Satakunnan maakuntakaava Valmisteluvaihe 2007 4. Vesi- ja maa-ainesvarojen kestävä käyttö Turvetuotanto Satakunnassa (luonnos) Satakuntaliitto: Jyrki Liimatainen Lounais-Suomen ympäristökeskus: Minna Uusiniitty Kivimäki Pirkko Valpasvuo Jaatinen 16.2.2007
Kannen kuvat Jyrki Liimatainen
ESIPUHE Maakuntakaavan ratkaisujen tulee maankäyttö- ja rakennuslain mukaan perustua riittäviin selvityksiin, tutkimuksiin ja suunnitelmiin. Turvetuotanto Satakunnassa -selvityksessä kuvataan maakuntakaavoitusta, maakunnan vesistöjä ja turvetuotantoa. Turvetuotannon osalta tehdään katsaus turvetutkimuksen tilanteeseen, soiden, suoluonnon ja turvetuotannon määrään ja sijoittumiseen sekä maakunnassa että vesistöalueilla sekä turpeen käyttöön ja tuotantotarpeisiin. Selvitykseen on koottu tietoja useista eri lähteistä ja pyritty kokoamaan tilannekuva toimintojen sovittamiseksi yhteen. Selvitys on tehty yhteistyössä Lounais-Suomen ympäristökeskuksen vesiensuojeluosaston ja SATAVESI-ohjelman kanssa. Vesistöaluekuvaukset ovat SATAVESI-ohjelman suunnittelijan Minna Uusiniitty-Kivimäen laatimia ja Satakunnan turvetuotannon lupatilanne on saatu ympäristökeskuksesta Pirkko Valpasvuo-Jaatiselta. Selvitys tehtiin osana Satakuntaliiton EU-rahoitteista Uusien vaikutusten arvioinnin keinojen ja menetelmien kehittäminen alueiden käytön suunnittelussa -hanketta (ARVI-hanke), jossa haettiin mm. erilaisia keinoja vastata suuren tietomäärän hahmottamisen haasteeseen. Hanke rahoitettiin Euroopan aluekehitysrahaston tavoite 2, valtion ja Satakuntaliiton rahoitusosuuksilla. Selvityksen on laatinut hankkeen projektitutkija Jyrki Liimatainen. Työhön käytettiin turvetuottajien toimittamaa aineistoa ja Länsi-Suomen ympäristölupaviraston lupatietoja (kuulutukset ja päätökset). Suokohtaiset tutkimustiedot on saatu Geologian tutkimuskeskuksen turveraporteista ja Satakunnasta tehdystä koosteesta. Kartta-aineiston lisäksi hyödynnettiin aluetarkasteluun Suomen ympäristökeskuksen ylläpitämää Yhdyskuntarakenteen seurantajärjestelmää eli YKR-aineistoa. Turvetuottajien kanssa on järjestetty työneuvotteluja, joissa on käsitelty maakuntakaavan tavoitteita, tuotannon tarpeita ja esitelty selvitystyön tilannetta. Selvitystyön etenemistä ja raporttia on esitelty maakuntakaavatyötä ohjaavassa maakuntakaavatoimikunnassa ja maakuntakaavan seuranta- ja arviointiryhmässä. Selvitystyön alustavia tuloksia esiteltiin Turvetuotanto ja maakuntakaava -asiantuntija- ja osallisseminaarissa joulukuussa 2005 ja maakuntavaltuusto seminaarissa lokakuussa 2006. Hankkeen puolesta haluan kiittää työssä mukana olleita ja vaikuttaneita arvokkaasta panoksesta selvitystyöhön. Porissa helmikuussa 2007 projektitutkija Jyrki Liimatainen 3
SISÄLLYSLUETTELO 1 JOHDANTO...5 2 MAAKUNTAKAAVOITUS...5 3 MAAKUNTAKAAVAN TAVOITEVAIHEEN KANNANOTOT...6 4 SATAKUNNAN VESISTÖJEN OMINAISPIIRTEET...7 4.1 Satakunnan vesistöalueet...9 4.1.1 Karvianjoen vesistö (36)...9 4.1.2 Kokemäenjoen vesistö (35)...11 4.1.2.1 Jämijärven osa-alue (35.54)...12 4.1.2.2 Loimijoen vesistöalue (35.9)...12 4.1.3 Eurajoen vesistö (34)...12 4.1.4 Lapinjoen vesistö (33)...13 5 TURVETUOTANTOON LIITTYVÄT SATAKUNTAA KOSKEVAT SELVITYKSET...15 5.1 Turvetutkimukset...16 5.2 Turvetuotanto Satakunnassa 2005 2006...19 5.2.1 Turvetuotannon lupatilanne Satakunnassa...22 5.2.2 Satakunnan turvetuotannon käyttökohteet...24 5.3 Suoluonnon tilanne Satakunnassa...26 5.4 Turvetuotantoalueiden ympäristön yhdyskuntarakenne...28 5.5 Turvetuotannon aluetarpeet Satakunnassa...29 6 SELVITYSTEN PERUSTEELLA TEHDYT JOHTOPÄÄTÖKSET...29 7 TURVETUOTANTOALUEIDEN OSOITTAMISESTA MAAKUNTAKAAVASSA...30 7.1 Vaihtoehtojen vertailu...31 7.2 Perusteltu ehdotus turvetuotantoalueiden esittämisestä (VE3)...33 7.3 Teemaan liittyvien maakuntakaavamerkintöjen oikeusvaikutukset...33 8 MUUTOKSET VERRATTUNA SATAKUNNAN SEUTUKAAVAAN 5...34 9 VAIKUTUSTEN ARVIOINTI VALITUN ALUEVARAUSEHDOTUKSEN OSALTA...35 9.1 Ehdotettujen alueiden toteutumiseen liittyvien mahdollisuuksien ja uhkien arviointi...36 9.2 Kestävän kehityksen näkökulma...37 10 VALMISTELUPROSESSIN KUVAUS...38 11 LÄHTEET...38 LIITTEET 4
1 JOHDANTO Turvetuotanto Satakunnassa selvityksessä tehdään katsaus turvetuotannon ja -tutkimuksen tilanteeseen Satakunnassa, tuotannon vaikutuksiin suoluontoon ja vesistöihin sekä turpeen käyttötarpeisiin tehtyjen selvitysten perusteella. Turvetuotannon selvitystä tehdään yhteistyössä Lounais-Suomen ympäristökeskuksen vesiensuojeluosaston ja SATAVESI-ohjelman kanssa. Vesistöaluekuvaukset ovat SATAVESI-ohjelman suunnittelijan Minna Uusiniitty-Kivimäen laatimia ja Satakunnan turvetuotannon lupatilanne on saatu ympäristökeskuksesta Pirkko Valpasvuo- Jaatiselta. Selvityksessä turvetuotannon vesistövaikutukset tullaan arvioimaan vesistöalueittain ottoalueiden ja esitettävien varausten osalta tuotantoon otetun suopinta-ala mukaisesti. Voimassa olevassa Satakunnan seutukaavassa 5 on varattu turvetuotantoon alueita EOmerkinnällä. Alueista osa on käytössä, osaan on olemassa suunnitelmia tai varauksia ja osa on edelleen toteutumattomia. Merkittävää tuotantoa on myös muutamilla seutukaavaan merkitsemättömillä alueilla. Suurimmille tuotantoalueille on haettu ja osin jo saatu toimintaan ympäristöluvat. Satakunnan suoalueet ja turvevarat ovat jakautuneet epätasaisesti. Maanpinnanmuotojen ja korkeustason mukaisen vaihtelun vuoksi laajimmat suoalueet ovat Pohjois-Satakunnassa sekä Pyhäjärven ja Kokemäenjoen välisellä alueella. Rannikkoalue on maankohoamisen vuoksi ollut vasta vähän aikaa mukana soistumiskehityksessä, ja siksi alueen suot ovat ohutturpeisia, rahkasammalvaltaisia ja heikosti maatuneita. Turvetuotanto on keskittynyt erityisesti alueille, joilla on laajoja paksuturpeisia suoalueita. Pääosin Pohjois-Satakunnan korkeammilla alueilla sijaitsevalla Karvianjoen vesistöalueella on erityisen paljon turvetuotantoa sekä pinta-alallisesti että suhteessa valuma-alueen kokoon. Satakunnassa turvetta käytetään energiatuotantoon ja kasvu- tai ympäristöturpeena puutarhoissa, pihoilla tai eläintilojen kuivikkeena. Maakunnan suuret energiaturpeen käyttäjät ovat Porissa, Raumalla, Eurassa ja Kankaanpäässä. Satakunnassa tuotettavasta turpeesta osa menee myös maakunnan ulkopuolelle. Maakuntakaavoituksessa on otettava huomioon turvetuotantoon soveltuvat suot ja sovitettava yhteen suojelutarpeet. Ottamistoiminta on pyrittävä kohdentamaan suojelutavoitteiden asettamissa puitteissa turpeen kulutuksen ja turvevarojen laadun kannalta edullisille alueille ja ensisijaisesti jo ojitetuille soille. 2 MAAKUNTAKAAVOITUS Valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet (VAT) ohjaavat Satakunnan maakuntakaavoitusta yleisten periaatteiden tasolla. Näissä tavoitteissa on sekä suoraan turvetuotantoon liittyviä tavoitteita että toiminnan vaikutusten kautta tulevia periaatteita: Maakuntakaavoituksessa on otettava huomioon turvetuotantoon soveltuvat suot ja sovitettava yhteen tuotanto- ja suojelutarpeet. Turpeenottoalueiksi varataan ensisijaisesti jo ojitettuja soita. Turpeenoton vaikutuksia on tarkasteltava valuma-alueittain ja otettava huomioon erityisesti suoluonnon monimuotoisuuden säilyttämisen ja muiden ympäristönäkökohtien sekä taloudellisuuden asettamat vaatimukset. Alueidenkäytössä on otettava huomioon pohja- ja pintavesien suojelutarve ja käyttötarpeet. Pohjavesien pilaantumis- ja muuttamisriskejä aiheuttavat laitokset ja toiminnot on sijoitettava riittävän etäälle niistä pohjavesialueista, jotka ovat vedenhankinnan kannalta tärkeitä ja soveltuvat vedenhankintaan. 5
Alueidenkäytöllä edistetään elollisen ja elottoman luonnon kannalta arvokkaiden ja herkkien alueiden monimuotoisuuden säilymistä. Maankäyttö- ja rakennuslaki (MRL) ohjaa maakuntakaavan laadintaa ja sen 28 :ssä vaaditaan, että valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet on otettava huomioon. Kaavaa laadittaessa on myös kiinnitettävä huomiota maakunnan oloista johtuviin erityisiin tarpeisiin ja mahdollisuuksien mukaan yhteen sovitettava naapurimaakuntien maakuntakaavoituksen kanssa. Lisäksi kaavaa laadittaessa on kiinnitettävä erityisesti huomiota: maakunnan tarkoituksenmukaiseen alue- ja yhdyskuntarakenteeseen; alueiden käytön ekologiseen kestävyyteen; ympäristön ja talouden kannalta kestäviin liikenteen ja teknisen huollon järjestelyihin; vesi- ja maa-ainesvarojen kestävään käyttöön; maakunnan elinkeinoelämän toimintaedellytyksiin; maiseman, luonnonarvojen ja kulttuuriperinnön vaalimiseen; sekä virkistykseen soveltuvien alueiden riittävyyteen. MRL:n 9 mukaan kaavan tulee perustua riittäviin tutkimuksiin ja selvityksiin. Kaavaa laadittaessa on tarpeellisessa määrin selvitettävä suunnitelman ja tarkasteltavien vaihtoehtojen toteuttamisen ympäristövaikutukset, mukaan lukien yhdyskuntataloudelliset, sosiaaliset, kulttuuriset ja muut vaikutukset. Selvitykset on tehtävä koko siltä alueelta, jolla kaavalla voidaan arvioida olevan olennaisia vaikutuksia. Satakunnan maakuntakaavan laadintaa ohjaavat maakuntahallituksen kesäkuussa 2004 hyväksymät tavoitteet. Tavoitteet on jaettu seitsemään eri teemaan, jotka perustuvat maankäyttö- ja rakennuslain 28 :n mukaisiin sisältövaatimuksiin. Jokaisesta teemasta valmistellaan aihekohtaisia teemaraportteja, joissa tuodaan esiin taustaselvitysten tulokset, määritetään niiden tavoitteita vastaavat aluevaraukset sekä merkinnät ja mahdolliset maakuntakaavamääräykset ja/tai suositukset. Lisäksi teemaraportissa arvioidaan kaavamerkintää vastaavan maankäytön vaikutukset. Teemaraportit lähetetään valmistuttuaan tiedoksi ja mahdollista kommentointia varten kuntiin ja yhteistyötahoille. Satakunnan maakuntakaavan tavoitteiden mukaan maakuntakaavalla edistetään luonnonvarojen säästävää ja kestävää käyttöä siten, että luonnonvarojen saatavuus turvataan myös tuleville sukupolville. Maaperän suojeluun sekä maisemaan ja luonnonarvoihin kiinnitetään huomiota osoittamalla arvokkaat alueet. Satakunnan maakuntakaavalle asetetuissa tavoitteissa turvetuotannosta todetaan seuraavaa: Turpeen ottoalueiden osoittamisella pyritään luomaan mahdollisuudet sekä kasvu- että energiaturpeen tuotannon jatkumiselle tulevaisuudessa myös Satakunnassa. Varattaessa alueita turvetuotantoon sovitetaan yhteen tuotanto- sekä suojelutarpeet. Ottoalueiksi varataan pääasiassa ojitettuja soita. 3 MAAKUNTAKAAVAN TAVOITEVAIHEEN KANNANOTOT Maakuntakaavan tavoitteita ja seutukaavan muutostarpeita selvitettiin elokuussa 2003 kunnille ja sidosryhmille lähetetyllä kyselyllä, jonka tiedot koottiin tavoiteraporttiin (Satakuntaliitto, 2004). Turvetuotantoa koskevia palautteita saatiin varsin vähän. Muutamien tahojen kommenteissa on viitattu yleisesti maa-ainesten oton alueisiin tai erityistoimintojen alueisiin, joihin myös turvetuotantoalueet kuuluvat. Suoraan turvetuotantoa koskevia olivat seuraavat kannanotot: Geologian tutkimuskeskus toi esiin kestävän kehityksen mukaisen luonnonvarojen käytön suunnittelun, keidassoiden suojelullisten arvojen huomioimisen ja turvevarojen hyödyntämisen turvaamisen sekä kasvu- että energiaturvetuotannon aluevarauksilla. Satakunnan luonnonsuojelupiiri ry esitti, ettei luonnontilaisia soita osoiteta turvetuotantoon. 6
4 SATAKUNNAN VESISTÖJEN OMINAISPIIRTEET Satakunnan vesistöt ovat luonnonoloiltaan varsin vaihtelevia. Kokemäenjoen vesistöalueella ja sen eteläpuolella on tasankoalueille tyypillisiä jokivesistöjä, joissa on vähän järviä ja valuma-alueen peltopinta-ala on suuri. Pohjois-Satakunnan vesistöjä puolestaan leimaavat järvireitit sekä pienehköt ja matalat, humuspitoiset järvet. Oman rikkautensa Satakunnan vesistöihin tuovat Selkämeri saaristoineen sekä maankohoamisrannikko pienvesistöineen. Satakunnan joki- ja järviluonto on muuttunut voimakkaasti ihmistoiminnan vaikutuksesta. Jokia on perattu mm. voimatalouskäyttöön ja lähes kaikkia Satakunnan järviä on laskettu maatalouden tarpeisiin 1800- ja 1900-luvuilla. Teollistumisen ja kaupungistumisen myötä Satakunnan vesistöihin kohdistui voimakasta pistemäistä vesistökuormitusta, ja vesistöjen tila olikin 1960-70-lukujen vaihteessa varsin huono. Sittemmin pistekuormitus on vähentynyt, ja hajakuormitus on noussut monin paikoin suurimmaksi kuormittajaksi. Vesistöjen tila on vähitellen parantunut, mutta tapahtuneet muutokset ovat olleet oletettua hitaampia. Nykyään vesistöjen suurin ongelma on sekä valtakunnallisesti että Satakunnassa rehevöityminen. Valtakunnallisesti 80 % järvistä ja 43 % virtavesistä on laadultaan erinomaista tai hyvää luokkaa. Satakunnassa hyvään luokkaan yltää järvistä 42 % ja virtavesistä 3 % (kuva 1 ja 2). Selkämeren tila on toistaiseksi hyvä, mutta sielläkin rehevöitymisen merkit ovat nähtävissä etenkin jokisuissa ja matalissa merenlahdissa. 70 60 50 % 40 30 20 10 0 Satakunta Koko maa Satakunta Koko maa Satakunta Koko maa Joet Järvet Meri Erinomainen Hyvä Tyydyttävä Välttävä Huono Kuva 1. Pintavesien laatu Satakunnassa ja valtakunnallisesti 2000-2003 Useimmat satakuntalaiset järvet ovat luonnostaan matalia ja niitä on edelleen laskettu. Tästä syystä rehevöitymisen aiheuttamat ilmiöt kuten umpeenkasvu ja mataloituminen näkyvät ja muodostuvat helposti ongelmiksi Satakunnan sisävesissä. Rannikkoalueilla taas luontainen maankohoaminen voimistaa rehevöitymiseen liittyviä ilmiöitä. 7
Kuva 2. Satakunnan pintavesien laatu eri vesistöissä 2000 2003 8
4.1 Satakunnan vesistöalueet Satakunnan vesistöt kuuluvat pääosin neljän joen Karvian-, Kokemäen-, Eura- ja Lapinjoen sekä Selkämeren rannikkoalueen valuma-alueisiin. Valuma-alueiden pääjako eli vesistöalueet on esitetty karttakuvassa 3. Pohjois-Satakunta on suurimmalta osaltaan Karvianjoen valuma-aluetta, mutta sen itäosat ovat Kokemäenjoen vesistön latvaosia. Pohjoisessa on lisäksi vähäisiä Kyröjoen ja Lapväärtinjoen valuma-alueiden latvaosia. Kokemäenjoen laakso ja sen Loimijoen osa-alue kattavat keskisen Satakunnan Porista Huittisiin. Ala-Satakuntaan yltävät Laajoen ja Sirppujoen valuma-alueiden latvaosista vähäiset osuudet, mutta muutoin se on Eurajoen ja Lapinjoen valumaaluetta. Lisäksi Selkämeren rannikkoalueen lukuisat pienet järvet, joet ja ojat muodostavat erillisiä, melko pieniä mereen päätyviä valuma-alueita. 4.1.1 Karvianjoen vesistö (36) Karvianjoen vesistöalue sijaitsee pääosin Honkajoen, Karvian, Lavian, Merikarvian, Noormarkun, Pomarkun ja Siikaisten kuntien sekä Kankaanpään ja Porin kaupunkien alueilla. Vesistöalueen latvaosat sijaitsevat osittain Satakunnan ulkopuolella. Karvianjoen vesistöalueen pinta-ala on 3438 km², ja se koostuu yhteensä yhdeksästä osavalumaalueesta. Karvianjoki alkaa Karvianjärvestä ja purkautuu Selkämereen kolmena eri jokena: Merikarvianjokena, Pohjanjokena ja Eteläjokena. Vesistöalueen pääuoma, Karvianjoki, laskee noin 110 km matkan Karvianjärvestä vesistöalueen keskusjärveen, Inhottujärveen Pomarkun ja Noormarkun rajalla. Inhottujärveen laskee myös idästä, Karhijärvestä alkunsa saanut Lassilanjoki. Inhottujärvestä vedet laskevat Selkämereen kahta eri reittiä. Pohjoinen reitti kulkee ensin Pomarkunjokena Isojärveen ja siitä edelleen Merikarvianjokena mereen Merikarvian edustalla. Eteläisempi reitti laskee ensin Noormarkunjokena ja myöhemmin Eteläjokena Selkämereen. Isojärvestä lähtee Merikarviajoen lisäksi myös Pohjajoki, joka laskee Selkämereen Eteläjoen pohjoispuolella. Suurin osa, noin 2/3, vesistöalueen kokonaispinta-alasta on metsää. Myös soita on paljon, ja etenkin alueen pohjoisosissa niiden osuus pinta-alasta on jopa 30-50 %. Merkittäviä suojeltuja suoalueita ovat esim. Pomarkun Isoneva ja Haapakeitaan- Huhdankeitaan- Mustasaarenkeitaan alue Honkajoella ja Siikaisissa. Peltojen osuus on noin 12 %, ja ne sijoittuvat pääasiassa vesistöjen varsille. Huomattava osuus peltoalasta onkin saatu järviä laskemalla. Vesistöihin kulkeutuva kuormitus on pääasiassa lähtöisin hajakuormituksesta, lähinnä maataloudesta. Myös metsätalous ja turvetuotanto kuormittavat vesistöä, ja niiden vaikutus on etenkin paikallisesti suuri, samoin kuin taajamien jätevesikuormituksella. Jokiuomia Karvianjoen vesistöalueelta löytyy kaikkiaan noin 242 km. Joissa on runsaasti koskia, jotka ovat putouskorkeudeltaan melko matalia ja virtaamavaihteluiltaan suuria. Alueen vesistöissä on tehty mittavia vesistöjärjestelyjä ja valtaosa joista ja puroista on perattu. Järvien osuus vesistöalueella on noin 5 %. Yli 10 km² kokoisia järviä on alueella kaksi, Isojärvi (39 km²) ja Karhijärvi (34 km²) ja yli 1 km² järviäkin vain noin 20. Lähes kaikkia alueen järviä on laskettu lähinnä maatalouden ja tulvansuojelun tarpeiden vuoksi. Säännösteltyjä järviä ovat Isojärvi, Inhottujärvi, Karhijärvi ja Kynäsjärvi. 9
Kuva 3. Satakunnan vesistöalueet 10
Vesistöalueelle on ominaista veden korkea humuspitoisuus, ruskeus ja lievä happamuus johtuen suuresta turvemaiden osuudesta valuma-alueella. Vedet ovat myös varsin runsasravinteisia ja sameita. Ravinnepitoisuudet ovat noin kaksinkertaisia verrattuna puhtaiden humusvesien ravinnepitoisuuksiin. Vesien laatu on Karvianjoen vesistöalueella pääsääntöisesti luokkaa välttävä tyydyttävä, mutta toisaalta vesistöalueelta löytyy myös puroja, joissa on tavattu mm. purotaimenta ja jokihelmisimpukkaa. Pääosa jokiosuudesta sekä alueen kaksi suurinta järveä ovat laadultaan välttävää luokkaa. Inhottujärven ja Isojärven alapuoliset vesistönosat ovat kuitenkin laadultaan hieman parempia ja pääosin tyydyttävää luokkaa. Laadultaan huonoiksi luokitellaan Karviassa sijaitsevat Karvianjärvi ja Ojajärvi sekä Kankaanpään Ruokojärvi. 4.1.2 Kokemäenjoen vesistö (35) Kokemäenjoen vesistö on maamme neljänneksi suurin vesistö ja merkittävin Suomen rannikolla Selkämereen laskeva joki. Vesistöalue ulottuu Keski-Suomesta ja Hämeestä Selkämerelle ja sen pinta-ala on kaikkiaan 27 046 km². Vesistöalueen yläosa muodostuu järvireiteistä. Varsinainen Kokemäenjoki alkaa Vammalan Liekovedestä ja virtaa Satakunnan keskiosan halki leskien Selkämereen Porissa. Huittisten ja Kokemäen alueilla Kokemäenjokeen yhtyy useita sivujokia. Sammunjoki, Loimijoki ja sen sivuhaara Punkalaitumenjoki tuovat Kokemäenjokeen vesiä eteläiseltä Pirkanmaalta ja Lounais-Hämeestä. Ala-Kauvatsanjoen kautta Kokemäenjokeen laskee vesiä Pirkanmaan länsiosista Suodenniemeltä ja Mouhijärveltä sekä Kiikoisjärvestä ja Sääksjärvestä. Porissa Kokemäenjokeen yhtyy Harjunpäänjoki, joka kerää vetensä metsävaltaiselta järvialueelta Ulvilassa. Kokemäenjoen varsille keskittyy merkittävä osa alueen teollisuudesta ja asutuksesta. Myös pellot, joita on noin viidennes alueen pinta-alasta, keskittyvät jokivarsiin. Kokemäenjoki onkin yksi maamme voimakkaimmin kuormitetuista vesistöistä. Teollisuuden ja yhdyskuntien jätevesikuormitus oli 1960-70 lukujen vaihteessa voimakkaimmillaan, ja jokivesi oli laadultaan huonoa. Tämän jälkeen pistekuormitus on kuitenkin vähentynyt merkittävästi ja Kokemäenjoen tila on parantunut. Samaan aikaan hajakuormitus, erityisesti maatalous, on noussut merkittävimmäksi Kokemäenjoen kuormittajaksi. Kokemäenjoen luonnetta on muutettu aikojen saatossa tukinuittoa, tulvasuojelua ja voimalarakentamista varten, ja joki on lähes koko pituudeltaan porrastettu voimatalouskäyttöön. Joen keskivirtaama on noin 240 m 3 /s. Alueen järvisyys on noin 11 %. Satakunnassa alueen suurimpia järviä ovat Sääksjärvi, Joutsijärvi ja Tuurujärvi sekä Palusjärvi. Joutsijärvi ja Tuurujärvi toimivat Porin raakavesilähteenä. Kokemäenjoen vesi on melko runsasravinteista, ruskeaa ja sameaa. Jokiveden ravinnepitoisuudet ovat noin kolminkertaisia luonnontasoon verrattuna. Yleisen käyttökelpoisuusluokituksen mukaan valtaosa Kokemäenjoesta kuuluu tyydyttävään luokkaan ja vain Kokemäenjoen yläosa Loimijoen laskukohtaan asti luokitellaan laadultaan hyväksi. Käyttökelpoisuutta alentavat talviset happivajeet sekä etenkin tulva-aikoina korkeat ravinteiden, kiintoaineen ja bakteerien määrät. Aiemmin myös jokeen päätynyt metallikuormitus on heikentänyt vedenlaatua ja käyttökelpoisuutta, mutta kuormitus on vähentynyt merkittävästi 1970-luvun jälkeen. Samoin joen kalataloudellinen arvo on vuosien notkahduksen jälkeen lisääntymässä joen tilan paranemisen myötä. Kaakosta Kokemäenjokeen laskevien uomien (Loimijoki, Punkalaitumenjoki, Sammunjoki, Sonnilanjoki) vedenlaatu on välttävää. Harjunpäänjoen ja Kauvatsanjoen alueilla vedenlaatu on pääsääntöisesti tyydyttävää. 11
4.1.2.1 Jämijärven osa-alue (35.54) Koillis-Satakunnan alueelle ulottuva Jämijärven vesistöalue kuuluu Kokemäenjoen vesistöön. Alueen vedet Kyrösjärven reitin (Pirkanmaa) kautta Kokemäenjokeen. Vesistöalueelle on ominaista korkea humuspitoisuus, joka johtuu valuma-alueen metsä- ja suovaltaisuudesta. Alueen vesistöt ovat monin paikoin hajakuormituksen ja turvetuotannon rehevöittämiä. Lisäksi taajamien jätevesikuormitusta kohdistuu mm. vesistöalueen suurimpaan järveen Jämijärveen. Yleiseltä käyttökelpoisuudeltaan alueen vesistöt sijoittuvat pääosin välttävään ja tyydyttävään luokkaan. Jämijärven itäosien vedenlaatu on parantunut välttävästä (v. 1994-97 luokitus) tyydyttävään luokkaan (v. 2000-2003). 4.1.2.2 Loimijoen vesistöalue (35.9) Loimijoen valuma-alue kuuluu Kokemäenjoen vesistöalueeseen. Joki saa alkunsa Tammelan ylänköalueilta ja laskee Lounais-Hämeen sekä Kaakkois-Satakunnan viljelysalueiden läpi yhtyen Huittisissa Kokemäenjokeen. Loimijoen valuma-alueen pinta-ala on noin 3140 km² ja se ulottuu yhteensä 12 kunnan alueelle. Satakunnan alueella näistä sijaitsevat Vampula ja Huittinen. Loimijokilaakso on pinnanmuodostukseltaan pääosin tasankoa. Valuma-alue on Kokemäenjoen vesistöalueen vähäjärvisin osa-alue (järvisyys alle 3 %). Vesistöalueen järvet ovat keskittyneet lähinnä vesistön latva-alueille Satakunnan ulkopuolelle ja yli puolet alueen järvistä on alle 10 hehtaarin kokoisia. Peltojen osuus alueella on puolestaan suurin Kokemäenjoen vesistöalueella, noin 39% Loimijoen valuma-alueen pinta-alasta. Metsää valuma-alueella on noin 37 %. Voimaperäisen maatalouden ja muun hajakuormituksen lisäksi vesistöjä kuormittavat myös taajamien ja teollisuuden jätevedet. Teollisuuden ja yhdyskuntien jätevesien käsittelyjärjestelmien tehostuessa hajakuormitus on noussut suurimmaksi kuormittajaksi. Hajakuormituksella on huomattava vaikutus etenkin Loimijoen alajuoksulla. Hajakuormitusta tulee etenkin peltoviljelystä ja karjataloudesta, mutta jonkin verran myös metsätaloudesta. Loimijoen alueella on paljon sikataloutta sekä viljan ja erikoiskasvien viljelyä. Suuren peltopinta-alan, maaperän eroosioherkkyyden ja voimaperäisen viljelyn vuoksi kiintoainetta ja ravinteita huuhtoutuu runsaasti vesistöön. Loimijoki tuokin vuosittain merkittävän määrän ravinteita Kokemäenjokeen, vaikka Loimijoen keskivirtaama on suuruusluokaltaan vain kymmenesosa Kokemäenjoen keskivirtaamasta. Loimijoen osuus Kokemäenjoen fosforivirtaamasta on yli 30 % ja typpivirtaamasta yli 20 %. Loimijoen virtaamavaihtelut ovat erittäin suuria, koska virtaamaa tasaavia järvialtaita ei ole. Loimijoessa on yhteensä kahdeksan säännöstelypatoa, joista kolmella on voimalaitos. Loimijoki on tulvaherkkää aluetta ja tulvista on seurannut vuosien saatossa haittoja erityisesti maataloudelle ja asutukselle. Alueen vesistöt ovat savisameita ja runsasravinteisia johtuen lähinnä luontaisesti eroosioherkästä maaperästä ja valuma-alueelta tulevasta hajakuormituksesta. Loimijoen ja sen sivujokien vedenlaatu on yleiseltä käyttökelpoisuudeltaan keskimäärin välttävää. Loimijoen mukanaan kuljettamien ravinteiden määrä näkyy mm. Kokemäenjoen vedenlaadussa, joka huononee selvästi Loimijoen yhtymäkohdan jälkeen. 4.1.3 Eurajoen vesistö (34) Eurajoen vesistöalue on Satakunnan kolmanneksi suurin vesistöalue. Sen pinta-ala on 1336 km². Vesistöalueen Satakunnan puoleiset osat sijaitsevat pääosin Säkylän, Köyliön, Euran, Kiukaisten ja Eurajoen kuntien alueella. Vesistön latvaosat sijaitsevat osittain Varsinais-Suomen puolella. Eurajoen vesistöalue voidaan jakaa seitsemään eri osavaluma-alueeseen. Vesistöalueen keskeisin järvi on Säkylän Pyhäjärvi, johon Pyhäjoki ja Yläneenjoki tuovat vesiä Varsinais-Suomen puoleisilta 12
alueilta. Eurajoki saa alkunsa Pyhäjärvestä ja laskee Selkämereen Rauman pohjoispuolella Eurajoensalmessa. Merkittävin Eurajoen sivuhaara on Köyliönjoki, jonka alkaa Köyliönjärvestä. Pienempinä sivuhaaroina Eurajokeen laskevat lisäksi Turajärvestä lähtevä Juvajoki Eurajoella ja Ruonoja Eurassa. Eurajoen vesistöalue on pääosin tasaista viljelysmaata, mutta alueelta löytyy myös karuja, metsäisiä ja soisia syrjäseutuja. Metsää vesistöalueen pinta-alasta on yhteensä 60 % ja peltoalueita 23 %. Erityisesti Eurajoen jokilaakso on tehokkaasti viljeltyä aluetta. Turvemaiden osuus valuma-alueella on pieni, vain noin 4 % koko pinta-alasta. Joen alajuoksulla on rikkipitoisia sulfaattimaita, joilta huuhtoutuva aluna aiheuttaa ajoittain happamuusvaikutuksensa vuoksi ongelmia etenkin kalastolle. Eurajoen virtaamat ovat varsin pieniä, joten vähäinenkin kuormitus saattaa aiheuttaa vedenlaadun heikkenemistä. Alueen vesistöihin joutuvista ravinteista suurin osa on peräisin hajakuormituksesta, pääosin maataloudesta. Myös haja-asutus, samoin kuin elintarvike- ja paperiteollisuuden sekä yhdyskuntien jätevedet kuormittavat Eurajoen vesistöä. Hajakuormituksen ja luonnonhuuhtouman yhteismäärä kokonaiskuormituksesta on noin 75 %, josta luonnonhuuhtouman osuus on alle puolet. Luonnonhuuhtouma käsittää myös metsätaloudesta tulevan kuormituksen, jonka katsotaan olevan noin kolmasosa luonnonhuuhtouman kokonaismäärästä. Eurajoen vesistöalueen vesistöissä on tehty lukuisia kuivatus- ja tulvansuojelutoimenpiteitä maa- ja metsätalouden sekä voimatalouden tarpeisiin. Eurajoessa on kaikkiaan 11 koskea, joista Kauttuankoskessa, Paneliankoskessa ja Pappilankoskessa on vesivoimalaitos. Euran kunta käsittelee Pyhäjärven vettä tekopohjavedeksi ja Rauman kaupunki ottaa talousvettä Eurajoesta. Myös useat eri teollisuuslaitokset ottavat käyttövetensä Pyhäjärvestä tai Eurajoesta. Vesistöalueella on lukumääräisesti vähän järviä, mutta Pyhäjärven suuresta koosta (154 km²) johtuen järvien osuus vesistöalueen pinta-alasta on 13 %. Alueen suurimpia järviä Pyhäjärven lisäksi ovat Köyliönjärvi (12 km²) ja Turajärvi (2,6 km²). Vesistöalueen pienet järvet ovat tyypillisesti matalia, ruskeavetisiä ja melko ravinteisia. Eurajoen tila on käyttökelpoisuusluokituksen perusteella tyydyttyvä-välttävä ja siihen laskevan Köyliönjoen tila välttävä. Säkylän Pyhäjärvi on Lounais-Suomen suurin ja merkittävin järvi. Se on mm. alueen ainoa järvi, jossa harjoitetaan ammattikalastusta. Vielä 1970-luvulla Pyhäjärven veden laatu oli erinomainen, mutta nopea rehevöitymiskehitys 1980- ja 1990-luvuilla on heikentänyt veden laatua niin, että nykyään Pyhäjärvi voidaan luokitella juuri ja juuri luokkaan hyvä. Köyliönjärvi on pinta-alaltaan Lounais-Suomen toiseksi suurin järvi. Se on varsin matala, jätevesi- ja hajakuormituksen rehevöittämä järvi, joka luokitellaan käyttökelpoisuudeltaan luokkaan huono. Järven ympäristö onkin yksi maamme tehokkaimmin viljellyistä alueista. Muut merkittävimmät alueen järvet ja joet luokitellaan käyttökelpoisuudeltaan pääsääntöisesti luokkiin tyydyttävä ja välttävä. 4.1.4 Lapinjoen vesistö (33) Lapinjoen vesistöalue on pinta-alaltaan (461km²) Satakunnan pienin. Se saa alkunsa Säkylän Pyhäjärven länsipuoliselta alueelta ja virtaa Euran ja Lapin kuntien halki laskeakseen lopulta Selkämereen Rauman pohjoispuolella. Alueen suurimmat järvet ovat vesistöalueen latvoilla sijaitseva Koskeljärvi (8,4 km²) ja Lapin Narvijärvi (4,1 km²). Peltojen osuus Lapinjoen vesistöalueen kokonaispinta-alasta on noin 23 %, ja pellot ovat monin paikoin sijoittuneet vesistöjen varsille. Etenkin vesistöalueen latvoilla on metsäalueita, joissa turvemaiden osuus on varsin suuri; esimerkiksi Koskeljärven valuma-alueella soiden osuus on 20%. Lapinjoen vesistöalueella esiintyy jonkin verran happamia sulfaattimaita, minkä vuoksi 13
vesistöalueen vedet ovat ajoittain varsin happamia. Pääosa alueen vesistökuormituksesta tulee hajakuormituksena, mm. maataloudesta ja haja-asutuksesta. Lapinjoessa on yksi voimalaitos. Rauman kaupunki ja metsäteollisuus ottavat pääosan raakavedestään Lapinjoesta. Kuivina kausina jokeen johdetaan lisävettä Eurajoesta. Lapinjoen vesistöalueella on järviä noin 4 % kokonaispinta-alasta, ja ne ovat tyypillisesti pieniä, ruskeavetisiä ja humuspitoisia. Alueen järvet ovat paikoin rehevöityneet ja limalevä haittaa ajoittain virkistyskäyttöä myös Lapinjoessa. Vesien käyttökelpoisuus on enimmäkseen luokkaa tyydyttävä. Alueen suurin järvi Koskeljärvi on luokiteltu käyttökelpoisuudeltaan hyväksi. Se on luonteeltaan varsin erämainen, eikä hajakuormitus ole Koskeljärvellä yhtä suuri ongelma kuin useissa muissa satakuntalaisissa järvissä. Koskeljärvi kuuluu lintuvesien suojeluohjelmaan sekä Natura 2000 ohjelmaan. 14
5 TURVETUOTANTOON LIITTYVÄT SATAKUNTAA KOSKEVAT SELVITYKSET Satakunnassa ovat suoalueet ja turvevarat jakautuneet epätasaisesti. Perussyynä tähän on maanpinnanmuotojen ja korkeustason mukainen vaihtelu yhdessä maankohoamisen kanssa. Toisaalta Kokemäenjoen eteläpuolella tasaisella savikkoalueella ohutturpeiset suot on otettu jo kauan sitten viljelykäyttöön. Satakunnassa laajimmat suoalueet ovat Pohjois-Satakunnassa sekä Pyhäjärven ja Kokemäenjoen välisellä alueella. Rannikkoalue on maankohoamisen vuoksi ollut vasta vähän aikaa mukana soistumiskehityksessä, ja siksi alueen suot ovat rahkasammalvaltaisia ja heikosti maatuneita. Kauempana rannikosta ja hieman korkeammilla alueilla soiden kehitys on voinut jatkua kauemmin ja turvekerrokset ovat siksi paksumpia ja maatuneempia. Maatuneessa turpeessa hiilipitoisuus ja siten myös energiasisältö on suurempi. Laaja-alainen turvetuotanto on yleensä painottunut energiaturpeeseen ja keskittynyt erityisesti alueille, joilla on laajoja paksuturpeisia suoalueita. Satakunnassa näitä alueita on etenkin Pohjois-Satakunnassa, jossa Karvianjoen vesistöalueella ja varsinkin sen latvaosilla on erityisen paljon turvetuotantoa sekä pinta-alallisesti että suhteessa valuma-alueen kokoon. Turvetuotantoon liittyviä Satakuntaa koskevia selvityksiä on listattu taulukkoon 1. Taulukko 1. Satakunnan turvetuotantoa, suoluontoa tai vesistöjä koskevia selvityksiä vuosi selvitys 1968 Merikarvian ja Siikaisten turvevarat. Kellomäki E, Satakunnan seutukaavaliitto, sarja JE turvevarat. 1969 Satakunnan turvevarat. Kellomäki E, Satakunnan seutukaavaliitto, sarja JE turvevarat. 1983 Satakunnan raaka-ainevarat. Satakunnan seutukaavaliitto, sarja A:137. 1983 Jämijärven suot ja niiden soveltuvuus turvetuotantoon. Stén, C-G ja Svahnbäck L. Geologian tutkimuskeskus, turvetutkimusraportti 138. 1985 Palaturvetuotannon kehittäminen Satakunnassa. Satakunnan seutukaavaliitto, sarja A:153. 1985 Kankaanpään itäosan suot ja niiden turvevarojen käyttökelpoisuus. Stén, C-G ja Svahnbäck, L. Geologian tutkimuskeskus, turvetutkimusraportti 173. 1988 Kankaanpään länsiosan suot ja niiden turvevarojen käyttökelpoisuus. Stén, C-G ja Svahnbäck, L. Geologian tutkimuskeskus, turvetutkimusraportti 215. 1994 Eurassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Toivonen T. Geologian tutkimuskeskus, turvetutkimusraportti 283. 1995 Karvian suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus. Osa 1. Stén, C-G ja Moisanen, M. Geologian tutkimuskeskus, turvetutkimusraportti 287. 1996 Lappi TL:n suot ja niiden turvevarat. Stén, C-G ja Moisanen, M. Geologian tutkimuskeskus, turvetutkimusraportti 298. 1997 Huittisten tutkitut suot ja turpeen käyttökelpoisuus. Stén, C-G. Geologian tutkimuskeskus, turvetutkimusraportti 309. 1997 Satakunnan luonnonsuojeluselvitys 1995 1998. Osaraportti I: Luonnontilan hallinnan opas. Hakila, R. Satakuntaliitto, sarja A:235 2000 Satakunnan luonnonsuojeluselvitys 1995 1998. Osaraportti II: Luontokartoitusaineisto. Hakila, R. Satakuntaliitto, sarja A:249 2000 Karvianjoen vesistöalueen turvetuotannon vesiensuojelun toimenpideohjelma. Madekivi O. Moniste 12/2000, Lounais-Suomen ympäristökeskus 2003 Honkajoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Toivonen T. Geologian tutkimuskeskus, turvetutkimusraportti 347. 2003 Suomen turvevarat 2000. Virtanen K., Hänninen P., Kallinen R., Vartiainen S., Herranen T. ja Jokisaari R. Geologian tutkimuskeskus, Tutkimusraportti 156. 2003 Turvetuotannon ympäristönsuojeluohje. Ympäristönministeriön moniste 117. 2004 Karviassa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Osa 2. Suomi, T ja Korhonen, R. Geologian tutkimuskeskus, turvetutkimusraportti 357. 2004 Satakunnan maakunnan alueella tutkitut suot. Yhteenveto GTK:n alueella tekemistä tutkimuksista. Toivonen, T. Geologian tutkimuskeskus, Julkaisematon koontiraportti 20.12.2004. 2005 Kokemäen suot ja niiden turvevarat. Stèn, C-G ja Toivonen, T. Geologian tutkimuskeskus, turvetutkimusraportti 359. 2005 Siikaisissa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Toivonen, T. Geologian tutkimuskeskus, 15
vuosi selvitys turvetutkimusraportti 363. 2005 Energia- ja ympäristöturpeen kysyntä ja tarjonta vuoteen 2020 mennessä. Flyktman M. Tutkimusselostus PRO2/2085/05, VTT Prosessit. 2006 Satakunnan vesistöt. Käyttö ja kunnostustarpeet. Koivunen S, Nukki H ja Salokangas S. Pyhäjärvi-instituutin julkaisuja, Sarja B nro12. 2006 Merikarvialla tutkitut suot ja niiden turvevarat. Toivonen, T. ja Suomi, T. Geologian tutkimuskeskus, turvetutkimusraportti 364. 5.1 Turvetutkimukset Suomen geologisia turvevaroja kartoittaa nykyään keskitetysti Geologian tutkimuskeskus (GTK), jossa turvetutkimuksia on tehty koko laitoksen olemassaolon ajan. Nämä yleispiirteiset turvetutkimukset, joissa arvioidaan soiden tuotantokelpoisuutta ja turvevaroja, julkaistaan yleensä kunnittain. Vanhimmat turvetutkimukset liittyivät soiden luonnonhistoriallisiin selvityksiin ja maaperän geologiseen kartoitukseen. Turvevarojen systemaattinen kartoitus alkoi energiahuollon tarpeisiin sota-aikana 1940-luvulla. Turvetutkimuksia ovat tehneet myös useat muut tahot yksityisistä maanomistajista muihin valtiollisiin toimijoihin kuten Valtion polttoainetoimisto, josta myöhemmin tuli Suomen suurin turvetuottaja VAPO. Turveteollisuusliitto on turvetuotannon toimijoiden yhdistyksenä tehnyt sekä omia tutkimuksia että teettänyt tilaustutkimuksia jo yhdistyksen alkuvaiheista lähtien. Teollinen turvetuotanto alkoi Suomessa Parkanon Aitonevalta ja siksi Pohjois-Satakunnan turvevaroja on selvitetty jo turvetutkimuksen alkuaikoina. Pohjois- Satakunnassa olikin yksi varhaisista polttoturpeen tuottajista, kun Karvian varavankila nosti polttoturvetta Alkkiannevasta vuosina 1946 1950. Turvetutkimuksissa esitettävät alat perustuvat kartalla ja maastossa tehtyihin aluerajauksiin. Geologisella suolla tarkoitetaan suokasvien jäänteistä muodostunutta kerrostumaa, jonka paksuus on yli 30 cm. Biologisen suomääritelmän mukaan suo on maastokuvio, jossa kivennäismaata peittävä orgaaninen maalajikerros on turvetta tai jossa aluskasvillisuudesta yli 75 % on suokasvillisuutta. Biologinen määritelmä sisältää siis geologiset suot, pienet suot ja ohutturpeiset soistumat. Metsätieteellinen suo määritelmä kattaa biologisten soiden lisäksi turvepeitteiset maat. Turvetutkimuksiin valitaan yleensä yli 20 ha suot, joilla on yli 0,3 m turvetta. Satakunnassa näiden geologisten soiden osuus on noin 42 % metsätieteellisestä suoalasta. Tutkimusten ulkopuolelle tavallisesti rajataan turvetuotannossa olevat suoalueet, suojelusuot ja muussa käytössä olevat suot. Satakunnassa muussa käytössä olevia suoalueita on etenkin Puolustusvoimien käytössä olevilla alueilla. Turvevarojen tarkastelussa käytetään usein valtakunnallisesti kattavaa Suomen turvevarat 2000 julkaisua (Virtanen ja muut, 2003). Julkaisun mukaan Satakunnan soista noin 39 % on säilynyt luonnontilaisena suona tai metsäisenä suona ja pitkälle muuttuneita eli turvetuotannossa, peltoina tai kankaiksi kuivuneita on 14 %. Loput 47 % on ojituksen vuoksi muuttunutta suota. Suoyhdistymätyyppinä yleisin on räme (61 %) ja avosuo (21 %), korpien osuus on koko Länsi- Suomelle tyypilliseen tapaan varsin vähäinen eli noin 5%. Julkaisun tiedot soista ja niiden ominaisuuksista eivät ole merkittävästi muuttuneet, mutta tutkittujen soiden määrä on muutamissa Satakunnan kunnissa selvästi kasvanut. Tutkimustilanne on parantunut huomattavasti Honkajoen, Kankaanpään, Merikarvian ja Siikaisten kunnissa. Merkittäviä muutoksia on tullut myös Kokemäen, Köyliön, Noormarkun ja Pomarkun tutkimustilanteeseen. Satakunnan suoala ja soiden tutkimustilanne on koottu taulukkoon 2, joka vastaa vuoden 2004 lopun tilannetta muokattuna vuodenvaihteessa 2005 tapahtuneilla kuntamuutoksilla: Punkalaidun siirtyi Pirkanmaan maakuntaan ja Kullaa yhdistyi Ulvilaan. Näiden tietojen mukaan Satakunnassa on 711 yli 20 hehtaarin suoaluetta, joiden yhteispinta-ala on lähes 79 000 ha ja joka on noin 10 % Satakunnan maa-alasta. Taulukossa on arvioitu myös vielä tutkittavat suot, kun kokonaisalasta on vähennetty tutkitut, turvetuotannossa olevat, suojelusuot ja 16
ampuma- ja harjoitusalueilla olevat suot. Taulukon 2 tietojen pohjalta tehdyssä kuvassa 4 tilannetta havainnollistetaan kooltaan kokonaissuoalaan suhteutetuilla ympyröillä, joissa kuvataan sektorina tutkitun suoalan osuutta. Taulukko 2. Satakunnan maakunnan suot ja turvetutkimustilanne Lähde: Geologian tutkimuskeskus (Toivonen 2004) kunta Yli 20 ha:n soiden kokonaissuoala Yli 20 ha:n soita kpl Tutkittu suoala ha,josta yli 2 m syvä suoala ha Tutkittu kpl Tutkittavaa suota ha (arvio) EURA 3030 36 2264 1045 28 0 EURAJOKI 2435 21 468 310 2 1500 HARJAVALTA 1240 18 893 455 7 300 HONKAJOKI 5650 27 4260 1211 49 0 HUITTINEN 4415 30 4307 2986 20 160 JÄMIJÄRVI 1980 18 1202 374 15 0 KANKAANPÄÄ 12466 71 7107 2872 81 0 KARVIA 13153 54 10157 2769 85 0 KIIKOINEN 1190 18 369 199 5 800 KIUKAINEN 475 9 143 66 3 300 KODISJOKI 50 2 80 16 4 0 KOKEMÄKI 3085 39 3578 1671 44 0 KÖYLIÖ 3945 21 2388 1348 14 1400 LAPPI 675 13 661 272 14 0 LAVIA 2110 32 1029 489 14 1000 LUVIA 275 7 211 46 4 60 MERIKARVIA 3675 28 5570 1923 53 0 NAKKILA 860 17 394 204 7 400 NOORMARKKU 2570 47 1880 744 32 600 POMARKKU 3325 52 3036 1488 43 0 PORI 665 16 160 8 3 500 RAUMA 180 7 80 24 3 100 SIIKAINEN 6725 66 5214 1921 78 1000 SÄKYLÄ 1110 14 375 158 4 700 ULVILA 3175 42 2201 1004 20 900 VAMPULA 310 6 252 78 6 0 YHTEENSÄ 78769 711 58279 23681 638 9720 Turvekerroksen paksuus vaikuttaa olennaisesti alueen käyttökelpoisuuteen. Turvevarat arvioidaan tietyn minimipaksuuden täyttävän alueen pinta-alasta. Minimipaksuuksina on käytetty vaihtelevasti 1, 1,5 tai 2 metriä, joista nykyään 1,5 m on vakiintunut käyttökelpoisen turvealan paksuudeksi, kuten Suomen turvevarat 2000 julkaisussa. Useissa, etenkin varhaisissa Satakunnan kuntien turveraporteissa arviot on kuitenkin tehty vain 1 ja 2 metriä syvien alojen osalta. Näistä tiedoista on tällöin käytetty 2 m syvää turvealaa. 17
Kuva 4. Satakunnan kuntien yli 20 ha soiden kokonaisala (ha) ja turvetutkimustilanne. Ei tutkittava osuus voi sisältää mm. suojelualueita ja turvetuotantoalueita. 18
5.2 Turvetuotanto Satakunnassa 2005 2006 Satakunnassa harjoitetaan turvetuotantoa erityisesti Pohjois-Satakunnassa Karvianjoen yläjuoksulla sekä Ala-Satakunnassa etenkin Pyhäjärven ja Kokemäenjoen välisellä alueella. Turvetuotannon laajuutta arvioitiin karttatietojen, Länsi-Suomen ympäristölupaviraston lupa- ja hakemustietojen, päätuottajien aluerajausten ja Lounais-Suomen ympäristökeskuksen lupatietojen perusteella. Tuotannon arviointi on ongelmallista käytössä olevan tuotantopinta-alan muutosten vuoksi. Tuotanto vaihtelee vuosittain ja alueita vähitellen poistuu tuotannosta ja uusia valmistuu tuotantokuntoon. Karttatietojen kautta tehtävissä arvioissa ei voitu varmuudella osoittaa tuotannosta poistuneita alueita ja toisaalta kartoilla on vielä mukana pieniä, vanhoja turpeennostopaikkoja. Ympäristölupaviraston lupatietoihin pohjautuvissa arvioissa taas kunta- ja maakuntajakoa ei aina voida tehdä kovin tarkasti. Ympäristölupakäsittelyn ulkopuolella on lukumääräisesti suuri joukko pinta-alallisesti pieniä turvekenttiä, jotka ovat osin kunnallisen tai alueellisen ympäristökeskuksen lupakäsittelyn piirissä. Valuma-aluekohtaista turvetuotannon jakoa sekoittaa etenkin vesistöjen latvaosilla toteutettu turvetuotannon kuivatusvesien ohjaaminen toiselle valumaalueelle. Selvityksessä pyrittiin löytämään eri lähteiden avulla kaikki jollain lailla tuotannossa olleet suot. Nämä tuotantosuot on merkitty koon mukaan luokiteltuina karttaan (Kuva 5) sille vesistöalueelle, jolle tuotantoalueelta tulevat kuivatusvedet johdetaan. Tuotantoalueita etsittiin myös maakunnan ulkopuolelta kuitenkin painottuen niihin lähialueisiin, joilta tulee valumavesiä Satakuntaan. Tarkastelu kattaa koko vesistöalueen Lapinjoen, Eurajoen ja Karvianjoen osalta. Lupien ja suunnitelmien mukaan Satakunnasta ei johdeta turvetuotannon vesiä Laajoen ja Sirppujoen valuma-alueille. Ympäristölupamenettelyn ulkopuolella oleville soille käytettiin maastokartan mukaista pinta-alaa ja sijaintia. Vesistöaluekohtaisessa tarkastelussa arvioitiin turvetuotantoalueelta tulevien vesien määrää pinta-alatarkastelun kautta. Vesienkäsittelyn kautta kulkevan vesimäärän rajoittamiseksi turvetuotantoalue erotetaan yleensä ympäröivästä alueesta reunaojilla. Turvetuotantokentän lisäksi tuotantoalueella on erilaisia käyttöön liittyviä alueita, kuten vesienkäsittelyaltaita ja pintavalutuskenttiä, turveaumoja, huolto- ja varastoalueita sekä tiestöä. Näille alueille tuleva sade lisää tuotantoalueelta tulevien valumavesien määrää. Siksi varsinaisen turvealan lisäksi ilmoitetaan taulukossa 3 myös turvetuotantovaluma-ala. Reserviala tarkoittaa valmistelematonta suoalaa, jonka tuotantoa suunnitellaan tai jolle haetaan jo lupaa. Valuma-alueiden maankäyttöä kuvaavassa kartassa (Kuva 6) otettiin turvetuotantovaluma-alan lisäksi mukaan Corine2000-aineistosta laskettu peltopinta-ala omaksi sektoriksi. Ympyröiden koko kuvaa valuma-alueen pinta-alaa. Turvetuotanto ei ollut päämaankäyttömuoto millään jako2-tason valuma-alueella, vaan sen osuus jäi yleensä alle kahden prosentin. Suurin turvetuotantoalan osuus oli Karvianjoen vesistön Nummijoen alueella (36.07-8,4%). Peltojen osuus vaihteli vajaasta 10 % lähelle 50 % valuma-alueen alasta. Pääosa valuma-alueista oli siis muuta kuin turvekenttää tai peltoa eli lähinnä metsää tai vesistöä. Kuvaan 6 on myös merkitty valuma-alueella oleva varsinainen turveala hehtaareina. Satakunnan turvetuotannosta noin puolet tapahtuu Karvianjoen vesistöalueella, joka on pääosin Satakunnan alueella. Vesistöalueen pohjoislatvat jatkuvat Etelä-Pohjanmaan ja hieman myös Pirkanmaan puolelle. Tältä maakunnan ulkopuoliselta osalta tulee kuivatusvesiä noin 1200 ha turvetuotantoalalta, josta 1075 ha on Nummijoen valuma-alueella. Noin kolmannes tästä alasta kuuluu puoliksi Karvian kunnassa olevaan Hormanevan turvetuotantoalueeseen, jonka kuivatusvesistä pääosa johdetaan Nummijoen valuma-alueen kautta. Muut tuotantoalueet ovat Nummijärven suunnalla. Nummijoen valuma-alueella turvetuotantoalueilta tulevien vesien osuus pintaalasta on suurin, yli 8 %. Muita Karvianjoen valuma-alueita, joilla turvetuotantoa on huomattavan paljon ovat Suomijärven ja Honkajoen valuma-alueet. 19
Kuva 5. Turvetuotannossa olevien soiden sijainti vesistöalueittain 20
Kuva 6. Valuma-alueiden maankäyttö 21
Vajaa kolmannes Satakunnan turvetuotannosta on Kokemäenjoen vesistöalueella. Tästä noin kaksi kolmasosaa on Pohjois-Satakunnassa Ikaalisten reitin latvaosilla ja kolmasosa vesistön eteläosalla, etenkin Huittisissa Kokemäenjokeen laskevien sivujokien alueella. Latvaosien turvetuotannon merkittävimmät vaikutukset kohdistuvat Jämijärveen, jonka valuma-alueesta (35.54) noin 4 % on turvetuotantoalueita. Kokemäenjoen vesistöalueen Pirkanmaan osalla on myös paljon turvetuotantoa, mutta laajat järvialueet puskuroivat vaikutukset vähäisiksi. Huittisissa laajojen peltoalueiden halki Kokemäenjokeen laskevat Sammunjoki ja Loimijoki tuovat kuivatusvesiä myös muutamilta turvetuotantoalueilta. Merkittävin osuus tulee Palojoen kautta Punkalaitumen alueelta, josta valuma-alueesta (35.95) noin 3 % on turvetuotannossa. Eurajoen vesistöalueella turvetuotantoa on sekä vesistön latva- että alaosalla. Kaksi tuotantosuota on Yläneen kunnassa ja niiden kuivatusvedet 180 ha alueelta kulkevat Yläneenjoen kautta Pyhäjärveen. Alajuoksulla Kiukaisten ja Eurajoen kuntien alueella on laaja lähes 500 ha kasvuturpeen tuotantoalue. Valuma-alueella peltojen osuus on suurimmillaan noin kolmannes ja päämaankäyttönä onkin lähinnä metsä. Pyhä- ja Köyliönjärven valuma-alueilla itse järvet kattavat suuren osan alueesta. Vesistöalueen geologinen suoala on varsin pieni ja nykyiset tuotantoalue kattavat siitä yli kymmenesosan. Lapinjoen vesistöalue muodosta jako2-tasolla vain yhden valuma-alueen, jolla on kolme toimivaa turvetuotantoalue, joista yksi pienehkö on Laitilan puolella. Lisäksi valuma-alueella ollaan avaamassa yhtä uutta tuotantoaluetta. Valuma-alueesta vajaa neljännes on peltoa ja isompia järviä on vain kaksi, Koskeljärvi ja Narvijärvi. Vesistöalueen geologinen suoala on varsin pieni ja tiedossa olevat tuotantoalue kattavat siitä yli kymmenesosan. Taulukko 3. Turvetuotanto Satakunnassa Vesistöalue vesistöalue / lähialueen Satakunnassa geologista suota turveala turveala reserviala turvetuotantovaluma-ala (ha) (ha) (ha) (ha) (ha) Karvianjoki (36) 343 800 / 50 830 4510 2940 700 4415 Kokemäenjoki (35) 2 704 600 / 165 245 3250* 1745 355 2705 Eurajoki (34) 133 600 / 6 430 655 475 0 475 Lapinjoki (33) 46 100 / 2 455 160 125 115 275 Selkämeren - - 215 0 565 rannikko (83) Lapväärtinjoki (37) 109 800 / 28 430 45* 45 0 45 Kyrönjoki (42) 492 300 / 89 980 476* 360 0 400 yhteensä 5815 1170 8845 * vain Satakuntaa lähellä olevat turvetuotantoalueet lähinnä vesistöalueilla 35.52-35.56, 35.18, 35.91, -94, -95, 37.06, 42.05 5.2.1 Turvetuotannon lupatilanne Satakunnassa Turvetuotanto on pääosin ympäristönsuojelulailla ja asetuksella säädeltyä ja luvanvaraista toimintaa. Ympäristösuojelulaki tuli voimaan vuonna 2000 ja sitä sovelletaan sen jälkeen toteutettaviin tai muutettaviin hankkeisiin. Turvetuotannosta ja siihen liittyvästä ojituksesta on tehtävä lupahakemus ympäristölupavirastoon, jos tuotantoalue on yli 10 hehtaaria (kuva 7). Alle 10 hehtaarin alueista tulee tehdä ilmoitus alueelliselle ympäristökeskukselle tai kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle, joka arvio luvan tarpeen toiminnan vaikutusten perusteella. Ympäristölupavirasto ratkaisee ympäristöluvan ja antaa määräyksiä ja ohjeita hankkeen toteutukseen, vesienkäsittelyyn ja haittojen rajoittamiseen. Vesistövaikutusten lisäksi selvitetään mm. turvetuotannon mahdolliset pöly- ja meluvaikutukset. Uusille turvetuotantoon otettaville 22
alueille tulee tehdä myös luontoselvityksiä. Mikäli alue on yli 150 hehtaarin laajuinen, sen käyttöönotto on arvioitava ympäristövaikutusten arviointimenettelyssä eli YVA-menettelyssä. Siinä selvitetään tarkemmin alueen linnustoa, kasvillisuutta, pöly- ja meluvaikutuksia, maisemamuutoksia sekä hankkeen vaikutuksia terveyteen ja viihtyvyyteen. Satakunnan alueelle on Länsi-Suomen ympäristölupavirastosta haettu 34 lupaa turvetuotantoa varten. Luvista on tällä hetkellä myönnetty 22 ja kuulutettuja käsittelyssä olevia lupia on 12. Useat Satakunnan turvetuotantoalueista on aloitettu jo ennen ympäristönsuojelulakia ja niiden osalta ympäristölupaa haetaan isoille tuotantoalueille sovitun aikataulun mukaisesti ja lupaehtoja tarkistettaessa. Pientä tai ennen ympäristölupamenettelyä aloitettua turvetuotantoa on noin 50 alueella, joiden yhteisala on hieman yli 500 ha. Alueiden koko vaihtelee alle hehtaarista 85 hehtaariin ja pääosa niistä on alle 6 ha. Turvetuotantoalue: - uusi - laajennus - toiminnan jatko vuosien tauon jälkeen ala alle 10 ha Ennen toimintaa ilmoitus alueelliselle ympäristökeskukselle tai kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle luvan tarpeen arvioimiseksi ala yli 10 ha Lupahakemus ympäristölupavirastolle ala yli 150 ha Lupahakemuksessa oltava YVA-lain mukainen ympäristövaikutusten arviointi Kuva 7. Turvetuotannon ympäristölupatarve Satakunnan alueelle on ympäristölupavirastosta haettu 34 lupaa turvetuotantoa varten. Luvista on tällä hetkellä myönnetty 22 ja kuulutettuja käsittelyssä olevia lupia on 12. Useat Satakunnan turvetuotantoalueista on aloitettu jo ennen ympäristönsuojelulakia ja niiden osalta ympäristölupaa haetaan isoille tuotantoalueille sovitun aikataulun mukaisesti ja lupaehtoja tarkistettaessa. Pientä tai ennen ympäristölupamenettelyä aloitettua turvetuotantoa on noin 50 alueella, joiden yhteisala on hieman yli 500 ha. Alueiden koko vaihtelee alle hehtaarista 85 hehtaariin ja pääosa niistä on alle 6 ha. Taulukko 4. Lupamäärät ja sijoittuminen (Liite 1: listaus ympäristöluvista) tuottaja hakemus kpl lupa kpl lupa-ala ha luvat ja hakemukset ha VAPO 28 21 4264 5235 Kekkilä 2 482 Bio-Humus 3 179 yksityinen 1 1 36 36 yksityinen turvetuotanto noin 550 ha 23
5.2.2 Satakunnan turvetuotannon käyttökohteet Satakunnassa tuotetun energiaturpeen käyttäjät ovat osin maakunnan sähkö- ja lämpöyhtiöitä tai teollisuutta. Suurimmat näistä ovat Porin lämpövoima, UPM Rauma, Fortum Kauttua ja Kankaanpään kaukolämpö (kuva 8). Merkittäviä määriä turvetta viedään myös maakunnan ulkopuolelle, kuten Pohjois-Satakunnasta Tampereelle (Tampereen Sähkölaitoksen Naistenlahden voimalaitos) ja Valkeakoskelle (Säterin voimalaitos, UPM Valkeakoski ja Tervasaaren voimalaitos) ja Ala-Satakunnasta Forssaan ja aina Turkuun ja Saloon asti (Forssan Energia, Turun Energia, Salon Voimavasu). Turvetta käytetään näissä laitoksissa joko pääasiallisena tai tukipolttoaineena. Turvekuljetukset keskittyvät lämmityskauteen syys-toukokuuhun ja lupatietojen perusteella turvesoilta lähtee noin 19600 rekkakuljetusta vuodessa. Energiaturpeen kuljetukset tuovat merkittävän lisän raskaan liikenteen määrään etenkin Pohjois- Satakunnan alueella. Lämmityskauden aikana Satakunnan teillä kulkee 50 150 rekkakuormaa turvetta joka päivä käyttökohteisiin. Honkajoen, Kankaanpään ja Karvian tuotantoalueiden kuljetukset Porin, Rauman ja Tampereen suuntaan ovat tästä noin kaksi kolmasosaa ja ne lisäävät liikennettä alkupään varsin kapeilla ja osin heikkokuntoisilla teillä. Osin kuljetukset ohjautuvat päätieverkolle, mutta etenkin Tampereen suuntaan menevät kymmenisen päivittäistä kuormaa käyttävät myös kapeita Karvia Parkano sekä Niinisalo Jämijärvi - Ikaalinen teitä. Satakunnassa on kaksi suurempaa kasvu- ja ympäristöturpeisiin keskittynyttä tuottajaa, joista Kekkilä toimii Eurajoella ja Biolan Eurassa. Kekkilä kuljettaa myös jonkin verran turvetta Mellilän tehtaalleen. Sen sijaan Parkanon tehtaan turpeet tulevat pääosin Parkanon alueelta. Myös VAPO toimittaa erilaisia turvetuotteita sekä yksityis- että kunta- ja yritysasiakkaille aina mullasta ja maanparannusturpeesta kuivike- ja kompostointiturpeisiin saakka. Maakunnassa on hyvät edellytykset kasvuturvetuotantoon, sillä keidassoiden rahkaturvevaltaiset heikosti maatuneet pintaosat soveltuvat erityisen hyvin kasvuturpeeksi. Kummallakin tuottajalla on raakaainehankintaa varten omia turvesoita, mutta jonkin verran turvetta hankitaan myös VAPOn turvesoilta. Kummankin tuottajan tuotteita markkinoidaan maanlaajuisesti ja osa menee myös vientiin. Satakunnassa tuotettua kasvuturvetta käytetään mm. kasvualustana etenkin eteläisen ja läntisen Suomen kasvihuoneissa. Ympäristöturpeita tuotetaan myös öljyntorjuntaa varten. Paikallisessa käytössä yleensä hyödynnetään joko omaa tai lähialueelta saatavaa turvetta sekä lämmitykseen että maatalouteen. Energiakäytössä hyödynnetään yleensä palaturvetta tai brikettejä, joiden poltto onnistuu kiinteän polttoaineen kattiloissa. Paikallisesti tuotettua kasvu- ja ympäristöturvetta käytetään alueen maatiloilla maanparannukseen ja eläintiloilla kuivikkeena ja ravinteiden sitojana. Kuljetusmatkat ovat tällöin yleensä lyhyitä ja tuotanto tapahtuu maatilan toiminnan ohella. 24