UUDISTUVA MAITOTILOJEN TUOTANTOTEKNIIKKA JA RAAKAMAIDON LAATURISKIT

Transkriptio

1 UUDISTUVA MAITOTILOJEN TUOTANTOTEKNIIKKA JA RAAKAMAIDON LAATURISKIT Juha Nousiainen Valio Oy, Alkutuotanto, PL 10, VALIO Johdanto Raakamaidon hyvä tekninen laatu on ollut tärkeää maidonjalostukselle niin pitkään kuin meijeriteollisuutta on harjoitettu. Vanhastaan tuttuja laatuominaisuuksia ovat maidon koostumus (rasvavalkuais- ja kuiva-ainepitoisuus), bakteriologinen ja hygieeninen laatu (mm. kokonaisbakteerit, somaattiset solut ja bakteeri-itöt). Nämä ominaisuudet ovat olleet jo vuosikymmeniä oleellisia tekijöitä raakamaidon hinnoittelussa. Uudempia laatutekijöitä ovat estoaineiden ja mikrobitoksiinien esiintyminen (mm. antibioottijäämät ja hometoksiinit), aistittava laatu (haju ja maku), vierasainejäämät (mm. pesuaine-, raskasmetalli-, ja torjunta-ainejäämät) sekä rasvan laatu (vapaat rasvahapot). Kaikkia em. raakamaidon ominaisuuksia ei välttämättä ole missään yksittäisessä hinnoittelusysteemissä, mutta suuntaus hinnoittelujärjestelmien monipuolistumiseen on kaikkialla maailmassa (IDF 2006). Teknisen laadun lisäksi tärkeiksi ovat nousseet tai nousemassa maidon tuotantotapaan (luomutuotanto, tms. ohjeistot), alkuperään (jäljitettävyys) ja ympäristövaikutuksiin liittyvät laatutekijät. Suomessa maitotiloilla on käynnissä voimakas rakennekehitys, jonka seurauksena tilakohtainen maitomäärä kasvaa vuosittain noin l. Tämä tarkoittaa, että yksittäisen tilan raakamaidon laatupoikkeama voi aiheuttaa helpommin riskin meijerin prosessiin menevälle maidolle. Rakennekehitys muuttaa maitotilan tuotantotekniikkaa monella tavalla. Mm. rehunkorjuu-, ruokinta- ja lypsytekniikan uudistuminen ja siirtyminen parsinavetoista pihatoihin muuttavat raakamaidon tekniseen laatuun liittyviä riskitekijöitä siitä mihin perinteisesti on totuttu. Seuraavassa käsitellään lyhyesti maitotilojen uudistuvaan rehuntuotantotekniikkaan liittyviä raakamaidon laadun riskejä ja kehittämistarpeita. Säilörehu ja raakamaidon laatu Perinteisesti säilörehun laatu on vaikuttanut raakamaidon hygieeniseen ja aistinvaraiseen laatuun eniten kaikista alkutuotantotekijöistä. Virhekäyneen säilörehun sisältämät voihappobakteerien itiöt (VHBI) kulkevat lehmän ruoansulatuskanavan läpi rikastuen lantaan ja siirtyvät lypsyn yhteydessä utareen ja vedinten pinnoilta raakamaitoon. Meijeriprosesseissa raakamaidon itiöt haittaavat eniten pitkälle kypsytettyjen juustojen valmistusta aiheuttaen juustoissa virhe- ja voihappokäymistä. Ongelma on yleensä pahin loka-marraskuussa, jolloin rehusiilot avataan ja runsaammin itiöitä sisältävät ns. pintarehut ovat syötössä. Juustolan kattilamaidon tulisi sisältää VHBI alle 1000 MPN/l, jolloin pitkälle kypsytettyjen ja lisäaineettomien kovien juustojen tuotanto on mahdollista. Baktofugoinnilla tai mikrosuodatuksella voidaan itiöistä poistaa noin 90 %, mutta samalla se lisää prosessikustannuksia eikä tekniikkaa ole vielä sovellettu kaikkien juustotyyppien valmistuksessa. Mikäli raakamaito sisältää VHBI noin 10 5 MPN/l, ei kummallakaan tekniikalla voida varmistaa riittävän alhaista itiöpitoisuutta. Keskimääräinen raakamaidon VHBI-pitoisuus sisäruokintakaudella vaihtelee välillä MPL/l. Rajan 3100 MPN/l ylittäviä maitoeriä on keräilyalueesta riippuen 2-30 %. Poikkeamia esiintyy eniten alueilla joilta maitoa ei ole kerätty juustoloihin eikä maidon itiöihin liittyvää neuvontaa ole tehty. Juustojen voihappokäymisestä aiheutuu meijeriteollisuudelle vuosittain elintarvikkeeksi kelpaamattomana juustona, juuston laatuvirheinä, lisääntyvinä työkustannuksina yms. suorina kuluina miljoonien eurojen menetykset. Epäsuoria kustannuksia ja tulonmenetyksiä on lähes mahdotonta arvioida. Monessa maassa raakamaidon VHBI-pitoisuus onkin raakamaidon hinnoittelutekijä. Suomessa VHBIpitoisuus ei ole toistaiseksi hinnoittelussa mukana johtuen ehkä siitä, että säilörehun laatu on ollut keskimäärin hyvä. Lisäksi Suomessa on totuttu käyttämään happopohjaisia säilöntäaineita, mikä on osaltaan vähentänyt tehokkaasti rehujen voihappokäymistä. 51

2 Toinen säilörehun virhe- ja voihappokäymisestä aiheutuva haitta on raakamaitoon syntyvät virhemaut. Virhemaut johtuvat joko suoraan voihaposta tai pitkäketjuisista haihtuvista rasvahapoista tai haihtuvista typellisistä orgaanisista yhdisteistä. Nämä siirtyvät lypsyn yhteydessä navettailman kautta raakamaitoon, tai mahdollisesti suoraan lehmän verenkierrosta maitorauhaseen. Raakamaidon aistinvaraisia virheitä ei tutkita rutiininomaisesti Suomessa. Yksittäisten poikkileikkausotantojen perusteella tilamaitojen virhefrekvenssi (kaikki maku/hajuvirheet) on karkeasti 5-10 %. Virheistä noin 20 % aiheutuu säilörehusta. Näissä tapauksissa on hyvin tyypillistä, että säilörehu on märkää ja virhekäynyttä. Uudet säilörehun korjuutekniikat Säilörehun valmistustekniikka on muuttunut Suomessa viimeisen 20 vuoden aikana oleellisesti. Perinteisen suoraniiton ja tuoresäilönnän rinnalle tuli luvun lopulta saakka esikuivaus ja pyöröpaalaus. Pyöröpaalaus on yleistynyt voimakkaasti kaikenkokoisilla tiloilla, mutta erityisesti pienemmillä ja kiinteitä siiloinvestointeja välttävillä tiloilla. Pyöröpaalauksessa oleellisinta on se, että rehu pystytään esikuivaamaan riittävän kuivaksi, jolloin voihappo- ja virhekäyminen voidaan välttää. Ongelmaksi muodostuu esikuivauksen aikana syntyvät rehun määrä- ja laatutappiot varsinkin, jos kuivaus olosuhteista johtuen kestää useamman vuorokauden. Mikäli pyöröpaalatun säilörehun kuivaaine jää alle 30 prosentin, on virhekäyminen hyvin todennäköistä. Pyöröpaalauksen muuttuvat kustannukset ovat korkeat käärintämuovikustannuksen vuoksi. Samoin rehun laatuvaihtelu samankin sadon sisällä ja erityisesti poikkeusolosuhteissa kasvukausien välillä vaikeuttaa ruokinnan toteutusta. Toisaalta tekniikan etuna on joustavuus ja alhainen kiinteä kustannus. Karjakokoaan voimakkaasti lisäävillä maitotiloilla on yleistymässä pyöröpaalauksen sijasta tehokkaammat esikuivatun säilörehun valmistustekniikat. Rehu korjataan suurilla hinattavilla tai itsekulkevilla tarkkuussilppureilla tai tehokkailla noukinvaunuilla. Näihin tekniikoihin liittyy usein myös työleveydeltään suuret niittomurskaimet, ja mahdollisesti karhojen yhdistäminen korjuutehon lisäämiseksi. Niitto voidaan myös tehdä levälleen ja tehdä karhotus erillisenä työvaiheena ennen noukintaa, tavoitteena esikuivauksen tehostaminen ja nopeuttaminen. Uusi karhonkäsittelytekniikka lisää rehun maakontaminaatioriskiä ja esikuivauksen peltotappiota varsinkin jos rehu kuivataan pitkälle. Säilöntäaineen lisääminen on käytännössä myös osoittautunut ongelmalliseksi kaikkein tehokkaimmissa korjuukoneissa, koska annostelulaitteiden pumppausteho ei ole riittänyt. Toinen käytännön ongelma tehokkailla korjuuketjuilla voi tulla siilon tiivistämisestä. Varsinkin pienemmissä laakasiiloissa siilon täyttö ja tiivistäminen voi jäädä vajavaiseksi, mikäli siiloa täytetään korjuuketjun koko teholla. Rehumassaan jäänyt ilma voi lisätä riskiä rehun virhekäymiselle ja/tai homehtumiselle. Esikuivaus vähentää rehun perinteistä ongelmaa, eli virhe- ja voihappokäymistä. Samalla on kuitenkin lisääntynyt homehtumis- ja jälkipilaantumisriski, jälkimmäinen erityisesti laakasiilotekniikassa. Varsinkin kuivan ja pitkäsilppuisen noukinvaunulla korjatun rehun tiivistäminen laakasiiloon voi olla ongelma suureen korjuutehoon pyrittäessä. Rehun homehtuminen tuo myös uusia riskejä maitotilalle. Karjanhoitajat voivat altistua homeille ja niiden itiöille. Homeet voivat myös tuottaa toksiineja, jotka rehussa esiintyessään siirtyvät maitoon. Vaikka esikuivatuissa säilörehuissa on todettu esiintyvän runsaasti potentiaalisia toksiineja tuottavia homelajeja, ei ole näyttöä niiden tuottamista toksiineista. Ilmeisesti Suomen olosuhteet (lämpötila, kosteus) eivät ole otolliset toksiinien muodostumiselle, mutta täysin poissuljettua se ei ole esimerkiksi jos säilörehua syötetään myös kesällä. Olosuhteista joissa potentiaaliset homelajit alkavat tuottaa toksiinia tarvittaisiinkin lisätietoa. Lisäksi kuivien rehujen massa-analytiikkaa ja rehun laatukriteerejä on kehitettävä, koska nykyisin käytössä oleva tekniikka ja laatukriteerit on tarkoitettu ensisijassa tuoreelle ja lievästi esikuivatulle rehulle. 52

3 Biologinen rehunsäilöntä Biologiset säilöntäaineet tulivat laajemmin Suomen markkinoille 1990-luvulla. Vuonna 2004 voimaan astunut EU:n uusi rehunlisäainedirektiivi harmonisoi myös rehunsäilöntäaineiden hyväksymismenettelyn ja korvaa kansalliset järjestelmät. Lainsäädännön uudistus voi jollain aikavälillä edelleen lisätä biologisten aineiden tarjontaa. Kesän 2005 rehuanalyysien saatetietojen mukaan Suomessa happopohjaisten aineiden käyttöosuus tuoresäilönnässä on edelleen yli 90 %. Sen sijaan esikuivatussa rehussa biologisten aineiden käyttöosuus on noussut yli 20 prosentin ja oli happopohjaisilla aineilla runsas 60 %. Biologisten aineiden osuus on noussut kaksinkertaiseksi painorehuun verrattuna muutaman viime vuoden aikana, mutta samalla säilöntäaineettomienkin rehujen osuus on lisääntynyt hienokseltaan, ollen rehunäytteiden saatetietojen mukaan tällä hetkellä noin 10 %. Onnistuneen biologisen säilönnän perusedellytyksenä on, että säilöttävässä ruohossa on tarpeeksi sokeria riittävään rehun happamoitumiseen. Sokeria tulisi olla vähintään 2,5 % ruohon tuorepainosta. Normaalisti lannoitetussa timotei-nurminata ruohossa on tyypillisesti sokeria 8-10 % kuivapainosta. Mikäli sokeripitoisuus ei laskisi esikuivauksen aikana, riittäisi noin prosentin kuivaainepitoisuus turvaamaan käymiskelpoisia sokereita 2,5 % tuorepainossa. Kuitenkin on normaalia että hengitys kuluttaa sokereita esikuivauksen aikana siten, että vastaniitetyn ruohon sokeripitoisuus laskee 1,0 tai kuivauksen pitkittyessä jopa 3,0 prosenttiyksikköä. Jälkimmäisessä tapauksessa tarvitaankin yli 35 % kuiva-ainepitoisuus turvaaman onnistunut biologinen säilöntä. Hyvin märkänä ilman säilöntäainetta ja biologisilla aineilla säilöttyjen rehujen epäonnistumisriski on suuri (2-3 kertainen happopohjaisiin aineisiin verrattuna). Kuiva-aineluokassa % ei myöskään biologisilla aineilla keskimäärin päästä happopohjaisten aineiden säilöntävarmuuteen. Riski epäonnistua on 3-4 kertaa suurempi. Tässä kuiva-aineluokassa biologisilla aineilla valkuaisen haitallinen hajoaminen kyllä vähenee painorehuihin verrattuna, mutta tuotantovaikutus jää väkirehun lisätarpeella arvioituna noin 1,8 kg/pv pienemmäksi kuin hapoilla. Pidemmälle esikuivatuissa rehuissa (kuiva-aine %) biologisten aineiden säilöntävarmuus on selvästi parempi kuin ilman säilöntäainetta säilöttäessä. Tästä huolimatta biologisilla aineilla säilöttyjen rehujen syöntipotentiaali ja maidontuotantovaikutus voi jäädä hapoilla säilöttyjä rehuja huonommaksi. Tämä johtuu siitä, että maitohappokäyminenkin vähentää rehun syöntiä. Syynä tähän ei välttämättä ole maitohappo sinänsä, vaan se, että rehun valkuaisarvo sokereiden määrän alentumisen vuoksi on huonontunut. Vaikka biologisilla aineilla voidaan saada kunnolla esikuivatusta rehusta hygieenisesti hyvää, on tuotantovaikutuksessa tehtävä jonkinlainen kompromissi. Käytännössä tätä on vaikea havaita koska lehmät saavat kerralla syödäkseen vain yhtä rehutyyppiä. Toinen ongelma, joka tulee runsaasta maitohappokäymisestä, on rehun herkkyys jälkipilaantumiselle, kun siilo avataan ja rehuun pääsee happea. Tästä johtuen biologisiin aineisiin pyritään lisäämään hiivojen ja homeiden kasvua estäviä aineita tai vaihtoehtoisesti bakteerikanta joka tuottaa homeiden ja hiivojen estotekijöittä. Kokonaan ongelmaa ei kuitenkaan ole pystytty vielä ratkaisemaan. Lisäksi kehitystä vaativa asia on se, miten rehun kuiva-aine ja käymislaatu yhdessä vaikuttavat rehun syöntipotentiaaliin. Käytössä oleva syönti-indeksi on kehitetty tuoreille ja lievästi esikuivatuille rehuille. Yksittäisten tuotantokokeiden perusteella kuivaainepitoisuuden vaikutus lypsylehmien rehunsyöntiin ei ole suoraviivainen, vaan vaikutusmekanismi on monimutkaisempi. Nurmen lannoitus lietelannalla Monella lypsykarjatilalla on lantaa niin paljon, että sitä on pakko levittää myös nurmen pintaan. Ensi vuoden alusta sovellettava ympäristötukiohjelma tiukentaa lannanlevitysehtoja, mikä osaltaan voi lisätä lannanlevitystarvetta nurmelle. Nurmen lietelannoitusta on tutkittu Suomessa ja muissa Pohjoismaissa varsin paljon. Yhteensä viimeisen 15 vuoden aikana on Pohjoismaissa tehty lähes 20 yksittäistä nurmen lietelannoituskoetta siten, että nurmesta on tehty säilörehua jonka laatu on selvitetty kemiallisesti ja mikrobiologisesti. Lietettä on käytetty yleensä nurmen toiselle sadolle ja levitysmäärä 53

4 Lietelanta Haja Letku/Sij Väkilanta Kuvio 1. Säilörehun voihappobakteeri-itiöpitoisuus (log MPN/g), kun nurmi on lannoitettu väkilannalla tai lietelannalla käyttäen joko hajalevitystä tai letku/sijoituslevitystä (jokainen piste vastaa yhtä vertailuparia) on vaihdellut tonnia hehtaarille. Jokaisessa kokeessa vertailuna on ollut nurmen lannoitus väkilannalla siten, että kasveille käyttökelpoisen liukoisen typen määrä on sunnilleen sama molemmilla lannoitustavoilla. Säilörehun laatutekijöistä lietelannoitus vaikuttaa selvimmin rehun voihappobakteeri-itiöiden määrään. Yhteensä 35 vertailusta yhtä poikkeusta lukuun ottamatta rehun itiöpitoisuus on ollut suurempi lietelannoitetusta nurmesta tehdyssä säilörehussa (Kuvio 1). Hajalevityksellä itiöpitoisuus on ollut hieman suurempi suhteessa väkilannoitukseen kuin letku/sijoituslevityksellä. Keskimäärin itiöpitoisuus on ollut noin kymmenkertainen, enimmillään jopa tuhatkertainen lietelannoitetussa rehussa väkilannoitukseen verrattuna. Nurmen lietelannoitus lisää myös riskiä sille että säilörehussa lisääntyy ulosteperäisiä haittabakteereja (esim. kolibakteerit, listeria ja salmonella). Lannoituskokeiden perusteella ei kuitenkaan voida sanoa että ulostebakteerien määrä olisi lisääntynyt rehussa väkilannoitukseen verrattuna. On tärkeää, että rehu säilötään huolellisesti ja että rehun ph laskee riittävästi säilönnän aikana, jolloin esimerkiksi kolibakteerien määrää voidaan vähentää ja katkaista niiden rikastuminen rehu-lanta-rehu ketjussa. Säilörehun käymislaatua kuvaavissa mittareissa (käymishappojen ja ammoniakkitypen määrä sekä rehun ph) ei lietelannoituskokeissa ole ollut selvää trendiä väkilannoitukseen verrattuna. Kun säilöttävä rehu on ollut märkää, on lietettä saaneesta nurmesta valmistetun säilörehun ph ollut korkeampi ja ammoniakkiluku suurempi kuin väkilannalla. Lietelannoitetun säilörehun raakavalkuaispitoisuus on ollut keskimäärin hieman alhaisempi ja sokeripitoisuus korkeampi kuin vastaavan väkilannoitetun rehun. Tämä johtuu siitä, että osa lietelannan liukoisesta typestä haihtuu erityisesti pintalannoituksessa. Säilörehunurmen lannoituksessa lietelannalla on omat riskinsä, mutta järkevästi toimien riskiä voidaan pienentää. Tosiasia kuitenkin on, että maidontuotantoon erikoistuneella tilalla lantaa on usein enemmän kuin mullospellolle voidaan sijoittaa. Ensisijainen lannan käyttökohde tulisi olla suojavilja nurmen uudistamisen yhteydessä. Tällöin voidaan antaa karjanlannalla varastolannoituksena suuri osa nurmivuosien fosforin tarpeesta ja näin vähentää fosforin pintalannoitustarvetta ja pintahuuhtoumaa. 54

5 Tähän liittyen tulisi sallia myös syksyllä kynnön alle sijoitettu liete, koska fosforin pintahuuhtouma on suurempi ympäristöongelma kuin mahdollinen liukoisen typen menetys lannan syksylevityksessä. Oleellista kuitenkin on, että syksyllä levitetty lanta kynnetään heti maan sisään. Pihatot ja uudistuva lypsytekniikka Suuri osa yksikkökokoaan kasvattavista maitotiloista rakentaa makuuparsipihaton. Lisäksi kiinnostus automaattilypsyyn on suuri. Mikäli robotti-investointia ei tehtäisikään heti rakentamisen yhteydessä, varaudutaan pihaton toiminnallisessa suunnittelussa siihen että laitteisto hankitaan myöhemmin. Muutos lypsytekniikassa automaattilypsyyn siirryttäessä on maidon laadunkin kannalta erittäin merkittävä. Perinteisessä lypsytekniikassa säilörehun laadun ollessa huono, on voitu huolellisella utareiden puhdistamisella ja lypsytyöllä huomattavasti vähentää mm. itiöiden siirtymistä maitoon. Automaattilypsyssä tätä mahdollisuutta ei ole, ja rehun laatuun kohdistuukin entistä suuremmat odotukset. Lisäksi lehmien makuuparsien on oltava niin toimivia, että eläimet pysyvät puhtaina. Virhekäyneen runsaasti itiöitä sisältävän rehun ja huonosti toimivan makuuparren yhdistelmä on automaattilypsyssä erittäin vaikeasti hallittava ongelma. Taulukko 1. Suositukset nurmen lietelannoitukselle Lantaa käytetään ensisijaisesti 2. sadolle Levitys heti 1. korjuun jälkeen kun kasvusto on vielä alle 15 cm pitkää Käytetään letkulevitintä tai sijoituslevittimiä Rajoitetaan levitysmäärää maksimissaan 30 tn/ha, loppu typen lannoitustarve väkilannalla Vältetään levitystä kun pelto ei kanna kunnolla Liete sekoitetaan tasalaatuiseksi ennen levitystä tai levitetään siilon pinnasta ohuempaa lannan fraktiota Nurmen niittokorkeutta lisätään tarvittaessa, jos lantaa jää selvästi maan pintaa Nurmen säilönnässä käytetään aina säilöntäainetta Kuivalantaa ja lietteen separoinnin kiinteää fraktiota ei suositella nurmen lannoitukseen Jos tilalla havaittu salmonella tai EHEC, ei lietä voi käyttää ollenkaan nurmen pintaan multaamatta Johtopäätökset Maidon hygieenisen laadun kannalta märät ja virhekäyneet rehuerät ovat edelleen suurin ongelma. Esikuivaukseen siirtyminen on vähentänyt perinteistä säilörehun voi- ja virhekäymisriskiä, mutta samalla ovat lisääntyneet peltovaiheeseen liittyvät määrä- ja laatutappiot, erityisesti jos kuivausolosuhteet ovat epäsuotuisat. Biologisella säilönnällä voidaan tuottaa hygieenisesti hyvää rehua, mutta tuotantovaikutuksessa voidaan silti joutua tekemään kompromissi perinteiseen happosäilöntään verrattuna. Tehokkaat koneketjut ovat tuoneet ongelmia siilon täyttämiseen, josta voi tulla koko korjuuketjun pullonkaula rehun laadun kannalta. Tiivistäen voidaan todeta, että korjuutekniikassa on siirrytty tehokkuudessa selvästi uudelle tasolle, mutta samalla tekniikka on riskialttiimpaa poikkeavissa olosuhteissa. Nurmen lietelannoitukseen liittyvät riskit ovat hyvin tunnistettuja, mutta ympäristötuen ehtojen myötä tarve nurmen lietelannoitukseen voi lisääntyä maitotiloilla lähivuosina. Tutkimusja kehitystarvetta on kuivien säilörehujen analysoinnissa ja laatukriteereissä sekä homeiden aiheuttamissa ongelmissa ja kuiva-ainepitoisuuden vaikutuksessa säilörehun syöntipotentiaaliin. Kirjallisuusviite IDF Payment systems for ex-farm milk. Bulletin of The International Dairy Federation 403/ s. 55

6 SUOMEN NURMIYHDISTYKSEN JULKAISUT 24. Rehuntuotantoteknologian kehitys riski maidon laadulle? Alkutuotannon ja maidonjalostuksen laaturiskit rehuntuotantoteknologien kehittyessä eli Amare-hankkeen loppuseminaari. Jokioinen p. ISBN Laajentavien karjatilojen kesäruokintavaihtoehdot. Iisalmi, p. ISBN Nurmirehupäivä MTT:n Pohjois-Savon tutkimusasemalla p. ISBN Nurmiviljelyn kehittämisen haasteet. Professori Seppo Pullin juhlaseminaari p. ISBN Nurmisiementen tuotanto vientiin tutkimus- ja kehityshankkeen päätösseminaari. Jokioinen p.+ 6 liitettä. ISBN Heinäseminaari. Puhe on heinän tekemisestä ja sen kaupasta. Lepaa p. ISBN Rehuvaihtoehtoja nautakarjatiloille. Seminaari Jokioisilla p. ISBN Nurmirehun kilpailukyvyn parantaminen tutkimusohjelman päätösseminaari p. ISBN Professori Liisa Syrjälä-Qvistin juhlaseminaari Helsinki 48 p. ISBN NURMI 2001 Symposium. Esitykset ja tilastokuvauksia. Seminaari Jokioinen. 88 p. ISBN X 14. Nurmitutkimusten satoa - tuloksia lannoituksesta, palkokasveista, luomunurmista, laitumista, ruokonadasta. Seminaari Säätytalo, Helsinki. 107 p. ISBN Laidunseminaari Pohjois-Savon tutkimusasemalla. 48 p. ISBN Professori Lauri Paloheimon 100-vuotisjuhlaseminaari Viikin Infokeskus, Helsinki. 50 p. ISBN Nurmirehun korjuupäivä. Seminaari , Maatalouden tutkimuskeskus, Jokioinen. 17 p. ISBN Agenda 2000 ja nurmituotanto. Seminaari , Valio, Helsinki.56 p. ISBN Laiduntaminen ja laitumen hyväksikäyttö. Seminaari , Kotieläintieteen laitos, Helsingin yliopisto, Helsinki. 57 p. ISBN Nurmisäilörehun laadun vaikutus maidon hygieeniseen laatuun. Seminaari , Valio, Helsinki 42 p. ISBN X 7. Nurmirehut kivennäisaineiden lähteenä. Seminaari , MTT, Lapin tutkimusasema. 24 p. ISBN Nurmiviljelyn ja nautakarjatalouden tulevaisuus Suomessa. Jokioinen, p. ISBN Nurmitalous ja ympäristö - seminaari. Mikkeli, p. ISBN Kansainvälinen A.I. Virtasen 100-vuotisjuhlaseminaari p. ISBN Nurmiseminaari. Ruukki, p. ISBN Suomen nurmiyhdistyksen talvipäivä, Viikki p. ISBN Laidunpäivä Pohjois-Savon tutkimusasemalla, Maaningalla, p. ISBN