JUSSI VÄHÄMÄKI Jussi Vähämäki, Dosentti, Tutkimusjohtaja, Chydenius-instituutti, Jyväskylän yliopisto Opportunisti ja kyynikko muuttuvassa työelämässä Työelämän muutos Työn ja tuotannon ajallinen peräkkäisyys ja tilallinen läheisyys olivat luonteenomaisia teolliselle yhteiskunnalle. Tietty tehtävä suoritettiin tiettynä aikana tietyssä tilassa, tehtaassa tai toimistossa, ja aikaansaannos oli näkyvä, erillinen suoritus, jolle voidaan erottaa tekijä ja joka voidaan erottaa tekijästään. Tilat, ajat ja tehtävät pyrittiin koordinoimaan ja päällekkäisyyttä välttämään. Tämä kompleksisuuden reduktio leimasi työtä ja tuotantoa, mutta usein myös kotia ja vapaa-aikaa. Tehdas yhteiskunnan mallina loi näyttämön, joka antoi tilallisen ykseyden ja yhtenäisyyden ajalle, paikalle ja toiminnalle. Tilan, ajan ja toiminnan yhtenäisyyteen perustuva malli on kuitenkin ollut kriisissä 1970- luvulta lähtien. Enää ei pyritä moniulotteisuuden supistamiseen tai suoranaiseen hävittämiseen, vaan sen hyväksikäyttöön ja kesyttämiseen. Toiminnan tasolla näkyvät työsuoritukset muuttuvat toistensa kaltaisiksi, koska käytetään samoja työvälineitä samankaltaisissa tiloissa. Samalla kuitenkin työn näkymätön puoli, työntekijän kokemus, persoonallisuus ja koulutus saavat yhä tärkeämmän roolin itse työssä. Jos aiemmin toimin- 28 Työn Tuuli 2 2006
Olemme siis siirtymässä tehtaasta ja sille ominaisesta rajallisesta tilasta, määrätystä ajasta ja erityisestä toiminnasta sekä näiden muodostamasta ykseydestä avoimeen, liikkuvaan ja abstraktiin yritykseen. ta oli määrättynä aikana, määrätyssä tilassa suoritettuja tiettyjä tehtäviä, niin nyt varsinaiset työssä tarvittavat tiedot ja taidot ja itse työsuoritus ovat näkymättömiä ja työntekijän persoonallisuuteen sekoittuneita. Työpersoona, työ ja oma elämä muuttuvat vaikeasti toisistaan erotettaviksi. Nyt vastuu työstä sijoittuu useimmiten kokonaisuudessaan itse kunkin sisään. Näin töiden ja vastuun jakaminen voidaan kokea myös uhkana omalle olemassaololle. Nykyään nopeasti lisääntyvät masennus ja työuupumus ovat eräänlaisia vastuusairauksia, joiden vallassa olevaa ihmistä hallitsee täydellinen riittämättömyyden tunne. Masentunut ei kykene, hän on väsynyt tulemaan siksi mikä on, kuten Pedro Aldomovarin elokuvan Kaikki äidistäni sankaritar sanoo: Todella aitoa ei ole olla sellainen kuin on, vaan on onnistuttava muistuttamaan unelmaa itsestä. Jos protestanttisen työetiikan ajan ihminen kärsi neuroosista, eräänlaisesta syyllisyyden draamasta, jossa hän kävi kamppailua ulkoisen normin kanssa, niin uuden yhteiskunnan kasvatti kärsii masennuksesta tai uupumuksesta riittämättömyyden tragediana. Ahdistus ja riittämättömyys johtavat pyrkimykseen katkaista suhde kokonaan maailman kanssa vetäytymällä tai pakenemalla itseen, kieltämällä maailma ja siihen osallistuminen. Olemme siis siirtymässä tehtaasta ja sille ominaisesta rajallisesta tilasta, määrätystä ajasta ja erityisestä toiminnasta sekä näiden muodostamasta ykseydestä avoimeen, liikkuvaan ja abstraktiin yritykseen. Yritys yhteiskunnan perusmuotona viittaa juuri vaihteluun ja jatkuvaan uudelleen määrittelyyn. Tämä vaihtelu kohdistuu tilaan, aikaan ja toimintaan. Tilat vaihtelevat ja ovat usein sisäkkäisiä esimerkiksi tietokoneen ja matkapuhelimen kaltaisten, monen eri tehtävän samanaikaiseen suorittamiseen suunnitellun kommunikaatiovälineen ansiosta. Työaika vaihtelee, ja varsinaisen palkkatyön ajasta tulee epämääräistä ja rajoiltaan liukuvaa samalla kun itse työhistoria muuttuu pätkittäiseksi. Työaika leviää kuin vesipisara tasaisella pöydällä. Työn ajasta on tullut litteä pinta, jolla erilaiset tilat, tehtävät, kokemukset ja elämänmuodot sekoittuvat ja taittuvat toisiinsa. Työtä ei hallitse tehtävien peräkkäisyys tai tilojen erillisyys, vaan pikemminkin niiden ajallinen sisäkkäisyys ja tilallinen päällekkäisyys. Tämä murtaa niin työajan kuin työtilankin selkeät rajat. Tätä tilan rajattomuutta ja työajan loputtomuutta säestää usein vielä varsinaisten työtehtävien muuttuminen epämääräiseksi ja työntekijän persoonaan sidotuksi. Usein työntekijä tunteekin seisovansa täysin yksin maailmassa ilman selkeitä tilan ja ajan koordinaatteja ja vailla tarkkaa ohjeistusta siitä, mitä projektin läpiviemiseksi olisi tehtävä. Hän kokee työn ja tuotannon riskit ja erilaiset uhkat henkilökohtaisina elämän ja olemassaolon riskeinä. Voidaankin sanoa, että työtä ja tuotantoa määrittää nykyään yhä lisääntyvien riskien ulottuvuus. Nämä riskit ovat peräisin: 1. työn ja tuotannon organisaatioiden kasvaneesta kompleksisuudesta. 2. tuotantoympäristöjen ennakoimattomuudesta 3. markkinakontekstien nopeasta muuttumisesta 4. työtehtävien ja roolien muuttumisesta yhä epämääräisemmiksi Tuotanto-organisaatioita on mahdotonta hallita alusta loppuun, työympäristössä saattaa tapahtua melkein mitä tahansa, Työn Tuuli 2 2006 29
markkinatilanne voi muuttua odottamatta, työtehtävät vaihtelevat, ja niitä on vaihdeltava jatkuvasti; myös työvälineet (kuten software) vaihtelevat ja uudistuvat nopeasti ja niitä on opittava käyttämään tuntematta niiden sisältöä tai toimintamekanismia. Syvällisen paneutumisen ja keskittymisen sijaan on opeteltava surffaamaan jatkuvasti aallon harjalla. Nämä tekijät muodostavat lisääntyvien riskien ulottuvuuden sekä työntekijöiden että yritysten näkökulmasta. Työn välineiden, sisältöjen ja yhteisöjen jatkuva vaihtelu rapauttaa perinteisten, protestanttisten työhyveiden, kuten pitkäjänteisyys, johdonmukaisuus ja keskittyminen perusteita. Elämme aikaa jona hajamielisyydestä on tulossa, jos ei varsinainen työhyve, niin ainakin keino selviytyä muuttuvan työelämän aallokossa. Hajamielinen, keskittymiskyvytön, epäjohdonmukainen, ylivilkas kaiken suhteen utelias ja aikansa työn sijasta juoruiluun käyttävä monisähläri on uusi osaaja. Muuttuva työ synnyttää olosuhteissa, joissa työntekijällä ei ole käytössään minkäänlaista riskien jakamisen järjestelmää, pyrkimyksen ottaa etäisyyttä maailmaan ja toisiin ihmisiin. Pyrkimyksen kaksi ääripäätä ovat opportunisti ja kyynikko. Opportunisti ja kyynikko Kyynikko näkee kaiken mukaan lukien suhteet toisiin ihmisiin jo tapahtuneina. Tiedän jo miten tässä tulee käymään. Siksi ei kannata yrittää mitään uutta. Voin vain laskelmoiden käyttää tilannetta hyväkseni. Maailmaan voidaan ottaa myös etäisyyttä yrittämällä sopeutua mihin tahansa, muuttumalla opportunistiksi, joka yrittää seurata ja Opportunisti ja kyynikko eivät kykene nykytyön olennaiseen vaatimukseen, siis riskien jakamiseen toisten kanssa. käyttää hyödykseen kaikkea. Kyynikon pidättäytyminen kaikesta ja opportunistin kaiken ahmiminen määrittävät nykytyöelämän bulimia- anorexia oireyhtymän. Opportunisti ei luota työpaikan pysyvyyteen, koulutuksen antamaan elinikäiseen ammattiin tai edes oman lähiyhteisönsä vakauteen. Sitoutuminen on hänelle riski. Hän on jatkuvasti vastatusten mahdollisten tapahtumien ennakoimattoman moneuden kanssa. Hän odottaa, että ympäristössä voi tapahtua mitä tahansa. Seurauksena on usein jatkuva ahdistus ja riittämättömyyden tunne Sen enempää opportunisti kuin kyynikkokaan eivät voi luottaa työtovereihinsa, työpaikkaansa eikä välttämättä edes muiden ihmissuhteidensa pysyvyyteen. Kyynikko ja opportunisti ovat kadottaneet kokonaan ajan horisontin ja samalla kaikki kehittymisen ja uuden luomisen sekä uuden vastaanottamisen mahdollisuudet. Riskien välttämiseksi kyynikko vetäytyy täysin itseensä ja kaikki hänen valintansa tehdään vain hänen valmista, erillistä ja täydellistä itseä varten, uran, palkan, eläkkeen jne. varmistamiseksi. Opportunisti on puolestaan hengissä selviytyäkseen valmis tekemään mitä tahansa, mutta hänellä ei ole mitään erityistä annettavaa. Näennäisestä sosiaalisuudestaan huolimatta seuratessaan ympärillä tapahtuvaa opportunisti ja kyynikko eivät kykene nykytyön olennaiseen vaatimukseen, siis riskien jakamiseen toisten kanssa. Kyynikko vie toisilta kaiken, opportunisti ei kykene antamaan kenellekään mitään. He ovat työelämän musulmaaneja. Primo Levin kuvasi tällä termillä keskitysleirien vankia, jolta nöyryyttäminen, kauhu ja pelko olivat riistäneet kaiken tietoisuuden ja kaiken persoonallisuuden aina täydelli- 30 Työn Tuuli 2 2006
seen apatiaan saakka. Opportunisti alistuu työn takia mihin tahansa, kyynikko puolestaan alistaa kaikki työtoverinsa ja ihmissuhteensa, jotta vain hän menestyisi työelämässä. Kyynikko haluaa erottautua yksilönä, sulkea elämän yksilöön ja nähdä elämän vain yksilön elämänä. Kaikki maailmassa oleva on vain yksilöä, itseä varten ja kaikki vapaa, liikkuva on mahdollisimman nopeasti palautettava yksilöön. Sen on kuuluttava jollekin, oltava jonkun omaisuutta. Jokainen sidos maailmaan ja maailmassa tapahtuvaan muodostaa riskin ja vie turvapaikan. Työntekijän suurempi itsenäisyys ja kyky kantaa osa yrityksen riskeistä eivät voi olla pelkkä yrityksen vaatimus työntekijälle, vaan myös työntekijän itsensä tarve. Riskien vähentämisen strategiat Riskien vähentämisen strategiat - ja siis kyynisyyden ja opportunismin aiheuttaman pattitilanteen torjunta - voidaan koota kolmeen eri ulottuvuuteen: 1. Työntekijän itsenäisyyden tai autonomian kasvattaminen suhteessa työtehtäviin ja yritykseen 2. Työntekijän verkostojen laajentaminen yli työtehtävien välittömässä hoitamisessa tarvittavien verkostojen ja samalla verkostojen intensiivisyydestä huolehtiminen 3. Työntekijän tietokykyjen omaehtoisen kasvattamisen tukeminen, siis mahdollisuus investoida omaan kehitykseen työelämässä Yritykset tarvitsevat työntekijöitä, jotka kykenevät sopeutumaan erilaisiin olosuhteisiin ja ovat valmiita ottamaan kantaakseen osan yritystoiminnan riskeistä. Työntekijän on siis oltava joustava, taipuisa ja sopeutuvainen opportunisti. Mutta tämä ei riitä, sillä samanaikaisesti työntekijän on oltava myös aloitteellinen ja innovatiivinen, uusia tekemisen tapoja keksivä ja soveltava ja niitä toisille jakava. Työntekijälle asetettu vastuu vastaa yritykselle asettuvaa vaatimusta kohdata toimintaympäristön ja markkinoiden jatkuva vaihtelu, siis mahdollisten tapahtumien ennakoimaton moneus, jonka mukaisesti yritysten on muunneltava toimintaansa. Työntekijän suurempi itsenäisyys ja kyky kantaa osa yrityksen riskeistä eivät voi olla pelkkä yrityksen vaatimus työntekijälle, vaan myös työntekijän itsensä tarve: työntekijä kykenee hallitsemaan omaa riskiään vain mikäli hän on sellaisessa tilanteessa, että hän kykenee työskentelemään ainakin jossakin määrin itsenäisesti ja siten arvioimaan toimintansa riskejä. Tästä työntekijän riskinottokyvyn vaatimuksesta ja siis tärkeästä kyvystä seurata, mitä ympärillä tapahtuu ja ottaa se huomioon siis työskentelemättä sokeana ja kuurona pää pensaassa - seuraa kaksi tärkeätä seikkaa. Ensinnäkin työntekijän on oltava taloudellisesti ainakin osittain riippumaton yrityksestä ja siitä, mitä hän kullakin hetkellä tekee, ja toiseksi työntekijän on oltava tiedoiltaan riippumaton tai itsenäinen suhteessa yritykseen ja kulloinkin suorittamaansa työtehtävään. Toisin sanoen, mitä itsenäisempää työvoima on (tiedollisesti, mutta myös taloudellisesti), niin työntekijän kannalta työmarkkinat kehittyvät sitä paremmin, mitä enemmän tiedon saatavuus ja kiinnostus uuden tiedon hankintaan ylittävät yritysten välittömät vaatimukset työvoimalle. Ja vastaavasti yritysten näkökulmasta työmarkkinat toimivat ja kehittyvät, kun erilaiset julkiset rakenteet kuten koulu, yliopisto ja erilaiset erikoistumisväylät antavat mahdollisuuden levittää tietoa, joka ylittää kullakin hetkellä työtä hakevien tiedontarpeen. Työ ja tuotanto perustuvat nykyään ryhmätyöhön ja verkostoihin, kykyyn jakaa tietoa eikä pantata sitä. Niissä käytetään hy- Työn Tuuli 2 2006 31
väksi oppimiskykyä, omaksumiskykyä, tunteita ja koko persoonallisuuden muodostumisen historiaa. Ihmisen kehitys, perhe- ja ystävyyssuhteet, kaikki yhteisöresurssit joutuvat jollain tavoin työnteon välineiksi. Tilanne, jossa yhteistyöstä ja verkostoista on tullut rikkauden tuotannon perusta, johtaa riskien jakamisen rakenteiden puuttuessa hyvinvoinnin ja rikkauden jakamisen näkökulmasta työelämän ja ihmissuhteiden (yhteisten ja yleisten edellytysten) äärimmäiseen yksilökeskeisyyteen: yksilöt yrittävät kääntää sosiaaliset suhteet ja vuorovaikutuksen yksipuolisesti omaksi edukseen. Tämän privatisoinnin seurauksena syntyvät yhteistyöperslävet (cooperation assholes). He saavat aikaan sen, että vuorovaikutus ja yhteistyö muodostuvat näennäisiksi ja tiedon tuotannolle olennainen tiedon jakaminen, monistaminen, tulkinta ja itsesääntely tyrehtyvät. Olosuhteissa, joissa työntekijältä puuttuvat taloudelliset ja tiedolliset edellytykset itsenäisyyteen, siis kun hänet pakotetaan tekemään mitä työtä tahansa, nämä edellä esitetyt itsenäisyyden vaatimukset kääntyvät opportunismiksi, teeskentelyksi ja työtovereiden hyväksikäytöksi. On myös selvä, että tämänkaltaisen tyypin hyödyllisyys yritykselle on nolla, koska hän ei kykene itsenäiseen työhön eikä riskien jakamiseen. Ihmisen kehitys, perhe- ja ystävyyssuhteet, kaikki yhteisöresurssit joutuvat jollain tavoin työnteon välineiksi. Lopuksi Etäisyys ja epäluottamus määrättyyn ja työhön sitoutumisen väheneminen kuljettaa mukanaan myös jatkuvaa työn itsensä kyseenalaistamista: miksi ylipäätään teen työtä? Tämä työn arvostuksen ja työn arvon murentuminen (joka näkyy myös tulonmuodostuksessa palkkatulojen osuuden pienentymisenä sekä BKT:ssa että etenkin nuorempien sukupolvien työhistoriassa, jossa palkkatulo on vain yksi tulo muiden joukossa) saa joskus aikaan jopa hysteerisiä reaktioita, kuten nuori Eetu Virén sai viime keväänä kokea sanoessaan, että ihmisiä ei pitäisi pakottaa ns. paskaduuneihin. Mitä nämä työt ovat? Ne ovat töitä, joista ei saa riittävää korvausta elämiseen, vaan joiden takia on pikemminkin elettävä, niissä työntekijältä puuttuu itsenäisyys ja mahdollisuus itsenäiseen päätöksentekoon, niissä ei tarvita ylimääräisiä verkostoja eikä sosiaalisia suhteita eikä niissä pysty kouluttamaan itseään ja lisäämään ammattitaitoaan ja hyötyään työmarkkinoille. Henkitoreissaan kamppaileva työideologia innosti puolustajansa räikeän todellisuudenvastaisiin ja jopa pelottaviin lausuntoihin iltapäivälehdistä aina pääministeriin saakka: tärkeintä on pelkkä työ, mikä tahansa työ. On hyvä muistaa, että kun työstä yleensä on tullut tärkeä, kun ei ole tärkeää, mitä työtä tekee, paljastuu työ pelkäksi arvoksi. Se on pelkkää pakkotyötä, jolla ei ole mitään erityistä sisältöä, mutta jonka autuuteen on siitä huolimatta vain uskottava. Mikäli työ menettää välineellisen roolinsa, voi sen seurauksena koko työyhteiskunnan perusta horjua ja elämänodotuksiin liittyvät psyykkiset ongelmat ja fyysiset työssäjaksamisen ongelmat kasvaa räjähdysmäisesti. Pako työstä voi muuttua todelliseksi exodukseksi. Mutta myös työn näkeminen puhtaasti välineelliseksi toiminnaksi, siis työn tekeminen pelkän palkan takia muodostaa ongelman työelämän ja työolosuhteiden kehittämisen kannalta. Tämä asenne näyttäisi kehittyvän erityisesti nuoremmille prekaareis- 32 Työn Tuuli 2 2006
sa työsuhteissa työskenteleville, jotka eivät näe työssään mahdollisuuksia itsenäiseen päätöksentekoon, verkostojensa kasvattamiseen ja koulutustasonsa nostamiseen. Monisähläävän opportunistin ja kyynikon elämää varjostaa siksi myös kasvava epäily koko palkkatyöyhteiskuntaa ja sen moraalia kohtaan. Tärkeä työelämän ja sosiaaliturvan tulevaisuuden rakenteita koskeva kysymys on, minkälaisia osaajia nämä rakenteet tuottavat: kaikkeen alistuvia opportunisteja, musulmaaneja tai toisia hyväksikäyttäviä kyynikkoja vai itsenäisiä ja uuden keksimiseen kykeneviä ihmisiä. Työn Tuuli 2 2006 33