Aivojen kuvantaminen Aivojen toiminnallinen kuvantaminen psykiatriassa Jari Karhu, Jyrki Kuikka ja Jari Tiihonen Aivojen kuvantamismenetelmät ovat kehittyneet huimasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Niiden merkitys psykiatrisessa perustutkimuksessa on kiistaton. Yksittäistä potilasta koskevia selkeitä kliinisiä tai diagnostisia sovelluksia ei kuitenkaan vielä ole löydetty. Ulkopuoliset havaitsevat psykiatrisen sairauden helpoimmin psykoottisen käyttäytymisen perusteella. Psykoosi on Lääketieteen termit -sanakirjan (1999) määritelmän mukaan vakava elimellis- tai psyykkispohjainen mielenterveyshäiriö, jossa todellisuudentaju on selvästi häiriintynyt (Nienstedt ym.). Psykoottinen potilas ei erota toisistaan sisäisiä impulsseja ja ulkomaailmaan liittyviä aistimuksia, mikä ilmenee aistiharhoina ja harhaluuloina. Mielen ja aivojen suhteesta on viime vuosina keskusteltu ajoittain kiihkeästikin. Toistaiseksi ainoa selkeä päätelmä tästä keskustelusta on, että jokainen osallistuva ryhmä mm. filosofit, käytännön lääkärit, aivotutkijat ja psykologit käyttää omaa kieltään ja omia menetelmiään. Kuvantamistutkimuksissa on kuitenkin kiistatta havaittu parin viime vuosikymmenen aikana useita selkeitä psyykkisiin häiriöihin liittyviä aivojen rakenteen ja toiminnan muutoksia. Etenkin aistihavaintojen vastaanotossa ja varhaisessa käsittelyssä todetut muutokset kirkastavat klassista kliinistä käsitystä sisäisen ja ulkoisen maailman sekoittumisesta psykiatrisissa sairauksissa. Shagass on osoittanut, että ulkoisen ärsykkeen havaitsemista kuvaavat aivojen sähköiset herätevasteet ovat skitsofreniassa keskimäärin voimistuneita, mikä heijastaa häiriötä aistiinformaatiota suodattavissa mekanismeissa. Tätä ilmiötä voidaan pitää analogisena skitsofreniapotilailla todettavaan elämyksellisen ärsykesuojan poikkeukselliseen haurauteen, joka voi myös johtaa ihmissuhteiden välttämiseen ja eristäytymiseen (Achté ym. 1982). Aivojen kykyä säädellä automaattisesti vastaanottavuutta ärsykkeille kutsutaan termillä»sensory gating» (Adler ym. 1982). Monet skitsofreenikoilla esiintyvät ulkomaailman havaitsemisen häiriöt voidaan selittää liian karkean ärsykeseulan avulla. Esimerkiksi kuuloärsykkeisiin liittyvien varhaisten herätevasteiden vaimeneminen kuuloärsykkeen toistuessa jää tapahtumatta normaalilla tavalla paitsi ohimenevästi lyhyen unijakson jälkeen (Griffith ym. 1993). Potilailla on myös todettu yleisesti huonontunut kyky optimoida vaste tai reaktio toistuvaan ärsykkeeseen (Braff ym. 1995). Monet skitsofreniapotilaat kuvaavatkin olevansa jatkuvan, häiritsevän ärsykepommituksen kohteena. Aisti-informaation varhaisen käsittelyn häiriöt ovat erityisen mielenkiintoisia käytännön psykiatrisessa kuvantamistutkimuksessa. Aivojen varhaiset vasteet ulkoisiin ärsykkeisiin ovat pääosin automaattisia ja näin ollen hyvin toistettavia. Aktivoituvat aivojen alueet ovat rajallisia ja melko hyvin tunnettuja. Havaituilla muutoksilla voi siis olla diagnostista arvoa, ja esimerkiksi riskiryhmien seulontaan soveltuvia tutkimuksia on jo periaatteessa käytettävissä. Duodecim 2000; 116: 409 15 409
Paikallinen, alueellinen vai koko aivojen häiriö? Varhaisissa psykiatrisissa kuvantamistutkimuksissa pyrittiin lähes poikkeuksetta yhdistämään yksittäinen rakenteellinen tai toiminnallinen muutos yhteen tarkasti määritettyyn diagnoosiin tai oireeseen. Skitsofreniassa positiivinen oireilu, mm. kuulohallusinaatiot, on usein liitetty ohimolohkojen ja kuuloalueiden poikkeavaan rakenteeseen (Luchins ym. 1979, Barta ym. 1990), ja kuuloalueiden aktiivisuuden muutoksia on havaittu hallusinaatioitten aikana (Tiihonen 1992). Poikkeuksena oireen ja aivoalueen mekaanisesta yhdistämisestä on magneettikuvaus (MK), jossa havaittiin aivojen tärkeimmän risteysaseman talamuksen pieneneminen skitsofreniassa, ja tämän pohjalta pyrittiin selittämään oireiden monimuotoisuutta (Andreasen ym. 1994). Harhaisten ja hallusinoivien potilaiden positroniemissiotomografiatutkimuksissa (PET) on myös havaittu huomattavasti oletettua laajempien hermoverkostojen aktivaatio harhojen aikana. Mielenkiintoista on, että harhat käyttävät samoja verkostoja, jotka toimivat normaalin kuulo- tai näköhavainnon aikana (Silbersweig ym. 1995). Skitsofreniatutkimusten meta-analyysit ovat paljastaneet koko aivoja koskevia rakenteellisia muutoksia, mm. aivojen tilavuuden pienentymisen (Ward ym. 1996) ja aivokammioiden koon kasvun (Van Horn ja McManus 1992). Nopeasti kehittyneillä aivojen kuvantamismenetelmillä voidaan kerätä yksityiskohtaista tietoa myös laajoista toiminnallisista muutoksista. Alun perin Wernicken 1894 esittämä ajatus toiminnallisten yhteyksien häiriöistä anatomisesti yhteen liittyvissä, tiettyä kognitiivista tehtävää palvelevissa hermoverkostoissa psyykkisen oireyhtymän taustalla on saanut uutta kantavuutta kuvantamislöydösten ansiosta (Friston ja Frith 1995, Tien ym. 1996, Andreasen 1997). Mallit, jotka yhdistävät psyykkisen oirekuvan laajaan toiminnalliseen hermoverkkoon, kuvastavat hyvin kliinisen psykiatrisen oirekuvan monimuotoisuutta. Samalla kohdataan kuitenkin yhä moniulotteisempia menetelmällisiä ja diagnostisia ongelmia. Vaikka aivojen kuorikerroksen ja sen alaisten aivoalueiden yhteydenpitojärjestelmien vaihteleva pirstoutuminen aiheuttaisikin psyykkistä oirehdintaa, esimerkiksi yhtään yksittäistä skitsofrenialle tyypillistä poikkeavuutta ei ole pystytty toistaiseksi osoittamaan. Ei ihme, että Eugen Bleulerin kehittämä teoria skitsofreniasta ryhmänä etiologialtaan heterogeenisia sairauksia, joilla on homogeeninen kliininen ilmiasu (Kaplan ja Sadock 1995), saa edelleen runsaasti kannatusta. Toistaiseksi ei myöskään tunneta yhtään kiistattomasti diagnostista psykiatrisen sairauden kuvantamislöydöstä. Kuvantamismenetelmät Aivotoiminnan kuvantaminen on uusien menetelmien ja tietokoneiden kehityksen myötä lisääntynyt nopeasti viimeisten kymmenen vuoden aikana. Raskaimman, yliopistosairaalatasoisen välineistön vaativat verenkierron aktivaatiotutkimukset toiminnallisen MK:n (TMK) ja PET:n avulla. Psykiatriassa käytetyt tutkimusasetelmat perustuvat yleensä kahden tai useamman kognitiivisen, vaikkapa emootion havaitsemista vaativan tehtävän peräkkäiseen esittämiseen siten, että vain yhtä tehtävän osaa muutetaan kerrallaan. Vähentämällä näissä tilanteissa syntyneet aktivaatiot toisistaan saadaan esiin muutettuun tehtävän osaan liittyvä aivoverenkierron muutos. Esimerkiksi vihaisten kasvojen aiheuttama aktivaatio miinus neutraalien kasvojen aiheuttama aktivaatio on yhtä kuin nähdyn vihaisuuden aiheuttama aivojen toiminnan muutos. TMK:n ja PET:n erotuskyky verenkiertomuutosten paikantamisessa on muutama millimetri. PET ja yksifotoniemissiotomografia (SPECT) antavat saman tarkkuuden myös useiden hermoston kemiallisten välittäjäaineiden paikallisen pitoisuuden tai reseptorimäärän kuvantamisessa (Kuikka ym. 1998, Kuikka ja Bergström 2000). Ongelmana on ajanerotuskyky, joka on parhaimmillaan useita sekunteja; tämä on ikuisuus hermoston toiminnassa. Myös edellä kuvatun kaltaisten kokeiden houkuttelevan yksinkertainen tulkinta sulkee usein tutkijan silmät tapahtumaketjun monimutkaisuudelta. Herkistääkö edeltävän tehtävän ilme kasvoja tarkkailevan aivojen osan, vai vähentääkö tehtävä kaikkien muiden osien aktiivisuutta? Jäävätkö ken- 410 J. Karhu ym.
ties muut ympäristön tapahtumat vähemmälle huomiolle? Aivojen sähköistä toimintaa kuvaavat neurofysiologiset tutkimukset elektroenkefalografia (EEG) ja magnetoenkefalografia (MEG) antavat tietoa hermoston osien ja aivoalueiden aktivoitumisesta tarvittavalla millisekunnin tarkkuudella. Molempien avulla kuvannetaan samanaikaisesti ja synkronisesti»tulittavien» eli sähköisesti aktiivisten aivosoluryhmien toimintaa. Ajallinen tarkkuus on loistava, mutta toimivien alueiden tarkka paikantaminen aivojen osiin on vaikeaa. Parhaimmillaan tarkkuus on noin 1 cm tarkasti rajatun ja tunnetun aivokuoren alueen esimerkiksi käden tuntoalueen aktivoituessa. Multimodaalinen kuvantaminen Multimodaalinen kuvantaminen perustuu saman aktivoivan tehtävän käyttöön useiden eri kuvantamismenetelmien yhteydessä. Psykiatrisessa kuvantamisessa mielenkiinnon kohteena on useilla menetelmillä samalta aivoalueelta tai samasta hermoverkoston osasta havaittu poikkeava aivotoiminta. Kuvantamismenetelmien yhdistämisessä tarvitaan yhteinen koordinaatisto, jollaisena käytetään useimmiten tutkittavan aivojen rakenteellista magneettikuvaa (kuvat 1 ja 2). Multimodaalisen kuvantamisen merkittävä kliininen edistysaskel on ollut esimerkiksi poikkeavan EEG-löydöksen esittäminen visuaa- A B Kuva 1. A) Pään pinnalta EEG:n avulla mitattu tapahtumasidonnainen 100 ms:n herätevaste (N100) otsan alueella. Sininen käyrä kuvaa vastetta 12 s:n hiljaisuuden jälkeen annettuun 85 ms:n mittaiseen 0.8 khz:n ääneen ja punainen käyrä heikentynyttä vastetta 1 s:n kuluttua tapahtuneeseen äänen toistoon. B) Aivojen sähköinen aktiivisuus kolmiulotteisen magneettikuvan aivokuorelle rajattuna virtatiheyskarttana hiljaisuuden jälkeen syntyvän vasteen huippuhetkellä. (Kuva Minna Valkonen-Korhonen, KYS). Aivojen toiminnallinen kuvantaminen psykiatriassa 411
lisesti selkeässä muodossa aivojen kolmiulotteisten rakennekuvien avulla (kuva 2). Akuutti psykoosi Psykoosi voi olla reaktiivinen, traumaattisen tapahtuman laukaisema, ja liittyä useisiin psyykkisiin oireyhtymiin. Persoonallisuuden taantuma on kuitenkin laaja-alaisin ja etenee pisimmälle vaikeissa skitsofrenioissa, joissa persoonallisuuden rakenteet hajoavat ja raja oman itsen ja ulkomaailman välillä on epäselvä tai olematon. Persoonallisuuden integraatio säilyy paremmin maanisdepressiivisessä psykoosissa ja paranoiassa, mutta kaikille psykooseille on ominaista laaja-alainen taantuminen, primitiivisten puolustusmekanismien käyttö sekä objektisuhteiden ja realiteettien tajun vaikea häiriintyminen. Akuutin psykoosin kuvantamislöydöksiä on toistaiseksi raportoitu erittäin niukasti. Kyseisten potilaiden tutkiminen vaatii luonnollisesti erittäin hyvää potilas-lääkärisuhdetta. Kokemustemme mukaan on ensiarvoisen tärkeää, että kliinisesti potilasta hoitava lääkäri osallistuu itse tutkimustilanteeseen. Kuvassa 1 näkyy lääkitsemättömillä psykoottisilla potilailla erittäin vahvasti korostunut otsalohkojen sähköinen aktivaatio tilanteessa, jossa heidän annetaan pitkän hiljaisuuden jälkeen kuulla neutraali ääni. Koska ulkomaailman äänet säilyvät kaikumuistissa vain rajallisen ajan (noin 10 s), tämän ajan ylittäminen laukaisee»orientaatioreaktion» (Pavlov 1927). Normaalin orientaatioreaktion tarkoituksena on optimoida uudesta aistihavainnosta saatava tieto ja pohjustaa ärsykkeen aiheuttama muistijälki. Normaalisti aivojen sähköisessä aktivaatiossa todetaan äänen havaitsemista heijastava, kuuloalueilla (lähinnä ohimolohkojen yläosassa) syntyvä herätevaste noin 100 ms äänen jälkeen ja lisäksi aivokuoren diffuusia, laaja-alaista aktiivisuutta (kuva 1). Otsalohkot ohjelmoivat, säätelevät ja seuraavat aistihavaintojen ja toiminnan muodostamia kokonaisuuksia. Niiden etuosista aivojen takaosien sensorisille alueille suuntautuva ja aikomuksiin liittyvä, varsinaisille aistiärsykkeille rinnakkainen impulsaatio voi aiheuttaa sen, että pelkkä aikomus tai ennakointi saa aikaan kehon tilaan ja toimintaan viittaavia sisäisiä tuntemuksia. Toisaalta järjestyneiden ja ajoitettujen käyttäytymisrakenteiden muodostaminen vaatii riittävän laajaa hetkellistä»työmuistia» ja häiriötekijöiden ehkäisyä, jonka ansiosta ai- A B Kuva 2. A) Normaalin koehenkilön toiminnallisten kuuloalueiden epäsymmetria. Magnetoenkefalografiatutkimuksella (punainen täplä) ja verenkiertoa mittaavalla toiminnallisella magneettikuvauksella (vihreä täplä) paikannettu kuuloaivokuoren sijainti. Huomaa vasen oikea-epäsymmetria. B) Skitsofreniaa sairastavan miehen kuuloalueiden epäsymmetria, joka on päinvastainen kuin verrokilla (vasen edempänä kuin oikea) (Kuva Sami Martinkauppi ja Hannu Aronen, HYKS). 412 J. Karhu ym.
noastaan tavoitteiden saavuttamisen kannalta olennainen tieto pääsee työmuistiin (Park ja Holzman 1992). Kuvan esittämän primitiiviseen ja automaattiseen mekanismiin perustuvan otsalohkojen yliaktiivisuuden lisäksi psykoottisilla potilailla on todettavissa poikkeavia autonomisen hermoston reaktioita ja poikkevia reaktioita emotionaalista sisältöä omaaviin kasvoärsykkeisiin (Valkonen-Korhonen 1999). Yhteisenä nimittäjänä löydöksille näyttää olevan yleinen»yliherkkyys» ulkoisen maailman ärsykkeille ja korostunut prefrontaalialueiden aktivaatio sekä automaattisissa että tietoisissa toiminnoissa. Onkin houkuttelevaa spekuloida, että»ylikierroksilla» toimivat otsalohkojen ohjauskeskukset pyrkivät varhaisimmassa vaiheessa jäsentämään psykoosiin liittyvää laaja-alaisesti puutteellista tai pirstoutunutta aistihavaintomaailmaa. Skitsofrenia Skitsofreenisia oireita selittävät anatomiset löydökset ovat toistaiseksi olleet hajanaisia. Aivokuoressa havaittavat muutokset on etiologialtaan liitetty solujen sikiökehityksen aikaiseen ja syntymänjälkeiseen migraatiohäiriöön. Rakenteellinen muutos on todettavissa erityisesti aivojen harmaan aineen alueelle (Lim ym. 1996). Skitsofreenikoiden prefrontaalisen kuorialueen gyraatio on ruumiinavaustutkimuksissa todettu poikkeuksellisen tiheäksi, mikä sopii glioosiin ja neuronaaliseen atrofiaan. Skitsofrenian erään kehitysbiologisen selitysmallin mukaan vähäinen sikiökehityksen aikainen vika voi aiheuttaa limbisen verkoston ja prefrontaalisen aivokuoren välisten yhteyksien toimintahäiriön, joka ilmenee kliinisesti kognitiivisen prosessoinnin häiriönä (Kaplan ja Sadock 1995). In vivo -tutkimuksissa parhaiten dokumentoituja muutoksia ovat aivokuoren uurteiden ja sivuaivokammioiden laajeneminen, harmaan aineen väheneminen, muutokset aivokurkiaisen koossa ja muodossa, ohimolohkon rakenteiden pieneneminen sekä etenkin aivojen normaalin epäsymmetrian häiriintyminen (Luchins ym. 1979, Barta ym. 1990). Symmetriamuutokset painottuvat ohimolohkojen harmaan aineen ja muistipiiriin kuuluvien hippokampusten alueelle ja ovat ilmeisesti lääkityksestä ja kroonistumisesta riippumattomia. Luonnollinen valinta on suosinut ihmisaivoissa kognitiivisten toimintojen rikkautta varmennuksien kustannuksella, mistä seuraa normaalitilanteessa aivokuorialueiden epäsymmetrisyys eri aivopuoliskoissa, vaikka tärkeimmät toiminnot on turvattu molemminpuolisilla yhteyksillä. Epäsymmetriaa on tutkittu muun muassa amytaalitestillä, jossa voidaan seurata hetkellisesti aivopuoliskojen toimintaa toisistaan erillään. Näin on todettu esimerkiksi puheen tuotosta huolehtiva aivopuolisko ja mielialaerot ruiskutettaessa anestesia-ainetta eri puolten kaulavaltimoihin (euforia oikealle ja depressio vasemmalle ruiskutettaessa). Skitsofreniapotilailla on havaittu lähinnä aivojen kokonaisverenvirtauksen vähenemistä. Aivopuoliskojen toiminnallisen lateralisaation häiriötä kuvaavat tutkimustulokset ovat toistaiseksi olleet ristiriitaisia. Muutamissa PET-tutkimuksissa on todettu vasemman ohimolohkon hyperaktiivisuutta, joka painottuu hippokampuksen ympäristöön. Useissa tutkimuksissa on osoitettu yhteys skitsofrenian ja frontaalisen aivokuoren huonontuneen toiminnan välillä. Tämän hypofrontaliteetiksi kutsutun ilmiön tueksi on esitetty myös samankaltaiset kliiniset oireet potilailla, joilla on vaikea otsalohkovaurio (Kaplan ja Sadock 1995). Kuvassa 2 näkyy skitsofreniapotilaan ohimolohkojen toiminnallisen anatomian kiertyminen epäsymmetrialtaan päinvastaiseksi kuin normaalilla koehenkilöllä, jolla vasemman ohimolohkon kuuloalue on taaempana kuin oikean puolen. MEG-mittauksessa 100 ms:n (N100) vasteen avulla paikannettu kuuloaivokuori samoin kuin TMK:n osoittama verenkierron lisääntyminen kuuloärsykkeen seurauksena ovat nähtävissä vasemmalla edempänä. Rakenteelliset magneettikuvat olivat normaalit. Tämänkaltainen toiminnallisen anatomian muutos havaittiin 32 %:lla tutkituista potilaista, ja se näytti liittyvän suuriin psykopatologiaa kuvaaviin arvoihin kliinisessä strukturoidussa arviossa (PANSS). Lisäksi toiminnalliset kuuloalueet levisivät skitsofreniapotilailla huomatta- Aivojen toiminnallinen kuvantaminen psykiatriassa 413
Kuva 3. Syntymästään asti sokeiden 35-vuotiaiden kaksosten aivoperfuusio (ylärivi) ja bentsodiatsepiinireseptoritiheys (alarivi). Perfuusiokuvaus suoritettiin viisi minuuttia radioaktiivisen lääkkeen (NNC 13-8241; Novo Nordisk) antamisen jälkeen ja reseptoritiheysmittaus 5.5 tuntia lääkkeen annosta. Koehenkilö B toimii konekirjoittajana sairaalassa ja koehenkilö A on työtön. Huomaa laajaalainen ero oikealla (kuvassa vasen) päälaenlohkon ja otsalohkon alueella. Näköaivokuoressa takaraivolohkoissa ei ole havaittavissa mainittavia eroja. A B vasti laajemmalle ohimolohkon alueelle normaaliin verrattuna (Tiihonen ym. 1998). Selkeä ja varsin yksiselitteinen löydös viittaa toiminnallisen epäsymmetrian häiriintymiseen ja tukee teorioita sikiöaikaisen kehityksen häiriöstä skitsofreeniseen oireiluun liittyvänä tekijänä. Koska löydös puuttuu täysin normaaleilta koehenkilöiltä, sillä on mahdollisesti myös diagnostista tai alttiutta kuvaavaa merkitystä. Aivojen reseptoritutkimukset voivat kuvata vastetta ympäristötekijöihin Keskushermoston välittäjäainereseptorien pitoisuuksia voidaan tutkia nykyisin monimuotoisilla PET- ja SPECT-kuvauksilla in vivo. Aiheesta on hiljattain ilmestynyt parikin suomalaista katsausta (Kuikka ym. 1998, Kuikka ja Bergström 2000), joissa on esitelty sekä kliinisiä että tutkimuksellisia käyttöaiheita. Uusimmat ja ehkä kliinisesti hyvinkin merkittävät käyttöalueet näyttävät olevan hoitovasteen (sekä lääke- että muun hoidon) seuranta ja lääkeaineiden kehittely. Kuva 3 antaa esimerkin paitsi nykyaikaisten radioisotooppimenetelmien herkkyydestä myös toistaiseksi niukalti tutkitusta alueesta ympäristötekijöiden ja käyttäytymisen vaikutuksesta aivoverenkierron tasoon ja reseptoritiheyteen. Syntymästään asti sokeiden identtisten 35-vuotiaiden kaksosten välinen ero aivokuvauksessa on nähtävissä lähinnä oikealla päälaki- ja otsalohkon alueella. Nämä aivoalueet ovat assosiatiivisia ja etenkin visuospatiaaliseen ja visuomotoriseen toimintaan osallistuvia. Kaksosella, joka on ollut useiden vuosien ajan aktiivisesti työssä konekirjoittajana sairaalassa, on selvästi runsaampi verenvirtaus kyseisillä alueilla kuin työttömänä olleella verrokilla. Myös aivokuoren eksitatorista GABA-välittäjäainepitoisuutta epäsuorasti mittaava bentsodiatsepiinireseptorien pitoisuus on hänellä selvästi suurempi. 414 J. Karhu ym.
Onko psykiatrisella kuvantamisella kliinistä merkitystä? Yhtään kiistattomasti diagnostista psyykkisen sairauden tai oireen kuvantamislöydöstä ei vielä ole tullut esiin. Toisin kuin koetilanteessa arkipäivän elämässä käytetään äärimmäisen harvoin vain yhtä aivojen mekanismia. Kun luet tätä, teet jatkuvasti tietoisia ja tiedostamattomia valintoja sisäisten ja ulkoisten ärsykkeiden välillä: jatkatko lukemista, katsotko vain kuvat, vai kuuluuko televisiosta kenties jotain kiinnostavampaa? Käytät aivojasi tavalla, joka on sinulle tyypillinen ja tilanteen kannalta tarkoituksenmukainen tai palkitseva. Kaikilla aivojesi kognitiivisilla tarkkaavaisuuteen, muistiin, kokemiseen ja tunteisiin nivoutuvilla toiminnoilla on yhteinen niiden kuvantamista vaikeuttava piirre. Aivoissa aktivoituu samanaikaisesti laajoja rinnakkaisia hermoverkostoja, jotka pystyvät välittämään verkoston kokonaistoimintaan koodattua tietoa vaikkapa aivopuoliskosta toiseen sekuntien tuhannesosissa. Jos verkostojen yhteistoiminta ja sopeutumiskyky järkkyvät, myös kognitiiviset toiminnot muuttuvat, ja ääritapauksissa ilmenemismuotona voi olla psyykkinen häiriö. Voidaankin kysyä, kannattaisiko kuvantamisessa pyrkiä eroon perinteisistä, pelkästään kliiniseen diagnoosiluokitukseen perustuvista tutkimus- ja koeasetelmista. Kenties olisi hedelmällisempää pureutua samankaltaisiin oireisiin ja oireyhtymiin. Tämä ratkaisu ottaisi paremmin huomioon aivojen toiminnan jatkuvasti muokkautuvana verkostona eikä yksittäisistä paloista koostuvana palapelinä. Psykiatrisen kuvantamisen ehdoton kulmakivi on huolellinen kliininen diagnostiikka, mutta potilaita voidaan tietysti arvioida myös ryhmänä, jonka ominaisuudet on määritetty yhtäpitävän ja toistuvan kuvantamislöydöksen perusteella. Kirjallisuutta Achté A, Alanen Y O, Tienari P. Psykiatria. WSOY, 1982, s. 86 134. Adler L, Pachtman E, Frank R, ym. Neurophysiological evidence for a defect in neuronal mechanisms involved in sensory gating in schizophrenia. Biol Psychiatry 1982;17:639 54. Andreasen N. Linking mind and brain in the study of mental illnesses: a project for a scientific psychopathology. Science 1997;275:1586 92. Andreasen N, Arndt S, Il V. Thalamic abnormalities in schizophrenia visualized through magnetic resonance imaging. Science 1994; 266:294 8. Barta P E, Pearlson G D, Powers R E ym. Auditory hallucinations and smaller superior temporal gyral volume in schizophrenia. Am J Psychiatry 1990;147:1457 62. Bernstein A. Orienting response research in schizophrenia: where we have come and where we might go. Schizophr Bull 1987;13:623 41. Braff D, Swerdlow N, Geyer M. Gating and habituation deficits in the schizophrenia disorders. Clin Neurosci 1995;3:131 9. Griffith J M, Waldo M, Adler L E, ym. Normalization of auditory sensory gating in schizophrenic patients after a brief period for sleep. Psychiatry Res 1993;49:29 39. Friston K J, Frith C. Schizophrenia: a disconnection syndrome? Cin Neurosci 1995;3:89 97. Kandel E R, Schwartz J H, Jessell T M. Principles of neural science. New York: Elsevier, 1991. Kaplan H I, Sadock B J (toim.). Comprehensive textbook of psychiatry. Baltimore: Williams & Wilkins. 1995 Kuikka J, Bergström K, Tiihonen J. SPET psykiatrisessa tutkimuksessa. Suom Lääkäril 1998;53:231 2307. Kuikka J, Bergström K. Aivoreseptoritutkimukset isotooppilääketieteessä. Suom Lääkäril 2000 (painossa). Lim K O, Sullivan E V, Zipursky R B, ym. Cortical gray matter volume deficits in schizophrenia: a replication. Scizophr Res 1996;20:157 64. Luchins D J, Weinberger D R, Wyatt R J. Schizophrenia: evidence for a subgroup with reversed cerebral asymmetry. Arch Gen Psychiatry 1979;36:1309 11. Lääketieteen termit Duodecimin selittävä suursanakirja. Jyväskylä: Kustannus Oy Duodecim, 1999. Park S, Holzman P S. Schizophrenics show spatial working memory deficits. Arch Gen Psychiatry 1992;49:975 82. Park S, Holzman S, Goldman-Rakic P S. Spatial working memory deficits in the relatives of schizophrenic patients. Arch Gen Psychiatry 1995;52:821 8. Silbersweig D, Stern E, Frith C, ym. A functional neuroanatomy of hallucinations in schizophrenia. Nature 1995;378:176 9. Tien A Y, Eaton W W, Schlaepfer T E, ym. Exploratory factor analysis of MRI brain structure measures in schizophrenia. Schizophr Res 1996;19:93 101. Tiihonen J. Modified activity of the human auditory cortex during auditory hallucinations. Am J Psychiatry 1992;149:255 7. Tiihonen J, Katila H, Pekkonen E, ym. Reversal of cerebral asymmetry in schizophrenia measured with magnetoencephalography. Schizophr Res 1998;30:209 19. Van Horn J D, McManus I C. Ventricular enlargement in schizophrenia. A meta-analysis of studies of the ventricle: brain ratio (VBR). Br J Psychiatry 1992;160:687 97. Ward K E, Friedman L, Wise A, ym. Meta-analysis of brain and cranial size in schizophrenia. Schizophr. Res 1996;22:197 213. JARI KARHU, dosentti jari.karhu@kuh.fi KYS:n kliinisen neurofysiologian osasto 70210 Kuopio JARI TIIHONEN, professori, ylilääkäri Kuopion yliopisto ja Niuvanniemen sairaala 70210 Kuopio JYRKI KUIKKA, professori, ylifyysikko KYS:n kliinisen fysiologian ja isotooppilääketieteen osasto 70210 Kuopio Aivojen toiminnallinen kuvantaminen psykiatriassa 415