Semiotiikan anti käyttöliittymäsuunnitteluun

Semiotiikan anti käyttöliittymäsuunnitteluun Semiotiikan anti käyttöliittymäsuunnitteluun... 1 1. Tiivistelmä... 1 2. Johdanto... 1 3. Semiotiikka ja käyttöliittymän laatiminen... 1 4. Merkityksen muodostuminen psykologian näkökulmasta... 2 5. Jaettujen merkitysten kulttuurisidonnaisuus... 3 6. Käytettävyyden pyrkimys yksikäsitteiseen tulkintaan... 3 7. Erilaiset käyttöliittymäelementit erilaisina merkkeinä... 4 8. Johtopäätökset... 4 9. LÄHTEET... 5 1. Tiivistelmä n tarkoituksena on pohtia merkkejä tutkivan semiotiikan ja käyttöliittymäsuunnittelun yhteyksiä ja vastata kysymykseen, mitä semiotiikka voi antaa käytettävyystutkimukselle. Myös käyttöliittymäsuunnittelun psykologiset kytkökset ovat tarkastelun kohteena. Käyttöliittymäsuunnittelua voidaan hahmottaa semiotiikan kautta, mutta mitään radikaalia uutta se ei näin perustason tarkastelussa käyttöliittymäsuunnitteluun tuo. Sen avulla voidaan ymmärtää paremmin käyttöliittymäsuunnitteluun liittyviä piirteitä ja semiotiikka täydentää käyttöliittymäpsykologiaa merkityksen muodostumisen teorioilla, mutta se ei tarjoa psykologian tavoin käytännön välineitä käyttöliittymäsuunnitteluun. 2. Johdanto Helppokäyttöisen käyttöliittymän suunnittelussa kohtaa usein saman ongelman: miten viestiä käyttäjälle ne oikeat merkitykset, joiden avulla käyttöliittymän käyttäminen todella on luonnollista ja helppoa. Sama koskee niin visuaalisen käyttöliittymän suunnittelua kuin ohjeiden tai palautteiden laatimistakin. Vaikka käyttäjän tarpeiden ja lähtökohtien hahmottaminen samoin kuin suunniteltavan järjestelmän mahdollisuuksien ymmärtäminen luonnistuisikin, on monesti vaikea tuottaa kuvallisella ja verbaalisella informaatiolla oikeat mielikuvat käyttäjille. Semiotiikka on merkkejä, merkkijärjestelmiä ja niiden tuottamista ja käyttöä tarkasteleva tiede. (Eero Tarasti 1992, lainaus teoksesta 3, s. 18) Tarkoituksenani on selvittää, olisiko semiotiikan tutkimuksesta apua tähän käytettävyysasiantuntijoiden kohtaamaan ongelmaan? Osittain kyse on myös sisällöntuotannollisista ongelmista, mutta niiden täydellinen erottaminen käytettävyydestä on mahdotonta. Vaikka käyttöliittymä olisi kuinka helppokäyttöinen tahansa, ei järjestelmän helppokäyttöisyys toteudu, ellei sisältö ole selkeää ja jäsentynyttä. 3. Semiotiikka ja käyttöliittymän laatiminen Käyttöliittymät muodostuvat erilaisista komponenteista, kirjaimista, kuvista, äänistä, viivoista, tyhjistä tiloista jne. Semiotiikka nimittää näitä merkeiksi. Merkki voidaan määritellä joksikin, joka edustaa toista tai jota käytetään toisen asemasta. Kun käytämme jotain merkkinä jostain sen ulkopuolisesta, asetamme kyseisen merkkivälineen merkkisuhteeseen merkityn kanssa. Käyttöliittymää rakentaessamme yhdistelemme merkkejä sekä ensimmäisellä että toisella artikulaation tasolla. (3 s.61-63) Ensimmäinen taso on merkkien yhdistelemistä uusiksi merkeiksi: voimme esimerkiksi yhdistää linkkejä valikoksi. Toinen taso taas on merkityksettömien piirteiden yhdistelemistä merkeiksi. Tätä teemme yhdistellessämme kirjaimia muodostaaksemme sanoja tai yhdistäessämme viivoja ja tyhjää tilaa jaotellaksemme käyttöliittymää. Tyhjä tila itsessään ei ole merkki, kontekstissaan se on. 1

Luodessamme käyttöliittymää yhdistelemme ja valikoimme, teemme jatkuvia syntagmaattisia ja paradigmaattisia valintoja (Ferdinand de Saussure, esim. 4 s.81-85). Kun yhdistämme kaksi käyttöliittymäelementtiä (merkkiä), teemme syntagmaattisen valinnan. Yhdessä nämä kaksi merkkiä tarkoittavat eri asiaa kuin erikseen. Toisen merkin läsnäolo siis luo tietyn merkityksen. Samalla teemme kuitenkin myös paradigmaattisen valinnan, kun päätämme yhdistää juuri kyseisen merkin toiseen emmekä esimerkiksi sen synonyymiä. Kun käytämme sanaa piski sanan koira sijaan, tarkoitamme sillä jotain; haluamme ehkä antaa sanalle negatiivisemman sävyn. Merkityksen muodostumiseen vaikuttaa siis sanan koira poissaolo. Ihminen käyttää luonnostaan monenlaisia merkkijärjestelmiä viestiäkseen toisille ihmisille. Kieli on hyvä esimerkki merkkijärjestelmästä. Olemme muodostaneet yhteisen koodin, jonka perusteella osaamme tulkita kanssaihmistemme viestejä. Ihminen hallitsee samanaikaisesti lukemattoman määrän erilaisia merkkijärjestelmiä. Luonnollisen kielen lisäksi kohtaamme merkkijärjestelmiä arkipäivässämme esimerkiksi liikennemerkkien muodossa. Myös sokean valkoinen keppi on yksinkertainen merkki; kun ihminen kantaa sitä, hän on sokea. Sen puuttuminen on merkki normaalista näkökyvystä. Merkinlukutaito edellyttää sekä semanttista kompetenssiä, eli kykyä luoda merkkejä objektille, että maailmaa koskevaa tietoa (objektin olemisen tapa, ominaisuudet, sijainti ajassa ja tilassa jne). (3, s.104-106) Käytettävyydessä usein merkkien kanssa törmätään eroavaisuuksiin käyttäjän kielen ja teknisten suunnittelijoiden kielen välillä. Heillä on täysin erilaiset merkkijärjestelmät, ja kääntäminen merkkijärjestelmästä toiseen on usein ongelmallista, sillä vastaavia termejä ei välttämättä ole olemassa. Lisäksi tämä vaatii tietysti perehtyneisyyttä molempiin kieliin. Käsitteet myös kulkevat merkkijärjestelmästä toiseen: tietokoneiden yleistyttyä ovat käyttäjän omaksuneet myös termejä, jotka ennen kuuluivat vain teknisten suunnittelijoiden merkkijärjestelmiin. Näin kahden merkkikielen välisellä rajalla vieras ikään kuin käännetään osaksi omaa. 4. Merkityksen muodostuminen psykologian näkökulmasta Semiotiikka tutkii merkityksen muodostumista. On siis mielekästä aloittaa tarkastelu psykologian tavasta hahmottaa merkityksen muodostumista, sillä käytettävyystiede perustuu pitkälle kognitiiviselle psykologialle. Kun käyttäjä kohtaa jonkun käyttöliittymäelementin (merkin), on ensimmäinen vaihe aistiminen. Sensorinen muisti yhdistää aistihavainnot ja valikoi työmuistiin pääsevät. Jos ärsykekynnys ylittyy, eli ärsyke on riittävän havaittava, äkillinen ja muuttuva verrattuna taustaansa l. erotuskynnys ylittyy (8, luento 2), havaitsee käyttäjä elementin. Tämän jälkeen elementti tulkitaan työmuistissa: se jäsentyy käyttäjälle jonkinlaisena, synnyttää tietynlaisia mielikuvia ja yhdistyy ympäristöönsä. Merkityksen syntyminen on yksilöllinen prosessi. Tulkinnassa on aina mukana jaettu ja henkilökohtainen taso. Semiotiikka puhuu merkityksenannon tasoista (Roland Barthes, esim. 5, s.69). Denotaatiotasolla merkin tulkinta on sen varsinainen, usein konkreettinen määritelmä (esimerkiksi sanan äiti sanakirjamerkitys lapsen vanhempana). Konnotaatiotasolla ovat käyttäjän omat henkilökohtaiset sivumerkitykset (esimerkiksi kokemukset omasta äidistä). Symbolitasolla tulkintaan liittyvät merkin yhteisölliset sivumerkitykset (esimerkiksi äitiys hoivaamisen ja suojelun symbolina). Denotaatiotaso on siis täysin jaettu, symbolitaso yhteisön (esim. kulttuurin) sisällä jaettu ja konnotaatiotaso henkilökohtainen. Psykologian näkökulmasta tunnistamisessa käytämme hyväksi aivojemme järjestäytyneitä ja jäsenneltyjä informaatiokokonaisuuksia, skeemoja. Merkki virittää tietyn aihealueen skeemat, ja tulkitsemme sen näiden skeemojen pohjalta. Käytännössä käyttäjä kaivaa säiliömuististaan tunnistuksen merkille. Säiliömuisti on pitkäaikainen muisti, joka säilöö muistomme, taitomme ja tietomme. Se jakaantuu deklaratiiviseen muistiin, johon kuuluu kokemuksemme sisältävä episodimuisti ja käsitteet ja niiden väliset suhteet sisältävä semanttinen muistin, ja proseduraaliseen muistiin, johon säilömme syy-seuraus -suhteet. Näin ollen esimerkiksi sanan merkitys haetaan semanttisesta muistista, jolloin aktivoituu myös sanaan liittyviä käsitteitä, sillä käsitteen määrittely ilman muita käsitteitä ei ole mahdollista (esimerkiksi merkki koira saattaa aktivoida käsitteen koira lisäksi myös käsitteen kissa). Episodimuistista mukaan tulee sanan 2

merkitykseen liittyviä kokemuksiamme (esimerkiksi koira-tapauksessa Lassie tai naapurin vihainen koira). Jos käsite kontekstissaan toteuttaa jonkun syykokonaisuuden, virittyy myös proseduraalinen muisti kertomaan meille seurauksesta (esimerkiksi varoittamaan meitä siitä, että jos koiraa vetää hännästä, se puree). Tulkintaan sisältyy aina myös uskomuksia, oletuksia ja mielikuvia, jotka eivät välttämättä ole tosia. Skripti liittää merkkiin tyypilliset tapahtumat merkin edustamalle asialle (esimerkiksi roskis käyttöliittymässä poistamisen merkkinä tai printteri tulostamisen merkkinä) ja puite tekijät, jotka liittyvät merkin edustamaan käsitteeseen (esimerkiksi asiakirjan laatimiseen kuuluvat kirjoittaminen, kirjainten poistaminen, muotoilu ja asettelu).(3, s.78) Tietotekniikassa paljon käytetty metafora rinnastaa jonkin (vieraan) asian toiseen (tuttuun), ja tällä tavoin luo mielikuvayhteyden näiden, erilaisten asioiden välille. Harvoin nykyään tulee ajatelleeksi tietokoneen ikkunoinnin ja fyysisten ikkunoiden yhtenevyyttä, mutta kun ikkunointi on uusi asia, auttaa mielikuva ikkunasta hahmottamaan myös ikkunan tietokoneen näytöllä. 5. Jaettujen merkitysten kulttuurisidonnaisuus Merkityksissä on siis jaettu ja yksilöllinen osa. Jos haluamme lähettää tietyn, saman viestin joukolle käyttäjiä, on meidän käytettävä jaettuja merkityksiä. Jaetut merkitykset syntyvät yhteisen merkkikielen pohjalta, jonka avulla osaamme dekoodata merkkejä. Käytettävyydelle keskeisiä konventioita ja analogioita voidaan ajatella tällaisina sopimuksina yhteiskunnassa, kontraktuaalisena suhteena käyttöliittymän suunnittelijoiden ja käyttäjien välillä. Olemme esimerkiksi sopineet, että ohje löytyy käyttöliittymän oikeasta yläkulmasta. Merkkijärjestelmä on kuitenkin sovittu tai oikeammin muotoutunut jossain yhteisössä. Nykypäivän globalisoituvassa maailmassa ovat tuttuja tarinat eroavaisuuksista eri kulttuurien merkkijärjestelmien välillä. Esimerkiksi väreillä voi olla yllättävät, kulttuurisidonnaiset merkitykset. Esimerkiksi valkoinen väri symboloi länsimaissa puhtautta, täydellisyyttä, pyhyyttä, rauhaa sekä absoluuttia ja morsiamet puetaankin valkoiseen. Sen sijaan Aasiassa valkoinen on surun väri. Myös haamut ajatellaan valkoisiksi, sillä se on väri, joka ei kätke mitään. Käyttöliittymän oikea tulkitseminen vaatii luonnollisen kielen ymmärtämisen lisäksi, monia kulttuurisidonnaisia asioita. Semiotiikka puhuu merkkivälineen tarkastelemisesta legisignina, kun pohdimme, millaisiin merkitsemisen periaatteisiin ja sääntöihin merkkivälineen toiminta perustuu. (Charles Peirce, lainaus teoksesta 3, s.42-48) Hyvä esimerkki tästä on taustan ja hahmon erottaminen toisistaan: olemme kulttuurissamme tottuneet kuvaamaan mustan hahmon valkoiselle taustalle. Jos alueet ovat yhtä suuria ja hahmo valkoinen, emme hahmota kuvaa, sillä oletamme löytävämme hahmon mustasta alueesta. Psykologiassa tätäkin pyritään selittämään Neisserin havaintokehällä: aikaisempi tieto suuntaa ihmisen tiedon etsintää. 6. Käytettävyyden pyrkimys yksikäsitteiseen tulkintaan Merkitys riippuu siis kontekstista: tulkitsijasta, tilanteesta ja ympäristöstä. Tulkitsemme käyttöliittymää eri tavalla jopa riippuen institutionaalisesta kehyksestä, jossa se esitetään: esimerkiksi Pääkaupunkiseudun julkisen liikenteen matkakortin lukulaitteen napit eivät näytä napeilta, mutta koska oletamme, että tässä tilanteessa jostain pitäisi painaa, osaamme painaa niitä. Kun yritämme luoda helppokäyttöisen käyttöliittymän, pyrimme kuitenkin minimoimaan tilannesidonnaisuuden. Yleensä käyttöliittymää suunnitellaan joukolle kovin erilaisia käyttäjiä. Olisi siis jotenkin erotettava toisistaan yleinen koodi, jaettu merkitys, ja yksilölliset (ja yhteisöllisetkin, jos yritetään luoda jotain yhteisöä laajemmalle käyttäjäjoukolle) sivumerkitykset. Pragmaattinen semiotiikan suuntaus menee niin pitkälle, ettei se usko yhteisen koodin olemassaoloon. Turhautumisen hetkellä tämä vaikuttaa uskottavalta käytettävyysasiantuntijallekin: koskaan ei voi ennakoida käyttäjien kaikkia reaktioita. Käytettävyyden kannalta on kuitenkin oltava toiveikas, ja uskottava, että kyseinen näkemys korostaa vain yleisen koodin erottamisen vaikeutta. Käyttöliittymän suunnittelussa on siis painotettava löydettyjä jaettuja merkityksiä ja tarjottava erilaisille käyttäjille erilaisia tapoja löytää sama merkitys. 3

Semiotiikka jäsentää samaa ongelmaa puheaktiteorialla (J. L. Austin ja John Searle, esim. 3, s.94-96). Lokutiivisella aktilla tarkoitetaan merkin konkreettista ulkoasua (esimerkiksi lause kirjaimellisesti, ). Illokutiivinen akti sisältää sen, mitä puhuja lauseellaan pyrkii sanomaan. Perlokutiivinen akti taas on lauseen aiheuttama tulkinta vastaanottajassa. Hyvässä käyttöliittymässä kaikki nämä kolme aktia ovat yhteneviä, sillä käyttöliittymä pyrkii olemaan yksiselitteinen ja selkeä. Sille, että lokutiivinen akti tulkitaan perlokutiivisen aktin mukaisesti, on paljon onnistumisehtoja. Käyttöliittymäsuunnittelulle on tyypillistä, että suuri osa näistä onnistumistekijöistä on teknisiä. Järkevä käyttöliittymäsuunnittelu pyrkii luonnollisesti minimoimaan kaikenlaiset onnistumisehdot. Esimerkiksi virheilmoituksen ymmärtäminen ei saisi vaatia käyttäjältä vaativien teknisten termien tuntemista. 7. Erilaiset käyttöliittymäelementit erilaisina merkkeinä Käyttöliittymät muodostuvat tekstistä, kuvista, liikkuvasta kuvasta, äänistä, joskus jopa mauista, hajuista ja tuntoaistilla koettavista ärsykkeistä. Näihin elementteihin voidaan liittää jonkinlaisia toimintoja, joiden avulla käyttöliittymää käytetään. Merkityksen muodostumisen kannalta tärkeää on kuitenkin niiden antama vaikutelma: millaisina ne aistitaan ennen niiden käyttöä. Jos emme tunnista tekstiä linkiksi tai kuvaa napiksi, emme osaa painaa sitä. Niiden ulkoasun on siis ilmaistava jotain niiden olemuksesta, esimerkiksi napin on oltava sen näköinen, että sitä voi painaa. Linkki on tyypillisesti merkki, jossa merkkivälineen (esimerkiksi alleviivattu teksti) sisällön tulee vastata jollain tavalla kohdetta (dokumenttia, johon linkki viittaa), jotta käyttäjä osaa arvioida, haluaako hän avata linkkiä. Näin ollen linkkitekstit tyyliin Click here eivät ole hyviä merkkejä. Kuvat ja teksti ovat yleisimpiä käyttöliittymän visuaalisia osasia. Merkkeinä ne ovat kovin erilaisia: kuva on aina preesensissä, kun taas teksti tuo mukaan aikasuhteet, menneen ja tulevan. Pelkällä kuvalla ei mennyttä voi ilmaista: voimme kyllä käyttää mustavalkoisia tai kellastuneen näköisiä kuvia, jotka kuvanlukutaitoinen käyttäjä voi olettaa vanhoiksi, mutta nykyisen kuvankäsittelyn aikakaudella käytetään molempia usein myös tyylikeinoina. Vain tekstin voimme merkin sisäisesti ajoittaa tietylle ajalle. Teksti on yksiulotteista ja diskreettiä: se muodostuu selvärajaisista merkeistä, joita laitetaan lineaarisesti peräkkäin, ja jotka periaatteessa käsitellään peräkkäin (lukututkimuksissa on kuitenkin havaittu, että lukiessaan ihminen palaa takaisin ja vilkuilee tulevaan tekstiin jatkuvasti). Kuva taas on jatkuva, rajat merkkien välillä ovat horjuvia, ja merkitys muodostuu vasta kokonaisuuden kautta. Tyhjä tila yksinään ei ole merkki. Osana käyttöliittymää, esim. jakavana elementtinä tai otsikon ympärillä otsikon muusta tekstistä nostavana elementtinä se on merkki: tämä on otsikko, se on erilainen kuin muu teksti. Kuva tuo merkkiin tilalliset suhteet. (3, s. 63-68) Tästä johtuu, että kuva on usein tekstiä havainnollisempi. Kuunnellessamme erilaisia hierarkkisia rakenteita ja kaavioita puheessa tai lukiessamme niistä tekstissä piirrämme usein mielessämme kuvaa muistamisen ja hahmottamisen helpottamiseksi. Tällaiset asiat on käyttöliittymässä syytä esittää kuvana. Hyvä asioiden esittämistapa on sellainen, joka vastaa käyttäjän omaa merkkijärjestelmien käyttöä ja tapaa jäsentää asioita. 8. Johtopäätökset Käyttöliittymäsuunnittelu on viestintää käyttäjän kanssa käyttäjän ehdoilla. Jotta käyttäjä pystyisi vastaanottamaan viestin, on viestinnän tapahduttava käyttäjän hallitsemalla merkkikielellä. Monin paikoin käytettävyystutkimus ja semiotiikka kulkevat käsi kädessä, varmastikin siksi, että ne ovat molemmat osittain kognitiivisen psykologian jälkeläisiä. Joissain kohdin semiotiikka voi tuoda uutta näkökulmaa käytettävyystutkimukseen, mutta keskimäärin semioottinen tutkimus on liian teoreettista hyödynnettäväksi niin käytännönläheisessä tieteessä kuin käytettävyydessä muutoin kuin laajemman ymmärtämyksen saavuttamiseksi. Semiotiikka vaikuttaa kokoelmalta teorioita, jotka kyllä ovat uskottavia, mutta joista ei ole käytännön hyötyä. 4

Jotain uutta voitaisiin löytää empiirisen semiotiikan piiristä. Kun teoreettinen semiotiikka keskittyy merkkien, merkitysten ja merkkijärjestelmien olemukseen ja käyttöön käsitteellisellä tasolla, on empiirisen semiotiikan tavoitteena selittää merkkien toimintaa tietyssä kontekstissa. Empiiristä semiotiikkaa onkin sovellettu moniin aloihin, kuten lääketieteeseen, biotieteisiin, lakitieteeseen ja liikkeenjohtamiseen. Empiirinen semiotiikka etsii vastauksia sellaisiin kysymyksiin, kuin mikä on suomalaista ja miksi. Tällaisista merkkijärjestelmien määrittelyistä voi olla käytännön hyötyä käyttöliittymäsuunnittelussa. Jos voimme määritellä jonkinlaisia jaettuja merkityksiä tietylle merkille, voimme sen avulla viestiä samaa asiaa kaikille käyttäjille. Käytännön tason merkkijärjestelmien tutkimuksen avulla voimme parantaa mahdollisuuksiamme luoda käyttöliittymä, jonka merkitykset välittyisivät useamman eri merkkijärjestelmän välityksellä (eivät esimerkiksi olisi niin kulttuurisidonnaisia) tai ainakin välttää suuria virheitä. Lähtökohtani esseen laatimiseen oli selvittää, onko mahdollista laatia kuvia, metaforia tai käsitteitä, jotka eivät olisi kulttuuririippuvaisia. Semiotiikan vastaus tähän on yksikäsitteinen: merkitys on aina yksilöllinen, monitulkintainen ja merkkijärjestelmästä riippuva. Kulttuurintutkimuksen parista voisi löytyä paremmin vastauksia asettamiini kysymyksiin, mutta silloinkin olisi rajauduttava tiettyihin kulttuureihin, joilla on oma merkkikieli, esimerkiksi kansallisten kulttuurien tarkasteluun, ja tiettyihin tapauksiin. Kulttuuri on monitahoinen, heterogeeninen ja laajeneva, sillä sen sisällä on aina alakulttuureita, joilla on omia merkkikieliä. Oman kulttuurinsakin tunteminen on haastava prosessi. 9. LÄHTEET /1/ Sinkkonen, I.; Kuoppala, H.; Parkkinen, J.; Vastamäki, R. 2002. Käytettävyyden psykologia. 2. uudistettu painos. Helsinki. IT Press. 343 s. ISBN 951-826-574-7. /2/ Kellogg, R. T. 1995. Cognitive Psychology. California. Sage Publications, Inc. 523 s. ISBN 0-8038-5329-1. /3/ Veivo, H.; Huttunen, T. 1999. Semiotiikka. Merkeistä mieleen ja kulttuuriin. 1. painos. Helsinki. Edita. 194 s. ISBN 951-37-2876-5. /4/ Fiske, J. 2000. Merkkien kieli. Johdatus viestinnän tutkimiseen. 6. painos. Tampere. Vastapaino. 256 s. ISBN 951-9066-55-1. /5/ Vuorinen, J. 1997. Taideteos merkkinä. Johdatus semioottiseen taidekäsitykseen. Helsinki. Suomalaisen kirjallisuuden seura. 331 s. ISBN 951-717-945-6. /6/ Bruce-Mitford, M. 1997. Viestivät merkit, paljastavat symbolit. Helsinki. Helsinki Media. 128 s. ISBN 951-32-0038-8. /7/ Ware, C. 1999. Information visualization. Perception for design. San Diego. Morgan Kaufmann Publishers. 438 s. ISBN 1-55860-511-8. /8/ Åberg, L. 2003. Viestinnän perusopintojakson luennot. Helsingin yliopisto. Luentokalvot saatavissa: http://www.valt.helsinki.fi/staff/aberg/jv03.htm 5