Näkökulmia kirjallisuusterapeuttiseen toimintaan vankilassa

Näkökulmia kirjallisuusterapeuttiseen toimintaan vankilassa Marjatta Leinonen Lopputyö Kirjallisuusterapian perusteet Helsingin yliopisto, Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia 12.9.2008-13.6.2009 Ohjaaja: Dosentti Juhani Ihanus

SISÄLLYSLUETTELO 1 Johdanto... 1 2 Kirjallisuusterapian taustaa... 2 2.1 Kirjallisuusterapeuttisen työskentelyn prosessin vaiheet... 3 3 Marginaali tilana... 4 3.1 Vankila kirjallisuusterapeuttisen toiminnan ympäristönä... 5 3.2 Vankeus ja sen vaikutuksia... 7 3.3 Vankilakulttuuri, kieli ja luova toiminta... 9 4 Narratiivisuus ja tarinallinen tyhjiö... 10 4.1 Minän roolien uudelleen kirjoittaminen... 11 5 Pohdinta... 13 LÄHDELUETTELO... 16

1 Johdanto Lopputyössäni tarkastelen vankilassa toteutettavan kirjallisuusterapeuttisen toiminnan mahdollisia teoreettisia viitekehyksiä Olen ohjannut miesvankilassa kaksi kuntouttavan kirjoittamisen ryhmää vuosina 2007 ja 2008. Lisäksi ohjasin yksilötyöskentelynä kirjallisuusterapiaopintojen käytännön osuuden nuorelle miesvangille keväällä 2009. Näistä kokemuksista kumpusi tarve teoreettiseen taustaajatteluun. Hahmottelen lopputyössä vankeuden vaikutuksia, vankilaa toimintaympäristönä ja kirjallisuusterapeuttisen toiminnan perusteita. Teoreettisen materiaalin pohjalta lukija voi yhdistää eri näkökulmia toisiinsa ja päätyä omaan oivallukseensa vankeudesta ja kirjallisuusterapeuttisen toiminnan sovellettavuudesta vankilassa. Käytännön työskentelyä vankilassa on kuvannut mm. Tuula Salin kirjallisuusterapiakoulutuksen lopputyössään Runon siivin yli linnan muurin vuonna 2008. Vuosien saatossa ansioituneita kirjallisuusterapeuttisten ryhmien ohjaajia ovat olleet mm. Seija Viitaniemi ja Marjaana Kempas. Kirjallisuusterapia on suomenkielinen käännös englanninkielisille käsitteille bibliotherapy tai poetry therapy. Puhun lopputyössäni kirjallisuusterapeuttisesta toiminnasta tai työskentelystä ja siihen osallistujasta. Ryhmän vetäjää kutsun toiminnan ohjaajaksi. Päädyin näiden sanojen käyttöön, koska olen pohjakoulutukseltani sosionomi AMK. Nimike kirjallisuusterapiaohjaaja sopii sosionomin ammatilliseen kenttään, jossa tehdään kuntouttavaa ja ohjauksellista sosiaalialan työtä. Kirjallisuusterapeuttinen toiminta kertoo minulle, että kyseessä voi olla osallistujalle terapeuttinen ja kuntouttava toiminto. Se ei kuitenkaan ole terapiaa saati psykoterapiaa, ellei toiminnan ohjaaja ole terapia-alan ammattilainen. Kirjallisuusterapeuttisessa yhteydessä pyrin mahdollisuuksien mukaan puhumaan osallistujista. Vankeus on yksilöä suurelti määrittävä tekijä, mutta vanki ei sanana anna neutraalia tilaa tämän ihmisyyden eri puolille. Vangin näkökulmaa työssäni edustaa Veijo Teittisen 1993 oman kokemuksensa pohjalta kirjoittama Vangin filosofia. 1

2 Kirjallisuusterapian taustaa Poiesis tarkoittaa päämäärätietoista tekemistä. Se, mitä ei aiemmin ollut, saa merkityksen ja jotain ilmaantuu. Farmakon on lääke, hoitokeino, joka voi käänteisesti olla myös myrkkyä. Platonin mukaan lääkkeen kirjoittamisessa, kuin myös lääkkeessä ja kirjoittamisessa on aina kysymys elämästä ja kuolemasta. Sanan terapia alkulähde on therapeia, joka on totuuden palvelua sanojen avulla. Kauniit sanat (logos kalos) luovat sieluun uusia kuvitelmia, jotka auttavat ihmistä jäsentämään itseä. Paradoksaalisesti itsensä tunteminen on päättymätön tehtävä; elämä on päättymätöntä keskustelua. Kirjoittaminen on yksi askel tällä jatkuvan keskustelun polulla. Puhe synnyttää dialogin, vuorovaikutuksen ja aktiivisen prosessin. Aristoteleen mukaan sanojen terapeuttinen käyttö vaatii oikean ajoituksen. Kun otetaan huomioon kuulijan taipumus (diathesis) ja luonne (ethos), on mahdollista lausua oikeaan aikaan oikeat sanat. Ihminen hakee sanat tiedostamattoman teiltä ja piilevä tieto voi tulla ilmi. (Juhani Ihanus, luento 10.10.2008, Lahti, Helsingin yliopiston täydennyskoulutuskeskus Palmenia.) Suomen muinaisissa kansanperinteissä puhutaan parantavan sanan voimasta, esimerkiksi Kalevalassa loitsutaan ja lähetetään parantavia rukouksia runonlaulannan avulla. Kansa parantaa- kirjassa (Laaksonen & Piela, 1983) kerrotaan niin ikään dialogiloitsuista, runomittaisista loitsuista, lemmenkylvetyksistä, tautiloitsuista jne. Tällöin voidaan puhua kansanomaisesta psykiatriasta, joka tapahtui parantajan ja parannettavan välillä loitsujen avulla. Loitsujen parantavuus perustui niiden sanatarkkaan toistamiseen. Kirjallisuusterapia on lukemista tai kirjoittamista, jossa vuorovaikutuksellinen keskustelu on olennainen osa prosessia. Prosessi voi toteutua niin ryhmässä kuin yksilötyössäkin. Kirjallisuusterapeuttisen toiminnan tavoitteena on kehittää itseilmaisua ja lisätä itsetuntemusta. Vuorovaikutustaidot ja vaikeiden asioiden ilmaiseminen voivat kohentua. Tekstin avulla voi olla helpompi lähestyä omia ongelmia. Kirjallisuusterapeuttisten tapaamisten pohjana käytetään ohjaajan tai terapeutin tuomia runoja tai kaunokirjallisia tekstejä. Prosessin käynnistäjän voi olla myös musiikki, kuva, elokuva, jne. (Linnainmaa 2008, 12-14.) Pohjamateriaali toimii keskustelun herättäjänä ja osallistujien reaaliaikaisen oman kirjoittamisen impulssina. Omien ryhmieni runko vankilassa on yleensä seuraavanlainen: 1.) Impulssi, jona toimii ohjaajan tuoma teksti, mielikuvamatka tai muu materiaali. Myös osallistujan tuotoksia voidaan käyttää. 2

2.) Kirjoittaminen, jolloin osallistuja kirjoittaa tekstin herättämistä tuntemuksista, ajatuksista tai mielikuvista. 2.)Kerronta voi olla vaihtoehto kirjoittamiselle. Tällöin tekstien esille nostamia seikkoja käsitellään suullisesti kirjoittamisen sijaan. Tällainen työskentely sopii varsinkin lukivaikeuksista kärsiville ja niille, joita kirjoittaminen ei henkilökohtaisesti motivoi. 3.) Jakaminen, jossa osallistuja lukee oman tekstinsä ääneen. 4.) Keskustelu, jolloin sekä impulssimateriaalin ja osallistujan tuottaman tekstin herättämiä ajatuksia, tuntemuksia ja mielikuvia tarkastellaan yhteisessä vuorovaikutusprosessissa. 5.) Reflektio, jossa osallistuja havainnoi suullisesti tai kirjallisesti sitä, milta tuntui kirjoittaa tai kertoa tarinansa. 6.) Loppurituaali, joka on usein rentoutus tai rentoutuksen tavoin ohjaajan lukema tarina tai pitkähkö runo. Kirjallisuusterapeuttisessta toiminnassa tärkeintä on matkanteko, ei perillä oleminen. Kirjoittaminen vie kymmenisen minuuttia tapaamisesta. Osallistuja altistuu henkilökohtaiselle kasvu- tai muutosprosessille ja on myös mukana ryhmäprosesissa. Kirjallisuusterapian tavoitteet ovat itsetuntemuksen lisääntyminen, tunteiden ilmaisun vapautuminen, keskittymiskyvyn parantuminen ja turvallinen muistelu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden osallistujien kanssa (Philips, D. ym.1999). Seuraavassa alaluvussa avaan kirjallisuusterapeuttisen muutoksen vaiheita. Osallistuja voi edetä vaiheissa yhden tapaamiskerran aikana tai pidemmällä tähtäimellä useiden tapaamiskertojen myötä. 2.1 Kirjallisuusterapeuttisen työskentelyn prosessin vaiheet Kirjallisuusterapian uranuurtajia ovat Arleen McCarty Hynes ja Mary Hynes-Berry teoksellaan Biblio/Poetry Therapy. Silja Mäki ja Terhikki Linnainmaa ovat toimittaneet teoksen Hoivasanat, joka on vuonna 2008 ilmestynyt opas kirjallisuusterapiaan. Kirjassa Linnainmaa tiivistää Hynesin ja Hynes- Berryn esittämän vuorovaikutuksessa todentuvan kirjallisuusterapeuttisen muutosprosessin vaiheet. Ensimmäinen vaihe kirjallisuusterapeuttisessa prosessissa on tunnistaminen. Osallistujan huomio kiinnittyy tekstissä, johonkin, joka avaa oven mielikuvien maailmaan. Tunnistaminen ei edellytä ohjelmointia sen esiin houkuttelemiseksi. Se vain tapahtuu, jos on tapahtuakseen, joskus ohjaajan tai osallistujien välisen dialogin avulla. Tunnistaminen syntyy, jos on syntyäkseen. Prosessin toinen vaihe on tarkastelu. Osallistuja pohtii, mitä tekstin herättämä tunnevaste hänelle itselleen merkitsee. Hän kuuntelee ryhmässä tekstin pohjalta herännyttä keskustelua ja kysyy itseltään, mitä ymmärrystä teksti ja keskustelu hänelle tuovat. 3

Prosessin kolmannessa vaiheessa osallistuja tutkailee asioita rinnakkain, samanaikaisesti eri näkökulmista. Hän vertailee keskenään ristiriitaisiakin vaikutelmia. Pinnalle saattaa nousta esimerkiksi rakkauden ja vihan samanaikaisuus ja tämän kokemuksen paradoksaalisuus. Tässä kolmannessa vaiheessa osallistuja havainnoi ja peilaa omia ajatuksiaan ja tunteitaan muiden osallistujien esille tuomiin ajatuksiin ja tunteisiin. Vaihetta kutsutaan sisältönsä mukaisesti liittämis- eli rinnakkainasettamisen vaiheeksi. Neljännessä vaiheessa osallistuja soveltaa edellisen vaiheen pohjalta esiin tulleita seikkoja ja tunteita omakohtaisesti. Hänen näkökulmansa avartuu ja hän esittää itselleen henkilökohtaisia kysymyksiä. Miten osallistuja itse kohtaa tekstin ja muiden osallistujien dialogin kautta esiin nousseita tunteita ja ajatuksia? Miten hän voisi hyödyntää elämässään oivaltamiaan uusia asioita, mitä sen eteen on tehtävä ja haluaako hän muuttua? Kirjallisuusterapeuttisen prosessin vaiheet voivat mennä paitsi peräkkäisesti, myös limittäin. Itse tuotetun tekstin mahdollistamassa prosessissa vaiheet aktivoituvat jo tekstiä luotaessa; kirjoittajan tunteiden ja ajatusten kautta. (McCarty Hynesin ja Hynes-Berryn mukaan referoinut Linnainmaa 2008, 29-31.) Luvussa kolme hahmotan tilaa, jossa kirjallisuusterapeuttinen prosessi vankilassa todentuu. Sitä voidaan kutsua sivullisuuden tilaksi; marginaaliksi. 3 Marginaali tilana Vankilassa tuomiotaan suorittavat ovat ulkopuolisia useasti konkreettisin tavoin: työttömyys, köyhyys ja vankilassaolo tuottavat itsessään käytännön sivullisuutta. Eristäytyneestä tilasta saatetaan pitää myös kiinni; yhteiskunta koetaan pahana vastustajana, jonka rakentamiseen vaikkapa rehellisen työ keinoin ei halutakaan osallistua. Yhteiskunnan tarjoamat roolit eivät tunnu omilta. Vankilassa vankina on paradoksaalista rakentaa uutta identiteettiä ja kokeilla sitä. Miten murtaa ulkopuolista oloaan, kun on konkreettisesti eristettynä, sivussa jostakin? Mitä marginaali tilana tarkoittaa, mitä on sivullisuuus? Yksinäisyys, vierauden ja muukalaisuuden kokemus, eristäytyminen tai etäisyys muihin ihmisiin luovat paikattomuutta eli marginaalisuuden ja yksinäisyyden tilaa. Ihminen asettuu ikään kuin rajatilaan, jossa hänen suhteensa yksilönä yhteisöön kyseenalaistuu. Esimerkiksi mielisairaalan tai vankilan eristyssellissä ihminen kokee vahvaa yhteydettömyyttä toisiin ihmisiin. Sivullisuus ilmenee pitkän prosessin seurauksena, jolloin ihminen eristäytyy läheisistään ja yhteisöistä. Hän ajautuu sivullisuuteen ja uusiin suhteisiin. Hän alkaa pitää identiteettiään yllä sivullisuuden tilassa. 4

Selviytymistarinat alkavat yleisesti kuvauksilla marginaalisuuden kokemuksista. Elämässä on tapahtunut jokin muutos tai käännekohta, elämäntarinan murtuminen ja erilleen joutuminen. Ihminen oppii tulemaan toimeen uudessa tilassaan ja luomaan siihen uuden suhteen. Vierauden kokemus muodostaa peruskerroksen minuuteen, eikä se koskaan täysin katoa, edes identiteetin muutosten myötä. Sivullisuus jättää aina haavan minuuteen. Syrjään sysäytymistä voi vastustaa, sen voi kuvitella muuksi kuin miltä se näyttää tai siihen voi myös alistua. Ihminen ei kuitenkaan saa haavaansa aivan yksin aikaan: vierauden tila luodaan aina yhteisösuhteiden keskellä ja yhteisöissä. (Hyväri 2001, 96-101.) Marginaali on tila, joka tarjoaa lukuisia kysymyksiä: miten marginaalista murtaudutaan ja mitä sivullisuudesta selviäminen tuo mukanaan? Mitä marginaalissa elävän ihmisen roolin jättämisestä avautuu? Sivullisuuden vaihtoehto ei välttämättä ole palaaminen keskustaan, ts. normaalina pidettyyn elämäntapaan. Tällainen käsitteiden vastakkainasettelu auttaa hahmottamaan marginalisoitumisen prosessia, mutta ei itsessään auta ymmärtämään yhteisön ulkopuolelle jäämisen seurauksia. Tarinan päähenkilö kulkee sivullisuuden kautta uuteen tilanteeseen ja uuteen tilaan. Marginaalin tilassa syntyy kokemuksia, jotka eivät enää tue marginaalisuutta eivätkä sivullisuutta. Tarina voi päättyä päinvastaiseen tilanteeseen kuin se, mistä kaikki alkoi. Marginaalista ulos murtautuminen edellyttää uusien yhteisösuhteiden syntymistä marginaalisten suhteiden tilalle. Rikollisena, juoppona tai potilaana olo on vuorovaikutuksessa naamio, joka on ollut merkki ulkopuolisuudesta ja tullut osaksi persoonaa. Naamion ottaminen pois antaa mahdollisuuden itse vaikuttaa siihen, minkälaista kuvaa itsestään haluaa kantaa. Rooliaan voi rakentaa uudelleen tutkimalla, tulkitsemalla ja muuttamalla vanhoja naamioita. Marginaali ei ole enää tila, jossa ollaan, vaan se otetaan symbolisesti haltuun ja sen perustalta aletaan rakentaa yhteisöllisyyttä. Reflektiivinen tarkastelu muuttuu tekemiseksi, rakennetaan asiantiloja, joissa tehdään toisin kuin itselle on tehty. (Hyväri 2001, 222-223.) Kirjallisuusterapeuttinen työskentely tarjoaa omalta osaltaan mahdollisuuden riisua naamioita, vaihdella niitä ja kokeillen löytää uusia minän tiloja. Tarinallinen näkökulma ryhmätyöskentelyyn ja erilaiselle kerronnalle tilan antaminen vuorovaikutuksellisessa toiminnassa synnyttää parhaassa tapauksessa tilan, joka on jäsentensä hallussa. Tämä voisi merkitä jopa symbolista vapautta näennäisesti vapaudettomassa tilassa. Seuraavassa luvussa tarkastelen vankilaa kirjallisuusterapeuttisen toiminnan konkreettisena ympäristönä. 3.1 Vankila kirjallisuusterapeuttisen toiminnan ympäristönä Vankila toimintaympäristönä kumoaa jo perustehtävänsä rankaisun vuoksi tavanomaisia luottamuksellisen sosiaalisen kanssakäymisen edellytyksiä. Kukaan ei luota täysin kehenkään ja 5

ryhmässä avautumisella saattaa olla kohtalokkaita seurauksia. Vankilassa näyttäytyy selkeästi, etteivät yhteisön jäsenet ole aina tietoisesti valinneet ryhmään kuulumistaan. Jokin yhteen kerääntynyt joukko ihmisiä ei vielä ole ryhmä. Ihmisten välille on ensin synnyttävä vuorovaikutusta, jotta joukkoa voisi kutsua ryhmäksi. Ihmisiä lähentävät toisiinsa positiiviset ja elämää rakentavat voimat, kuten rakkaus, luottamus ja toivo. Ihmisiä loitontavat toisistaan viha, pelko ja kateus. Voi olla, että kirjallisuusterapeuttiseen toimintaan hakeutuu osallistuja, jolla ei kokemuksensa mukaan ole mitään paikkaa ilmaista tunteitaan. (Laine A. ym.2004, 35, 47.) Vankiyhteisöä ohjaavia normeja on lukuisia. Ongelmatilanteita pyritään välttämään, jotta tuomiot pysyisivät mahdollisimman lyhyinä ja kaikki mahdolliset edut tuomion aikana olisivat saatavilla. Tarpeettomista yhteydenotoista ja riidoista toisten vankien kanssa pidättäydytään. Omaa etua ei saisi ajaa riistämällä vankitovereita, mutta tätä toki tapahtuu. Jos kuitenkin ajautuu itselle epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen tai kohtaamaan aggressioita, on näyteltävä rohkeaa. On oltava kova; mies. Vankiyhteisössä ollaan tarkkoja siitä, että henkilökunnan tai heidän edustamansa maailman vaatimuksia ei arvosteta ja esimerkiksi vartijoihin on suhtauduttava epäluuloisesti. Normistot ovat monilta piirteiltään yleismaailmallisia, aikakausista ja eri maista riippumattomia. Voidaankin todeta, että toiminnan takana ovat jotkin funktionaaliset tekijät, jotka eivät suoraan johdu vankien pahuudesta, heidän tietoisista suunnitelmistaan tai yksilöllisistä piirteistään. Normit eivät usein ole johdettavissa myöskään vankilan johtamisen menetelmistä. (Laine M. 2007, 334-335.) Vankien luomaan normistoon on mahdollista vaikuttaa avoimemmalla tiedonjakamisella ja kuntouttavalla johtamisotteella. Vaikka kirjallisuusterapeuttisen työskentelyn ohjaaja ei pyri muuttamaan joitakin vallitsevia tilanteita, saattaa osallistuja/osallistujat itse muuttaa totuttuja käyttäytymismallejaan vuorovaikutustilanteissa. Hienovireisyys on valttia, mikäli vankien sisäinen hierarkia saa uusia sävyjä. Hierarkialla ja siihen korkealle sijoittuvalla vangilla voi usein olla myös vankilan arjen kannalta rauhaa ylläpitävä vaikutus ja näennäiset yritykset muuttaa valta-asetelmia voivatkin jopa pahentaa tilannetta. (Laine M. 2007, 337.) Merkille pantavaa on osallistujien yksilöllisten ja yhteisöllisten seikkojen lisäksi ohjaajan suhde kontekstiin. Mikäli toiminnan ohjaaja on vankilan henkilökuntaa, vangit ovat hyvin tietoisia tämän roolista lausunnonantajana vankeja koskevissa asioissa, esimerkiksi poistumisluvissa, koevapaudessa jne. Luottamus ja osallistumisen aktiivisuus voi heitellä sen mukaan, mitä ohjaaja on milloinkin lausunut. Toisaalta talonsisäinen ohjaaja saattaa jo tuntea osallistujan etukäteen ja ymmärtää paremmin hänen tarpeitaan. Vankeinhoidon työntekijällä on myös hiljaista tietoa yhteisön toiminnasta ja sen jäsenten välisistä suhteista. 6

Vankilan ulkopuolelta tuleva ohjaaja pystyy rakentamaan puolueettomamman suhteen vankeihin, mutta ei välttämättä ole tietoinen yhteisön sisäisistä kuvioista ja arjen tapahtumista, jotka vaikuttavat ryhmään. Voi olla, että joku toimintaan haluava vanki on ulkopuolisen ohjaajan mielestä täysin toimintaan sopiva, kun taas vankilan työntekijöiden kannalta vanki ei missään nimessä sovellu kyseiseen aktiviteettiin. Vankilassa toimiessa olisi samaan aikaan luotava luottamuksellinen ilmapiiri ja hyväksyttävä säännöt, rangaistukset ja rajoitukset, jotka ovat vankilaympäristölle ominaisia. Sosiaalialan työlle tyypillinen kontrollin ja vapauden ristiriita on vankilassa korostetusti läsnä. Sosiaalityössä auttaminenkin näyttää usein viime kädessä olevan osa yhteiskunnallista valvontaa. Auttamista ja kontrollia ei voida useinkaan yksiselitteisesti erottaa toisistaan---taustalla on sosiaalityön yhteiskunnallisen ja asiakaslähtöisen tehtävän samanaikaisuus. Työntekijä ei tavallisesti voi yksiselitteisesti valita yhteiskunnallista tai yksilöllistä lähtökohtaa, vaan joutuu ottamaan huomioon molemmat, mikä aiheuttaa työhön jännitteitä. Sosiaalialan työntekijä on aina jossain mielessä yhteiskunnan moraalinvartija. Hän joutuu asiakkaan arvojen lisäksi ottamaan huomioon myös yhteiskunnassa yleisesti omaksuttuja arvoja, kuten työnteko, perhe-elämän normit ja päihteiden sopiva käyttö. (Juhila 2004, 63, 87.) Vankilassa kontrolli tarkoittaa ennen kaikkea konkreettisia rajoitteita, kuten lukittuja ovia, vangeille tehtäviä tarkastuksia ja kurinpitotoimenpiteitä. Seuraavassa alaluvussa luon katsauksen siihen, mitä kontrollin eri muodot; vapauden menetys eli vankeus ihmisessä aiheuttaa. Miten vangiksi tullaan? 3.2 Vankeus ja sen vaikutuksia Vankeus voidaan nähdä yhteiskunnallisena asemana, joka määrittää ihmisen hyvinvoinnin laatua. Vanki on usein absoluuttisen köyhä, asunnoton, ihmissuhdeongelmista kärsivä ja päihdeongelmainen ihminen. Hän kuuluu väestön sairastavimpaan osaan ja kärsii elämän epävakaudesta ja vaikutusvallanpuutteesta. Kulttuurisesta näkökulmasta tarkasteltuna vanki esiintyy pohjasakan edustajana, joka rikkoo julkisesti valtakulttuurin arvoja, kuten työnteko, koulutus, hyvät käytöstavat, rehellisyys jne. Toisaalta hän saattaa näyttäytyä myönteisenä ja romanttisena hahmona, joka Robin Hoodin tavoin taistelee vallanpitäjien järjestäytynyttä valtaa vastaan. (Laine, 2007, 40.) Vangin näkökulmasta vangiksi tullaan aktiivisen prosessin kautta, joka on dialektista toimintaa, jatkuvaa liikettä. Vankeus on samanaikaisesti vankiolennoksi tulemista, toisaalta yritystä säilyttää oma ihmisyys ja sen rippeet. Vankeudesta huolimatta on mahdollista pitää elossa minää, valita paradoksaalinen sisäisen vapauden tie; valita täydellinen vapaus olla jotakin muuta kuin vanki. (Teittinen 1993, 27 28.) 7

Yksittäinen ihminen voi reagoida vankeuteen monenlaisesti. Puolustautumiskeinonaan hän voi toimia kuin mallivanki, hyväksyä vankilan säännöt ja osoittaa kiinnostustaan tarjottuihin mahdollisuuksiin. Vapaudessa hän jopa kaipaa takaisin vankilaan. Toinen vanki taas pyrkii yhteyteen muiden vankien kanssa ja pitää tärkeänä vankien välistä solidaarisuutta. Tämä liittyy arvojen ja normien omaksumiseen vankilassa eli nk. prisonaatioon. Kolmannelle vangille selviytymiskeino on pitäytyä mahdollisimman paljon irti vankilayhteisöstä ja sen lieveilmiöistä. Hän hakee kontaktinsa vankilan ulkopuolelta ja kiinnittää huomionsa etupäässä vapaaseen maailmaan. Neljäs vanki pakenee asioihin ja käyttää aikansa erilaisten valitusten ja asiakirjojen valmisteluun. Viides vanki kärsii ja pyrkii sovittamaan tekonsa niin, että hän sen avulla pääsisi syyllisyydentunnosta. Kuudes vanki voi tuntea olonsa aidosti sairaaksi ja sairauden avulla saada arkeensa toivottua vaihtelua. Tällöin vangin roolista sairaan rooliin pääseminen lievittää vankilan aiheuttamia paineita. Seitsemäs vanki purkaa aggressioitaan ja saa aikaan järjestysrikkomuksia. Tällä hän pyrkii niin ikään saamaan vaihtelua vankilan arkeen tai ansaitsemaan vankiyhteisön arvostusta ja kunnioitusta. ( Laine, 2007. ) Pakeneminen on läsnä ajatuksissa, käytännön suunnitelmina ja korvaavan toiminnan muodossa. Yleisin pakomuoto vangille on runsas päihteidenkäyttö ja siihen keskittyvä toiminta. Vanki muuttuu passiiviseksi ja vähentää inhimillisiä piirteitään. Hän saattaa kokea, että jatkuvan eriasteisen pakenemisen seurauksena hän katoaa jopa itseltään. (Teittinen 1993, 35.) Yksittäinen vanki voi toimia kaikilla edellä mainituilla tavoilla. Toisaalta kuntouttavan toiminnan ryhmässä, esimerkiksi kirjallisuusterapiaryhmässä voivat olla nämä kaikki puolustuskeinot edustettuina eri jäsentensä kautta- yksilöllisiä minän puolustuskeinoja unohtamatta. Vankeuden lisäksi vangin toimintakykyyn ja tunnemaailmaan vaikuttavia seikkoja ovat mm. yksilön selvittämät kehitystehtävät, psyykkinen itsesäätely, päihteidenkäyttö, mielenterveysongelmat, voimavarat ja persoonallisuus. Kirjallisuusterapeuttiselle toiminnalle olennainen luottamus loistaa usein poissaolollaan ja sen rakentamiseen täytyykin varata riittävästi aikaa, enemmän kuin vapaissa ympäristöissä. Ihanteellista luottamuksen tasoa ei välttämättä saavuteta lainkaan, vaan jäädään pintatasolle. Joskus on riittävä tavoite, että osallistuja tulee paikalle, toteuttaa toiminnan peruslähtökohtien tavoitteita; tarinoi ja kertoo itsestään muille kanssaeläjille. Saavutettua itsetuntemuksen lisääntymistä ei aina ilmaista toisille vangeille. Voi olla, että kirjallisuusterapeuttisen toiminnan vaikutukset osallistujan elämässä tulevat näkyviin vasta myöhemmin, ehkä jopa jossakin toisessa kontekstissa. 8

Pakenemisen tematiikka voi aktivoitua myös kirjallisuusterapeuttisessa toiminnassa. Sanojen ja kielen avulla voi luoda myös epärealistisen ja epätoden maailman. Ohjaajan tietoisuus pakenemisen tematiikan läsnäolosta voi ehken auttaa myös vankia tarkastelemaan paon tuntemuksia sen sijaan, että kielen avulla luotaisiin uusi paon paikka. Seuraavassa alaluvussa syvennyn luovan toiminnan edellytyksiin ja ehtoihin niin vangin kuin vankilan näkökulmasta. Vankilan sisäinen kieli avaa viitekehystä narratiivisen teorian suuntaan. 3.3 Vankilakulttuuri, kieli ja luova toiminta Vanki elää byrokraattisessa sääntöjen ohjaamassa todellisuudessa, joka vangin näkökulmasta voi latistaa ja köyhdyttää psyykkisesti. Luovuus voi kuitenkin nousta esiin juuri tällaisessa ääritilanteessa, mikäli vanki pystyy kääntämään maailmansa äärimmäisyydet ja kärjistyneet tilanteet myönteisiksi voimavaroikseen. Voi olla, että hän ei kykene luomaan pysyvää taidetta, mutta hän tuottaa kuitenkin luomuksia, joiden on mahdollista syntyä vain vankilan erityisluontoisessa todellisuudessa. Tällaisen ajattelun seurauksena vankilakulttuuri voidaan nähdä omana itsenäisenä kulttuurinaan, joka tapahtuu vain vankilassa. Vankia harmittaa se, että luovaa toimintaa vankilassa rajoittavat mm. tilanpuute, sekä mahdottomuus käyttää tarvittavia välineitä, esim. maalaajan palettiveistä tai tietynlaisia kyniä. Vangin kannalta luovan toiminnan rajoittaminen on ikävää ja luominen voi tuntua jopa mahdottomalta ahtaassa systeemissä. (Teittinen 1993, 70.) Kuntoutuksen näkökulmasta luomis- ja harrastusmahdollisuuksia on vankilassa lukuisia: kädentaitoryhmiä, savitöitä, puutöitä, kirjoittamisen etäkursseja, koulunkäyntiin liittyvien aineiden kirjoittamista, musiikki- ja lauluryhmiä. Tehdäänpä vankilassa jopa teatteriakin. Turvallisuus tulee ennen kaikkea muuta; toiminnan ajankohdat, osallistujat, tiloihin pääsy ja välineiden saatavuus on tarkkaan mietitty. Niin mukavaa kuin olisikin piirustaa tai kirjoittaa tietyllä kynällä, sitä ei saa käyttöönsä, sillä sitä voidaan käyttää kiellettyjen tatuointien tai teräaseiden tehtailuun. Kirjoittamisen ja lukemisen ohjaamisen vankilassa tekee houkuttelevaksi useiden vankien luontainen tarve kirjoittaa kirjeitä ja päiväkirjoja. Vankien koulutustason ollessa alhainen (peruskoulukin on monesti suorittamatta) sisältää kirjallisuusterapeuttinen toiminta aina kognitiivisen ja kielellisen tason; osallistuja voi kasvuprosessinsa lisäksi parantaa myös luki-taitojaan ja näin kokea elämänhallinnan lisääntymisen tunnetta. Hän voi myös saada parempia käsitteellisiä valmiuksia mm. päihdeongelman käsittelyyn. Kuten muissakin kulttuureissa, vankilakulttuurillekin on ominaista oma kieli, jota se käyttää sisäiseen kommunikaatioon. Kielellä ilmennetään omaa kulttuuria ja toisaalta vankilakulttuuri ilmentyy 9

kirjoittajan teksteissä. Vankimaailman kieli on syntynyt vankimaailman sisällä. Vankilaslangista on tehty sanakirjojakin. Omalla slangilla ja sanaleikeillä pyritään suojaamaan omia toimia ulkopuolisilta ja sitä käytetään tiettyyn tarkoitukseen, vaikkapa huumeiden välittämiseen ja kaupankäyntiin. Vangin kokemuksen mukaan kieli on alati muuttuvaa sen käyttäjän mukaan. Puhuessaan vanki luo kieltäan uudestaan. Kaikki vangit eivät pääse kieleen osalliseksi tai ymmärrä sen logiikkaa. Kieli on luotu järjestelmää vastaan, se muokkautuu jatkuvasti ja sen voi nähdä myös luovana teoksena, joka syntyy vain vankien kesken. (Teittinen 1993, 60, 64 66.) Vangit vaikuttavat siis omaan tilaansa marginaalissa myös kielen keinoin. Koska moni tuomiotaan suorittava kärsii luki-vaikeuksista, voisi realistinen lähtökohta työskentelylle olla suullista kerrontaa painottava ryhmä. Toiminnan herättäjänä voi käyttää erilaisia tekstejä, jotka ohjaaja niin ikään kertoo ryhmälle. Käyttäessään puheenvuoron osallistuja kertoo itsestään jotain; luo pienen julkisen kertomuksen. Kirjallisuusterapeuttisen työskentelyn piiriin voidaan näin ollen lukea yhtä hyvin niin kirjoittaminen, lukeminen kuin suullinen kerronta. Vankimaailman kiellinen omaleimaisuus tarjoaa hedelmällisen maaperän edellä mainittujen välineiden hyödyntämiseen. Luvussa kaksi syvennän kerronnan käsitettä ja kielen maailmaa tarinalliseen näkökulmaan l. narratiivisuuteen. 4 Narratiivisuus ja tarinallinen tyhjiö Narratiivisuus on tarinallinen tapa ajatella maailmasta ja tiedosta. Lukuisat eletyt ja elämättömät tarinat ovat läsnä ihmisessä. On myös tarinoita, joita ihminen ehkä haluaisi tulevaisuudessa päästä elämään. Narratiivisesta näkökulmasta katsottuna jokainen tarina on yhtä oikea eikä niillä ole ehdottomia ja ennalta oikeaksi tiedettyjä loppuratkaisuja. Narratiivisuus on tasa-arvoinen lähestymistapa ihmisten väliseen vuorovaikutukseen-, sillä viisainkaan meistä ei tiedä tarinan loppua etukäteen. (Vilen ym. 2002, 161.) Narratiivisuus voi näyttäytyä systemaattisena terapiana, mutta se voisi olla esimerkiksi tausta-ajattelua haastatteluissa ja keskusteluissa (Vilen ym. 2002, 163). Kirjallisuusterapeuttinen työskentely ei tulkitse eikä selitä. Se assosioi, kokoaa polariteetteja yhteen sanojen avulla, rivien välissä. Se todentuu vuorovaikutuksessa ja mahdollistaa jonkin uuden näyttäytymisen. Narratiivisuus voi olla yksi tällaiseen työskentelyyn vaikuttava teoreettinen lähtökohta. Silloin kirjallisuusterapian perusteet saavat rinnalleen tulkinnan mahdollistavan teorian. Kirjallisuusterapeuttisessa toiminnassa osallistujan on mahdollista ohjatusti luvan kanssa muuttaa tarinaansa, versioida sitä, luoda monia eri tarinoita ja tulkita niitä erilaisten merkitysten kautta. Se, että toiminnan keskiössä on teksti, antaa luonnollisen tilan osallistujalle tulkita elämäänsä ikään kuin se 10

olisi tarina, ts. narratiivisesti. Kirjallisuusterapeuttisessa toiminnassa osallistujat jakavat elävän elämän tarinoita, kuulevat, tuntevat ja ymmärtävät ne kukin omalla tavallaan. Miten osallistuja tulkitsee oman elämänsä tarinoita? Minkä tarinan hän nostaa esiin, mitä siihen sopivia tapahtumia tai episodeja hän valikoi mukaan? Ehkä hän jättää jotakin todella tapahtunutta pois, mikäli ei koe sitä merkitykselliseksi. Tarina ja tulkinta siitä muuttuvat jatkuvasti. (Hänninen & Valkonen 1998, 4.) Kirjallisuusterapeuttisessa toiminnassa osallistujan on mahdollista täydentää tarinaansa puuttuvia elementtejä. Hän voi myös hakeutua toimintaan tilanteessa, jossa on tippunut jonkinlaiseen tarinalliseen tyhjiöön. Narratiivisesta näkökulmasta katsottuna tämä tarkoittaa sitä, että jokin yllättävä tai suuri elämänmuutos katkaisee ihmisen hahmotelman omasta elämästäänmiten hän näki menneisyytensä ja millaiseksi hän kuvitteli tulevaisuutensa. Tämä pysähdyksen jälkeinen tyhjiö asettaa ihmisen välitilaan, jossa hän saattaa elää jonkin aikaa täysin ilman tarinaa. Tyhjiö ja sen mukanaan tuomat hämmennys ja epätoivo asettavat ihmisen eteen tarinallisen haasteen, jonka kautta hän voi arvioida uudelleen ennen muutosta hahmottelemaansa tarinaa. (Hänninen & Valkonen 1998, 4.) Tyhjiö voi vankilassa olla konkreettisesti selli, joka eristää ihmisen aiemmasta elämästään ja tarinastaan. Miten niin käytännön kuin mielen tasolla toteutuvassa tyhjiössä ihminen voisi alkaa luoda tarinaansa uudelleen? Miten identiteettikriisiä voi käydä läpi vankilassa? 4.1 Minän roolien uudelleen kirjoittaminen Identiteettikriisissä ihminen kokee vaikeutta, hankaluutta tai mahdottomuutta yrittäessään ylläpitää minää ja maailmaa koskevia käsityksiä ja uskomuksia. Esimerkiksi addiktiivinen käyttäytyminen tai muut elämänvaikeudet saattavat tuottaa pulmia, joiden seurauksena ihmisen suhde itseensä, minäkäsityksensä ja paikkansa sosiaalisissa suhteissa tulevat uudelleen arvioiduiksi. Voi olla, että esim. rikoksentekijä kokee, ettei marginaalissa eletty identiteetti lunastakaan niitä lupauksia, joita ihminen siihen kohdisti. Reflektiivisyys mahdollistaa minän roolien uudelleen kirjoittamisen. Kuka olen? Mistä tulen? Kirjoittaminen on uutta minää. Ihminen voi alkaa vähitellen löytää kateissa ollutta itseilmaisuaan. Hän saattaa tunnistaa itsessään uusia ominaisuuksia. Uudessa käsikirjoituksessa on oleellista, että omaa elämää ja minäkuvaa läpi käydään yksityiskohtaisesti. Uutta minuutta samanaikaisesti opiskellaan ja rakennetaan. (Hyväri 2001, 111, 119-122.) 11

Kirjoittaminen, lukeminen ja kerronta voivat luoda tilaa ihmisen identiteetin ja elämän käsikirjoituksen muutoksille. Hyvärin (2001, 235) mukaan identiteetti muovautuu dialogisesti ja se edellyttää jatkuvaa suhteisiin asettautumista. Jotta voisi kohdata itsensä, tutkia minänsä rooleja tai jopa muuttaa niitä tai ihmissuhteitaan, on oltava vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Identiteetin ja elämäntavan ongelmiin pureutuminen ovat muutoksen perusta. Dialogisessa prosessissa identiteetin merkitykset muovautuvat ja purkautuvat. Identiteetti voi muuttua kodittomaksi. Kodittomuuden olemukseen kuuluu, että lupausta tulevasta ja identiteetin jatkuvuudesta ei voikaan antaa. Enää ei ole mahdollista palata tuttuun ja turvalliseen sivullisen rooliin. Juuri tällainen identiteetin kodittomuus tarjoaa tilaisuuden dialogille: minä ja sinä kohtaavat, mutta eivät ole toisilleen ratkaisu sille, mitä minä lopulta on. Identiteettiä rakennetaan ennemminkin moniäänisenä vuoropuheluna kuin yksiäänisenä monologina. Minän merkitykset syntyvät vain yhä uudelleen vuorovaikutuksen kautta. Tällainen kodittomuus ei kanna enää syrjäytymisen ja vieraantumisen taakkaa. (Hyväri 2001, 235, 237. )Vangin filosofian kirjoittanut Veijo Teittinen ilmaisee saman asian omin sanoin: Vangin tietoisuuden sisäinen liike on tavallaan eräänlaista yksinpuhelua. Ihminen, vanki, kommunikoi itsensä kanssa minänsä sisällä. (Teittinen 1993, 51). Narratiivisesta näkökulmasta kirjallisuusterapeuttinen toiminta voi pyrkiä mahdollistamaan vangille kommunikoinnin niin sisäisestä kuin ulkoisesta tarinastaan käsin. Tällöin kirjallisuusterapeuttisen prosessin lisäksi tasoja syntyy lisää. Miten toimintaan osallistuva ihminen, vanki, elää tarinaansa yksilönä tai toisten vankien keskuudessa? Yksilön sisäinen tarina juontuu kulttuurista ja sosiaalisesta vuorovaikutuksesta, se on motiiveihin ja emootioihin kytkeytyvä kokemusprosessi, joka kiinnittyy yksilölliseen kokemushistoriaan ja muuttuvaan elämäntilanteeseen. Ihmisen ulkoisen kertomuksen funktio on kommunikointi toisten kanssa. Sisäinen tarina taas ohjaa henkilön omia psyykkisiä prosesseja ja toimintaa. (Hänninen2002, 48-49.) Vankilassa tuomiotaan suorittavan ihmisen kohdalla sisäisen tarinan kanssa tasapainossa olevan ulkoisen kertomuksen tuottaminen on usein hankalaa. Itsestään ei ehkä voi kertoa aidointa sitä aidointa osaa. Näin on esimerkiksi, jos oma tarina heikentää jollakin tavalla hierarkiassa korkeammalla olevien asemaa tai poikkeaa vankiyhteisön normeista, (esim. homoseksuaalisuus). Narratiivinen suuntaus kirjallisuusterapeuttisessa toiminnassa luotsaa ohjaajaa tiedostamaan niin ihmisen sisäisen kuin ulkoisen kertomuksen tasot. 12

5 Pohdinta Onko aiheellista lainkaan eritellä kirjallisuusterapeuttisen toiminnan teoreettisia viitekehyksiä vankilassa? Kenen näkökulmasta ihminen on marginaalissa ollessaan vankilassa? Eräästä näkökulmasta katsottuna vankila on pienoisyhteiskunta ilmiöineen ja persoonallisuuksineen. Miksi ihmisen vankeus ja vankilassa olo olisi erityisempää kuin vaikkapa kirjaston kirjoittavaan kasvuryhmään osallistuvan ihmisen elämän muodot? Vangin näkökulmasta vankila on tila, jossa tapahtuu asioita, jotka eivät näennäisesti tapahdu tässä maailmassa lainkaan. Sivullisuus maailmaan nähden on olennainen termi vangin todellisuudessa. Sivullisuudesta käsin hänellä on mahdollisuus tarkkailla ilmiöitä ulkopuolelta. Mikäli vanki ei tule sivulliseksi myös itselleen, mikäli hän ei anna esineellistymisen tapahtua (esim. järjestelmässä, yhteiskunnassa) hänellä voi tehdä radikaalin konkreettisen muutoksen. Sisäinen ja ulkoinen vapaus edellyttävät tietoisuutta valinnan mahdollisuudesta ja valinnan sisäisen vapauden puolesta. Vangin maailma on yksinäinen ja tarkkaan rajattu. Ihmissuhteet muihin kuin vankitovereihin ovat vaikeita ylläpitää kirjeiden, puhelimen tai suppeiden tapaamisten perusteella. Mitään ei tapahdu, ellei siitä ole tehty määräystä. Vangista tulee vanki numero se ja se, sukunimi se ja se. Vastakohtaisuudet kärjistyvät. Vankila on illusorinen maailma, jonka perustehtävä on rikoksesta rankaiseminen ja vapauden menetys. Kafkamainen on erään vangin mielestä sopivin ilmaisu vankilan todellisuudelle. (Teittinen 1993.) Juuri kafkamaisuus tuottaa mielestäni tarpeen eri tasojen ja merkitysten hahmottamiselle vankilaympäristössä. Mistä elementeistä ympäristö näyttää koostuvan? Mitä pinta-tason alla liikkuu? Mitä kertoja, vanki, ihminen, voi itsestään kertoa, kenelle ja millä motiiveilla? Miten kontrolloidussa elämän piirissä voi kasvaa ja muuttua? Ja ennen kaikkea, millainen toiminta voisi omaehtoisen muutoksen mahdollistaa? Vankeuden marginaalissa kirjallisuusterapeuttiseen ryhmään tai yksilötyöhön osallistumalla ihminen voi tarkastella erilaisuuden ja samankaltaisuuden kokemuksiaan, erillisyyttä ja yhteyttä. Tunteeko hän olleensa marginaalissa ennen vankeutta? Jatkuuko marginaalisuuden kokemus vankilassa, erään marginaalin sisällä? Jos käytännön tason integraatio on reaaliajassa mahdotonta, voi elämäntaitojaan kehittää kirjoittamalla, lukemalla ja sen jälkeen tarkastelemalla: voisiko jokin olla minussa? Miten se voisi muuntua minuksi? Omia piirteitään tarkastelemalla ne voi hyväksyä osaksi itseä. Jokin aiemmin hajallaan ollut ja ilmentymätön yhdistyy ja ilmenee sanojen avulla. Mielikuvissa liikutaan ajallisesti eri tasoilla. 13

Mielikuvitus mahdollistaa tulevaisuuden kuvittelun, luo siten toivoa selviytymisestä ja mahdollistaa vaihtoehdot. Kirjallisuutta hyödyntämällä luodaan kokeellisia tuloja, joissa muodonmuutos voi olla mahdollinen. (Ihanus J., luento 10.10.2008, Helsingin yliopiston täydennyskoulutuskeskus Palmenia.) Yhdessä lukeminen, kirjoittaminen ja vuorovaikutuksellinen jakaminen aktivoivat niin ihmisen loogista kuin intuitiivista puolta. Kirjallisuusterapeuttisten harjoitteiden kautta ihminen luo siltaa menneisyydestä nykyisyyteen, rooleista toisiin rooleihin ja vaikkapa aivopuoliskosta toiseen. Voisi ajatella, että kirjallisuusterapeuttisesta näkökulmasta kirjoittaminen ja lukeminen välineinä sijoittuvat vasempaan aivolohkoon, kun taas kirjoittamisen ja luovan kerronnan kautta tavoitetut maailmat herättävät oikean aivopuoliskon eloon. Kirjallisuusterapeuttisen tapaamisen aikana aktivoituvat täten molemmat aivopuoliskot. Harjoitusten avulla osallistuja kokoaa ja yhteen saattaa itsensä eri puolia. Alla oleva taulukko kuvastaa loogisen ja taiteellisen toiminnan sijainnin aivoissamme. (Laine A. ym. 2004, 146.) Vasen aivopuolisko Looginen Matemaattinen Lineaarinen Yksityiskohtainen Älyllinen Sanoja kuunteleva Jaksottaisesti, vaihe vaiheelta toimiva Kielellinen Analyyttinen (erittelevä) Ohjeita noudattava Kriittinen Todellisuuspohjainen Rakenteisiin keskittyvä Musiikkia analysoiva Luova- työstää olemassa olevan materiaalin uudella tavalla Oikea aivopuolisko Intuitiivinen Taiteellinen Symbolinen (vertauskuvallinen) Holistinen (.kokonaisvaltainen) Emotionaalinen Tunteita havainnoiva Satunnaisesti toimiva Henkinen Synteesiin (yhteenvetoon) keskittyvä Vastaanottavainen Tunteita noudattava Mielikuvituspohjainen Integraatioon (yhdistämiseen) pyrkivä Musiikkia kokonaisuuteen kuunteleva Luova- keksii uutta mielikuvituksen pohjalta Luova tekeminen vankilassa voi elvyttää vankilaväsymystä ja tuoda elävyyttä itseilmaisuun. Kirjallisuusterapeuttinen toiminta voi tuoda vankeuden todellisuuteen uusia minän tiloja ja vaihtoehtoisia tapoja hahmottaa maailmaa ja itseä. Vanki, ihminen, voi kokea hetken vapautta olla oman elämänsä suhteen passiivisen sivustakatsojan sijaan toimija sanojen maailmassa. Ehkäpä sanallinen toiminta johtaa myös konkreettisiin toimiin arjen tasolla? 14

Lopputyössä olen tarkastellut erilaisia teoreettisia näkökulmia kirjallisuusterapeuttiseen toimintaan vankilassa. Päädyin hahmotelmaan ehdotuksia. Ohjaajana tärkein oivallukseni on ollut ihmisen haavoittuvuuden ymmärtäminen. Vankilassa pienet asiat ovat isoja, mittasuhteet muuttuvia. Muuri on vahva, ihminen sen sisällä saattaa olla haurasta kiveä. Soveltaisin kirjallisuusterapian-perusteet koulutuksen antia vankien parissa äärimmäisellä tarkkaavaisuudella. Tarve tulla nähdyksi, kuulluksi ja saada sanoa on suuri ja tilaa siihen on vähän. Vankeudessa tiivistyvät ihmisyyden peruskysymykset. Kuka olen, mistä olen tullut, mihin olen menossa? Ihminen on pakotettu vuoropuheluun itsensä kanssa. Kognitiivisten taitojen keskeneräisyys, persoonan kehitystehtävien sekava eteneminen ja elämänhallinnan käytännön puutteet iskevät kiilaa dialogin väliin oman itsen ja muiden kanssa. Vankilan päämäärä rangaista ja kuntouttaa, oma minuus ja vankiyhteisön normit luovat ristiriitaa niin toiminnan kuin kielen tasolla. Käyttääkö päihteitä, jotta ei tuntisi enää mitään? Uskaltaako asettautua vastakkain tunteidensa kanssa olematta niitä vastaan? Vapauden menetyksen vaikutukset, siihen johtaneet syy- ja seuraussuhteet mietityttävät. Ikävä toisen ihmisen luo. Kaiken takana odotus: milloin olen vapaa? Päättymätön keskustelu jatkuu vankeuden todellisuudessa elävien ihmisten, vankien parissa. Minä siis kirjoitan itseäni varten. Kirjoitan selvittääkseni tämän hetken. Kirjoitan kysyäkseni itseltäni, mitä menneisyys minulle merkitsee- jos se jotain merkitsee. Kirjoitan katsoakseni, onko tulevaisuuteen sittenkin mahdollista vaikuttaa; onko minun mahdollista nähdä omaan tulevaisuuteeni. --- Olen kirjoittamassa itseni tähän maailmaan. Olen kirjoittamassa oman maailmani. Se maailma olen minä. --- Koska olen valinnut itseni, lähtenyt liikkeelle, aloittanut, en voi enää erottaa olemistani toiminnasta. Tästä lähtien olen siis itselleni ja toimintani määrittää minut. Kirjoittaminen on toimintaani. (Teittinen 1993 10-11.) 15

LÄHDELUETTELO Hänninen V. 2002. Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampere: Tampereen yliopisto. Hänninen V. & Valkonen T. 1998. Kunnon tarinoita, tarinallinen näkökulma kuntoutukseen. Helsinki: Kuntoutussäätiö. Hyväri S. 2001. Vallattomuudesta vastuuseen. Vammala: Vankeinhoidon koulutuskeskus. Ihanus J. 2008. Luento: Kirjallisuusterapian taustaa. Lahti: Helsingin yliopisto, Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia. Juhila K. 2004. Olennainen sosiaalityössä. Helsinki: Gaudeamus Kirja Kananoja A., Lähteinen M., Marjamäki P., Laiho K., Sarvimäki P., Karjalainen P., Seppänen M. 2007. Sosiaalityön käsikirja. Helsinki: Tietosanoma Oy Laaksonen P. & Piela U. 1983. Kansa parantaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Laine A., Ruishalme O., Salervo P., Siven T., Välimäki P. 2004. Opi ja ohjaa sosiaali- ja terveysalalla. Helsinki: Werner Söderström Oy. Laine M. 1993. Vangin sosiaalinen asema. Helsinki: Vankeinhoidon koulutuskeskus. Laine M. 2007. Kriminologia ja rankaisun sosiologia. Helsinki: Rikosseuraamusalan koulutuskeskus Linnainmaa T. (2008) Mitä kirjallisuusterapia on? Teoksessa Mäki S.& Linnainmaa T. Hoivasanat. Opas kirjallisuusterapiaan. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim, 12-14, 29-31. Philips, D., Linington,L. & Penman, D. (1999). Writing Well. Creative Writing and Mental Health. London: Jessica Kingsley Publishers. Saatavilla www-muodossa: http://www.kirjallisuusterapia.net/tavoitteet.htm>26.5.09. Teittinen V. 1993. Vangin filosofia. Helsinki: Vankeinhoidon koulutuskeskus. Vilen M., Leppämäki P., Ekström L. 2002. Vuorovaikutuksellinen tukeminen. Helsinki: WSOY 16