ITSETUHOISEN JA MASENTUNEEN LAPSEN KOHTAAMISEN HAASTEET LASTENSUOJELULAITOKSESSA PÄÄKAUPUNKISEUDULLA

ITSETUHOISEN JA MASENTUNEEN LAPSEN KOHTAAMISEN HAASTEET LASTENSUOJELULAITOKSESSA PÄÄKAUPUNKISEUDULLA Kati Arffman Sanna Tihinen Opinnäytetyö, kevät 2007 Diakonia-ammattikorkeakoulu Diak Etelä, Helsinki Sosiaalialan koulutusohjelma Sosionomi (AMK) + Diakonian virkakelpoisuus

TIIVISTELMÄ Kati Arffman & Sanna Tihinen. Itsetuhoisen ja masentuneen lapsen kohtaamisen haasteet lastensuojelulaitoksessa pääkaupunkiseudulla, kevät 2007, 67 s. 5 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Etelä, Helsinki, Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi (AMK) + diakonin virkakelpoisuus. Opinnäytetyön aiheena on itsetuhoisen ja masentuneen lapsen kohtaamisen haasteet lastensuojelulaitoksessa pääkaupunkiseudulla. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää lastensuojelulaitoksen työntekijöiden näkökulmasta, mitä keinoja työntekijöillä on tunnistaa masentunut tai itsetuhoisesti käyttäytyvä 8-vuotias tai sitä nuorempi lapsi. Pyrkimyksenä oli lisäksi selvittää, miten itsetuhoinen lapsi kohdataan lastensuojelulaitoksessa ja toimivatko ammatilliset verkostot. Tutkimus on kvalitatiivinen. Aineiston keruu tapahtui teemahaastatteluna. Haastattelut toteutettiin alkuvuodesta 2007. Työelämän yhteistyötahona oli eräs Helsingin kaupungin lastensuojelulaitos. Haastatteluun osallistui kolme työntekijää, joista kaksi oli naista ja yksi mies Tutkimuksen analyysimenetelmänä käytetään kvalitatiivista sisällönanalyysiä. Kuvaamme tutkimustulokset tutkimusongelmittain teema-alue kerrallaan. Tarkastelemme tutkimustuloksia opinnäytetyömme teoriaosuuteen peilaten ja etenemme empiirisestä aineistosta kohti käsitteellisempää näkemystä. Tutkimustulokset osoittavat, että lasten epäsuoran ja suoran itsetuhoisuuden välillä on vaikea vetää selkeää rajaa. Haastateltavat kertoivat että, itsetuhoisuuden tunnistaa lapsen käytöksestä. Ammattilaisen tulee hallita lapsen normaalin kehityksen teoriatieto, jotta voi työssään arvioida lapsen kehityksen poikkeavuuksia, mahdollista masennusta tai itsetuhoista käytöstä ja ennalta ehkäistä mahdollisia ongelmia. Moniongelmaiset perheet sekä häiriöt varhaisessa vuorovaikutuksessa ja kiintymyssuhteessa koettiin suurimmiksi syiksi siihen, että lapsi masentuu tai käyttäytyy itsetuhoisesti. Tutkimuksen mukaan työntekijän persoona, koulutus, työkokemus sekä reflektiivisyys synnyttävät ammattitaidon. Toimivien verkostojen merkitys on suuri. Suurimmaksi haasteeksi koettiin taloudelliset resurssit ja lapsen hoidon jatkumo. Yhteistyötä seurakunnan tai kirkon auttavien tahojen kanssa ei tehdä. Ammattitaitoinen työntekijä kunnioittaa asiakkaiden vakaumusta. Johtopäätöksenä tutkimuksesta on, että ennakko tiedot ja taidot voivat lisää auttavien tahojen ymmärrystä kohdata masentunut tai itsetuhoinen lapsi. Syiden tunnistaminen ja löytäminen antaa työntekijöille mahdollisuuden etsiä keinoja sekä toimintatapoja, jolla voidaan itsetuhoisesti käyttäytyvää ja masentunutta lasta parhaiten auttaa. Tuore tutkimustieto aiheesta voi parhaimmillaan vaikuttaa siihen, että lasten hoito- ja auttamistyöhön ollaan tulevaisuudessa valmiita panostamaan entistäkin enemmän. Asiasanat: lapset, masennus, itsetuho, lastensuojelu, kvalitatiivinen tutkimus

ABSTRACT Kati Arffman & Sanna Tihinen. Self-destructive and depressed children: challenging encounters in a child protection institution in Helsinki metropolitan area. Helsinki, spring 2007, 67 p. 5 appendices. Diaconia University of Applied Sciences. Diak South, Helsinki Unit, Degree Programme in Social Services, Option in Diaconal Social Work. The purpose of this thesis was to determine the challenges faced by a child protection institute when dealing with self-destructive and depressed children in the Helsinki metropolitan area. The objective of the study was to determine how employees of a child protection institute could identify depressed and self-destructive children aged 8 or younger. A further objective was to determine how a self-destructive child was treated in the institute and whether cooperation with other healthcare organisations and congregations was sufficient. This qualitative study was done in cooperation with a child protection institute in Helsinki. The research data was collected in spring 2007. For the purposes of this study, theme interviews were conducted with three employees of the child protection institute, two females and one male. The results of this study indicated that distinguishing between direct and indirect selfdestructive behaviour among young children was challenging. However, according to the interviewees of this study, depression and self destructive behaviour could be recognised by observing the behaviour of a child. Additionally, the interviewees stated that child protection professionals should have knowledge on emotional growth development in children in order to be able to recognise deviant behaviour, depression and selfdestructive tendencies. Moreover, the interviewees stated that the most significant reasons for depression and self destructive behaviour were unstable family situations and dysfunctions in early human interactions. According to this study, the personality, education and work experience of an employee influenced the level of professionalism. Well functioning heath care networks were seen to be important. Lack of financial resources and discontinuation of treatments were seen as the biggest challenges in the system. This study also indicated that there was no co-operation between health care organisations and congregations. The conclusion of this study is that additional information aids heath care organisations when dealing with depressed and self destructive children. Identifying the underlying causes behind the destructive behaviour of a child assists in determining the best treatment methods. Key words: children, depressed, self-destructive, child protection

SISÄLLYS 1 JOHDANTO...6 2 LAPSUUDEN PSYYKKISEN KEHITYKSEN YLEISPIIRTEITÄ...8 3 KEHITYSVAIHETEORIA...9 3.1 Vauvaiän kehitystehtävät...10 3.2 Varhaislapsuuden kehitystehtävät...10 3.3 Leikki-iän kehitystehtävät...11 3.4 Kouluikä...11 4 KIINTYMYSSUHDE...12 5 LASTEN MASENNUS JA SEN TUNNISTAMINEN...15 5.1 Vauvaikäisen masennus...16 5.2 Leikki-ikäisen masennus...17 5.3 Kouluikäisen masennus...18 5.4 Lasten masennuksen hoito...18 5.5 Vakavasti psyykkisesti oireileva lapsi pääkaupunkiseudulla...20 6 ITSETUHOISUUTEEN LIITTYVÄT KESKEISET KÄSITTEET...24 6.1 Lasten epäsuora itsetuhokäyttäytyminen...25 6.2 Lasten suora itsetuhokäyttäytyminen ja itsemurhat...25 6.3 Itsetuhoisen lapsen hoito...26 6.4 Kuoleman ajatus yksilönkehityksessä...28 7 SUOMALAISEN LASTENSUOJELUN KESKEISIÄ PERIAATTEITA...30 7.1 Lastensuojelun toimenpiteet...31 7.2 Uusi lastensuojelulaki...33 7.3 Perhetyö ja verkostot lastensuojelussa...34 8 KIRKON KÄSITYS ITSEMURHASTA...35 8.1 Uskonto ja itsetuhoisuus tutkimusten valossa...37 8.2 Itsetuhokäyttäytyminen kirkon haasteena...38 9 TUTKIMUSONGELMAT JA TUTKIMUKSEN TARKOITUS...41

10 OPINNÄYTETYÖN EMPIIRINEN TOTEUTUS...42 10.1 Tutkimuksen metodiset lähtökohdat...42 10.2 Aineiston keruu...43 10.3 Aineiston analyysi...45 11 OPINNÄYTETYÖN TULOKSET...48 11.1 Lapsen itsetuhoinen käyttäytyminen...48 11.2 Ammatillisuus...50 11.3 Verkostot...51 11.4 Avohuollon perhetyö...52 11.5 Kirkko ja seurakunta...53 11.6 Tulevaisuuden haasteet...54 11.7 Motivoivat tekijät...55 11.8 Ammattitaidon ylläpitäminen...55 12 JOHTOPÄÄTÖKSET...56 13 POHDINTAA...57 13.1 Opinnäytetyön luotettavuus...59 13.2 Opinnäytetyön eettiset kysymykset...60 13.3 Opinnäytetyöprosessin kulku ja arviointi...61 LÄHTEET...65 LIITTEET...68 LIITE 1...68 LIITE 2...69 LIITE 3...70 LIITE 4...71 LIITE 5...72

1 JOHDANTO Lasten itsetuhoisuus on lisääntynyt viime vuosikymmeninä. Suomessa 7 8-vuotiaiden itsemurhat ovat harvinaisia ja niitä tapahtuu enintään 1 2 vuodessa. Itsemurhayrityksiä esiintyy jonkin verran enemmän. Lapsen ilmaisemiin itsetuhoajatuksiin tulee aina suhtautua vakavasti. (Kunnamo 2002, 1061 1062.) Stakesin raportin Alaikäiset psykiatrisessa sairaanhoidossa 1995 2004 mukaan psykiatrisessa hoidossa olleiden lasten ja nuorten määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. (Sandström 2006, A4). Kuolema ja siihen liittyvät ilmiöt ovat aihe, joista ei ole helppo puhua, ja se voi herättää ahdistusta. Itsetuhosta ja itsemurhista puhuminen ammatillisella tasolla mahdollistaa itsemurhia ehkäisevän työn jatkuvan kehittämisen. Julkinen keskustelu aiheesta on vaikuttanut siihen, että palveluita on kehitetty ja lisätty. Taloudelliset ja ajalliset resurssit asettavat kuitenkin rajansa kaikessa auttamistyössä. Apua on tarjolla ja kynnys avun hakemiseen on madaltunut. Matala kynnys onkin olennainen asia itsetuhoisen lapsen hoitoon saamisen kannalta. Moniammatillisessa palvelujärjestelmässä on tärkeää, että oikeat ihmiset kohtaavat ja asiakas kokee tulleensa autetuksi parhain mahdollisin tavoin. Opinnäytetyömme aiheena on masentuneen ja itsetuhoisesti käyttäytyvän lapsen kohtaamisen haasteet lastensuojelulaitoksessa pääkaupunkiseudulla. Aiheen valintaan ohjasivat molempien työkokemuksen kautta saatu kokemus itsetuhoisesti käyttäytyvien lasten ja nuorten kohtaamisesta ja siihen liittyvistä ongelmista sekä henkilökohtainen kiinnostus lasten hyvinvoinnista erityisesti lastensuojelulaitoksessa. Aihe on arkaluontoinen ja haastava, eikä sitä havaintomme perusteella ole paljon tutkittu. Tulevina kasvattajina sekä sosiaalialan ammattilaisina haluamme tehdä lasten masennukseen ja itsetuhoisuuteen liittyviä asioita näkyviksi. Tutkimuksessamme kartoitamme työntekijöiden ammatillisia vahvuuksia kohdata masentunut ja itsetuhoinen lapsi sekä selvitämme, missä asioissa työntekijät kokevat tarvitsevansa lisäkoulutusta.

7 Tutkimuksessamme haastattelemme lastensuojelulaitoksen työntekijöitä, jotka ovat työssään kohdanneet tai voivat kohdata eriasteista lasten masennusta ja itsetuhokäyttäytymistä. Olemme rajanneet aiheen koskemaan 8-vuotiaita ja sitä nuorempia lapsia. Laadullisen tutkimuksen kautta saadaan tietoa työntekijöiden ammatillisista valmiuksista, voimavaroista ja kehittämishaasteista. Tutkimuksessamme selvitämme, miten lastensuojelulaitoksessa asuvien lasten elämään liittyvä sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmä ja verkostot toimivat. Muuttunut maailma asettaa myös kirkon työntekijät haasteelliseen asemaan. Onko kirkolla tai seurakunnilla mahdollisuuksia ja keinoja toimia tukiverkostona masentuneiden ja itsetuhoisesti oireilevien lasten kohtaamisessa?

8 2 LAPSUUDEN PSYYKKISEN KEHITYKSEN YLEISPIIRTEITÄ Ihminen kasvaa ja kehittyy koko elämänsä ajan. Kasvu on jatkuva prosessi. Lapsen fyysinen kasvu sekä psyykkinen kehitys vaatii hyvin pitkän ajan. Varhaislapsuuden kehitystapahtumassa kehityksen eripuolet ovat kietoutuneet toisiinsa. Luonteenomaista kasvulle ja kehitykselle on myös se, että toimintojen muovautuvuus säilyy iän lisääntyessäkin. Kehityksen perustana on lapsen ja häntä hoitavan aikuisen keskinäinen vuorovaikutus, jossa lapsi on heti syntymästään asti aktiivinen aloitteentekijä. Lapsella on syntymästään alkaen kognitiiviset ja emootioihin perustuvat valmiudet vuorovaikutukseen. Lapsuudesta aikuisuuteen siirtyminen tapahtuu asteittain, jos lapsen ympäristö on lasta suojaava sekä huolehtiva. (Friis, Eirola & Mannonen 2004, 43 44.) Varhaislapsuudessa lapsen fyysinen kehitys korostuu. Arkielämän perustoimintojen oppiminen on lapsen varhaiskehityksen keskeinen tehtävä. Tämä edellyttää monenlaisien taitojen muodostumista. Motoriset taidot, erityisesti perusliikuntataidot kuten kävely, juokseminen ja hyppääminen sekä koordinaatioon liittyvät taidot kuuluvat varhaislapsuuden kehitystehtäviin. Kasvun ja kehityksen myötä myös psyykkiset toiminnot eriytyvät kehosta. ( Lyytinen, Korkiakangas & Lyytinen 1998, 41.) Lapsen psyykkinen kehitys nähdään nykyisin monivaiheisena prosessina. Monien tekijöiden samanaikaisessa prosessissa vaikuttava geneettiset, biologiset, sosiaaliset ja vuorovaikutukseen liittyvät tekijät. Ne ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja riippuvaisia toisistaan. Tätä kautta minän ja kehonkuva alkavat muotoutua. Kun lapsen muistiin kertyy tietoa ympäristöstä ja tunnekokemuksista, alkaa lapsen toiminnan luonne muuttua. Silloin lapsi alkaa rakentaa kokonaiskuvaa ympäröivästä maailmasta. Lapsi oppii ensimmäisinä vuosina käsitteellistämään todellisuuden. Lapsen kognitio ja temperamentti kehittyvät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Ympäristö ei vaikuta pelkästään yksilöön vaan yksilö muokkaa omalla käyttäytymisellään ympäristöään ja ottaa siitä vastaan vaikutteita oman kognitiivisten taitojensa mahdollistamalla tavalla. Vuorovaikutus, kognitio ja temperamentin kehitys kietoutuu toisiinsa muodostamalla kokonaisuuden mentaalisen varhaiskehityksen tarkasteluun. ( Lyytinen, Korkiakangas & Lyytinen 1998, 41; Sinkkonen & Pihlaja 1999, 15.)

9 3 KEHITYSVAIHETEORIA Erik Homburger Erikson (1902 1994) kehitti psykoanalyyttisiin teorioihin perustuvan hyvin tunnetun teorian, joka kuvaa ihmisen kahdeksaa kehitysvaihetta. Teoria kattaa koko ihmisen elämänkaaren kuvaten ihmisen kehitysvaiheita varhaislapsuudesta myöhäiseen vanhuuteen. Erikson katsoi kehityksen etenevän elämään normaalisti kuuluvien psykososiaalisten kriisien kautta. Teoriassa kuvataan identiteetin eli yksilöllisyyden elämänmittaista kehittymistä sekä sosiaalista vuorovaikutusta. (Dunderfelt 1997, 241; Sinkkonen & Pihlaja 1999, 20.) Erikson on tutkinut yksilön ja yhteiskunnan välistä vuorovaikutusta. Kehityksessään ihminen kohtaa erilaisia yhteiskunnallisia järjestelmiä, jotka vaikuttavat häneen kehityksen eri vaiheissa. Nämä sosiaaliset järjestelmät, esimerkiksi perhe, koulu, työpaikka ovat yhteiskunnan välineitä yksilön kasvattamiseksi yhteiskunnallisen kokonaisuuden osaksi. Samoin kuin ihminen kehittyy sisäisten kokemusten kautta, hän käy läpi tiettyjä sosiaalisen kehityksen vaiheita. Yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutus perustuu yksilön omiin valintoihin ja näitä valintoja ohjaavat yhteiskunnan järjestelmät. Yksilö itse päättää ja tekee valinnan oman sisäisen kehitysvaiheensa edellytysten perusteella. (Dunderfelt 1997, 242.) Eriksonin mukaan lapsen kehitys on prosessi, jossa yhdistyvät psykologiset, biologiset ja sosiaaliset tapahtumat. Hän määrittelee ihmisen kahdeksan kehitysvaihetta vastakohtaparien avulla. Jokaiseen kehitysvaiheeseen kuuluu persoonalliset ja sosiaaliset kriisit. Jokaisessa kehitysvaiheessa yksilö kohtaa erilaisia kehityshaasteita ja tehtäviä. Eriksonin mukaan kehitys ei voi edetä ilman kriisejä, mutta kriisien tarkoituksena on synnyttää yksilössä uusia valmiuksia ja kykyjä. Yksilö siirtyy seuraavaan kehitysvaiheeseen heti, kun hän on valmis ratkaisemaan edellisen kehitysvaiheen psykososiaalisen kriisin. Kriisin ratkaiseminen ja läpikäyminen on kehityksen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Kehityskriisien ratkaisemiseen vaikuttaa ympäristön lapsen toiminnalle antamat mahdollisuudet ja sosiaalisen ympäristön suhtautuminen lapsen toimintapyrkimyksiin. Ihmisen koko elämän aikana kehityksen teemana on identiteetin etsiminen eli itsensä ymmärtäminen suhteessa sosiaaliseen yhteisöön. (Dunderfelt 1997, 242-245; Sinkkonen & Pihlaja 1999, 20.)

10 3.1 Vauvaiän kehitystehtävät Eriksonin kahdeksan vastakkaisina pareina esittämät kehitystehtävät eivät sulje toisiaan pois. Esimerkiksi vauvaiän luottamus versus epäluottamus (0 1 ½v.) eivät ole vaihtoehtoja vaan tuon iän keskeinen kokemuksellinen ulottuvuus. Lapsi liikkuu näiden kokemusten ja tunteiden välissä tai ääripäissä. Lapsen ensimmäinen osoitus sosiaalisesta luottamuksesta on se, että hänet on helppo ruokkia, hän nukkuu hyvin ja hänen vatsansa toimii. Lapsi kokee olevansa turvassa. Tämä kokemus syntyy äidin huolenpidosta ja siitä, että lapsen perustarpeista huolehditaan. Pikkulapsen ensimmäinen sosiaalinen saavutus on se, että hän suostuu päästämään äidin näkyvistä kokematta liiallista ahdistusta koska äidistä on tullut sisäinen varmuus yhtä hyvin kuin ennustettavissa oleva ulkoinen asia. Tällainen kokemuksen johdonmukaisuus, jatkuvuus suo alkeellisen minä identiteetintunteen. (Dunderfelt 1997, 249; Erikson 1982, 239.) Äidillisen hoivan tehtävänä on lujan perustan luominen varhaisimmassa lapsuudessa. Luottamuksen määrä ei riipu pelkästään ruoan tai rakkaudenosoitusten määrästä vaan myös äitisuhteen laadusta. Äidit luovat luottamuksentunteen lapsiinsa hoidolla, joka yhdistää lapsen yksilöllisiin tarpeisiin kohdistuvan huolenpidon ja lujan tunteen henkilökohtaisesta luotettavuudesta. Tämä muodostaa lapsessa perustan identiteetintunteelle. Varhaisessa vaiheessa syntynyt syvä epäluottamus elämää kohtaan ja perustarpeiden tyydyttämättömyys voivat johtaa itseensä käpertymiseen. (Dunderfelt 1997, 249 250; Erikson 1982, 239 242.) 3.2 Varhaislapsuuden kehitystehtävät Varhaislapsuuden kehitystehtävänä on itsenäisyys versus häpeä ja epäilys (1.1/2 4v.) Se on yksilöllisen heräämisen aikaa. Perusta itsenäisyyden tunteesta muodostuu ja sen myötä epäily ja häpeä omasta pahuudesta tai huonoudesta. Lapsen on hyvä saada kokea monenlaista, mutta vanhempien tulee varoa vaatimasta lapselta liikoja. Lapsen liika rajoittaminen ei myöskään ole hyväksi lapsen kehitysprosessille, koska rajoittaessa liikaa lasta lapsi ei kykene kehittymään riittävän itsenäiseksi, ja näin ollen riittämättömyyden sekä häpeän tunne saa vallan. Lapsen toiminta voi muodostua myös pa-

11 konomaiseksi jos siihen liittyy rankaisun pelkoa tai itsekontrollia. (Dunderfelt 1997, 249 250; Erikson, 1982, 239 242.) 3.3 Leikki-iän kehitystehtävät Leikki-iässä kehitystehtävänä on aloitteellisuus versus syyllisyydentunne (4 7v.)Tämä on aikaa, jolloin ympäristön normeja, sääntöjä ja käyttäytymistapoja sisäistetään. Tässä vaiheessa on tyypillistä aikuisen käytöksen matkiminen ja havainnointi. Lapsen mielikuvitus ja ilo on leikeissä voimakkaasti mukana. Vuorovaikutussuhde ulkomaailman kanssa on mutkikas, ja se herättää lapsessa paljon tunteita. Aloitteellisuuden ja syyllisyyden tunteiden ristiriita syntyy lapsen sisältä tulevien voimien ja ympäristön välisestä jännitteestä. Lapsi pystyy leikkimielisesti kuvittelemaan ja tahtonsa avulla toteuttamaan päämääriä ja suunnitelmia, ilman syyllisyyden tai rankaisun pelkoa. Lapsen syyllisyys kasvaa, jos reaktiot hänen käyttäytymiseensä ovat ennustamattomia. Lapsi kohdistaa määrittelemättömän uhan pelossa rangaistuksen itseensä tai tuntee syyllisyyttä. (Dunderfelt 1997, 248.) 3.4 Kouluikä Kouluiässä lapsella on käytössään paljon energiaa ja luovuutta. Eriksonin mukaan kehitystehtävänä on ahkeruus versus alemmuudentunne. Tässä kehitysvaiheessa tärkeimpiä tekijöitä ovat koulu, harrastukset ja toveripiiri. Lapsi oppii saamaan tunnustusta tuottavalla toiminnalla. Hän on oppinut hallitsemaan liikkumisen ja elinmoodit. Hän on valmis omistautumaan tiettyjen taitojen ja tehtävien oppimiseen. Hän kehittää uutteruuden. Tässä kehitysvaiheessa vaarana on riittämättömyyden ja alemmuuden tunne. Merkitsevää on, saako lapsi riittävästi rakentavaa palautetta toiminnastaan ja rakentuuko lapselle kokemus omasta erinomaisuudesta ja pystyvyydestä. Monen lapsen kehitys katkeaa, kun kotielämä ei ehkä ole valmistanut häntä kouluelämään tai kun kouluelämä ei onnistu tukemaan aikaisempien vaiheiden antamia lupauksia. (Dunderfelt 1997, 247; Erikson, 1982, 247 248.)

12 4 KIINTYMYSSUHDE Kiintymyssuhde pyrkii nimensä mukaisesti kuvaamaan lapsen ja häntä hoitavan aikuisen välisen suhteen laatua. Tämän suhteen laadun selvittäminen on lähtenyt liikkeelle John Bowlbyn ja Mary Ainsworthin kiintymysteorioista. Kiintymyssuhdetutkimusten taustalla on ajatus siitä, että lapsen ihanteellinen sosio-emotionaalinen kehitys on riippuvainen ympäristöstä, joka vastaa hänen emotionaalisiin sekä sosiaalisiin tarpeisiinsa. Bowlbyn omin sanoin: kiintymyssuhdeteoria on yritys käsitteellistää ihmisen taipumusta muodostaa voimakkaita tunnesiteitä toisiin ihmisiin ja selittää niitä ahdistuksena, vihamielisyytenä, depressiona ja tunteiden eristämisenä ilmeneviä stressin muotoja, jotka aiheutuvat tahattomista erokokemuksista ja menetyksistä. (Niemelä, Siltala & Tamminen 2003, 93; Lyytinen ym. 1998, 61.) Bowlby olettaa, että jos lapsen kokema ahdistus on pitkäaikaista, lapsi voi kehittää hallintayrityksiä, jotka lisäävät muutokselle vähemmän alttiin kiintymyssuhteen kehittymistä. Kiintymyssuhdeteoria käsittelee ilmiöitä, joita kutsutaan myös objektisuhteeksi, symbioosiksi tai yksilöitymiseksi. Lapsen suhde tuttuun häntä hoitavaan aikuiseen järjestäytyy systeemiksi, joka elävöityy aina, kun turvallisuuden tunne laskee tietyn kynnysarvon alapuolelle. (Niemelä Ym. 2003, 93; Sinkkonen & Kalland 2001, 18.) Lapsen hengissä säilymisen ehtona on häntä hoivaava aikuinen. Lapsella on synnynnäinen tarve kiinnittyä hoivaajaansa. Kiintymyssuhteen synty varmistaa ihmislapsen eloonjäämisen, näin ollen alttius muodostaa kiintymyssuhde olisi ohjelmoitu ihmisen neurobiologiaan. Lapsen kiintymyssuhteen muodostuminen onkin määritelty vain kokemuksia odottavaksi tapahtumaketjuksi. Kokemuksia odottava kehitys oletetaan joustavaksi eli se voi toteutua hyvinkin erilaisissa ympäristöissä ja olosuhteissa. Kiintymyssuhteen muodostuminen edellyttäisi näin ollen vain vähimmäismäärän virikkeitä. Lapsi pystyy kehittämään joustavasti jonkinlaisen kiintymyssuhteen, jos saatavilla on vain vähimmäismäärä tukea ja virikkeitä. Oman turvallisuudentarpeensa vuoksi lapsi kiinnittyy lähimpään saatavilla olevaan aikuiseen. Lapsi kiinnittyy aina johonkin, ja se voi olla myös laiminlyövä tai etäinen häntä hoivaava aikuinen ellei parempaa ole tarjolla. Lapsen tapa kiinnittyä häntä hoivaavaan henkilöön riippuu hänen mahdollisuudestaan käyttää äitiä turvallisena perustana, silloin kun hän tutkii ympäristöään. Lapsen kokema äi-

13 din saatavilla olo silloin kun lapsi häntä eniten tarvitsee, vaikuttaa siihen millaiseksi kiintymyssuhde muodostuu. (Niemelä ym. 2003, 93; Sinkkonen & Kalland 2001, 22 23.) Bowly kuvaa syntyvää kiintymyssuhdetta sisäisenä säätelyjärjestelmänä. Järjestelmän avulla lapsi ylläpitää riittävää kokemusta toisen tarvittavasta läheisyydestä uhan edessä. Pieni lapsi vertailee informaatiota esimerkiksi äidin sijainnista suhteessa tavoitteeseen. Tavoite määrittyy aluksi etäisyytenä äidistä, myöhemmin koettuna turvallisuuden tunteena. Tämän vertailun tuloksena lapsi joko jatkaa ympäristönsä tutkimista tai keskittyy hoivasuhteensa varmistamiseen. Lapsen mahdollisuus käyttää äitiään tai hoitajaansa turvallisena perustana on edellytys sille, että hän voi vapaammin tutkia ympäristöään. Lapsen kokema turvallisuus ja läheisyys mahdollistavat sen, että lapsi voi kehittää hoitajasta poispäin vieviä ja psyykkisesti eriytyviä toimiaan. (Sinkkonen & Kalland 2001, 22 23.) Kiintymyssuhteen merkitys lapsen turvallisuudentunteen ylläpitäjänä ja ympäristön tutkimisen helpottajana on keskeinen lapsen osaamisen kehittymiselle. Äidin tai primaarihoitajan avulla lapsi pyrkii ylläpitämään jatkuvuuden, hyvänolon ja mielekkyyden kokemusta itsestään suhteessa muihin. Joillekin vaaran ja uhan alla eläville lapsille ulkoinen todellinen vaara voi leimata koko elämäntilannetta tavalla joka rajaa vähitellen lapsen halua tutkia ympäristöään. Bowlbyn mukaan tavat, joilla lapsi on kiinnittynyt hoitajaansa, määrittelevät menettelyn, jolla lapsi eri konteksteissa löytää ihanteellisen tasapainon turvallisuuden tunteen säätelyn ja ympäristön tutkimisen välille. (Sinkkonen & Kalland 2001, 24 25.) Ainsworth havaitsi tutkiessaan 12 20 kuukauden ikäisten lasten kiintymyssuhdetta että on olemassa turvallisesti sekä turvattomasti kiinnittyneitä lapsia. Jälkimmäisenä mainitussa ryhmässä lapsia on kahta tyyppiä: välttelevät lapset ja vastustelevat lapset. Turvallisesti kiinnittyneet lapset ovat oppineet luottamaan äitinsä saatavilla oloon. Ensimmäisen elinvuoden aikana lapsi on oppinut pitämään äitiään turvanaan tutkiessaan maailmaa. Turvallisesti kiinnittyneet lapset myös viestivät tunnetiloistaan selvästi ja olettavat, että äiti reagoi sopivasti heidän kulloiseenkin hoivan tarpeeseen. Ainsworth havaitsi myös tutkimuksessaan äidin ja lapsen välisestä vuorovaikutuksesta sen seikan, että tur-

14 vallisesti kiinnittyneiden lasten äidit reagoivat sensitiivisimmin, nopeasti ja johdonmukaisesti lapsen viesteihin. (Niemelä ym. 2003, 95; Sinkkonen & Kalland 2001, 35 37.) Turvattomasti kiinnittyneet ja välttelevät lapset ovat oppineet olemaan käyttämättä äitiä turvapesänään. Nämä lapset koettavat välttää tarvitsevuutensa osoittamista erityisesti kielteisten tunteidensa ilmaisua. Turvattomasti kiinnittyneiden lasten äidit olivat epäjohdonmukaisia ja epäsensitiivisiä lapsen viesteihin nähden. Turvattomasti kiinnittyneet, vastustelevat lapset, ovat Ainsworthin mukaan epäjohdonmukaisesti lapsensa kanssa toimivien äitien lapsia, jotka eivät vielä vuoden iässä ole kyenneet organisoimaan menettelyä hallitakseen äitinsä mutkikkaita ja vaikeasti ennakoitavia vuorovaikutustapoja. (Sinkkonen & Kalland 2001, 36 37.) Kiintymyssuhteen laadun ja myöhemmän selviytymisen välillä on joitakin yhteyksiä. Varhainen kiintymyssuhde ei yksinään johda myöhemmin ilmeneviin käyttäytymisen ja toiminnan eroihin, vaan se on eräänlaisen kehityspolun alku ja ainoastaan viitoittaa suuntaa tuleville tapahtumille. Turvallinen kiintymyssuhde näyttää olevan yhteydessä hyvään turhautumisen ja stressin sietokykyyn. Luottavainen lapsi pystyy vastavuoroisuuteen ja hallitsee impulssejaan verraten hyvin. Tällaiset ominaisuudet ovat sosiaalisten suhteiden kannalta hyväksi mutta turvallinen kiintymyssuhde ei pysty suojaamaan psyykkisiltä häiriöiltä. Psyykkiset häiriöt syntyvät monien tekijöiden summana ja turvaton kiintymys voi olla yksi sellainen. Voidaan kuitenkin todeta, että laajasti ymmärrettynä kiintymyssuhdeteoria tarjoaa hienoja mahdollisuuksia lasten psykiatristen häiriöiden ennaltaehkäisyyn ja varhaiseen hoitoon. Kiintymyssuhde muuttuu lapsen kehittyessä. (Niemelä ym. 2003, 103 104.) Lapsen hyvän kehityksen edellytyksiä eli suojaavia tekijöitä on tutkittu vähemmän kuin riskitekijöitä, jotka altistavat lapsen ongelmille. Suojaavista tekijöistä on merkittävin hyvä varhainen vuorovaikutus, joka luo turvallisen kiintymyssuhteen vanhempaan. Lapselle kehittyy hyvä itsetunto, usko omaan selviytymiskykyyn, realistinen kuva omasta itsestä sekä kyky ottaa huomioon myös muiden tarpeet ja oikeudet. Riskitekijöinä nähdään esimerkiksi menetykset kuten muutto, avioero tai kuolema, sairaudet, kielen kehityksen häiriöt ja oppimisvaikeudet, henkinen tai fyysinen kaltoinkohtelu. Vakavina riskeinä pidetään muun muassa päihde- ja mielenterveysongelmia, köyhyyttä, syrjäytyneisyyttä ja väkivaltaisuutta. Riskitekijät ovat kuitenkin tilastollisia määreitä ja on tärkeää,

15 ettei ketään leimata vaan kuullaan yksilöinä. (Turunen 2003, 35 38; Sinkkonen & Pihlaja 1999, 194.) 5 LASTEN MASENNUS JA SEN TUNNISTAMINEN Masennus on sinänsä normaali psykologinen perusilmiö, jolla elimistö suojaa itseään ylivoimaisessa stressitilanteessa. Masennuksella ei ole vain yhtä syytä. Masennuksen esiintymiseen vaikuttavat niin perinnölliset, biologiset, psykologiset, kuin sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät. Kaoottinen perhetilanne, vanhemman mielenterveys- ja päihdeongelmat, työttömyys, syrjäytyminen tai kiireinen elämänrytmi voivat aiheuttaa lapselle sietämättömän tilanteen. Hoidon laiminlyönnin seurauksena lapsi voi masentua. Varhaisen vuorovaikutuksen häiriö johtaa siihen, että lapsen kokemus mielihyvästä on puutteellista. Kokemus itsestä ja hoivasta jää puutteelliseksi. Masennuksen keskeinen oire on kokemus vaille jäämisestä ja menetyksestä. (Turunen 2003, 39 40, 45; Friis ym. 2004, 114.) Esikouluikäisistä ja kouluikäisistä lapsista masennusta esiintyy noin puolesta kolmeen prosenttilla. Masennus on yhtä yleistä sekä tytöillä, että pojilla. Alaikärajaa masennuksen oireilulle ei ole. Tutkimuksin on osoitettu, että lapsi voi olla masentunut jo vauvaikäisenä. (Sinkkonen & Pihlaja 1999, 183.) Lapsuusiän masennuksen oirekuva vaihtelee iän ja kehitystason mukaan. Kliinisen masennuksen keskeiset oireet ovat masentunut mieliala, kyvyttömyys tuntea mielenkiintoa ja mielihyvää sekä kyvyttömyys nauttia elämästä. Voimattomuus, väsyminen ja aktiivisuuden väheneminen ovat myös merkkejä masennuksesta. Lapsilla ärtyneisyys voi myös olla masennuksen oire. Keskittymis- ja huomiokyvyn heikkeneminen, muistamattomuus, itseluottamuksen ja itsetunnon väheneminen ovat esimerkkejä kognitiivisten toimintojen muutoksista. Tavallista on myös voimakas ja aiheeton syyllisyyden ja arvottomuuden tunne sekä toivottomuus tulevaisuuden suhteen. Masennuksesta kertovat myös perustoimintojen häiriöt kuten nukkumiseen ja ruokahaluun liittyvät muutokset. Masennus vaikuttaa pienen lapsen kokonaiskehitykseen monin eri tavoin. Puheen-, pai-

16 non sekä älyllinen kehitys voi hidastua tai pysähtyä. (Turunen 2003, 39 40, 45; Friis ym. 2004, 114.) Viime vuosiin asti aikuisten on ollut vaikea suostua näkemään lapsen masennuksen merkitystä hänen elämänsä ja tulevaisuutensa kannalta. Ajatuskin lapsen masentuneisuudesta voi tuntua vieraalta. Osaltansa tämän takia lasten masennus jää usein havaitsematta ja hoitamatta. (Sinkkonen & Pihlaja 1999, 182.) Vielä 1960-luvulla tutkijat kirjoittivat, ettei lapsilla esiinny masennusta. Lapsuus on merkittävä osa ihmisen elämää, ja siksi lapsillakin on oikeus saada apua kärsiessään. Tarvitaan tietoa ja valmiutta kuulla lapsia ja heidän vanhempiaan. Suomessa peruspalvelut mahdollistavat sen, että lapsen hätä tulee mahdollisimman varhaisessa vaiheessa kuulluksi. Tällöin toimenpiteiden ei tarvitse olla vielä kovin raskaita ja monimutkaisia, vaan pienellä inhimillisellä puuttumisella voidaan vaikuttaa isoihin asioihin. (Turunen 2003, 38 39.) 5.1 Vauvaikäisen masennus Mikäli vauvan varhainen vuorovaikutus läheisten kanssa ei ole määrällisesti tai laadullisesti riittävää, voi vauva masentua. Tavallisesti voi olla kyse äidin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, johon hän ei ole saanut apua. Masentunut vanhempi ei jaksa houkutella vauvaa vuorovaikutukseen eikä aisti riittävän herkästi vauvan tarpeita ja viestintää. Masentuneen vauvan kiintymyssuhteen muodostumisessa on vakavia ongelmia. Vauvan masennukselle on tyypillistä heikko katsekontakti, syömisvaikeudet, infektioherkkyys sekä hidas painonnousu. Masentunut vauva muuttuu itkuiseksi ja vetäytyy kontakteista. Vauvan sosiaalinen hymy voi olla heikko tai hän ei hymyile ollenkaan. Imeminen tai syöminen voi olla ongelmallista ja unirytmissä on häiriöitä. Vireystaso voi laskea, uteliaisuus ympäristöä kohtaan vähenee ja vauva voi liikkua niukemmin. Tilanne voi johtaa älyllisen ja fyysisen kehityksen hidastumiseen tai pysähtymiseen Pahimmillaan vauvaikäisen masennus on palautumaton, kuolemaan johtava tila. (Turunen 2003, 40 41; Friis ym. 2004, 114.)

17 5.2 Leikki-ikäisen masennus 3 5-vuotiailla lapsilla masennus näkyy mielialassa ja hyvin selkeästi leikin sisällössä. Lapsi voi olla alavireinen, iloton ja masentuneen oloinen. Lapsi on tyytymätön ja hänen käytöksensä on aggressiivista, uhmakasta sekä tuhoavaa. Lapsi saattaa myös karkailla. Mielialan vaihtelut ovat suuria. Synkkyys ja ilottomuus ovat leikki-ikäisellä aina hälytysmerkki. Lapsi kertoo usein aikuisille pahasta olostaan. Leikkiä voivat sävyttää tuhon ja kuoleman aiheet, joita lapsi koettaa torjua maagisilla fantasioillaan ja kaikkivoipaisuudella. Tilanteen jatkuessa kehitys taantuu ja lapsen kiinnostus leikkiin ja älyllisiin toimintoihin vähenee. (Turunen 2003, 41.) Ryhmätilanteissa lapsi voi olla hankala. Lapsi on innoton, vailla tarmoa ja voi käyttäytyä aggressiivisesti. Lapsi koetaan usein ärsyttävänä, ja hän joutuu helposti erilleen tovereista. Lapsi tajuaa, että hän ei ole hyväksytty, ja huono kierre vain syvenee. Tämä saattaa ilmetä voimakkaana eroahdistuksena ja vanhempiin takertumisena. Lapsi voi myös oireilla erilaisin fyysisin vaivoin. (Turunen 2003, 42.) Valtaosa psyykkisistä ongelmista kärsivistä lapsista oirehtii somaattisin vaivoin. Toistuvat vatsakivut, päänsäryt ja muut kipuoireet ovat tyypillisiä lasten psykosomaattisia oireita, joilla on todettu olevan yhteyksiä lasten masennukseen, ahdistuneisuuteen ja käyttäytymisen häiriöihin. Lasten univaikeudet ja ruokahalun muutokset saattavat myös viestiä psyykkisistä ongelmista. (Heikkinen 2005, 21 22.) Jo leikki-ikäiset voivat olla itsetuhoisia, vaikka heillä ei ole käsitystä siitä, millä he voisivat vahingoittaa itseään. Itsetuhoisuus näyttäytyy karkailuna, tapaturma-alttiutena ja vaelteluna. Vanhemman vakava sairastuminen, poissaolo kotoa tai menetys voi laukaista masennuksen. Lapsen perushoidon laiminlyöminen, perheväkivalta sekä vanhempien päihteiden käyttö ovat tekijöitä jotka voivat johtaa lapsen masennukseen. (Turunen 2003, 42; Friis ym. 2004,115.)

18 5.3 Kouluikäisen masennus Koululaisella voi olla monenlaisia masennuksen oireita mutta hän voi myös taitavasti peittää oireitansa, kun ei halua huolestuttaa ympäristöään. Lasten- ja nuorisopsykiatrian erikoislääkäri Merja-Maaria Turusen mukaan (2003) suomalaisissa tutkimuksissa on todettu, että masentuneista 8-vuotiaista lapsista yli puolet oli sellaisia, joiden masennusta vanhemmat ja tai opettaja eivät olleet tunnistaneet. Masentunut koululainen on alakuloinen, ilme on totinen ja iloton. Leikit ovat depressiivisiä, sisältäen moitteita ja kritiikkiä, tyhjäksi tekemistä, menetystä, hylkäämistä ja henkilökohtaista vahingoittumista ja kuolemaa Usein lapsen kaverisuhteissa on vaikeuksia. Toverisuhteita vaikeuttavat heikko itsetunto ja pettymystensieto. Toverisuhteet voivat olla mielenkiinnon puutteen vuoksi myös kokonaan katkenneet. Lapsi pahoittaa mielensä pienestäkin syystä ja mistään ei tule hyvä olo kuin pieneksi hetkeksi. Lapsi kokee myös olevansa huonompi kuin muut. Keskittymisvaikeuksien vuoksi alisuoriutuminen koulussa on tavallista. Joskus lapsi voi ottaa koulussa pellen roolin tai käyttäytyä muita lapsia kohtaan aggressiivisesti. Lapsen olemusta leimaa väsymys, ikävystyminen, kuten nukahtamishäiriöt ja aamuyön heräämiset voivat viestiä masennuksesta. Vaikeassa masennuksessa lapsella on itsetuhopuheita ja -käyttäytymistä. Lapsi yrittää jäädä auton alle tai myrkyttää itseään lääkkeillä. Toistuvat tapaturmat voivat olla vaarallisia ja koululaisilla on esiintynyt myös toteutuneita itsemurhia. (Turunen 2003, 42 43; Friis ym. 2004, 116 117.) 5.4 Lasten masennuksen hoito Lasten masennukset ovat haaste lastenpsykiatrialle. Lasten masennuksia on alettu systemaattisesti tutkia vasta 1980-luvulla. Mitä enemmän lasten masennusta on alettu ymmärtämään, sitä suuremmaksi ongelmaksi ne ovat osoittautuneet lapsen hyvinvoinnin ja kehityksen kannalta. Lapsen kehitystaso vaikuttaa monella tapaa hänen käyttäytymiseensä sekä kykyynsä kokea sekä ilmaista tunteitaan. Lapsi on myös sidoksissa ympäristöönsä. Tämä kaikki vaikeuttaa lasten masennuksen määrittelyä ja diagnosointia. (Solantaus 1994.)

19 Lastenpsykiatrisessa hoidossa on periaatteessa kolme tasoa: perusterveydenhuolto, kasvatus- ja perheneuvolat ja erikoissairaanhoito. Palveluissa on kuntakohtaisia eroja työntekijöiden määrässä, koulutuksessa sekä taloudellisissa ja ajankäyttöön liittyvissä resursoinneissa. (Heikkinen 2005, 24 25.) Asiakkaiden sujuva ohjaaminen palvelusta toiseen ja palveluiden helppo saatavuus ovat pienten lasten auttamisen kannalta oleellista. Yhteistyötä tarvitaan lastenneuvoloiden ja päivähoidon, koulun ja kouluterveydenhuollon, lastensuojelun, kasvatus- ja perheneuvoloiden, puhe-, ravitsemus- ja toimintaterapeuttien, sosiaalityöntekijöiden ja tarpeen mukaan myös muiden työntekijöiden kanssa. Tehostamalla lastenneuvoloiden työtä voidaan tehokkaasti tukea perheitä ja ehkäistä lasten pahoinvointia. Mahdollisuus kotikäynteihin tulisi myös järjestää niitä tarvitseville perheille. (Heikkilä & Roos 2004, 21.) Valtaosa masennusoireista on lyhytaikaisia, ja ne kuuluvat elämän pettymyksiin ja menetyksiin. Ne menevät ohi itsestään viikkojen kuluessa mutta niihin on myös lapsilla oikeus saada apua. Pitkittyessään lapsuusiän masennus voi jatkua nuoruuteen ja aikuisuuteen ja lisätä itsemurhavaaraa. Lapsen vakava masennus kestää useita kuukausia ja hoitamattomana keskimäärin 7 11 kuukautta. Tilanne voi myös uusiutua helposti. Masennus paranee mutta sen aiheuttamat sosiaaliset ongelmat perheessä ja muissa sosiaalisissa suhteissa eivät välttämättä korjaannu. Lapsi voi jäädä pysyvästi vaille hyvää vuorovaikutussuhdetta. (Turunen 2003, 44.) Huoli lasten ja nuorten pahoinvoinnista kantautuu monia eri kanavia myöten. Varsinaisten mielisairauksien esiintyminen lapsuudessa on harvinaista. Tutkimuksiin tai hoitoon pääsee vain murto-osa sitä tarvitsevista lapsista. Laki velvoittaa tutkimuksiin pääsemistä kolmen viikon ja hoitoon pääsemistä kolmen kuukauden kuluessa. Keskeisiä auttamismenetelmiä ovat psykoterapia, rentoutumisharjoitukset ja pienten lasten kohdalla leikkiterapia. Lääkehoito tapahtuu aina erikoislääkärin toimesta. Masentuneen lapsen hoitoon voidaan yhdistää erilaisia kognitiivisen ja käyttäytymisterapian muotoja sekä kuvataidemusiikki-, toiminta- ja ryhmäterapian muotoja. Keskivaikeassa ja vaikeassa masennustilassa on syytä harkita lääkityksen aloittamista. Mikäli lapsi on itsetuhoinen, tarvitaan sairaalahoitoa. (Turunen 2003, 34, 44 45; Sinkkonen & Pihlaja 1999, 184.) Hoitojärjestelmän puutteiden korjaaminen edellyttää tutkimus- ja hoitopalveluiden resurssien lisäämistä. Tärkeää on ennaltaehkäisevä työ ja ongelmien varhainen tunnista-

20 minen perusterveydenhuollossa, neuvolassa, päivähoidossa, kouluterveydenhuollossa ja koulussa. Vanhemmuuden tukeminen ja toisten toimijoiden työtä kunnioittava yhteistyö on etenkin ongelmatilanteissa välttämätöntä. Arvostelu ja kiistelyt siitä, kuka on suurin syyllinen lasten ongelmiin, ei tuo ratkaisua, vaan jokainen kantaa vastuunsa suhteessa lapseen. Lasten ongelmat on pyrittävä tunnistamaan mahdollisimman ajoissa ja näkemään kokonaistilanne perheen kannalta. (Turunen 2003, 34 35.) Masentuneen lapsen hoidossa on erityisen tärkeää huolehtia siitä, etteivät lapsen suhteet omaan verkostoon katkea. Perheterapia ja lapsen koko sosiaalisen tilanteen huomioiminen ovat tärkeitä hoidon osia. Olennaista on olla kestävä, sitkeä ja tukea lasta tarvittaessa pitkään. (Turunen 2003, 45.) Stakesin raportin Alaikäiset psykiatrisessa sairaanhoidossa 1995 2004 mukaan psykiatrisessa hoidossa olleiden lasten ja nuorten määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Pienillä vauvoilla voi olla vieroitusoireita ja jo muutaman vuoden ikäiset tarvitsevat psykiatrista hoitoa. Raportin tilastot eivät kerro syitä suuriin alueellisiin eroihin ja potilaiden lukumäärän kasvuun. Raportin tekijöiden mukaan tarvittaisiin kipeästi tutkimustietoa alaikäisten mielenterveysongelmien määrän ja vaikeuden kehityksestä. (Sandström 2006, A4.) Stakesin kehittämispäällikkö Tytti Solantaus pitää myös mahdollisena että, sairaalahoidon kasvu voi johtua siitä, että hoitoa on paremmin tarjolla. Eniten hän pohtii kuitenkin kysymystä: pystytäänkö peruspalveluissa hoitamaan riittävästi mielenterveyttä ja miten avohoito toimii? Solantauksen mukaan sairaalahoitoa tulee sitä tarvitsevan saada. Erikoissairaanhoitoa on kehitetty mutta jonot hoitoon säilyvät, osittain siksi, ettei perustaso toimi. Solantaus korostaa, että lapsen kehityksen kannalta on tärkeää pitää peruspalvelut kuten päivähoito ja koulu korkealla tasolla. (Sandström 2006, A4.) 5.5 Vakavasti psyykkisesti oireileva lapsi pääkaupunkiseudulla Lasten psyykkinen oireilu ja sen hoito nousi 1990-luvun lopulla esiin julkisessa keskustelussa. Yhteiskunnassa on tapahtunut muutoksia, jotka ovat osaltaan heikentäneet lasten suotuisaa kasvua ja kehitystä. Lapset elävät eriarvoisessa asemassa perheiden talou-