TAMPEREEN YLIOPISTO ISÄN MERKITYS POJAN ARVOILLE, NORMEILLE JA ASENTEILLE

TAMPEREEN YLIOPISTO ISÄN MERKITYS POJAN ARVOILLE, NORMEILLE JA ASENTEILLE Kasvatustieteiden tiedekunta Kasvatustieteiden laitos Pro gradu -tutkielma Jari Harjuhaahto 2005

SISÄLLYSLUETTELO 1. JOHDANTO 1 2. TUTKIMUKSEN IHMISKÄSITYS 4 2.1. Ihmiskäsitys 4 2.2. Holistinen ihmiskäsitys 5 2.1.1. Tajunnallisuus 5 2.1.2. Kehollisuus 7 2.1.3. Situationaalisuus 7 3. MAAILMA JA ME 12 3.1. Todellisuuden kietoutuminen 16 3.2. Ulkoistamisen ja sisäistämisen dialektiikkaa 19 3.2.1. Merkitykselliset toiset ja lapsi 20 3.2.2. Merkitykselliset toiset ja nuori 25 4. ISÄN MERKITYS POJAN ARVOILLE, NORMEILLE ASENTEILLE 29 4.1. Arvot 30 4.2. Normit 30 4.3. Asenteet 31 5. LAADULLINEN TUTKIMUS 33 5.1. Fenomenologia ja hermeneutiikka 33 6. TUTKIMUKSEN TOTEUTUS 35 6.1. Yksilön kokemukseen eläytyminen 36 6.2. Ymmärrettävät merkitykset 37 6.3. Kokemuksen keskeinen sisältö 37 6.4. Oleelliset merkityssisällöt 38 6.5. Ilmiön merkitykset yleisellä tasolla 39 7. POJAT 42 7.1. Pojat ja merkityksen sisältävät yksiköt 42 7.2. Kertomuksia isistä 43 7.3. Arvot, normit ja asenteet 53

8. MILLAINEN ISÄ SELLAINEN POIKA 56 9. TUTKIMUKSEN ARVIOINTIA 59 8. LÄHTEET 61

1. JOHDANTO Lentokenttien aavoilla tuulee niin kuin ulapalla autiomaan. Ja kiitotien päässä on taivaassa reikä, ovi miltei mahdottomaan. Minä olin lentäjän poika, lähes sankari siis itsekin. Vielä lentäisin korkeammalle kuin muut, vielä isäänikin paremmin. Edu Kettunen Tutustuessani isän ja pojan suhdetta käsittelevään aineistoon törmäsin usein asetelmaan, jossa kyseessä oli suhteessa ilmenevät ongelmat. Myös kirjallisuudessa tulee esille yleensä tuo sama asetelma. Harvoin näkee kirjan tai tutkimuksen, jossa pohdittaisiin normaalia, kehityskaaren mukaisesti etenevää suhdetta. Ehkä se johtuu siitä, että normaalisti etenevä suhde ei ole kovinkaan huomiota herättävä. Schmit (2003, 298) kirjoittaa: Vasta vanhemmuuden puute ja sen defektit, lasten ongelmat ja mielenterveyshäiriöt, kasvatuskysymykset koulussa ja muissa instituutioissa sekä nuorten ja perheiden vakavat häiriöt nostavat esille tarpeen määritellä, mistä riittävän hyvä vanhemmuus oikeastaan koostuu. Toinen tutkimusaiheen valintaa ohjannut asia oli se, että äiti lapsi-suhdetta on tutkittu paljon mutta isä lapsi-suhde tutkimus on huomattavasti vähäisempää. On kuitenkin voitu osoittaa, että kasvattajana isä on erilainen kuin äiti ja että isän toiminta kasvattajana merkitsee suoraan tai välillisesti lapsen hyvinvointiin. Viimeaikoina aihe on saanut jo enemmän mielenkiintoa osakseen ja joitakin suomalaisiakin tutkimuksia aiheesta löytyy. (Huttunen 1992, 26.) Oman tutkimukseni lähtökohdaksi olen ottanut asetelman, jossa selvitän isän merkitystä pojan maailmakuvan kehittymiselle ja ensisijaisesti arvoille, normeille ja asenteille. Tutkimuksessa olennaisinta ei ole se, millaisessa suhteessa isä ja poika ovat olleet toisiinsa, vaan se, mitä tuo suhde on merkinnyt pojan arvoihin, normeihin ja asenteisiin. Teoreettisena viitekehyksenä käytän Lauri Rauhalan edustamaa eksistentiaalisen fenomenologian holistista ihmiskäsitystä. Rauhalan edustaman ihmiskäsityksen valitsin lähinnä siitä syystä, että se edustaa hyvin pitkälle omaa käsitystäni ihmisen kokonaisvaltaisuudesta. Holistisuuden mukaan ihmistä tarkastellaan olemisen perusmuotojen 1

kokonaisuudessa, jotka Rauhalan mukaan ovat tajunnallisuus, situationaalisuus sekä kehollisuus. (Rauhala 1983; 1989; 1990; 1995). Holistinen tarkastelutapa näkee ihmisen kokonaisuutena mutta sitä voidaan tarkastella ihmisen olemispuolien kautta. Kaikilla ihmisen olemispuolilla on oma struktuurinsa eli perusluonteensa, ja kaikki osapuolet voivat osallistua kokonaisuuden rakentamiseen. Kaikkien näiden olemispuolten on oltava olemassa, jotta kokonaisuus voi muodostua. Tajunnallisuudella viitataan ihmisen merkityssuhteiden ja merkityskokonaisuuksien todellisuuteen. Ihmisen kehollinen ja situationaalinen todellisuus jäsentyy kokonaisuudeksi tajunnallisuudessa. Situationaalisuudella ihmisen olemassaolon perusmuotona tarkoitetaan ihmisen kietoutuneisuutta todellisuuteen elämäntilanteen kautta ja mukaisesti. Kehollisuus selittää ihmisen olemassaoloa orgaanisena tapahtumana. (Rauhala 1983, 25.) Koska ihminen on kompleksinen kokonaisuus ja ihmisellä on kolme olemassaolon muotoa, jotka kaikki tarvitsevat toisiaan ilmetäkseen itse, eri olemispuolet konsituioituvat ja reaalistuvat toistensa avulla. (Rauhala 1989, 46.) Me elämme jokapäiväisen elämän todellisuudessa ja siitä syystä tämän tutkimuksen kannalta on tärkeää tarkastella sitä, kuinka jokapäiväinen todellisuus meille esittäytyy ja kuinka se meihin kietoutuu. Tämän tarkastelun lähtökohdaksi olen ottanut Berger & Luckmannin tiedonsosiologisen lähtökohdan. He toteavat, että jokapäiväinen elämä esittäytyy ihmisten tulkitsemana todellisuutena ja subjektiivisesti merkityksellisenä, yhtenäisenä maailmana. (Berger & Luckmann 1995, 31.) Koska yhteiskunta ilmenee sekä objektiivisena että subjektiivisena todellisuutena, sen teoreettinen ymmärtäminen edellyttää molempien näkökulmien huomioon ottamista. Syntyessään yksilö ei ole yhteiskunnan jäsen. Hänellä on kuitenkin taipumus sosiaalisuuteen ja hänestä tulee yhteiskunnan jäsen. Jokainen yksilö käy siten elämässään läpi tapahtumasarjan, jonka kuluessa hän saa valmiudet osallistua yhteiskunnalliseen dialektiikkaan. Työ tutkimusongelmana on isän merkitys pojan maailmakuvan ja ennen kaikkea arvojen, normien ja asenteiden kehittymiselle. Arvot, normit ja asenteet ovat suhteellisen lähellä toisiaan ja näin ollen yksi iso osa-alue maailmankuvan kehittymisessä. Arvo voidaan määritellä lyhyesti asiaksi, joka liittyy ennen muuta hyvän käsitteeseen eli arvokasta on se, jota me pidämme hyvänä. Normi puolestaan on yksinkertaisesti sanottu- 2

na sääntö, mitä saa tehdä ja mitä ei. Asenne on johonkin sosiaalisesti merkitykselliseen kohteeseen liittyvä myönteinen tai kielteinen suhtautumistapa. Tutkimusmetodiksi olen valinnut laadullisen tutkimusotteen. Käytän Juha Perttulan (1995) soveltamaa Amedeo Giorgin fenomenologisen psykologian metodia. Tämän metodin valitsin, koska fenomenologinen analyysi pidättäytyy syy-yhteyksiä tai alkuperää koskevista oletuksista ja samanaikaisesti analysoi ilmiön ihminen perimmäistä luonnetta. Tarkoituksena ei ole yleistää saatuja tuloksia, vaan käsitellä tekstejä yksilöllisinä ja ainutkertaisina merkitysverkostoina holistisen ihmiskäsityksen mukaisesti. Lopussa kuitenkin pyrin kartoittamaan yleistä situationaalista merkitysverkostoa arvojen, normien ja asenteiden kannalta, koska ne antavat viitteitä siitä, että yhteisiä tekijöitäkin on löydettävissä. Mikko Innanen (2001, 19) kirjoittaa: On vaikea olla isä, jos ei ole koskaan itse ollut isänsä poika. Vanhat isät on petetty, sillä heidän omilta isiltään oppimallaan isyydellä ei ole tekoa nykypäivän lasten ja nuorten kanssa. Nuoret isät taas ovat vailla suuntaviivoja. Lopuksi pyrin tarkastelemaan arvoihin, normeihin ja asenteisiin liittyviä merkitysyksiköitä aineistossa ja miettimään, mikä merkitys näillä voisi olla yleisen merkitysverkoston tasolla, eli onko omilta isiltä saadulla isyydellä tekoa nykypäivän lasten maailmassa. 3

2. TUTKIMUKSEN IHMISKÄSITYS 2.1 Ihmiskäsitys Tutkimuksessa, jonka lähtökohtana on ihminen, ohjaa tutkijaa jokin ihmiskäsitys. Tämän tutkimuksen ihmiskäsitykseksi olen valinnut Lauri Rauhalan holistisen ihmiskäsityksen, koska se kuvaa parhaiten omaa ihmiskäsitystäni. Lyhyesti ihmiskäsityksellä ymmärretään sitä, mitä ihminen on kokonaisuutena, tässä tutkijan näkemänä. Tieteellisen tutkimuksen valossa ihmiskäsityksellä tarkoitetaan kaikkia edellyttämisiä ja olettamisia, mitä tutkimuskohteesta ihminen on olemassa. Edellyttämiset ja olettamiset ovat niitä asioita ja ominaisuuksia, joita tutkimuskohteelta vaaditaan. (Rauhala 1989, 15.) Esimerkiksi isän ja lapsen suhdetta tutkittaessa oletetaan, että lapsella on isä eikä tätä enää tutkimuksen teon yhteydessä kyseenalaisteta. Yleisemmässä merkityksessä ihmiskäsityksellä tarkoitetaan asennoitumistamme ihmiseen. Asennoitumiseemme vaikuttavat mm. kulttuuriperinteemme, teoreettinen tietomme ihmisestä jne. Yleisessä merkityksessä ihmiskäsitys on siis hyvin subjektiivisesti (yksilöllisesti) värittynyt. (Rauhala 1989, 15.) Rauhalan näkemyksen mukaan ihmiskäsitystä ja ihmiskuvaa ei tule sekoittaa keskenään. Ihmiskuvalla hän tarkoittaa niitä osittaiskuvia, joita empiiriset ihmistieteet antavat omilta alueiltaan. Vaikka näistä osittaiskuvista koottaisiin käsitys ihmisestä, niin siitä ei voi missään yhteydessä muodostua ihmiskäsitystä. Näin ollen ihmiskuva on aivan eri asia kuin ihmiskäsitys, ja ne tulee käsitteellisesti erottaa toisistaan. Ihmiskäsitys ja - kuva ja niiden välinen suhde tulee kuitenkin ymmärtää niin, että ne ovat jatkuvassa keskinäisessä vuorovaikutuksessa muokaten ja ohjaten toisiaan. Ihmiskäsityksen tulee paljastaa millaisissa olemisen perusmuodoissa ihminen on todellistunut. Lisäksi ihmiskäsityksen tulee perustella ja filosofisesti oikeuttaa ihmistutkimuksessa väistämättömästi vallitseva problematiikkatyyppien erilaisuudesta johtuva 4

monitieteisyys. Kuitenkaan ei pidä unohtaa, että ihminen on ennen kaikkea kokonaisuus. (Rauhala 1989, 14-16.) 2.2. Holistinen ihmiskäsitys Miten ihminen on olemassa silloin, kun hän tulee tutkimuskohteeksi ihmistieteellisessä tutkimuksessa? Tämä yksinkertaisuudessaan vaikealta ja monimutkaiseltakin vaikuttava kysymys, tulee tutkijan kuitenkin selvittää. Rauhalan näkemyksen mukaan ihminen todellistuu eli on siis olemassa kolmessa olemisen perusmuodossa. Nämä kolme perusmuotoa ovat tajunnallisuus, kehollisuus ja situationaalisuus. Tätä ihmiskäsitystä hän kutsuu holistiseksi ihmiskäsitykseksi. Vaikka puhutaan kolmesta olemisen perusmuodosta, on ne kuitenkin käsitettävä yhdeksi kokonaisvaltaiseksi ykseydeksi. Rauhala luonnehtiikin ihmiskäsitystään teesillä moneus ykseydessä. Olemismuodot ovat kietoutuneet toisiinsa, mutta toimivat ainoastaan oman perusrakenteen mahdollistamalla tavalla. (Rauhala 1989, 26 27; Perttula 1995, 17.) Rauhalan esimerkki siitä, kuinka moninaisuus voi olla ykseys, on varsin kuvaava ja selkeyttävä. Ajatellaan esimerkiksi yhtä erillistä säveltä. Se reaalistuu ainakin korkeutena, kestona ja sointuna, jotka siis ovat sävelen olemisen muotoja. Mitään näistä sävelen olemisen muodoista ei voida tuottaa erillisenä, aivan kuten ihmistäkään ei voida tuottaa ilman jotain sen olemisen perusmuotoa. Kuvitelkaa ihmistä ilman tajuntaa, kehoa tai ympäristöä. Olemisen perusmuotojen aste voi vaihdella, mutta ilman niitä ihminen ei todellistu. (Rauhala 1989, 45.) 2.2.1. Tajunnallisuus Tajunta on ihmisen inhimillisen kokemisen kokonaisuus. Voitaisiin kai sanoa, että tajunta on mielen koti, jonne olemisen muodot kokoontuvat toimiakseen yhdessä. Mielien avulla tiedämme, tunnemme, uskomme ja uneksimme ilmiöt ja asiat joksikin, toisin sanoen ymmärrämme. Mieli ilmenee tai koetaan aina jossakin tajunnan tilassa eli elä- 5

myksessä, siis mieli ja elämys kulkevat aina käsikädessä. Tajunta on merkitysten syntymisen ja organisoitumisen prosessi, tajuntaa itsessään emme voi koskaan todentaa tai havaita, vaan aina ainoastaan sen sisältöjä, joissa tajunta on olemassa. Tajunnallisuus on sitä, että mielet tulevat esiin eli ovat oivaltuvalla tavalla ihmisessä olemassa. Elämyksellisiä tiloja ovat esimerkiksi havaintoelämys ja tunne-elämys. Mieliä meillä on olemassa suunnaton joukko. Isä, poika, pöytä, lentokapteeni jne. ilmaisevat, nimeävät tai välittävät meille erilaisia mieliä. Mielet kytkeytyvät toisiinsa mielellisyyden, eli niiden sisäisen merkitsevyyden sitomina. Niillä ei ole keskenään mitään konkreettista tai fyysisesti koskettavaa suhdetta. (Rauhala 1989, 29.) Mieli on se operaattori, joka antaa asioille merkityksen ja joka on aina suuntautunut johonkin, mieli on siis tavallaan merkityksen antaja. Silloin kun mieli asettuu suhteeseen jonkin kohteen kanssa siten, että ymmärrämme tuon kohteen ilmenneen mielen avulla, syntyy merkityssuhde. Merkityssuhteessa ihminen asettuu ymmärtävällä tavalla suhteeseen situaatioonsa. Näistä merkityssuhteista muodostuu verkostoja, joista syntyy maailmankuvamme sekä käsitykset itsestämme. Maailmankuvan rakennusaineina siis on ihmisen kaksi perussäätelymekanismia, ajattelu ja tunteet. (Rauhala 1989, 29 30; Rydman 1997, 59.) Merkityssuhteet organisoituvat suhteuttamalla uudet mielen ilmentymät jo olemassa olevaan tiedettyyn ja tunnettuun kokemusperustaan. Olemassa oleva kokemustausta toimii ymmärtämisyhteytenä, johon suhteutuen uusi mieli organisoituu merkityssuhteeksi ja tulee osatekijänä mukaan maailmankuvan muodostumiseen. Olemassa olevaa kokemustaustaa kutsutaan myös horisontiksi, mikäli se on uutta mieltä tulkitseva ja sijoittava. Tajunnallinen tapahtuminen on oman historiansa varassa etenevää ja tätä historiaansa jatkuvasti kartuttavaa merkityssuhteiden organisoitumista. Edellä mainitusta johtuen on siis ymmärrettävää, että tajunnallisuuden piirissä harjoitettava muutoksiin tähtäävä toiminta, kuten kasvatus, opetustyö, asennemuokkaus, valistustyö jne. etenee, kuten meistä tuntuu kovin hitaasti. (Rauhala 1982, 31; Rauhala 1989, 29.) Tajunnallisuuden kehitys voi olla kaksisuuntaista eli se voi olla positiivista tai negatiivista. Positiivista se on silloin, kun siinä ei esiinny karkeasti vääristyneitä merkityssuh- 6

teita, vaan tietoa, tunnetta, uskoa sekä intuitiota edustavat merkityssuhteet muodostavat keskenään tasapainoisen kehyksen, maailmankuvan. Mikäli edellä mainituissa merkityssuhteissa alkaa esiintyä rehevöitymistä, esimerkiksi tieto tai tunne (ahdistuneisuus, tuskaisuus, pelko jne.) nousee ylitse muiden ja valtaa näin alaa toisilta, on kyseessä negatiivinen kehityssuunta. Negatiivinen kehityssuunta on kyseessä myös silloin, kun esiintyy vääristyneitä, epäselviä ja puutteellisesti jäsentyneitä merkityssuhteita. (Rauhala 1998, 30 31.) 2.2.2 Kehollisuus Kehollisuudessa on kysymys ihmisen olemassaolosta orgaanisena tapahtumisena ja samoin kuin muutkin ihmisen olemassaolon perusmuodot, myös on kehollisuus ainutlaatuinen ja yksilöllinen. Jotta olentoa voidaan kutsua ihmiseksi, merkitsee se sitä, että ainakin aivot, hermosto, geenit ja verenkierto täytyy olla olemassa. Orgaaninen olemassaolo ei voi toimia symbolisesti tai käsitteellisesti eikä sen piiriin kuuluvia ilmiöitä myöskään voi tavoittaa käsitteiden tai symbolien tutkimukseen soveltuvilla tutkimusmenetelmillä. Elimet ja elinjärjestelmät eivät toiminnassaan siis esitä mitään. Kun tutkija tutkii orgaanista tapahtumista empiirisesti, hän tarvitsee siihen sellaisia kuvaavia ja selittäviä käsitteitä, jotka ovat kyseessä olevien ilmiöiden perusluoteen, esimerkiksi kudosten rakenteen ja kasvun, aineenvaihdunnan yms. fysiologisten prosessien kannalta sopivia. (Rauhala 1989, 32-34.) 2.2.3 Situationaalisuus Situationaalisuudella viitataan kaikkeen siihen, mihin ihmisen kehollisuus ja tajunnallisuus on suhteessa. Kietoutuessaan situaationsa rakennetekijöihin eli komponentteihin ihminen tulee sellaiseksi kuin niiden luonne edellyttää. Situatatio ei siis ole mitään ihmisen elämän ulkopuolelta vaikuttavaa. (Ruhala 1989, 35.) 7

Ihmisellä on suunnaton määrä erilaisia eksistentiaalisia mahdollisuuksia, toiset näistä toteutuvat toiset eivät. Tätä valikoitumista kutsutaan eksistentiaaliseksi valikoitumiseksi. Eksistentiaalisella valikoitumisella tarkoitetaan situaation rakennetekijöiden eli komponenttien kohtalonomaista määräytymistä. Osa situaation komponenteista määräytyy kohtalonomaisesti eli ne ovat ihmisen valinnanvapauden ulkopuolella, mutta on myös niitä, joihin ihminen itse voi vaikuttaa. Kuten tiedämme, emme voi valita isiämme, poikiamme, geenejämme, rotuamme, ihonväriämme tai kulttuuripiiriämme, johon synnymme, vaan nämä valikikoituvat kohtalonomaisesti. Toisaalta on olemassa paljon situaation komponentteja, jotka voimme valita. Me voimme valita kaikkinaiset reaaliset inhimillisen kanssakäymisen muodot, luonto kaikissa fyysisissä suhteissaan jne. Ideaaleihin kompetentteihin sen sijaan kuuluvat arvot, normit, asenteet, henkisen ilmapiirin muodot, uskonnolliset ja aatteelliset virtaukset, ihmissuhteet koettuina sisältöinä, taide yleensä, samoin luonto siinä mielessä, kuin se koetaan. Jatkossa, kun puhtaan spesifioimatta situaation komponenteista, käytetään termiä faktisuus, faktisuus on siis yleisnimi kaikille situaation kompetententtien erilaisille reaalisisällöille, joita ei aina haluta tai ei ole mahdollista yksityiskohtaisesti luetella tai kuvata. (Rauhala 1989, 35.) Situaatio on siis kaikkea sitä, mihin ihminen on suhteessa, toisaalta suhteessa oleminen on situaation rakennetekijän vaikutuksen alaisuutta, joka näyttäytyy tajunnallisessa kokemuksessa ja kehon orgaanisissa prosesseissa. Situaation kompetentin vaikutussuhde on siis suhde, josta emme voi poistua, eli se on välttämättömyyssuhde. Siis aina kun jokin kompetentti kuuluu situaatioomme, sen faktisuudella on välttämättömästi ainakin jokin vähäinen vaikutussuhde meidän olemassaolon tapaan ja laatuun. (Rauhala 1989, 36.) Meillä on olemassa esiymmärrys, kun olemme suhteessa maailmaan. Aina kun jokin komponentti valikoituu situaatioon, sen myös täytyy osallistua jollakin tavalla eksistenssin reaalistumiseen eli tulla tulkituksi (Lehtovaara 1992, 127; Perttula 1995, 19; Rauhala 1989, 36). Ellei todellisuuden ilmiö mitenkään liikuta meidän olemassaoloamme, ei tämä ilmiö silloin kuulu situaatioomme. Situaatio on siis riippumaton ajan ja paikan rajoituksista. (Rauhala 1982, 36.) 8

Tajunnan kannalta katsottuna esiymmärryksellä viitataan tajunnallisen ymmärtämisen esiasteeseen. Eli situationaalinen faktisuus on sitä, mitä se on tajunnasta riippumatta ja tietysti myös ennen sitä. Tajuntamme joutuu kokemaan sitä faktisuutta, joka on valikoitunut meidän situaatioomme. Eri komponentit ja niiden faktisuuden sijoittuminen situaatioomme ja esiymmärtäminen ovat vain saman asian eri puolia. Silloin kun puhumme situaation komponenteista ja niiden faktisuudesta, puhumme niistä situaation rakenteen kannalta, ja kun puhumme esiymmärryksestä puhumme niistä tajunnan ja kehon kannalta. (Rauhala 1989, 36.) Kokemisillamme on monikerroksellinen struktuurinsa, jonka mukaisesti esiymmärryksemme organisoituu. Faktisuuden valikoituminen situaatioomme on kaiken kokemista koskevan tutkimuksen lähtökohta. Toisin sanoen emme voi kokea rakkautta, ellei situaatiossamme ole rakkaudellemme kohdetta. Samoin pelon tunne edellyttää jotakin pelottavaa komponenttia, joka on varsinaisen tajunnallisen kokemuksen esiaste. Samoin kuin tajunnalle myös kehon orgaanisille tapahtumisille situaation komponenttien valikoituminen merkitsee tämän tapahtumisen ehtoja. Faktisuus voidaan tietyntyyppisissä tapauksissa käsittää kehon esiymmärrykseksi, koska se ei tapahdu kehon toiminnan kautta eikä sen tuottamana, vaan se on kehon toiminnan edellytys. (Rauhala 1982, 36-37.) Situationaaliisuuteemme sisältyvä esiymmärrys vaikuttaa tajunnassa ja kehossa eri tavoin. Situaatioomme valikoituneesta tiedosta eli esiymmärretystä faktisuudesta osa on adekvaattia vain tajunnan kannalta ja osa kehon kannalta. Näin ollen suhteemme situationaaliseen esiymmärrykseen voi muodostua vain kahtalaiseksi: tajunnan ja kehon kanavaksi. Situaation konkreettiseen faktisuuteen olemme suhteessa kehomme kautta. Elementtejä, jotka tulevat meidän kokonaisuuteemme kehon tarjoaman kanavan kautta, ovat esimerkiksi ravinteet, saasteet, myrkyt, bakteerit ja virukset, työolojen epämukavuus, työn fyysinen raskaus, levon riittämättömyys jne. Näitä elementtejä ei kuitenkaan välttämättä tarvitse kokea tajunnallisesti, jotta ne olisivat vaikuttavia. Esimerkiksi influenssaviruksen olemassaolosta emme tiedä ennen kuin nenämme alkaa vuotaa. Tajunnallisen suhteen saamme kuitenkin edellämainittuihin elementteihin esim. niin, että pelkäämme vaikkapa viirusta ja sen aiheuttamia seuraamuksia. Arvot, normit ja asen- 9

teet taas ovat sellaisia faktisuuden lajeja, joita emme voi kokea kehon kautta ennen kuin ne on kokemuksessa ymmärretty. Esimerkiksi yleinen käsitys alkoholin liikakäytön vaarallisuudesta voi vaikuttaa kehoon vasta sen jälkeen kun se käsitetään ja sitä noudatetaan. (Rauhala 1989, 37.) Identiteetin muodostuksessa situationaalisuuden merkitys ihmisen olemismuotona näkyy erittäin selvästi. Kun olemme suhteessa johonkin situaation komponentin faktisuuteen, saamme sellaisen ominaisuuden, funktion tai aseman kuin faktisuuden ominaislaatu edellyttää. Olemme siis aina osa jotakin yhteiskuntaa, koska yhteiskuntarakenteet ovat aina olennainen komponenttiryhmä situaatiossamme. Olemme Suomessa, olemme siis suomalaisia. Kun olemme suhteissa vanhempiimme, olemme lapsen asemassa ja suhteissa lapsiimme olemme vanhemman asemassa. Puhuessamme ihmisestä isänä, autokuskina, anoppina, äitinä, serkkuna, jne. tuomme ihmisen identiteetin esiin situationalisuuden pohjalta eli tähdennämme näillä nimityksillä ihmisen suhdetta situatioonsa. Isä on mies, joka on siittänyt lapsen. Suhde tähän tiettyyn lapseen on hänen olemassaolonsa muoto, joka ilmenee nimityksenä isä. Jos kokoaisimme jonkun yksilön kaikki olemassaolevat ja erilaiset situationaalisuuden lajit ja muodot yhteen, emme löytäisi ketään toista yksilöä, jonka situationaalisuus olisi täysin samanlainen. Situationaalisuus on siis aina ainutkertaista, hyvin monimuotoista ja kohtalonomaisesti valikoituvaa. Omilla persoonallisilla valinnoillamme kehitämme elämämme aikana situationaalisuutta kohti yhä suurempaa yksilöllisyyttä. (Rauhala 1989, 37-38; Lehtovaara1992, 130.) Situaatiossa oleva aihe, ilmiö tai asia tarjoaa ainoastaan lähtökohdan merkityksen muodostukselle ja kehon rakentumiselle. Situaation rakenteen faktisuus ei koskaan ilmene suoraan todellisuuden heijastumana vaan se aina tulkkiutuu. Situationaalinen faktisuus saattaa tulkkiutua tajunnan ja kehon kannalta muuntuneella tavalla joutuessaan uuteen faktisuus ympäristöön. Esimerkiksi pelkomme lievenee, kun olemme toisten ihmisten seurassa, yksinäisyytemme helpottuu, kun meillä harrastuksia jne. (Rauhala 1989, 38-39; Lehtovaara 1992, 130.) 10

Tämän tutkimuksen kannalta olennaista on, että isä on yksi osa pojan situaation faktisuutta. Tarkoituksena on selvittää, mikä on isän merkitys pojan merkitysverkoston muodostumiselle eli onko isä osa poikansa maailmankuvan muodostumista. 11

3. MAAILMA JA ME Seuraavaksi tarkastelen sitä, kuinka jokapäiväinen, ympärillämme oleva maailmaa muuttuu osaksi meidän todellisuuttamme. Mielestäni Rauhalan sekä Berger & Lucmannin teoreettiset tarkastelut tukevat hyvin toinen toisiaan ja siitä syystä seuraavaksi käsittelen juuri heidän teoreettisia ajatuksiaan. Kun siirrytään teoreettisesta tarkastelusta toiseen, on huomattava myös muutos käsitteistössä. Kun Rauhala puhuu kehosta niin Berger & Luckmann puhuvat samasta asiasta ruumiin käsitteellä tai vastaavasti maailma elämismaailma jne. En kuitenkaan ole lähtenyt käsitteitä muokkaamaan ja yhdenmukaistamaan, vaan käytän niitä käsitteitä, joita kyseiset kirjoittajat ovat käyttäneet. Berger & Luckmannin mukaan jokapäiväinen elämä esittäytyy meidän tulkitsemana todellisuutena, subjektiivisesti merkityksellisenä ja värittyneenä, yhteisenä maailmana eli sosiaalinen todellisuus on ihmisen toteutumisen keskeinen ulottuvuus. Myös Rauhala puhuu samasta asiasta, mutta hän käyttää situaation käsitettä eli ihminen on suhteessa maailmaan situaationsa kautta ja situaatio on kaikkien niiden ilmiöiden, objektien ja asiantilojen kokonaisuus, jossa ihmisen orgaaninen ja tajunnallinen olemassaolo reaalistuvat. Ihmiset tuottavat reaalimaailman ajattelullaan ja toiminnallaan, todellisuus säilyy vain heidän ajattelunsa ja toimintansa kautta. (Berger & Luckmann1995, 29; Rauhala 1993, 70; Perheentupa 1997, 207.) Antikainen (1993, 75) kirjoittaa: me kaikki tulemme maailmaan syntymällä. Me jatkamme ihmislajia ja maailmaa, mutta voimme myös uudistaa tai tuhota sitä. Mikä on tiedon perusta jokapäiväisessä elämismaailmassa? Tämä selkeytyy tarkastelemalla tietoa yksilöllisten merkitysten objektivoitumina, joista rakentuu ihmisten välinen, arkiymmärryksen mukainen maailma. Berger & Luckmann näkevät, että fenomenologinen analyysi soveltuvan parhaiten arkitiedon perustan selvittämiseen, kun puhutaan filosofisesta näkökulmasta. Fenomenologinen analyysi on menetelmä, jolla ei pyritä etsimään syy-yhteyksiä jokapäiväisen elämän yksilöllisistä kokemuksista, alkuperää koskevista oletuksista eikä ilmiöiden perimmäistä luonnetta koskevista väittämistä, vaan kuvailemaan jokapäiväistä elämää, puhutaan empiirisestä analyysistä. (Berger & Luckmann 1995, 30; Rauhala 1993, 73.) 12

Tietoisuutemme on intentionaalista, eli se on aina suuntautunut johonkin. Tietoisuus voidaan tavoittaa, sen sijaan ei ole mahdollista tavoittaa mitään kuviteltua tietoisuuden peruskerrosta sinänsä. Isän toruessa lastaan on hänen tietoisuutensa intentionaalista samoin kuin hänen ajaessaan autolla on yhdentekevää, onko tietoisuuden kohde ulkoiseen fyysiseen maailmaan kuuluva vai ymmärretäänkö se sisäisen, subjektiivisen todellisuuden osaksi. (Berger & Luckmann 1995, 31.) Tässä yhteydessä on syytä palauttaa mieleen Rauhalan kirjoitukset mielestä. Mieli on siis sitä, jonka avulla tiedämme, tunnemme, uskomme uneksimme jne. ilmiöt ja asiat joksikin. Eli mieli on tavallaan merkityksen antaja, joka ilmenee tai koetaan aina jossakin tajunnan tilassa. Toisin sanoen mieli on aina mukana, kun tietoisuutemme suuntautuu johonkin, kenties mieli myös suuntaa tietoisuuttamme tiettyyn kohteeseen, koska mielet suhteutuvat toisiinsa sisäisen merkitsevyyden sitomina. (Rauhala 1982, 29.) Jokapäiväisessä elämässämme kohtaamme lähimmäisiämme, mutta myös erilaisia aineettomia hahmoja kuten arvot, normit ja asenteet. Tällaiset kohteet esittäytyvät tietoisuudellemme eri todellisuustasojen edustajina. Nämä erilaiset kohteet tuottavat erilaisia jännitteitä tietoisuuteemme, ja näin kiinnitämme tarkkaavaisuutemme eri kohteisiin hyvin eri tavalla. Tämä tarkoittaa myös, että pystymme liikkumaan todellisuuden eri tasoilla hyvin joustavasti. Näin pystymme ymmärtämään sen, että maailma koostuu monista eri todellisuuksista. Todellisuudesta toiseen siirtymisestä antaa havainnollisen kuvan siirtyminen unen maailmasta valvetilaan. (Rauhala 1989, 29.) Yksi tärkein ja merkittävin on jokapäiväisen elämän todellisuus eli arkielämän todellisuus eli perustodellisuus. Kohdatessamme jokapäiväisen elämän todellisuuden on tietoisuutemme jännite korkeimmillaan, mikä myös tunkeutuu tietoisuuteemme voimakkaana ja pakottavana. Tietoisuuden jännite vaatii meitä kohdistamaan koko tarkkaavaisuutemme itseemme, ja tämä on mahdollista ainoastaan täydessä valvetilassa. Arkitodellisuuden kokemista ja ymmärtämistä valvetilassa pidetään normaalina ja päivänselvänä, se muodostaa luonnollisen asenteemme. (Berger & Luckmann 1995, 31-32.) 13

Jokapäiväisessä elämässämme esiintyvät ilmiöt ovat järjestäytyneet tyypeiksi, jotka näyttävät olevan riippumattomia tavasta, jolla ymmärrämme ne. Tätä kautta hahmotamme myös elämämme järjestäytyneeksi todellisuudeksi. Jokapäiväisen elämän todellisuus ilmenee valmiiksi objektivoituna, toisin sanoen esineiden ja asioiden järjestelmänä, mielinä joita meillä on suunnaton joukko ja jotka on asianmukaisesti nimetty ennen itseni astumista näyttämölle. (Berger & Luckmann 1995, 31-32; Rauhala 1989, 29.) Kieli on jokapäiväisen elämän tärkeä elementti, sillä sen avulla me siirrämme ja välitämme nämä objektivoitumat. Kieli antaa elämällemme koordinaatit ja täyttää sen merkityksellisillä asioilla. Sosiologiassa on yleistynyt näkemys, että sosiaalinen todellisuus ei ainoastaan välity symbolisesti, vaan sitä ylläpidetään ja tuotetaan diskursseissa eli puhetavoissa. Tavallisesti ne ovat niin itsestään selviä, ettemme edes huomaa niiden olevan tietoa (Berger & Luckmann 1995, 32; Sulkunen 1997,14.) Tässä ja nyt ovat elämismaailman peruskoordinaatit. Ruumiimme tässä ja nykyhetki nyt on huomiomme keskipisteenä arkitodellisuudessamme, se mikä koetaan tässä ja nyt muodostaa tietoisuutemme reaalisisällön. Elämismaailman todellisuus ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen, vaan se pitää sisällään myös tapahtumia, jotka eivät tapahdu tässä ja nyt. Jokapäiväinen elämä rakentuu läheisyyden ja etäisyyden eri asteista sekä ajallisesti että tilallisesti. Lähimpänä on arkielämän vyöhyke, joka on välittömästi ruumiillisen toiminnan ulottuvilla. Tämä vyöhyke on maailmamme, jota pyrimme toiminnallamme muuttamaan ja missä teemme työmme. Tässä työn maailmassa tarkkaavaisuutta säätelee se, mitä olen tekemässä, mitä olen tehnyt tai mitä suunnittelen tekeväni. Se on siis minun maailmani. Puhutaan myös ymmärtämisyhteydestä eli siitä vanhasta kokemustaustasta, johon uudet asiat sulautetaan tai suhteutetaan Rauhalan sanoin, uusi mieli organisoituu vanhaan kokemustaustaan. Tästä vanhasta kokemustaustasta käytetään myös nimitystä horisontti, mikäli se on uutta mieltä tulkitseva ja sijoittava. (Berger & Luckmann 1995, 32, Rauhala 1989, 31.) Kuten jo aikaisemminkin on mainittu, sisältää jokapäiväinen elämä vyöhykkeitä, jotka eivät ole ulottuvillamme tässä ja nyt. Näistä vyöhykkeistä ollaan kiinnostuneita lähinnä epäsuorasti eikä niihin kohdistunut kiinnostus ole pakon sanelemaa. Kiinnostus 14

voi kohdistua esimerkiksi vapaa-aikaan ja harrastukseen, jolloin ei voida puhua pakon sanelemasta kiinnostuksesta. Isä varmaankin on kiinnostunut poikansa jalkapalloharrastuksesta, mutta se tuskin on pakonomaista ja pakon sanelemaa. Toisaalta isä on kiinnostunut poikansa kasvatuksesta ja kehittymisestä, mikä on tässä ja nyt tilanne. Hyvin pitkälle tässä on kyseessä tajunnallisuuden intentionaalisuus. (Berger & Luckmann 1995, 33.) Intersubjektiivinen maailma esittäytyy jokapäiväisessä elämän todellisuudessa maailmana, joka jaetaan toisten yksilöiden kesken. Jokapäiväinen elämä on siis kaikille yhtä todellista ja se edellyttää jatkuvaa vuorovaikutusta ja ajatusten vaihtoa. On syytä kuitenkin huomata, että on mahdotonta asettaa omia ja toisten näkökulmia yhteisestä maailmastamme päällekkäin, sillä ne eivät koskaan voi olla täysin yhtenevät. Isä ja poika katselevat keittiössä touhuavaa naista, mutta isä näkee hänet vaimona ja poika äitinä, omista tässä ja nyt koordinaattien näkökulmasta, eivätkä ne näin ollen voi olla koskaan täysin symmetriset. Yhtä kaikki elämme kuitenkin yhteisessä maailmassa ja tiedämme omien ja muiden merkitysten olevan jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Tämä merkitsee sitä, että olemme yhtä mieltä maailmamme todellisuudesta. Toisin sanoen kahdella ihmisellä ei voi olla samanlaisia (yhteneviä) kokemuksia mistään, mutta toisaalta sillä ei ole merkitystä, koska ihmiset olettavat, että heidän kokemuksensa maailmasta ovat samanlaisia, ja sen tähden he toimivat ikään kuin heidän kokemuksensa olisivat yhdenmukaisia käytännöllisten tarkoitusten varalta. (Berger & Luckmann 1995, 33.) Arkitodellisuus jakautuu rutiininomaisiin vyöhykkeisiin ja alueisiin, jotka ovat eri tavoin ongelmallisia. Elämismaailmaan kuuluu rutiininomaisten ja ongelmattomien alueitten lisäksi tilanteita, jotka ovat ongelmallisia ja vieraita. Tällöin emme kuitenkaan siirry pois jokapäiväisen elämän todellisuudesta, vaan yritämme tavalla tai toisella sopeutua tilanteeseen, rikastutamme ja laajennamme taitojamme ja valmiuksiamme, joita tarvitsemme jokapäiväisessä elämässämme. On kuitenkin olemassa ongelmallisia alueita, joista emme ole kiinnostuneita emmekä näe tarpeelliseksi sopeuttaa niitä omaan elämismaailmaamme. Kahdeksantoistavuotias on tuskin vielä kiinnostunut isyyden vastuusta ja velvollisuudesta. Silloin kun arkielämän rutiinit jatkuvat keskey tyksettä, 15

ne koetaan pääpiirteissään ongelmattomiksi. Ongelmatilanteissa arkielämän todellisuus pyrkii liittämään ongelmavyöhykkeen siihen arkitodellisuuden vyöhykkeeseen, joka ei ole ongelmallinen. Arkiymmärryksessämme on olemassa tieto siitä, miten tällaisessa tilanteessa tulee toimia. Näihin kokemisen muutoksiin voidaan pyrkiä tajunnan tasolla toimittaessa eri tavoin mm. aktivoimalla uusia horisontteja, joissa asiat näyttäytyvät toisessa valossa. (Berger & Luckmann 1995, 35; Rauhala 1989, 32.) Siirtymä arkitodellisuudesta toiseen todellisuuteen tapahtuu ehkä selvimmin katsellessamme elokuvaa. Mennessämme elokuviin olemme siirtymässä arkitodellisuudesta toiseen, erilaiseen todellisuuteen, jossa voimme kohdata paljon tai vähän meille merkityksellisiä merkitysjärjestelmiä. Tällaisille äärialueille siirryttäessä tarkkavaisuutemme siirtyy poispäin jokapäiväisestä elämän todellisuudesta. Tämä on seikka, joka erottaa äärelliset merkitysalueet jokapäiväisistä merkitysalueista, sillä näillä jokapäiväisillä merkitysalueilla pystymme liikkumaan huomattavasti pienemmin ponnisteluin. (Berger & Luckmann 1995, 36.) 3.1. Todellisuuden kietoutuminen Me elämme jokapäiväisen elämän todellisuudessa vuorovaikutuksessa muiden kaltaistemme kanssa. Olemme siis kietoutuneet todellisuuteen oman elämäntilanteemme kautta ja mukaisesti, tämä kietoutuminen toteutuu osana monikerroksista kehitysprosessia. Tällöin herää kysymys, kuinka me koemme nuo toiset omassa elämismaailmassamme? Kietoutuessaan situaationsa rakennetekijöihin ihminen tulee samalla myös sellaiseksi kuin niiden luonne edellyttää. Esimerkiksi pojat ovat kietoutuneet isiensä todellisuuteen. Edellyttäen, että isä on saatavilla, lapsi ei kiinnity vanhempaansa, mikäli tämä ei ole riittävästi saatavilla. (Berger & Luckmann 1995, 36; Rauhala 1989, 35: Salo 2003, 45; Perheentupa 1997, 107.) Berger & Luckmanin (1995, 35) mukaan lähimmän ja perustavimman kokemuksen voi saada toisesta kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa. Kasvotusten oleminen on sosiaalisen vuorovaikutuksen perustyyppi, muut tapaukset ovat sen johdannaisia. Kun tässä ja 16

nyt -koordinaatit ovat lomittain toisen vastaavien koordinaattien kanssa, koetaan toinen samassa elävässä nykyhetkessä. Niin kauan kun olemme kasvotusten, on ilmaisumme jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa, jopa ilman kieltä pelkän ilmehdinnän avulla. Ilmeet suuntautuvat toinen toiselle ja kumpikin voi kokea vastavuoroisuuden: minä hymyilen hän hymyilee. Tästä seuraa, että koemme toisen subjektiviteetin kaikessa ilmausten rikkaudessa. Väärinkäsityksiäkin tässä vuorovaikutuksessa saattaa tapahtua, sillä toisen hymyillessä toinen saattaa olettaa sen virnistykseksi jne. Kaikesta huolimatta kasvotusten oleminen on tilanne, jossa kykenemme tuottamaan suunnattoman määrän subjektiviteetin ilmauksia. (Berger & Luckmann 1995, 40; Rauhala 1989, 35.) Kasvotusten ollessamme on subjektiivisuus korostuneesti lähellä, kun se taas muulloin on tavalla tai toisella etäistä. Kohdatessani toisen kasvokkain esittäytyy hän minulle täysin todellisena riippumatta siitä, olenko tavannut hänet aikaisemmin, hän voi olla minulle todellinen vaikkapa maineensa kautta. En ole tavannut nykyistä presidenttiämme kasvokkain ja silti hän on minulle todellinen henkilö, mutta täysin todelliseksi hän voi tulla vasta sen kautta, kun olen kohdannut hänet kasvokkain. Kasvokkaisessa suhteessa ollessamme on meidän ymmärrettävä tuo toinen yhdeksi situaation rakennetekijäksi. Mutta on myös muistettava, että situaation komponenttien vaikutussuhde on välttämättömyyssuhde eli emme voi paeta sitä, vaan joudumme kohtaamaan sen sellaisenaan. Joudumme vaikeuksiin, jos yritämme kasvotusten ollessamme pitää tiukasti kiinni asennoitumisestamme toiseen, sillä subjektiivisten merkitysten monivivahteisessa ja hienosäkeisessä vaihdossa käsityksemme toisesta muuntuvat jatkuvasti, ja näin ollen meidän pitää myös pystyä mukauttamaan oma näkemyksemme uuteen tilanteeseen. Sen sijaan mikäli emme ole kasvokkain, meidän on helppo sysätä syrjään tuollainen todistusaineisto ja näin pystymme pitämää käsityksemme toisesta muuttumattomana. (Berger & Luckmann 1995, 40; Rauhala 1989, 35.) Sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa ihmiset esittäytyvät meille tiettyinä tyyppeinä, sillä tyypittelemme itse nuo toiset: he esiintyvät meille eurooppalaisena, isänä, huumoriveikkona jne. Etäisemmissä vuorovaikutustilanteissa tyypittely on yleensä pysyvämpää. Osa näistä tyypeistä valikoituu kohdallemme kohtalonomaisesti eli 17

emme ole niihin voineet vaikuttaa, esim. isäämme emme ole voineet valita. Toisaalta läheisyydessämme esiintyy myös tyyppejä, jotka voimme itse valita. Usein tällainen valinnan mahdollisuus koskee erityisesti parisuhteita ja perheenmuodostusta. Läheisemmässä, kasvokkaisessa vuorovaikutustilanteessa tyypitykset ovat haavoittuvaisempia ja kiistanalaisempia. Jokapäiväiset tapaamisemme ovat kahdessa mielessä tyypillisiä: kohtaamamme henkilöt näyttäytyvät meille tyyppeinä ja tilanne itsessään on jo tyypillinen. (Berger & Luckmann 1995, 40 42; Rauhala 1989, 35; Perheentupa 1997, 208.) Sosiaalisen vuorovaikutuksen tyypitykset muuttuvat asteittain kun siirrymme etäämmäksi kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta. Vuorovaikutustilanteissamme hyvin tärkeä tekijä on suoruus ja epäsuoruus. Näillä tekijöillä tarkoitetaan sitä, millaisessa suhteessa olemme toiseen. Voimme jakaa ihmiset kahteen ryhmään: niihin joiden kanssa olemme vuorovaikutuksessa kasvokkain ja niihin, jotka ovat pelkästään aikalaisia. Aikalaisista meillä on vain vaihtelevia muistikuvia tai tunnemme heidät vain kuulopuheelta. Esim. edesmennyt presidenttimme Kekkonen on meistä useimmille henkilö, jonka kyllä tiedämme, mutta emme ole häneen suorassa kasvokkaisessa kontaktissa, vaan olemme häneen epäsuorassa suhteessa. Emme pysty hankkimaan hänen toimintatavoistaan, luonteenpiirteistään jne. mitään suoraa tietoa, vaan tieto, jonka hänestä saamme, on enemmän tai vähemmän luotettavaa, epäsuorasti saatua tietoa. Silloin kun olemme kasvotusten esim. isämme kanssa, on meillä mahdollisuus saada tietoja, joita emme voi saada epäsuorassa suhteessa. (Berger & Luckmann 1995, 43.) Se, kuinka persoonattomiksi koemme toiset, riippuu mielenkiinnostamme toista kohtaan ja suhteemme läheisyydestä. Yhdistyessään ne joko lisäävät persoonattomuutta tai vähentävät sitä. Sosiaalinen todellisuus koetaan siis tyypitysten jatkumona. Tyypitykset ovat sitä yksilöitymättömämpiä, mitä kauemmas ne ovat etääntyneet välittömästä, kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta. Toisessa päässä ovat he, jotka kohtaamme usein kasvoista kasvoihin ja joiden kanssa olemme läheisessä vuorovaikutuksessa kuten, vanhemmat, sisarukset jne. Näistä henkilöistä koostuu lähipiirimme. (Berger & Luckmann 1995, 43.) 18

3.2 Ulkoistamisen ja sisäistämisen dialektiikkaa Yhteiskunta ilmenee meille objektiivisena sekä subjektiivisena todellisuutena, näin ollen sen ymmärtäminen edellyttää meiltä molempien näkökulmien huomioon ottamista. Objektiivinen ja subjektiivinen näkökulma ymmärretään oikein silloin, kun yhteiskunnan katsotaan muodostuvan ulkoistamisen, objektivaation ja sisäistämisen jatkuvassa dialektisessa prosessissa. Nämä kolme eivät kuitenkaan ilmene välttämättä aikajärjestyksessä, vaan ne ilmentävät yhteiskuntaa ja sen osa-alueita samanaikaisesti. Edellinen pätee myös yhteiskunnan yksittäiseen jäseneen, sillä me samanaikaisesti ulkoistamme oman olemuksemme sosiaaliseen maailmaan ja sisäistämme tämän maailman objektiivisena todellisuutena. Yhteiskunnassa oleminen merkitsee siis meidän osallistumista sen dialektiikkaan. Puhutaan myös havainnoimalla oppimisesta ja omaksumisesta. (Berger & Luckmann 1995, 147; Kuusinen 1997, 41). Kuten tiedämme, me kaikki tulemme maailmaan syntymällä. Berger & Luckmann huomauttavat kuitenkin, ettemme synny yhteiskunnan jäseniksi, vaikka meillä on syntyessämme taipumus sosiaalisuuteen ja meistä tulee yhteiskunnan jäseniä. Syntymästämme lähtien meitä ympäröi situaation komponenttien vaikutussuhde emmekä voi sitä väistellä, vaikka joskus ehkä haluaisimmekin. Käymme kaikki elämässämme läpi tapahtumasarjan, jonka kuluessa saamme valmiudet yhteiskunnalliseen dialektiikkaan. Eksistentialistit näkevät, että ihminen on heitetty maailmaan, hän on ensin vain olemassa ja hänen on omien valintojen kautta luotava itsensä. Tapahtumasarja on kuitenkin jotenkin saatava alkuun ja alkunsa se saa sisäistämisestä. (Berger & Luckmann 1995, 147; Rauhala 1989, 36; Hirsjärvi 1984, 151.) Kun ymmärrämme objektiivisen tapahtuman mielenilmaukseksi, siis ilmaukseksi toisen subjektiivisista prosesseista, tulee tapahtumasta subjektiivisesti mielekäs myös itsellemme. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ymmärtäisimme toisen merkitykset oikein tai niin kuin tuo toinen on ajatellut. Tästä huolimatta hänen subjektiviteettinsa on objektiivisesti ulottuvillani ja siitä tulee itselleni mielekäs riippumatta siitä, ovatko subjektiiviset merkityksemme yhteneviä. Sisäistäminen yleisessä merkityksessä on pohja ensinnäkin lähimmäistemme ymmärtämiselle ja toiseksi maailman kokemiselle mielekkääksi sosiaaliseksi todellisuudeksi. Kokeminen saa alkunsa, kun yksilö ottaa haltuunsa 19

maailman, jossa me toiset jo elämme. Kun olemme kerran ottaneet maailman haltuumme, me voimme sitä luovasti muunnella, mutta voimme myös tuhota sitä. Maailma on aina rajaamassa ja suuntaamassa toimintaamme, koska tajuntamme joutuu kokemaan sitä faktisuutta, joka on valikoitunut situaatioomme. Toisaalta kun olemme suhteessa johonkin situaatiomme komponentin faktisuuteen, saamme juuri sellaisen ominaisuuden, funktion tai aseman kuin tämä faktisuuden ominaislaatu edellyttää ja näin olemme aina jonkin yhteiskunnan jäseniä, koska yhteiskuntarakenteet ovat eräs olennainen komponenttiryhmä situaatiossamme. (Berger & Luckmann 1995, 147; Rauhala 1989, 36-37.) Jotta pääsisimme tällaiseen ymmärtämiseen on edellytyksenä, että vietämme riittävästi aikaa keskenämme ja toimimme yhteisessä sosiaalisessa kehyksessä, joka liittää hankkimamme kokemukset intersubjektiivisesti yhteen. Tämän seurauksena me samastumme jatkuvasti toinen toisiimme. Lisäksi ollessamme yhteisessä maailmassamme, me osallistumme myös toistemme olemiseen. Kun olemme saavuttaneet tämän sisäistämisenasteen, olemme yhteiskunnan jäseniä. Sisäistämisemme tapahtuu sosialisaatioksi kutsumassamme yksilönkehityksellisessä prosessissa. Tämä voidaan määritellä yksilön kokonaisvaltaiseksi ja johdonmukaiseksi perehdyttämiseksi yhteiskunnan tai sen osaalueen objektiiviseen maailmaan. Toisaalta tässä sosiaalistumisprosessissa joudumme tekemään myös jatkuvia valintoja ja samalla olemme myös vastuussa valinnoistamme eikä kukaan ole tekemässä puolestamme näitä valintoja. Me sosiaalistumme kahdessa eri sosialisaatiossa, primaarisosialisaatiossa sekä sekundaarisosialisaatiossa. Primaarisosialisaation kohtaamme lapsuudessamme ja se meidän onkin ensin käytävä läpi, jotta meidän olisi mahdollista kohdata sekundaarisosialisaatio. (Berger & Luckmann 1995, 148 149; Hirsjärvi 1984, 153.) 3.2.1 Merkitykselliset toiset ja lapsi Primaarisosialisaatiota pidetään yksilön kannalta tärkeämpänä kuin sekundaarisosialisaatiota ja sekundaarisosialisaatio muistuttaa primaarisosialisaatiota perusrakenteiltaan. Me synnymme objektiiviseen yhteiskuntarakenteeseen, jossa kohtaamme sosiaalistami- 20

sestamme huolehtivat merkitykselliset toiset, yleensä vanhemmat. Vanhempien luoma perhekulttuuri yleensä muodostaa lapsen kasvatusympäristön ja kasvatuksen tarkoituksena on sosiaalistaa yksilö tietyn yhteiskunnan jäseneksi eli perhe valmentaa lapsensa yhteiskunnan jäseniksi. (Berger & Luckmann 1995, 147 148; Schmitt 2002, 302.) Meillä ei ole mahdollisuutta valita näitä merkityksellisiä toisia, kuten meillä ei ole myöskään mahdollisuutta yleensä valita niitä, joita sosiaalistamme yhteiskuntaan. Lapsi ei siis synny ainoastaan objektiiviseen yhteiskuntarakenteeseen, vaan myös objektiiviseen sosiaaliseen maailmaan. Tätä maailmaa välittävät merkitykselliset toiset, mutta on huomattava, että maailma siirtyy toiselle suodatettuna. Merkitykselliset toiset valikoivat elementtejä yhteiskunnallisen asemansa ja elämänhistoriansa kuluessa muotoutuneiden ominaispiirteidensä mukaisesti. Näin maailma suodattuu yksilölle kaksoisvalikoivuuden läpi. Lapsi esimerkiksi saattaa omaksua alemman luokan sosiaalisen maailman näkökulman vanhempien välittämässä erityisluonteisessa muodossa, hän ei siis pelkästään synny tuohon luokkaan. (Berger & Luckmann 1995, 147 148.) Primaarisosialisaatio ei ole pelkkää kognitiivista oppimista, vaan se tapahtuu olosuhteissa, joissa vallitsee yleensä voimakas emotionaalinen lataus. Tunteiden rooli on keskeinen ihmisen olemassaolon perusteita ajatellen. Voidaan sanoa että tunteet kiinnittävät meidät maailmaan ja näin ollen kiinnittyminen on olemassaolon välttämätön ulottuvuus. Tunteenomaista kiinnittymistä merkityksellisiin toisiin pidetään tärkeänä edellytyksenä, jotta tiedollinen oppiminen olisi mahdollista. Me samaistumme merkityksellisiin toisiin monilla eri emotionaalisilla tavoilla, kaikissa tapauksissa sisäistämisen edellytyksenä on kuitenkin samaistuminen. Myös roolit ja asenteet sisäistetään ja omaksutaan omiksi merkityksellisiltä toisilta. Samaistuessamme merkityksellisiin toisiin subjektiivisesti me samalla opimme tunnistamaan itsemme ja hankimme itsellemme vakaan ja uskottavan identiteetin. (Berger & Luckmann 1995, 149; Perheentupa 1997, 107.) Rauhala (1989, 29) puhuu merkityssuhteiden rakentumisesta mielen kautta: kun mieli asettuu tajunnassamme suhteeseen esim. jonkin ilmiön kanssa siten, että ymmärrämme tuon ilmiön mielen avulla joksikin, on kyseessä silloin myös samaistuminen merkityk- 21

sellisiin toisiin, mikäli tuo ilmiö on tullut merkitykselliseltä toiselta.( Berger & Luckmann 1995, 150.) On syytä huomauttaa vielä, että on olemassa myös biologisen determinismin edustajia, jotka olettavat lahjakkuuden ja muiden persoonallisuuden piirteiden periytyvän jälkeläisille sellaisenaan. Biologista determinismiä ei olekaan syytä poissulkea, vaan sen voi pyrkiä näkemään yhtenä primaarisosialisaatioon vaikuttavana tekijänä. Kehitystä olisikin pystyttävä kuvaamaan dialektisesti yhteiskunnallisten ja yksilöllisten osatekijöiden sisäisenä yhteytenä. Yksilöllinen minä on siis reflektiivinen muodostuma ja se heijastaa merkityksellisten toisten siihen kohdistamia asenteita. Näin yksilöstä tulee se, miksi merkitykselliset toiset hänet kokevat. Tapahtuma ei ole yksipuolinen tai mekaaninen tapahtumasarja, vaan se perustuu toisista lähtevän tunnistamisen ja itsetunnistamisen, objektiivisesti annetun ja subjektiivisesti omaksutun identiteetin väliseen dialektiikkaan. (Berger & Luckman1995, 149 150; Hirsjärvi 1985, 114; Rauhala 1989, 29.) Keskeistä on huomata, ettei yksilö omaksu pelkästään merkityksellisten toisten rooleja ja asenteita, vaan myös heidän maailmansa. Näin ollen identiteetti onkin kuin paikantuma tietyssä objektiivisessa maailmassa ja yksilöllä on mahdollisuus mukailla sitä subjektiivisesti ollessaan yhteydessä tähän objektiiviseen maailmaan. Yksilö liittyy aina johonkin todellisuuteen, joka on olemassa hänelle sekä ulkoisina tosiasioina että kuvina hänen mielessään. Takala (1974, 53) on todennut, että sosiaalistuminen on sosiaalisten roolien omaksumisen kautta tapahtuvaa sosiaalistumista instituutioihin. Kun lapsi on saanut identiteetin, hän on sijoittunut omaan paikkaansa maailmassa. Samanaikaisesti kun lapsi omaksuu subjektiivisesti identiteetin, hän omaksuu myös maailman, johon tämä identiteetti viittaa eli ihmisyksilöstä tulee osa suurempaa kokonaisuutta. (Berger & Luckmann 1995, 150 151; Takala 1974; Perheentupa 1997, 108.) Vähitellen primaarisosialisaation aikana lapsen tietoisuus alkaa abstrahoitua erityisten toisten rooleista ja asenteista rooleihin ja asenteisiin yleensä. Voidaan puhua vaikkapa normien yleistymisestä. Lapsi oppii tietyn käyttäytymisnormin isältään, esim. käden heiluttelun hyvästiksi. Vähitellen lapsi havaitsee muidenkin tekevän näin, normi on siis yleistynyt. Tällaista abstrahoitumaa konkreettisten merkityksellisten toisten rooleista ja asenteista kutsutaan yleistyneeksi toiseksi. Tämän kehityksen jälkeen yksilö ei sa- 22

maistu enää pelkästään konkreettisiin toisiin, vaan myös toisiin yleensä, siis yhteiskuntaan. Lapsella on nyt sekä identiteetti suhteessa merkityksellisiin toisiin että identiteetti yleensä, joka säilyy samana riippumatta siitä, keitä toisia hän kohtaa. (Berger & Luckmann 1995, 151.) Yleistynyt toinen kiteytyy tietoisuudessamme, objektiivisen ja subjektiivisen todellisuuden välille muodostuu symmetrinen suhde ja samanaikaisesti merkityssuhteet organisoituvat ja järjestyvät uudelleen. Ulkopuolella oleva todellisuus vastaa siis sitä, mikä on todellista sisäpuolellamme. Tällainen käännösprosessin kaltainen, jatkuvasti käynnissä oleva tapahtumasarja toimii pääsääntöisesti kielen välityksellä. Vaikka tämä käännösprosessi onkin jatkuvasti käynnissä, ei se kuitenkaan edellytä tai edes mahdollista sitä, että objektiivinen ja subjektiivinen todellisuus voisivat olla täysin symmetrisiä, ne kyllä vastaavat toinen toisiaan, mutta eivät ole symmetrisiä. Olemmehan tilanteessa, jossa objektiivista todellisuutta on aina enemmän kuin yksilö on tosiasiallisesti sisäistänyt. Emme voi sisäistää kaikkea mitä on tarjolla eikä se edes ole tarkoituksenmukaista. Toisaalta meidän subjektiivisessa todellisuudessamme on myös aineksia, jotka eivät ole saaneet alkuaan sosialisaatiossa, kuten tietoisuutemme omasta ruumiistamme. Näin ollen subjektiivinen elämänhistoriamme ei ole täysin sosiaalista, me olemme yhteiskunnassa sekä sen ulkopuolella. Objektiivisen ja subjektiivisen todellisuuden symmetria ei ole staattinen asiantila, vaan yksilön ja objektiivisen sosiaalisen maailman suhde on alinomaista pyrkimystä tasapainoon. (Berger & Luckmann 1995, 152-153.) Meillä ei siis ole mahdollisuutta valita kaikkia merkityksellisiä toisia, vaan elämä antaa meille ennalta määrätyn joukon merkityksellisiä toisia, jotka meidän on hyväksyttävä sellaisinaan. Meidän on pärjättävä vanhemmilla, jotka kohtalo on meille suonut. Vanhemmat määräävät pelin säännöt ja lapset pelaavat näiden sääntöjen mukaan. Lapsi ei voi kovinkaan paljon ainakaan varhaisvaiheessa vaikuttaa asiantilaan, näillä säännöillä on pelattava joko innokkaasti tai vastentahtoisesti, vaihtoehtoja ei ole. Lapsella ei siis ole mahdollisuutta valita ainakaan kaikkia merkityksellisiä toisia, eikä näin ollen mahdollisuutta olla jossain määrin samaistumatta näihin merkityksellisiin toisiin. Tästä syystä lapsi sisäistää merkityksellisten toisten erityisluonteisen todellisuuden lähes väistämättömästi. Tajunnallinen tapahtuminen on oman historiansa varassa etenevää ja 23