevän negatiivisesti latautuvia muuttujia ovat taas vain perusasteen suorittaneiden ja 7-12 -vuotiaiden osuus. Urbaanisuus on sopiva määrite faktorille ja saa vahvistuksen muun muassa aikaisemmin mainitusta Mauryn (1997, 65) tutkimuksesta (kts. myös Vaattovaara 1998). Ryhmittelyanalyysin tuloksena syntyivät Itä ja Länsi-Vantaan urbaanit vyöhykkeet sekä muutama näistä vyöhykkeistä hieman sivussa sijaitseva kaupunginosa. Urbaaneita vyöhykkeitä leimaa edellä mainittujen muuttujien lisäksi läheinen sijainti pääliikennetieväyliin tai junarataan. 16
On muistettava, että urbaanisuudella viitataan tässä lähinnä empiirisiin kriteereihin, kuten yksinasuvien osuuteen. Laadullisen kaupunkitutkimuksen näkökulmasta kaikki korkean faktorilatauksen saaneet alueet eivät välttämättä näyttäydy erityisen urbaaneina. Tätä kysymystä ei ole mahdollista käsitellä yksityiskohtaisesti tässä yhteydessä, mutta väittäisin kuitenkin, että pääkaupunkiseudulla on muitakin urbaaneja paikkoja kuin Helsingin kantakaupunki. Kolmannen faktorin (kartta 3.) tulkinta on jo huomattavasti vaikeampi tehtävä. Aikaisempiin tutkimuksiin (Maury 1997, 70; Vaattovaara 1998, ) nojaten kolmas faktori saa nimen vanhemmat sukupolvet. Faktorille latautuivat positiivisesti erityisesti asumisväljyys ja yli 75-vuotiaiden osuus väestöstä. Huomionarvoinen on myös omistusasumisen positiivinen lataus. Negatiivisia latauksia saivat etupäässä tarhaikäisten lasten ja kaupungin vuokra-asukkaiden osuus väestöstä. Kyseessä on siis faktori, joka ilmentää elämänvaihetta, jossa lapset ovat jo hieman vanhempia tai muuttaneet pois kotoa. Asuntolainan ottamisesta on luultavasti kauemmin aikaa kuin mitä sen maksamiseen enää kuluu. Vakavaraisuus ja keski-ikäisyys ovat määreitä, jotka istuvat hyvin tälle faktorille. Kartalla korkeita faktorilatauksia saaneet ruskeat alueet sijaitsevat etupäässä Länsi-Vantaalla. 17
5.2 Viisi alueryhmää Eri mallien vertailun jälkeen päädyttiin viiden klusterin ratkaisuun (kartta 4.). Klusterit ovat tässä tapauksessa alueryhmiä, jotka jakavat keskenään tiettyjä, faktoreiden määräämiä piirteitä. Faktorit voi puolestaan ymmärtää muuttujiksi, jotka tiivistävät alkuperäisten muuttujien sisältämän informaation. Käytetyn ryhmittelytekniikan vuoksi kukin kaupunginosa voi kuulua vain yhteen alueryhmään. On muistettava, että kyse on mallinnuksesta, jonka tarkoituksena on yksinkertaistaa todellisuutta selkeyden lisäämiseksi. Taulussa 3. näkyvät keskeisimmät faktoreiden saamat tunnusluvut klustereille. Muistutettakoon vielä, että analyysissa käytetty tilastotieto löytyy liitteestä 1. Taulu 3. Klusterien keskeiset tunnusluvut N Keskiarvo Keskihajonta Minimi Maksimi Klusteri 1 Faktori1 24-0.40 0.60-1.34 0.91 Faktori2 24-0.61 0.39-1.29 0.27 Faktori3 24-0.43 0.61-1.57 0.62 Klusteri 2 Faktori1 12-0.15 0.72-1.07 1.31 Faktori2 12 1.29 0.42 0.70 1.96 Faktori3 12 0.65 0.39 0.20 1.33 Klusteri 3 Faktori1 4-0.34 0.98-1.49 0.62 18
Faktori2 4 1.21 0.44 0.65 1.64 Faktori3 4-1.26 0.48-1.77-0.61 Klusteri 4 Faktori1 7 0.02 0.19-0.19 0.30 Faktori2 7-0.98 0.29-1.24-0.55 Faktori3 7 1.50 0.53 0.88 2.47 Klusteri 5 Faktori1 6 2.10 0.65 1.34 3.20 Faktori2 6 0.22 0.62-0.99 0.66 Faktori3 6-0.49 0.48-1.22-0.02 Ensimmäinen klusteri on levittäytynyt ympäri Vantaata ja on myös selvästi yleisin alueryhmä. Kaksikymmentäneljä, eli lähes puolet analyysin viidestäkymmenestäkolmesta kaupunginosasta kuuluu tähän ryhmään. Jokaisen faktorin keskiarvot ovat lievästi miinusmerkkisiä. Urbaanisuus -faktori saa kuitenkin negatiivisemman arvon, kuin ensimmäinen tai kolmas faktori. Toisen faktorin keskihajonta alueryhmälle on myös suhteellisen matala, eli siihen kuuluvat kaupunginosat eroavat varsin vähän urbaanisuusasteensa suhteen. Kerrostaloasuntojen osuus asuntokannasta jääkin alueryhmän kaupunginosissa korkeimmillaankin noin neljännekseen, kun se Vantaalla on hieman yli 60 %. Mikään faktori ei kuitenkaan leimaa tätä alueryhmää erityisen vahvasti. Alueryhmää voidaankin pitää eräänlaisena keskivertotapauksena. Tilastojen perusteella vaikuttaisi siltä, että kolmannen faktorin miinusmerkkisyys selittyy ennen kaikkea lasten suhteellisen suurella määrällä, sillä yhtä kaupunginosaa lukuun ottamatta omistusasuntojen osuus alueryhmässä on varsin korkea. Tulotasoltaan suurin osa kaupunginosista on lähellä kaupungin keskiarvoa. Analyysin ja tilastojen valossa klusteri saa nimityksen keskiluokkaisten lapsiperheiden haja-asutus- ja pientaloalueet. Klusteriin kuuluvissa kaupunginosissa oli vuoden 2000 alussa 50 155 asukasta, eli 28.4 % Vantaan väestöstä. Urbaani keskiluokka on sopiva nimi toiselle klusterille, jolle kolmas sekä erityisesti toinen faktori latautuvat positiivisesti. Ryhmään kuuluu 12 aluetta, joista viisi Länsi-Vantaalla. 74 069:lla asukkaallaan sen osuus Vantaan väestöstä on 42 %. Alueryhmän kaupunginosille on ominaista korkea kerrostaloasuntojen, yli 75 -vuotiaiden ja yksinasuvien osuus sekä suhteellisen korkea omistusasuntojen osuus ja asumisväljyys. Lapsia, erityisesti ala-asteikäisiä kaupunginosissa on keskimääräistä vähemmän. Ensimmäinen faktori on lievästi miinusmerkkinen, joten työttömien tai toimeentulotuen asiakkaiden osuudet jäävät suhteellisen mataliksi. Faktorin keskihajonta on kuitenkin varsin korkea, joka johtuu ennen kaikkea yhdestä, hieman heikommin menestyvästä alueesta. Klusterin kaupunginosat ovat keskittyneet Vantaan eteläisempiin osiin junaradan läheisyyteen. 19
Kolmannen alueryhmän neljä kaupunginosaa muistuttavat urbaania keskiluokkaa ensimmäisen ja toisen faktorin keskiarvon perusteella. Kolmas, vanhemmat sukupolvet -faktori saa kuitenkin selkeästi negatiivisemman keskiarvon, joka selittyy korkealla pienten lasten osuudella sekä matalalla asumisväljyydellä ja vanhusväestön osuudella. Myös omistusasuntojen osuus on varsin matala. Yhtä kaupunginosaa lukuun ottamatta kerrostaloasuntojen ja yksinasuvien osuus on korkea tässä alueryhmässä. Ensimmäisen faktorin korkea keskihajonta kertoo, että alueryhmään kuuluu hieman eri tavalla menestyviä alueita. Tulotason ja esimerkiksi toimeentulotuen asiakkaiden osuuden suhteen kaupunginosat eroavat toisistaan verrattain paljon. Puutteellisten resurssien faktori ei siis sovi tämän alueryhmän yhdistäväksi tekijäksi. Ensimmäisestä alueryhmästä nämä kaupunginosat erottuvat siis ennen kaikkea matalammalla omistusasuntojen ja vanhusväestön osuudella. Klusteri saa nimen vuokralla asuvat nuoret lapsiperheet. Varsin odotetusti näitä kaupunginosia yhdistää myös varsin vilkas rakentaminen 1990-luvun aikana. Kolmannen ryhmän kaupunginosat sijoittuvat hajalleen itälänsi-akselille Kehä III:n läheisyyteen. Vuoden 2000 alussa niissä asui yhteensä 15 203 asukasta, eli 8.6 % vantaalaisista. Neljännen klusterin kaupunginosat ovat sijaitsevat hajallaan eri puolilla Vantaata. Yhteistä niiden maantieteelliselle sijoittumiselle lienee lähinnä vain se, että ne eivät sijaitse lähellä väestökeskittymiä tai junaratojen varrella. Kolmas faktori leimaa vahvasti tämän ryhmän alueita. Toisen faktorin 20
keskiarvo on miinusmerkkinen ja ensimmäisenkin vain lievästi positiivinen. Alueryhmä ei siis ole urbaani tai sen väestö yleisesti ottaen kärsi puutteellisista resursseista. Alueryhmää määrittävät kerrostaloasuntojen olematon tai vähintäänkin pieni osuus, keski-iältään hieman vanhempi väestö (ja siten myös keskimääräisesti vähemmän koulutettu), omistusasuminen ja pienten lasten vähäinen osuus. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta myös korkea asumisväljyys liittyy klusterin kaupunginosiin. Tulotasoltaan suurin osa kaupunginosista jää sen sijaan alle Vantaan keskiarvon. Klusteri saa nimen vanhemman väestön haja-asutus- ja pientaloalueet. Alueryhmän seitsemän kaupunginosan asukkaiden määrä, 3 977, muodostaa ainoastaan 2.3 % Vantaan väestöstä. Viimeisessä, eli viidennessä klusterissa asuu 29 024 asukasta, eli 16.5 % vantaalaisista. Kaupunginosia on kuitenkin vain seitsemän. Kaupunginosat ovat vuokra-asuntovaltaisia (omistusasuntojen osuus on toisin sanoen matala. Asumisoikeusasuntojen osuus on olematon tai pieni) ja niillä asuu keskimääräisesti enemmän ulkomaalaistaustaisia sekä työttömiä ja pitkäaikaistyöttömiä. Toimeentulotukiasiakkaiden ja kaupungin vuokra-asukkaiden osuudet ovat nekin korkeat. Muita tämän klusterin alueisiin liittyviä ominaisuuksia ovat matala tulo- ja koulutustaso, matala asumisväljyys sekä lasten, erityisesti 0-6 -vuotiaiden lasten korkea osuus. Klusteri liittyy siis selvästi puutteellisten resurssien faktoriin. Klusterin yhteys urbaanisuuteen on heikompi, mutta silti positiivinen. Taulusta 3 näemme kuitenkin, että urbaanisuus-faktorin keskihajonta kyseiselle klusterille on suhteellisen korkea. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki klusterin alueet eivät ole pitkälle urbanisoituneita. Kerrostaloasuntojen osuus on silti kaikilla tämän ryhmän alueilla yli puolet asuntokannasta. Yksinasuvienkin osuus ylittää kaupungin keskiarvon yhtä kaupunginosaa lukuun ottamatta. Kolmas faktori on odotetusti miinusmerkkinen. Nimitän klusteria puutteellisten resurssien kerrostaloalueiksi. Klusteriin kuuluvat alueet sijaitsevat suhteellisen hajallaan eri puolilla Itä- ja Koillis-Vantaata. Muistutettakoon vielä, että valtaosa puutteellisten resurssien kerrostaloalueillakin asuvista huolehtii omasta toimentulostaan eikä ole millään muotoa syrjäytynyt. Vaikka alueen työvoimasta olisi 15 % työttömiä, tarkoittaa se myös sitä, että 85 % käy töissä. Alhainen tulotaso tai kaupungin vuokra-asunnossa hieman ahtaammin asuminen eivät sinällään tee kenestäkään huonoosaista tai syrjäytynyttä. Vasta useamman tekijän kasautuminen sekä jonkin muotoinen elämänhallinnan menettäminen aiheuttaa syrjäytymistä. Tämän tutkimuksen perusteella ei ole syytä puhua syrjäytyneistä tai slummiutuneista kaupunginosista Vantaalla. 21
6 JOHTOPÄÄTÖKSET Edellä on keskitytty ennen kaikkea Vantaan alueellisen eriytymisen kuvaukseen. Tämän tutkimuksen perusteella en siis voi esittää kattavia johtopäätöksiä alueellisen tasa-arvon tasosta tai siihen johtaneista syistä. Helsingin seudun ja pääkaupunkiseudun alueellisen eriytymisen tilasta on kuitenkin viime vuosina julkaistu lukuisia tutkimuksia, joiden perusteella on mahdollista tarjota joitakin arvioita myös Vantaan alueellisesta eriytymisestä. Matti Kortteinen esitti Vantaan kaupungin valtuustosalissa 10.1.2002 pitämässään luennossa Helsingin seudun olevan kansainvälisesti vertaillen sosiaalisesti tasapainoinen alue (Kortteinen 2002). Jos Helsingin seutu on kansainvälisesti verrattuna sosiaalisesti tasapainoinen kaupunkialue, niin tutkimustulosten perusteella sitä on myös tähän seutuun kuuluva Vantaa. Esimerkiksi Rusasen, Colpaertin, Muilun ja Naukkarisen (1999a) selvitys, jossa tutkittiin Suomen kymmenen suurimman kaupungin sisäisiä tuloeroja, osoitti Vantaan (Gini-kertoimella mitattuna) alueellisesti erittäin tasaiseksi. Samojen tekijöiden tutkimus (1999b, 12) huono-osaisuuden pesäkkeistä tukee kuvaa Vantaasta sosiaalisesti tasa-arvoisena kaupunkina. Myös Mari Vaattovaaran ja Pekka Vuoren (2002) hiljattain julkaistu tutkimus tukee tätä kuvaa. Edellä mainitut tulokset koskevat ennen kaikkea eriytymistä tulotason mukaan. Niin arkijärjen kuin aikaisempien tutkimusten perusteella on tosin selvää, että tulotaso on yhteydessä esimerkiksi koulutusasteeseen, vaikka muun muassa Vaattovaara (1998; 1999, 34) on osoittanut koulutuksen jäsentyvän pääkaupunkiseudulla ainakin jossakin määrin eri ulottuvuudelle kuin tulotaso. Lankisen (2001, 34) mukaan Vantaalta kuitenkin puuttuvat korkeasti koulutettujen alueelliset keskittymät. Mikäli lähtökohtana pidetään sitä, että Vantaa on sosio-ekonomisen rakenteensa puolesta alueellisesti tasapainoinen kaupunki, niin mikä tai mitkä tekijät sitten selittävät tätä tasaisuutta? Tilastovertailut Helsinkiin ja Espooseen osoittavat selvästi sen mikä on yleisestikin tiedossa; tuloerot Vantaalla ovat muuta pääkaupunkiseutua pienemmät (Vaattovaara & Vuori, 2002, 13). Vantaalta puuttuvat lisäksi Kuusisaaren tai Westendin tapaiset kaupunginosat, joiden väestö koostuu lähes yksinomaan korkeasti koulutetuista ja varakkaista ihmisistä. Tähän kehitykseen johtaneet syyt ovat kuitenkin moninaiset eikä niihin ole mahdollista vastata kattavasti tämän tutkimuksen puitteissa. Yksi keskeisiä kysymyksiä on joka tapauksessa se missä määrin alueellinen eriytyminen on johtunut alueiden kohoamisesta tai laskusta tai molemmista. Tutkimustulosten perusteella kysymys näyttää olevan molemmista tekijöistä. Ensinnäkin taloudellinen kasvu on rikastuttanut joitakin väestön osia ja tätä myötä luonut alueellisia eroja. Toisekseen lama jätti jälkeensä pysyväisluonteista syrjäytyneisyyttä, joka on keskittynyt aikaisempaa vahvemmin. Suhteellisten erojen kasvulla näyttäisi kuitenkin olleen suurempi 22