Samasta puusta sinä ja minä

TEEMU JOKELA Samasta puusta sinä ja minä Dynaamisen antropologian ihmiskuva Marsutuotanto

TEEMU JOKELA Samasta puusta sinä ja minä Dynaamisen antropologian ihmiskuva

Teemu Jokela 2017 Kustantaja: Marsutuotanto, Keuruu ISBN 978-952-67462-6-5

Sisältö Esipuhe / 5 1 Johdattelevia huomioita / 6 2 Inhimillinen ymmärrys / 18 3 Dialogi itsesäätelyn välineenä / 32 4 Olemassaolon lapsuusperusta / 46 5 Elämä ja yhteiskunnallinen elämä / 65

ESIPUHE On toisinaan valiteltu sitä, kuinka keskeinen teoreettinen tuotantoni, ennen kaikkea Suomalainen eksistentialismi, on osaltaan raskassoutuinen kokonaisuus, ja toivottu, että tuottaisin osaltani jotain kevyempää lukemistoa aiheeseen liittyen. Käsillä oleva työ on eräänlainen vastausyritys tähän tarpeeseen. Se koostuu pääosin sivuun jääneistä tutkielmista tai keskeneräiseksi jääneiden käsikirjoitusten katkelmista, joita olen tarpeen niin vaatiessa kevyesti muokannut. Lopputulos on lähinnä esseemuotoinen. No, copypastaamalla se Suomalainen eksistentialismikin oli loppupeleissä koottu. Teemu Jokela 5

1 Ihmislajin ominaispiirteitä I Ihmisen asema maailmassa Maailman eri ilmiöt voidaan luokitella eri organisaatiotasojen perusteella. Tämän kaltaisia organisaatiotasoja ovat aineellinen, elollinen ja tajuinen organisaatiotaso. Neljäntenä listaan voitaisiin lisätä vielä ehkä historiallinen organisaatiotaso, mutta se ei ole tarpeen tämänkertaista tutkimustamme ajatellen. 1 Aineellisen organisaatiotason ilmiöille on tyypillistä koossapysyminen. Ne ovat olemassa vain siksi, että ne ovat olemassa. Elolliselle organisaatiotasolle taas on tyypillistä laajentuminen. Tämä tulee näkyviin sekä kasvamisen että lisääntymisen muodossa. Voimme ajatella tässä vaikkapa kasvikunnan edustajia, joille tämä kaikki on leimallista. Tajuiselle organisaatiotasolle on tyypillistä toimintakyky. Tämä toiminta on intentionaalista, se toisin sanoen suuntautuu siihen tai tuohon kohteeseen. Toisaalta tämä toiminta voi perustua vain itse tajuisuuteen sinänsä. Se on määriteltävissä ensisijaisesti yksilölle tapahtuvaksi maailman ilmenemiseksi, ja on luon- 1 Teemu Jokela: Maailmanhistorian perusmuuttujat, s. 11 eteenp. Books on Demand, Helsinki 2017. 6

teeltaan ensisijaisesti anti-intentionaalista. Kysymys on suhteesta, mutta nimenomaan suhteesta, joka käy maailmasta ihmiseen, ei suinkaan päin vastoin. Eri organisaatiotasot eivät lopultakaan sulje toisiaan pois, vaan rakentuvat toistensa varaan. Näinpä esimerkiksi tajuista organisaatiotasoa edustava ihminen on sekä aineellinen, elollinen että tajuinen kokonaisuus. Tämä näkyy vaikkapa siinä, että ihmisen ruumiilla on lopulta kolme eri ulottuvuutta: kappalemainen, esitajuinen ja kehollinen. 1 Jokainen näistä vaatii juuri sitä kohtaan soveltuvan lähestymistavan valintaa. Esimerkiksi lääketieteen piirissä ongelmaksi on muodostunut juuri fysikalistisen lähestymistavan soveltaminen ruumiin esitajuiseen ja keholliseen ulottuvuuteen. 2 On huomattava eri ilmiöiden kompleksisuuden ja yksilöllisyyden kasvavan aina organisaatiotasojen myötä. Newtonin fysiikan kuvaamat aineelliset kappaleet ovat huomattavan yksinkertaisia verrattuna elollisiin kappaleisiin. Tämä puhumattakaan tajuisista olennoista, jotka kykenevät itse säätelemään omaa toimintaansa. Tämä tekee myös ihmisestä lopultakin varsin vaativan tutkimuskohteen. Yleistyksiä toki voi ja pitää laatia, mutta tavalla, joka tekee mahdolliseksi hyväksyä myös yksilölliset erot. Käsillä olevan työn tarkoituksena on esitellä lukijalle eräs perusteltavissa oleva ihmiskuva. Olen kehitellyt sen yksityiskohtia muissa töissäni. 3 Käsillä olevan esityksen tarkoituksena on nimenomaan lyhyen ja suhteellisen helppolukuisen yleiskuvan tar- 1 Teemu Jokela: Ruumis tiedon kohteena. Teoksessa: Martti Siiralan sosiaalipatologia ja muita tutkielmia. Books on Demand, Helsinki 2017. 2 Teemu Jokela: Medikaalisia mietiskelyjä. Books on Demand, Helsinki 2017. 3 Ennen kaikkea työssä Teemu Jokela: Suomalainen eksistentialismi. 3. p. Books on Demand, Helsinki 2017. 7

joaminen lukijalle muodossa, jossa osa sinänsä varsin teknisistä filosofisista perusteluista on jätetty pois. Toisaalta olen nähnyt tehdä myös joitakin korjauksia ja tarkennuksia, sikäli kun ne asiayhteyteen ovat näyttäneet luontevasti sopivan. II Kanssaihmisyyden periaate Ihminen on aina tietysti osaltaan yksilö. Mutta samalla ihminen on aina myös kanssaihminen, riippuvainen toisista ihmisistä monellakin eri tapaa. Näin sekä välittömistä, dialogisista ihmissuhteista, että toisaalta myös yhdessä muiden kanssa ylläpitämästään yhteiskunnasta. Ihminen on kietoutunut elämässään erottamattomasti toisiin ihmisiin ja heidän välisiinsä vuorovaikutuskuvioihin. Harry Stack Sullivan on esittänyt ihmisen olevan laumaeläin, jonka hyvinvointi on riippuvainen kommunikaatiosta lajitoverien kanssa. 1 Väittämä on oikeansuuntainen, jos kohta se jättää liian vähäiselle huomiolle yhteiskunnan merkityksen. Yksin luonnon armoille jäänyt ihminen menettäisi ajan myötä järkensä, ellei hän tätä ennen kuolisi todennäköisesti nälkään tai petojen suihin. Yhteiskunta voi olla rasite ihmiselle, sen perustana toimivan yleisen järjestyksen vaatiessa tiettyä, ihmiselle epäluonteenomaista itsehillintää, mutta samalla se on myös väistämättömyys. Tavallaan koko ihmiskuvansa ihmisyyden sosiaalisen ulottuvuuden varaan on rakentanut juuri Martti Siirala. Ihmisen terveys ja sairaus eivät Siiralan mukaan ole yksilön, vaan koko yhteisön asioita. Esimerkiksi sairaus ei ole luonnollinen prosessi, jonka keinotekoinen lääketieteellinen hoito keskeyttää. Päin vastoin 1 H. S. Sullivan: The Interpersonal Theory of Psychiatry. Norton, New York 1953. 8

sairaanhoito on ihmiselle aivan yhtä luonnollista kuin sairastaminenkin. Sairaista huolehtiminen ja heidän parantamisyrityksensä ovat vakiintunut käytäntö kaikissa yhteiskunnissa kautta historian. Aivan erityistä huomiota tässä yhteydessä vaatii juuri pienen ihmislapsen asema. Lapsi ei ole tyhjä taulu, vaan täynnä tiettyjä, suurelta osin lajityypillisiä kehitysmahdollisuuksia. Mutta näiden mahdollisuuksien toteutuminen on mitä suurimmassa määrin riippuvainen tämän saamasta vastaanotosta. Tämän koostuu ihanteellisimmillaan paitsi ruumiillisesta hoivasta, myös emotionaalisesta läsnäolosta, erityisesti äidin kyvystä heittäytyä elävään dialogiin lapsensa kanssa. Vaille hyvää alkua jääneen ihmisen sosiaalinen elämä jää lähes väistämättä tavanomaista vaivalloisemmaksi ja kivuliaammaksi. Ihmisen voidaan sanoa olevan vapaa siinä, missä hän on tavoittanut onnellisuuden erityisen tilan. Tällöin hän on ollut vapaa saavuttamaan tilan, josta häneltä ei puutu mitään erityisen tärkeätä. Tämän lajityypillisistä piirteistä kumpuavan edellytyksen muodostaa yhteys toisin ihmisiin. Yhteiselämä tuo toki mukanaan myös erilaisia vastoinkäymisiä, mutta eristäytyminen, tapahtuipa se sitten vapaaehtoisesti tai pakon edessä, merkitsee väistämättä turtumista ja tunne-elämän latistumista. III Muovautuvuus ja herkkyys Mitä tulee ihmiseen yksilönä, ympäristöstään eristyneenä kappaleena, häntä voidaan lähestyä epäilemättä useammasta eri näkökulmasta. Paljon käytettyjä ovat esimerkiksi persoonallisuuden tai käyttäytymisen käsitteet. Seuraavassa tulen tarkastelemaan olemassaolon yksilöpositiota ensisijaisesti ymmärryksen näkö- 9

kulmasta. Tässä on kysymys niistä yksilölle tyypillisistä kokemusvaikutelmista, joita hän kantaa kaikkialle mukanaan, siitä osasta ympäristöä jota hän kantaa kaikkialle mukanaan. Tämä kattaa osaltaan vaikkapa Bowlbyn hyödyttämät työskentelymallit, jos kohta oleellisesti juuri ensimmäisen persoonan näkökulmasta koettuina. 1 Yksilön omasta näkökulmasta suuri osa hänen ymmärryksestään ilmenee juuri maailman eri ilmiöiden kokonaisuutena. Ihmisen keskeisenä lajityypillisenä piirteenä voidaan pitää historiallisuutta. Tämä tulee esiin useammallakin eri tavalla. Ensinnäkin vaikkapa muistin toiminnan kautta. Siinä missä eläin elää hyvin pitkälti nykyhetkessä, seuraa menneisyys ihmistä mukana aina kaikkialle. Ajan kulkiessa se jakautuu eri aikavyöhykkeisiin, joita erottavat toisistaan käännekohdat kuten koulusta valmistuminen, työpaikan vaihtaminen, parisuhteen solmiminen tai ero, lapsen syntymä ja niin edelleen. Nämä aikavyöhykkeet sisältöineen jäsentyvät osaltaan toisistaan erillisiksi, ilmeten yksilölle ehkä täysin elävinä mutta silti menneisyyteen kuuluvina. 2 Toisaalta tämä menneisyys ei yksin palaudu mieleen, vaan se osaltaan myös määrittää yksilön siksi mitä hän on. Tässä on kysymys paitsi identiteetistä, myös siitä, että hänen motiivinsa ja ymmärryksensä ovat rakentuneet juuri hänen henkilökohtaisen menneisyytensä kautta. Se kuinka yksilö maailman kokee ja mikä siinä vaikuttaa merkitsevältä, heijastelee sitä mitä hän on aikoinaan kokenut. Psykoanalyytikot ovat taipuvaisia korostamaan tässä erityisesti kolmen ensimmäisen elinvuoden kriittistä vaiku- 1 John Bowlby: Attachment and Loss. Vol. I: Attachment. Basic Books, New York 1969. 2 Toisaalta ne voivat myös sekaantua toisiinsa, kuten näyttää Holman mukaan käyneen monissa psykositiloissa. Juha M. Holma: The Search for a Narrative. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 1999. 10

tusta. Että jotain ei oikeastaan muista, lopulta vain lyö lukkoon sen merkityksen. Historiallisuus merkitsee osaltaan myös muovautuvuutta. Tuskin mikään muu eläin on yhtä altis ympäristövaikutteiden edessä, voiden muuttaa muotoaan paineen alla lähes kameleonttimaiseen tapaan. Ennen kaikkea täten herkkiä ovat juuri lapset, jotka ovat vielä keskenkasvuisuudestaan johtuen poikkeuksellisen herkkiä ympäristövaikutteille. Usein on korostettu juuri kolmen ensimmäisen ikävuoden merkitystä yksilön ymmärryksen kehitykselle. 1 Tulen tarkastelemaan tätä jatkossa juuri ym-märryksen perusrakenteiden, niin sanotun antropologisen peruskokemuksen kehittymisenä. Toisaalta on huomattava, että tämä muovautuvuus ei ole suinkaan rajatonta. Päin vastoin on ilmeistä, että ihmisellä on olemassa tietty luontonsa, joka voi kehittyä vain tiettyjen olosuhteiden vallitessa. Tässäkin muuntelu voi toki olla mittavaa. Mutta toisaalta siinä, missä tietyt rajat ylitetään, on seurauksena yksilön vaurioituminen. Tämä näkyy osaltaan hänen ymmärryksensä häiriötiloina. Nämä taas saattavat häiritä merkittävästi yksilön elämää, joko aiheuttaen hänelle kärsimstä tai saaden hänet toimimaan tavalla, joka aiheuttaa sitä muille. Michael oli terapiaan tullessaan äärimmäisen masentunut ja itsemurha-altis. Hän oli nihilistinen, toivoton ja epätoivoinen sekä ajautunut mittavaan kriisiin naapurista kuuluvan metelin vuoksi. Michael tunsi itsensä äärimmäisen eristyneeksi, kaipasi syvästi kumppania ja tunsi elämänsä eristyneeksi. Tämän kaiken taustalta saatettiin löytää voimakas ja varhain alkanut lapsuudenaikainen traumatisoituminen. Hänen äitinsä oli ollut masen- 1 Kolmen ensimmäisen ikävuoden merkitys nousee esiin vaikkapa töissä John Bowlb: Mt; Margaret Mahler: On Human Symbiosis and Vicissitudes of Individuation. Internationa Universities Press, New York 1968. 11

tunut ja itsemurha-altis, hänen isänsä jäädessä etäiseksi ja pelottavaksi. Isä oli myöskin jättänyt perheen Michaelin ollessa seitsemän. 1 Ensimmäisellä tasolla saatamme Michaelin käyttäytymisen ja hänen puheidensa käyneen poikkeaviksi. Toisella tasolla saatamme olettaa tämän poikkeavuuden selittyvän juuri hänen ymmärryksensä vauriotilan seuraukseksi, sen vain heijastellessa tätä. Oletettavasti Michael oli saanut synnyinlahjanaan suurin piirtein saman joukon mahdollisuuksia kuin kukin meistä. Nyt kuitenkin ympäristö, tarkemmin sanoen Michaelin perhesituaatio, oli ollut laadultaan sen kaltainen, että näillä ei ollut mahdollisuuksiakaan toteutua kuin osittain. Terapiatilanteessa tuli edelleenkin mahdolliseksi antaa niille uusi tilaisuus kehittyä, jos kohta tämä edellytti myös vaikeiden traumaattisten kokemusten uutta käsittelyä. Vaurioitumisen seuraukset saattavat olla sellaisia, että niistä kärsii eniten yksilö itse. Näin oli juuri Michaelin kohdalla. Toisaalta ne saattavat johtaa tilanteeseen, jossa yksilö alkaa toimia tavalla, josta aiheutuu haittaa juuri muille. Lopulta ne saattavat kanavoitua jopa muotoon, jossa ne vaikuttavat koko historialliseen prosessiin. Ihmiskunnan ongelmat voidaan johtaa toisaalta yhteiskunnallisista epäkohdista, mutta toisaalta myös varhaista alkuperää olevista häiriötiloista. Kuten todettua, ihmiseen sisältyy jo sellaisenaan merkittävä muuntelun mahdollisuus. Ympäristö vaikuttaa yksilöön aina. Mutta tällä kaikella on olemassa omat rajansa, joidenka ylittäminen johtaa yksilön ymmärryksen, pahimmillaan juuri hänen peruskokemuksensa vaurioitumiseen. Vaikka myös perinnöllisillä tekijöillä on tässä oma vaikutuksensa, ei niiden avulla voida selittää kaikkea. Näinpä esimerkiksi perinteisesti yksinomaan biologisena häiriötilana pidetyn kaksisuuntaisen mielialahäiriön ym- 1 Marcus West: Into The Darkest Places, 139-. Karnac, London 2016. 12

märtäminen vaatii aina paitsi perimän häiriöiden, myös ympäristötekijöiden huomioimista. 1 IV Laadullinen vapauskäsitys Luonnontieteen kultakaudella satakunta vuotta sitten nousi ajatus niin sanotusta fysikalistisesta tieteenihanteesta. Sen kantavan voiman muodosti ajatus siitä, että koska fysiikka on kehittynyt tieteistä nopeimmin, täytyy tämän johtua fysiikan metodin erinomaisuudesta. Tämä tosin merkitsi, eräänlaisena sivuseikkana, kaiken etiikan ja estetiikan syrjäyttämistä satunnaisena sivuseikkana, subjektiivisena harhana. Jopa Wittgenstein päätyi täten toteamaan, että vaikka jotain mystistä onkin olemassa, siitä pitää vaieta. Mutta tämä johtopäätös on onnettoman väärä. On ilmeistä, että eettinen kokemus perustuu juuri tunteeseen. Mutta samalla on virheellistä sanoa, että tunne olisi vain subjektiivista harhaa. On näet ilmeistä, että tunne sisältää aina oman merkityksensä. Esimerkiksi se tunne, joka seuraa janon sammuttamisesta vedellä, määrittyy itsestään hyväksi. Koska se sisältää itse oman merkityksensä, sitä ei tarvitse erikseen mitenkään sellaiseksi määritellä tai osoittaa. Joka ei tätä tajua, on asian suhteen yhtä sokea kuin värisokea punaisen ja vihreän värisen eron suhteen. Inhimillisellä hyvällä on monta lähdettä. Osa niistä liittyy oleellisesti ruumiillisiin nautintoihin kesäisen tuulenvireen tunteesta kasvoila aina nälkäänsä syömisen aiheuttamaan mielihyvään. Huomattava osa on kuitenkin jollain tapaa tekemisissä kanssaihmisyyden teeman kansa. Toiset ihmiset ovat yksilön hy- 1 David J. Miklowitz & Dante Cicchetti (eds): Understanding Bipolar Disorder. Guilford, New York 2012. 13

vän keskeinen lähde. Tämä pitää paikkansa niin välittömän kanssakäymisen tuottamasta mielihyvästä sinänsä kuin henkilökohtaisista, kiintymyksen ja rakkauden leimaamista ihmissuhteita. Tämän kaltaiset kokemukset liittyvät oleellisesti siihen, mitä me olemme edellä nimittäneet dialogisiksi, psyykkisiksi ja henkisiksi motiiveiksi. Yksittäiset hyvät kokemukset ovat arvokkaita jo sinänsä. Toisaalta niiden kerääntyessä ja sulautuessa toisiinsa on seurauksen laaja-alaisempi onnellisuuden tai täyttymyksen tila. Voidaan sanoa, että tässä tilassa elävä ihminen on saavuttanut sen, mitä ihminen voi elämältä saavuttaa olivatpa hänen ulkoiset saavutuksensa sitten mitä tahansa. Onnellinen ihminen on ollut vapaa saavuttamaan kaiken tarvitsemansa. Määrällisestä näkökulmasta vapaus merkitsee lähinnä rajojen puutetta. Tässä edustettu laadullinen vapaus vaatii toki toteutuakseen tietyn määrällisen liikkumatilan jo sekin. Näin jo siksikin, että ihminen tuntee sisäsyntyistä tarvetta omien elämänratkaisujensa tekemiseen. Toisaalta toisinaan määrällinen ja laadullinen vapauskäsitys voivat ajautua myös ristiriitaan. Esimerkiksi tuliaseiden saatavuuden lisääminen saattaisi kylläkin lisätä määrällistä vapautta, mutta heikentää laadullista, siis käytännössä aiheuttaa ylimääräistä kärsimystä. Varsinaiselle vapaudelle on olemassa myös esteitä. Erään muodostaa puhdas sattuma. Toisinaan elämä koettelee yksilöä kovalla kädellä, ilman että tälle voidaan osoittaa mitään selvää syytä. Toisaalta on otettava huomioon myös yksilön oman ymmärryksen taso. Sen häiriöihin liittyvät symboliset motiivit tai masennuksen ja ahdistuksen kaltaiset oireet voivat estää yksilöä saavuttamasta elämässään täyttymyksen tilaa. Myös ulkoiset tekijät, ennen kaikkea yhteiskunnalliset olosuhteet, on otettava huomioon. Ulkoinen ahdinko saattaa vähintäänkin heikentää yksilön mahdollisuuksia selvitä omasta elämästään kunnialla. 14

On syytä pitää silmällä, mistä oikein puhutaan, kun viitataan vapauteen. Esimerkiksi talouselämä ei voi olla koskaan oikeastaan vapaa, ellei se osaltaan edesauta yksilön hyvinvointia. Myös muutoin vapaudesta saatetaan puhua hyvin ympäripyörein sanankääntein, pohtimatta mistä oikeastaan on kysymys. Paitsi tietoisesta harhaan johtamisesta, tämä voi johtua osaltaan myös puhtaasta typeryydestä. V Ihmisen perusviallisuus Ihminen on kehittynyt ihmiseksi evoluution myötä. Evoluutioprosessin tarkoituksena on ollut lajin selviäminen. Evoluution myötä ihmiselle on kehittynyt monia mitä erinomaisimpia piirteitä. Tämä koskee jopa monia käyttäytymismuotoja. Esimerkiksi apinanpoikasen ja tämän emon molemminpuolinen emotionaalinen side on taannut poikaselle suojan pedoilta, jota vaille viidakossa yksistään harhaillut poikanen olisi jäänyt. Ihmiselle tyypilliset yöpelot saattavat vaikuttaa turhilta, mutta ovat samasta syystä pitäneet aikoinaan yllä valppautta öisin, petojen saalistaessa. Mutta niin mielekkäänä kuin evoluutiota onkin pohjimmiltaan pidettävä, eivät sen mekanismit ole suinkaan aukottomia. Päin vastoin jäljelle on jäänyt monia erilaisia lajityypillisiä virheitä. Voimme ajatella tässä vaikkapa jokseenkin turhia mutta tulehduksille herkkiä elimiä kuten umpisuolta tai sappea, tai reikiintymiselle alttiita hampaita. Kutsun tämän kaltaisia valuvikoja lyhyesti inhimilliseksi perusviallisuudeksi. Pystyasentoon nousua voidaan pitää eräänä ihmisen evoluution edistysaskeleena. Se on mahdollistanut paitsi laajemman näköalan, ennen kaikkea vapauttanut kädet mielekkääseen, tarkoituksen käyttöön. Mutta samalla se on johtanut selkävikojen li- 15

sääntymiseen ja synnytyksen vaikeutumiseen. Tässä tulee tutuksi kuvio, jossa toistuu myös muualla, yhden ominaisuuden kehittymisen johtaessa toisen puutoksen syntymiseen. Osaltaan tämä viallisuus on tullut koskemaan, keskushermoston kehityksen myötä, myös inhimillistä ymmärrystä. Tästä esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa se, mitä olen kutsunut autonomisen subjektin illuusioksi. Tarkoitan tällä ihmiselle kuin luontaista tapaa kokea itsensä omaksi syykseen, omien ominaisuuksiensa, kykyjensä ja valintojensa ainoaksi alkuperäksi. Jopa siinä, missä ympäristön vaikutus on ilmeinen, sitä saattaa olla itse hyvinkin vaikea nähdä. 1 Niin luonnollisena kuin tätä vaikutelmaa voidaankin pitää, se toisaalta saattaa johtaa ongelmiin tietyissä tilanteissa. On tietysti mainittava sairauden tosiasia. Olipa kysymys sitten somaattisesta tai psyykkisestä sairaudesta, voi se toteutua aina vain siinä, missä ihmisessä itsessään on olemassa tähän jo mahdollisuus. Ja tämä mahdollisuus on kehittynyt juuri evoluution myötä, eikä siitä näytä olevan ainakaan toistaiseksi pääsyä eroon. Täysimittainen eugeniikka saattaa olla jonain päivänä mahdollista, mutta tällöinkin on olemassa riski, että korjattaessa jotain puutetta tullaan vain aiheuttaneeksi tilalle uusi. Toistaiseksi emme voi muuta kuin hyväksyä oman osamme vajaina ja puutteellisina olentointa. Perusviallisuuden käsite tulee epäilemättä lähelle perisynnin käsitettä. Tahtoisin kuitenkin korostaa, että sen ei ole tarkoitus herättää minkäänlaista syyllisyyttä. Kyseessä on vika siinä mielessä, että voimme puhua puutteesta tai ongelmasta, mutta tämä vika, vaikka se tuleekin esille aina yksilötasolla, ei ole lopultakaan kenenkään syytä. On vain niin, että elämämme lähtökohdat 1 Teemu Jokela: Autonomisen subjektin illuusio. Teoksessa: Alitajunta ja muita epäkäsitteitä. Books on Demand, Helsinki 2010. 16

ovat kehittyneet prosessissa, jossa tärkeintä on ollut lajin selviäminen, ei suinkaan yksilön hyvinvointi. 17

2 Inhimillinen ymmärrys Ihminen on aina keskellä maailmaa, jo valmiiksi häntä ei tarvitse sinne erityisesti sijoittaa. Kokonaan toinen asia on sitten se, että ihminen itse on tietoinen tästä, muutamaa harvaa epistemologian sankaria lukuun ottamatta. Se että näin on, mahdollistaa hänen toimintansa tässä maailmassa. Että tämä toiminta on pääsääntöisesti menestyksekästä, vahvistaa sen, että näin on. Ilman ymmärrystä ihminen voisi olla maailmassa vain passiivisena subjektina, ulkomaailman vaikutuksen kohteena. Juuri ymmärrys tekee hänestä sen, mitä hän on nimittäin aktiivinen, maailmassa toimiva olento. Seuraavassa tarkoituksenani on käsitellä hieman yksityiskohtaisemmin inhimillistä ymmärrystä. Noudatan tässä pääosin aikaisempia tutkimuksiani. 1 1 Teemu Jokela: Suomalainen eksistentilaismi (Books on Demand, Helsinki 2016); Syyntakeettomuuden fenomenologiaa (Marsutuotanto, Keuruu 1999). 18

I Maailman ilmeneminen Ihmisen ruumis on osaltaan kappale. Mikään muu ei viime kädessä ole mahdollista. Ruumis muodostaa inhimillisen olemassaolon perustan, se on se mitä hän viime kädessä on. Ihminen voi olla maailmassa vain ruumiinsa kautta ja sen välityksellä. Ellei ruumis olisi ensin ainetta, ei se toisaalta voisi olla myöskään mitään muuta. Ruumiista voidaan erottaa erilaisia rakenteita. Näitä voidaan tarkastella niin solujen, kudosten kuin elintenkin näkökulmasta. Näistä rakenteista keskeisenä voidaan mainita ennen kaikkea keskushermosto ja aistinelimet. Niissä tapahtuu tiettyä, tuonnempana esitajuiseksi nimeämiäni prosesseja. 1 Aivoja voidaan tarkastella viime kädessä kahdesta, toisistaan ratkaisevasti eroavasta näkökulmasta. Ensimmäinen näkökulma keskittyy aivojen rakenteeseen, toinen niiden toimintaan. Edellinen näkökulma on tyypillinen lähinnä neurologiselle, jälkimmäinen psykologiselle lähestymistavalle. On syytä muistaa, että ei ole olemassa mitään ruumiista ja erityisesti aivoista erillistä psyykkistä järjestelmää. Vaikka erillisen psyyken hypoteesi voi vaikuttaa järkevältä, vaikkapa pohdittaessa, onko jotain yksilöä häiritsevä ongelma luonteeltaan neurologinen vaiko psykologinen, perustuu tämä mielekkyys ilmeiseen väärinkäsitykseen. 2 1 Esitajuisen prosessin käsitteen otin käyttöön töissäni Syyntakeettomuuden fenomenologiaa ja Eksistentialismi ja psykoanalyysi.. Sittemmin olen käyttänyt esitajuisen aktiviteetin käsitettä, mutta palannut jälleen alkuperäiseen ilmaisuuni. 2 Viitattaessa vaikkapa sen tai tuon ongelman neurologiseen luonteeseen tullaan sanoneeksi samalla ongelman olevan sekä keskushermostoon sidottu että kausaalisesti determinoitunut. Tässä tullaan sekoittaneeksi toisiinsa kaksi toisistaan täysin riippumatonta tekijää. Mikäli lähdetään siitä, että kaikki psyykkinen on aina osaltaan 19

Mutta ihminen on paitsi ruumiillinen, osaltaan myös tajuinen olento. Tällä tajuisuudella tarkoitan viime kädessä yksilölle tapahtuvaa maailman ilmenemistä. 3 Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että me emme oikeastaan niinkään havaitse mitään, vaan että maailman eri ilmiöt ilmenevät meille havaintojemme välityksellä. Tässä on siis kysymys ei kappaleesta tai edes tilasta, vaan suhteesta, joka käy maailmasta yksilöön. Yksilö itse jää tässä eri ilmiöitä heijastelevien vaikutelmiensa vastaanottajaksi. Edessäni pöydällä on kirja, jonka valkoisia kansia koristaa musta kuva. Tämä kirja on olemassa epäilemättä sinänsä. Mutta se paitsi on, osaltaan myös ilmenee minulle. Toisin kuin fenomenologisen teoriaperinteen piirissä on sanottu, tässä ei ole mitään intentionaalista. Samalla kun tämä kirjaa koskeva, itselleni annettu vaikutelma mahdollistaa sen käsittelyn, se ei ole omaa tuotostani. En voi vaikuttaa sen syntymiseen tai sen saamaan muotoon tahtoni voimalla, esimerkiksi muuttaa sen väritystä tai saada sitä katoamaan. Mikä pitää paikkansa tässä, pitää pääsääntöisesti paikkansa myös muualla. Me olemme kykeneviä jossain määrin ohjaamaan omien aistinelintemme toimintaa. Erityisesti tämä koskee silmiämme, meidän ollessa kykeneviä kääntämään katseemme johonkin kohteeseen tai siitä pois, sulkemaan tai avaamaan silmämme ja niin edelleenkin. Mutta suurimman ajan katseemme pikemminkin vaeltaa ympäriinsä vailla erityistä ohjausta. Toisaalta esimerkiksi lähistöltä kuuluva äkillinen kova ääni vetää kuin itsensä katseemmyös elimellistä, ja siis myös neurologista, olisi häiriön kausaalisesti determinoituneeseen tai eläytyen ymmärrettävissä olevaan luonteeseen viitattava jollain toisella tavalla. Nyt syntyy se väärä vaikutelma, että kaikki kausaalinen on aina neurologista ja neurologinen kausaalista ja psyykkinen jotain aivan muuta. 3 Teemu Jokela: Suomalainen eksistentialismi; Syyntakeettomuuden fenomenologiaa; Eksistentialismi ja psykoanalyysi. 20

me puoleemme, ilman että me ehdimme asiaan tietoisesti vaikuttaa. Ja lopultakin, katsommepa me jotain tai emme, emme me voi mitään sille, millaisena se meille ilmenee. Laura oli 40-vuotias naimissa oleva nainen. Hän alkoi käyttäytyä sekavasti ja kiihtyneesti, uskoen alakerrassa asuvan naisen koputtelevan seinään vain ärsyttääkseen häntä. Tämä saattoi olla osin tottakin, mutta sai Lauran maailmassa liian suuren painoarvon. Pian Laura ei voinut enää nukkua öisin, alkoi uskoa naapurien äänittävän hänen puheensa, uskoa outojen asioiden olevan tapahtumassa ja ihmisten katsovan kadulla itseään tai hänen miestään. 1 Saatamme havaita Lauran ajautuneen psykoosiin. Tässä edustetusta näkökulmasta kysymys oli kuitenkin siitä, että maailma alkoi ilmetä hänelle tavalla, jota on pidettävä vähintäänkin poikkeuksellisena. Tämä yksin tapahtui hänelle, hänen itsensä ollessa kykenemätön tavoittamaan maailmaa muuta kuin omien vaikutelmiensa kautta. Mutta sama pitää paikkansa myös siellä, missä tämän kaltaista harhaisuutta ei esiinny. Ilmeneminen on aivan yhtä tahatonta myös siinä, missä se vastaa paremmin itse asioiden todellista laitaa. Epäilemättä me olemme taipuvaisia kokemaan asian toisin. Me itse koemme näkevämme, havaitsevamme ja niin edelleen. Mutta tämä heijastelee ensisijaisesti erästä inhimillisen ymmärryksen perusvikaa, autonomisen subjektin illuusiota. 2 Esimerkiksi ihminen, jonka ruumis hikoilee, sanoo usein hikoilevansa ikään kuin itse tekisi hikoilunsa, vaikka näin ei todellisuudessa ole. Mutta kuten hikoilua, emme me tee lopulta myöskään omaa ko- 1 Silvano Arieti: Interpretation of Schizophrenia, s. 165-. 2nd ed. Basic Books, New York 1974. 2 Teemu Jokela: Autonomisen subjektin illuusio. Teoksessa: Alitajunta ja muita epäkäsitteitä. Books on Demand, Helsinki 2016. 21

kemustamme itse. Samalla kun tämä kaikki mahdollistaa intentionaalisen toiminnan, ei se ole lopultakaan itse intentionaalista. Mikä pitää paikkansa havainnoista, pitää paikkansa lopulta myös tunteistamme. Epäilemättä tunteidemme kohdalla esiintyy suuria yksilökohtaisia eroja. Näinpä vaikkapa se, mikä voi ilmetä yhdelle merkitykseltään kauniina, voi vaikuttaa toisesta rumalta. Mutta tämän kaltaiset erot eivät vielä sinänsä muuta mitään. Niin ilmeisiä kuin ne ovatkin, eivät ne vielä riitä tekemään niistä tahdonalaisia. Sartre on siis väärässä olettaessaan ihmisen voivan valita omat tunteensa itse. 1. Että Sarten ajatukset radikaalista vapaudesta ovat nauttineet suurta suosiota, johtuu ymmärtääkseni paitsi usein toistetuista toisen maailmankuvan kauhuista, myös siitä, että ne vastaavat pitkälti autonomisen subjektin illuusiota. Mutta vaikka tämä vaikutelma on ihmiselle perin luontainen, ei tämä toisaalta merkitse sitä, että sen yksin tämän vuoksi pitäisi olla oikea. Se mikä voi käydä arkisessa elämässä, ei välttämättä käy aiheeseen erikoistuneessa pitkäjänteisemmässä tutkielmassa. Siinä missä maailman meissä herättävät vaikutelmat vataavat asioita sinänsä, voimme puhua ymmärryksestä. Tämä korrelaatio ei voi ehkä koskaan olla aivan täydellistä, mutta kuitenkin kelvata toki sen tai tuon toiminnon perustaksi. Mutta on huomattava, että myöskään ymmärrys ei lopulta ole ihmisen omaa valintaa, ei ainakaan tässä ja nyt. Samalla kun se kehittyy ajan myötä, myös tietoisten ponnisteluiden voidessa tätä osaltaan edesauttaa, ei ihminen voi välittömässä tilanteessa muuta kuin luottaa siihen, että hänen saamansa vaikutelmat ovat riittävän tosia kelvatakseen toiminnan perustaksi. Ymmärryksestä on edelleenkin erotettava harha. Ymmärrys kehittyy paitsi vaikutelman rakentumisen, myös niiden kumoutu- 1 Jean-Paul Sartre: Being and Nothingness. Trans. Hazel E. Barnes. Routledge, London 1991. 22

misen kautta. Kun käytäntö osoittaa jonkin virheen, päivittyy se tältä osin ajan tasalle. Harhan kohdalla näin ei päin vastoin käy. Harha on pikemminkin vaikutelma, joka vastustaa äärimmäisen sitkeästi käytännön korjaavaa toimintaa vastaan. Näin oli esimerkiksi edellä kuvatun Lauran kohdalla, jonka harhoja itse todellisuus ei riittänyt muuttamaan todeksi. II Esitajuinen aktiviteetti Erään oivaltavan ajatuksen mukaan kaikki, mikä vain tapahtuu, tapahtuu jostain syystä. Mutta jos nyt ne vaikutelmat, joista tajuisuutemme lopultakin muodostuu, eivät ole omaa tuotostamme, täytyy niiden kuitenkin johtua jostain. Tässä tapauksessa vastaus vaikuttaa ilmeiseltä: ihmisruumiin tajuisuus on siinä itsessään tapahtuvan esitajuisen aktiviteetin seurausta. Ruumis on yksinkertaisesti ulkomaailman, olemassaolon ympäristöposition läsnäololle herkistynyt kokonaisuus. 1 Ajatelkaamme asiaa lyhyesti aistifysiologian näkökulmasta. Havainnon muodostamiseen johtava prosessi saa alkunsa ärsykkeestä, joka havainnon varsinainen kohde lähettää. Voimme ajatella tässä vaikka elektromagneettista säteilyä, jonka jokin esine heijastaa. Seuraavaksi tämän ottaa vastaan aistinelin, tässä tapauksessa juuri silmä, jonka verkkokalvo reagoi siihen omalla tavallaan. Tämän jälkeen aistinelin lähettää ärsykkeen aivoihin, jossa varsinainen havainto lopulta muodostuu. Tässä tapauksessa esitajuiseksi voidaan nimittää juuri juuri silmässä ja aivoissa ta- 1 Teemu Jokela: Suomalainen eksistentialismi; s. 47-; Esitajuisen aktiviteetin käsite metapsykologisten konstruktioiden apuvälineenä. Psykoterapia 4/2009. 23

pahtuvia, samalla sekä tahattomia että tiedostamattomia prosesseja. Että esitajuinen on sijoitettavissa juuri yksilön ruumiiseen, ei toisaalta merkitse vielä sitä, että se olisi tulkittavissa yksinomaan biologisesti determinoitujen mekanismien kokonaisuudeksi. Kausaalisella tekijällä on tässä toki asiansa. Mutta samalla esitajuinen on ymmärrettävä myös dynaamiseksi elementiksi, niin että vaikka jos tunteensiirron, torjunnan tai projektion kaltaisia tiedostamattomia mekanismeja voidaan yleensä erottaa, täytyy niiden pitää paikkansa juuri esitajuisesta. Esimerkiksi psykoterapia voidaan ymmärtää tästä näkökulmasta juuri aivojen hoitamiseksi vuorovaikutuskeinoin. 1 Mutta jos kerran tilanne on tämä, että ilmeneminen ei siis todellakaan ole seurausta yksilön omasta tahdosta vaan hänen ruumiissaan täysin tahattomasti tapahtuvasta esitajuisesta vastaanotintoiminnasta, täytyy tämän merkitä sitä, että myös hänen toimintansa voi perustua vain tähän ilmenemiseen. Ja juuri näin lopulta onkin. Samalla kun ihminen voi valita omat tekonsa, niin ei kuitenkaan niiden välittömiä perusteita. Tämä onkin itse asiassa ainoa mahdollisuus: mikäli näet myös toiminnan perusteet olisivat valittavissa, muodostuisi toiminnasta käytännössä arvontaa, jota ei voisi mitenkään ennustaa tai ennakoida. 2 1 Esitajuinen on viime kädessä ruumiillinen elementti. Mutta ruumis taas ei ole pelkkä kausaalisia periaatteita noudattava biokone, vaan sisältää myös oman, ymmärrettävissä olevan elementtinsä. Olen pyrkinyt kuvaamaan tätä organodynaamisen sanahirviön keinoin. Neuroelementin mukaantuomisen ei siis tarvitse merkitä luopumista vähääkään eläytyvän ymmärtämisen periaatteesta. Kts. Teemu Jokela: Alitajunta ja muita epäkäsitteitä. Teoksessa: Alitajunta ja muita epäkäsitteitä. Books on Demand, Helsinki 2016. 2 Tietyissä olosuhteissa nämä perusteet voivat toki avautua myös itsekin valintojen kohteeksi. Näin vaikkapa psykoterapian tai tiettyjen psykoottisten tilojen yhteydessä regressiivisissä tilanteissa. 24

Tilanteen ollessa tämä vaikuttaisi ilmeiseltä, että yksilö on itse täysin itselleen tapahtuvan maailman ilmenemisen armoilla. Näin osaltaan onkin yksilön ei yksinkertaisesti ole muuta mahdollisuutta tavoittaa maailmaa sinänsä kuin sitä heijastelevan kokemusmaailmansa kautta. Toisaalta on huomattava, että yksilö on kykenevä tekemään oikeita valintoja siinä, missä maailma ilmenee hänelle oikein. Tätä oikein tapahtuvan ilmenemisen tapaa olemmekin kutsuneet edellä jo ymmärrykseksi. Vaikka ymmärrys ei voikaan kasvaa koskaan täydelliseksi, voi se toisaalta saavuttaa tason, joka riittää käytännössä sen tai tuon toiminnan perustaksi. Sartren ajatus ihmisestä, joka voisi valita sekä omat tekonsa että omat tunteensa, osoittautuu tästä näkökulmasta jokseenkin virheelliseksi. Tunteet eivät ole niinkään valintojen seurauksia kuin lähtökohtia. Situaatio ei ole koskaan pelkästään lähtökohta, vaan merkitsevien tosiasioiden joukko, jonka sivuuttamista käytännön toiminnassa on pidettävä mahdottomana, jopa harhaisena pyrkimyksenä. Sartren teorian saama suosio vedonnee ihmisiin juuri siksi, että se vastaa osaltaan niin sanottua autonomisen subjektin illuusiota. Jopa tilanteen ollessa tämä ihmiselle jää vielä tehtäväksi enemmän valintoja kuin mihinkä hänen voimavaransa oikeastaan riittävät. Rescher on kuvannut, kuinka monesti on olemassa useita eri vaihtoehtoja, joista kaikilla on omat hyvät ja huonot puolensa. Samalla kun tämä tekee valinnoista monesti vaikeita, saattaa jälkikäteen olla mahdotonta tuntematta jonkinasteista syyllisyyttä tai ahdistusta. 1 Tämä taas saattaa sellaisenaan selittää Sartren kuvaaman huonon uskon tai itsepetoksen, ilman että hänen vapausteoriaansa täytyisi sinänsä omaksua. 1 Nicholas Rescher. Homo optans: On The Human Condition and the Burden of Choice. Collected Papers Vi. Ontos, Berlin 2006. 25

III Havainto ja tunne Edellä me olemme tulleet määritelleeksi maailman ilmiöiden muodostamaksi kokonaisuudeksi. Ilmiöillä on edelleenkin joukko niin sanottuja fenomenogisia kvaliteetteja. Oleminen muodostaa ilmiön välittömän, objektiivisesti koettavissa olevan, mutta sinänsä täysin neutraalin tai samantekevän ulkoasun. Merkitys ilmiön merkitys taas sisältää sen inhimillisen mielen tai arvon. Voimme ajatella tässä vaikkapa jonkin taideteoksen merkitystä, vastakohtana sen ulkoisille piirteille kuten koolle, muodolle tai väritykselle. Mitä tulee ilmiön olemiseen, se ilmenee meille havaintojemme välityksellä, sen merkitys puolestaan tunteidemme muodossa. Voinemme ajatella tässä vaikkapa jotakin kaunista kohdetta, kuten kesämökin rannasta aukeavaa järvimaisemaa sen pinnasta heijastuvine auringonsäteineen. Se mikä tässä kaikessa edustaa olemista, ilmenee meille havaintojemme muodossa. Sen merkitys sen sijaan ilmenee tunteinamme, niin että vaikka nämä tunteet kietoutuvatkin osaksi kokonaisuutta, välittävät juuri ne meille sen kauneuden. On ilmeistä, että juuri tunteiden kohdalla esiintyy huomattavia yksilökohtaisia eroja. Siinä missä yhden ja saman ilmiön oleminen ilmenee meille pitkälti samoin, voi sen merkitys ilmetä eri yksilöille hyvinkin eri tavoin. Yhdelle kaunis voi tuntua toisesta rumalta ja niin edelleen. Tämän kaltaiset erot ovat suuret, ja ne heijastuvat suoraan toimintaamme. Niitä ja niin sanottuja makukysymyksiä koskevat riidat ovat mitä tyypillisimpiä, näköjään aivan samantekevien erimielisyyksien voidessa johtaa huomattavankin mittaviin yhteenottoihin. Psykoanalyysin piirissä on puhuttu paljon niin sanotusta dynaamisesta tekijästä. Tästä vain eräänä esimerkkinä voidaan 26

mainita niin sanottu tunteensiirto. Esimerkiksi toisten ihmisten kohdalla menneistä ihmissuhteista syntyneet merkitykset saattavat siirtyä aivan uusiin yhteyksiin, häiriten täten yksilön ymmärrystä merkittävästi. Tämä pitää paikkansa niin myönteisistä kuin kielteisistäkin tunteista. Voimme ajatella tässä niin sanottuja sisäisiä turvallisuusoperaatioita. Tarkoitan tällä suurin piirtein samaa kuin psykoanalyysi turvallisuusmekanismeilla siis esitajuisen tasolla toteutua toimenpiteitä, joidenka tarkoituksena on suojata yksilöä tämän kokemilta traumaattisilta kokemuksilta tai muilta kipua ja tuskaa aiheuttavilta tekijöiltä. Sanokaamme torjunta merkitsee käytännössä sitä tai tuota tunnetilaa tuottavien esitajuisten prosessien keskeyttämistä. Samalla siihen voi liittyä tukena muita turvallisuusoperaatioita kuten arvon kiistämistä tai projektiota, jotka heijastuvat laajemminkin yksilön ymmärrykseen. Tämän seuraukset eivät ole useinkaan suotuisia. Esimerkiksi narsistinen ylemmyydentunne saattaa vaikuttaa poikkeuksellisen korkealta itsetunnolta, mutta sen tosiasiallinen tarkoitus on itse asiassa suojata yksilöä sisäiseltä tyhjyydeltä, häpeältä ja raivolta. 1 Tilanteeseen usein liittyvä toisten manipuloiminen ajaa sekin usein samaa asiaa. Seurauksena tästä kaikesta on kuitenkin ymmärryksen vääristyminen, mikä näkyy toisten luovuttamatonta ihmisarvoa koskevan oivalluksen katoamisena. Narsismi muodostaa tässä vain erään tavan, jolla yksilö voi reagoida varhaiseen traumaattiseen kokemukseen. 2 Kaikesta tästä voi aiheutua tietysti lukuisia käytännön ongelmia. Toisaalta tästä aiheutuu myös eräs teoreettinen ongelma. Tarkoitan tällä sitä, että jos sen tai tuon ilmiön merkitys voi tulla koetuksi hyvinkin eri tavoin, kuinka voidaan yleensä väittää, että 1 Otto Kernberg: Borderline Conditions and Pathological Narcissism. Aronson, New York 175. 2 Marcus West: Into The Darkest places. Karnac, London 2016. 27

mitään objektiivisia merkityksiä olisi olemassa. Edes syventymättä tähän kysymykseen sen koko laajuudessaan voitaneen todeta, että on olemassa eräs tilanne, jossa merkitykset voidaan selvästikin verifioida tai falsifioida. Tarkoitan tällä sitä, kun ne heijastelevat toisen ihmisen tunteita. Tällöin ulkopuolisen tarkkailijan on yleensä helppo kokea, vastaavatko ne niitä vaiko eivät. On sitten eri asia, että tämä objektiivinen tosiasia ei vielä riitä häivyttämään mihinkään niitä subjektiivisia ongelmia, joita tunne-elämän häiriötilat voivat käytännön elämässä aiheuttaa. Yksilö itse saattaa toimia näköjään järjettömällä tavalla, mutta autuaan tietämättömänä siitä mikä häntä vaivaa, tai tiedostaen asian vasta tunteenpurkauksen mentyä ohitse. Tämän kaltaisia vaurioita voidaan yrittää hoitaa lääkkein, mutta usein melko huonoin tuloksin ja kohtuullisin sivuvaikutuksin. Sen sijaan niiden hoitaminen psykoterapiassa on ainakin toisinaan mahdollista. IV Ajattelu toimintana Tunteet ja havainnot kuuluvat niin sanotun välittömän ymmärryksen piiriin. Ne heijastelevat maailmaa sellaisena kuin se häntä ympäröi, tullen monessa tapauksessa koetuiksi juuri sen ominaisuuksiksi. Se tai tuo seikka ei aina jäsenny omaan ymmärrykseen kuuluvaksi, vaan osaksi maailmaa sitä voi osoittaa sormella ja nimetä sen kuin ulkoisen kohteen. Tämä tuo mieleen Max Schelerin edelläkin mainitun ajatuksen mukana kannettavasta miljööstä olemassaolon yksilökohtaisena aineksena. Mutta ihminen on paitsi tajuinen, myös tietoinen olento, ja tällaisena kykenevä järkevään ajatteluun. Ajatuksia voitaisiin kuvailla sellaisenaan maailman ilmenemisen eräiksi tavoiksi. Toisaalta ne ovat sen kaltaisia tapoja, joita yksilö kykenee itse valin- 28

tojensa perusteella ohjaamaan kuten ajattelutoimintaa voitaisiin tässä yhteydessä luontevasti ohjata. Tässä ei ole kuitenkaan toiminnasta,, joka kohdistuisi ulkomaailmaan, vaan omaan tajuisuuteen, siis siihen tapaan, jolla maailma yksilölle ilmenee. Mikäli maailman voidaan sanoa ilmenevän yksilölle aina tavalla tai toisella hahmottuneena, voitaisiin ajattelua kuvata sen aktiiviseksi hahmottamiseksi. Tässä asiat eivät ole yksin annettuja, vaan ainakin osin myös itse tuotettuja. Toisaalta myös tällä kyvyllä on omat rajoituksensa. Eräät rajoituksista ovat puhtaasti älyllisiä, liittyen kyvyn rajoittuneisuuden ja maailman monimutkaisen luonteen väliseen suhteeseen, toiset taas emotionaalisia. Virheelliset tai epäasianmukaiset tunnereaktiot voivat vääristää helposti yksilön ajattelun. Ajattelukyky kytkeytyy kaikkinensa sosiaaliseen todellisuuteen. Sekä sen perustana toimiva kieli että myös diskurssi ovat osaltaan jotain ympäristöstä omaksuttua. Ilman tätä perustaa ei voi olla myöskään ajattelua, sen heijastuessa suoraan myös yksilön muodostamiin ajatuksiin. Toisaalta on huomattava, että mitä pidemmälle tietoinen ajattelukyky harjaantuu, sitä selvemmin se kykenee tuottamaan omaperäisiä ratkaisuja. Toisaalta tässä myös yksilökohtaiset, mahdollisesti suurelta osin myös perinnölliset erot ovat ilmeisiä. Yksilön on taipumus muodostaa ja omaksua ajatuksia, jotka ovat toistensa suuntaisia. Wittgenstein kirjoitti osuvasti maailmankuvasta, jonka yksittäiset ajatukset tukevat toinen toisiaan. 1 Vaikka vierastankin hieman itse termiä, voidaan Wittgensteinin sanoa tavoittaneen tässä jotain oleellista, yksittäisen ehkä täysin satunnaiselta tuntuvan ajatuksen saadessa osansa juuri sen kanssa yhteensopivien ajatusten kokonaisuutta. On tosin huomattava, että tämä maailmankuva voi muuttua paitsi hitaasti, kuten Witt- 1 Ludwig Wittgenstein: Varmuudesta. Suom. Heikki Nyman. Otava, Helsinki1971. 29

genstein toteaa, esimerkiksi erilaisten kriisitilanteiden yhteydessä myös äkillisesti murtuen. Tähän sisältyy omat riskinsä, mutta myös mahdollisuutensa. Toisin kuin havainnot ja tunteet, ajatukset eivät kytkeydy mitenkään suoraan yhteen ainoaan fenomenologiseen kvaliteettiin. Sen tai tuon ilmiön oleminen tai merkitys voidaan alistaa ajattelun kohteeksi aivan yhtä hyvin. Mutta tämän lisäksi ajattelun avulla on mahdollista pyrkiä selvittämään myös ilmiön olemusta koskevia kysymyksiä. Olemuksella tarkoitan tällä ilmiön pinnan taakse jäävien, sitä tuottavien tai ylläpitävien syysuhteiden joukkoa. Ajatelkaamme nyt yksinkertaisuuden vuoksi vaikkapa jotain viherkasvia. Samalla kun se ilmenee olemisensa ja merkityksensä osin, myös sen olemuksesta on mahdollista muodostaa tietoa. Jo ajatus siitä, että sitä täytyy kastella sen kukoistamiseksi, on eräs tämän kaltainen ajatus. Toisaalta hieman syvemmälle tasolle mentäessä voidaan kysyä, mikä merkitys sen biologian kannalta tällä vedellä on ja niin edelleen. Niin sanottu tieteellinen tutkimustoiminta perustuu juuri tämän kaltaisten kysymysten selvittelyyn. Mutta kuten sanottua, ajattelun valta ei ole rajoittamaton. Ilmiön olemustason syysuhteet ovat usein niin monimutkaisia, että niiden täysimittainen hallinta voi osoittautua mahdottomaksi, tai ainakin hyvin vaativaksi tehtäväksi. Tässä yhteydessä huomattavasti merkittävämpänä tekijänä voidaan mainita kuitenkin juuri tunnekokemusten vaikutus. Ihmiselle on vain luontevaa muodostaa ajatuksia, jotka vastaavat hänen tunnetilojaan. Mitä intensiivisemmäksi ja pitkäkestoisemmaksi kasvaa se tai tuo tunne, sitä vaikeampi yksilön voi ajatella asiasta toisin jopa siinä tapauksessa, että hän tietää omat tunnetilansa vääriksi. Marcus oli nuori, masentunut, epätoivoinen ja itsetuhoinen. Samalla hän oli omaksunut nihilistisen ajatusmaailman, ajatellen 30

kaiken olevan samantekevää ja ihmisten olevan toisilleen vihamielisiä. 1 Että Marcus ajatteli näin, heijasteli mitä ilmeisimmin hänen ajatusmaailmansa synkkyyttä ja epäluuloisuutta. Tämän kaltaisessa tilanteessa yksioikoinen älyllisten toimintojen oikaiseminen osoittautuu usein täysin turhaksi. Positiivinen ajattelu voi olla hyvä asia, mutta sitä on pidettävä enemmänkin lopputuloksena kuin välineenä. Tämän kaltainen vaikutus on usein täysin läpinäkyvää, kuten vaikkapa filosofian alalta on helppo havaita. Että Schopenhauerin tietoisesti rakentamasta maailmankuvasta muodostui pessimistinen, johtui ensisijaisesti siitä, että hän oli itse synkkämielinen, masentunut ihminen, joka näki ympärillään paljon pahaa. Sartren ihmiskuva taas heijastelee Mastersonin mukaan hänen narsistisia piirteitään. 2 Ajatus siitä, että autenttiseen olemassaoloon pyrkivälle ihmiselle toiset ovat vihollisia, joidenka katse tuhoaa hänen vapautensa, ei olisi voinut syntyä ilman tämän kaltaista peruskokemusta. Tämä taas ei merkitse sitä, etteikö sekä Schopenhauer että Sartre olisi olleet lahjakkaita ihmisiä, joidenka koko tuotanto voitaisiin palauttaa yksin psyykkisen häiriön patologiseksi ilmaukseksi. 1 Marcus West: Into The Darkest places. 2 James F. Masterson: The Search for the Real Self. The Free Press, New York 1987. 31

3 Dialogi itsesäätelyn välineenä I Inhimillinen olemassaolo Ihminen on jotain osaltaan jo sinänsä. Tietty rajapinta erottaa ihmisen sinänsä hänen ympäristöstään. Mutta tämä ei toisaalta merkitse sitä, etteikö ihminen olisi jotain aina suhteessa johonkin muuhun, johonkin itsensä ulkopuoliseen. Ihminen on heitetty maailmaan, keskelle sen eri ilmiöitä ja ennen kaikkea keskelle toisia ihmisiä. Ihmisen elämä on oleellisesti toisten rinnalla elämistä. Tässä yhteydessä voidaan nostaa esille inhimillisen olemassaolon eli eksistenssin käsite, kuten sitä monesti myös nimitetään. 1 Inhimillinen olemassaolo kattaa lyhyesti määriteltynä sekä ihmisen itsensä että hänen ympäristönsä. Kysymys on siis paitsi ihmisestä yksilönä, myös kaikesta siitä, mihinkä hän on suhteissa kullakin hetkellä. Ollessaan olemassa ihminen on aina itsensä oman ympäristöjensä eri sisältöjen kautta. 1 Ajatuksen ensimmäisenä täsmällisenä esittäjänä voidaan mainita Martin Heidegger: Oleminen ja aika. Suom. Reijo Kupiainen. Vastapaino, Tampere 2000. Alkup. 1927. 32

Esimerkiksi kädet ovat koskettamisen, siirtämisen, kantamisen ja muokkaamisen välikappaleita. Ihmisen kädet ovat tietysti osa häntä itseään. Toisaalta ne tuleva käsiksi vasta suhteessa hänen ympäristöönsä, sen eri kohteiden käsilläolevuuteen. Sama pitää paikkansa myös ihmisen muista ruumiinosista ja aineettomista ominaisuuksista. Osaltaan maailma avautuu aineellisella, välineellisellä tasolla. Ympäristön eri kappaleet ovat käsillä, ne ovat työstettävissä ja hyödynnettävissä. Toisaalta ei voi liiaksi korostaa toisten ihmisten merkitystä. Tämä pitää paikkansa, puhummepa sitten näiden merkityksestä välittömän, dialogisen kanssakäymisen osapuolina kuin yhteiskunnan edustajina. Esimerkiksi ympäristömme välineet kuten huonekalut tai vaatteet ovat nekin suurelta osin toisten ihmisten tuottamia. Mikään luonnollinen ei ole kohdattavissa sellaisenaan, vailla toisen läsnäoloa. Ollessaan läsnä yksilön maailmassa sen merkitsevänä tekijänä tämä on myös osa hänen elämäänsä. Näinpä esimerkiksi rakastuneen ihmisen olemassaolo pitää sisällään paitsi hänet itsensä, myös hänen rakastettunsa ja tähän kohdistuvat tunteensa. Olisi virheellistä tulkita tämä kaikki jonkinlaiseksi psyykkisten representaatioiden tai sisäisen maailman elementtien joukoksi. Psyykkisellä energialla katekoitunut objekti ei sijaitse mielessä vaan maailmassa, aivan todellisena ihmisenä. Toinen ihminen on tietysti itsen ulkopuolinen, tai itsestä erillinen olisi ehkä parempi sana. Samalla toinen, vaikkapa se rakastettu, kuitenkin koskettaa yksilöä tämän tunteiden, havaintojen ja ajatusten välityksellä. Vaikka tämä olisi toisella puolella maailmaa, tämä saattaa eräässä mielessä olla läsnä todellisempana kuin naapurissa asuva henkilö. Ja tässä mielessä on osa yksilön maailmaa, määrittäen myös sitä, mitä yksilö itsensä on. Ja mikä pitää paikkansa tässä, pitää paikkansa myös muualla, yksilön ole- 33

massaolon levitessä kauas hänen välittömien ruumiinrajojensa ulkopuolelle. Se mitä nimitetään vaikkapa havainnoksi tai tunteeksi, ei tästä näkökulmasta ole jotain sisäistä. Päin vastoin kyseessä on eräänlainen suhde, joka vallitsee yksilön ja hänen ympäristönsä välillä. Mutta toisaalta tämä suhde ei käy yksilöstä maailmaan, vaan päin vastoin maailmasta yksilöön, tajuisuuden tullessa määritellyksi yksilölle tapahtuvaksi maailman ilmenemiseksi. Esimerkiksi se, mitä me nimitämme näkymiseksi, on enemmänkin sen tai tuon ilmiön näkymistä. Sama pitää paikkansa myös tunteista, jotka välittävät meille eri ilmiöiden merkityksen. 1 Psykoanalyyttinen teoria on tehnyt tutuksi niin sanotun sisäisen maailman. Sen mukaan kuvatun kaltainen merkitsevä toinen on muodostunut yksilön sisäistä maailmaa. Mutta eksistentiaalisesta näkökulmasta tässä ei ole kysymys mistään sisäisestä, vaan päin vastoin ulkoisesta suhteesta todelliseen ihmiseen. Inhimillinen olemassaolo on aina suhteutumista johonkin itsen ulkopuoliseen, ei suinkaan minkään ympäristöstään erillisen psyykkisen kapselin olemassaoloa. Psyykkisten järjestelmän sijaan tästä näkökulmasta avautuu esiin kokonainen tilanne, jonka keskipisteen yksilö muodostaa, mutta joka ei sinänsä rajoitu hänen ruumiinsa rajoihin. II Itsesäätelyn periaate Mutta ihmisen ja maailman suhde ei ole pelkistettävissä yksin olemiseen. Kysymys on osaltaan myös tekemisestä toiminnasta suhteessa maailmaan ja sen eri ilmiöihin. Ihmisen kädet ovat 1 Teemu Jokela: Syyntakeettomuuden fenomenologiaa. Omakustanne, Keuruu 1999. 34

epäilemättä osa häntä itseään, mutta toisaalta ne tulevat käsiksi sanan varsinaisessa merkityksessä vasta suhteessa maailman eri ilmiöiden käsilläolevuuteen. Kyetessään muokkaamaan maailmaa ihminen muokkaa samalla myös omaa olemistaan mitä erilaisimmin tavoin. Tätä taas voidaan lähestyä edelleen useammastakin eri näkökulmasta. Erään, tässä yhteydessä mielekkään lähtökohdan tarjoaa itsesäätelyn käsite. On olemassa jotain, mitä on kutsuttu homeostaasiksi. Kysymys on toisin sanoen tasapainotilasta, jota yksilö ylläpitää omilla toimillaan, esimerkiksi syödessä nälkäänsä tai hakeutuen yksinäisyyden kohdatessa toisten seuraan. Mutta kuten Ackerman on todennut, elävien olentojen kohdalla ei kuitenkaan voida puhua täydellisestä homeostaasista, vaan pikemminkin hallitusta muutoksesta, jota hallitaan nousemasta traumaattiselle tasolle. 1 Tämän vuoksi olisikin osuvampaa puhua ehkä homeostaattisesta prosessista, kuten olen toisaalla ehdottanut. 2 Tämä prosessi perustuu tasapainoon, jota toisaalta pidetään yllä jatkuvan aktiivisen toiminnan avulla. Se muodostaa osaltaan jo eloonjäännin perustan. Siihen kykenemätön ihmisolento, kuten koomapotilas, voi selvitä hengissä vain toisten ihmisten suorittamien aktiivisten ylläpitotoimenpiteiden avulla. On huomattava, että itsesäätely voi perustua vain ja ainoastaan yksilön omaan toimintaan. Ainoa mitä ympäristö voi tehdä sen eteen, on tarjota yksilölle tiettyjä mahdollisuuksia. Sinänsä itsesäätelyä on mahdotonta pakottaa kenellekään. Esimerkiksi anorexia nervosaa sairastavan voi periaatteessa pakkosyöttää letkulla, mutta vaikka tämä toimenpide voi pelastaa hetkeksi sairaan hengen, se ei sinänsä pysty palauttamaan tämän itsesäätely- 1 Nathan W. Ackerman: The Psychodynamics of Family Life, 68-. Basic Books, New York 1958. 2 Teemu Jokela: Organisaatioiden maailma ja vieraantumisen antropologia. Books on Demand, Helsiinki 2017. 35