OMAHOITAJANA ALLE KOLMEVUOTIAIDEN LASTEN PÄIVÄKOTIYHMÄSSÄ Lastentarhanopettajien ja lastenhoitajien näkemyksiä

OMAHOITAJANA ALLE KOLMEVUOTIAIDEN LASTEN PÄIVÄKOTIYHMÄSSÄ Lastentarhanopettajien ja lastenhoitajien näkemyksiä Oulun yliopisto KTK/ Varhaiskasvatus Leena Isojärvi Laura Kangas Maaliskuu 2008

Tiivistelmä Omahoitajatyötavalla pyritään luomaan päivähoidossa luottamuksellinen ja jatkuva yhteys perheeseen ja samalla myös lapseen. Työtavassa keskeisiä tekijöitä ovat riittävän pitkä tutustumisaika päivähoidon aloitusvaiheessa, vanhempien roolin näkyväksi tekeminen ja lapsen kiintymyksen vahvistaminen omahoitajaan. Tutkimuksemme tavoitteena on selvittää omahoitajuuden toteutumista käytännössä päiväkotien alle kolmevuotiaiden ryhmissä ja työntekijän suhdetta lapseen, vanhempiin sekä työyhteisöön. Tutkimuksemme pyrkii myös selvittämään, mitkä asiat alle kolmevuotiaiden ryhmän lastentarhanopettajat ja lastenhoitajat kokevat omahoitajuudessa haastavina ja mitkä palkitsevina. Tutkimuksemme on laadullinen tutkimus. Aineistonkeruumenetelmänä olemme käyttäneet teemahaastattelua. Tutkimukseen osallistui kahdeksan päiväkodin työntekijää yhteensä neljästä oululaisesta päiväkodista, joissa toteutetaan omahoitajatyötapaa alle kolmevuotiaiden lasten ryhmässä. Aineiston analyysimenetelmänä olemme käyttäneet sisällönanalyysia. Tutkimuksen teoriaosuudessa käsittelemme omahoitajuuden taustaa, pienen lapsen kasvua ja kehitystä yleisesti sekä omahoitajuuden taustalla vaikuttavia John Bowlbyn (1969) kiintymyssuhdeteoriaa sekä kasvatuskumppanuutta, jossa kasvattajan ja vanhempien samanarvoiset mutta sisällöltään erilaiset tiedot lapsesta yhdistyvät lapsen hyvinvointia kannattelevalla tavalla. Tutkimuksen mukaan omahoitajuuden koettiin helpottavan monia päiväkodin arjen käytäntöjä. Omahoitajuudessa päivähoidon aloitukseen kuuluva tutustumisjakso koettiin tärkeäksi sekä lapsen, vanhempien että työntekijän näkökulmasta. Sen koettiin muun muassa helpottavan lapsen ja vanhempien kokemaa eroahdistusta, antavan tärkeää tietoa omahoitajalle lapsen hoito- ja kasvatuskäytännöistä ja auttavan luottamuksen saavuttamisessa kaikkien osapuolten välillä. Tutkimushenkilöt kokivat, että suhde omahoitolapsiin oli syventynyt omahoitajuuden myötä ja lapsituntemus oli parantunut. Lisäksi lasten yksilöllisen ja tasavertaisen hoidon koettiin lisääntyneen. Myös yhteistyön vanhempien kanssa koettiin lisääntyneen omahoitajuuden myötä. Yhteistyötä kuvailtiin tiiviiksi, läheiseksi, avoimeksi, tasavertaiseksi ja luottamukselliseksi. Vanhemmat nähtiin tasavertaisina kasvatuskumppaneina. Tutkimushenkilöt kokivat, että työntekijöiden välinen työnjako oli selkeämpää pienryhmätoiminnan ansiosta. Myös yleinen ilmapiiri päiväkodissa koettiin rauhalliseksi ja kodinomaiseksi. Tutkimuksen mukaan kaikkien työntekijöiden ja etenkin johtajan oli sitouduttava työtapaan, jotta omahoitajuus onnistuisi. Tutkimushenkilöt korostivat tiimin sisäisen keskustelun merkitystä yhteisen tyylin löytämisessä ja myös myöhemmin toteutettaessa ja arvioitaessa omahoitajuutta. Oma työtiimi koettiin tärkeimmäksi tueksi työssä, mutta myös johtajan roolia korostettiin. Tuen muotoja olivat esimerkiksi avoin keskustelu ja yleinen kannustaminen työssä. Tutkimuksen mukaan johtajan tehtäväksi koettiin myös mahdollisiin ongelmatilanteisiin ja epäkohtiin puutuminen, uusien näkökulmien avaaminen, työn arvostaminen ja työntekijöiden työssä jaksamisesta huolehtiminen. Haastavina asioina omahoitajuudessa koettiin muun muassa työtavan sisäistämiseen liittyvät asiat, kuten poisoppiminen vanhasta työtavasta ja asenteen muutos. Haasteelliseksi koettiin myös perheiden mahdollisten ongelmien kohtaaminen, perheiden tukeminen ja omien tunteiden hallinta. Työntekijöiden vaihtuvuus ja omahoitajien lomat koettiin suurena ongelmana. Sen sijaan palkitsevana omahoitajatyötavassa tutkimushenkilöt kokivat esimerkiksi läheisen suhteen lapsiin ja perheisiin, eroahdistuksen vähenemisen, luottamuksen syntymisen kaikkien osapuolten kesken, työnjaon selkeytymisen sekä rauhallisen ja kodinomaisen ilmapiirin. Asiasanat: Kasvatuskumppanuus, kiintymys, omahoitajuus, päiväkoti, varhaiskasvatus

SISÄLLYS 1. JOHDANTO... 1 2. TUTKIMUSTEHTÄVÄT... 3 3. AIKAISEMPIA KOKEMUKSIA OMAHOITAJUUDESTA... 4 4. LAPSI KEHITTYY VUOROVAIKUTUKSESSA... 7 4.1 TUNTEIDEN OPPIMINEN JA ILMAISU... 8 4.2 OMAHOITAJAN MERKITYS... 9 5. KIINTYMYSSUHDETEORIA OMAHOITAJUUDEN TAUSTALLA... 12 5.1 KIINTYMYSSUHTEEN KEHITTYMINEN 0 3-VUOTIAALLA LAPSELLA... 12 5.2 TOISSIJAINEN KIINTYMYSSUHDE... 15 6. PÄIVÄHOIDON ALOITUS JA EROAHDISTUS... 18 7. KASVATUSKUMPPANUUS... 22 8. PÄIVÄKODIN TYÖYHTEISÖ... 26 8.1 YHTEISÖLLISYYDEN RAKENTUMINEN... 26 8.2 TYÖYHTEISÖN TOIMINTATAPOJEN MUUTOSPROSESSI... 27 8.3 JOHTAJAN MERKITYS TYÖYHTEISÖSSÄ... 28 8.4 MONIAMMATILLINEN TIIMI MUODOSTUU ERILAISISTA PERSOONISTA... 29 9. TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN... 32 9.1 LAADULLINEN TUTKIMUS... 32 9.2 TEEMAHAASTATTELU AINEISTONKERUUMENETELMÄNÄ... 33 9.2.1 Tutkimushenkilöt... 34 9.2.2 Haastattelutilanteet... 36 9.3 SISÄLLÖNANALYYSI AINEISTON ANALYYSIMENETELMÄNÄ... 37 10. TUTKIMUSTULOKSET... 42 10.1 OMAHOITAJUUDEN TOTEUTUMINEN KÄYTÄNNÖSSÄ... 42 10.1.1 Päivähoidon aloitus... 42 10.1.2 Perushoitotilanteet omahoitajan vastuulla... 46 10.1.3 Lasten päivittäinen leikki ja muu toiminta... 48 10.2 TYÖNTEKIJÄN SUHDE OMAHOITOLAPSIIN SYVENEE OMAHOITAJUUDEN MYÖTÄ... 48 10.3 TYÖNTEKIJÄN SUHDE VANHEMPIIN LÄHENEE OMAHOITAJUUDEN MYÖTÄ... 51 10.4 TOIMIVA TYÖYHTEISÖ TUKEE OMAHOITAJUUTTA... 55 10.4.1 Omahoitajuuden muokkaantuminen... 55 10.4.2 Johtajan rooli omahoitajuuden onnistumisessa... 56 10.4.3 Tiimin merkitys omahoitajuuden onnistumisessa... 57 10.5 OMAHOITAJUUDEN HAASTEET... 61 10.5.1 Haasteena työntekijän kasvu omahoitajuuteen... 61 10.5.2 Omahoitajan ja lapsen väliseen suhteeseen liittyvät haasteet... 62 10.5.3 Omahoitajan ja perheen väliseen suhteeseen liittyvät haasteet... 63 10.5.4 Työyhteisöön liittyvät haasteet... 65 10.6 OMAHOITAJUUDEN PALKITSEVUUS... 68 10.6.1 Omahoitajuus helpottaa päiväkodin arkea... 68 10.6.2 Omahoitajan ja lapsen välinen kiintymys syvenee... 68 10.6.3 Yhteistyö paranee omahoitajuuden myötä... 70 10.6.4 Tiimi ja työyhteisö omahoitajuuden takana... 70

11. TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS... 74 12. POHDINTA... 77 LÄHTEET... 81 LIITTEET

1. JOHDANTO Kiinnostuksemme omahoitajuutta kohtaan heräsi suorittaessamme opintoihimme kuuluvia harjoitteluja päiväkodeissa, joissa toteutettiin omahoitajatyötapaa. Positiiviset käytännön kokemukset päiväkodeissa herättivät innostuksen tarkemmalle tutkimukselle. Ennen lopullista tutkimusaiheen valintaa olimme jo päättäneet, että teemme alle kolmevuotiaisiin lapsiin liittyvän pro gradu-tutkielman. Harjoitteluidemme innoittamina valitsimme siis pro gradun aiheeksi lastentarhanopettajien ja lastenhoitajien näkökulman omahoitajuuteen alle kolmevuotiaiden lasten päiväkotiryhmässä. Omahoitajatyötavalla pyritään luomaan luottamuksellinen ja jatkuva yhteys perheeseen ja samalla myös lapseen. Työtavassa keskeisiä tekijöitä ovat riittävän pitkä tutustumisaika päivähoidon aloitusvaiheessa, vanhempien roolin näkyväksi tekeminen ja lapsen kiintymyksen vahvistaminen omahoitajaan. (Hiitola-Moilanen, 2005, s. 20.) Omahoitajuuteen liittyviä tutkimuksia on viime vuosina ilmestynyt Suomessa muutamia. Omahoitajatyötapa ja sen eri sovellukset ovat leviämässä suomalaisiin päiväkoteihin kasvavassa määrin positiivisten kokemusten ja tutkimustulosten ansiosta. Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskukselle (Poske) tekemämme tiedustelun (helmikuu 2008) mukaan jo yksistään Oulun kaupungissa on ainakin kahdeksan päiväkotia, jotka toteuttavat omahoitajuutta. Viime vuosien aikana Oulun yliopiston lisäksi myös esimerkiksi Helsingin ja Tampereen yliopistoissa on tehty omahoitajuuteen liittyviä pro gradu-tutkielmia. Näyttää siltä, että omahoitajuus päiväkotien hoito- ja kasvatuskäytäntönä on yleistymässä. Valitsimme omahoitajuuden pro gradu-tutkimuksemme aiheeksi myös sen vuoksi, että se on erittäin ajankohtainen ja merkittävä työtapa varhaiskasvatuksen kehittämisessä. Omahoitajuus mahdollistaa päivähoidon kehittymisen laadukkaammaksi ja tekee päivähoidosta inhimillisemmän sekä lapselle, perheelle että työtekijälle. Tutkimuksessamme keskitymme omahoitajuuden toteutumiseen päiväkotien alle kolmevuotiaiden lasten ryhmissä. Tutkimme omahoitajuuden toteutumista käytännössä alle kolmevuotiaiden ryhmissä ja työntekijän suhdetta lapseen, vanhempiin sekä työyhteisöön. Tutkimuksen tavoitteena on myös selvittää, mitkä asiat alle kolmevuotiaiden ryhmän lastentarhanopettajat ja lastenhoitajat kokevat omahoitajuudessa haastavina ja palkitsevina.

2 Pitäydymme koko tutkimuksen ajan nimenomaan päiväkodin näkökulmassa, emmekä tarkastele muita päivähoidon muotoja, kuten perhepäivähoitoa. Tutkimuksemme teoreettinen viitekehys koostuu kuudesta pääluvusta. Ensiksi käsittelemme omahoitajuuden taustaa ja kerromme miten omahoitajatyötapa on levinnyt Suomeen. Tämän jälkeen käymme läpi yleisesti pienen lapsen kasvua ja kehitystä. Luvussa 5 keskitymme John Bowlbyn (1969) kiintymyssuhdeteoriaan, joka vaikuttaa omahoitajuuden taustalla. Kiintymyssuhdeteorian mukaan lapsuuden varhaiset ihmissuhteet luovat perustan tunteiden ja ajattelun kehittymiselle. Luvussa 6 käsittelemme lapsen päivähoidon aloitusta ja siihen olennaisesti liittyvää eroahdistusta. Käymme läpi myös, millainen vaikutus lapsen temperamentilla on päivähoidon aloitukseen. Seuraavan luvun muodostaa yhteistyömuotona käytettävä kasvatuskumppanuus, jossa kasvattajan ja vanhempien samanarvoiset mutta sisällöltään erilaiset tiedot lapsesta yhdistyvät lapsen hyvinvointia kannattelevalla tavalla. Teoriaosan viimeisessä luvussa esittelemme päiväkodin työyhteisöön liittyviä tekijöitä, jotka vaikuttavat päivähoidon laatuun. Tutkimuksemme on laadullinen tutkimus. Aineistonkeruumenetelmänä olemme käyttäneet teemahaastattelua. Tutkimukseen osallistui viisi lastentarhanopettajaa ja kolme lastenhoitajaa yhteensä neljästä oululaisesta päiväkodista, joissa toteutetaan omahoitajatyötapaa alle kolmevuotiaiden lasten ryhmässä. Aineiston analyysimenetelmänä olemme käyttäneet sisällönanalyysia. Luvussa 10 esittelemme tutkimuksemme keskeisimmät tulokset, jonka jälkeen pohdimme tutkimuksemme luotettavuuteen liittyviä tekijöitä.

3 2. TUTKIMUSTEHTÄVÄT Tutkimuksemme aiheena on lastentarhanopettajien ja lastenhoitajien näkökulma omahoitajuuteen alle kolmevuotiaiden lasten päiväkotiryhmässä. Tutkimuksessa pyrimme löytämään vastauksia kolmeen tutkimustehtävään. Tutkimme omahoitajuuden toteutumista käytännössä päiväkotien alle kolmevuotiaiden ryhmissä ja omahoitajamallin vaikutusta työntekijän lapsisuhteeseen, yhteistyöhön vanhempien ja työyhteisön kanssa. Kolmantena tutkimustehtävänä on selvittää, miten alle kolmevuotiaiden lasten päiväkotiryhmän lastentarhanopettajat ja lastenhoitajat kokevat omahoitajatyötavan. Tutkimustehtävät tarkentuvat alla oleviin kysymyksiin. 1. Miten omahoitajuus toteutuu käytännössä? 2. Miten omahoitajatyötapa vaikuttaa lastentarhanopettajien ja lastenhoitajien suhteeseen lapseen, vanhempiin sekä työyhteisöön? 3. Mitkä asiat lastentarhanopettajat ja lastenhoitajat kokevat omahoitajuudessa haastavina ja palkitsevina? Vastaamme näihin tutkimuskysymyksiin luvussa 10, jossa käsittelemme haastatteluaineistosta tulkitsemiamme tutkimustuloksia. Luvuissa 3 8 esiteltävä tutkimuksen teoreettinen viitekehys tukee edellä mainittuja tutkimustehtäviä.

4 3. AIKAISEMPIA KOKEMUKSIA OMAHOITAJUUDESTA Vuonna 1940 englantilainen lapsipsykoanalyytikko Anni Katan perusti Hanna Perkins - nimisen lastentarhan Clevelandiin, Ohion osavaltioon, Yhdysvaltoihin. Tavoitteena oli tukea ja tutkia 3 5-vuotiaiden, emotionaalisista vaikeuksista kärsivien lasten kehitystä. Omahoitajamallia ovat toteuttaneet Clevelandissa myös Erna ja Robert Furman, jotka pitivät siellä terapeuttista lastentarhaa. Furmanit vierailivat usein Suomessa ja saivat osakseen ihailua ja kannatusta omahoitajatyöskentelylle. (Lund, 2003, s. 240 241; Sinkkonen, 2003, s. 215.) Päivähoidossa omahoitajamallia on toteutettu myös Englannissa. Goldschmied ja Jackson (1994) käyttävät teoksessaan käsitettä avainhenkilö (key person), joka on myöhemmin suomennettu omahoitajaksi. Perusajatuksena omahoitajamallissa on huomion kiinnittäminen pienten lasten emotionaalisiin tarpeisiin. Tavallisessa päivähoidossa lasta hoitaa päivän aikana useampi aikuinen, jolloin lapsen on vaikeampi saada läheinen kontakti tiettyyn hoitajaan tai varmistaa aikuisen jakamaton huomio. Omahoitajamallilla pyritään pois tällaisesta levottomasta käytännöstä ja lapsen ja aikuisen välinen läheinen vuorovaikutussuhde halutaan turvata. (Goldschmied & Jackson, 1994, s. 35 36.) Jokaisella omahoitajalla on 3 4 nimettyä omahoitolasta pienten ryhmässä. Omahoitaja omahoitolapsineen muodostaa yhdessä pienryhmän, joita alle kolmevuotiaiden ryhmässä on yleensä kolme. Pienryhmät takaavat lapsille rauhan leikkiä ja toimia, koska tällöin kaikki lapset eivät ole samassa tilassa yhtä aikaa. Läheisen vuorovaikutuksen syntyminen omahoitajan ja lapsen välille on omahoitajamallissa erityisen tärkeää. Näin yhdestä aikuisesta tulee lapselle merkityksellinen ja aikuisen on helpompi vastata omahoitolapsensa tarpeisiin. Kaikki lapset ovat silti kaikkien ryhmän aikuisten vastuulla, omahoitajasta vain muodostuu lapselle ryhmän tärkein aikuinen. Omahoitajuutta voidaan perustella vanhemmille sillä, että se tarjoaa lapselle turvallisen aikuisen, johon hän voi luottaa. (Goldschmied & Jackson, 1994, s. 36 40.) Goldschmiedin ja Jacksonin (1994) mukaan kokemukset omahoitajuudesta ovat olleet erittäin positiivisia. Henkilökunta on kokenut työnsä mielekkäämmäksi ja alkanut ymmärtää omahoitolapsiaan paremmin. Lapset ovat kokeneet olonsa turvallisemmaksi, kun

5 heillä on oma aikuinen ryhmässä. Myös vanhemmat ovat olleet tyytyväisiä, ja keskustelu omahoitajan ja vanhempien välillä on kehittynyt avoimemmaksi. (Goldschmied & Jackson, 1994, s. 49 50.) Suomessa omahoitajakäytäntöä on soveltanut päivähoitoon ensimmäisenä Tarja Lund 1990-luvun puolessa välissä eräässä espoolaisessa päiväkodissa. Omahoitajakäytännön myötä saavutettiin positiivisia muutoksia lasten hyvinvoinnissa, vanhempien tyytyväisyydessä ja työntekijöiden motivaatiossa. Sittemmin käytäntö on laajentunut myös muihin päiväkoteihin. (Tuliharju, 2004, s. 9, 19.) Espoon esimerkkipäiväkodissa lapsen päivähoidon aloitus noudattaa jokaisen lapsen kohdalla seuraavaa käytäntöä. Kun päiväkotiin tulee tieto uuden lapsen tulosta, tiimi valitsee tulokkaalle omahoitajan. Hoitaja ottaa yhteyttä lapsen vanhempiin ja sopii yhteisen tapaamisen hyvissä ajoin ennen päivähoidon aloitusta. Vanhempia kehotetaan varaamaan ensi tapaamiseen noin tunti. Tällöin lapsi ei ole vielä mukana, jotta aikuisilla olisi mahdollisuus tutustua ja pohtia rauhassa päivähoidon aloittamista. On erittäin tärkeää, että tähän keskusteluun osallistuu lapsen ensisijainen hoitaja, joka on yleensä äiti. Keskustelussa vanhemmille annetaan tilaisuus kertoa ajatuksistaan ja odotuksistaan päivähoidon suhteen sekä ilmaistaan vanhempien tärkeys päivähoidon aloitusvaiheessa. Tämän jälkeen seuraa tutustumisjakso, johon aikaa on varattava 1 2 viikkoa. Tällä jaksolla lapsi tutustuu päiväkodin arkeen turvallisesti oman vanhempansa kanssa ja samalla lapsen vanhemmalla on mahdollisuus jakaa tietoa lapsesta omahoitajalle. Tällöin omahoitaja oppii tuntemaan lapsen ja tiedostaa vanhempien toiveet kasvatuksen suhteen, mikä luo perustan hyvälle kiintymyssuhteelle. (Lund, 2003, s. 245 247.) Vuosina 2001 2003 lastenpsykiatrian erikoislääkäri Anna Tuliharju johti omahoitajakäytäntöön perustuvaa Auta lasta kasvamaan -kehittämishanketta Kuopiossa. Auta lasta kasvamaan -hankkeen tavoitteena oli pyrkimys turvata lapsen terve kehitys ja ehkäistä psyykkisten häiriöiden, epäsosiaalisuuden sekä oppimis- ja kehittymisvaikeuksien syntymistä. Lähtöajatuksena oli, että lapsi tarvitsee riittävän pysyvän kiintymyssuhteen terveen psyykkisen kehityksensä onnistumiseksi. (Tuliharju, 2004, s. 9, 19.) Tuliharjun (2004) Auta lasta kasvamaan -hankkeesta poiki vuosina 2002 2003 Helsingissä toteutettu Kengu-Ru-projekti. Projektista vastasi Helsingin yliopiston psykologian laitos

6 jonka johtajana toimi tällöin Liisa Keltikangas-Järvinen. Koeryhminä toimi kuusi helsinkiläistä päiväkotia, joissa muutettiin hoivakäytäntöjä ja siten parannettiin hoitajan ja lapsen vuorovaikutusta ja lapsen kiintymyssuhdetta hoitajaan. Tarkoitus oli vähentää lapsen päivähoidossa kokemaa stressiä ja edesauttaa lapsen myöhempää persoonallisuuden kehitystä. Kengu-Ru-projektin aikana todettiin, että hoitajan ja lapsen vuorovaikutus lisääntyi syksystä kevääseen kokeiluun osallistuneissa päiväkodeissa. Kontrollipäiväkodeissa, joissa noudatettiin tavallisia päiväkodin rutiineja, vuorovaikutus laski. Yli 70 prosenttia lapsista oli solminut kiintymyssuhteen omahoitajaansa jouluun mennessä eli kiintymyssuhde kehittyi huomattavasti nopeammin kuin päiväkodeissa yleensä. Turvallisesti hoitajaansa kiintyneet lapset käyttäytyivät hoitajaansa kohtaan negatiivisesti vähemmän kuin muut. He leikkivät hoidossa enemmän ja selvisivät eri tilanteista muita paremmin myös yksin. (Laitinen, 2004a, s.16 18.) Omahoitajatyötapa on yleistynyt viime vuosien aikana myös Oulun seudulla. Oulun kaupungissa on Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskukselle helmikuussa 2008 tekemämme tiedustelun mukaan ainakin kahdeksan päiväkotia, jotka toteuttavat omahoitajuutta. Seuraavissa luvuissa siirrymme kuvaamaan tarkemmin omahoitajuuden taustalla vaikuttavia teorioita. Luvussa 4 kerromme pienen lapsen kasvusta ja kehityksestä, johon olennaisena osana liittyy tunnevuorovaikutus ja sen kehittyminen. Omahoitajuuden avulla voidaan vastata paremmin pienen lapsen tunteisiin kuin perinteisessä päiväkotikasvatuksessa.

7 4. LAPSI KEHITTYY VUOROVAIKUTUKSESSA Lapsen ensimmäisenä ikävuotena kehitystä hallitsee tunnevuorovaikutus vanhempien ja hoivaavien aikuisten kanssa. Tällöin lapselle syntyy perusluottamus ja kiintymys läheisiin ihmisiin. Esinehavainnot ja liikkeet kehittyvät tässä vaiheessa voimakkaasti. Myös puheen kehittymisen valmistavat vaiheet osuvat samaan ajankohtaan. Lapsen kehitys ja kasvu on ensimmäisenä ikävuotena varsin monitahoista, ja kaiken psyykkisen kehityksen perusedellytyksenä on kanssakäyminen aikuisten kanssa. Lapsi omaksuu toimintamalleja aikuiselta varsin herkästi. Toisen ikävuoden aikana lapset oppivat ymmärtämään ja käyttämään puhetta niin, että se muodostuu tärkeimmäksi tekijäksi heidän vuorovaikutuksessaan ympäristön kanssa. Lapsen suhde ympäristöön muuttuu edelleen merkittävästi kolmannen ikävuoden aikana, jolloin lapset alkavat ymmärtää oman minänsä itsenäiseksi olennoksi. He huomaavat, että omat toiveet ja odotukset voivat aika ajoin olla ristiriidassa aikuisten mielipiteiden kanssa. Tämä kehityksellinen käänne ilmenee itsenäistymispyrkimyksinä, mutta samalla myös haluna olla aikuisten kaltainen. Uhmaiän ensimmäiset merkit näkyvät yleensä noin kahden ja puolen vuoden iässä. (Siren-Tiusanen, 2001, s. 16.) Lapsen luottamus itseensä ja muihin ihmisiin alkaa rakentua ensimmäisinä ikävuosina. Luottamuksen oppiminen on mahdollista myöhemmässäkin elämänvaiheessa, mutta iän myötä oppiminen vaikeutuu. Luottamus kehittyy tavallisissa arkisissa ja toistuvissa tapahtumissa, joissa lapsi kokee olevansa tärkeä ja hänen tarpeisiinsa vastataan. Tarpeisiin vastaaminen vahvistaa pienen lapsen sisäistä luottamuksen tunnetta ja antaa pohjan uteliaisuudelle ympäristöä kohtaan. Lapsi ottaa innolla vastaan uudet haasteet, ja hänelle muodostuu hyvä motivaatio uuden oppimiselle. Alle kolmevuotias lapsi on hyvin emotionaalinen ja hänen kokemansa tunteet ovat voimakkaita ja viriävät helposti. Tämän vuoksi varhaislapsuuden tunteilla on tärkeä merkitys esimerkiksi lapsen itsetunnon rakentumisen kannalta. Ominaista on myös lapsen olemuksen välittömyys ja pyrkimysten toteuttaminen koko keholla. Tästä johtuen esimerkiksi pitkään paikallaan olo rasittaa lasta. Lapsi on yhteydessä ympäristöönsä kehonsa, mielensä ja tunteidensa kautta. (Siren- Tiusanen, 2001, s. 17 19.)

8 Jokainen lapsi kasvaa ja kehittyy yksilöllisesti omaa tahtiaan. Lapsen kehityksen yksilöllinen huomioiminen onkin erittäin tärkeää varhaiskasvatuksessa. Lasten tulisi saada hyväksyntää ja arvostusta omalle persoonallisuudelleen, ja hänen tulisi myös saada apua elämässä selviytymisen keinojen löytämiseen oman temperamenttinsa pohjalta. Hyvä vuorovaikutus ja lapsen yksilöllisyyden ymmärtäminen edistävät hyvän itsetunnon kehittymistä. (Siren-Tiusanen, 2001, s. 19 21.) 4.1 Tunteiden oppiminen ja ilmaisu Lapsilla on tunnistettu useita synnynnäisiä perustunteita. Niitä ovat esimerkiksi ilo, innostus, pelko, kiukku ja vastenmielisyys. (Thompson & Lagattuta, 2006, s. 318.) Lapsen kehittyessä perustunteet saavat vivahteita ja uusia muotoja. Esimerkiksi innostuksen tunteesta kertoo lapsen hämmästely, kiinnostuminen, uteliaisuus ja ihailu. Vauvan kokema paha mieli voi näyttäytyä tyytymättömyytenä, inhona, kyllästymisenä tai kammona. Kasvun ja kehityksen myötä perustunteista kehittyy tunteiden koko laaja kirjo. Onnellisen lapsen tunnevalikoimassa esiintyy useita ilon ilmenemismuotoja. (Laes, 2005, s. 34.) Ihmisen perusvalmius kokea erilaisia tunteita vahvistuu jo lapsena, kun lapsi saa kokea tunteet yhdessä toisen kanssa. Tällöin tunne tulee hänelle tutuksi ja jäsentyy suhteeseen toisten tunteiden kanssa. Kehityksessään lapsi kykenee kokemaan kaikkia tunteita, joita häntä hoivaava aikuinen kokee hänen kanssaan yhteisessä, jaetussa tunneilmapiirissä. Tämä kahden ihmisen yhteys antaa lapselle mahdollisuuden valtavaan kasvuun ja kypsymiseen. Hyvin toimivassa tunnevuorovaikutuksessa kumpikin osapuoli tarkkailee toista ja vahvistaa toisen viestejä. (Mäkelä, 2003, s. 26 28.) Tamminen (2005, s. 87 88) jaottelee yhdeksi lapsen kasvun perusedellytykseksi tunteiden jakamisen tarpeen. Lapsi tarvitsee aikuista, joka jakaa kaikenlaisia tunteita hänen kanssaan ja omilla tunteillaan ohjaa ja säätelee lasta sekä sitä, mitä lapsi kokee. Aikuisen tehtävänä on auttaa lasta tunteiden ymmärtämisessä, säätelyssä ja hallinnassa niin kokemuksen kuin käyttäytymisenkin osalta. Lapselle tunteiden jakaminen tuottaa syvää tyydytystä. Jaettu ilo on lapselle todellakin kaksinkertainen ja jaettu suru vain puolikas. Aluksi lapsi oppii tunnistamaan ja ymmärtämään tunteitaan vain sitä kautta, että aikuinen samaistuu lapsen tunnetilaan ja jakaa siten tunteen lapsen kanssa. Tällöin aikuinen sekä

9 nimeää tunteen että antaa tunteelle merkityksiä. (Thompson & Lagattuta, 2006, s. 317.) Tunteiden jakaminen edellyttää yhteistä aikaa. Yleensä tunteet kuuluvat ennen kaikkea perheen sisäisiin ihmissuhteisiin, mutta lapset tarvitsevat myös muita aikuisia tunteiden jakamiseen. Lapsella tulisi olla mahdollisuus jakaa tunteita erilaisten ja eri rooleissa olevien aikuisten kanssa, jotta hän oppii hallitsemaan itseään ja tunteitaan erilaisissa tilanteissa. (Tamminen, 2005, s. 88 90.) Tunneilmaisu liittyy olennaisesti myös lapsen kielelliseen kehitykseen. Tästä johtuen vuorovaikutukselle tulisi antaa riittävästi tilaa. Tunneilmaisu ja tunneäly kehittyvät kommunikaation kautta. Aikuisen tulee viestittää lapselle, että tämä voi luottaa hänen tukeensa erilaisten tunteiden selvittämisessä. On tärkeää, että lapsi saa keskustelun avulla tukea aikuiselta ahdistavien ja sekavien tunteiden käsittelyyn. Mitä enemmän aikuinen antaa aikaa tunnevuorovaikutukselle, sitä turvallisemmaksi lapsi kokee suhteensa kyseiseen aikuiseen. Näin lapsi oppii vuorovaikutuskokemusten kautta ymmärtämään, että hänellä on sisäinen tunnemaailma, joka on erilainen kuin muilla. (Pärkö, 2004, s. 219.) Leikki-iässä lapsen sosiaaliset suhteet laajenevat kodin ulkopuolelle. Lapsi tutustuu päiväkodin aikuisiin, ystävystyy muiden lasten kanssa ja tulee ryhmän jäseneksi. Lapsen on opittava tunnistamaan omia ja toisten tunteita sekä jakamaan ja säätelemään omia tunteitaan. Turvallisesti kiintyneet lapset ovat avoimia uusille kokemuksille ja heidän mielensisäiset mallinsa ovat joustavia. Tämä mahdollistaa asianmukaisten merkitysten antamisen uusille kokemuksille. (Punamäki, 2003, s. 182.) Sosiaalisten taitojen ja tunneälyn harjoitteleminen kannustavassa ja myönteisessä ympäristössä auttaa lasta saamaan tarvittavaa itseluottamusta. Tunnetaitojen opettaminen sekä sosiaalisten kykyjen oppiminen auttavat ujoa ja arkaa lasta toimimaan yhdessä muiden lasten kanssa. Kun yhteistyökyky ja empaattisuus lisääntyvät, on ihmissuhteiden solmiminen entistä helpompaa. Näin lapsi oppii rohkeutta ja taitoja suoriutuakseen oman temperamenttinsa puitteissa erilaisista sosiaalisista tilanteista. (Jalovaara, 2006, s. 78 79.) 4.2 Omahoitajan merkitys On luonnollista, että lapset kokevat stressiä ja jo vauvat voivat tuntea sitä. Muutokset lapsen elämässä ja tilanteet, joissa lapsi kokee olonsa uhatuksi ja turvattomaksi, aiheuttavat

10 hänelle stressiä. (Keltikangas-Järvinen, 2004, s. 207 208; Gunnar, 2006, s.106.) Pienen lapsen tärkein selviytymiskeino on toinen ihminen. Toisen ihmisen antama hoiva tai usein vain pelkkä läsnäolo lieventää lapsen stressireaktiota muutostilanteessa. (Keltikangas- Järvinen, 2004, s. 221.) Varhaiset kokemukset lapsuudessa muovaavat olennaisesti luonteenomaisia tapoja suhtautua toisiin ihmisiin ja tulla toimeen vaihtelevien tunteiden kanssa. Nämä toimintatavat eivät ole ainoastaan psykologisia mieltymyksiä vaan myös elimistön toimintamalleja. Sosiaalinen vuorovaikutus muovaa monia ruumiintoimintoja ja tunnekäyttäytymistä. Esimerkiksi vauva, jonka hoitoa on laiminlyöty, stressaantuu herkemmin kuin hyvin hoidettu vauva. Lapsen mieli kehittyy ja hänen tunteensa järjestyvät hänen ollessa vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Varhaisella vuorovaikutuksella on suuri merkitys lapsen aivojen kehittymiselle. (Gerhardt, 2007, s. 26 28.) Kaikkein stressaavin kokemus pienelle lapselle on todennäköisesti ero äidistä tai hoitajasta, siitä henkilöstä, joka pitää lapsen hengissä. Amerikkalainen tutkija Dettling (1999) on tutkinut päiväkoti-ikäisten lasten stressireaktioita ja heidän aivojen kortisolitason muutosta. (Gerhardt, 2007, s. 89.) Kortisoli on lisämunuaisen kuorikerroksen hormoni, joka säätelee kehon stressireaktioita. Kortisolitaso on korkeimmillaan sellaisissa tilanteissa, joissa lapsi kokee hallitsemattomuuden tunteita. (Martin & Fox, 2006, 134.) Tutkimukset osoittivat, että koko päivän kestävä ero ensisijaisesta kiintymyskohteesta aiheutti lapsille suurta stressiä. Lapset eivät välttämättä näyttäneet stressaantuneilta tai käyttäytyneet stressaantuneesti, mutta heidän stressireaktionsa aktivoituivat ja kortisolitasonsa nousivat hoitopäivän aikana. Dettlingin (2000) mukaan stressireaktioiden voimistumiseen vaikuttivat lapsen saaman hoidon laatu sekä se, kiinnittikö läsnä oleva aikuinen todella huomionsa lapseen. Lasta huomioivan hoitajan seurassa lapsilla oli normaali kortisolitaso. Nämä tulokset tukevat vahvasti ajatusta tunneperäisen säätelyn tärkeydestä. Ne osoittavat, että pienillä lapsilla tulisi olla jatkuvasti saatavilla joku, joka huomaa heidän tunteensa ja voi auttaa heitä säätelemään niitä. Henkilön ei tarvitse välttämättä olla äiti tai isä, kunhan hän huomioi lapsen herkästi ja on tunneperäisesti lapsen saatavilla. (Gerhardt, 2007, s. 89 90.) Omahoitajuus antaa mahdollisuuden lapsen yksilölliselle huomioimiselle, jolloin lapsi kokee, että hoitaja on saatavilla ja lapsen tunteisiin vastataan. Voidaan siis ajatella, että, omahoitajuus lieventää lapsen stressireaktioita, koska omahoitajalla on mahdollisuus

11 keskittyä omahoitolapsiinsa syvällisemmin. Myös pitkän tutustumisjakson avulla helpotetaan lapsen elämässä tapahtuvaa muutosta ja siitä aiheutuvaa stressiä.

12 5. KIINTYMYSSUHDETEORIA OMAHOITAJUUDEN TAUSTALLA Omahoitajuuden taustalla vaikuttaa englantilaisen psykoanalyytikko John Bowlbyn (1907 1990) kiintymyssuhdeteoria. Tässä luvussa esittelemme pienen lapsen ensisijaisen kiintymyssuhteen kehittymistä. Käsittelemme myös omahoitajan merkitystä lapsen toissijaisena kiintymyksen kohteena. Omahoitajatyötapa mahdollistaa turvallisen ja luottavaisen kiintymyssuhteen muodostumisen lapsen ja omahoitajan välillä. Kiintymyssuhdeteorian keskiössä on erityisesti lasten, mutta myös aikuisten, kiintymyskäyttäytyminen, joka kohdistuu tiettyihin valikoituihin henkilöihin eli kiintymyskohteisiin. Teoria pyrkii selittämään, miksi ihmiset muodostavat vahvoja, pysyviä ja valikoivia kiintymyssuhteita toisiinsa. Lisäksi teoria pyrkii selittämään miksi tärkeiden ihmissuhteiden katkeaminen tai jo pelkkä uhka niiden katkeamisesta aiheuttaa ahdistusta. Teoria auttaa ymmärtämään, missä tilanteissa ja millä tavoin ihmiset hakevat toisiltaan läheisyyttä tai turvaa ja kuinka he reagoivat vaaratilanteisiin. Teoria antaa myös mahdollisuuden tutkia varhaisten ihmissuhteiden merkitystä yksilön myöhemmälle kehitykselle. (Bowlby, 1969, s. 246 250; Sinkkonen & Kalland, 2003, s. 7 9.) Tamminen (2005, s. 76) painottaa kiintymyssuhteen merkitystä. Lapsi tarvitsee aikuisen kiintymystä ja mahdollisuutta kiintyä itse aikuiseen koko kasvunsa ajan. Mahdollisuus kiintymykseen onkin pysyvä inhimillinen perustarve, joka on pienelle lapselle jopa hengissä säilymisen edellytys. Myös Punamäen (2003, s. 174) mukaan varhaiset ihmissuhteet palvelevat henkiinjäämistä, sillä vuorovaikutuksessa lapsi oppii, miten voi herättää vanhempien huomion ja saada lohtua ja turvaa. Samalla lapsi oppii, voiko hän luottaa ihmisiin, onko hän hoivan arvoinen ja onko ihmisten käyttäytyminen ennakoitavissa. Kiintymyssuhdeteorian mukaan lapsuuden varhaiset ihmissuhteet luovat perustan tunteiden ja ajattelun kehittymiselle. Lapsi oppii muovaamaan tunneilmaisujaan siten, että ne herättävät hyväksyntää ja vastakaikua. 5.1 Kiintymyssuhteen kehittyminen 0 3-vuotiaalla lapsella Kiintymyssuhteen ominaisuuksilla on useita kauaskantoisia merkityksiä lapsen tulevassa kehityksessä. Tärkein kiintymyssuhteen tavoite on tuottaa lapselle tunne

13 perusturvallisuudesta, joka syntyy arkisissa hoivatilanteissa. Kiintymyssuhteen toinen varhainen tehtävä liittyy vauvan vireystilan ja tunnetilojen säätelyyn. Vireystilat säätelevät nukkumista sekä ympäristön seuraamista. Näiden tilojen säätely ei ole tahdonalaista vaan vauva tarvitsee hoitajan, joka auttaa rytmittämään unen ja hereillä olon vuorottelua ja säätelemään hänen tunnetilojaan. Kolmas kiintymyssuhteen merkitys näkyy ensimmäisen vuoden loppuun mennessä vauvan kyvyssä ilmaista tahdonalaisesti tunteitaan ja välittää niitä ympäristölle. Vauvan saadessa kokemuksia kommunikaationsa vaikutuksista ympäristöön hänen perustunteensa omasta aktiivisesta minästä kehittyy. Neljänneksi kehitystehtäväksi lasketaan vauvan kehityksen perusedellytys eli tarve oppia ja tutkia ympäristöä. Tämä mahdollistuu vanhempien tarjoaman turvan avulla. Uuden oppiminen on mahdollista vain, jos kiintymystarve on tyydytetty ja vauva kokee olonsa turvalliseksi. Kaikki nämä kiintymyssuhteen ulottuvuudet syntyvät vaiheittain ensimmäisen ikävuoden aikana. (Salo, 2003, s. 52 54.) Ainsworth tutkijaryhmineen (1978) jakaa lasten kiintymyssuhteet kolmeen luokkaan: turvallisen kiintymyssuhteen omaavat lapset, turvattomasti kiintyneet välttelevät lapset sekä turvattomasti kiintyneet ristiriitaiset ja vastahankaiset lapset. Näistä turvallisen kiintymyssuhteen omaavat lapset luottavat äitiinsä. Ensimmäisenä ikävuotena he ovat oppineet käyttämään äitiä turvanaan tutustuessaan maailmaan ja tekevät niin myös vierastilanteissa, jolloin äiti ei ole läsnä. He viestivät tunnetiloistaan selvästi ja olettavat, että äiti reagoi asianmukaisesti hoivan tarpeeseen. Turvallisesti kiintyneiden lasten äidit reagoivat sensitiivisesti eli nopeasti, johdonmukaisesti ja asianmukaisesti vauvan viesteihin. Äidin sensitiivinen reagointi vauvan hoivan tarpeeseen on ensisijaisen tärkeää turvallisen kiintymyssuhteen saavuttamiseksi. (Hautamäki, 2003, s. 36 38.) Turvattomasti kiintyneet lapset Ainsworth (1978) jakaa kahteen luokkaan: vältteleviin lapsiin ja toisaalta ristiriitaisiin ja vastahankaisiin lapsiin. Välttelevän kiintymyssuhteen omaavat lapset ovat oppineet olemaan käyttämättä äitiä turvanaan. He eivät näytä todellisia tunteitaan, koska he ovat tottuneet siihen, että äiti ei reagoi heidän hoivan tarpeisiinsa. Välttelevän kiintymyssuhteen omaavat lapset vääristelevät tunneilmaisujaan eli osoittavat tunteitaan tavalla, joka ei vastaa heidän todellista tunnetilaansa, mutta joka voi hetken pitää yllä äidin huomiota. Välttelevästi kiintyneet lapset voivat muuntaa omaa käyttäytymistään joko kiintymyssuhdejärjestelmää vaimentamalla tai tehostamalla. Ristiriitaisen tai vastahankaisen kiintymyssuhteen omaavien lasten äidit toimivat

14 epäjohdonmukaisesti. Tästä johtuen nämä lapset eivät vielä vuoden iässä ole kyenneet organisoimaan strategiaa hallitakseen äitinsä monimutkaisia ja vaikeasti ennakoitavia vuorovaikutustapoja. (Hautamäki, 2003, s. 36 37.) Ensimmäisen ikävuoden aikana lapsi voi kiintyä myös elottomaan kohteeseen, esimerkiksi leluun. Yleensä esine, johon lapsi kiintyy, on jokin pehmeä objekti, esimerkiksi unilelu. Lelu ja etenkin sen tuoksu auttaa lasta muistamaan hänelle tärkeät ihmiset, jolloin lapsi tuntee olonsa turvalliseksi. (Bowlby, 1969, s. 369 373.) Nämä lelut toimivat ikään kuin selviytymiskeinona lapsen joutuessa mielestään pelottavaan tai uhkaavaan tilanteeseen. Tutut pehmolelut lohduttavat vieraassa paikassa ja mitä vieraamman hoitajan valvonnassa lapsi esimerkiksi menee nukkumaan, sitä tärkeämmäksi hän kokee ne. (Keltikangas- Järvinen, 2004, s. 210.) Toisen ikävuoden aikana kielen ja muiden tietotaidollisten valmiuksien kehittyessä lapsen itsenäisyys lisääntyy ja riippuvuus vanhemmasta vähenee. Tässä vaiheessa vanhempien tulee luoda perusta lapsen turvallisille rajoille, koska lapsi voi itsenäistyessään joutua vaaratilanteisiin. Vanhemman kontrolli koskee pääasiassa kahta käyttäytymisen osaaluetta: kun lapsi tekee jotain vaarallista tai kun hän on tottelematon. Kontrollin lisäksi vanhemmuuden tehtävät muuttuvat myös kasvatuksellisiksi eli vanhemman on opetettava lapselle uusia tietoja ja taitoja. Vanhemmat myös sosiaalistavat lapsensa yhteisön jäseneksi opettamalla, millainen käytös lapsen ympäristössä on sallittua ja millainen ei. (Salo, 2003, s. 64 65.) Toisen ja kolmannen ikävuoden aikana kielestä tulee tärkein kommunikoinnin väline ja lapsi omaksuu uusia kommunikaatiotaitoja, jotka auttavat saavuttamaan aikaisempaa tarkemmin määriteltyjä sosiaalisia päämääriä. Vuorovaikutuksessa lapsi oppii kontekstuaalisia sääntöjä siitä, miten käyttää kieltä sekä milloin kuuluu sanoa mitäkin ja kenelle. Näin lapsi voi osallistua paremmin keskusteluun ja ylläpitää sitä. Lapsen kyky kielen kommunikatiiviseen, sosiaalisesti merkitykselliseen käyttöön on riippuvainen vanhemman viestinnästä. Kiintymyssuhteen kannalta merkityksellistä on se, että kieltä käytetään uudella tavalla turvan tunteen tuottamiseen. (Salo, 2003, s. 68 69.) Hyvä varhainen kiintymyssuhde auttaa lasta säilyttämään kyvyn läheiseen inhimilliseen vuorovaikutukseen sekä riittävään itsenäisyyteen. Lapsuusiän vuorovaikutuskokemukset,

15 joiden pohjalta kiintymyssuhde on syntynyt, vaikuttavat myöhempiinkin ihmissuhteisiin. Oleellista niin pienelle lapselle kuin aikuisellekin on mahdollisuus luoda elämän varrella useampi kuin yksi kiintymyssuhde. Niistä jokainen voi toimia sekä menneisyyden ihmissuhteita jäsentävänä ja korjaavana voimana että tulevaisuuden uusien läheisten ihmissuhteiden rakentamisen välineenä. (Salo, 2003, s. 72, 76.) 5.2 Toissijainen kiintymyssuhde Korvaavan eli toissijaisen kiintymyssuhteen muodostuminen edellyttää, että lapsella on vahva ja läheinen kiintymyssuhde ensisijaiseen kiintymyskohteeseen eli yleensä äitiin. Lapsi valitsee kiintymyksen kohteekseen ihmisen, jolta hän saa hoivaa ja joka kykenee vastaamaan hänen tarpeisiinsa riittävän hyvin ja viettää aikaa hänen kanssaan. Toissijaiset kiintymyssuhteet eivät kuitenkaan ole samanarvoisia kuin ensisijainen kiintymyssuhde. Lapsi myös kohtelee valitsemiaan kiintymyksen kohteita eri tavoin, mikä näkyy kiintymyskäyttäytymistä aktivoivissa tilanteissa. Esimerkiksi erotilanteissa lapsi protestoi ainoastaan ensisijaiselle kiintymyksen kohteelle. Korvaavat kiintymyssuhteet eivät kuitenkaan muuta lapsen ja vanhemman välistä kiintymystä. (Bowlby, 1969, s. 363 368.) Hoitajan herkkyydellä vastata lapsen tarpeisiin on suuri merkitys turvallisen toissijaisen kiintymyssuhteen muodostumiseen. Tämän on todettu olevan merkittävämpi kuin muut hoidon laatuun vaikuttavat tekijät, kuten fyysinen ympäristö, ryhmäkoko ja henkilökunnan koulutustaso. Lapsi, joka odottaa hoitajan olevan emotionaalisesti saatavilla, lähestyy hoitajaa oma-aloitteisesti ja uskaltaa hakea hoitajalta tarvittaessa lohdutusta. Sen sijaan lapsi, joka ei oleta hoitajan olevan saatavilla tai vastaavan hänen tarpeisiinsa, ei ole yhtä halukas osoittamaan positiivista kiinnostusta hoitajaan. Näin ollen odotuksilla ja niistä johtuvalla käyttäytymisellä on suuri merkitys lapsen ja hoitajan välisen kiintymyssuhteen muodostumiselle. (Booth, Kelly, Spieker, & Zuckerman, 2003, s. 93 95.) Jos lapsiryhmät ovat pieniä ja ryhmillä on selkeät rajat, kiintymys lasten ja hoitajien välillä muodostuu helpommin. Hoitajien on täysin mahdollista kiintyä lapsiin, vaikka he eivät olekaan omia lapsia. Kiintymys on luonnollisesti erilainen kuin oman äidin kiintymys, mutta toissijainen kiintymyssuhdekin voi muodostua todella vahvaksi molemmin puolin. (Schulman, 2001, s. 181.)

16 Myös Tamminen (2005, s. 76 77) korostaa päivähoidon henkilöstön merkitystä lapsen toissijaisena kiintymyksen kohteena. Vaikka kiintymys liittyy lapsen lähimpiin ihmissuhteisiin, se asettaa myös yhteisöllisiä ja jopa yhteiskunnallisia velvoitteita. Nykyään useat lapset viettävät jo varhain niin paljon aikaa kodin ulkopuolella, että lapsen kaikkien perustarpeiden jokapäiväinen kohtaaminen on välttämätöntä muuallakin. Kaikkien lasten kanssa työskentelevien aikuisten tulisi antaa mahdollisuuksia luonnollisten, aikaa ja jatkuvuutta edellyttävien ihmissuhteiden rakentumiselle sekä välittämiselle. Tämän vuoksi olisi erittäin tärkeää, että päivähoidon henkilöstö olisi mahdollisimman pysyvää. Alle kolmevuotiaiden lasten elämässä ympäristön tapahtumien säännönmukaisuus ja toistuvuus on tärkeää, jotta he saavat elämäänsä hallinnan ja turvallisuuden tunnetta. Pienellä lapsella ei ole vielä riittävästi kykyjä ennakoida tulevaa, jolloin päivärytmin tulisi rakentua selkeästi. Pysyvät ihmissuhteet luovat perustan lapsen luottamukselle ja kiintymyssuhteelle. Tämän vuoksi työntekijöiden vaihtuvuus alle kolmevuotiaiden ryhmässä tulisi minimoida. Tämä on suuri haaste päiväkodin toiminnalle. (Siren-Tiusanen, 2001, s. 22.) Goldschmiedin ja Jacksonin (1994, s. 39) mukaan omahoitajuudessa korostuu lapsen hoidon rinnalla lapsen ja vanhemman suhteen tukeminen. Ne vanhemmat, joilla on puutteita kiintymyssuhteessa lapseensa, voivat kokea liian läheisen toissijaisen kiintymyksen kohteen epämiellyttävänä. Vaikka toissijainen kiintymyssuhde voi osittain täydentää lapsen vanhempisuhteen puutteita, päivähoidon työntekijän tulisi aina muistaa, että hänen tehtävänsä on kannatella lapsen ja vanhemman suhdetta ja tukea vanhempaa lapsensa kasvattajana. Lapsen perusoikeutena tulisi olla hänen elintärkeiden kiintymyssuhteidensa yksilöllinen suojelu ja ylläpito. Lapsiperheiden mahdollisimman monipuolinen tukeminen ja pienten lasten vanhempien yhdessä pysymisen tulisi olla yhteisön tärkeimpiä arvoja ja sosiaalipoliittisia tavoitteita. (Tamminen, 2005, s. 76 77.) Vanhemman ja lapsen välistä suhdetta tulisi tukea erityisesti silloin, kun lapsi aloittaa päivähoidon. On tärkeää, että päiväkoti ja vanhemmat ovat tiiviissä yhteistyössä. Aloittaessaan päivähoidon lapsi joutuu kiintymään uusiin ihmisiin. Omahoitajamalli auttaa lasta luomaan uuden turvallisen kiintymyssuhteen omahoitajaansa yhdessä oman vanhempansa kanssa. Ihanteellisessa

17 tapauksessa omahoitaja saa luotua toimivan ja läheisen suhteen sekä lapseen että vanhempiin, jolloin tämä toissijainen kiintymyssuhde voi osittain täydentää tai jopa korvata mahdollisia lapsen vanhempisuhteen puutteita. Omahoitaja, johon lapsi on muodostanut kiintymyssuhteen, voi luonnollisesti näin myös vastata paremmin lapsen tarpeisiin. (Tuliharju, 2004, s. 15.) Seuraavassa luvussa keskitymme tarkemmin päivähoidon aloitukseen ja siihen liittyvään eroahdistukseen.

18 6. PÄIVÄHOIDON ALOITUS JA EROAHDISTUS Tässä luvussa käymme läpi päivähoidon aloitusta helpottavia tekijöitä sekä lapsen että perheen näkökulmasta. Käsittelemme myös päivähoidon aloitukseen liittyvää eroahdistusta, jota tuntevat niin lapset kuin vanhemmatkin. Siihen, miten lapsi kokee päivähoidon aloituksen, vaikuttaa olennaisesti lapsen temperamentti. Esittelemme tässä luvussa myös erilaiset temperamenttityypit. Aloittaessaan päivähoidon lapsi vie päiväkotiin mukanaan siihenastiset kokemuksensa lähimmistä ihmissuhteistaan. Lapsi kohtaa uuden fyysisen ympäristön ja siellä olevat uudet vieraat ihmiset. Tästä maailmasta hänellä ei ole aikaisempia kokemuksia tai muistikuvia. Lisäksi päivähoidon aloittamiseen liittyy ero vanhemmista ja tutusta kotiympäristöstä, jolloin pieni lapsi saattaa olla todella stressaantunut ja hämmentynyt. Jos lapsi omaa turvallisen kiintymyssuhteen vanhempiinsa, hän yleensä reagoi eron aiheuttamaan stressiin protestoimalla ero- tai jälleennäkemistilanteissa selkeästi. (Räihä, 2004, s. 132.) Päivähoidon aloittaminen vaatii tiivistä ja vuorovaikutuksellista yhteistyötä vanhempien ja hoitajien välillä. Keskeistä on, että lapsi saa sellaisen omahoitajan, jonka hän kokee psykologisesti omakseen ja häntä varten saatavilla olevaksi henkilöksi, josta uskaltaa ottaa myös etäisyyttä ja jonka luokse voi palata lohtua ja tukea saamaan. Sternin (1985) mukaan lapset ovat monessa suhteessa hyvin erilaisia ja he kokevat päivähoidon aloituksen eri tavoin. (Schulman, 2001, s. 171, 173.) Omahoitajan tehtävänä on rakentaa suhdetta lapseen niin, että lapsi voi tuntea hoitajansa psykologisesti omakseen. Siihen, miten lapsi kokee erilaiset sosiaaliset tilanteet, kuten esimerkiksi päivähoidon aloituksen, liittyy olennaisesti lapsen temperamentti (Martin & Fox, 2006, s. 126). Temperamentit voidaan ryhmitellä kolmeksi temperamenttityypiksi, joihin suurin osa lapsista sijoittuu. Ensimmäistä temperamenttityyppiä kutsutaan helpoksi temperamentiksi. Sitä luonnehtivat biologisten toimintojen, kuten nälän ja unirytmin säännöllisyys, positiivinen suhtautuminen uuteen ja halu lähestyä uusia ihmisiä, esineitä ja tapahtumia, kyky sopeutua muutoksiin, positiivinen mieliala, korkea ärsytyskynnys ja vähemmän intensiivinen tapa osoittaa tunteitaan. Helpon temperamentin omaavat lapset sopeutuvat nopeasti uusiin tilanteisiin ja aloittavat päivähoidon vaikeuksitta. He ryhtyvät helposti

19 leikkimään muiden lasten kanssa ja hyväksyvät nopeasti myös uudet aikuiset. (Keltikangas-Järvinen, 2004, s. 62 63.) Toinen temperamentti tyyppi on hitaasti lämpenevä temperamentti. Tätä temperamenttityyppiä voidaan kuvata kahdella piirteellä, joita ovat: kohtalaisen vaisu mutta negatiivinen reaktio kaikkeen uuteen ja hidas sopeutuminen huolimatta toistuvista mahdollisuuksista tutustua kyseiseen uuteen asiaan. Tällaisten lasten negatiiviset, sen enempää kuin positiivisetkaan, reaktiot eivät siis ole voimakkaita. Lievät mutta selvästi negatiiviset reaktiot kaikkeen uuteen voidaan havaita tilanteissa, joissa lapsi tapaa vieraita ihmisiä tai esimerkiksi aloittaa päivähoidon. Tällaisen temperamentin omaavat lapset sopeutuvat päivähoitoon vähitellen ja olisikin tärkeää, että heille annetaan aikaa mukautua uuteen tilanteeseen. Kun lapsi saa rauhassa tottua päiväkotiin, hän alkaa yleensä osoittaa mielenkiintoa, mielihyvää ja positiivista suhtautumista. (Keltikangas-Järvinen, 2004, s. 63 64.) Kolmas temperamenttityyppi on vaikea temperamentti, joka on helpon temperamentin vastakohta. Tähän temperamenttityyppiin kuuluu biologisten toimintojen epäsäännöllisyys. Vaikean temperamentin omaavalla lapsella kaikenlainen sopeutuminen vie aikaa. Ensireaktio kaikkeen uuteen, kuten uusiin ihmisiin ja sosiaalisiin tilanteisiin, on vetäytyminen, varautuneisuus ja tilanteiden välttäminen. Lapsen reaktiot ja protestit ovat voimakkaita ja hänen ärsytyskynnyksensä on matala. On huomioitava, että lapsen temperamentti määräytyy vaikeaksi sen mukaan, miten paljon työtä tai vaivaa se vanhemmille ja kasvattajille aiheuttaa. Määritelmä ei siis nouse temperamentista itsestään vaan siitä, miten ympäristö siihen reagoi. (Keltikangas-Järvinen, 2004, s. 65 67.) Kaikkia lapsia ei voida sijoittaa näihin kolmeen temperamenttiluokkaan, vaan he kuuluvat jonnekin välimaastoon ja heitä voidaan kuvailla paremmin yksittäisten piirteiden avulla. Jotkut helpon temperamentin omaavat lapset ovat äärimmäisen helppoja kaikissa tilanteissa, toiset taas ovat suhteellisen helppoja, mutta saattavat tietyn tilanteen tullen olla yllättäen hyvinkin joustamattomia. Harvat vaikean temperamentinkaan omaavat lapset ovat vaikeita kaikissa tilanteissa. Kaikki nämä erilaiset temperamenttiluokat osoittavat normaaleja lasten välisiä eroja. Tällaiset kuvaukset lapsesta eivät viittaa sopeutumis- tai muihin häiriöihin vaan pelkästään lapsen yksilöllisyyteen. (Keltikangas-Järvinen, 2004, s. 67 68.) Olemme koonneet Keltikangas-Järvisen temperamenttityypit kuvioon 1, jossa

20 näkyy, että lapset eivät aina sijoitu puhtaasti mihinkään temperamenttityyppiin, vaan he voivat sijoittua kolmen temperamenttityypin välimaastoon. Helppo temperamentti Hitaasti lämpenevä temperamentti Vaikea temperamentti KUVIO 1. Temperamenttityypit (Keltikangas-Järvinen, 2004, s. 67 68.) Se, että lapsi kokee päivähoidon aloituksen helppona, ei siis kuitenkaan tarkoita sitä, ettei aikuisen huomioivaa ja kannattelevaa läsnäoloa tarvita. Jokainen lapsi tarvitsee aikuista omien tunteiden, kiinnostustensa ja aikomustensa jakamiseen. (Schulman, 2001, s. 171, 173.) On tärkeää, että lapsi saa kuulla ja kokea käytännössä, että vanhemman ikävöiminen on sallittua. Hoitajan tehtävä on tukea lapsen luottamusta vanhemman paluuseen. (Kaskela & Kekkonen, 2006, s. 23.) Tapa, millä lapsi tutustutetaan uuteen, kodin ulkopuoliseen hoitopaikkaan, vaikuttaa lapsen myöhempään päiväkodissa viihtyvyyteen. Mitä nuorempi lapsi on hoitoon mennessään, sitä tärkeämpää on hoidon turvallinen aloitus. (Kekkonen, 2000, s. 36.)

21 Päivähoidon aloittamiseen liittyy aina toiveita, odotuksia ja ahdistuksia. Yksivuotiaalla ne ovat erilaisia kuin kolmevuotiaalla, jonka erillisyys äidistä, kokemukset maailmasta ja toisista lapsista ovat jo paljon kehittyneempiä. Isompi lapsi odottaa mielenkiintoisia leikkejä ja leluja, ystävien saamista ja uuden oppimista. Häntä voi valmistella verbaalisesti uuteen tilanteeseen. Jos lapsi ei ymmärrä puhetta, hän ei jäsennä tilannetta, eikä hahmota aikaa. Tämän vuoksi hän joutuu olemaan jatkuvasti varuillaan. (Schulman, 2001, s. 178 179.) Lapsi kokee ja ymmärtää tilanteet silloin kun ne ovat tapahtumassa ja juuri silloin hänen on tultava kuulluksi ja huomionotetuksi. Tämän vuoksi aikuisten on hyvä olla tietoisia päivähoidon aloitukseen liittyvistä asioista ja keskustella niistä. Aikuiset voivat toiminnallaan ja suhtautumisellaan vaikuttaa siihen, kuinka täysivaltaisena lapsi itse voi olla mukana tässä ja nyt -tilanteessaan ennen päivähoidon aloittamista ja päivähoidon alettua, ensimmäisiä eroja ratkottaessa. (Munter, 2001, s. 48.) On erittäin tärkeää, että päivähoidon aloitus hoidetaan huolella, sillä se luo pohjan sille, miten tulevaisuudessa uudet tilanteet kohdataan. Tärkeä jatkuvuuden tunne säilyy paremmin, jos siirtyminen kotoa päivähoitoon tapahtuu asteittain ja lapsi pääsee tutustumaan hoitajaan vanhemman läsnä ollessa. Kun kasvu erillisyyteen tapahtuu asteittain, siihen liittyvä ahdistus on lapselle ja vanhemmalle siedettävää ja sitä voidaan käsitellä helpommin. Tällöin vältytään ylivoimaisilta peloilta ja ahdistukselta, jotka saattavat estää kehitystä. Lapsi tarvitsee myötätuntoista kannattelua ja rauhoittelua ennen erotilannetta ja sen jälkeen. (Schulman, 2001, s. 178 179.) Myös Munter (2001, s. 56) korostaa pehmeän laskun merkitystä päivähoidon aloituksessa. Pehmeän laskun aikana etsitään lapsen kannalta parasta rytmitystä lapsen vuorokauteen kotona ja päivähoidossa. Kun lapsi ensin tutustuu yhdessä vanhempien kanssa päiväkotiin ja sitten vähitellen on siellä pidempiä päiviä ilman vanhempiaan, ehkäistään ratkaisevasti lapsen emotionaalista kuormitusta. Kun kuormitusta helpotetaan, vaikutetaan myös suotuisasti lapsen fyysiseen terveydentilaan. Myös Räihä (2004, s. 132) korostaa tutustumisjakson merkitystä, jolloin eroahdistuksen tunteelle annetaan aikaa ja tilaa. Vähimmäisvaatimuksena pehmeälle laskulle Munter (2001, s. 58) pitää vähintään yhtä tapaamista perheen kanssa ennen hoidon alkua. Lisäksi tulisi järjestää vähintään viikon jakso hoidon alettua, jolloin vanhemmat ovat ensin yhdessä lapsen kanssa päiväkodissa ja jolloin lapsen aikaa ilman vanhempaa asteittain pidennetään.

22 7. KASVATUSKUMPPANUUS Omahoitajuudessa yhteistyö vanhempien kanssa perustuu kasvatuskumppanuuden periaatteeseen. Vanhemmat nähdään tasavertaisina kasvatuskumppaneina, joilla on ensisijaisen tärkeää tietoa lapsesta ja hänen kasvatukseensa liittyvistä asioista. Tässä luvussa tarkastelemme kasvatuskumppanuuden käsitettä ja sen merkitystä laadukkaassa päivähoidossa. Valtakunnallisissa Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa (VASU) vanhempien ja henkilöstön välinen kasvatusyhteistyö määritellään kasvatuskumppanuudeksi. Kasvatuskumppanuudella tarkoitetaan henkilöstön ja vanhempien tietoista sitoutumista ja toimimista lapsen kasvun, kehityksen ja oppimisen tukemiseksi. Kasvatuskumppanuus ymmärretään vanhempien ja henkilöstön tasavertaiseksi vuorovaikutukseksi. Siihen perustuvassa asiakassuhteessa kasvattajan ja vanhempien samanarvoiset mutta sisällöltään erilaiset tiedot lapsesta ja taidot toimia lapsen kanssa yhdistyvät lapsen hyvinvointia kannattelevalla tavalla. Vanhemmilla on oman lapsensa ensisijainen kasvatusvastuu ja kasvatusoikeus. (VASU, 2005, s. 31; Rodd, 2006, s. 225 229.) Seuraavalla sivulla (KUVIO 2) on esiteltynä kasvatuskumppanuuden periaate, jossa lapsi, vanhemmat ja päiväkodin työntekijä toimivat kannustavassa ja luottavaisessa ilmapiirissä keskenään. Osapuolet kuuntelevat toisiaan ja heidän välillään vallitsee avoin dialogi. Kasvatuskumppanuudessa päiväkodin työntekijän ja vanhempien yhteinen tavoite on lapsen hyvinvointi. (Stakes, 2004.)