Miten muistin kapasiteettia voi ylittää tai kiertää? Professori Kirsti Lonka, Helsingin yliopisto Jos haluamme tukea omaa ja muiden kasvua ja kehitystä työpaikalla, on tärkeää ymmärtää miten ihmisen tiedonkäsittely toimii. Käsityksemme oppimisesta, muistista ja tiedosta vaikuttavat siihen, miten itse kehitymme tai ohjaamme muita. Toisaalta myös oma toimintamme ja työympäristömme muovaavat käsityksiämme. Jos teemme kaiken aina niin kuin on ennenkin tehty, ajattelumme on vaikea kehittyä. Muisti nähdään perinteisesti varastona ja ajatellaan, että tehokas oppiminen on ikään kuin hyvin järjestetyn muistivaraston muodostamista. Tällainen näkemys on hyvin rajoittunut ja yksinkertaistava. Muistia ei pitäisi ajatella ikään kuin kovalevynä, johon tietoa taltioituu. Oppimisen tutkimus on voimakkaasti kyseenalaistanut tällaisen käsityksen, sillä oppimisessa on paljon muitakin tasoja kuin tiedon hankkimisen taso. Nykytutkimuksen valossa ihmisen muisti ei toimi kuin skanneri tai kopiokone. Ihmisen muistin toiminta on jatkuvaa päätelmien tekemistä ja asiayhteyksien kehittelyä. Tämä ilmenee myös aivojen tasolla, joissa uusia hermosolujen välisiä synapsiyhteyksiä syntyy ja sammuu jatkuvasti. Aivojen kannalta on yhtä tärkeää sammuttaa vanhoja kuin luoda uusia yhteyksiä. Jos muistaisimme aivan kaiken, emme enää pystyisi tehokkaasti ajattelemaan. Joustava ajattelu edellyttää, että asioista muodostetaan järkeviä kokonaisuuksia, joihin yksityiskohdat sulautuvat. Monella meistä on oppimisesta ja koulutuksesta aika puiseva kuva, joka perustuu omiin kokemuksiimme. Olemme ehkä joutuneet soveltamaan bulimiaoppimista, jossa tietoa tankataan mieleen ja oksennetaan sitten tenttipaperille. Tällainen näkemys on kaukana oppimisen ilosta. Jos oppimista sen sijaan tarkastellaan jatkuvana vanhojen yhteyksien katoamisena, uusien yhteyksien muodostamisena ja uusien ajatusten luomisena, alkavat näkemykset oppimisesta ja luovuudesta myös lähestyä toisiaan. Oppimiseen liittyy lisäksi myös paljon tunteita. Oivaltamisen ilo on tunne, joka parhaiten palkitsee jatkuvasti uutta oppivan ihmisen ja motivoi häntä kehittämään itseään edelleen. Työmuistin rajallisuus Mahdollisuudet käsitellä tietoa ihmismielen sisällä ovat hyvin rajalliset, sillä muistimme on kovin rajallinen. Työmuistilla tarkoitetaan sitä muistimme osaa, joka on tietoisen tarkkaavaisuuden ja aktiivisen käsittelyn kohteena. Eri aisteista tuleva tieto käsitellään ensin työmuistissa, josta se sitten mahdollisesti jää pitkäkestoiseen muistiin. Työmuisti kuormittuu, jos monia asioita tai näkökohtia on käsiteltävä yhtä aikaa. Työmuistin kapasiteetti on noin 5-7 hahmotusyksikköä kerrallaan. Tämä tarkoittaa esim. sanoja, käsitteitä, lukuja tai tavuja. Ne asiat pyyhkiytyvät pois mielestä, joihin ei kiinnitetä huomiota tai joita ei aktiivisesti pystytä käsittelemään. Monta asiaa on melko mahdoton tehdä yhtä aikaa, mikäli ne kuormittavat samaa työmuistin kanavaa (esim. kuulo, näkö). Voimme kuunnella ihmisen puhetta ja samalla seurata hänen elekieltään. Usein tietoisesti kiinnitämme huomiomme puheeseen ja elekieltä 1
peilataan tiedostamatta. On helppo katsoa televisiota ja kuunnella samalla selostusta. Sen sijaan kahden eri sanoman kuunteleminen yhtä aikaa on melko mahdotonta. Samat seikat, jotka rajoittavat ihmisen tiedonkäsittelyä, luovat kuitenkin myös perustan älylliselle sopeutumiselle. Ei olisi taloudellista, jos ihminen havaitsisi ja muistaisi kaiken ympäristöstään. On tärkeää olla valikoiva havainnoissaan, kiinnittää huomiota olennaisiin asioihin ja myös pystyä unohtamaan tarpeettomat ja muistia kuormittavat tiedot. Ihminen pystyy jatkuvasti lisäämään muistinsa kapasiteettia, jos hän oppii ylittämään ja kiertämään oman tiedonkäsittelynsä rajoituksia ja luopuu passiivisesta roolista oppimistilanteissa. Tämä ei edes edellytä ulkoisen toiminnan muutosta vaan oman suhtautumisen muuttamista oppimistilanteisiin: ihmisen on itse aktiivisesti otettava uusi tieto haltuunsa. Mitä on asiantuntijuus? Kehittyäkseen ihmisen on jatkuvasti jalostettava omia taitojaan ja omaa ajatteluaan. Tässä tarvitaan itsearvioinnin taitoja. Ne eivät tule ihmiselle luonnostaan, sillä oman muistin ja ajattelun kehittäminen edellyttää sen hyväksymistä, että ei vielä tiedä ja osaa kaikkea. Hyvin harva pysty kehittämään minkään tason asiantuntijuutta ilman että pystyy ottamaan palautetta vastaan ja arvioimaan omaa toimintaansa sitä vasten. Oman alansa asiantuntijat erottuvat muista ihmisistä siinä, että heillä on muistissaan hyvin jäsentyneet tieto- ja ajatusmallit nimenomaan omaan alaansa liittyvistä asioista. Asiantuntija pystyy moninkertaisesti ylittämään normaalin työmuistin kapasiteetin, mutta yleensä vain omalla alallaan. Hänen ajatteluunsa on yhdistynyt paitsi tietoa, myös toimintakaavioita ja kykyä jatkuvasti arvioida omaa ajatteluaan, toimintaansa ja työnsä tuloksia. Tiedot ja taidot nivoutuvat saumattomasti yhteen (vrt. know how). Aloittelijalla saattaa olla hyvä yleinen ongelmanratkaisukyky, hän voi olla luova ja kekseliäs ja tuoda arvokkaita tuoreita näkökulmia keskusteluun. Hänen rajoittunut tietopohjansa estää vielä todella korkeatasoisen ongelmanratkaisun. Esimerkiksi potilaan lääketieteellinen tieto on yleensä hyvin hajanaista ja tiettyihin yksityiskohtiin ja Google-hakuihin perustuvaa. Lääkäri taas tuntee ne tieteelliset mekanismit, joilla lääketieteellistä tietoa tuotetaan, joten hän hahmottaa asian asiantuntijan näkökulmasta. Kommunikaatiolla on siis haasteensa vastaanotolla, kun kummankin pitäisi ymmärtää toisiaan. Asiantuntijuus on kaksiteräinen miekka, sillä jopa asiantuntijan sisäisillä malleilla saattaa olla taipumus jumiutua. Rutiiniasiantuntijuudella tarkoitetaan, että tietyt yksinkertaiset rutiinitapaukset on helppo tunnistaa ja hoitaa. Sen sijaan uutta luovaa ja kehittyvää asiantuntijuutta tarvitaan, kun toimintaympäristö jatkuvasti muuttuu, eivätkä vanhat ja hyväksi koetut ajattelumallit enää toimikaan. Uutta luova asiantuntija pyrkii jatkuvasti panostamaan uusien asioiden oppimiseen, etsii jatkuvasti yhä vaikeampia ja haasteellisempia ongelmia ratkaistavakseen ja yrittää päästä omalla alallaan entistä syvemmälle tasolle. Hän on myös valmis kyseenalaistamaan omiakin aikaisempia uskomuksiaan. Rutiiniasiantuntijuuteen jumittumisesta on runsaasti esimerkkejä esim. lääketieteen historiassa, jossa asiantuntijoiden kansainvälinen yhteisö on ajan saatossa ollut haluton 2
hyväksymään tiettyjä uusia näkemyksiä: oli vaikeaa esimerkiksi uskoa, että vatsahaavan aiheutti bakteeri, joka oli hoidettavissa antibiooteilla. Asiantuntijayhteisöjen ongelmat kuvastavat ajattelun sosiaalisesti ja kulttuurisesti jaettua luonnetta: myös kokonainen globaali asiantuntijayhteisö voi olla tietyn ajatusvinouman vallassa. Lauma-ajattelu tarkoittaa, että tiiviissä sisäisessä vuorovaikutuksessa toimivan yhteisön jäsenet vahvistivat toinen toistensa olettamuksia sen sijaan, että olivat auttaneet toisiaan huomaamaan omien uskomustensa kanssa ristiriitaista tietoa. Tällaisessa tilanteessa yksikin omasta perustellusta kannastaan kiinnipitävä jäsen on arvokas. Hän voi auttaa muita havaitsemaan lauma-ajattelun. Vaatii suurta rohkeutta ajatella toisin ja haastaa omia kollegojaan katsomaan asiaa uudella tai vaihtoehtoisella tavalla. Nyky-yhteiskunnassa muutoksen määrä on uskomattoman nopea ja uuden tiedon määrä on musertavan suuri. Asiantuntijuudellekin tulee aivan uusia haasteita, eikä yhden yksilön tai edes ammattikunnan asiantuntijuus välttämättä riitä hahmottamaan niitä viheliäisiä ongelmia (wicked problems), joita pitäisi yhdessä osata ratkaista. Tässä tarvitaan hybridi- tai verkostoasiantuntijuutta eli monitieteistä osaamista, jossa asiantuntijat verkostuvat muiden alojen osaajien kanssa ja tarkastelevat samoja ongelmia yhtä aikaa useista eri näkökulmista. Oppiaineiden rajat ylittävä yhteisöllinen tiedon luominen on tyypillistä sellaiselle tutkimusryhmille, jotka pääsevät nykyään todella pitkälle työssään. Taitoja ei voi myöskään enää pelkistää teknisiksi taidoiksi, vaan nykyään puhutaan tulevaisuuden taidoista (21st century skills). Näillä tarkoitetaan monimutkaisia taitoja, kuten esimerkiksi teknologian käyttötaitoa, monilukutaitoa, sosiaalisen median käyttöä, vuorovaikutustaitoa, ajattelun taitoja, empatiakykyä tai kulttuurien ymmärtämistä. Nämä eri tason taidot nivoutuvat moniuloitteiseksi asiantuntijan ajatteluksi. Suomen koulujen uusissa 2016 opetussuunnitelmissa nämä taidot korostuvat erityisesti. Automaattinen ja tietoinen ajattelu Ihmisen muistissa on erilaisia järjestelmiä, joista vain osa toimii tietoisesti. Ihmisen ajattelulla on nykykäsityksen mukaan kaksi erilaista muotoa. Nobelisti Daniel Kahneman kutsuu niitä nimillä System 1 ja System 2 1. Automaattinen ajattelu (System 1) ei ole tietoista, siihen ei tarvitse kiinnittää tietoisesti huomiota, eikä se ole välttämättä suoraan kontrolloitavissa. Tietoinen ajattelu (System 2) puolestaan on tavoitteellista ja tarkkaavaisuutta vaativaa ja sitä voi myös tietoisesti hallita. Automaattisen ajattelun nopeus voidaan laskea sadoissa millisekunneissa, kun taas tietoisten prosessien kesto on hitaampaa ja lasketaan sekunneissa. Ensivaikutelma mistä tahansa asiasta syntyy automaattisesti hetkessä, kun taas tietoisen käsityksen muodostaminen vie aikaa. Toiseksi tietoisen ajattelun kapasiteetti rajoittuu työmuistin piiriin, kun automaattisella ajattelulla ei ole vastaavaa pullonkaulaa. Kolmanneksi tietoinen ajattelu on sarjallista: tiedonkäsittelyn eri vaiheet täytyy suorittaa peräkkäin ja tietyssä järjestyksessä, kun taas 1 Näitä olemme tarkemmin kuvanneet teoksessa Hari ym. (2015) Ihmisen mieli. Gaudeamus. Alunperin Kahneman (2012) 3
automaattinen ajattelu käsittelee tietoa rinnakkain ja hyppelee mielleyhtymien varassa asiasta toiseen. Automaattinen ajattelu kattaa huomattavasti suuremman määrän informaatiota, kun taas tietoiset prosessit joutuvat nojautumaan vain muutamiin, usein kielellisesti esitettyihin tietoihin. Tietoinen ajattelu painottuukin enemmän tietoon kuin tilannekohtaisiin tekijöihin, ilmeisiin tai eleisiin, joita automaattinen ajattelu painottaa enemmän. Nämä kaksi tapaa tai tieteellistä päättelyä on vaikeaa tehdä automaattisen ajattelun pohjalta, joka perustuu pikemminkin mielleyhtymiin kuin muodolliseen päättelyyn. Tosin asiantuntijalla monimutkaiset loogisen ajattelun kuviot saattavat jo tulla automaattisesti ja heidän ajattelunkapasiteettinsa voi olla tästä syystä ylivertainen. Voiko työmuistin pullonkauloja kiertää? Ihmisen aivoille asetetaan koko ajan kasvavia vaatimuksia. Aivomme eivät juuri ole rakenteeltaan tai toiminnaltaan muuttuneet ainakaan viimeisen 60 000 vuoden aikana, vaikka kulttuurievoluutio on ollut huimaa. Onneksi ihmisen aivot ovat supermuovautuva järjestelmä ja niillä on valmiudet sopeutua aina juuri olemassa oleviin olosuhteisiin. Ihminen on oppinut kehittämään käytäntöjä ja työkaluja, joiden avulla hän pystyy ylittämään ja kiertämään aivojen tiedonkäsittelyn pullonkauloja yhteistyössä muiden ihmisten kanssa. Asiantuntijat pystyvät joskus hämmästyttävällä tavalla ylittämään työmuistin peruskapasiteetin. Asiantuntijan muistikapasiteetti saattaa hänen omalla alallaan ylittää monikertaisesti aloittelijan muistin, sillä työmuistin 5-7 hahmotusyksikköä voivat hänellä olla huomattavan laajoja. Hän hahmottaa asioita isompina kokonaisuuksina. Asiantuntijuuden kehittäminen on siis yksi tapa laajentaa työmuistia. Kuten aiemmin todettiin, asiantuntijuudellakin on omat sudenkuoppansa, joten kukaan meistä ei ole koskaan täysin valmis tai suvereeni osaaja. Laajennettu työmuisti tarkoittaa, että työmuisti on laajentunut ihmisen pitkäkestoisenkin muistin alueille. Sen hahmotusyksiköt ovat niin suuria, että ne aktivoivat ihmisen mielessä isoja osia pitkäkestoisesta muistista. Hän pystyy myös käsittelemään huimasti enemmän tietoa omalta alaltaan kuin sen ulkopuolelta. Laajennettu työmuisti auttaa esittämään kysymyksiä, joissa on mukana jo melkein puolet vastausta. Huippuasiantuntijan ajattelu saattaa joskus vaikuttaa yliluonnollisen tehokkaalta. Sosiaalisesti ja fyysisesti laajennettu työmuisti Työmuisti laajenee myös siten, että ihminen ulkoistaa osan muistin toiminnoistaan tiimille tai ulkoisille välineille, jolloin kapasiteettia vapautuu luovalle ajattelulle. Työkaverit, -tilat ja - välineet saattavat joko estää ihmistä toimimasta älykkäästi tai tukea hänen ajatteluaan ja toimintaansa merkittävällä tavalla. Hyvä tiimi täydentää toistensa osaamista ja tietää, keneen kussakin asiassa voi luottaa ja kuka tietää mistäkin asiasta parhaiten. Älykäs toiminta on aina jaettua ihmisen ja hänen apuvälineidensä kesken. Suuri osa ongelmista on niin monimutkaisia, ettei niitä pysty käsittelemään ihmismielen sisällä. 4
Tarvitsemme tietokoneemme, kalenterimme, kellomme ja muistiinpanomme. Ihmisen muistamiseen liittyy paljon erilaisia sosiaalisia ja fyysisiin tiloihin liittyviä tietokäytäntöjä (knowledge practices), kuten palavereja, tiimityötiloja ja älykkäitä järjestelmiä. Viime aikoina on kiinnitetty huomiota siihen, että eri sukupolvilla on erilaisia tietokäytäntöjä. Teknologinen kehitys on 1990-luvun jälkeen ollut luonteeltaan lähes eksponentiaalista. Tämä tarkoittaa että uusia sosiodigitaalisia apuvälineitä on syntynyt yhä kiihtyvällä tahdilla. Ihmiset ovat syntyneet eri vaiheissa tätä kehitystä ja heidän valmiutensa ottaa käyttöön uusia välineitä liittyy jonkin verran myös sukupolvien välisiin eroihin. Sukupolvien väliset erot tietokäytännöissä Suuret ikäluokat syntyivät 1940-1950 luvuilla sodan ja jälleenrakennuksen aikaan. Heidän lapsuudessaan tulivat käyttöön radio, moderni lankapuhelin ja myös autot alkoivat yleistyä. Tuolloin oltiin huolissaan siitä, että radio tuhoaa lukutaidon ja puhelin puolestaan kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutuksen. Elokuvissa alettiin käydä ja uutisfilmejä nähtiin lähinnä niiden yhteydessä. Uutiset kuunneltiin lähinnä radiosta. Kulttuuri oli vaatimatonta ja työorienteista. Käsin kirjoitetut kirjeet ja postikortit olivat tavallisia vuorovaikutuksen muotoja, mikäli kasvokkain ei voitu kohdata. Tämä sukupolvi on joutunut omaksumaan uskomattoman määrän uusia teknologioita elinaikanaan. Niin sanottu X-sukupolven syntymäaikaan 1960-1970 -luvuilla televisiot alkoivat yleistyä. Tällöin pelättiin, että ihmisistä tulee passiivisia TV:n tuijottajia. Ensimmäiset henkilökohtaiset tietokoneet tulivat 1980-luvulla syntyneiden lapsuudessa, mutta vanhemmat tästä sukupolvesta oppivat niiden käytön vasta ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Pelaamiseen käytetyt koneet kehittyivät tehokkaasti ja alettiin huolestua myös väkivaltapeleistä. Lerput ja korput kehittyivät, vähitellen myös VHS ja CD. Yksi suurin 1980-luvun innovaatio olivat post it laput. Myös stereoääni keksittiin. Tämä sukupolvi alkoi arvostaa oppimista, vapaa-aikaa ja perhettä uudella tavalla. Ns. pehmoisät syntyivät. Tämän jälkeen sukupolvet alkoivat tietokäytäntöjen kannalta kehittyä yhä kiihtyvällä tahdilla. Y-sukupolven kausi kesti joidenkin arvioiden mukaan vain noin vuosikymmenen (1981-1994). Heidän syntymänsä tienoilla ovat syntyneet DVD, www, Google ja digitaaliset kamerat. Tämä sukupolvi alkoi arvostaa yhä enemmän moniarvoisuutta, viihtymistä ja sosiaalista tietoisuutta. Vuoden 1995 jälkeen syntyi Z-sukupolvi ja vuoden 2000 jälkeen Millenium-sukupolvi. Heidän syntymänsä ja varhaislapsuutensa aikana ovat yleistyneet Internet, kännykät, kännykkäkamerat, muistitikut, älypuhelimet, tabletit ja lopulta noin vuonna 2008 sosiaalinen media. Vuonna 2015 mm. pilvipalvelut, lisätty todellisuus, ääniviestit ja puhetta ymmärtävät ratkaisut ovat uusia asioita, joihin nyt syntyvät lapset kasvavat ja tottuvat. Keitä ovat diginatiivit? Uusimmat sukupolvet Y, Z ja Millenium alkavat olla diginatiiveja. He eivät juuri muista aikaa ennen Internetiä ja matkapuhelimia. Johtamassani Suomen Akatemian Mind-hankkeessa Mind the Gap kuilu diginatiivien ja koulun tietokäytäntöjen välillä olemme alkaneet tutkia 5
tätä diginatiivikysymystä. Ilmiö on osoittautunut luultua monimutkaisemmaksi. Missään sukupolvessa ei ole yhtä samanlaista joukkoa ihmisiä, vaan jokaisen sukupolven aikana on syntynyt ihmisiä jotka ovat eri tahdissa ja eri tavoin laajentaneet työmuistiaan ja tietokäytäntöjään hyödyntämällä parhaiten käsillä olevaa teknologiaa. Olemme tutkineet ja seuranneet nyt kolme vuotta alun perin 12-, 16 ja 20-vuotiaita helsinkiläisiä lapsia ja löytäneet monenlaisia erilaisia alaryhmiä, motivaatioita ja toimintatapoja. Esimerkiksi ystävyyslähtöisesti toimiessaan nuoret ylläpitävät teknologian avulla sosiaalisia suhteitaan, intensiivisesti mutta yleensä varsin yksinkertaisesti viettämällä yhdessä aikaa teknologian välityksellä. Uudet teknologiat mahdollistavat myös uusien kontaktien luomisen, itsensä toteuttamisen ja erilaisten kiinnostusten parissa toimimisen aiempaa kokonaisvaltaisemmin, mitä kutsutaan kiinnostuslähtöiseksi toiminnaksi. Erilaisiin kiinnostuksen kohteisiin ja harrastuksiin liittyvä teknologioiden käyttö on usein hyvin intensiivistä, mutta ystävyyslähtöistä sosiaalista hengailua huomattavasti monimutkaisempaa toimintaa. Nuorten teknologiavälitteinen toiminta keskittyy viestintään, tiedonhakuun, viihteeseen, tiedolliseen tai luovaan osallistumiseen sekä pelaamiseen eri muodoissa. Suuri osa nuorista käyttää teknologiaa varsin pinnallisesti ja yksinkertaisesti, mikä asettaa haasteensa koulutusjärjestelmälle. Nuorten käytännöt kuitenkin muuttuvat nopeasti, ja toisaalta eriikäiset nuoret ovat toiminnaltaan erilaisia. Keräämme parhaillaan isoja suomalaisia aineistoja ja pitkittäisen seurannan perusteella pyrimme selvittämään miten ja miksi nuorten toiminta muuttuu. Meitä kiinnostaa erityisesti, miten kaikki tämä on yhteydessä oppimiseen, kokonaisvaltaiseen kasvuun ja kehitykseen sekä hyvinvointiin. Diginatiiveja voidaan luokitella monin eri tavoin, mutta kyseessä ei todellakaan ole yhtenäinen sukupolvi. Tieto- ja viestintätekniikkavälitteinen toiminta on erottamaton osa nykynuorten elinympäristöä. Teknologia on toimintaa välittävä tekijä, jonka käyttöä ei voi käsitellä vain erillisenä kokoelmana taitoja. On tärkeää ymmärtää, miksi ja millä tavoin teknologiakäytännöt ovat osa nuorten elämää. Me aikaisempien sukupolvien edustajat olemme joko digimuukalaisia tai korkeintaan digitaalisia uudisasukkaita (digital settlers). Meidänkin valmiutemme ottaa käytäntöön uusia tietokäytäntöjä vaihtelee. Verkossa häiriköivä henkilö, jolle uudet sosiodigitaaliset vuorovaikutuksen tavat ovat vieraita, on kuitenkin todennäköisemmin yli 50-vuotias kuin alle 30-vuotias. Meidän tyypillisesti käyttämämme teknologiat ovat edelleen 1980-luvulla keksityt sähköposti ja post it laput. Katse tulevaisuuteen! Oppimisympäristöillä tarkoitetaan psykologisia, sosiaalisia, fyysisiä, mobiileja, institutionaalisia ja virtuaalisia ympäristöjä, joissa ihminen oppii ja kehittyy. Oppimisympäristönä koulu on alkanut jäädä jälkeen muusta yhteiskunnasta. Samoin muut julkisen sektorin työpaikat ovat jämähtäneet monologiseen aikaan, jolloin ihmiset istuivat 6
yksin työhuoneessaan, eikä uusia sosiodigitaalisen vuorovaikutuksen muotoja ollut vielä kehittynyt. Nykyään kommunikaatio välittyy erilaisten teknologioiden ja verkostojen kautta. Näissä verkostoissa on mukana sekä ihmisiä että erilaisia älykkäitä järjestelmiä. Nuoret ovat hyvin sosiodigitaalisesti verkostoituneita, osaavat tehokkaasti hakea tietoa, ovat turhankin riippuvaisia mobiililaitteista ja tekevät mielellään monia asioita lomittain. Sähköposti on heille teknologiana yhtä vähän luonteva kuin postikorttien lähettäminen. Monella on vaikeuksia löytää enää kynää taskustaan koulun ulkopuolella. Koulu on toiminut pitkään suurten ikäluokkien ehdoilla. Koulussa toimitaan edelleen hyvin samoin kuin 1970-luvulla. Suomi on edelleen teknologian koulukäytössä kehitysmaa (EU Comission, 2013). Meidän on kehitettävä uusia, ajanmukaiseen toimintaan soveltuvia oppimisympäristöjä ja koulutettava opettajia jo nyt ovat saatavilla olevia mahdollisuuksia. Monien nuorten teknologiset taidot ovat erinomaisia, mutta ikäluokkien sisäinen vaihtelu on suurta. Kaikki nuoret eivät osallistu koulun ulkopuolella toimiviin verkostoihin, joissa käytetään hyvin kehittyneitä teknologioita ja tietokäytäntöjä. Koska koulu ei pysty tarjoamaan tällaisia, jää moni nuori sivuun. Koulun tehtävä voisikin olla sellaisen tasa-arvoistavan ympäristön tarjoaminen, jossa kaikkia opiskelijoita ohjataan käyttämään teknologiaa silloin kun se on tarpeen, luomaan toimivia tietokäytäntöjä ja erottamaan olennainen tieto epäolennaisesta. Nykyään suurten yritysten on jo vaikea palkata parasta nuorta työvoimaa, sillä diginatiivien kulttuuri sopii parhaiten start up -henkisiin yhteisöllisen tiedonluomisen käytäntöihin kuin staattisiin ja pönöttäviin isojen organisaatioiden käytäntöihin. Julkisen sektorin valovoima on tässä suhteessa vieläkin himmeämpi tällä hetkellä. Jotta saisimme parasta mahdollista työvoimaa julkiselle sektorille, pitää vakavasti miettiä uusi tapoja tukea eri-ikäisten ihmisten oppimista työpaikoilla. Sukupolvien pitää oppia toisiltaa paljon asioita. Diginatiivi oppii meiltä tärkeää tietoa ja asiantuntijan ajattelua. Me opimme heiltä ennakkoluulotonta tietämyksen ja teknologioiden aallonharjoilla ratsastamista sekä yhteisöllistä ja verkostunutta tapaa toimia. On aika siirtyä uudenlaisiin tiloihin ja tietokäytäntöihin, kohti uudenlaisia vuorovaikutuksen muotoja. Kirjallisuutta Bennett, S. & Maton, K. (2010). Beyond the digital native debate: Towards a more nuanced understanding of students technology experiences. Journal of Computer Assisted Learning, 26, 321-331. Codrington, G. & Grant-Marshall, S. (2004). Mind the Gap. Cape Town, South Africa: Penguin Books. Riitta Hari, Jaakko Järvinen, Johannes Lehtonen, Kirsti Lonka, Anssi Peräkylä, Ilkka Pyysiäinen, Stephan Salenius, Mikko Sams & Petri Ylikoski (2015) Ihmisen mieli. Gaudeamus. 7
Hakkarainen, K. (2003). Kollektiivinen älykkyys. Psykologia 38, 6, 384-401. Hakkarainen, K. (2009). A knowledge-practice perspective on technology-mediated learning. Computer-Supported Collaborative Learning, 4, 213-231. Hakkarainen, K., K. Lonka & L. Lipponen (2004). Tutkiva oppiminen. Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen sytyttäjinä. Helsinki: WSOY. Hakkarainen, K., Lonka, K. & Paavola, S. (2008). Verkostoälykkyys: välittynyt näkökulma älykkyyden tutkimukseen. Teoksessa R. Engeström & J. Virkkunen (toim.). Kulttuurinen välittyneisyys oppimisessa ja toiminnassa (ss. 117-155). Toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen yksikkö, Tutkimusraportteja 11, Helsinki. Hietajärvi, L., Nuorteva, M., Tuominen-Soini, H., Hakkarainen, K., Salmela-Aro, K., Lonka, K. (2014) Kuudesluokkalaisten sosiodigitaalinen osallistuminen, kiinnostuksen kohteet ja kouluhyvinvointi. Kasvatus, 45, 429 443. Kaarakainen, M-T., Kivinen, O., & Tervahartiala, K. (2013) Kouluikäisten tietoteknologian vapaa-ajan käyttö. Nuorisotutkimus 2/ 2013. Kahneman, D. (2012). Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita. (Alkuteos: Thinking Fast and Slow, 2012.) Kennedy, G., Judd, T., Dalgarno, B. and Waycott, J. (2010), Beyond natives and immigrants: exploring types of net generation students. Journal of Computer Assisted Learning, 26: 332 343. doi: 10.1111/j.1365-2729.2010.00371.x Lonka, K. (2001). Syntynyt johtajaksi? Uusia oppimisen mahdollisuuksia. Teoksessa: P. Castrén (toim.) Viisas valta. Johtamisen paradoksit. Ekonomia-sarja. Helsinki: WSOY. (s. 97-146.) Lonka, K. (2011) Oppiminen ja opettajuus tulevaisuudessa: bulimiaoppimisesta hyvään oppimiseen. teoksessa Jarno Paalasmaa (toim.) Lapsesta käsin. Kasvatuksen ja opetuksen vaihtoehtoja. (s. 344-358) PS-Kustannus. ISBN 978-952-451-515-3 Lonka, K. (ilmestyy 2015) Oivaltava oppiminen. Otava. Lonka, K., Hakkarainen, K., Paavola, S. ja Wirtanen, S. (2006) Kollektiivinen luovuus and all that jazz. Teoksessa: J. Husu & R. Jyrhämä (toim.) Suoraa puhetta opetuksesta-kollegiaalisesti opetuksesta ja kasvatuksesta. (s. 139-158). Juva: PS-kustannus. Lonka, K. & Pyhältö, K. 2010. Tulevaisuuden koulu? Akateeminen luokanopettajakoulutus: 30 vuotta teoriaa, käytäntöä ja maistereita. Kallioniemi, A., Toom, A., Ubani, M. & Linnansaari, H. (eds.). Helsinki : Suomen kasvatustieteellinen seura p. 315-334. 20 p. (Kasvatusalan tutkimuksia; 52). Saarinen, E. & Lonka, K. (2005). Muodonmuutos. Avauksia henkiseen kasvuun. Iisalmi: WSOY. 3. painos. 8
9