KOLLABORATIIVISEN VERKKO-OPPIMISEN TUKEMINEN SKRIPTEILLÄ

Transkriptio

1 Kaisa Järvinen ja Anna-Maria Väisänen KOLLABORATIIVISEN VERKKO-OPPIMISEN TUKEMINEN SKRIPTEILLÄ Kasvatustieteen pro gradu -tutkielma Kevät 2009 Kasvatustieteiden laitos Jyväskylän yliopisto

2 Tiivistelmä Kaisa Järvinen ja Anna-Maria Väisänen. KOLLABORATIIVISEN VERKKO- OPPIMISEN TUKEMINEN SKRIPTEILLÄ. Kasvatustieteen pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopiston kasvatustieteiden laitos, sivua. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, voidaanko yliopisto-opiskelijoiden kollaboratiivista verkko-oppimista tukea skriptien (roolijako, tehtävän vaiheistus ja toimintakehotteet) avulla. Tässä tutkielmassa skripteillä tarkoitetaan tarkkoja toimintaohjeita, joiden tarkoituksena on edistää oppimista tukevaa vuorovaikutusta. Tutkimuksessa yliopisto-opiskelijat (n=88) tutustuivat ensin itsenäisesti attribuutioteoriaan. Tämän jälkeen he analysoivat tapauskertomuksia verkko-oppimisympäristössä pienryhmittäin (80 min.) kyseisen teorian avulla. Opiskelijat jaettiin koe- ja kontrolliryhmiin. Koeryhmien työskentely vaiheistettiin skriptien avulla siten, että opiskelijat toimivat sekä tapausanalyytikon että kriitikon rooleissa ja heidän työskentelyään tuettiin toimintakehottein. Kontrolliryhmät saivat puolestaan organisoida työskentelynsä vapaasti. Tutkimuksen aineisto muodostui opiskelijoiden verkko-oppimisympäristöön kirjoittamista keskusteluista (n=30). Opiskelijoiden vuorovaikutusta tarkasteltiin kriittisen vastavuoroisuuden ja argumentaatiokoherenssin näkökulmista. Kriittisen vastavuoroisuuden näkökulmasta vuorovaikutus analysoitiin seitsemään hierarkkiseen luokkaan, joista alin oli kanssaopiskelijoiden viestiin reagoimattomuus ja ylin erimielisyyden osoittaminen. Argumentaatiokoherenssia mitattiin transaktiivisuuspisteillä (1 3 tp) sen mukaan, kuinka paljon opiskelijat viittasivat omissa viesteissään toistensa viestisisältöihin. Lisäksi tarkasteltiin opiskelijoiden attribuutioteorian soveltamistaitoja laskemalla käytettyjen sovellusten lukumäärät (max. 21 kpl). Kriittisen vastavuoroisuuden taso oli hieman korkeampi koe- kuin kontrolliryhmissä: tasoindeksit olivat 5,2 ja 4,37 (p<0,01). Koeryhmä (1,7 tp) pärjäsi kontrolliryhmää (0,8 tp) paremmin myös argumentaatiokoherenssin näkökulmasta (p<0,01). Vastaavasti kontrolliryhmä sovelsi attribuutioteoriaa hieman enemmän (58 %) kuin koeryhmä (52,7 %). Skriptaaminen näyttäisi tukevan yliopisto-opiskelijoiden korkeatasoisia vuorovaikutuksen muotoja ja sitä kautta oppimisprosessia. Sillä ei kuitenkaan näyttäisi olevan kovin suurta merkitystä attribuutioteorian soveltamisen eli työskentelyn lopputuloksen kannalta. Asiasanat: kollaboratiivinen oppiminen, verkko-oppiminen, skriptit

3 SISÄLTÖ 1 JOHDANTO KOLLABORATIIVINEN OPPIMINEN KOLLABORATIIVISEN JA KOOPERATIIVISEN OPPIMISEN YHTÄLÄISYYDET JA EROT KOLLABORATIIVISEN OPPIMISEN TAUSTATEORIAT VUOROVAIKUTTEISUUS KOLLABORATIIVISESSA OPPIMISESSA KOLLABORATIIVISEN TIEDONRAKENTAMISEN ULOTTUVUUDET Episteeminen ulottuvuus Sosiaalinen ulottuvuus KOLLABORATIIVINEN VERKKO-OPPIMINEN VERKKO OPPIMISYMPÄRISTÖNÄ TIETOKONEVÄLITTEINEN KOMMUNIKOINTI TIETOKONEAVUSTEISEN KOLLABORATIIVISEN OPPIMISEN ETUJA JA RAJOITUKSIA KOLLABORATIIVISEN VERKKO-OPPIMISEN TUKEMINEN SKRIPTEILLÄ EPISTEEMISET SKRIPTIT SOSIAALISET SKRIPTIT TOIMINTAKEHOTTEET TUTKIMUKSEN TAVOITE JA TUTKIMUSKYSYMYKSET TUTKIMUKSEN TOTEUTUS KOHDERYHMÄ JA AINEISTONKERUU TUTKIMUSMENETELMÄ JA AINEISTON KÄSITTELY AINEISTON ANALYYSI TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS JA EETTISYYS...43

4 7 TULOKSET OSALLISTUMISAKTIIVISUUS TRANSAKTIIVISUUS Kriittinen vastavuoroisuus Argumentaatiokoherenssi TEORIA- JA TAPAUSTIEDON YHDISTÄMINEN KOERYHMIEN KESKUSTELUT KONTROLLIRYHMIEN KESKUSTELUT POHDINTA KESKEISET TUTKIMUSTULOKSET JA NIIDEN ARVIOINTIA TUTKIMUSMENETELMÄN JA ANALYYSIN ARVIOINTIA JATKOTUTKIMUSMAHDOLLISUUDET...63 LÄHTEET...64 LIITTEET...70 LIITE 1: ATTRIBUUTIOTEORIA...70 LIITE 2: MATEMATIIKKA-TAPAUSKERTOMUS...73

5 1 JOHDANTO Verkko-opiskelu on nykypäivää ja sen käyttö on laajentunut koko koulutuksen kentälle. Marttusen ja Laurisen (2001) mukaan teknologia on kuitenkin kehittynyt nopeammin kuin tietämys verkko-opiskelusta ja -pedagogiikasta. Tämän vuoksi tarvitaankin tutkimustietoa siitä, miten teknologiaa voisi soveltaa opetuskäyttöön ja miten se parhaiten toimisi pedagogisena välineenä (mts. 152). Koulukulttuurin monimuotoistumisen myötä kiinnostus kollaboratiiviseen oppimiseen on lisääntynyt. Kollaboratiivisella eli yhteisöllisellä oppimisella tarkoitetaan tavoitteellista työskentelyä yhdessä toisten kanssa. Tällöin kaikilla ryhmäläisillä on yhteinen tehtävä ja pyrkimys yhteisen ymmärryksen rakentamiseen vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. (Barkley, Cross & Major 2005, 4 5; Dillenbourg 1999, 2.) Tiekoneavusteisessa kollaboratiivisessa oppimisessa yhdistyvät kollaboratiivisen oppimisen idea sekä verkkoteknologia. Yhteisöllinen verkko-oppiminen mahdollistaakin ajasta ja paikasta riippumattoman opiskelun vuorovaikutuksessa toisten kanssa. On syntynyt yleinen olettamus siitä, että verkkopohjainen vuorovaikutus on koulutuksen kannalta hyödyllistä. (Järvelä & Häkkinen 2002, 2 3). Tietokoneavusteisen kollaboratiivisen oppimisen uskotaan mahdollistavan varsin tehokkaan vuorovaikutuksen ja työskentelyn ryhmässä. Toisaalta verkko-oppimisen mahdollisuuksia ei tulisi liioin yliarvioida, sillä korkeatasoisen kollaboratiivisen työskentelyn on havaittu olevan melko harvinaista verkko-oppimisympäristöissä. (Hämäläinen & Arvaja 2009, 2.) Verkko-oppimisympäristöjen haasteena on, että pelkästään niiden olemassaolo ja käyttäminen eivät takaa hyviä oppimistuloksia, vaan lisäksi tarvitaan oppimista tukevia toimenpiteitä (Häkkinen & Mäkitalo-Siegl 2007, 263). Tutkittaessa tietokoneavusteisen kollaboratiivisen oppimisen tukemista ja ohjaamista tehokkaiksi tukikeinoiksi ovat osoittautuneet skriptit, joiden avulla voidaan helpottaa tiettyjä vuorovaikutuksen ja kollaboratiivisen oppimisen muotoja verkkooppimisympäristössä työskenneltäessä (Häkkinen & Mäkitalo-Siegl 2007, 264). Useiden tutkimusten (Hämäläinen 2008; King 2007; Weinberger 2003; Weinberger, Ertl, Fischer & Mandl 2005) mukaan skriptien on havaittu tukevan yhteisöllistä verkko-oppimista.

6 2 Toisaalta skripteillä on todettu olevan myös oppimista heikentäviä vaikutuksia (Cohen 1994; Nückles, Hübner & Renkl 2008; Weinberger 2003). Tarvitaankin lisää tutkimustietoa siitä, millaisilla skripteillä yhteisöllistä verkko-oppimista voitaisiin tukea optimaalisella tavalla. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan sitä, tukevatko skriptit (roolijako, tehtävän vaiheistaminen sekä toimintakehotteet) korkeakouluopiskelijoiden vuorovaikutusta ja oppimista verkko-oppimisympäristössä. Tämä tutkimus on osa kansainvälistä tutkimusprojektia ja opetuskokeilua, jonka pyrkimyksenä on lisätä tietoa korkeakouluopiskelijoiden yhteisöllisestä verkko-oppimisesta ja sen tukemisesta.

7 3 2 KOLLABORATIIVINEN OPPIMINEN Kollaboratiivisesta eli yhteisöllisestä oppimisesta ei ole olemassa yhtä selkeää ja tarkkaa määritelmää. Määritelmät voivat olla joustavia ja monimuotoisia, mutta tietyt piirteet ovat yhteisiä niille kaikille. Näitä piirteitä ovat oppijoiden välisen yhteisen ymmärryksen ja yhteisten merkitysten rakentaminen vuorovaikutuksen avulla. Lisäksi kollaboratiiviseen oppimiseen sisältyy edellytys yhteisiin tavoitteisiin ja toimintaan sitoutumisesta. (Häkkinen & Arvaja 1999, 209.) Kollaboratiivinen oppiminen on siis tavoitteellista työskentelyä yhdessä toisten kanssa. Tarkoituksena on, että kaikki työskentelevät yhtälailla. Barkleyn ym. (2005, 4 5) mukaan kollaboratiivisessa oppimisessa yhdistyvätkin tarkoituksenmukaisuus, merkityksellisyys sekä yhdessä työskenteleminen. Kollaboratiivisessa työskentelyssä osallistujilla tulee olla yhteinen kiinnostus ratkaistavaan ongelmaan. Heidän pitäisi olla vastavuoroisesti riippuvaisia toistensa tiedoista, tiedon lähteistä, työkaluista ja yhteistyöhalukkuudesta saavuttaakseen tavoitteensa. Kollaboraatio voi olla tuottoisaa vain, jos osallistujilla on toisiaan täydentävät kyvyt ja tiedot. Vastavuoroisuus on olennainen osa kollaboratiivista oppimistilannetta. (Erkens, Prangsma & Jaspers 2006, 235.) Roschellen ja Teasleyn (1995) mukaan kollaboratiivinen toiminta on tulosta jatkuvasta pyrkimyksestä rakentaa sekä ylläpitää yhteistä käsitystä ongelmasta. Oppiminen kollaboratiivisena toimintana voidaankin nähdä yhteisen ongelma-avaruuden (joint problem space) rakentamisena ja ylläpitämisenä. Yhteinen ongelma-avaruus voidaan määritellä yhteiseksi tietorakenteeksi, joka sisältää tietoja muun muassa toiminnan tavoitteista, itse ongelmasta ja mahdollisista ongelmanratkaisutavoista. (Roshelle & Teasley 1995, 70, 94.) Dillenbourgin (1999) mukaan kollaboratiivisen oppimisen voisi laajimmillaan määritellä tilanteeksi, jossa kaksi tai useampaa ihmistä oppivat tai pyrkivät oppimaan yhdessä. Tämän määritelmän jokaista kohtaa voidaan tarkastella vielä erikseen. Kaksi tai useampi tarkoittaa paria, pienryhmää, luokkaa, yhteisöä tai yhteiskuntaa. Vastaavasti oppia jotain voi tarkoittaa esimerkiksi kurssimateriaalin opettelemista tai laajimmillaan vaikka elinikäistä oppimista. Yhdessä-sanalla viitataan erilaisiin yhteistoiminnan muotoihin aina kasvokkain tapahtuvasta vuorovaikutuksesta tietokoneavusteiseen ajasta riippumattomaan vuoro-

8 4 vaikutukseen. Nämä kaikki erilaiset vaihtoehdot ryhmien koosta, oppimisen tavasta ja vuorovaikutuksen tyylistä riippumatta kuuluvat kollaboratiivisen oppimisen laajimman määritelmän alle. Dillenbourg tarkastelee kollaboratiivisuutta neljän eri osatekijän avulla. Näitä ovat tilanne, vuorovaikutus, oppimismekanismit ja kollaboratiivisen oppimisen vaikutukset. Kaikki nämä tekijät vaikuttavat kollaboratiiviseen oppimiseen ja tuovat siihen oman näkökulmansa. (Mts. 2, 9.) Seuraavaksi tarkastellaan tarkemmin näitä neljää kollaboratiivisen oppimisen osatekijää. Ensinnäkin Dillenbourg (1999) on esittänyt kollaboratiiviselle oppimistilanteelle kolme kriteeriä. Ensimmäinen kriteeri on symmetrisyys oppijoiden toiminnassa, tiedoissa ja statuksessa. Symmetrisyys ei koskaan toteudu täydellisesti, sillä ei ole olemassa kahta henkilöä, joilla olisi täsmälleen samat tiedot kaikesta. Tämä symmetrisyyden taso voi myös vaihdella ajan kuluessa. Oppijoiden yhteiset tavoitteet muodostavat kollaboratiivisen oppimistilanteen toisen kriteerin. Tällä tarkoitetaan sitä, että kahden tai useamman henkilön toiminnan tuottama lopputulos on ollut kaikkien tavoitteena. Yhteisistä päämääristä tulee neuvotella, jolloin tavoitteet selkiytyvät ja oppijat tulevat tietoisiksi niistä. Kolmantena kriteerinä on oppijoiden yhdessä työskentely, jolloin tehtävää ei pilkota pienempiin osatehtäviin ja jaeta oppijoiden kesken, vaan se suoritetaan alusta loppuun yhdessä. (Dillenbourg 1999, 9 11.) Toiseksi oppiminen voidaan määritellä kollaboratiiviseksi myös siitä syystä, että oppijat ovat vuorovaikutuksessa keskenään yhteisöllisellä tavalla. Tämä tarkoittaa vuorovaikutteisuutta (interactivity), samanaikaisuutta (synchronicity) ja neuvoteltavuutta (negotiability). Vuorovaikutteisuus edellyttää puolestaan kommunikointia käsiteltävästä asiasta. Samanaikaisuus ei kuitenkaan ole ehdoton vaatimus, vaan työskentely voi olla kollaboratiivista, vaikka kommunikointi olisikin asynkronista eli eriaikaista. Asynkronisessa kommunikoinnissa ei kuitenkaan voi olla kovin pitkää viivettä, jotta kyseessä olisi kollaboratiivinen toiminta. Neuvoteltavuuden vaatimus sisältää oletuksen asioiden kyseenalaistamisesta ja kritiikistä sekä sitä kautta erilaisten vaihtoehtojen pohtimisesta. (Dillenbourg 1999, ) Kolmanneksi kollaboratiivisessa oppimisessa voi esiintyä erilaisia oppimismekanismeja, joista toiset ovat tyypillisempiä kollaboratiiviselle oppimiselle kuin toiset. Induktiota, kognitiivisen taakan jakamista, (itselle) selittämistä ja kognitiivista konfliktia on alun

9 5 perin pidetty yksilöllisellä tasolla ilmenevinä oppimismekanismeina, mutta ne voivat esiintyä myös vuorovaikutukseen perustuvassa oppimisessa. Yksinomaan kollaboratiiviselle oppimiselle luonteenomaisia mekanismeja ovat sisäistäminen (internalisation), tietojen muokkaaminen (appropriation) sekä vastavuoroinen mallintaminen (mutual modelling). Sisäistämisellä tarkoitetaan erilaisten käsitteellisten työkalujen tai välineiden, kuten sanojen, siirtymistä sosiaaliselta tasolta yksilön sisäiselle tasolle. Tämä on yksi Vygotskyn tunnetuimmista teorioista (ks. s. 9) ja sitä on tutkittu enemmän juuri asymmetrisissä vuorovaikutustilanteissa. (Dillenbourg 1999, ) Tietojen muokkaaminen on toimijoiden välinen prosessi, jossa jokainen toimija antaa merkityksen toisten henkilöiden toiminnoille omien käsitekehikkojensa ja aikaisempien tietoperustojensa mukaisesti. Henkilö sopeuttaa myös omia ilmaisutapojaan kuulijoille sopivammaksi. Tämä on sosiaalisesti orientoitunut versio Piaget n biologislähtöiselle assimilaation eli tietojen sulauttamisen käsitteelle. (Dillenbourg, Baker, Blaye & O Malley 1996, 192.) Vastavuoroinen mallintaminen merkitsee eroavaisuuksiin perustuvaa päättelyä, jossa verrataan omaa toimintaa tai omia tietoja muiden toimintaan ja tietoihin. Näiden eroavaisuuksien havaitseminen lisää yksilön metakognitiivista tietoutta. (Dillenbourg 1999, ) Neljänneksi kollaboratiivisen oppimisen vaikutuksista voidaan tärkeimpinä mainita oppijoiden käsitteelliset muutokset ja lisääntynyt itsesäätely. Niitä voidaan tutkia tekemällä mittauksia ennen ja jälkeen oppimistilannetta. Kollaboratiivinen oppiminen ei siis ole mikään yksittäinen oppimismekanismi tai -metodi. Sen sijaan se voidaan kuvata tilanteeksi, jossa tietynlainen oppijoiden välinen vuorovaikutus laukaisee erilaisia oppimismekanismeja. (Dillenbourg 1999, 7, ) Weinbergerin, Stegmannin ja Fischerin (2007) mukaan kollaboratiivisen työskentelyn lopputuloksena voi olla oppijoiden tietojen keskinäinen yhdentyminen (convergence). Tällöin oppijoille muodostuvat opittavasta asiasta keskenään yhtenevät tiedot ja yhteinen käsitteistö. (Weinberger, Stegmann & Fischer 2007, 418.) Roschellen (1996, 211) mukaan oppijoiden tietojen yhdentyminen onkin kollaboratiivisen oppimisen ydin, joka edellyttää oppijoilta jaettujen merkitysten esittämistä, vahvistamista ja korjaamista.

10 6 2.1 Kollaboratiivisen ja kooperatiivisen oppimisen yhtäläisyydet ja erot Kollaboratiivinen eli yhteisöllinen oppiminen voidaan erottaa kooperatiivisesta eli yhteistoiminnallisesta oppimisesta. Näiden kahden suuntauksen taustalla vaikuttavat sosiaalipsykologian valtavirtaukset: yhteistoiminnallinen oppiminen juontaa juurensa psykologisesta ja amerikkalaisesta sosiaalipsykologiasta, kun taas yhteisöllinen oppiminen pohjautuu sosiologiseen ja eurooppalaiseen sosiaalipsykologiaan. (Repo-Kaarento 2004, 501.) Usein näitä termejä käytetään toistensa synonyymeina, vaikka työskentelymuodoissa onkin eroavaisuuksia (Tynjälä 1999, 152). Toisaalta ne voidaan nähdä myös strukturaalisuuden suhteen toistensa vastakohdiksi. Tällöin yhteistoiminnallinen oppiminen on strukturoitua ja yhteisöllinen oppiminen vastaavasti ei-strukturoitua. Erään näkemyksen mukaan yhteistoiminnallinen oppiminen on alakäsite yhteisölliselle oppimiselle. (Barkley ym. 2005, 5.) Yhteistoiminnallinen oppiminen ylläpitää perinteisiä luokkahuoneessa tapahtuvia oppimistyylejä. Vastaavasti yhteisöllinen oppiminen pyrkii niistä pois. Yhtenä erona näiden kahden oppimistyylin välillä pidetäänkin nimenomaan luokkahuonemaisuutta. Yhteistoiminnallinen oppiminen vaatii opiskelijoilta yhteistyötä, informaation jakamista ja toisten tukemista. Opettaja nähdään auktoriteettina, joka auttaa opiskelijoita löytämään tietyt oikeat vastaukset. Opettajan tehtäviin kuuluu resurssien hallinta ja opiskelijoiden valvonta. Yhteisöllisessä oppimisessa pyritään eroon opettajan auktoriteettiasemasta ja kaikkitietävästä asiantuntevuudesta. Opettaja on opiskelijoihin nähden tasavertaisessa asemassa. Usein yhteistoiminnallinen oppiminen kuvaa lasten ja nuorten oppimisprosessia, kun taas yhteisöllinen oppiminen on käytössä opintojen myöhemmässä vaiheessa. (Barkley ym. 2005, 5 7.) Yhteistoiminnallisessa oppimisessa ryhmän jäsenten välillä on selkeä työnjako. Ryhmän kullakin jäsenellä on oma tehtävänsä ja roolinsa ryhmässä. Osallistujat myös ratkaisevat ensin yksilöllisesti tai pienryhmissä osatehtävät ja kokoavat lopuksi yhteen osat, joista muodostuu koko ryhmän lopullinen tuotos. Yhteisöllisessä oppimisessa ryhmän jäsenten välillä ei ole kiinteää työnjakoa, vaan tehtävät ratkaistaan yhdessä. Vastuu tehtävän tekemisestä on siis yhteinen. (Dillenbourg 1999,11.) Pyrkimyksenä on jaettujen merkitysten ja yhteisen ymmärryksen rakentaminen vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Kollaboraatio edellyttää osallistujilta sitoutumista yhteiseen tavoitteelliseen toimintaan. (Häkkinen & Arvaja 1999, 209.)

11 7 Sekä yhteistoiminnallisia että yhteisöllisiä oppimisryhmiä kuvaa ryhmän jäsenten välinen positiivinen riippuvuussuhde (positive interdependence), tukea-antava vuorovaikutus (promotive interaction), yksilön ja ryhmän vastuullisuus (individual and group accountability), ryhmätyötaitojen kehittäminen (development of teamwork skill) ja ryhmäprosessointi (group processing). Positiivisella riippuvuussuhteella tarkoitetaan sitä, että yksilön ja ryhmän menestys ovat riippuvaisia toisistaan. Tukea-antava vuorovaikutus puolestaan tarkoittaa resurssien ja tuen jakamista ryhmän jäsenten kesken. Yksilön ja ryhmän vastuullisuus ilmenee vastuuna sekä omasta osuudesta että yhteisistä tavoitteista. Yhteisöllinen oppiminen kehittää opiskeltavien sisältöjen lisäksi myös ryhmätyötaitoja. Ryhmäprosessointi merkitsee ryhmätyöskentelyn arviointia ja kehittämistä. Oppimisprosessin aikana näihin tekijöihin joudutaan kiinnittämään huomiota. (Barkley ym. 2005, 9 10.) 2.2 Kollaboratiivisen oppimisen taustateoriat Oppimisen taustalla vaikuttavia teorioita nimitetään yleisesti oppimiskäsityksiksi. Oppimiskäsitykset puolestaan pohjautuvat erilaisiin epistemologisiin eli tietoteoreettisiin kysymyksiin tiedon luonteesta. Oppimiskäsitykset sisältävät tietoteoreettisten perusoletusten lisäksi myös pedagogisia näkemyksiä siitä, millä tavoin oppiminen tapahtuu ja miten sitä voidaan parhaiten edistää. Kun tarkastelemme oppimista tiedon rakentamisena, puhumme konstruktivistisesta oppimiskäsityksestä, jonka juuret ovat nimenomaan konstruktivistisessa tietokäsityksessä. Konstruktivismin perusidean mukaan uusi tieto rakentuu aikaisemman tiedon päälle, tietoa siis aktiivisesti rakennetaan eikä vain passiivisesti vastaanoteta. (Tynjälä 1999, ) Kollaboratiivisen oppimisen tutkimusten taustalta voidaan erottaa kolme taustateoriaa, joita ovat jaetun kognition näkökulma, sosiokonstruktivistinen ja sosiokulttuurinen teoria. Jaetun kognition (shared cognition) näkökulman mukaan ympäristö on olennainen osa yksilöiden kognitiivista toimintaa. Se on enemmän kuin pelkkä kognitiivisten toimintojen toteuttamisen olosuhde. Ympäristöön kuuluvat fyysinen ja sosiaalinen ulottuvuus, joista jaetun kognition näkökulma keskittyy nimenomaan sosiaaliselle ulottuvuudelle. Näkökulma korostaa ryhmän toimintaa, jossa ajatukset nähdään koko ryhmän yhteisenä tuotoksena. Vastaavasti sosiokonstruktivistinen ja sosiokulttuurinen näkökulma keskittyvät

12 8 tarkastelemaan yksilön sisäisiä ja yksilöiden välisiä prosesseja. (Dillenbourg ym. 1996, 193.) Sosiokonstruktivistinen näkökulma pohjautuu Piaget n teoriaan yksilön kognitiivisesta kehityksestä, jossa vuorovaikutuksella on suuri merkitys. Näkökulman mukaan yksilön kognitiivinen kehitys on seurausta spiraalimaisesta syy-seuraus-suhteesta, jossa yksilön kognitiivinen kehitystaso mahdollistaa tietynlaiseen vuorovaikutukseen osallistumisen. Tämä osallistuminen puolestaan tukee yksilön kognitiivista kasvua ja mahdollistaa näin hänen osallistumisensa jatkossa yhä korkeamman tasoiseen vuorovaikutukseen. (Dillenbourg ym. 1996, ) Sosiokonstruktivistisen suuntauksen mukaan oppimista tapahtuu niin kutsutun sosiokognitiivisen konfliktin avulla, joka on seurausta kahden tai useamman oppijan näkökulmaeroista (Dillenbourg ym. 1996, 191). Sosiaalinen vuorovaikutus johtaa Piaget n mukaan vaihtoehtoisten näkökulmien tunnistamiseen, joka puolestaan johtaa konfliktin syntymiseen. Konflikti motivoi oppijoita erilaisten näkökulmien rinnastamiseen sekä ratkaisun löytämiseen. Piaget n teorian mukaan vuorovaikutus on kaikkein hedelmällisintä silloin, kun oppijoiden tiedolliset ja älylliset kyvyt ovat tasavertaiset. Tällöin vältytään dominointiroolien haitallisilta vaikutuksilta. Oppijoiden näkökulmissa tulisi kuitenkin olla jonkin verran eroavaisuuksia, jotta sosiokognitiivisen konfliktin syntyminen olisi mahdollista. (O Malley 1995, 285.) Oppijat tulevat tietoisiksi erilaisista käsityksistään sekä puutteista omissa tiedoissaan, kun he jakavat ideoita, tietoa, arvoja ja näkemyksiä. Jotta kognitiivinen konflikti tulisi ratkaistuksi, täytyy oppijoiden arvioida omia näkemyksiään. Ajatuksia voi vaihtaa ja tietoja ulkoistaa kyselemällä, vastaamalla ja selittämällä. (Arvaja & Mäkitalo- Siegl 2006, 126.) Vastaavasti Erkens ym. (2006) uskovat, että sosiokognitiivinen konflikti on kollaboratiivisen oppimisen paradoksi: toisaalta oppijat oppivat olemalla erimieltä eli väittelemällä, kritisoimalla ja konfliktin avulla, mutta toisaalta kollaboratiivinen oppiminen edellyttää yhteisymmärrystä. (Erkens ym. 2006, 238.) Useiden tutkimusten (Chan 2001; Howe & Tolmie 1999; Light, Littleton, Messer & Joiner 1994) mukaan kuitenkin sosio-kognitiivisen konfliktin ratkaiseminen ennustaa hyviä oppimistuloksia. Sosiokulttuurisen teorian keskeisenä ajatuksena on, että tiedonmuodostus ja oppiminen ovat sosiaalisia ilmiöitä, joita ei voida erottaa sosiaalisesta, kulttuurisesta tai histo-

13 9 riallisesta kehyksestään. Ihmisen toiminnan nähdään tapahtuvan kulttuurisessa kontekstissa ja sen ajatellaan olevan kielen ja muiden symbolijärjestelmien välittämää. Toiminnan ymmärtämisessä korostuu historiallisen kehyksen tutkiminen. Sosiokulttuurisen suuntauksen isänä voidaan pitää L. S. Vygotskya, jonka ideoilla on ollut keskeinen merkitys sosiokulttuurisen lähestymistavan kehittymiseen. Keskeisimpiä näistä ideoista ovat välittyneen toiminnan, sisäistymisen ja lähikehityksen vyöhykkeen -käsitteet. (Tynjälä 1999, 44.) Välittyneellä toiminnalla (mediated act) tarkoitetaan sitä, että ihminen käyttää kieltä sekä muita merkkijärjestelmiä ajattelunsa ja käyttäytymisensä tukena. Ihmisen toiminnan ei oleteta toteutuvan pelkästään ärsyke reaktio-kaavan mukaisesti, vaan ärsykkeen ja reaktion välillä kolmantena tekijänä on jokin väline, kuten kieli tai muu merkkijärjestelmä. (Vygotsky 1978, ) Tällöin yksilö luo aktiivisen yhteyden ympäristön ja oman toimintansa välille (Tynjälä 1999, 45). Sisäistymisellä (internalizing) tarkoitetaan prosessia, jossa ulkoinen opittu toiminta vähitellen sisäistyy ja muuttuu ihmisen sisäiseksi toiminnaksi. Ihmisen oppimisen nähdäänkin ilmenevän kahdella tasolla: ensin vuorovaikutuksellisella sekä sosiaalisella tasolla ja tämän jälkeen yksilön sisäisellä, psyykkisellä tasolla. Oppimisessa on tällöin kyse kulttuuristen välineiden sisäistämisestä.( Vygotsky 1978, ) Lähikehityksen vyöhykkeellä (zone of proximal development) tarkoitetaan toiminnan tasoa, jossa oppija ei osaa suorittaa tehtävää itsenäisesti, mutta onnistuu siinä opettajan avustuksella tai yhteistyössä kokeneemman oppijan kanssa. Lähikehityksen vyöhyke voidaan määritellä etäisyydeksi yksilön aktuaalisen ja potentiaalisen kehitystason välillä. (Vygotsky 1978, 86.) Vygotskyn lähikehityksen vyöhykkeen ideaa voidaan tarkastella esimerkiksi rakennustelineillä varustamisen (scaffolding) näkökulmasta. Tällöin ekspertin tuki rinnastetaan ikään kuin rakennustelineiden tarjoamiseen, joiden avulla oppija pystyy tiedonrakentamisessaan yltämään pidemmälle kuin mihin hän yltäisi ilman tukea. Tässä toteutuu lähikehityksen vyöhykkeen perusidea. (Tynjälä 1999, 49.) Vygotskylainen traditio näkee vertaisten kollaboratiivisen oppimisen välivaiheeksi sisäistämisen ja sosiaalisten aktiviteettien kehittymisprosessissa. Sosiaalisen oppimisympäristön tulisi tukea oppijan tietojen ja taitojen konstruointia. Vuorovaikutus ja sosiaalinen tiedonrakentaminen edistävät oppimista. (Scardamalia, Bereiter & Lamon 1994, 206.) Sekä sosiokonstruktivistinen että sosiokulttuurinen näkökulma pitävät ryhmän heterogeenisyyttä oppimisen kannalta merkityksellisenä. Kuitenkin näkökulmat määrittelevät

14 10 ryhmän heterogeenisyyden eri tavoin. Sosiokonstruktivistisen teorian mukaan ryhmän heterogeenisuus mahdollistaa kognitiivisen konfliktin muodostumisen, kun taas sosiokulttuurisen lähestymistavan mukaan ryhmän heterogeenisyys luo edellytykset sisäistymisprosessin (internalization) syntymiselle. Sosiokonstruktivistit näkevät heterogeenisyyden näkökulmaeroina, joita esiintyy tiedollisesti ja kehityksellisesti samantasoisten oppijoiden välillä. Sosiokulttuurinen näkökulma puolestaan määrittelee heterogeenisyyden nimenomaan epäsymmetrisyytenä osapuolten tiedoissa ja taidoissa. Tällöin vuorovaikutus tiedollisesti korkeampitasoisen henkilön kanssa nähdään hedelmällisempänä kuin vertaisten välinen vuorovaikutus. (Dillenbourg ym.1996, 195.) Vygotskylaisen teorian mukaan erilaisten näkökulmien yhdistäminen sekä hypoteesien yhdessä rakentaminen olisikin oppimisen kannalta paljon arvokkaampaa kuin oppijoiden välisten näkökulmaerojen etsiminen (O Malley 1995, ). Oppijoiden motivaatioon on kiinnitetty vähemmän eksplisiittistä huomiota sosiokulttuurisessa kuin sosiokonstruktivistisessa lähestymistavassa. Osa tästä johtuu siitä oletuksesta, että oppijat ovat aktiivisia ja sisäisesti motivoituneita, eivätkä passiivisia, ulkoista motivaatiota tarvitsevia. Oletetaan, että vertaisten kokemukset ovat sisäisesti motivoivia, tai ainakin motivoivampia, kuin opettajan puheen passiivinen kuunteleminen. Lisäksi sosiokulttuurisessa teoriassa oletetaan, että asiantuntevamman henkilön kanssa työskenteleminen (scaffolding) on sisäisesti motivoivampaa kuin suoria määräyksiä antavassa ympäristössä työskenteleminen. Motivaation olemassaolosta ei kuitenkaan voi olla aina varma, vaan se voi vaatia erityistä huomiota erilaisissa oppimistilanteissa. (De Lisi 2006, 17.) 2.3 Vuorovaikutteisuus kollaboratiivisessa oppimisessa Oppijoiden välinen vuorovaikutus on merkittävässä asemassa kollaboratiivisessa työskentelyssä. Barron (2000) on havainnut tutkimuksissaan kolme erilaista yhteistoiminnallisen vuorovaikutuksen ulottuvuutta. Ensinnäkin yhteisöllisessä oppimisessa oppijat ovat sitoutuneet ja suuntautuneet yhteisen tehtävän suorittamiseen. Vuorovaikutuksen tasolla tämä näkyy ideoihin viittaamisena, niiden laajentamisena ja ongelman ratkaisemisena yhdessä. Tämä edellyttää yhteistä ymmärrystä käsiteltävästä asiasta. Vuorovaikutuksen aikana oppijat rakentavat ja ylläpitävät yhteistä perustaa käsiteltävästä asiasta. (Barron 2000, )

15 11 Toiseksi kollaboratiivisessa oppimisessa tietoa pyritään rakentamaan tasa-arvoisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikkien ideoita kuunnellaan ja huomioidaan. Ideat joko hyväksytään sellaisinaan tai niitä kehitetään eteenpäin. Tämä eroaa ei-yhteisöllisestä oppimisesta, jossa toisen ideat saatettaisiin hylätä ilman selityksiä tai vain osa oppijoista osallistuisi aktiivisesti tiedonrakentamiseen. (Barron 2000, ) Kolmanneksi yhteisöllinen oppiminen eroaa ei-yhteisöllisestä oppimisesta siinä, että kaikkien huomio on suuntautunut ongelmanratkaisuun. Yhteisöllisen oppimisen aikana voi oppijoiden välillä esiintyä toisiaan täydentäviä roolijakoja esimerkiksi siten, että joku toimii ideoijana ja joku toinen ideoiden ylöskirjaajana. Tällainen roolijako on horisontaalista. Vastaavasti ei-yhteisöllisessä oppimisessa voi esiintyä vertikaalista roolien jakautumista, jolloin tehtävä jaetaan osasuorituksiin yksilöiden kesken. (Barron 2000, ) Mercerin (1996) mukaan yhteinen tiedonrakentaminen on sosiaalisen ajattelun muoto, joka ilmenee ryhmän toiminnassa nimenomaan puheen kautta. Näin ollen puhe onkin enemmän kuin pelkkää ajatustenvaihtoa. Tutkiessaan vertaisryhmien luokkahuoneopiskelua Mercer havaitsi kolme laadullisesti erityyppistä puhetapaa, joita olivat tutkiva (exploratory), väittelevä eli kiistelevä (disputational) ja kumulatiivinen eli kokoava (cumulative) puhe. (Mts. 369, 374.) Tutkiva puhe edustaa korkeatasoista sosiaalisen ajattelun muotoa, jossa keskustelijat suhtautuvat rakentavan kriittisesti toistensa ideoihin. Opiskelijat esittävät perusteltuja väitteitä ja niille vaihtoehtoisia ehdotuksia. Ongelmia ja selityksiä pohditaan yhdessä ja niiden pohjalta tehdään päätöksiä. Keskustelu ja pohdinta ovat julkista ja näkyvää. (Mercer 2000, 98.) Väittelevä ja kumulatiivinen puhe ovat kollaboratiivisen oppimisen kannalta vähemmän tukevia puheen muotoja (Arvaja & Häkkinen 1999, 215). Väittelevälle puheelle ovat ominaisia ratkaisemattomat erimielisyydet, kilpailuhenkisyys ja yksilöllinen päätöksenteko. Tyypillisimmillään väittelevä puhe on yksinkertaista kyllä se on ei se ole tapaista sananvaihtoa. Sille on ominaista haluttomuus huomioida toisten keskustelijoiden esittämiä näkökulmia. Vastaavasti kumulatiivisessa puheessa keskustelijat myötäilevät toistensa ajatuksia kritiikittömästi. Aihetta ei käsitellä syvällisesti, vaan tietoa rakennetaan saman näkökulman kautta. Tyypillisesti kumulatiiviseen puheeseen kuuluu toisten ajatusten kritiikitön myötäileminen sekä niiden toistaminen. Kumulatiivista puhetta käytetään yleen-

16 12 sä ryhmän koheesion ylläpitämiseen eikä niinkään tiedon rakentamiseen. (Mercer 2000, 31, 97.) Useiden tutkimusten (Howe & Tolmie 1999; King 1999; Van Boxtel, Van der Linden & Kanselaar 2000) mukaan kognitiivisesti korkeatasoinen vuorovaikutus on yhteydessä oppimiseen. Selitysten antaminen ja pyytäminen, argumentointi sekä järkeily ovat ominaisia korkeatasoiselle keskustelulle. Tämä ei kuitenkaan yksistään takaa oppimista, sillä oppijat saattavat neuvotella uusia väärinymmärryksiä. (Arvaja & Mäkitalo-Siegl 2006, 127.) Tuloksekas kollaboratiivinen työskentely voi edetä selittämisen, kyselemisen, elaboroimisen, argumentoimisen, konfliktin sekä kognition mallintamisen kautta. (King 2007, 19.) Selittäminen on enemmän kuin kuvailua, se kertoo miksi ja miten jokin asia on. Selittämisellä tarkoitetaan asian ilmaisemista omin sanoin, ei vain opetellun asian toistamista. Toisille selittäminen vaatii ääneen ajattelua ja asian esittämistä uudella tavalla. Selittäjän täytyy huomioida toisten tiedot ja taidot, käyttää heille tuttuja ilmaisuja ja luoda uusia esimerkkejä. Selittäminen on tehokas tapa oppia, mutta myös selitysten kuunteleminen edistää oppimista. (King 2007, ) Ajatuksia herättävillä ja ymmärrystä testaavilla kysymyksillä voidaan arvioida, onko käsiteltävä informaatio omaksuttu ja ymmärretty. Kysymysten esittäminen edellyttää ajattelua käsiteltävästä aiheesta. Sitä kautta voidaan linkittää uutta informaatiota aiempaan ja tehdä päätelmiä, oikeutuksia, ratkaista ongelmia ja kehittää vaihtoehtoisia näkökulmia. Kysymysten esittäminen laukaisee korkeamman tasoisia kognitiivisia prosesseja. Kysymysten avulla voidaan poimia informaatiosta pääideat, miettiä niiden keskinäisiä suhteita sekä suhteita aiempiin tietoihin ja kokemuksiin. Näin informaatiosta tulee helpommin muistettavaa ja se yhdistyy yksilön aiempiin tietorakenteisiin. (King 2007, ) Käsiteltävän aiheen elaboroiminen tarkoittaa informaation sisällyttämistä jo olemassa oleviin tietorakenteisiin sekä uusien yksityiskohtien lisäämistä antamalla esimerkkejä ja luomalla mielikuvia. Selittäminen, kysyminen ja elaborointi hyödyttävät yksittäistäkin opiskelijaa, mutta vuorovaikutuksen seurauksena kollaboratiivisessa työskentelyssä niitä käytetään yleensä enemmän. (King 2007, 21.) Hyvin perusteltu argumentointi tarkoittaa pätevien ja vakuuttavien todisteiden antamista tai esitettyjen väitteiden tukemista ja perustelemista. Argumentointitaitoja tarvitaan kollaboratiivisessa työskentelyssä ja toisaalta ne myös kehittyvät sen myötä. Argumentoin-

17 13 tia tarvitaan erilaisten teorioiden, johtopäätösten ja vasta-argumenttien luomiseen, vertailemiseen ja arvioimiseen. Argumentoinnin avulla opiskelijat voivat päästä syvemmälle käsiteltävään aiheeseen. Opiskelijoiden argumentointia voidaan tukea kollaboratiivisessa työskentelyssä monimutkaisilla oppimistehtävillä. Tukeminen ei kuitenkaan yksistään takaa hyvin perusteltujen argumenttien esittämistä. (King 2007, ) Argumentointitaidot liittyvät olennaisesti kognitiivisen konfliktin ratkaisuun. Ryhmävuorovaikutuksen aikana ilmenee eroja yksilöiden välisissä tiedoissa ja tavoissa ymmärtää käsiteltävä asia. Kun yksilöt huomaavat nämä käsitteelliset erot, syntyy kognitiivinen konflikti ja tarve ratkaista se vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Tähän tarvitaan hyviä argumentointitaitoja. Konfliktin ratkaiseminen saattaa aikaansaada myös muita kognitiivisia, metakognitiivisia ja sosiokognitiivisia prosesseja. Ryhmän jäsenet huomaavat, että heidän täytyy esittää ajatuksensa selkeästi, perustella ja puolustaa näkemyksiään sekä tiedostaa ja tunnistaa ideoidensa aukkokohdat ja omat väärinymmärryksensä. Pyrkiessään ymmärtämään toistensa ajatuksia ja liittämään ne omiin tietoihinsa, ryhmä päätyy konfliktin ratkaisuun ja sitä kautta jaettuun ymmärrykseen käsiteltävästä asiasta. (King 2007, 22.) Erkensin ym. (2006) tutkimuksen mukaan jaetun tiedon rakentaminen on olennainen osa kollaboratiivista tiedon rakentamista sekä metakognitiivisella että asiasisällön tasolla. Ensinnäkin kollaboraatio vaatii oppijoita aktivoimaan ja jakamaan tietonsa. Toiseksi heidän täytyy löytää yhteiset kehykset tiedoilleen, jotta he voivat kommunikoida ja neuvotella yksilöllisistä näkökulmistaan ja päätelmistään. Kolmanneksi opiskelijoiden tulee ylläpitää keskittymistään jaettuun aiheeseen. Neljänneksi opiskelijat ylläpitävät yhtenäistä tietoperustaa vertaamalla uutta tietoa yhdessä rakennettuun (co-constructed). Lopulta opiskelijoiden tulisi löytää yhteiset toimintastrategiat ja päätelmät. (Erkens ym. 2006, ) Kognition ja metakognition sosiaalinen mallintaminen on yleinen ilmiö opiskeltaessa vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Kollaboratiivisen oppimisen kontekstissa vertaiset toimivat hyvinä malleina toisilleen. Ryhmäläiset voivat havainnoida ja imitoida vuorovaikutuksessa kokemaansa ja sitä kautta oppia uusia kognitiivisia strategioita esimerkiksi selittämiseen, argumentointiin, kyselyyn ja ongelmanratkaisuun. Vaikka vertaisten kognition mallintaminen ei olekaan yleisesti tarkoituksenmukaista, on se kuitenkin tehokas tapa oppia. (King 2007, 23.)

18 14 Kollaboratiivisen oppimisen vuorovaikutteisuuteen liittyy olennaisesti myös niin kutsuttu grounding-prosessi. Grounding-sanalle ei ole selkeää suomenkielistä vastinetta, mutta yleisesti se käännetään perustaksi tai tietoperustaksi. Tässä yhteydessä grounding määritellään yksilöiden väliseksi vuorovaikutusprosessiksi, jossa rakennetaan ja ylläpidetään yhteistä ymmärrystä (mutual understanding) käsiteltävästä tai opittavasta asiasta. Grounding on tärkeä osa kommunikaatioprosessia, sillä sen avulla saadaan tietoa muista toimijoista, työvälineistä ja toiminnan tavoitteista. Ryhmän yhteistä ymmärrystä täytyy ikään kuin kasvattaa jokaisen uuden kommunikointiprosessin alkaessa. Tapa, jolla yhteisöllisyys, grounding ja oppiminen toteutuvat, riippuu tehtävästä, tilanteesta ja saatavilla olevista välineistä. Yhteisen perustan löytäminen muun muassa tiedoissa, uskomuksissa ja ennakko-olettamuksissa on havaittu tarpeelliseksi kommunikoinnissa ja yhteisöllisyydessä. (Baker, Hansen, Joiner & Traum 1999, ) Groundingin määritelmä on hyvin lähellä Roschellen ja Teasleyn (1995, 70) kollaboratiivisen toiminnan määritelmää, jonka mukaan kollaboraatiossa on kyse jaetun ymmärryksen rakentamisesta ja ylläpitämisestä. Kollaboraatio ja grounding ovatkin ilmiöinä läheisessä suhteessa toisiinsa. Vaikka grounding onkin kollaboraation muoto ja sitä voidaan pitää edellytyksenä kollaboratiiviselle toiminnalle, termit eivät kuitenkaan ole keskenään yhtäpitäviä. Ne voivat toteutua myös itsenäisesti erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Jotta ymmärrettäisiin, milloin grounding johtaa kollaboratiiviseen oppimisen, on analysoitava opiskelijoiden tavoitteita, välineitä sekä oppimistilannetta. (Baker ym. 1999, 38 39, 62.) Kollaboratiivisen oppimisen vuorovaikutteisuus voidaan jakaa kolmeen pääprosessiin, joita ovat tietojen ja taitojen aktivointi, grounding sekä yksimielisyyden saavuttaminen neuvottelemalla. Tietojen ja taitojen aktivointi alkaa osallistumisesta sopimisella ja keskusteluaiheista sekä tehtävästrategiasta päättämisellä. Tämän jälkeen seuraa tietojen verbalisointi eli eksplisiittiseksi tekeminen ja omien tietojen jakaminen toisten kanssa sekä tietojen ja selvennysten pyytäminen toisilta. Grounding puolestaan sisältää mahdollisten väärinymmärrysten ennakoimisen, tietojen uudelleen rakentamisen yhdessä toisten kanssa sekä yhteisen keskittymisen ylläpidon käsiteltävään aiheeseen. Yksimielisyyden saavuttaminen neuvottelemalla tarkoittaa käytännössä kuvailua, selitysten antamista, argumentointia sekä elaboroimista. (Erkens ym. 2006, ) Näiden kolmen pääprosessin toteutuessa vuorovaikutus voidaan mieltää korkeatasoiseksi ja kollaboratiivista oppimista tukevaksi.

19 Kollaboratiivisen tiedonrakentamisen ulottuvuudet Kollaboratiivisessa tiedonrakentamisessa voidaan Weinbergerin ja Fischerin (2006, 72) mukaan erottaa neljä ulottuvuutta, joita ovat argumentatiivisuus, osallistumisaktiivisuus, episteemisyys ja sosiaalisuus. Argumentatiivisella toiminnantasolla opiskelijoiden välistä keskustelua voitaisiin analysoida argumenttien sisällön tai niiden esitysjärjestyksen kautta. Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan tarkasteltu lainkaan argumentatiivista toiminnantasoa, vaan tutkimus rajattiin kolmeen muuhun kollaboratiivisen tiedon rakentamisen ulottuvuuteen. Osallistumisaktiivisuutta kuvaavat opiskelijoiden osallistumisen määrä ja ryhmän heterogeenisyys. Ryhmän koko vaikuttaa osallistumisen määrään, sillä pienissä ryhmissä yksittäisten jäsenten osallistuminen on yleensä tasapuolisempaa kuin isoissa ryhmissä ja niissä esiintyy vähemmän vapaamatkustajuutta. (Weinberger & Fischer 2006, ) Myös heterogeenisyys vaikuttaa osaltaan ryhmän osallistumisaktiivisuuteen. Heterogeeninen ryhmä parantaa sosiokognitiivisen konfliktin toteutumismahdollisuuksia, sillä tällöin ryhmässä on todennäköisesti enemmän näkökulmaeroja kuin homogeenisessä ryhmässä (Dillenbourg ym. 1996, 195). Seuraavaksi keskitytään tarkastelemaan kahta muuta kollaboratiivisen tiedon rakentamisen ulottuvuutta: episteemistä ja sosiaalista Episteeminen ulottuvuus Episteeminen ulottuvuus voidaan jakaa episteemisiin ja ei-episteemisiin toimintoihin. Episteemisillä toiminnoilla tarkoitetaan tehtävään liittyviä ja vastaavasti ei-episteemisillä toiminnoilla tehtävään liittymättömiä diskursseja, jolloin opiskelijat keskustelevat muusta kuin itse tehtävään liittyvistä asioista. Tämä vaikuttaa kielteisesti tiedon konstruointiin, sillä opiskelija ei kykene täydellisesti keskittymään itse tehtävän ratkaisemiseen. (Weinberger 2003, 23.) Episteemiset, eli tehtävään liittyvät toiminnot voidaan edelleen jakaa kolmeen osaan, joita ovat ongelma-avaruuden rakentaminen, käsiteavaruuden rakentaminen sekä käsitteellisen avaruuden ja ongelma-avaruuden välisten suhteiden rakentaminen. (Weinberger & Fischer 2006, 74.) Ongelman ratkaiseminen vaatii opiskelijoilta ongelman ymmärtämistä. Ongelmaavaruuden konstruoinnilla viitataan ratkaistavan ongelman ymmärtämiseen. Opiskelijat

20 16 pyrkivät valikoimaan, arvioimaan sekä yhdistelemään ongelmatapausta koskevaa tietoa. Ongelma-avaruuden rakentamisella ei yksinomaan pyritä ongelman ymmärtämiseen, vaan sen avulla voidaan tukea myös tiedon siirtämistä erilaisiin ongelma-avaruuksiin. Käsiteavaruuden konstruoinnilla tarkoitetaan puolestaan sitä, että opiskelijat suhteuttavat ja yhdistävät teoreettisia käsitteitä toisiinsa tai vastaavasti erottavat niitä toisistaan. Käsitteiden määritteleminen sekä niiden luokitteleminen onkin olennaista niiden ymmärtämisen kannalta. (Weinberger & Fischer 2006, 75.) Käsiteavaruuden sekä ongelma-avaruuden välisten suhteiden konstruointia voidaan pitää keskeisenä tehtävänä tiedon rakentamiseen perustuvassa ongelmanratkaisussa. Käsitteiden ja ongelmatapausta koskevien tietojen suhteuttaminen ilmaisee sen, kuinka opiskelijat lähestyvät ongelmaa yksityiskohtaisesti sekä missä määrin he kykenevät käyttämään tietoa tarkoituksenmukaisesti. Käsite- ja ongelma-avaruuden väliset suhteet osoittavat myös sen, mihin käsitteisiin opiskelijat turvautuvat tehtävän ratkaisemisessa. Teoreettisten käsitteiden soveltaminen ongelma-avaruuteen voi osoittaa myös käsite- ja ongelma-avaruuteen liittyvien suhteiden sisäistämistä (internalization). (Weinberger & Fischer 2006, 75.) Vygotskyn (1978, 57) mukaan oppijat, jotka soveltavat teoreettisia käsitteistä ongelmatapauksiin kollaboratiivisesti, kykenevät siirtämään tätä sisäistynyttä tietoa myös myöhempiin tapausongelmiin sekä soveltamaan teoreettisia käsitteitä itsenäisesti Sosiaalinen ulottuvuus Sosiaalisella ulottuvuudella tarkoitetaan sitä, kuinka opiskelijat ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja kuinka he kytkevät oman työpanoksensa muiden työpanokseen (Weinberger ym. 2005, 2). Yhteisessä tiedon rakentamisessa voidaan erottaa toisistaan erilaisia sosiaalisia ulottuvuuden tasoja, jotka eroavat toisistaan transaktiivisuuden määrässä. Tällä tarkoitetaan Teasleyn (1997) mukaan sitä, missä määrin opiskelijat työstävät toisten oppijoiden päätelmiä omassa päättelyssään. Keskustelun transaktiivisuudella on positiivinen vaikutus yksilön oppimiseen. Sosiaalisen ulottuvuuden tasoissa voidaan erottaa tiedon ulkoistaminen, tiedon pyytäminen, nopea yhteisymmärryksen rakentaminen, integraatio-orientoitunut yhteisymmärrykseen pyrkiminen sekä konflikti-orientoitunut yhteisymmärrykseen pyrkiminen. Teasleyn kehittämän transaktiivisuuden skaalan mukaisesti tiedon ulkoistaminen on