Innovaatioiden omaksumista edistäviä ja ehkäiseviä tekijöitä

Innovaatioiden omaksumista edistäviä ja ehkäiseviä tekijöitä Pertti Laitinen Pro gradu -tutkielma Kuopion yliopisto Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta Terveyshallinnon ja -talouden laitos Sosiaali- ja terveydenhuollon tietohallinto Toukokuu 2008

KUOPION YLIOPISTO, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta Terveyshallinnon ja -talouden laitos, sosiaali- ja terveydenhuollon tietohallinto LAITINEN, PERTTI: Innovaatioiden omaksumista edistäviä ja ehkäiseviä tekijöitä Pro gradu -tutkielma, 55 sivua, 4 Liitettä (11 sivua) Ohjaajat: TtT Anneli Ensio YTT, TtL Sari Rissanen Toukokuu 2008 Avainsanat: innovaatiot, innovaatioiden diffuusio, teknologia, tietotekniikka, työtavat Tietoyhteiskunnan tuloksekkaan toiminnan yhtenä edellytyksenä on nähty uusien toimintatapojen ja uuden teknologian hyödyntäminen niin työelämässä kuin siihen valmentavassa opetuksessa. Tässä tutkimuksessa kuvataan innovaatioiden omaksumista edistäviä ja ehkäiseviä tekijöitä Savonia-ammattikorkeakoulun Kuopion yksikössä. Näitä tekijöitä tarkastellaan kolmen näkökulman avulla: yksilön ominaisuudet, yhteisön ominaisuudet sekä uuden teknologian käyttö. Tutkimuksessa selvitettiin oppilaitoksen opiskelijoilta ja opettajiltaan heidän käsityksiään kyseisistä tekijöistä viisiportaisilla Likert-asteikollisilla väittämillä. Tutkimuksen otoksen muodostivat ammattikorkeakoulun opiskelijat (n 210) ja opettajat (n 91). Opiskelijoiden vastausprosentti oli 85 % ja opettajien 43 %. Tutkimus on osa Savonia-ammattikorkeakoulun Arvo-projektia, jonka avulla ammattikorkeakoulu pyrkii kehittämään toimintaansa. Tutkimuksessa on kerätty määrällinen aineisto. Kyselyt toteutettiin Joulukuussa 2004. Mittarin avulla saatua suurta informaation määrää supistettiin eksploratiivisen faktorianalyysin avulla. Näin saatujen faktoreiden keskiarvoja verrattiin keskenään ryhmien Opiskelija / Opettaja sekä ryhmien Sosiaali- ja terveysala / Muut alat välillä. Faktoreiden keskiarvojen tilastollisten erojen merkitsevyyttä testattiin riippumattomien ryhmien T-testillä. Yksilön kannalta innovaatioita edistäväksi tekijäksi muodostui oppilaitoksen ilmapiiri, joka koettiin välittömänä, sallivana, turvallisena sekä luonteeltaan oppimista ja kehittymistä kannustavana. Ehkäisevinä tekijöinä opiskelijat kokivat, ettei heidän toimintansa ole riittävän tavoitteellista. Opettajat aistivat oppilaitoksensa ilmapiirin ristiriitaisena ja kokivat epätietoisuuden laskevan heidän aloitteellisuuttaan, nämä katsottiin heidän osaltaan innovaatioita ehkäiseviksi tekijöiksi. Tarkasteltaessa organisaation ominaisuuksia innovaatioita edisti oppilaitoksen välitön, salliva ja turvallinen ilmapiiri. Puolestaan esteeksi koettiin kaikin tavoin konservatiivinen ilmapiiri, jolle leimaa antavina piirteinä olivat jäykkyys, epätietoisuus toisten tehtävistä sekä suunnittelemattomuus. Oppilaitoksen opiskelijat ja opettajat näyttäisivät hallitsevan hyvin uuden teknologian käytön. Ainostaan erilaiset uudemmat ryhmätyökalut eivät olleet vielä yleisessä käytössä. Yllättävää oli, että opettajat arvioivat tietotekniset perusvalmiutensa paremmiksi kuin heitä huomattavasti nuoremmat opiskelijat. Tämän tutkimuksen mukaan innovaatioiden käyttöönottoa edistävänä tai ehkäisevänä tekijänä korostuu se toimintaympäristö, jossa omaksuminen tapahtuu. Organisaation luovuutta edistävät tekijät lisäävät sen innovatiivisuutta.

UNIVERSITY OF KUOPIO, Faculty of Social Sciences Department of Health Policy and Management, Health and Human Services Informatics LAITINEN, PERTTI: Facilitations and Impediments in the Implementation of Innovations Master's thesis, 55 pages, 4 appedices (11 pages) Advisors: Anneli Ensio, PhD Sari Rissanen, PhD May 2008 Keywords: innovations, diffusion of innovations, technology, information technology, work practices Implementation of new work practices and technology both in work and education are requirements for the successful information society. This study describes factors which are facilitating and impeding the use of innovations in the Kuopio unit of the Savonia University of Applied Sciences. These factors are reviewed from tree different point of views: individual level, organizational level and the use of modern technology. This survey, with quantitative analysis, was conducted in December 2004, and is a part of the University s development project Arvo. The students (n=210) and the teachers (n=91) constituted the study sample. Their opinions were asked with 5-point Likert scale statements. Of the students 85% and 43% of the teachers answered to the questionnaire. Huge amount of information was condensed with explorative factor analysis. The means of the factors were compared between the groups of Student / Teacher and Social- and Health Professions / Other Professions. The statistical significance of the differences in the means of the factors was tested with independent samples t-test. On the individual level, a facilitating factor was unreserved, permissive, secure atmosphere which was also felt supportive to learning and progression. Impeding factor of students was when their actions were not focused enough. Equally as an impeding factor, teachers felt the functions in the university inconsistent and decreased initiative because of uncertainty. When organisation s characteristics were in focus, also there, spontaneous, permissive and safe atmosphere facilitated innovations. On the other hand, conservative atmosphere characterised by rigidity, uncertainty of others tasks and unstructuredness impeded them. Students and teachers of the university seem to be ready to use modern technology. Only some new group tools were not in common use. It was surprising that the teachers estimated their basic abilities in information technology better than the students. In this study, the environment where the innovation is absorbed has a great significance as an impeding or facilitating factor. In an organisation, factors that increase creativity increase also its innovativeness.

SISÄLTÖ 1 JOHDANTO...3 2 TUTKIMUKSEN TAUSTA JA TARKOITUS...6 3 INNOVAATIOIDEN DIFFUUSIO...8 3.1 Innovaatiot ja niiden luokittelu...8 3.2 Innovaatioiden diffuusion peruselementit...10 3.3 Luovuus innovatiivisuuden edellytyksenä...15 3.4 Aikaisemmat tutkimukset...17 4. TUTKIMUKSEN TOTEUTUS...19 4.1 Aineisto ja sen hankinta...19 4.2 Aineiston analysointi...20 5 TUTKIMUSTULOKSET...24 5.1 Yksilön ominaisuudet innovaatioiden omaksumisessa...25 5.2 Organisaation ominaisuudet innovaatioiden omaksumisessa...31 5.3 Uuden teknologian käyttö ja osaaminen...35 6 POHDINTA...42 6.1 Tutkimuksen luotettavuus...43 6.2 Tutkimustulosten tarkastelu ja johtopäätökset...46 6.3 Jatkotutkimusaiheet...49 LÄHTEET...51 LIITTEET...56

KUVIOT KUVIO 1. Päätöksenteko innovaation omaksumisprosessissa...13 KUVIO 2. Aineiston käsittelyn eri vaiheet...21 TAULUKOT TAULUKKO 1. Suomessa tehtyjä innovaatioiden diffuusiotutkimuksia...18 TAULUKKO 2. Vastaajien jakautuminen koulutusalan ja ryhmän mukaan...24 TAULUKKO 3. Yksilön ominaisuuksia kuvaavat faktorit...26 TAULUKKO 4. Yksilön ominaisuuksia kuvaavien faktoreiden väliset erot opiskelijoiden ja opettajien välillä...27 TAULUKKO 5. Yksilön ominaisuuksia kuvaavien faktoreiden väliset erot eri koulutusalojen välillä...28 TAULUKKO 6. Yksilön pelkoja kuvaavat faktorit...30 TAULUKKO 7. Organisaation ominaisuuksia kuvaat faktorit...32 TAULUKKO 8. Ryhmän ominaisuuksia kuvaavien faktoreiden väliset erot opiskelijoiden ja opettajien välillä...34 TAULUKKO 9. Ryhmän ominaisuuksia kuvaavien faktoreiden väliset erot koulutusalojen välillä...35 TAULUKKO 10. Uuden teknologian käyttöä ja osaamista kuvaavat faktorit...37 TAULUKKO 11. Sähköpostin käyttö neljän eri tutkimuksen mukaan...38 TAULUKKO 12. Uuden teknologian osaamisen erot opiskelijoiden ja opettajien välillä.39 TAULUKKO 13. Uuden teknologian osaamisen erot eri koulutusalojen välillä...40 TAULUKKO 14. Käytän verkkosalkku opiskelussa vastausten prosentuaaliset osuudet koulutusaloittain ja ryhmittäin...41 TAULUKKO 15. Käytän yhteistä sähköistä asiakirja-arkistoa vastausten prosentuaaliset osuudet koulutusaloittain ja ryhmittäin...41

3 1 JOHDANTO Suomen 90-luvulla alkanut nopea talouskasvu on pääosin johtunut tietotekniikan hyödyntämisestä meille ennalta vahvoilla aloilla. Tästä ovat hyötyneet niin metsä-, metallikuin viestintäteollisuus Nokian johdolla. Tuotannon kasvun ja vaurastumisen pääasiallisena mahdollistajana on nähty kasvava tiedon määrä ja sen käsittely tietotekniikan avulla (Miettinen 2006, 5). Lähes päivittäin törmäämme huomaamattomaan, älykkääseen ja helposti käytettävään tietotekniikkaan. Uuden teknologian hyväksikäyttö on nostanut eteemme uusia ongelmia. Huomattavin näistä on se, että emme ole tietotekniikan hyödyntämisessä samalla tasolla kuin sen tuottamisessa. Toinen selkeä uhka talouskasvulle on uutta teknologiaa vaativien laitteiden valmistuksen siirtyminen perinteisistä teollisuusmaista halvemman työvoiman alueille. (Tietoyhteiskuntaneuvoston raportti 2005, 6-7.) Suomen hallitus on sitoutunut aktiiviseen ja pitkäjänteiseen tietoyhteiskunnan kehittämiseen. Tätä varten se on käynnistänyt tietoyhteiskuntaohjelman, jonka haasteellisena tavoitteena on parantaa tuottavuutta ja kilpailukykyä, edistää sosiaalista ja alueellista yhdenvertaisuutta sekä kansalaisten hyvinvointia. Näihin tavoitteisiin pyritään hyödyntämällä tieto- ja viestintätekniikkaa laajasti koko yhteiskunnassa. (Tietoyhteiskuntaneuvoston raportti 2005, 4-7.) Valtion tiede- ja teknologianeuvoston asettama kansallinen strategia tukee tätä tavoitetta. Vaakaan ja tasapainoisen sosiaalisen sekä taloudellisen kasvun aikaansaaminen edellyttää sen mukaan tehokasta ja hyvin ohjattua koulutus-, tiede-, teknologia- sekä innovaatiopolitiikkaa. Uusien innovaatioiden tuottaminen nähdään ainoaksi keinoksi selviytyä tulevaisuuden haasteista. (Valtion tiedeja teknologianeuvosto 2006, 4-7.) Innovatiivisen systeemin katsotaan toimivan hyvin, kun sillä on riittävästi henkilöresursseja ja jatkuvasti uudistuva laaja-alainen tietopohja. Sen tulee myös parantaa kykyä tuottaa ja hyödyntää kerääntynyttä uutta teknologista ja tieteellistä tietoa sekä tietämystä. Tärkeää on muualla kehitetyn tiedon ja tietämyksen aktiivinen hyödyntäminen. Kolmas huomion arvoinen seikka on uusien innovaatioiden kaupallistaminen, levittäminen, tuotannon edistäminen ja kyky tuottaa tietoa ja tietämystä innovaatioiden aikaansaamiseksi. (Valtion tiede- ja teknologianeuvosto 2006, 29.) Sosiaali- ja tervey-

4 denhuollon osalta näihin tavoitteisiin pyritään Tietoyhteiskuntaneuvoston raportin mukaan rakentamalla yhteinen perusta verkottamalla toimijat, määrittelemällä teknologinen infrastruktuuri sekä kehittämällä lainsäädäntöä. Näin uskotaan päästävän laajoihin toiminnallisten innovaatioiden käyttöönottoihin sosiaali- ja terveydenhuollossa. (Tietoyhteiskuntaneuvoston raportti 2005, 7.) Ohjelma luo puitteet, jonka avulla toimiala voi kehittyä haluttuun suuntaan. Uudet toiminnalliset ja teknologiset innovaatiot sosiaali- ja terveydenhuollossa ovat vaatineet lainsäädännöllisiä muutoksia. Tätä varten säädettiin laki vuonna 2000 (Makropilottilaki). Lakia ja sen voimassaoloa on muutettu niin että nykyinen Laki sosiaalija terveydenhuollon saumattoman palveluketjun kokeilusta (L160/2007) on voimassa vuoden 2011 loppuun. Lain keskeiset keinot saumattomien palveluketjujen saavuttamiseksi ovat: omaneuvoja, palveluketjusuunnitelma, sähköinen tunnistaminen ja allekirjoittaminen sekä sosiaali- ja terveydenhuollon viitetietokantajärjestelmä. Kyseessä on määräaikainen laki, joka mahdollistaa edellä mainittujen asioiden kokeilun. (L160/2007.) Saumattoman palveluketjun ja sitä tukevien tietohallintoratkaisujen ohjausryhmän muistiossa (STM työryhmämuistioita 2003:18) annetaan sosiaali- ja terveydenhuollon tietohallinnon kehittämistyölle suosituksia sekä alueellisille että valtakunnallisille toimijoille. Teknisten ja yhteistoiminnallisten suositusten ohessa ohjausryhmä painottaa alueellisten toimijoiden merkitystä saumattomien palveluketjujen kehittämisessä ja toiminnallisten muutosten läpiviennissä. Uusien toimintamallien kehittäminen perusorganisaatiossa nähdään avainkysymykseksi tavoitteisiin pyrittäessä. Tämä vaatii henkilöstön laaja-alaista koulutusta niin teknisten, sisällöllisten kuin toiminnallisten uudistusten läpiviemiseksi. (STM työryhmämuistioita 2003:18.) Sosiaali- ja terveysalalla on menossa useita hankkeita palvelujärjestelmän ja - rakenteiden uudistamiseksi. Tekes on käynnistämässä vuoden 2008 alussa uutta ohjelmaa Innovaatiot sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmässä, yhdessä kauppa- ja teollisuusministeriön, sosiaali- ja terveysministeriön, sisäasiainministeriön, Kuntaliiton, Stakesin, Raha-automaattiyhdistyksen ja Sitran kanssa. Ohjelman päämääränä on edistää innovaatiotoimintaa sosiaali- ja terveyspalveluissa. Ohjelmalla haetaan kehitystyötä, jossa tuotetaan asiakaslähtöisiä yhteistyö- ja toimintamalleja, prosesseja sekä näitä tukevia sähköisiä palveluja. (Tekes 2007.)

5 Edellä kuvatut eri kehitystoimet vaativat sekä toiminnallisia että teknologisia uudistuksia ja niiden laajamittaisia käyttöönottoja. Uudistusten läpivieminen ei aina onnistu hetkessä, joskus hyväksi arvioidut uudet teknologiat tai työtavat eivät leviä käytäntöön toivotussa ajassa tai laajuudessa. Tämän korjaamiseksi yhtenä keinona Sirkku Kivisaari ja Raimo Lovio (2004) ovat esittäneet juurruttamista. Sen avulla pyritään vuoropuheluun, jonka seurauksena uutta ratkaisua pyritään muovaamaan kaikkia osapuolia tyydyttävään muotoon. Uudelleen toistuvan dialogin avulla pyritään tunnistamaan innovaation käytön esteitä sekä vahvistamaan innovaatiota edistäviä tekijöitä. (Kivisaari & Lovio 2004, 43-44.) Juurruttamisessa on kyse edellytysten luomisesta valmiin keksinnön/innovaation käyttöönotolle (Kivisaari, Kortelainen, & Saranummi 1999, 1). Tässä opinnäytetyössä kiinnostus kohdistuu sen sijaan niihin yleisiin yksilön ja organisaation piirteisiin, jotka edistävät tai ehkäisevät uusien toimintatapojen ja teknologioiden käyttöä.

6 2 TUTKIMUKSEN TAUSTA JA TARKOITUS Tämä työ on osa Savonia-ammattikorkeakoulun Arvo-projektia, jonka yhteydessä Kuopion yliopiston Shiftec-tutkimusyksikkö toteutti arviointihankkeen. Projektin alussa selvitettiin innovaatioiden omaksumista edistäviä ja ehkäiseviä tekijöitä Savoniaammattikorkeakoulussa. Näitä tekijöitä selvitettiin sekä yksilön että organisaation tasolla ammattikorkeakoulun opettajilta ja opiskelijoilta. Arvo-projektin avulla ammattikorkeakoulu pyrki vastaamaan tietoyhteiskunnan ja työelämän muutosten aikaan saamaan haasteeseen, jossa tuloksekkaan toiminnan edellytyksenä on nähty monialainen yhteistyö ja avoimuus, uusien toimintatapojen sekä uuden teknologian hyödyntäminen niin työelämässä kuin siihen valmentavassa opetuksessa (Valtion tiede- ja teknologianeuvosto 2006, 4-7). Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata innovaatioiden omaksumista ehkäiseviä ja edistäviä tekijöitä. Suurin osa innovaatioihin liittyvästä tutkimuksesta on kohdistunut innovaatioihin itseensä. Huomattavasti vähemmälle huomiolle ovat jääneet innovaatioiden omaksumiseen vaikuttavat muut tekijät: yksilö, sosiaalinen järjestelmä ja aikaisemmat kokemukset uudesta teknologiasta. Näitä tekijöitä tarkastellaan tässä tutkimuksessa kolmesta eri näkökulmasta: yksilön ja ryhmän ominaisuutena sekä uuden teknologian osaamisen kautta. Uuden teknologian käytön osaaminen nähdään tässä tutkimuksessa innovaatioiden leviämistä edistävänä tekijänä, kun taas uuden teknologian hyödyntämisen vaikeus on puolestaan innovaatioiden omaksumista ehkäisevä seikka. Tätä ajatusta tukee siirtyminen tietojen opettamisesta taitojen oppimiseen (Hietanen 2005, 88-89). Tästä johdetut tarkennetut tutkimuskysymykset ovat: 1. Mitkä ovat uusien toimintatapojen ja teknologioiden omaksumista ehkäiseviä ja edistäviä tekijöitä Savonia-ammattikorkeakoulussa? 2. Minkälaisia eroja näissä tekijöissä voidaan nähdä verrattaessa keskenään opiskelijoiden ja opettajien ryhmiä? sosiaali- ja terveysalan ja muiden koulutusalojen ryhmiä?

7 Ensimmäiseen tutkimuskysymykseen tässä työssä haetaan vastausta aikaisempien tutkimusten pohjalta laaditun mittarin avulla. Mittarin sisältämää yksityiskohtaista informaation määrää tiivistetään eksploratiivisen faktorianalyysin avulla. Näin saadaan helpommin hahmotettavia kokonaisuuksia niistä tekijöistä, jotka ehkäisevät tai edistävät uusien toimintatapojen ja teknologioiden omaksumista Savoniaammattikorkeakoulussa. Toisen tutkimuskysymyksen avulla selvitetään, minkälaisia eroja on havaittavissa vertaamalla keskenään vastaajien taustatietojen avulla muodostettujen ryhmien antamia vastauksia. Tämä tarkentaa ammattikorkeakoulusta saatavaa kuvaa. Näin voidaan eritellä niitä vahvuuksia ja kehittämistä vaativia seikkoja, joihin Savonia-ammattikorkeakoulun tulee kiinnittää huomiota pyrkiessään parantamaan oppimista ja opettajuutta oppilaitoksessaan. Mikko Korpela ja Kaijan Saranto (1999a) kuvaavat sosiaali- ja terveydenhuollon tietohallintoa kolmen ulottuvuuden kautta. Nämä ovat sisällön ulottuvuus, tekniikan ulottuvuus ja näkökulman (toimintatavan) ulottuvuus. (Korpela & Saranto 1999a, 21-23.) Tässä tutkimuksessa näistä ulottuvuuksista ovat edustettuina kaksi jälkimmäistä. Tekniikan ulottuvuutta hyödynnetään kuvaamalla kuinka jotkin uudemmat teknologiat ovat käytössä Savonia-ammattikorkeakoulussa. Toiminnan ulottuvuutta tässä tutkimuksessa lähestytään selvittämällä uusien toimintatapojen omaksumista edistäviä ja ehkäiseviä tekijöitä.

8 3 INNOVAATIOIDEN DIFFUUSIO Teoreettisena viitekehyksenä tässä tutkimuksessa käytetään innovaatioiden omaksumista ja leviämistä tutkittaessa käytettyä innovaatioiden diffuusio käsitettä. Se voidaan tulkita innovaatioiden leviämistä sekä niiden omaksumista tutkivaksi monitieteiseksi alaksi. Innovaatioiden diffuusiota voidaan tarkastella useasta eri näkökulmasta. Yleisin tapa on tarkastella itse innovaatiota: sen käyttökelpoisuutta tai paremmuutta aikaisempiin vastaaviin käytäntöihin ja tuotteisiin. Yksinkertaisimmillaan innovaatioiden diffuusiotutkimus selvittää kuinka laajalle jokin innovaatio on levinnyt. Innovaatioiden diffuusiossa on kuitenkin aina mukana omaksuja: yksilö tai jokin organisaatio, jotka hakevat itselleen hyötyä ottamalla käyttöön uutta teknologiaa tai uusia toimintatapoja. Seuraavissa kappaleissa määritellään innovaatioiden diffuusio ja siihen läheisesti liittyvät tässä opinnäytetyössä hyödynnetyt käsitteet sekä luodaan lyhyt katsaus aikaisempiin tutkimuksiin, joissa näitä käsitteitä on käytetty. 3.1 Innovaatiot ja niiden luokittelu Innovaatiotutkimuksen uranuurtajan Everett M. Rogersin mukaan innovaatio on idea (engl. idea), käytäntö (engl. practice) tai väline (engl. object), joka on omaksujalleen, yksilölle tai ryhmälle uusi. Oleellista on se seikka, että omaksuja ei ole vielä kyennyt muodostamaan joko hyväksyvää tai hylkäävää kantaa innovaatioon. (Rogers 2003, 12.) Samansuuntaisen määritelmän antaa Risto Harisalo, joka määrittelee innovaation lyhyesti: se on asia tai esine, joka on omaksujalle uusi (Harisalo 1984, 37). Kari Inkinen (2000, 96) puolestaan ehdottaa sanan innovaatio kääntämistä uudisteeksi, jota samaa termiä käyttää jo Risto Hölttä (1985, 4) vuonna 1985, lisäten mahdollisuuden käyttää sanaa uutuus (ks. Uusi sivistyssanakirja 1977). Latinankielinen sana innovatus tarkoittaa uudistamista, uusimista tai uudelleen tekemistä. Uusi sivistyssanakirja (1997) taas puolestaan antaa innovaatiolle merkitykset uudistus ja uutuus. Se ei ota kantaa onko uutuuden luonne aineellinen tai materiaalinen. Suomenkielen perussanakirja antaa innovaatiolle samat merkitykset kuin sivistyssanakirja, mutta tarkentaa sitä vielä käsitteellä uutuustuote, joka ymmärretään teollisena tai teknisenä keksintönä.

9 Merja Miettinen (1996) esittää työssään yhteenvetona innovaation laajempana käsitteenä, johon kuuluu sekä perinteinen ajatus konkreettisesta tuotteesta että käsitys innovaatiosta henkisenä luovana prosessina. Näistä ensimmäistä edustaa jokin aineellinen tuotos, kuten kone tai väline ja jälkimmäistä luovaa henkistä prosessia ongelmanratkaisu tai uusi toimintatapa. (Miettinen 1996, 30.) Risto Harisalon (1984) mukaan innovaatio voidaan käsittää kahdella eri tavalla: joko innovatiivisena toimintana tai tuon toiminnan lopputuotoksena (Harisalo 1984, 27). Tarmo Lemolan ja Raimo Lovion (1984) mukaan käsitteen innovaatio ensimmäinen määrittelijä oli Joseph Schumpeter jo 1930 40 luvuilla. Hän erotti keksinnön ja innovaation käsitteet toisistaan. Hän katsoi yrittäjän innovatiivisuuden näkyvän siinä, kun hän kehittää uusia käyttötarkoituksia keksinnölle, uudistaa tuotantotapoja, eikä vain hyödynnä yksittäistä keksintöä tavanomaisella tavalla. Ottamalla mukaan yrittäjyyden innovaation määrittelyyn Joseph Schumpeter toi mukaan markkinalähtöisen hyötyajattelun. (Rosenberg 2000, 2-6.) Väitöskirjassaan Jukka Yliherva (2004) esittää myös innovaatiolle laajemman käsityksen. Hän lisää käsitteeseen ajatuksen innovaation aikaansaamasta hyödystä jollekin organisaatiolle samoin kuin Schumpeter. Innovaatio parantaa jollakin tapaa organisaation tuotetta, toimintatapaa, palvelua tai teknologiaa. Se voi olla myös parannus organisaation suhteissa. Määritelmän mukaan innovaatiolla on myönteisiä vaikutuksia organisaation tuottavuuteen, taloudellisuuteen tai sen on tuotettava sille jonkinlaista lisäarvoa. (Yliherva 2004, 15.) Tässä määritelmässä näkyy selkeästi se tieteenala, kauppatieteet (tuotantotalous), jota tutkija edustaa. Innovaatioita voidaan luokitella usealla eri tavalla. Yleisimmin innovaatio jaetaan sen luonteen, tyypin sekä sitä koskevan päätöksenteon mukaan (Harisalo 1984, 37; Kolehmainen 1997, 48; Mäki 2000, 42-43). Innovaatiot jaetaan niiden luonteen mukaan joko teknisiin tai sosiaalisiin innovaatioihin. Näistä ensimmäiset ovat luonteeltaan aineellisia ja ne syntyvät kehitettäessä erilaisia materiaaleja ja yhdistettäessä niitä toisiinsa. Sosiaaliset innovaatiot määritellään usein teknisten innovaatioiden negaationa; niiden sanotaan olevan aineettomia. (Rogers 2003, 12-15; Harisalo 1984, 30, 37.) Sosiaalisten innovaatioiden voidaan ajatella sisältävän Merja Miettisen (1996, 30 ks. yllä) esittämän ajatuksen uudesta toimintatavasta luovana henkisenä ratkaisuna, jolle ei ole osoitettavissa selkeää konkreettista tuotetta. Toinen tapa jakaa innovaatiot on puhua

10 prosessi-innovaatioista ja tuotantoinnovaatioista. Tässä jaossa prosessi-innovaatioihin kuuluvat teknologiset ja organisatoriset innovaatiot kun taas tuote- ja palveluinnovaatiot kuuluvat tuotantoinnovaatioihin. (Pikka 2007, 38.) Innovaatioiden diffuusio käsitteen osittaisena "käännöksenä" voidaan käyttää innovaatioiden leviämistä (ks. Lintilä 2003, 44; Inkinen 2000, 96). Tässä tutkimuksessa puhutaan vakiintuneesta käsitteestä innovaatioiden diffuusio, kun sitä käytetään ilmaisemaan koko sitä prosessia ilmiötä ja tutkimusalaa, jossa käsitettä on hyödynnetty. Osa tätä prosessia on yksilön tai organisaation kannalta katsottuna innovaation omaksuminen. Innovaation synonyyminä tässä työssä käytetään jatkossa sanaa uudiste. Innovaatio nähdään tässä tutkimuksessa laajasti. Se voi olla luonteeltaan joko tekninen tai sosiaalinen, henkinen luova prosessi, uusi toimintatapa tai uusi käyttötarkoitus. 3.2 Innovaatioiden diffuusion peruselementit Everett M. Rogers näkee innovaatiolla olevan viisi perusominaisuutta, jotka vaikuttavat sen omaksumiseen. Nämä ovat: suhteellinen etu (engl. relative advantage), yhteensopivuus (engl. compatibility), monimutkaisuus (engl. complexity), kokeiltavuus (engl. trialability) ja näkyvyys (engl. observability). Suhteellinen etu on helpoiten mitattavissa taloudellisin keinoin, mutta se ei ole sen ainoa kriteeri. Olennaista on, että omaksuja - yksilö kokee uuden tuotteen jollakin tapaa paremmaksi kuin aikaisemmat. Suhteellista etua pidetään yhtenä tärkeimpänä mittarina sille, kuinka moni viimekädessä omaksuu uudisteen. Omaksuja haluaa löytää innovaatiosta ne piirteet, jotka hän kokee välttämättömäksi ajatellen sen hyödyllisyyttä. (Rogers 2003, 222-233; Kortelainen 1999, 47; ks. Greenhalgh, Glenn, Macfarlane, Bate & Kyriakidou 2004, 594-596.) Yhteensopivuus on ominaisuus, joka helpottaa omaksujaa hyväksymään innovaation. Uudiste joka sopii omaksujan arvoihin sekä hänen aikaisempiin kokemuksiin ja tarpeisiin tuottaa vähemmän epävarmuutta ja on näin helpommin hyväksyttävissä. Innovaation on sovittava myös omaksujan sosiaalisen ympäristön/järjestelmän arvoihin ja normeihin. (Rogers 2003, 240 241; Kortelainen 1999, 47.) Monimutkaisuudella innovaation ominaisuutena tarkoitetaan sitä, kuinka helppoa uudiste on ottaa käyttöön. Ominaisuutena se ei ole

11 niin merkittävä kuin suhteellinen etu tai yhteensopivuus, mutta joidenkin uudisteiden kohdalla se voi muodostua ylitsepääsemättömäksi esteeksi innovaatioiden omaksumiselle. Uudisteet, joita voidaan harjoitella ja kokeilla niiden luonnollisessa ympäristössään, omaksutaan helpommin. Näkyvyys tarkoittaa sitä kuinka helposti ja selkeästi innovaation tuomat hyödyt ja tulokset ovat muiden havaittavissa. (Rogers 2003, 240-259; ks. Greenhalgh ym. 2004, 594-596; ks. Kortelainen 1999, 47-48.) Trisha Greenhalgh ym. (2004, 596-597) lisää Everett M. Rogersin viiteen ominaisuuteen vielä mahdollisuuden muokata ja kehittää (engl. reinvention) innovaatiota. Ominaisuuden, jota ei ole niin usein dokumentoitu kuin aikaisemmin esitetyt perusominaisuudet. Rogersin jaottelu on hieman toisenlainen. Hän käyttää kirjassaan englantilaista termiä re-invent puhuessaan päätöksentekoprosessiin vaikuttavista tekijöistä innovaatioiden omaksumisessa (Rogers 2003, 180-188). Sisällöltään molempien käsitteet vastaavat toisiaan. Muokkaamisen ja kehittämisen avulla omaksuja saa innovaation sopimaan paremmin itselleen. Trisha Greenhalgh ym. (2004) ovat tutkimuksessaan löytäneet vielä viisi muuta ominaisuutta, joita he pitävät tärkeinä, kun innovaatiota koetetaan levittää terveydenhuollon toimintaympäristössä. Nämä ominaisuudet ovat: häilyvät rajat (engl. fuzzy boundaries), riski (engl. risk), sopivuus työtehtäviin (engl. task issues), käyttöön tarvittava tieto (engl. knowledge required to use it) sekä käytön tuki (engl. augmentation/support). (Greenhalgh ym. 2004, 594-596.) Häilyvillä rajoilla innovaation ominaisuutena tutkijat tarkoittavat sitä, että omaksumisessa on aina kyse sekä itse uudisteesta (kova ydin), että sen käytön vaatimista toimintatapojen muutoksesta organisaatiossa (pehmeä ympäristö). Lisäksi he muistuttavat, että monimuotoisten uudisteiden omaksumien vaatii aina enemmän toimintatapojen muutosta. (Greenhalgh ym. 2004, 597). Pehmeä ympäristö muodostuu kaikista niistä tekijöistä, jotka liittyvät jollakin tapaa innovaation omaksumiseen. Tärkein näistä on omaksujan sosiaalinen ympäristö: arvot, asenteet ja tavat toimia uudessa tilanteessa. Näin samassa organisaatiossa innovaation omaksuminen voi saada lukuisia eri muotoja. Käydään rajanvetoa siitä kumpi (kova ydin vai pehmeä ympäristö) vaikuttaa enemmän innovaation omaksumiseen, joko sitä edistäen tai ehkäisten. Tätä monimuotoista tapahtumaketjua he kuvaavat häilyvillä rajoilla. (Denis, Hébert, Langley, Lozeau & Trottier 2002, 69-70). Riski liittyy yksilön kokemaan epätietoisuuteen innovaation lopputuloksesta. Uudisteen aiheuttama epävarmuus (riski) ja innovaatiosta saatava hyöty ovat epätasaisesti jakaantuneet eri yksilöiden kokemuksissa. Jos innovaation käyttöön tarvittava

12 tieto on helposti siirrettävissä toimintaympäristöstä toiseen, uudiste omaksutaan huomattavasti helpommin. Teknologiat joissa on mukana käytön tuki: esim. mahdollisuus yksilöidä tuote tai niissä itsessään on saatavilla opetus- ja opastustoiminto; omaksutaan herkemmin. (Greenhalgh ym. 2004, 594-598.) Everett M. Rogers (2003, 5-6, 11) määrittelee diffuusion ajassa tapahtuvaksi prosessiksi, missä innovaation leviäminen siirtyy tiettyjä kanavia pitkin sosiaalisessa järjestelmässä. Määritelmästä nousee esille innovaatioiden diffuusion neljä peruselementtiä, jotka ovat: 1) innovaatio, 2) kanavat, 3) aika ja 4) sosiaalinen järjestelmä (ks. Mäki 2000, 42). Seuraavissa kappaleissa luodaan katsaus siihen, mitä Everett M. Rogers tarkoittaa kanavilla ja ajalla innovaatioiden diffuusion peruselementtinä. Tämä luku päättyy hänen ajatuksiin sosiaalisen järjestelmän merkityksestä innovaatioiden diffuusion peruselementtinä. Yksilön ominaisuuksien lisäksi tämä on toinen tärkeä näkökulma, josta tässä tutkimuksessa tarkastellaan niitä tekijöitä, jotka edistävät tai ehkäisevät uudisteiden leviämistä. Everett M. Rogersin mukaan (2003) perustavaa laatua oleva seikka innovaatioiden diffuusiolle on yksilöiden välinen kommunikaatio - informaation vaihto, joka voi tapahtua useiden kanavien kautta. Kommunikaatiossa mukana ovat innovaatio, sen omaksunut yksilö tai ryhmä ja henkilö(t), jolla(illa) ei ole tietoa tai kokemusta kyseisestä innovaatiosta sekä näitä ryhmiä yhdistävä kommunikaatiokanava. Hän jakaa diffuusiossa käytettävät kanavat kahteen pääryhmään: yksilöiden väliseen ja tiedotusvälineiden kautta tapahtuvaan kommunikaatioon. Näistä jälkimmäinen sisältää lehdistön, radion, television ja nykyisin yhä enenevässä määrin internetin. Nimensä mukaisesti nämä - kerralla suurille massoille leviävät - palvelut ovat käytännöllisiä tietoisuuden levittämisessä potentiaalisille innovaatioiden omaksujille. Everett M. Rogers korostaa kuitenkin yksilöiden välisen kommunikaation tärkeyttä ja tehokkuutta suostuteltaessa yksilöä hyväksymään uusi toimintatapa tai teknologia. Kommunikaation onnistumiseen vaikuttaa myös sitä käyvien yksilöiden samankaltaisuus niin uskomusten, sosioekonomisen aseman kuin koulutuksenkin suhteen. (Rogers 2003, 18-20.) Innovaatioiden diffuusion tutkimuksessa aikaulottuvuus on oleellinen osa omaksumisprosessia, toisin kuin muissa käyttäytymistieteissä, joissa usein keskitytään senhetkisiin tapahtumiin. Ajan huomioimista yhtenä innovaatioiden diffuusioon vaikuttavana

13 tekijänä voidaan pitää kyseisen tutkimusalan vahvuutena, joskin sen mittaamisen monimuotoisuutta on kritisoitu. Aikaa diffuusion leviämisen mittaamisessa voidaan hyödyntää kolmella tavalla. 1. aika siitä, kun yksilö tai ryhmä sai tietää innovaatiosta sen omaksumiseen 2. omaksuvatko yksilö tai ryhmä innovaation jo varhaisessa vai vasta myöhemmässä vaiheessa - verrattuna muihin jäseniin tai ryhmiin 3. sosiaalisen järjestelmän kannalta aikaa voidaan mitata ryhmän (organisaation) innovaation omaksumisen asteena tiettynä ajankohtana - siis moniko jäsen on hyväksynyt innovaation tuolloin. (Rogers 2003, 20-23; vrt. Mäki 2000, 44.) Päätöksentekoa innovaatioiden omaksumisessa Everett M. Rogers (2003, 20) kuvaa viisi askelmaisena prosessina (Kuvio 1.). Päätöksentekoprosessi innovaatioiden omaksumisessa on informaation etsimistä, hakemista ja saadun tiedon aktiivista prosessoimista, jolla yksilö pyrkii vähentämään innovaatiota kohtaan tuntemaansa epävarmuutta. Oleellista on, että päätöksentekoprosessissa yksilölle selviää hyväksyykö (engl. adopt) vai hylkääkö (engl. reject) hän innovaation omalta osaltaan. Tämän prosessin viimeistä vaihetta Rogers kutsuu päätöksen vakiinnuttamiseksi. (Rogers 2003, 20-21.) knowledge tieto persuasion suostuttelu tieto innovaatiosta, ymmärrys sen toiminasta decision päätös implement käyttöönotto innovaatiota suosiva tai sitä hylkäävä asenne confirmation vakiinnuttaminen innovaation käyttöönotto, kokeilu päätöksen vakiinnuttaminen hankkimalla lisää tietoa käytännön toimet innovaation hyväksymisen tai hylkäämisen puolesta KUVIO 1. Päätöksenteko innovaation omaksumisprosessissa (Rogers 2003, 20)

14 Toisena ajan huomioimisen muotona Everett M. Rogers liittää yksilön tai ryhmän innovatiivisuuden siihen, kuuluvatko he henkilöihin, jotka omaksuvat innovaation aikaisemmin, kuin ryhmän muut jäsenet. Tutkimustensa pohjalta hän esittää omaksujien lähes normaalijakaumaa noudattelevan ajallisesti etenevän luokituksen innovaattorit (2,5 %), varhaisomaksujat (13,5 %), varhaisenemmistö (34 %), myöhäisenemmistö (34 %) ja vitkastelijat (16 %). Innovaattoreita hän kuvaa aktiivisiksi tiedon hakijoiksi, jotka seuraavat aktiivisesti tiedotusvälineitä; heidän henkilökohtaiset verkostonsa ovat laajoja ulottuen oman organisaation ulkopuolelle. He myös kestävät hyvin epävarmuutta, joka on luonteenomaista omaksuttaessa täysin uutta innovaatiota. (Rogers 2003, 22, 279-287.) Kolmantena ajan ulottuvuutena Everett M. Rogers tarkastelee omaksumisen astetta, joka useimmissa tapauksissa noudattelee S-muotoista käyrää innovaattoreiden ollessa ensimmäisiä omaksujia. Jonkin ajan päästä omaksumisen aste nousee jyrkästi molempien enemmistöryhmien omaksuessa innovaation ja omaksumisen aste tasaantuu taas vitkastelijoiden eli viimeisten omaksujien liittyessä mukaan. Mitatessa omaksumisen astetta määritellään se prosenttiosuus (esimerkiksi 16 % tai 50 %) organisaation jäsenistä, joka on ottanut innovaation käyttöön tai katsotaan, kuinka kauan joltakin organisaatiolta menee aikaa saavuttaa jokin ennalta määrätty omaksumisen aste. (Rogers 2003, 22-23, 219-223.) Sosiaalisen järjestelmän Everett M. Rogers määrittelee joukoksi yksiköitä, joilla on sama ongelma, jonka ratkaisemalla he saavuttavat yhteisen päämäärän. Nämä yksiköt voivat muodostua yksilöistä, epävirallisista ryhmistä, organisaatioista ja/tai niiden osista. Yksiköt voivat olla hyvin laajoja, koko kylää tai koko maata käsittäviä, mutta niitä kuitenkin yhdistää yhteinen päämäärä jonkin havaitun ongelman ratkaisemiseksi. (Rogers 2003, 23-24.) Sosiaalisen järjestelmän rakenne vaikuttaa siinä ilmenevään kommunikaatioon. Everett M. Rogers kuvaa virallisen rakenteen tyypillisenä esimerkkinä byrokraattisen organisaation (valtion viraston), jossa ylemmässä asemassa olevat johtajat voivat antaa määräyksiä alaisilleen asemaansa perustuen olettaen, että niitä noudatetaan. Tämän muodollisen rakenteen, tehtävien jako käskemällä, ohella organisaatioissa on olemassa epämuodollinen rakenne, jonka kommunikaatiota hän kuvaa epävirallisena. Epämuodolliseen rakenteeseen kuuluvat omaksujien lisäksi, mielipidejohtajat ja

15 muutosagentit. Sekä järjestelmän virallinen että epämuodollinen rakenne voivat joko edistää tai ehkäistä innovaatioiden diffuusiota. Samoin kyseisen järjestelmän normeilla, arvoilla ja asenteilla on merkitystä innovaatioiden diffuusioon ja pahimmillaan ne voivat estää jonkin innovaation omaksumisen kokonaan. (Rogers 2003, 24-27.) Organisaation innovatiivisuuteen vaikuttavat tekijät Everett M. Rogers puolestaan jakaa kolmeen luokkaan. Näistä ensimmäinen on yksilöiden asenne muutosta kohtaan. Mitä myönteisimmin muutoksiin suhtaudutaan, sen innovatiivisempi kyseinen organisaatio on. Toisena tekijänä hän kuvaa organisaation sisäisen rakenteen, jossa hän erottaa kuusi eri tekijää. Nämä tekijät ovat keskittyminen (engl. centralization), monimuotoisuus (engl. complexity), muodollisuus (engl. formalization), verkottuminen (engl. interconnectedness), vapaat resurssit (engl. organizational slack) ja koko (engl. size). Näistä tekijöistä organisaation muodollisuus ja keskittyminen ovat hänen mielestään innovatiivisuutta ehkäiseviä tekijöitä, loppujen ollessa sitä edistäviä seikkoja. Keskittymisellä hän tarkoittaa tilannetta, jossa organisaation voimavarat ja niiden kontrollointi on keskittynyt muutaman yksilön tehtäväksi (vrt. byrokraattinen organisaatio yllä). Muodollisuudella hän tarkoittaa organisaatiota jonka toiminnassa korostuvat sitä ohjaavat säännöt ja ennalta sovitut menettelytavat. (Rogers 2003, 411-412.) 3.3 Luovuus innovatiivisuuden edellytyksenä Innovatiivisuus rakentuu luovuuden avulla. Yksiselitteistä ja kaiken kattavaa luovuuden käsitettä on mahdoton määritellä. Innovatiivisuuden voidaan nähdä sisältävän hyvin paljon samoja elementtejä kuin mitä luovuuteen on liitetty eri tutkimusaloilla. Ehkä selkein ero innovatiivisuuden ja luovuuden välillä on innovatiivisuuden hyötynäkökohta. Nykysuomen sanakirja määrittää luovuuden seuraavasti: "luoda: tuottaa, saada aikaan, keksiä jotakin uutta tieteen, taiteen toiminnan avulla". Suomen kielen perussanakirja katsoo luovuuden olevan luomiskykyä (ks. Yliherva 2004, 15: innovaatiokyky). Luoda sanan se puolestaan määrittelee seuraavasti: "luova: joka käyttää henkisiä kykyjään tieteelliseen tai taiteelliseen työhön, luomiskykyinen em. alueilla jotain uutta tuottava".

16 Kari Uusikylä rakentaa luovuuden käsitettä todeten artikkelissaan jo Maslovin ja Rogersin ajatelleen luovuuden jokaisen yksilön mahdollisuutena toteuttaa itseään. Tämä voi ilmetä kaikilla elämän aloilla niin työssä kuin harrastuksissa. Luovuus antaa elämälle sisältöä, tarjoten onnistumisen elämyksiä ja nautinnon hetkiä, edellyttäen että yksilön taidot ja suoritettavan tehtävän haasteellisuus ovat sopusoinnussa keskenään. (Uusikylä 2002a, 43.) Luovaan persoonallisuuteen on nähty kuuluvan omaperäisyyttä, riippumattomuutta, riskin ottoa, energisyyttä ja intuitiivisuutta sekä epävarmuuden sietokykyä. Nämä kaikki ovat ominaisuuksia, jotka vaativat yksilöltä joustavuutta, jotta hän pystyy toteuttamaan luovuuttaan. (Uusikylä 2002a, 43 44.) Luovuus liittyy läheisesti lahjakkuuden käsitteeseen. Voidaan ajatella ihmisillä olevan sekä synnynnäistä lahjakkuutta että erityislahjakkuutta. Luovuus on nähty synnynnäisen lahjakkuuden yhtenä kykyalueena. Sen sijaan erityislahjakkuus syntyy harjoittelun ja oppimisen avulla sisäisten ja ympäristötekijöiden myötävaikutuksella. Erityislahjakkuudet voivat ilmetä eri taiteenlajeissa, urheilussa, liike-elämässä, terveydenhuollossa, tieteessä ja tekniikassa jne. (Uusikylä 2002b, 64-68.) Näin luovuuden käsitteeseen liittyy ajatus ihmisen lahjakkuudesta ja kyvykkyydestä. Luovuutta voidaan tarkastella, erityislahjakkuuksien lisäksi, myös sen mukaan millaisia ovat niiden ajatteluprosessien luonteet, joiden avulla se ilmenee. Uusikylä on koonnut kirjallisuudesta luovuutta kuvaavat piirteet luetteloksi. Hänen mukaan luovan ihmisen tunnusmerkit ovat: huumorintajuinen, voimakkaasti tunteva, utelias, ideoilla leikittelevä, intuitiivinen, keskittymiskykyinen, kurinalaisesti työskentelevä, kilpailunhaluinen, riskejä ottava, vastaanväittäjä, epäselviä tilanteita sietävä ja epäsovinnainen. (Uusikylä 2002b, 131.) Hieman erisanoilla, sisällöltään hyvin samanlaisen luettelon, luovan yksilön piirteistä esittää Juha Hakala. Hänen mukaansa luova yksilö on useimmiten avoin, epäsovinnainen, hyvällä itsetunnolla varustettu, motivoitunut, kunnianhimoinen, itsensä hallitseva mutta samalla impulsiivinen. Kyseiset piirteet eivät kuitenkaan takaa sitä, että ne omaava henkilö olisi välttämättä erityisen luova yksilö. (Hakala 2002, 14-16.) Samoin kuin Uusikylä Hakala yhdistää luovuuden lahjakkuuteen ja kykyihin (vrt. Uusikylä 2002b 66: kykyalueet). Merkillepantavaa on että molemmissa luetteloissa on piirteitä, jotka ovat arkiajattelussa toisiaan poissulkevia kuten esimerkiksi riskejä ottava ja kurinalaisesti työskentelevä tai itsensä hallitseva ja impulsiivinen. Tämä on hyvä esimerkki luovalta persoonalta vaadittavasta joustavuu-

17 desta. Tässä tutkimuksessa luovuus nähdään laajasti niin että se on välttämätön edellytys yksilön tai organisaation innovatiivisuudelle. Innovatiivisen toiminnan lopputuloksena on kuitenkin uudiste, jonka voidaan katsoa olevan jollakin tapaa parempi kuin aikaisemmat tuotteet. Toisin sanoen pelkkä uuden luominen ei ole innovatiivista toimintaa. Selkeästi tämän käsityksen ilmaisee Jukka Yliherva (2006) tiivistäessään luovuuden olevan yksilön kykyä tuottaa uutta ilman hyötynäkökohtaa. Hänen mielestään tästä seuraa, etteivät innovatiivisuus ja luovuus ole synonyymejä. Pelkkä luovuus ei saa aikaan innovatiivista organisaatiota. Se syntyy, kun tuotetaan organisaatiolle taloudellisesti kannattavia muutoksia. (Yliherva 2006, 17-18.) 3.4 Aikaisemmat tutkimukset Innovaatioiden diffuusiotutkimus on saanut alkunsa 1940-1950 luvulla Amerikassa, leviten 1960-luvulla Eurooppaan. Alussa tutkimus keskittyi yksittäiseen päätöksentekijään, mutta 1960-luvulle tultaessa mukaan tuli organisaatioiden tutkimus. Tutkimus on levittäytynyt lukuisille elämän aloille, käsittäen yhdeksän pääsuuntausta, jotka ovat antropologiaan, maanviljelyyn, kasvatukseen, terveydenhoitoon, tiedonvälitykseen, kauppatieteeseen (markkinointi), maantieteeseen, sosiologiaan ja ryhmään muut (sisältää talouden, hallinnon, politiikan jne.) suuntautuneet tutkimukset. (Rogers 2003, 39-45.) Taulukkoon 1. on koottu Suomessa tehtyjä tutkimuksia, joissa innovaatioiden diffuusio käsitettä on hyödynnetty. Taulukkoon on valittu tutkijan mielestä keskeisimmät eri aloilla tehdyt työt. Taulukossa on tiivistettynä tutkimuskohde ja se mihin kyseinen tutkimus on ensisijaisesti keskittynyt. Ensimmäisinä innovaatioiden diffuusio käsitettä ovat käyttäneet Risto Hölttä (1979) ja Risto Harisalo (1984, 1995) tutkimuksissaan selvittäessään kunnallishallinnon innovatiivisuutta. Seppo Kolehmainen (1997) on tutkinut väitöskirjassaan innovaatioiden diffuusiota Hämeen ammattikorkeakoulussa. Kari Inkinen (2000) on tarkastellut tutkimuksessaan osuuskauppainnovaation levinneisyyttä ja dynamiikkaa 1900 luvun alusta vuoteen 1998. Tiina Mäki (2000) puolestaan on tutkinut laadunhallinta innovaation diffuusiota Suomen terveydenhuollossa. Merja Miettinen (1996) on väitöskirjassaan vertaillut yliopistosairaalan, terveyskeskuksen ja yksityisen lääkäriaseman innovatiivisuuden edellytyksiä. Terttu Kortelainen