Rehuksi tarkoitetun kuivaherneen

2011 Rehuksi tarkoitetun kuivaherneen viljelyohjeet Alituotantokasvien tuotannon kehittäminen -hanke Marketta Saastamoinen Satafood Kehittämisyhdistys ry 2011

REHUKSI TARKOITETUN KUIVAHERNEEN VILJELY- OHJEET Alituotantokasvien tuotannon kehittäminen -hanke Marketta Saastamoinen Satafood Kehittämisyhdistys ry Viialankatu 25 32700 Huittinen 2011 2

ISBN 978-952-99835-3-7 (painettu) ISBN 978-952-99835-4-4 (verkkojulkaisu) www.satafood.net Copyright: Satafood Kehittämisyhdistys ry, Marketta Saastamoinen Kansikuva: Boreal Kasvinjalostus Oy/arkisto Julkaisuvuosi: 2011 Painopaikka: Huittinen 3

Sisällysluettelo Kuivaherne rehukasvina... 5 Herneen morfologia ja viljelyssä olevat hernetyypit... 5 Herneen typen sidonta... 6 Herneen laatu... 9 rehukasvina... 9 Herneen valkuaispitoisuus ja aminohappokoostumus... 9 Herneen sisältämät... 10 haitalliset aineet... 10 Herneen viljely... 12 Maa ja sen valinta... 12 Viljelykierto... 12 Herneen esikasviarvo... 12 Kylvösiemen... 12 Lajikkeet... 13 Lajikkeiden viljelyominaisuudet... 13 Lajikkeiden laatu... 15 Kylvö... 21 Lannoitus... 21 Seosviljely... 21 Rikkakasvien torjunta... 22 Tuhohyönteisten torjunta... 22 Lintujen torjunta... 24 Kasvitaudit... 24 Herneen korjuu... 25 Kiitokset... 30 Kirjallisuus... 30 4

Kuivaherne rehukasvina Herneen morfologia ja viljelyssä olevat hernetyypit maissa esim. Englannissa jalostettiin myös täysin lehdettömiä hernelajikkeita, joissa myös korvakkeet ovat muuttuneet hyvin pieniksi. Täysin lehdetön hernelajike on esim. englantilainen Filby. Herneestä tunnetaan myös täysin kärhetön päätelehdykkäinen tyyppi. Perinteiset viljellyt herneet Suomessa ovat olleet pitkävartisia, lehdellisiä joko valkokukkaisia vihreätai keltasiemenisiä ruokaherneitä (Pisum sativum ssp. sativum) tai punakukkaisia, ruskeasiemenisiä rehuherneitä (Pisum sativum ssp. arvense). Punakukkaisten herneiden siemenissä on parkkihappoja eli tanniineita, minkä vuoksi ne ovat kitkeriä. Vanhat suomalaiset hernelajikkeet ovat kasvuajaltaan varsin myöhäisiä. Myöhemmin 1970-luvulta lähtien kasvinjalostus on tuonut kauppaan lyhytkasvuisempia paremmin leikkuupuintiin soveltuvia lajikkeita. 1980-luvun alussa kauppaan tulivat ensimmäiset puolilehdettömät eli afila-tyypin hernelajikkeet. Niissä lehdykät ovat muuttuneet monihaaraisiksi kärhiksi. Joissakin muissa Kuva 1. Herne. 1. Juuri, 2. Kukka, 3. Emi ja heteet, 4. Palko siemenineen, 5. Siemen (Soveri & Ulvinen & Kalliola 1956, 21.) Kuva 2. Lehdellisiä herneitä. Valkokukkainen herne on ruokaherne ja punakukkainen rehuherne.(kuva Osmo Ulvinen) 5

ilmakehän typpeä. Ilmakehässä typpi, N 2, esiintyy kahden typpiatomin kolmoissidoksella yhteen sitoutuneena typpimolekyylinä, N Ξ N. Sidos on erittäin luja ja sen rikkomiseen vaaditaan paljon energiaa. Lannoitetehtaassa typpilannoitteiden typpi otetaan ilmakehästä. Typpimolekyylin rikkomiseen typpiatomeiksi tarvitaan paljon energiaa ja korkeita ilmanpaineita. Palkokasveissa tämän typpimolekyylin hajottamisen suorittaa nitrogenaasi-entsyymi, joka sitoo typpimolekyylin ja muuttaa sen ammoniakiksi, jolloin typpi on kasville Kuva 3.Puolilehdetön eli afila-tyypin herne käyttökelpoisessa muodossa (Kuva (Kuva: Finnfood) 6). Kemiallinen reaktio on seuraava: Kuva 4. Vihreitä herneitä. Kuva 5. Keltaisia herneitä. Herneen typen sidonta Herne (Pisum sativum L.) on perinteisesti Suomessa viljelyssä olevan kasvilaji. Herne on kotoisin Välimeren alueelta. Herne kuuluu palkokasvien heimoon (Fabaceae). Se pystyy sitomaan juurinystyröissä elävien Rhizobium leguminosarum bakteerien avulla symbioottisesti N2 + 8H+ + 8e- + 16 ATP = 2NH3 + H2 + 16ADP + 16 Pi. Reaktiossa yhdestä typpimolekyylistä muodostuu kaksi ammoniakkimolekyyliä. Reaktio vaatii paljon energiaa kuljettavaa fosforia (ATP:ta eli adenosiinitrifosfaattia). Nitrogenaasi entsyymi sisältää paljon rautaa (Fe), rikkiä (S) ja yhden molybdeeniatomin (Mo). Entsyymin aktiiviset typensidontaan osallistuvat kemialliset osat on kuvattu kuvassa 7. Nitrogenaasi entsyymi on Rhizobium-bakteerin syntetisoima. Herneen biologinen typensidonta vaatii siis rautaa, rikkiä ja molybdeeniä, joita nitrogenaasi entsyymi sisältää. Lisäksi herneen kasvupaikan maan on oltava riittävän huokoinen, jotta juurilla on ilmaa, josta typpi otetaan. Liiallinen vesi ja maan tiivistyminen estävät juurien ilman saannin ja typensidonnan. Typen sidonnan suorittaa nitrogenaasi entsyymi, joka on Rhizobium -bakteerin syntetisoima. Kasvin juuret tunnistavat Rhizobium bakteerin juurien pin- 6

nalla olevien lektiini -proteiinien nekasvin syntetisoimia. avulla. Lektiini proteiinit ovat her- Typen, N 2, sidonnan suorittavat molekyylin keskellä olevat molybdeenia ja rautaa sisältävät MoFe proteiiniosat Energian siirtäjinä ATPmolekyylistä toimivat molekyylin päissä olevat rautaa sisältävät Fe-proteiiniosat Kuva 6. Palkokasvien typpeä sitova nitrogenaasi entsyymi (http://www.pdb.org) (Molecule of the Month by David S. Goodsell). Palkokasvin juurinystyröistä löytyy punainen väriaine, joka on leghemoglobiinia, ihmisen ja muiden eläinten hemoglobiinia muistuttava yhdiste, joka sitoo happea juurinystyräbakteerien käyttöön. Bakteeri tarvitsee happea elääkseen, mutta typensidonnan vapaa hapen läsnäolo kuitenkin estää. Leghemoglobiini on osittain palkokasvin osittain bakteerin syntetisoima yhdiste. Biologisen typensidonnan syntymiseen tarvitaan siten sekä kasvin että bakteerin tuottamia kemiallisia komponentteja. Herne on edullinen viljelykasvi lannoituksen suhteen, koska se pärjää ilman typpilannoitusta ja jättää maahan typpeä myös seuraavalle kasvukaudelle maahan sitomansa typen muodossa sekä herneen typpirikkaiden varsien ja juurien muodossa, joten hernettä viljelemällä voi säästää lannoituskustannuksissa kahtena vuonna peräkkäin. Lannoituskustannus on nykyään viljan viljelyssä suurin yksittäinen kustannus. 7

Kuva 7. Palkokasvien typpeä sitovan nitrogenaasi entsyymin typen sidontaan aktiivisesti osallistuvat kemialliset rakenneosat (http://www.pdb.org). 8

Herneen proteiinin aminohappojen sulavuus on hyvä. Kelta- ja vihreäsiemenisten herneiden aminohappojen sulavuus on vaihdellut rikkipitoisten aminohappojen (metioniini ja kystiini) 78.3 %:sta glutamiiniha- pon 90.5 %:iin kanadalaisissa 10 hernelajikkeessa (Igbasan et al. Herneen laatu 1997). Ruskeasiemenisten punakukkaisten hernelajikkeiden lysiinin, rehukasvina treoniinin ja rikkipitoisten aminohappojen (metioniini ja kystiini) sulavuudet ovat olleet vastaavasti Herneen valkuaispitoisuus ja aminohappokoostumus 71.9 %, 72.4 % ja 64.0 %. Ruskeasiemenisten punakukkaisten herneiden proteiinin sulavuus on sel- Typpeä sitovat palkokasvit ovat valkuaiskasveja. Valkuaisaineet västi alhaisempi kuin valkokukkaisten herneiden, mikä johtuu tannii- ovat runsaasti typpeä sisältäviä yhdisteitä. Palkokasveilla ei ole nien proteiinin sulavuutta estävästä puutetta typestä, koska ne pystyvät vaikutuksesta. Keltasiemenisten sitomaan ilmakehän vapaata typpeä. Monet maapallon tärkeimmis- ollut vielä vihreäsiemenisiä herneitä herneiden proteiinin sulavuus on tä ja runsaasti käytetyistä valkuaisrehukasveista ovat palkokasveja siemenisten herneiden näennäinen parempi. Kelta-, vihreä- ja ruskea- kuten soija ja maapähkinä. proteiinin sulavuus (apparent protein digestibility) on ollut 76.7 %, 71.5 % ja 60.1 % vastaavassa järjestyksessä 10 päivän ikäisillä koirasbroilereilla määritettynä (Igbasan & Gunter 1996). Herneen valkuaispitoisuus on noin 20-25 % kuiva-aineesta. Herneen valkuainen on laadultaan hyvää. Erityisesti siinä on paljon lysiini aminohappoa, yli 7 % valkuaisesta (Taulukko 1). Lysiiniä on liian vähän viljojen valkuaisessa. Herneen valkuaisessa on sen sijaan liian vähän rikkipitoisia aminohappoja, kystiiniä ja metioniinia. Herne joka tapauksessa soveltuu hyvin aminohappokoostumukseltaan täydentämään viljan valkuaista rehuseoksiin. Herneen lysiinipitoisuus on jopa korkeampi kuin soijan. Herne soveltuu hyvin etenkin sikojen, munituskanojen, broilereiden ja lypsykarjan rehuksi. Erityisen hyvä herne valkuaislähteenä on lihasioille, joiden rehussa ei saa olla paljon rasvaa. Herneen rasvapitoisuus on vain noin 1 % kuiva-aineesta. Herneellä pystytään korvaamaan ulkomaista soijaa. Herneen soijaa alhaisempi valkuaispitoisuus kuitenkin aiheuttaa sen, että hernettä rehuseokseen tarvitaan enemmän kuin soijaa. 9

Taulukko 1. Herneen valkuaisen aminohappokoostumus. 1 Saastamoinen 1990 2 FAO/WHO Aminohappo Herneen valkuainen FAO/WHO:n suositus ihmisravinnossa Aminohappoa 1 g/kg Aminohappoa 2 g/kg treoniini 3.9 4.0 valiini 4.7 5.0 metioniini ja 1.8-2.5 5.5. kystiini yhteensä isoleusiini 4.0 4.0 leusiini 7.5 7.0 fenylalaniini ja 8.3 6.0 tyrosiini yhteensä lysiini 7.5 5.5. tryptofaani 1.06 1.0 histidiini 2.5 Herneen sisältämät haitalliset aineet Liukenematon kuitu Herneen siemenkuori sisältää paljon liukenematonta kuitua. Valkokukkaisten herneiden kuoriminen ei kuitenkaan ole parantanut 10-17 päivän ikäisten broilereiden kasvua kuorimattomaan hernerehuun verrattuna (Brenes et al. 1993). Ruskeasiemenisen rehuherneen autoklavointi tai herneen kuorinta on kuitenkin merkittävästi parantanut metabolisoituvaa energiaa (21 %:sta 30 %:iin) ja näennäistä proteiinin sulavuutta broilereilla (Brenes et al. 1993). Herneen kuorinta on lisännyt kuitenkin tärkkelyksen sulavuutta ja energia-arvoa (TME) aikuisilla kalkkunoilla (Longstaff & McNab 1987). Punakukkaisten herneiden kuorinnalla on vaikutusta, koska se poistaa herneen kuoriosassa olevia tanniineita. Tanniinit Herneen sisältämistä haitallisista aineista tärkein ryhmä ovat tanniinit. Tanniineja esiintyy enemmän ainoastaan punakukkaisten herneiden siemenissä. Tanniinipitoisuutta pystytään alentamaan kuorimalla herne. Valkokukkaisissa herneissä tanniinien pitoisuus on hyvin pieni ja niillä ei ole merkitystä ruokinnassa. Tanniinit ovat haitallisia yhdisteitä alentaen yksimahaisten eläinten kasvua alentamalla proteiinin sulavuutta. Naudoille tanniinit ovat hyödyllisiä, koska ne estävät valkuaisen liiallista sulamista pötsissä, 10

jolloin valkuainen on paremmin eläimen hyödynnettävissä. Lisäksi Lektiinit ja saponiinit tanniinit estävät naudoilla puhallustautia. Trypsiini-inhibiittorit Joissakin hernelajikkeissa saattaa olla trypsiini-inhibiittoreita, jotka alentavat proteiinien sulavuutta. Kirjallisuustietojen perusteella Progreta ja Maro lajikkeissa on korkea trypsiini-inhibiittoripitoisuus (Bond et al. 1989), joten ne eivät ole hyviä lajikkeita rehukäytössä. Toisaalta näitä lajikkeita ei viljellä Suomessa. Fytiinihappo Viljojen ja palkokasvien siemenissä esiintyy fytiinihappoa, joka sisältää paljon fosforia. Fytiinihappo esiintyy yleensä kivennäisiin kelatoituneina eli sitoutuneina suoloina fytaatteina. Yksimahaiset eläimet eivät yleensä pysty käyttämään hyväkseen fytiinihapon fosforia ja saattavat kärsiä kivennäisaineiden kuten raudan, magnesiumin, kalsiumin ja sinkin puutteesta. Herneen fytiinihapon fosforista kuitenkin 37 % on liukoista eläimen hyväksi käyttökelpoista fosforia, kun taas esim. maissin fytiinihapon fosfori on täysin sulamatonta (Pallauf et al. 1994). Fytiinihapon vaikutusta voidaan vähentää käyttämällä rehussa fytaasi-entsyymiä. Fytaasientsyymilisäyksellä hernerehuun (350-700U/kg) on voitu lisätä fosforin, kalsiumin, magnesiumin ja sinkin hyväksi käyttöä 12-16-kiloisilla porsailla. Lektiinit ovat proteiineja, jotka pystyvät sitomaan glykoproteiinien sokereita. Ne sitovat veren punasoluja sitomalla ne glykoproteiineihin (Huisman et al. 1990). Lektiinit sitoutuvat samalla tavalla ruuansulatuskanavan limakalvoille tuhoten epiteelisoluja ja estäen ravinteiden imeytymistä. Satunnaisesti lektiinit aiheuttavat alentunutta painoa (Huisman 1995). Kahdeksaa hernelajiketta koskeneessa tutkimuksessa on kuitenkin voitu todeta, että herneen lektiinipitoisuus on vain 1/10 soijan lektiinipitoisuudesta (Valdebouze et al. 1980). Saponiinit ovat monimutkaisia yhdisteitä, joissa sokeri on kytkeytynyt steroidiin tai triterpenoidiin. Saponiineilla on detergenttimäisiä ominaisuuksia ja nillä on hemolyyttisiä ominaisuuksia, jos niitä on inkuboitu yhdessä erytrosyyttien kanssa. Ne saattavat kiinnittyä erytrosyytin pinnalla olevaan kolesterolimolekyyliin, minkä vuoksi niillä uskotaan olevan veren kolesterolia laskevia vaikutuksia. Eri palkokasvien saponiinien kyky hajottaa veren punasoluja on erilainen. Herneen saponiinit on voitu jakaa 7 ryhmään, kun taas papujen ja soijapavun saponiinit on voitu jakaa ainoastaan 6 ryhmään (Khalil & El- Adawy 1994). Nykyisten valkokukkaisten hernelajikkeiden ei ole havaittu vaikuttavan haitallisesti sikojen, kanojen ja broilereiden rehukomponenttina. 11

Herneen viljely Maa ja sen valinta Herne on typpiomavarainen kasvi, joten se ei tarvitse typpirikasta maaperää. Typensitojakasvit kasvavat luonnostaan laihoilla joutomailla pioneerikasveina eli ne valtaavat kasvualustakseen ensimmäisenä alueita, joilla muut kasvit eivät kasva maan heikon ravinne- erityisesti typpipitoisuuden takia. Hernettä voi kasvattaa hyvin jäykilläkin savi- ja hiesumailla, joilla vilja ei kasva hyvin. Multa- ja turvemailla hernettä ei voi kasvattaa, koska se ei tuleennu ja jatkaa kukintaansa pitkälle syksyyn. Maan ph:n on oltava melko korkea, noin 6 tai sen yli. Hernettä voi kasvattaa hyvinkin jäykillä savimailla, joilla viljan kasvattaminen on vaikeaa. Viljelykierto Herneen viljelyssä on noudatettava viljelykiertoa. Herne on altis maalevintäisille lakastumis- ja tyvitaudeille, joissa herneen juuren tyvi tummuu ja mätänee estäen kasvin juurien toiminnan ja veden ja ravinteiden oton. Samalla peltolohkolla hernettä voi viljellä vain joka 4-5 vuosi. Tyvitautien suhteen viljat ovat huonoja esikasveja, mutta yleensä tilalla ei ole juuri muita esikasveja tarjolla. Kaalikasvit, myös rypsi ja rapsi vähentävät tyvitauteja. Ne kuitenkin lisäävät maassa pahkahometta. Viljatilalla sopiva viljelykierto on esim. vilja vilja rypsi/rapsi vilja vilja herne/härkäpapu. Tässä kierrossa rypsi vähentää maan tyvitautien määrää ja vilja puolestaan pahkahomeen määrää. Sekä rypsi että herne vähentävät seuraavan vuoden lannoitustarvetta. Herneen esikasviarvo Herneen esikasviarvo on hyvä. Herne ilmakehän typpeä sitovana kasvina sitoo typpeä jopa 100 kg/ha vuodessa. Herneen jälkeen viljojen N-lannoitusta voi vähentää 25-30 kg/ha. Saattaapa vilja kasvaa herneen jälkeen ilman N- lannoitustakin. Silloin ainakin vältytään liialliselta lakoutumiselta, mikä saattaa tapahtua, jos esikasvin maahan jättämää typpimäärää ei oteta huomioon. Kylvösiemen Herneen siemen on iso. Tanniinittomien valkokukkaisten herneiden siemen on vihreä tai keltainen (Kuvat 4 ja 5). Tanniineja sisältävien punakukkaisten rehuherneiden siemen on tasaisen ruskea tai marmoroitu ruskean kirjava. Herneen tuhannen siemenen paino vaihtelee 200-300 g. Kylvö tehdään riittävän syvään, noin 6-8 cm syvyyteen, jotta siemen itäisi hyvin. Kylvösiemenen tulisi olla hyvin itävää. Heikosti itävä herne jää usein harvaksi, vaikka kylvömäärä olisikin laskettu ja kylvössä olisi käytetty suurempaa siemenmäärää. Heikosti itävän siemenen itävyyttä voidaan saada nousemaan kylvösiemenen 12

peittauksella. Herneen peittaukseen käy Tirama 50. Peittaaminen vyöhykkeellä saakka. Sunna- voi viljellä aina kolmannella viljely- vähentää siemenlevintäisten kasvitautien esiintymistä kasvustossa. Pohjois-Pohjanmaan alueella. Karihernettä viljellään lähinnä rehuksi ta ja Rokka ovat seuraavaksi aikaisimmat hernelajikkeet. Perttu, Sohvi ja Brutus ovat myöhäisimmät Lajikkeet hernelajikkeet. Lajikkeiden viljelyominaisuudet Kuivan rehuherneen viljelyyn soveltuvat kuivan ruokaherneen viljelyyn soveltuvat ruokahernelajikkeet. Tämän hetkisessä kasvilajikeluettelossa on sekä lehdellisiä että puolilehdettömiä, vihreä- ja keltasiemenisiä hernelajikkeita. Vuonna 2011 Suomen kasvilajikeluettelossa ovat seuraavat hernelajikkeet: Antti, Brutus, Hulda, Julia, Karita, Nitouche, Perttu, Pika, Rokka, Saara, Sohvi, Stok, Sunna ja Zekon (Anon 2011). EU:n peltokasvien lajikeluettelosta ovat poistuneet Pika, Saara, Scorpio ja Tiina. Perttu on merkitty lajikeluettelosta poistuvaksi joulukuussa vuonna 2012 Suomessa ruokaherneeksi viljellään pääasiallisesti vihreäsiemenisiä herneitä. Sen sijaan joissakin muissa maissa esim. Ruotsissa on ruokaherneeksi käytetty pääasiallisesti keltasiemenistä hernettä. Rehuksi käy sekä vihreä- että keltasiemeninen herne. Keltasiemenisen herneen valkuaisen sulavuus on kuitenkin parempi kuin vihreäsiemenisen. Herneen viljelyssä tärkein asia on viljelyvarmuus. Viljelyvarmuuteen vaikuttavat kasvuaika, varren lujuus ja sadon stabiilius. Aikaisimmat hernelajikkeet ovat vihreäsiemeninen Pika ja keltasiemeninen Sunna (Taulukko 2). Aikaisimpia lajikkeita Erityisen tärkeä ominaisuus on herneen kestävyys lakoutumista vastaan. Puolilehdettömät, puolikorkeat hernelajikkeet ovat yleensä vahvavartisempia ja pysyvät paremmin pystyssä sateisina kesinä kuin lehdelliset lajikkeet. Lehdellisten herneidenkin varren lujuudessa on eroja. Jotkin lajikkeet pysyvät paremmin pystyssä kuin toiset. Sama koskee myös puolilehdettömiä herneitä. Scorpio ja Sohvi ovat lehdellisiä lajikkeita (Tauluko 2). Scorpio on kuitenkin poistettu Suomen kasvilajikeluettelosta vuonna 2005. Lehdellisiä lajikkeita voi viljellä lähinnä seoskasvustoina viljojen kanssa ja myös luomuviljelyssä, jossa rikkakasvien torjuntaaineiden käyttö on kiellettyä. Lehdelliset lajikkeet varjostavat enemmän maata ja kilpailevat siksi paremmin rikkakasveja vastaan. Vahvavartisimmat hernelajikkeet tällä hetkellä ovat Karita ja Rokka (Taulukko 2, Kuva 8). Heikkovartisimmat lajikkeet ovat Sohvi ja Julia. Varren lujuuden lisäksi myös varren pituudella on merkitystä. Hyvin pitkävartiset herneet lakoutuvat helposti ja niitä on vaikea puida. Hyvin lyhytvartiset herneet puolestaan ovat poudanarkoja ja kärsivät kuivuudesta poutajaksoina. Kaikki nykyiset hernelajikkeet ovat puolikorkeita. Lyhytkasvuisin keskimäärin 44 cm pitkä on Pika (Taulukko 2). Seuraavaksi lyhin on Sunna 50 cm pitkä. Pitkävartisimpia ovat Antti 90 13

cm ja Hulda 80 cm. Myös Julia, Perttu, Stock, Zekon ja Brutus ovat selvästi Karitaa pidempiä (Taulukko 2). Erityisesti rehuksi viljeltävältä hernelajikkeelta vaaditaan myös satoisuutta. Satoisin lajike on Perttu, joka on myös melko pitkävartinen (Taulukko 2, Kuva 9). Perttu on 18 % Karitaa satoisampi. Karitaa satoisampia ovat olleet myös Zekon, Nitouche, Brutus ja Antti, jotka ovat kuitenkin Karitaa myöhäisempiä. Uudemmista lajikkeista etenkin Antti on ollut 9 % Karitaa satoisampi. Aikaisten lajikkeiden Sunnan ja Pikan sato on jäänyt yli 10 % Karitaa heikommaksi. Ne ovat kuitenkin 4-5 päivää aikaisempia kuin Karita, mikä joinakin viileinä ja sateisina vuosina saattaa käytännössä merkitä kahtakin viikkoa. Hiukan Karitaa lujavartisemman Rokan satoisuus on jäänyt noin 5 % Karitaa heikommaksi. suhteessa muihin lajikkeisiin. Myös Rokka on menestynyt paremmin karkeilla kivennäismailla kuin savimailla. Erityisesti Stok, Hulda, Zekon, Nitouche, Brutus ja Antti ovat menestyneet Karitaa paremmin savimailla kuin karkeilla kivennäismailla. Herneen satoisuus keskimäärin on ollut hyvin erilainen eri vuosina (Taulukko 5). Hyvinä lämpiminä ja melko kuivina vuosina 2001 ja 2002 herneen satoisuus on ollut paljon korkeampi kuin sateisina ja viileämpinä vuosina 2003 ja 2004. Matalin keskimääräinen satotaso oli kuitenkin kuumana hellekesänä 2010, jolloin kova kuumuus lopetti kukinnan nopeasti. Hyvien ja huonojen vuosien välinen satoero on ollut 2600 kg/ha. Lajikkeiden reaktiossa huonoihin ja hyviin vuosiin ei näy suuria eroja. Tosin koetuloksia ei ole kaikkein aikaisimmista hernelajikkeista, Pikasta ja Sunnasta. Hernelajikkeiden satoisuus I ja II viljelyvyöhykkeillä ei poikkea paljon toisistaan (Taulukko 3), tosin herneen keskimääräinen satoisuus lajikekokeissa on ollut II viljelyvyöhykkeellä parempi kuin I viljelyvyöhykkeellä.. Viljelyvyöhykkeeltä III onkin vain neljä koetulosta. Rokka on ollut III viljelyvyöhykkeellä Karitaa satoisampi. On kuitenkin aivan selvää, että huonoina vuosina ainoastaan aikaiset lajikkeet menestyvät pohjoisemmilla alueilla. Hernelajikkeiden menestymisessä eri maalajeilla on eroja. Karkeilla kivennäismailla virallisissa lajikekokeissa herneen sato keskimäärin on ollut suurempi kuin savimailla (Taulukko 4). Erityisesti Karita on menestynyt muita lajikkeita paremmin karkeilla kivennäismailla Herneen satoisuuteen, tuleentumiseen ja tasalaatuisuuteen vaikuttaa myös kukinnan kesto. Aikaisempina vuosikymmeninä viljellyillä pitkävartisilla hernelajikkeilla oli hyvin pitkä kukinnan kestoaika, minkä vuoksi ne myös tuleentuivat myöhään. Nykyisin viljelyssä olevien hernelajikkeiden kukinnan kesto on lyhyt, keskimäärin 14-20 päivään (Taulukko 2). Lajikkeiden välillä kukinnan kestossa on siis maksimissaan 1 viikko. Kukinnan kesto ei näytä vaikuttavan suuresti lajikkeiden väliseen satotasoeroon, mutta jonkin verran sillä on vaikutusta.. Kukinnan kestoon vaikuttavat luonnollisesti myös sääolosuhteet. Helteisinä jaksoina herneen kukinta loppuu nopeasti, mikä joskus poutivissa olosuhteissa saattaa vaikut- 14

taa myös satotasoa laskevasti. Toisaalta märät, sateiset olosuhteet Karitan valkuaispitoisuuden suh- Uutuuslajikkeena Rokka voittaa sekä maan korkea humuspitoisuus teen. Muuten Rokan viljelyominaisuudet ovat Karitan kaltaiset. ja typpilannoitus pidentävät herneen kukintaa, niin että herne jatkaa kasvuaan eikä aloita tuleentumisprosessia. Silloin herneen puinti voi vaikeutua tai estyä kokonaan. Lajikkeiden laatu Hernelajikkeiden tuhannen siemenen paino vaihtelee Sohvin 210 grammasta Rokan 276 ja Karitan 274 grammaan (Taulukko 2, Kuva 10). Suomalaisilla hernelajikkeilla on keskimäärin pienempi siemenkoko kuin ulkomaisilla lajikkeilla. Siemenen koolla sinänsä ei ole merkitystä hernettä rehuna käytettäessä. Huonoina sateisina vuosina isosiemeninen herne saattaa kuivua huonommin ja siitä saattaa olla vaikeampi saada hyvin itävää kylvösiementä. Siemenen koko vaikuttaa luonnollisesti myös käytettävän kylvösiemenen määrään ja siten siemenkustannuksiin. Hernelajikkeiden valkuaispitoisuuksissa esiintyy suuria eroja (Taulukko 2, Kuva 11). Hernelajikkeiden valkuaispitoisuus vaihtelee Zekonin keskimäärin 20.8 prosentista Sohvin 26.5 %:iin. Lajikkeiden valkuaispitoisuusero on siis yli 6 %- yksikköä. Karitan valkuaispitoisuus on ollut keskimäärin 23,3 %. Sohvin valkuaispitoisuus on korkein keskimäärin 26.5 %. Karitaa korkeampi valkuaispitoisuus on ollut Julialla, Pertulla, Rokalla, Huldalla ja Saaralla.. Muilla lajikkeilla on alhaisempi valkuaispitoisuus. Erityisen matala valkuaispitoisuus on Zekonilla. Myös Antin valkuaispitoisuus on matalampi kuin Karitan. Ruokaherneeksi hernettä viljeltäessä myös keitto-ominaisuudet ja virheettömän herneen osuus sadosta ovat tärkeitä ominaisuuksia. Rehuksi hernettä viljeltäessä näillä ominaisuuksilla ei ole juuri mitään merkitystä. Virheettömän herneen suhteen Stok, Nitouche ja Antti ovat olleet tilastollisesti merkitsevästi Karitaa heikompia(taulukko 2). 15

Taulukko 2. Hernelajikkeiden viljely- ja laatuominaisuudet virallisissa lajikekokeissa vuosina 2003-2010 poikkeamina mittarilajikkeeseen Karita (Kangas ym. 2010) Lajike Kokeita Sato Sato Kasvu- Lako- Pituus 1000 Val- Kukinnan Keitto Virhee- Jalostaja/ kg/ha sl aika, pv % cm s. p. g kuais- kesto, pv 60 tön Edustaja kpl % min herne- Suomessa % % 34 3803 100 96 36 63 274 23.3 14 94.3 85.8 Swalöf-Weibull Ab/ Maatalous- Kesko Karita, mittari Sunna 1 12-432 87* -5*** +20* -13*** -42*** -0.4 +3** -2.2 +2.3 Boreal Kasvinjalostus Oy Pika 1* 18-1069 70*** -4*** +21*** -19*** -61*** +0.1 +2** +3.9* -3.2 Boreal Kasvinjalostus Oy Tiina 1* 27-663 83*** 0 +47*** -3* -69*** -0.1 +3*** +4.6* +0.4 Boreal Kasvinjalostus Oy Julia 2 2 805 118 +2 +60 +7-26 +2.3 +6-27.5 +1.4 Dansk Planteforedling AS/Oy Fennia TraidingAb Rokka 19-175 95 0-1 -6 +2 +0.2-1 95.0-0.7 Swalöf-Weibull Ab/ Maatalous- Kesko Scorpio 2* 12 +338 113 0 +33*** -8*** -12 +0.5 0-2.8-4.0 Cebeco Zaden/S.G. Nieminen Oy Perttu 2 10 +612 118*** +3*** +37** +9* -53*** +1.7*** +6*** -19.4* +1.6 Boreal Kasvinjalostus Oy Stok 17-198 95 +1* +18*** +7-20* -0.8 +1 95.9-4.7*** Toft Plantbreeding/ Hja-Maatalous Hulda 21-130 97 +1* +7 +17*** -33*** +0.3 +2* 95.8-1.2 Boreal Kasvinjalostus Oy Zekon 10 +122 103 +2*** +21*** +9-57*** -2.5*** -2 88.7** -1.1 Selgen AS Nitouche 15 +193 105 +2*** +11* +1-1 -0.6 0 96.4-4.0** DLF-Trifolium/ Oy Fennia Traiding Ab Brutus 15 +113 103 +4 +10* +6-13 -0.5 +1 95.7-1.8 DLF-Trifolium/ Oy Fennia Traiding Ab Sohvi 2 10-478 87 +4* +47*** -2-64*** +3.2*** +4** -7.2 0 Boreal Kasvinjostus Oy Saara 2* 18-96 97 +2** +25*** +1-58*** +0.6* +5*** -3.1 +2.0 Boreal Kasvinjalostus Oy Antti 14 +358 109 +2*** +10* +27*** -31*** -0.7 +4*** 95.5-3.0* Swalöf-Weibull Ab/ Maatalous- Kesko 1 Tulokset vuosilta 1995-2002 (Kangas ym. 2003) 2 Tulokset vuosilta 1994-2001 (Kangas ym. 2002) * Lajikkeen omistaja poistanut lajikkeen lajikeluettelosta 16

Kuva 8. Hernelajikkeiden lako-% virallisissa lajikekokeissa vuosina (1994)- 2003-2010. Kuva 9. Hernelajikkeiden satoisuus ja kasvuaika virallisissa lajikekokeissa vuosina (1994)-2003-2010. 17

Taulukko 3. Hernelajikkeiden satoisuus eri viljelyvyöhykkeillä vuosina 2003-2010 (Kangas ym. 2010). Lajike Kokeita Sato Kokeita Sato Kokeita Sato kpl vyöhyke I kpl vyöhyke II kpl vyöhyke III 1 Karita, mittari 15 3627 =100 13 4125 =100 6 3648 =100 Sunna 1 6 84 6 90* - - Pika 1 9 72** 9 67** - - Tiina 1 12 89* 14 75** 1 97 Julia 2 2 118 - - - - Rokka 10 100 5 81 4 112 Scorpio 2 8 113 4 108 - - Perttu 2 6 115** 4 125* - - Stok 7 98 8 92 3 90 Hulda 7 86 10 93 4 119 Zekon 5 115 4 102 1 36* Nitouche 8 103 4 101 3 119 Brutus 8 102 4 100 3 110 Sohvi 2 4 84 6 90 - - Saara 2 10 99 8 95 - - Antti 6 109 5 103 3 127 1 Tulokset vuosilta 1995-2002 (Kangas ym 2003) 2 Tulokset vuosilta 1994-2001 (Kangas ym. 2002) Taulukko 4. Hernelajikkeiden satoisuus eri maalajeilla vuosina 2003-2010 (Kangas ym. 2010). Lajike Kokeita Karkeat kivennäismaat Kokeita Savimaat kpl Sato, kg/ha kpl Sato, kg/ha Karita, mittari 6 4427 =100 28 3694 =100 Sunna 1 1 72 11 89* Pika 1 1 72 17 70*** Tiina 1 4 79 23 84** Julia 2 - - 2 118 Rokka 2 109 17 94 Scorpio 2 2 94 10 117* Perttu 2 2 116 8 119*** Stok 4 78 14 101 Hulda 5 79 16 103 Zekon 3 90 7 109 Nitouche 2 84 13 111 Brutus 2 76 13 110 Sohvi 2 1 84 9 87 Saara 2 2 95 16 97 Antti 2 100 12 110 1 Tulokset vuosilta 1995-2002 (Kangas ym 2003) 2 Tulokset vuosilta 1994-2001 (Kangas ym. 2002) 18

Taulukko 5. Hernelajikkeiden satoisuus eri vuosina virallisissa lajikekokeissa parivertailulla laskettuina (Kangas ym. 2002, Kangas ym. 2003, Kangas ym. 2005, Kangas ym. 2010) Lajike Karita, mittari Kokeita kpl Vuosi 2001 4 4721 =100 Kokeita kpl Vuosi 2002 5 4948 =100 Kokeita kpl Vuosi 2003 6 2756 =100 Kokeita kpl 5 3008 =100 Vuosi Kokeita 2004 1 kpl Vuosi Kokei- 2005 1 ta kpl 4 2734 =100 Vuosi Kokeita 2006 1 kpl 5 4405 =100 Vuosi Kokei- 2007 1 ta kpl 4 3871 =100 Vuosi Kokei- 2008 1 ta kpl 5 4996 =100 Vuosi Kokeita 2009 1 kpl Vuosi 2010 1 5 2336 =100 Sunna - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - Pika - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - Tiina 4 70 4 84* 6 63* - - - - - - - - - - - - - - Julia - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - Rokka - - 5 98 6 95 - - - - 3 101 4 110 3 109 3 100 - - Scorpio - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - Perttu - - 5 103 4 110 - - - - - - - - - - - - - - Stok 4 92 5 105 4 110 5 114 - - 4 113 5 106 - - - - - - Hulda 4 89 5 103 4 103 5 115* - - 3 101 3 117* - - 5 99 - - Zekon - - 5 116* 5 112* 5 112 - - - - - - - - - - - - Nitouche - - - - 3 107 2 107 - - 3 117 4 114* - - - - - - Brutus - - - - 3 105 2 129** - - 3 117 4 123** - - - - - - Sohvi - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - Antti - - - - - - - - - - - - - - 4 114 5 109 5 118* 1 Tulokset laskettu suoravertailulla. 19

Kuva 10. Hernelajikkeiden tuhannen siemenen painot virallisissa lajikekokeissa vuosina 1994-2010. Kuva 11. Hernelajikkeiden valkuaispitoisuus, % kuiva-aineesta, virallisissa lajikekokeissa vuosina 1994-2009. 20

Kylvö Ennen kylvöä pelto pitää tasata hyvin ja irtokivet on kerättävä pois, koska lakoutuessaan herne voi mennä ihan maahan kiinni ja irtokivet estävät sen puinnin. Herneelle sopiva kylvösiemenmäärä on 120 itävää siementä/m 2. Kylvösiemenmäärä lasketaan seuraavalla kaavalla: tuhannen siemenen paino, g x kylvötiheys (120) = kylvömäärä, kg/ha itävyys-% Herneen kylvön voi tehdä myös suorakylvönä, jos pelto on edellisen vuoden jäljeltä tasainen ja kivetön. Herne tarvitsee isosiemenisenä kasvina riittävästi kosteutta itääkseen. Sen vuoksi kylvö on tehtävä riittävän syvään, noin 3-7cm syvyyteen maan kosteudesta ja maalajista riippuen. Lannoitus Herne ei tarvitse muuta typpilannoitusta kuin starttitypen. Lannoitukseen voi siis käyttää mahdollisimman vähätyppistä lannoitetta. Nykyisessä lannoitevalikoimassa ei kuitenkaan ole kovin hyvin sopivaa Y-lannoitetta herneelle. Aikaisemmin markkinoilla ollut PK-lannoite on jäänyt pois. Lannoitukseen voi käyttää Puutarhan PK lannoitetta (3-5-20), Puutarhan Y2 (6-5-20) tai kaliumsuolan (0-0-50) ja fosforiravinteen (1-9-0) seosta. Myös jotkin perunan lannoitteet vähätyppisinä saattavat soveltua herneen viljelyyn. Fosfaattia tulee antaa EU:n ympäristöehtojen mukaisesti. Herneelle lähinnä soveltuva vähätyppinen yleislannoite on YaraMila Pellon Y6 (15-7-13). Perunan lannoitteista herneelle soveltuu esim. YaraMila Perunan Y1 (8-5-19), Perunan kalsium Y1 (6-3-15). Niissä kaikissa on kuitenkin turhan korkea typpipitoisuus herneelle, mikä saattaa estää herneen oman typensidonnan muodostumisen. Herneen typensidonnan kannalta maan molybdeeni- ja rikkipitoisuuksien on oltava riittävän hyvät, koska nitrogenaasi-entsyymi sisältää sekä molybdeenia että rikkiä. Seosviljely Herne soveltuu parhaiten viljelyyn seoksina viljojen kanssa, jolloin sen lakoutuminen vähenee huomattavasti. Toinen etu on se, että seoksena viljellyn herneen satoon ei vähäisemmän lakoutumisen myötä tule niin paljon savea ja muuta haitallista materiaalia, mikä on tärkeää etenkin ruokahernetuotannossa. Parhaat tukiviljat herneelle ovat 21

suunnilleen samaa kasvuaikaluokkaa olevat mahdollisimman lujakortiset vehnä- ja ohralajikkeet. Useimmat kauralajikkeet rehevälehdistöisinä varjostavat liikaa hernekasvustoa, jolloin kaurasta tulee kyllä hyvä sato, mutta herneen osuus jää pieneksi. Sopiva tukiviljan osuus on esim. 10-15 itävää siementä viljaa/m 2, jolloin vastaavan määrän herneen siementä voi vähentää kylvössä. Rikkakasvien torjunta Herneen rikkakasvit on torjuttava herneen taimivaiheella (5-6 cm) ollessa. Pidemmällä kasvussa oleva herne (10-15 cm korkea) käpristyy ja saattaa vioittua rikkakasvihävitteistä. Herneelle sopivia rikkakasvihävitteitä ovat Basagran, Fenix ja Senkor. Pillikkeen saa hävitettyä Basagranin ja MCPA:n seoksella tai Basagran MCPA.lla. Hernekasvustosta voi hävittää hukkakauran ja juolavehnän esim. Fusilade Max, Agil- tai Targa Super ruiskutuksilla. Juolavehnä ruiskutetaan 4-6 lehtiasteella ja hukkakaura orasasteella. Taulukossa 8 on Kasvinsuojeluseuraan tekemä kooste rikkakasvien seurannasta ja ruiskutuksista herne- ja härkäpapukasvustoissa. Tuhohyönteisten torjunta Hernettä vaivaavista tuhohyönteisistä tärkeimmät ovat taimivaiheessa esiintyvä hernekärsäkäs (Kuva 12) ja myöhemmin hernekääriäisen (Kuva 13) toukka (hernemato)(kuva 14), joka syö kehittyviä siemeniä. Hernekärsäkäs esiintyy taimivaiheessa. Se syö herneen lehtiin lovia. Hernekärsäkäs kannattaa torjua, mikäli se näyttää tekevän paljon lovia lehtien reunoihin, jolloin se heikentää taimivaiheessa herneen kehitystä. Herneen myöhemmässä kehitysvaiheessa hernekärsäkästä ei enää esiinny. Hernekärsäkäsruiskutuksen voi tehdä samaan aikaan rikkakasviruiskutuksen kanssa. Hernekääriäisen toukka syö herneitä herneen palossa. Se haittaa etenkin ruokahernetuotantoa, koska ruokaherneessä ei saa olla paljon vioittuneita siemeniä Mikäli hernettä viljellään rehukäyttöön, ei hernekääriäisen vioituksella ole suurta merkitystä. Ruokahernetuotannossa hernekääriäisruiskutukset ovat tarpeen. Hernekärsäkkään ja hernekääriäisen esiintymistä voidaan seurata kelta-ansalla ja hernekääriäisen esiintymistä myös feromonipyydyksillä. Kelta-ansa on liimapyydys, johon hyönteiset takertuvat. Ansaan takertuu muitakin hyönteisiä. Kelta-ansoja myy Biotus Oy Jokioisilla. 22

Kuva 13. Hernekääriäinen (kuva: http://www.farmit.net) Kuva 12. Hernekärsäkäs (kuva: http://www.farmit.net) Kuva 14. Hernekääriäisen toukka (kuva: http://www.farmit.net). Hernekirvoja (Kuva 15) ja herneripsiäisiä (Kuva 16) esiintyy harvemmin. Hernekirvat ovat vihreitä noin 3 mm mittaisia kirvoja, jotka aiheuttavat imentävioituksia. Hernekirvoja esiintyy harvoin ja torjunta on tarpeen vain, jos niitä esiintyy kukintaaikaan. Torjunta kannattaa suorittaa, jos 10 %:ssa versoista esiintyy 5 tai useampia kirvoja. Herneripsiäinen on musta noin 2 mm pitkä hyönteinen. Se esiintyy useammin sokeriherneissä kuin peltoherneissä. Tuhohyönteisten torjuntaa soveltuvat tuhohyönteisten torjunta-aineet kuten Mavrik, Sumi Alpha 5 FW, Decis 25 EC, Kestac 50 EC, Fastac 50. Taulukossa 8 on Kasvinsuojeluseuran tekemä kaavio herneen ja härkäpavun tuhohyönteisten seurannasta ja torjunnasta kasvin eri kehitysvaiheissa. 23

Kuva 15. Hernekirvoja (kuva: http://www.farmit.net). Kuva 16. Herneripsiäisiä. (kuva: http://www.farmit.net). Lintujen torjunta Tuhohyönteisiä pahempi uhka herneen viljelyssä ovat tuleentumisvaiheessa herneitä syövät linnut: kyyhkyt, kesykyyhkyt eli pulut, naakat ja joskus myös varikset. Kyyhkysparvet tulevat tuleentumisvaiheessa olevaan hernekasvuston päälle ja syövät ja likaavat sen hyvin nopeasti. Mitä pystympi kasvusto on, sitä vähemmän linnut pystyvät sitä tuhoamaan. Hyvin pystyssä pysyvä puolilehdetön hernekasvusto estää lintujen laskeutumisen kasvustoon. Lakoutunut kasvusto on hyvin altis lintujen tuholle. Mitä aikaisempi herne on, sitä aikaisemmin linnut tulevat kasvustoon. Eräs mahdollisuus lintujen torjuntaan, on kylvää aikaista helposti lakoutuvaa hernettä viljelyksen ympärille, jolloin linnut syövät sitä ennemmin kuin varsinaista viljelystä. Kasvitaudit Herneessä esiintyy useita kasvitauteja, joista pahimmat ovat lakastumistauti ja tyvitaudit. Lakastumis- ja tyvitaudeissa herneen juuren tyvi ja juuret tummuvat ja kuolevat, jolloin kasvi ei saa vettä ja se kärsii veden ja ravinteiden puutteesta. Lakastumistaudin ja tyvitautien aiheuttajasienet elävät maaperässä pitkään, minkä vuoksi samalla lohkolla voi viljellä hernettä 24

vain 3-7 vuoden välein (lakastumistaudissa kin lisäävät pahkahometta. Sopiva vain joka 5-7 vuonna). viljelykierto tavalliselle viljatilalle Kasvinsuojeluseura on tehnyt hyvät voisi olla esim. vilja - vilja rypsi taulukot herneen kasvitaudeista: eri vilja vilja - herne. Viljoista kaura kasvilajien esikasvivaikutuksesta ei ole altis tyvitaudille. Rypsi pitää herneen kasvitauteihin (Taulukko kurissa tyvitautia ja vilja puolestaan 6), herneen kasvitautien leviämisestä pahkahometta. Rypsi ja herne ovat ja viljelykierrossa huomioon myös viljalle hyviä esikasveja ja ottamisesta (Taulukko 7) sekä kasvitautien, vähentävät viljan lannoitustarvetta kasvituholaisten ja rikka- ja samalla lisäävät viljan satoa olet- kasvien tarkkailusta herneen eri taen, että lannoitus on sopiva ja kehitysvaiheissa (Taulukko 8) vilja ei lakoudu herneen jälkeen. (http://www2.agronet.fi/kasvinsuojel useura/tasapaino/opmateriaali/opindex1.html). Lakastumis- ja tyvitautien lisäksi muita maalevintäisiä herneen kasvitauteja ovat laikkutaudit ja pahkahome. Pahkahome on kuitenkin erityisen paha rypsillä ja rapsilla, joten herneen jälkeen ei kannata viljellä rypsiä tai rapsia samalla lohkolla. Myös kasvijäte levittää herneen kasvitauteja lähinnä herneen tyvitautia, laikkutautia, pahkahometta ja herneen lehtihometta. Siemenlevintäisiä ovat herneen tyvitaudit, laikkutaudit ja herneen lehtihome. Ilmalevinteisiä ovat laikkutaudit, harmaahome ja pahkahome. Lakastumis- ja tyvitauteihin (Fusarium-sienet) auttaa parhaiten viljelykierto. Herneen tyvitauteja puhdistavat kaalikasvit (myös rypsi ja rapsi), porkkana ja sipuli. Viljat ovat tyvitautien isäntäkasveja. Pelkästään viljan ja herneen viljely lisää tyvitauteja. Rypsi tai rapsi viljan jälkeen viljeltynä puhdistavat maata tyvitaudeista. Rypsi ja rapsi kuiten- Siemenlevintäisiä kasvitauteja voi torjua parhaiten peittaamalla kylvösiemenen. Herneelle soveltuva peittausaine on Tirama 50. Tirama 50 käsiteltäessä on suojauduttava hyvin, koska se on hyvin myrkyllinen. Herneen korjuu Herne on sitä helpompaa puida, mitä vähemmän se on lakoutunut. Herneen puinnissa ei kannata vitkastella etenkin, jos haluaa herneestä ruokahernekelpoista. Pitkäaikaiset sateen pilaavat hernesadon, jolloin herneeseen tulee tummuneita kohtia, pilkkuja ja kokonaan pilaantuneita herneitä. Hyvä ruokaherne on täyteläistä, vihreätä vailla vioituksia. Rehuksi kelpaa heikkokuntoisempikin hernesato. Kotimaisen herneen sadossa ei ole toistaiseksi todettu haitallisia hometoksiineja, joita saattaa esiintyä viljojen sadossa. 25

Taulukko 6. Tärkeimpien kasvitautien isäntäkasvit (Herne sekä härkäpapu ja pensaspapu) Copyright Kasvinsuojeluseura Designed by: Jani Hyytiäinen Kasvit Kasvitaudit Tyvitauti (Fusarium) Harmaahome Pahkahome Kaalikasvit puhdistava ylläpitävä isäntä Porkkana puhdistava ylläpitävä isäntä Sipuli puhdistava (isäntä) puhdistava Purjo ylläpitävä puhdistava puhdistava Herne, papu isäntä isäntä isäntä Selleri, palsternakka isäntä puhdistava isäntä Peruna ylläpitävä ylläpitävä isäntä Viljat isäntä puhdistava puhdistava Heinät (isäntä) puhdistava puhdistava Apilat ylläpitävä ylläpitävä isäntä Kumina ylläpitävä isäntä isäntä Sokeri- ja punajuurikas ylläpitävä puhdistava puhdistava Kurkku, kurpitsa isäntä isäntä isäntä Salaatti puhdistava isäntä isäntä Hunajakukka puhdistava isäntä isäntä Rikkakasvit puhdistava? isäntä isäntä Copyright Kasvinsuojeluseura Designed by: Jani Hyytiäinen 26

Taulukko 7. Kasvitautien leviäminen herneen viljelyssä Copyright Kasvinsuojeluseura Designed by: Jani Hyytiäinen Tauti Leviämistiet Levintäetäisyys Herneen tyvitaudit Herneen lakastumistauti Maa Kasvijäte Siemen Ilma XXX XXX XX O lähi satohaitta XXX O O O Laikkutaudit XXX XXX XXX XXX lähi Harmaahome O X O X lohkolla Pahkahome XX XX O X lohkolla O XXX X O lähi Merkitys Kiertoaika vuosia 3-4 maan mukana satohaitta 5-7 ja este satoja laatuhaitta satoja laatuhaitta satohaitta Herneenlehtihome satohaitta X = merkitys XX = merkittävä merkittävä XXX = erittäin Leviämisominaisuudet: O = ei leviä vähäinen Lohkolla = lohkon sisällä tai Lähi = joitakin metrejä mm. Levintäetäisyydet: yhtenäisesti samaa kasvia vesiroiskeiden mukana kasvavalla pellolla 3-4 0-1 2-4 3-4 27

Taulukko 8. Herneen, härkäpavun ja pensaspavun kehitysasteen mukainen havainnointi ja torjunta-aikacopyright Kasvinsuojeluseura Designed by: Jani Hyytiäinen Kasvintuhoo-ja Herneen lehtihome Kasvuaste 0-09 1 3-5 6-7 Tyvitaudit Laikkutaudit Rikkayrtit Juovaherne-kärsikäs Luteet Hukkakaura Juolavehnä Harmaahome Hernekääriäi-nen 28

Hernekirva Tarkkailu ja havaintojen tekoaika Torjunta-aika 0 = Kuiva siemen, 09 = verso läpäisee maanpinnan, 1 = lehtien kehittyminen (10 suomumaiset suojuslehdet avautuneet... 16 = kuusilehtiaste; 6 lehteä avautunut korvakkeineen, lehdettömissä kärhi ja sen korvakkeet...) 3 = pääverson pituuskasvu 5 = kukinnon muodostuminen 6 = kukinta 7 = palkojen muodostuminen 8 = palkojen tuleentuminen Copyright Kasvinsuojeluseura Designed by: Jani Hyytiäinen 29

Kiitokset Nämä viljelyohjeet on laadittu Satakunnan TE-keskuksen rahoittaman Kotimaisen rehuvalkuaistuotannon kehittäminen hankkeen ja Satakunnan, Pirkanmaan ja Varsinais-Suomen ELY-keskusten myöntämän Alituotantokasvien tuotannon kehittäminen hankeen rahoitusten avulla. Ohjeiden laadintaa on rahoitettu EU:n alueellisesta maaseutuohjelmasta (ALMA) EMOTR-T sekä Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelmasta. Yritysrahoitusosuutta ovat maksaneet Lännen Tehtaat Oyj, Suomen Rehu Oy sekä Raisio Oyj. Kiitokset Kasvinsuojeluseuralle luvasta käyttää herneen ja härkäpavun kasvitautien ja tuholaisten seurantakaavioita viljelyohjeissa. Kirjallisuus Anon. 2011. Kasvilajikeluettelo 2011. Suomen Kasvilajiketiedote 2011:2, 60 s. Evira, ISSN 1798-7199. Bond, D. A., Smith, D. B., Huisman, J., Poel, T. F. B. van-der & Liener I. E. 1989. Possibilities for the reduction of antinutritional factors In grain legumes by breeding. Recent advances of research in antinutritional factors in legume seeds. Proceedings of the First International Workshop on 'Antinutritional Factors (ANF) in Legume Seeds', 23-25 November 1988, Wageningen, Netherlands. 1989, pp. 285-296. Brenes, A., Rotter, B. A., Marquardt, R. R. & Guenter, W. 1993. The nutritional value of raw, autoclaved and dehulled peas (Pisum sativum L.) in chicken diets as affected by enzyme supplementation. Canadian Journal of Animal Science 73: 605-614. Huisman, J. 1995. Aspects of antinutritional factors (ANFs) in relation to nutrition and pollution. Poultry Adviser 28: 57-66. Huisman, J., Poel, A. F. B. van-der, Leeuwen, P. van, & Verstegen, M. W. A. 1990. Comparison of growth, nitrogen metabolism and organ weights in piglets and rats fed on diets containing Phaseolus vulgaris beans. British Journal of Nutrition 64: 743-753. Igbasan, F. A. & Guenter, W. 1996. The enhancement of the nutritive value of peas for broiler chickens: an evaluation of micronization and dehulling processes. Poultry- Science 75: 1243-1252. Igbasan, F. A., Guenter, W. & Slominski, B. A. 1997. Field peas: chemical composition and energy and amino acid availabilities for poultry. Canadian Journal of Animal Science 77: 293-300. 30

Pallauf, J., Rimbach, G., Pippig, S., Schindler, B., Hohler, D. & Most, E. 1994. Dietary effect of phytogenic phytase and an addition of microbial phytase to a diet based on field beans, wheat, peas and barley on the utilization of phosphorus, calcium, magnesium, zinc and pro- Kangas, A., Laine, A., Niskanen, tein in piglets. Zeitschrift fur- M., Salo, Y., Vuorinen, M., Jauhiainen, L. & Mäkelä, L. 2002. Virallis- 135. Ernährungswissenschaft 33: 128- ten lajikekokeiden tulokset 1994-2001. MTT:n selvityksiä 2: 281 s. 951-729-660-6. Kangas, A., Laine, A., Niskanen, M., Salo, Y., Vuorinen, M., Jauhiainen, L. & Mäkelä, L. 2003. Virallisten lajikekokeiden tulokset 1995-2002. MTT:n selvityksiä 29: 235 s. ISBN 951-729-737-8. Kangas, A., Laine, A., Niskanen, M., Salo, Y., Vuorinen, M., Jauhiainen, L. & Nikander, H. 2005. Virallisten lajikekokeiden tulokset 1997-2004. MTT:n selvityksiä 83: 193 s. ISBN 951-729-935-4. Kangas, A., Laine, A., Niskanen, M., Salo, Y., Vuorinen, M., Jauhiainen, L. & Nikander, H. 2010. Virallisten lajikekokeiden tulokset 2003-2010: Results of official variety trials. MTT Kasvu 13: 174 s, Tampereen yliopistopaino. ISBN 978-952-487-255-3. Khalil, A. H., El-Adawy, T. A. 1994. Isolation, identification and toxicity of saponin from different legumes. Food Chemistry 50: 197-201. Longstaff, M. & McNab, J. M. 1987. Digestion of starch and fibre carbohydrates in peas by adult cockerels. British Poultry Science 28:261-285. Saastamoinen, M. 1990. Ärtsorternas proteinhalt och aminosyrasammansättning. Trindsädesodling. Växtodling 23. Föredrag hållna vid NJFseminarium 175, Uppsala 16-17 oktober 1990, Sektion II Växtodling, p. 173-191. Institutionen för växtodlingslära, Sveriges lantbruksuniversitet, ISSN 1100-1151, ISBN 91-576-4399-7. Valdebouze, P., Bergeron, E., Gaborit, T. & Delort-Laval, J. 1980. Content and distribution of trypsin inhibitors and hemagglutinins antinutritional factors. In some legume seeds Includes broadbeans, peas, lupine, soybeans. Canadian Journal of Plant Science 60: 695-701. 31