Esitajuisen aktiviteetin käsitteestä

TEEMU JOKELA Esitajuisen aktiviteetin käsitteestä Teemu Jokela 2015 On olemassa tiettyjä pyrkimyksiä erottaa ruumis ja sen tajuisuus toisistaan. Tätä näkemystä edustaa vaikkapa Lauri Rauhala (1983, 1974) esittäessään yksilöllisen maailmankuvan olevan suhteellisen riippumaton ruumiista ja sen tiloista. Itse olen nähnyt mielekkääksi omaksua tästä poikkeavan näkökulman, korostaen tajuisuuden sisältöjen nimenomaan heijastelevan ruumiillisia tapahtumia. Olen kiteyttänyt ajatukseni esitajuisen aktiviteetin käsitteeseen. Tulin maininneeksi esitajuisen aihepiirin ensimmäisen kerran työssäni Syyntakeettomuuden fenomenologiaa (Jokela 1999). Tjolloin tarkka puhuin tarkkaan ottaen esitajuisista prosesseista. Muodon esitajuinen aktiviteetti se sai vasta hieman myöhemmin (Jokela 2009). Tämä muotoilu tekee erikseen mahdolliseksi erottaa sekä aktiviteetti yleensä että sen piirissä esiintyvät ajallisesti jatkuvat, dynaamiset prosessit, jotka johtavat sen tilasta toiseen. Käsilläolevan kirjoitus on muokattu kahden aiemman blogikirjoituksen perusteella (Jokela 2015a, b). Jotain muutoksia, lisäyksiä ja poistoja olen toki tehnyt. Esitajuisen merkitystä ruumiin eräänä ulottuvuutena olen tarkastellut toisaalla (Jokela 2002). ESITAJUINEN AKTIVITEETTI YLEENSÄ Ihminen on pohjimmiltaan ruumiillinen olento. Ja ruumis on pohjimmiltaan aineellinen kappale. Toisaalta ruumis on paitsi kappale, osaltaan myös tajuinen kappale. Tämä tajuisuus tekee edelleenkin mahdolliseksi toimintakyvyn. Että puhun en ta- 1

junnasta vaan juuri ruumiin tajuisuudesta, perustuu pyrkimykseeni korostaa tajuisuuden sekundaarista luonnetta, sen asemaa ei substanssina vaan substanssin attribuuttina. Mitä tulee itse tajuisuuteen, olen nähnyt mielekkääksi määritellä sen yksilölle tapahtuvaksi maailman ilmenemiseksi. (Jokela 1999). Kuten aistifysiologia on jo pitkään tiennyt, suunta ei käy yksilöstä maailmaan vaan päinvastoin maailmasta yksilöön. Esimerkiksi edessäni oleva omena ensisijaisesti näkyy minulle, itseni jäädessä sen näkymisen kohteeksi. En voi mitään sille, että se ilmenee itselleni punaisena, pyöreänä omenana. Että voin ojentaa käteni sitä kohti, lopulta ottaa sen käteeni, tulee mahdolliseksi vasta tämän näkymisen tai ilmenemisen perusteella. Voin ehkä katsoa asioita, ohjata silmieni liikkeitä. Mutta vain kohteisiin, jotka jo valmiiksi näkyvät. Mikäli taivaalta kuuluu lentokoneen ääntä, jota ei kuitenkaan näy, en voi tehdä näin. Toisaalta jokin kohde voi ilmetä niin merkittävällä voimalla, että katseeni hallinta voi käydä huomattavan vaikeaksi. Näin voi käydä vaikkapa silloin, kun näköpiiriini ilmaantuu poikkeuksellisen hyvännäköinen nainen. Mutta aivan samoin voi lopulta myös muu toimintani perustua vain ilmenemiseen ja sen tahattomuuteen. Tietoiset valinnat ovat mahdollisia, mutta vain suhteessa annettuihin vaihtoehtoihin. Sama asia voitaisiin ilmaista ehkä toisellakin tavalla, vaikkapa kokemuksen käsitteen avulla. Itse olen kuitenkin nähnyt mielekkääksi rajata kokemuksen koskemaan ilmenemisen saamia erityisiä rakenteita. Sillä on edelleenkin oma, ajallinen jatkuvuutensa, sen perustuessa tiettyjen vaikutelmien taipumukseen toistua yhä uudelleen. Mutta jos ilmeneminen on kerran tahatonta, voidaan kysyä, mistä se saa alkunsa. Tässä joudumme viittaamaan juuri esitajuisen aktiviteetin aihepiiriin. Ensin on olemassa aineellinen kohde, josta lähtee liikkeelle tiettyjä ärsykkeitä, esimerkiksi elektromagneettista säteilyä. Vasta tämän jälkeen tulee aistinelin, joka ottaa sen vastaan, muokkaa hermoimpulssien muotoon, lähettää aivoihin ja niin edelleen. Tässä on kysymyksessä ruumiillisesta, samalla sekä tahattomasta että tiedostamattomasta aktiviteetista. Lyhyesti sanoen: esitajuinen on maailman ja sen eri ilmiöiden läsnäolon vastaanotin. Toisaalta tarkoitukseni on esittää esitajuisen aktiviteetin olevan laadultaan dynaaminen elementti. Voimme ajatella tässä vaikkapa psykoanalyysin kuvaamia ilmiöitä kuten traumaattisten kokemusten torjuntaa, tunteensiirtoa tai projektiota. Si- 2

käli kun tämän kaltaiset ilmiöt on voitu varmentaa esimerkiksi psykoterapian yhteydessä käytännössä lukemattomia kertoja, täytyy niiden pitää paikkansa juuri esitajuisesta. Samalla kun esitajuisella on oma neurologinen perustansa, sen täytyy olla myös jotain psykologisesti ymmärrettävissä olevaa. Esitajuista on mahdollista manipuloida erilaisin tavoin. Esimerkiksi päihteet tai psyykelääkkeet vaikuttavat molemmat sen toimintaan tunnetuin seurauksin. Mutta esitajuisen manipuloiminen on mahdollista myös toisellakin tapaa, inhimillisen läsnäolon keinoin. Vaikkapa juuri psykoterapia perustuu juuri tämän mahdollisuuden hyödyntämiseen. Tällöin esiin tulevat juuri esitajuisen dynaamiset ulottuvuudet. TEOREETTISTA RAJANVETOA Edellistä esitystä voidaan pitää vielä suhteellisen suppeana. Toisaalta esitajuisen aktiviteetin käsitettä voidaan havainnollistaa edelleenkin vertaamalla sitä eräisiin toisiin, teoreettisesti jossain määrin lähisukuisiin käsitteisiin. Freud ja tiedostamaton Breuer ja Freud (1895) päätyivät tiedostamattoman olettamukseen hoitaessaan hysteerisiä naispotilaita. Näiden oireet, joita oli aikaisemmin pidetty lähinnä naisten epänormaalin anatomian aiheuttamina fysiologisina seurausilmiöinä, alkoivat paljastua traumaattisten, usein seksuaalista viettelyä tai hyväksikäyttöä koskevien muistikuvien epäsuoriksi heijastumiksi. Kuitenkaan nämä muistikuvat eivät olleet tietoisia, vaan ne olivat ikään kuin unohtuneet tai joutuneet torjunnan kohteeksi, kuten uusi ilmaisu kuului. Näytti siis ilmeiseltä, että tietoisuuden piirin ulkopuolella olisi toinen, ikään kuin tiedostamattomien muisti- ja mielikuvien universumi. Freud kehitti tiedostamattoman käsitettä edelleenkin myöhemmissä töissään. Erityisesti on mainittava kuuluisa Unien tulkinta (1900). Vaikka traumaattiset seksuaalissävyiset kokemukset olivatkin vaihtuneet nyt pääosin toiveiksi, olivat ne yhä lailla tiedostamattomia. Unikuvien symboliset sisällöt olivat niiden epäsuoria ilmentymiä, jotka sensuuriksi nimitetty psyykkinen tekijä oli vääristänyt vain vaivoin tunnistettavissa olevaan muotoon. 3

Näin esiin hahmoteltu tiedostamaton muistuttaa esitajuista tietyiltä osin. Kuten esitajuinen aktiviteetti tuottaa tajuisuuden, tuottaa toisaalta tiedostamaton tajuisuudessa esiintyviä sisältöjä kuten neuroottisia oireita tai unikuvia. Niin ikään sekä esitajuinen että tiedostamaton ovat luonteeltaan dynaamisia. On kuitenkin huomattava kaksi keskeistä eroa. Ensinnäkään esitajuinen ei tuota tai kannattele yksin patologisia kokemussisältöjä, vaan on vastuussa kaikesta tajuisuuden piiriin kuuluvasta, heijastelipa se sitten sisäisiä yllykkeitä tai ulkoisen ympäristön yksityiskohtia. Edelleenkin esitajuinen on sijoitettavissa ensisijaisesti yksilön ruumiiseen ja sen neurologiseen järjestelmään, ei mihinkään siitä erilliseen ja riippumattomaan psyykkiseen avaruuteen. Husserl ja transsendentaalinen minä Eri teoksissaan Husserl (1913) esitti käsityksensä siitä, että on olemassa eräänlainen transsendentaalinen minä. Jos tietoisuuden intentionaalinen rakenne johtaakin maailman rakentumiseen, vastaa siitä juuri tämän kaltainen minärakenne. Kokemusmaailmassamme ilmenevä järjestys olisi täten enemmänkin sisäistä kuin ulkoista alkuperää. Eri ajattelun vaiheissa Husserl oletti tämän minän olevana ajoittain muuttumaton eräänlaisia universaaleja lakeja noudattavaksi, milloin taas kokemuksen ja ulkoisten olosuhteiden mukana kehittyväksi. Husserlin ja oman ajatteluni välillä on tietysti eräs ero. Siinä missä Husserl katsoo intentionaalisuusteorian mukaisesti tajunnan suuntautuvan yksilöstä maailmaan, viittaavan sen kohteisiin, katson itse suunnan käyvän toisin päin, maailmasta ihmiseen. Tähän erontekoon sisältyy tosin tiettyjä tulkintaongelmia, kun Husserl kirjoittaa välillä myös asioiden ilmenemisestä. Mutta mikäli unohdamme tämän kaltaiset tulkintaongelmat, saatamme havaita selviä yhtäläisyyksiä transsendentaalisen minän ja esitajuisen aktiviteetin välillä. Kummatkin ovat vastuussa inhimillisen kokemuksen ja siinä esiintyvän järjestyksen vastaanottamisesta. Mutta kuten tiedostamattoman kohdalla, keskeisenä erona on huomattava tapani ymmärtää esitajuinen aktiviteetti pohjimmiltaan ruumiilliseksi elementiksi. Tätä ei ilmeisestikään voida sanoa Husserlin transsendentaalisesta minästä. On otettava huomioon myös esitajuisen käsitteeseen liittyvä dynaamisuuden olettamus, joka näyttää olevan Husserlille täysin vieras, olkoonkin että myöhäistuotannossaan Hus- 4

serl myöntää myös historiallisten tekijöiden vaikutuksen ilmiömaailman konstruoimisessa. Kelly ja henkilökohtaisten konstruktioiden teoria George A. Kelly (1963) kuvaa teoriassaan persoonaa, joka konstruoi oman maailmansa. Tämä maailma on edelleenkin yksilöllinen, hieman samaan tapaan kuin Rauhalan kuvaama kokemusmaailma, kukaan ei koe asioita samoin kuin toinen. Vaikka Kelly ei suoraan mainitsekaan filosofisia lähteitä, hänen kuvaamansa perusasetelma tulee osaltaan varsin lähelle Husserlin aiheesta esittämää tulkintaa, lukuunottamatta ehkä yksilöllisen tekijän korostamista. Myös yhtäläisyydet muihin fenomenologisiin toimijoihin vaikuttaisivat ilmeiseltä. Edellisen perusteella henkilökohtaisten konstruktioiden teoriaan siihen voidaan kohdistaa myös pitkälti saman kaltaista kritiikkiä. Lyhyesti sanoen persoona on korvattava biologisten prosessien varaan rakentuvalla esitajuisella aktiviteetilla. Samoin on syytä todeta persoonan käsitteen olevan vaarallinen tässä mielessä esitettynä, se kun voi johtaa täysin tahattomastikin vaikutelmaan kokemussisältöjen tietoisesta tai hallittavissa olevasta tuottamisesta. Yksilökohtaisten erojen korostamista sinänsä on pidettävä asianmukaisena. ESITAJUISEN SULKEISTAMINEN Viittasimme edellä erityisesti Rauhalan pyrkineen erottamaan tajuisuuden elementit ruumiintoiminnoista. Nähdäkseni Rauhalan keskeisenä motiivina voidaan pitää psykologisesti mielekkäitä, esimerkiksi terapeuttisessa hoitotilanteessa esiin tulevien havaintojen itsenäisyyttä deterministis-biologisen aivotutkimuksen taholta tulevaa painetta vastaan. En tiedä, onko tulkintani täysin oikea, mutta tästä näkökulmasta Rauhalan pyrkimyksiä voidaan pitää sinänsä ymmärrettävänä, jos kohta hieman epäasianmukaisella tavalla muotoiltuina. Itse näkisin tajuisuuden esitajuisen perustan myöntämisen kuitenkin tosiasioiden kannalta väistämättömänä. Sen sijaan en näe mitään estettä sille, että itse biologinen tekijä eli esitajuinen määritellään dynaamiseksi. Itse asiassa Rauhalan 5

päättely on perusteltua ja mielekästä vain niin kauan, kuin tämä vaihtoehto ehdottomasti kielletään. Mikäli esitajuinen otaksutaan jo lähtökohtaisesti dynaamiseksi, minkä nykyaikainen aivotutkimuskin on jo päätynyt pitkälti myöntämään, menettävät hänen johtopäätöksensä kaiken merkityksensä ainakin sikäli kun niiden tarkoituksena on puolustaa dynaamista ihmiskuvaa. On taas sitten kokonaan toinen asia, että esitajuisen olemassaolo voidaan tietysti käytännössä sivuuttaa tai sulkeistaa esimerkiksi käytännön psykoterapian yhteydessä. Käytän tätä ilmaisua merkityksessä, joka muistuttaa läheisesti sitä, jonka Edmund Husserl sille alun perin antoi. Husserl tarkoitti sulkeistamisella operaatiota, jossa maailman sinänsä olemassaolo jätetään huomiotta keskityttäessä tutkimaan yksin ilmiötä. Hieman saman kaltainen operaatio voidaan suorittaa myös ihmistyössä. Näinpä esimerkiksi psykoterapeutin ei tarvitse ajatella käytännön terapiatyössä potilaansa aivotoimintoja, ei ainakaan ellei epäile varsinaista elimellistä vikaa. Itse asiassa hänellä ei tavanomaisissa olosuhteissa ole edes käytössä aivojen havainnointiin sopivia laitteitakaan. Mikäli kuitenkin pyritään selittämään itse tajuisuuden alkuperää, tai sanokaamme jonkin aivovaurion sen piirissä aiheuttamia seurausilmiöitä, on se ehdottomasti syytä ottaa huomioon. Keskeisen ongelman tässä muodostaa tietysti se että dynaamisesti ja kausaalisesti selitettävissä olevien sairaustilojen välinen eronteko on kaikkea muuta kuin ongelmatonta. Missään nimessä kelvollisena kriteerinä ei voida pitää esimerkiksi Jaspersin (1913/1959) edustamaa perin onnetonta tapaa lukea neuroottiset häiriöt edelliseen, psykoottiset jälkimmäiseen ryhmään. Niin kauan kuin erilaiset aivojen ja muun esitajuisen tutkimusmenetelmät eivät kykene antamaan tähän selvää vastausta, ongelma jää yksinomaan psykiatrien, psykologien ja muiden kliinisten toimijoiden henkilökohtaisen näppituntuman, toisin sanoen heidän potilaidensa oireiden lukemiseen kohdistuvan käytännön tietotaitonsa varaan. Mutta esitajuisen sulkeistaminen on sekä mahdollista, että jossain tapauksissa perusteltua, myös teoreettisen tutkimuksen parissa. On esimerkiksi ilmeistä, että inhimillistä kokemusta tarkastelemalla voidaan löytää joukko erilaisia rakenteita, joita voidaan luokitella hyvinkin eri tavoin. Koska näitä tajuisuuden sisäisiä rakenteita ei voida ainakaan yksilötasolla palauttaa esimerkiksi neurologiselle tasolle, ei esitajuisen aktiviteetin jatkuva mukana kuljettaminen tuo tarkastelulle mitään lisäarvoa, voidaan se käytännössä sulkeistaa eli jättää vaille huomiota sitä kuitenkaan lopulli- 6

sesti hylkäämättä. KIRJALLISUUS Breuer, Josef & Sigmund Freud (1895) Studies on Hysteria. Trans. J. Findlay. Basic Books, New York 2000. Freud, Sigmund (1900) Unien tulkinta. Suom. Erkki Puranen. Gummerus, Jyväskylä 1968. Husserl, Edmund (1913) Ideas Pertaining to a Pure Phenomenology and to a Phenomenological Philosophy. Vol. I. Trans. F. Kersten. https://archive.org/stream/ideasparti/husserl-ideasi#page/n0/mode/2up Jaspers, Karl (1913/1959) General Psychopathology. Vols. I-II. Trans. J. Hoenig & Marian Hamilton. Johns Hopkins University Press, Baltimore & London 1997. Jokela, Teemu (1999) Syyntakeettomuuden fenomenologiaa. Marsutuotanto, Keuruu. Jokela, Teemu (2009) Esitajuisen aktiviteetin käsite metapsykologisten konstruktioiden apuvälineenä. Psykoterapia 4/2009. Jokela, Teemu (2002) Ruumiin ulottuvuudet ja ruumistiedon intressit. Teoksessa: Valittuja lukuja olemattomista teoksista. Omakustanne, Keuruu. Jokela, Teemu (2015a) Esitajuinen aktiviteetti. http://maailmanlopunrajamailla.blogspot.fi/2015/01/esitajuinen-aktiviteetti.html Jokela, Teemu (2015b) Esitajuisen sulkeistaminen. http://ihmisesta.blogspot.fi/2015/01/esitajuisen-sulkeistaminen.html Kelly, George A. (1963) A Theory of Personality. Norton, New York London. Rauhala, Lauri (1974) Psyykkinen häiriö ja psykoterapia filosofisen analyysin valossa. Weilin+Göös, Espoo. Rauhala, Lauri (1983) Ihmiskäsitys ihmistyössä. Gaudeamus, Helsinki. 7