1 (8) Rehuanalyysin tulkinta / märehtijät Rehuanalyysi kertoo rehun kemiallisen koostumuksen, säilönnällisen laadun ja rehuarvot. Tulosten tulkinnassa kokonaisuus ratkaisee, mutta tulkinnan helpottamiseksi on laadittu raja-arvoja ja suosituksia. Säilönnällinen laatu, kemiallinen koostumus ja rehuarvot on käsitelty tarkemmin omilla sivuillaan. Taulukoissa olevista analyysien nimistä pääsee myös tarkempiin kuvauksiin. Rehun laatutekijöiden raja-arvot Hyvä Riski Huono ph alle 4,0 4,0-4,5 yli 4,5 Ammoniakkitypen osuus kokonaistypestä, alle 60 60-80 yli 80 g/kg N Maito- ja muurahaishappo, 35-80 80-100 yli 100 g/kg ka Haihtuvat rasvahapot, g/kg ka alle 20 20-25 yli 25 Liukoisen typen osuus kokonaistypestä, g/kg N alle 400 400-600 yli 600 Nurmisäilörehun D-arvon ja valkuaispitoisuuden tavoitealue Tavoite D-arvo, g/kg ka 680-700 Raakavalkuainen, g/kg ka 130-170 Nurmisäilörehun sisältämien kivennäisten normaali vaihteluväli (yksikkö g/kg kuiva-ainetta) Vaihteluväli Kalsium 3,0-8,0 Fosfori 2,0-4,0 Kalium 11,0-34,0 Magnesium 1,0-4,0 Natrium 0,0-1,0
2 (8) Säilönnällinen laatu Säilörehun laatumääritykset Säilörehun säilönnällinen eli käymislaatu määritetään puristenesteestä. Jos rehun kuiva-ainepitoisuus on alle 400 g/kg (40 %), rehulle annetaan arvosana (4-10) ja sanallinen arviointi säilönnän onnistumisesta. Kun kuiva-ainepitoisuus ylittää 400 g/kg, laatuarviointia ei voida antaa käymistulosten perusteella, koska rehun säilyminen perustuu ensisijaisesti korkeaan kuiva-ainepitoisuuteen. Rehun ph Hyvän tuoreen säilörehun ph on 3,7-4,0. Haitalliset bakteerit, hiivat ja homeet eivät pysty lisääntymään ph-arvon ollessa alle 4. Toisaalta karja syö vähemmän ja hitaammin säilörehua, jos rehu on liian hapanta. Rehun ph voi olla korkeampi siinä tapauksessa, että kuiva-ainetta on yli 225 g/kg. Ammoniakkityppi kokonaistypestä Niiton jälkeen kasvin entsyymit jatkavat toimintaansa ja hajottavat nurmen valkuaisaineita. Säilörehun käymisten aikana rehussa olevat mikrobit pilkkovat valkuaisaineita. Näiden hajoamistapahtumien pääasiallinen lopputuote on ammoniakki. Ammoniakkitypen osuus kokonaistypestä eli ammoniakkiluku kertoo säilörehun valkuaisen hajoamisasteen. Arvo lasketaan puristenesteestä määritetyn ammoniakin ja rehusta määritetyn valkuaispitoisuuden perusteella. Jos ammoniakkia on yli 80 g/kg kokonaistyppeä (8 % kokonaistypestä), rehussa on tapahtunut virhekäymistä. Silloin valkuainen on varsin pitkälle hajonnutta, ja rehussa saattaa olla voihappoa. Tällöin myös rehun valkuaisarvo (OIV) on huonontunut. Kun säilörehun ammoniakkiluku on alle 60 g/kg N, rehu on vähän käynyttä ja sen hygieninen laatu on todennäköisesti hyvä. Kuva 2. Ammoniakkitypen osuus kokonaistypestä Liukoinen typpi Liukoisen typen osuus kokonaistypestä kuvaa ammoniakkitypen ohella rehussa tapahtunutta valkuai-
3 (8) sen hajoamista. Hyvin säilyneessä rehussa liukoisen typen osuus on tyypilisesti alle 400 g/kg kokonaistyppeä (40 % kokonaistypestä). Kun liukoisen typen osuus on yli 600 g/kg N, rehussa on tapahtunut virhekäymisiä, ja se on selvästi pilaantunutta. Maito- ja muurahaishappo Maito- ja muurahaishapon yhteismäärä kuvaa rehussa tapahtuneen maitohappokäymisen voimakkuutta ja/tai säilöntäaineen määrää. ARTTURI-analyysissä määritetään näiden happojen yhteismäärä ja tulos ilmaistaan kuiva-ainetta kohden (g/kg ka). Yhteismäärityksestä ei ole haittaa, sillä molemmat hapot ovat rehua säilöviä. Maitohappoa muodostuu rehun sokereista maitohappokäymisellä, kun taas muurahaishappo on peräisin säilöntäaineesta. Tavoitearvo riippuu säilöntämenetelmästä. Happosäilönnässä tavoitteena on 35-60 g/kg ka ja biologisessa 50-80 g/kg ka. Pitkälle maitohappokäynyt rehu voi olla altis jälkikäymiselle säilön avaamisen jälkeen. Kun rehun maitohappopitoisuus on yli 100 g/kg ka, rehun valkuaisarvo ja syöntipotentiaali ovat heikentyneet. Rehussa, joka ei ole käynyt ollenkaan, voi tapahtua jälkikäymistä, mikä ilmenee lämpenemisenä. Kuva 3. Maitohappo + muurahaishappo Haihtuvat rasvahapot Haihtuvien rasvahappojen yhteismäärä kuvaa rehussa tapahtunutta sivu- ja/tai virhekäymistä. Rehun haihtuvat rasvahappot ovat pääasiassa etikkahappoa kun on kyse sivukäymisestä. Virhekäyneessä rehussa on voihappoa. Lisäksi rehussa muodostuu pieniä määriä propioni- ja valeriaanahappoa. Haihtuvia rasvahappoja ei voi erottaa toisistaan titrausanalyysillä. Laboratorio ilmoittaa niiden kokonaismäärän etikkahappona kuiva-aineessa (g/kg ka). Vähän ja hallitusti käyneissä rehuissa haihtuvat rasvahapot ovat yleensä etikkahappoa. Hyvälaatuisessa säilörehussa haihtuvia rasvahappoja on alle 20 g/kg ka. Rehu on mitä todennäköisimmin virhekäynyttä, jos haihtuvia rasvahappoja on yli 25 g/kg ka ja sokerimäärä on alle 50 g/kg ka. Sil-
4 (8) loin on todennäköistä, että rehussa on myös runsaasti voihappoa. Kuva 4. Haihtuvat rasvahapot Sokerit Rehun sokeripitoisuuden tavoitearvo on 50-150 g/kg ka. Jäännössokerin määrä kuvaa rehussa tapahtuneen käymisen voimakkuutta. Sokeripitoisuuden normaalialue on 50-150 g/kg ka. Hyvin säilyneessä hapoilla säilötyssä rehussa sokeria on 50-100 g/kg ka. Biologisessa säilönnässä sokeria on tyypillisesti 20-50 /kg ka. Rehun stabiilisuuden kannalta sokeripitoisuuden tavoite on 50 g/kg ka. Vaikka käyminen olisi onnistunut hyvin, pieni sokerivara on tarpeen. Lehmällä ei sinänsä ole sokerin tarvetta, mutta jos säilörehussa on liian vähän sokeria, virhekäymisen riski on varsin suuri. Laatuarvosana Valio on kehittänyt rehun säilönnällisen laadun arviointimenetelmän, joka perustuu rehujen käymistä kuvaaviin laatutekijöihin. Arvioinnin pohjana käytetyissä säilöntäkokeissa on rehun kemiallisen laadun lisäksi määritetty voihappobakteeri-itöiden määrä. Näin pyritään kuvaamaan rehun maitoon aiheuttamaa voihappobakteeri-itiö- ja makuvirheriskiä. Laatuarvosanat ovat kiitettävä (9-10), hyvä (7-8), tyydyttävä (6), välttävä (5) ja huono (4). Arvosanan kiitettävä tai hyvä saaneissa rehuissa itiöitä on todennäköisesti alle 1000 kpl/g. Tällöin rehun aiheuttama riski maidon laadulle on erittäin pieni. Tyydyttävistä ja välttävistä rehuista 50-60 prosenttia ylittää tämän rajan. Huonoissa rehuissa on lähes sadan prosentin varmuudella itiöitä yli 1000 kpl/g. Laatuarvosana ilmoitetaan näytteille, joiden kuiva-ainepitoisuus on alle 400 g/kg (40 %). Kemiallinen koostumus Kaikista rehuista määritetään kuiva-aine- ja raakavalkuaispitoisuus. Säilörehuista tutkitaan myös kuidun (NDF) määrä ja D-arvo eli sulavan orgaanisen aineen osuus kuiva-aineesta (g/kg ka). Ohran ja kauran jyvistä määritetään kuiva-aine- ja raakavalkuaispitoisuuden lisäksi hehtolitrapaino.
5 (8) Koostumustuloksia käytetään rehuarvojen laskemiseen. Kunkin rehun energiasisältö, rehuyksikköarvo ja valkuaisarvot (OIV ja PVT) lasketaan analyysituloksista virallisesti hyväksyttyjen järjestelmien mukaisesti. Kuiva-ainepitoisuus Rehunäytteen kuiva-ainepitoisuus määritetään kuivaamalla se lämpökaapissa (60 ºC) yli yön. Esikuivaamattomassa rehussa kuiva-ainepitoisuus on tyypillisesti 200-250 g/kg ka (20-25 %) korjuuolosuhteista riippuen. Esikuivatun rehun tavoitearvot vaihtelevat siilotyypin mukaan: laakasiilot ja aumat 250-350 g/kg ka, tornit 300-400 g/kg ka ja pyöröpaalit 350-450 g/kg ka. Hyvin märkä rehu lisää virhekäymisriskiä ja hyvin kuiva homehtumis- ja jälkilämpenemisriskiä. Rehun kuiva-ainepitoisuudella on suuri käytännön merkitys ruokinnan toteuttamisessa, koska rehun sisältämä vesi ei sisällä ravintoaineita eikä energiaa. Tuoreena säilöttyä 200 g kuiva-ainetta kilossa sisältävää säilörehua tarvitaan ruokinnassa tuorekiloina kaksinkertainen määrä verrattuna esikuivattuun säilörehuun, jonka kuiva-ainepitoisuus on 400 g/kg. Erityisesti seosrehua tehtäessä rehun oikean kuiva-ainepitoisuuden tunteminen on tärkeää, jotta reseptin koostumus ja rehuarvot toteutuvat suunnitellusti. Raakavalkuainen Säilörehun raakavalkuaispitoisuus määritetään NIR-menetelmällä. Valkuaispitoisuuteen vaikuttavat nurmen typpilannoitus, korjuuaste ja kasvilaji. Tavoitearvo on varsin väljä, 130-160 g/kg kuivaainetta. Pötsimikrobien tarpeisiin riittää noin 130-140 g/kg ka raakavalkuaispitoisuus koko rehuannoksessa. Joissain yhteyksissä puhutaan rehujen typpipitoisuudesta. Se lasketaan jakamalla rehun raakavalkuaispitoisuus luvulla 6,25. Typpilannoituksen lisääminen ja korjuun aikaistaminen nostavat raakavalkuaispitoisuutta. Korjuun ajoittaminen kannattaa kuitenkin tehdä D-arvon perusteella ja päättää nurmen typpilannoitustaso nurmisadon tarpeen mukaan. Apilan valkuaispitoisuus on yleensä korkeampi puhtaaseen nurmiheinään verrattuna, jos korjuu tehdään samassa sulavuudessa. Kuitu (NDF) Kuitu kuvaa rehun solunseinäaineksen määrää ja se mitataan NIR-menetelmällä. Tyypillisellä säilörehuasteella korjattaessa kuitupitoisuus on noin 540-580 g/kg kuiva-ainetta, apilapitoisessa rehussa jonkun verran vähemmän (noin 450-550 g/kg ka). Korjuuasteen aikaistaminen pienentää kuitupitoisuutta, mutta muutos ei ole suoraviivainen. Pötsin vaatii toimiakseen riittävästi kuitua. Varsinaista tavoitearvoa karkearehun kuitupitoisuudelle ei voida suoraan esittää, vaan koko rehuannoksen kuitupitoisuus ratkaisee. Koko rehuannoksen karkearehun kuiden minimipitoisuutena pidetään 25 % kuiva-aineen syönnistä. Pötsin toiminnan kannalta nurmirehun sulavuus ja väkirehutaso on sovitettava toisiinsa. Jos Rehun D-arvo on esimerkiksi 680 g/kg ka (kuitu noin 550 g/kg ka), on turvallinen väkirehun maksimimäärä noin 50 %.
6 (8) Mikäli D-arvo onkin 720 g/kg ka (kuitu 450-500 g/kg ka) tai jopa yli, voi jo 40-45 prosentin väkirehun osuuksilla tulla pötsiongelmia. D-arvo D-arvo kertoo rehun sisältämän sulavan orgaanisen aineen määrän ja sen perusteella lasketaan rehun energia-arvo (ME-arvo, megajoulea g/kg ka). D-arvo mitataan NIR-menetelmällä ja se on tärkein rehun tuotantovaikutusta kuvaava yksittäinen analyysiarvo. D-arvoon vaikuttavat nurmen korjuuaste, kasvilaji ja sääolot (lämpösumma, keskilämpötila). Ensimmäisen sadon kasvun aikana nurmen D-arvo laskee noin 5 g/kg ka (0,5 prosenttiyksikköä) päivässä, mutta toisen sadon kasvun aikana muutos on hitaampaa. Apilan D-arvo laskee alkukesällä puolta hitaammin kuin nurmiheinäkasveilla. Tavoitteellisena D-arvona voidaan pitää 680-700 g/kg ka, jos nurmiala ei rajoita maidontuotantoa. Korjuupäätös kannattaa tehdä nimenomaan D-arvon perusteella. Vapaalla säilörehuruokinnalla D- arvon nousu 10 g/kgka (esimerkiksi 680:sta 690 grammaan kilossa kuiva-ainetta) lisää rehun syöntiä noin 0,175 kg ja maitotuotosta 0,4-0,5 kg päivässä. Vastaava tuotoslisäys saadaan kilolla väkirehua päivässä. Kivennäis- ja hivenaineet Riittävä kivennäis- ja hivenaineiden saanti on eläimen terveyden ja tuotannon edellytys. Nurmirehujen kivennäis- ja hivenainekoostumus vaihtelee huomattavasti mm. maaperän pitoisuuksien, lannoituksen, kasvilajin ja kasvien kehitysvaiheen mukaan. Rehuannoksen kivennäis- ja hivenaineiden saantia täytyy tarkastella kokonaisuutena, koska väkirehut sisältävät myös huomattavia määriä näitä aineita. Lisäksi eläimille tarvitaan vielä kivennäis- ja hivenainetäydennys erikoisrehuin.
7 (8) Rehuarvot Rehuarvoja käytetään ruokinnan suunnittelun lähtötietoina. Rehuarvojen (ME-, OIV- ja PVT-arvot) viralliset laskentaperusteet on esitetty yksityiskohtaisesti Rehutaulukot ja ruokintasuositukset - verkkojulkaisussa. MTT ylläpitää Rehutaulukoita MMM:n toimeksiannosta. Rehutaulukot ja ruokintasuositukset -verkkojulkaisu ME-arvo (energia-arvo) Säilörehun ME-arvo kuvaa rehun sisältämän muuntokelpoisen energian määrää megajouleina. Se lasketaan D-arvosta. Kaava säilörehulle on: ME, MJ/ kg ka = 0,016 * D-arvo (g/kg ka). Aikaisemmin ME-arvo muunnettiin rehuyksiköksi jakamalla ME-arvo vakiolla 11,7, mutta muunnoksesta luovuttiin 1.9.2010. 1 rehuyksikkö = 11,7 megajoulea. OIV-arvo OIV-arvo (ohutsuolesta imeytyvät aminohapot, g/kg ka) lasketaan rehun D-arvosta, raakavalkuaispitoisuudesta ja raakavalkuaisen pötsihajoavuudesta (hvo-arvo). Se kuvaa rehun valkuaisarvoa märehtijälle. PVT-arvo PVT-arvo (pötsin valkuaistase, g/kg ka) lasketaan rehun D-arvosta, raakavalkuaispitoisuudesta ja hvo-arvosta (hajoavan valkuaisen osuus). PVT kuvaa rehun valkuaisen riittävyyttä mikrobien kasvulle pötsissä. Kun säilörehussa on korkea raakavalkuainen esimerkiksi typpilannoituksen ansiosta ja kuitenkin matalahko D-arvo, on PVT korkea. Vastaavasti jos sulavuus on hyvä ja raakavalkuainen matala, voi PVT olla negatiivinen. Koko rehuannoksessa PVT:n tulee olla positiivinen, jotta pöstimikrobien typen saanti on riittävä. Syönti-indeksi Säilörehun ominaisuudet vaikuttavat siihen, kuinka paljon lehmät sitä syövät. Laajaan kirjallisuusaineistoon perustuen on kehitetty säilörehun syönti-indeksi, joka kuvaa säilörehun suhteellista syöntipotentiaalia. Tyypillisesti indeksipistearvo on 95-110. Vapaalla säilörehuruokinnalla yhden pisteen vaikutus rehun syöntiin on noin 100 g ka/pv.
8 (8) Syönti-indeksiin vaikuttavat säilörehun kuiva-aineen, sulavan orgaanisen aineen (D-arvo), kokonaishappojen ja kuidun (NDF) pitoisuudet, sato (ensimmäinen sato tai jälkikasvu) sekä palkokasvien ja kokoviljasäilörehun osuus. Säilörehun syönti-indeksilaskuri ME-indeksi ME-indeksi lasketaan kertomalla syönti-indeksi D-arvolla ja jakamalla 690:llä. Se kuvaa lypsylehmän energiansaantia rehusta vapaalla ruokinnalla. Pelkkä syönti-indeksi ei kuvaa energian saantia täydellisesti, koska siihen vaikuttaa syöntimäärän lisäksi rehun sulavuus. ME-indeksin avulla voidaan antaa karkea nyrkkisääntö väkirehuruokintaan, riippumatta syöntiä rajoittavasta tekijästä. Lisäväkirehua täytyy antaa noin 200-250 g/pv yhtä ME-indeksipistettä kohden, jos lehmän energian saanti halutaan säilyttää samana rehun laadun heiketessä.