EN MALTA JÄTTÄÄ KERTOMATTA Metanarraatio kerronnan rakennusaineena Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa

EN MALTA JÄTTÄÄ KERTOMATTA Metanarraatio kerronnan rakennusaineena Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa Mari Lahdelma Pro gradu -tutkielma Jyväskylän yliopisto Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos Kirjallisuus syksy 2014

JYVÄSKYLÄN YLIOPISTO Tiedekunta Faculty Humanistinen tiedekunta Laitos Department Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos Tekijä Author Mari Lahdelma Työn nimi Title En malta jättää kertomatta : Metanarraatio kerronnan rakennusaineena Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa Oppiaine Subject Kirjallisuus Aika Month and year Joulukuu 2014 Työn laji Level Pro gradu -tutkielma Sivumäärä Number of pages 71 Tiivistelmä Abstract Pro gradu -tutkielmani käsittelee metanarraatiota Kalle Päätalon Juuret Iijoen törmässä -kirjasarjan kerrontakeinona. Ansgar Nünningin määritelmää mukaillen tarkoitan tässä tutkimuksessa metanarraatiolla minäkertojan implisiittisiä ja eksplisiittisiä preesensissä esittämiä kommentteja, joilla kerrontahetki ja -prosessi tuodaan lukijan nähtäville. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys koostuu ensinnäkin klassisen ja jälkiklassisen narratologian teorioista, joista hyödynnän erityisesti Ansgar Nünningin, Monika Fludernikin ja Franz K. Stanzelin teorioita. Kerronnantutkimuksen lisäksi nojaan tutkimuksessani Roman Jakobsonin kommunikaatiomalliin sekä Barbara A. Babcockin suullisen tarinankerronnan metanarraatiota käsittelevään tutkimukseen. Tutkielmani koostuu kahdesta tieteellisestä artikkelista sekä niiden yhteyteen kirjoitetusta johdannosta johtopäätöksineen. Ensimmäisessä artikkelissa tarkastelen Iijoki-sarjan kerrontaa ja kerronnallista rakennetta. Kerrontaa hallitsee subjektiivinen minäkertoja, mutta kerronta saa useampia tasoja kaikkitietävän kertojan yhteisöllisen, kansallisen ja jopa kansainvälisen näkökulman sekä minäkertojan eriaikaisten minuuksien, kokevan ja kertovan minän, kautta. Kertovan minän kerrontahetkessä esittämien metanarratiivisten kommenttien kautta kokevan ja kertovan minän välinen etäisyys nousee kohosteiseen rooliin. Tarkastelenkin artikkelissani tarkemmin sitä, millä keinoilla kertoja tuottaa ajallista, paikallista ja psykologista etäisyyttä eriaikaisten minuuksiensa välille. Lisäksi pohdin syytä siihen, miksi etäisyyttä on tarpeen näin selvästi korostaa. Toisessa artikkelissa yhdistän metanarraation suullisen tarinankerronnan perinteeseen ja tarkastelen, miten Iijokisarjan minäkertojan metanarratiiviset kommentit tuottavat illuusiota henkilökohtaisesta (suullisesta) tarinankerronnasta. Sen lisäksi, että tuon esiin kommenteissa esiintyviä henkilökohtaisen kerronnan piirteitä, tarkastelen niitä kognitiivisia prosesseja, joiden avulla kirjallinen teksti muuntuu suullisen kerronnan illuusioksi. Lopuksi tarkastelen kommentteja kvantitatiivisesta näkökulmasta analysoiden niiden määrällisen muutoksen vaikutusta henkilökohtaisen kerronnan illuusioon. Tutkimukseni perusteella voidaan sanoa metanarraation olevan Iijoki-sarjassa harkittu kerronnallinen strategia. Metanarratiivisten kommenttiensa kautta minäkertoja tuo sekä itsensä ja kerrontahetken näkyville että etäännyttää itseään kertomastaan tarinasta, jolloin hän pystyy täydentämään tarinaa ja erityisesti analysoimaan menneiden tapahtumien vaikutusta minuuteensa. Kertojan itsetutkiskelu vahvistaa hänen persoonaansa ja antaa kertojalle äänen. Tutkimukseni osoittaa myös, että metanarraation avulla kertoja pystyy rakentamaan yhteisen kerronnallisen nyt-hetken itsensä ja vastaanottajan välille, jolloin illuusio henkilökohtaisesta tarinankerronnasta on mahdollinen. Asiasanat Keywords Metanarraatio, metanarratiivinen kommentti, minäkerronta, narratologia, kokeva minä, kertova minä, Kalle Päätalo, Iijoki-sarja, suullinen tarinankerronta, suullinen viestintä, luonnollistaminen, kerronnallistaminen Säilytyspaikka Depository Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos, Jyväskylän yliopisto, Jyväskylän yliopiston kirjasto Muita tietoja Additional information

Sisällys 1 JOHDANTO... 1 1.1 Tutkimuskysymykset ja tutkielman rakenne... 5 1.2 Teoreettinen viitekehys... 6 1.2.1 Metanarraation tutkimuksesta... 8 1.2.2 Suullisesta tarinankerronnasta ja kommunikaatiosta... 14 1.2.3 Luonnollistamisen ja kerronnallistamisen prosesseista... 16 1.3 Metanarraatio Iijoki-sarjan kerrontakeinona... 20 1.4 Johtopäätökset ja jatkotutkimusaiheita... 23 LÄHTEET... 26 LIITTEET... 34 LIITE 1 Metanarratiivisten kommenttien määrä Iijoki-sarjassa teoksittain... 34 2 ARTIKKELIT... 35 2.1 Metanarraatio kokevan ja kertovan minän välisen etäisyyden korostajana Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa... 35 2.2 Kuin kertoisit itse kaiken: Metanarraatio ja henkilökohtaisen kerronnan illuusio Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa... 54

1 1 JOHDANTO Minulla on Latvalan luppokevään kuten yleensäkin isän sairausvuosien tapahtumiin nähden kummallisen pimeitä muistikatkoja. Kummallisia siksi, että muistan niin hyvin varhaisemman lapsuuteni tapahtumia. Muistan asioita jopa ajalta kun vielä konttasin, mutta isän saapuminen Latvalan uitonodottajien sakkiin on häipynyt muististani. Oletan että isäni oli käynyt hakemassa setä-jussi viiksi-fordillaan. Joka tapauksessa hän eräänä päivänä istui asuinkamarissamme, mulkoili synkästi ja puhalteli paksuja. (Päätalo 1973, 316.) Metanarraatio on kirjallisuudentutkimuksessa suhteellisen tuore ja vähän tutkittu käsite. Aihetta eniten tutkinut Ansgar Nünning (2004, 12) määrittelee metanarraation kertojan esittämiksi kommenteiksi, jotka koskevat kerronnan prosessia. Siirtäessään kerrontansa painopisteen tarinasta omaan kerrontaansa ja kerronnan hetkeen kertoja tulee väistämättä antaneeksi lukijalle lisätietoa tarinan ulkopuolelta. Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkin Kalle Päätalon 26-osaisen Juuret Iijoen törmässä -kirjasarjan metanarraatiota. Tarkastelen metanarraatiota kerrontakeinona sekä muodon että sisällön näkökulmasta. Kalle Päätalo on yksi Suomen kaikkien aikojen suosituimpia ja myydyimpiä kirjailijoita, jonka Iijoki-sarjan osien painosmäärät vakiintuivat sarjan edetessä sadantuhannen kappaleen molemmin puolin (Ylönen 2013, 49). Teosten vastaanoton tutkimuksessa ja Päätalon saamien ihailijakirjeiden tarkastelussa ovat suuren yleisösuosion syiksi nousseet muun muassa lukijoiden samastuminen sarjan päähenkilöön ja tapahtumiin, arkojen asioiden käsittelyn terapeuttisuus, yhteinen historiakokemus ja arvopohja, teosten pituus ja säännöllinen ilmestyminen, realistisuus, käytetty kieli sekä avoimuus ja rehellisyys (Janatuinen 2005, 291 304; Ylönen 2013, 175 191, 198 199, 263 264). Yhdeksi menestystekijäksi on nimetty myös kerronnan tyyli, jonka avulla lukijat uppoutuvat tarinan maailmaan ja tulevat osaksi sitä (Janatuinen 2005, 302; Ylönen 2013, 189, 198). Tutkimukseni lähtökohtainen oletus onkin, että teossarjan suosio ei koostu vain kerronnan sisällöllisistä seikoista vaan siihen vaikuttavat merkittävästi myös kerronnan muoto ja rakenteelliset ratkaisut. Tässä tutkimuksessa keskityn tarkastelemaan ensisijaisesti lukijoiden mainitse-

2 maa kerronnan tyyliä eli sen muotoa ja rakennetta erottamatta sitä kuitenkaan täysin kerronnan sisällöstä eli siitä, mitä sanotaan. Erityisenä kiinnostuksen kohteena ovat sarjassa esiintyvät minäkertojan esittämät runsaat kerrontaa reflektoivat metanarratiiviset kommentit. Uskon, että kerrontakeinona käytetty metanarraatio vaikuttaa ratkaisevasti siihen, kuinka teossarjaa luetaan ja minkälaisia lukukokemuksia se tuottaa. Päätalon vahvasti omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan ensimmäinen osa Huonemiehen poika ilmestyi vuonna 1971, minkä jälkeen uuden osan ilmestymisestä tuli jokasyksyinen perinne. Sarjan päähenkilö on Kalle Päätalo -niminen poika, jonka elämää seurataan lähes neljänkymmenen vuoden ajan. Teokset sijoittuvat ajallisesti 1910-luvun lopun pulavuosista 1950-luvun lopun jälleenrakennuksen ajan jälkeiseen nopeasti modernisoituvaan Suomeen. Sarjan teosten voidaan karkeasti sanoa seuraavan kuutta teemaa tai ajanjaksoa Kallen elämässä: Viisi ensimmäistä osaa (1971 1975) kuvaavat Taivalkosken Jokijärvellä vietettyä lapsuutta, johon luo varjoaan isän monivuotinen mielisairaus ja perheen äärimmäinen köyhyys. Kuusi seuraavaa osaa (1976 1981) keskittyvät sota-aikaan ja Kallen viisivuotiseen palvelukseen Suomen armeijassa. Seuraavissa osissa (1982 1986) kuvataan henkisesti ja fyysisesti vaikeaa sodan jälkeistä jälleenrakentamisen aikaa ja Kallen uutta elämää Tampereella tuoreen aviovaimonsa kanssa. Siviilielämän vaikean alun jälkeen keskitytään Kallen opiskeluun, työelämään ja oman kodin rakentamiseen (1987 1989). Kotiseutuikävä ajaa Kallen hakemaan Taivalkosken kunnanrakennusmestarin paikkaa, ja neljä seuraavaa osaa (1990 1993) kertovat ajasta Taivalkoskella ja paluusta takaisin Tampereelle. Kahdessa viimeisessä sarjaa yhtenevästi jatkavassa osassa (1994 1995) kuvataan Kallen avioeroa ensimmäisestä vaimostaan, uutta alkua ja avioliittoa. Niissä huipentuu esikoisteoksen julkaisemisen myötä myös sarjan alusta lähtien ja kantavana teemana halki sarjan kulkenut Kallen haave tulla kirjailijaksi. Kolme vuotta myöhemmin julkaistu sarjan viimeinen (täydennys)osa Pölhökanto Iijoen törmässä (1998) tekee vielä yhteenvetoa kirjallisesta urasta ja henkilöhahmojen myöhemmistä elämänvaiheista. Iijoki-sarjan tapahtumat kerrotaan pääosin yksilön näkökulmasta minäkertojan välityksellä. Subjektiivisesta näkökulmasta huolimatta suuret yhteisölliset kysymykset ja jopa maailmanhistorialliset tapahtumat vaikuttavat kerronnan taustalla koko ajan. Vaikka Päätaloa on perinteisesti pidetty epäpoliittisena ja kantaaottamattomana kirjailijana (mm. Vehviläinen 1978, 195 196; Ylönen 2013, 167), en täysin allekirjoita väitettä (ks. myös Janatuinen 2005, 275). Vaikka Päätalo ei suoranaisesti julista mielipiteitään, hän tarttuu kuitenkin Iijoki-sarjassa moniin yhteiskunnassa vallitseviin epäkohtiin tai muihin yhteiskunnallisiin aiheisiin antaen ker-

3 ronnan puhua puolestaan. Keskittymällä kuvaamiseen ja kertomiseen Päätalo jättää tulkinnan ja johtopäätösten tekemisen lukijan tehtäviksi. Myös tästä syystä katson Iijoki-sarjan kerronnan ja sen rakenteen olevan hedelmällisiä tutkimuskohteita, vaikka en tässä tutkimuksessa tämän tarkemmin kerronnan yhteiskunnallista puolta käsittelekään. Aiemmassa kirjallisuudentutkimuksessa Päätalon tuotanto on sivuutettu lähes täysin. Päätaloa ja hänen tuotantoaan on tarkasteltu vain muutamassa akateemisessa tutkimuksessa, joissa molemmissa lähestytään aihetta vastaanoton tutkimuksen näkökulmasta. Riitta Kuivasmäki on tarkastellut Päätalon varhaisemman tuotannon vastaanottoa lisensiaatintutkimuksessaan Kolme suomalaista menestyskirjailijaa ja heidän lukijakuntansa: Väinö Linnan, Hannu Salaman ja Kalle Päätalon tuotannon ja vastaanoton tarkastelua (1974) ja Ritva Ylönen puolestaan Iijoki-sarjan vastaanottoa väitöskirjassaan Tervaksinen toteemi: Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotto ja vaikutus (2013). Kuivasmäen tutkimuksesta, jossa on huomioitu ennen 1969 julkaistut teokset, ilmenee ristiriidan tiedeyhteisön ja lukijakunnan kiinnostuksen välillä seuranneen Päätaloa jo uran alkuajoista lähtien: Linna, Salama ja Päätalo hallitsivat myyntitilastoja ja olivat lukijatutkimusten kärjessä, mutta kirjallisuustieteelliset julkaisut eivät silti osoittaneet minkäänlaista kiinnostusta Päätalon tuotantoa kohtaan (Vehviläinen 1978, 208). Ylönen tarkastelee väitöstutkimuksessaan sekä Iijoki-sarjan kriitikko- että lukijavastaanottoa kolmella vuosikymmenellä. Ylösen mukaan Iijoki-sarjan ensimmäisten osien ilmestyessä 1970-luvulla vastaanotto oli hyvin ristiriitainen. Uskollisten lukijoiden ottaessa uuden sarjan avosylin vastaan siitä tuli heti myyntimenestys, mutta kriitikot suhtautuivat siihen aluksi hämmentyneinä. Kriitikot näkivät sarjan toistavan Päätalon jo Koillismaa-sarjassa käsittelemiä aiheita ja pitivät sitä pitkäveteisenä, lisäksi heidän oli vaikea sijoittaa sitä aiempaan kirjalliseen traditioon tai tiettyyn genreen. Päätalo jatkoi kuitenkin valitsemallaan linjalla eikä suostunut muuttamaan kirjoitustyyliään kriitikoiden vastalauseista huolimatta. 1990-luvulle tultaessa kriitikoidenkin suhtautuminen Iijoki-sarjaan oli jo muuttunut myönteisemmäksi. Tähän saattoivat vaikuttaa Päätalon saamat julkiset kunnianosoitukset 1, sarjan kokonaisuuden hahmottuminen sen loppua kohti sekä lukutavan muuttaminen esteettisestä pragmaattisemmaksi. Lukijoiden ja kriitikoiden näkemykset Iijoki-sarjasta olivat joka tapauksessa sen päät- 1 Kalle Päätalolle on muun muassa myönnetty Pro Finlandia -mitali ja professorin arvonimi vuonna 1978, Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkki 1988, Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkki 1994, ja hänet on promovoitu filosofian kunniatohtoriksi Oulun yliopistossa vuonna 1994 (Ylönen 2013, 429; Taivalkosken kunta, Päätalo-instituutti 2014).

4 tyessä huomattavasti lähempänä toisiaan kuin sen alkaessa. (Ylönen 2013, 124 126, 137, 198, 221, 307, 332.) Kuivasmäen ja Ylösen tutkimusten lisäksi Päätalon tuotannosta on tehty vain muutama kirjallisuudentutkimuksen opinnäytetyö (Knuuti 1978; Mäkelä 1984; Himanen 1987; Ylönen 2008). Kirjailijan yleisösuosioon nähden tutkimusta on tehty siis varsin vähäisessä määrin. Kiinnostavampana tutkimuskohteena teokset on nähty muun muassa historian ja erityisesti suomen kielen tutkimuksen näkökulmista, ja näillä aloilla opinnäytetöitä on tehty jonkin verran enemmän (mm. Luukkonen 1980; Aarnio 1984; Janatuinen 2003; Nieminen 2005). Parhaillaan työn alla on ainakin yksi Päätalon tuotantoon keskittyvä suomen kielen väitöskirja, Sari Keskimaan (ent. Nieminen) Oulun yliopistoon valmistelema tutkimus Iijoki-sarjan puhekielestä (Hirvasnoro 2013, 89; ks. myös Keskimaa 2013). Vaikka Päätalon tuotantoa käsittelevä kirjallisuudentutkimus on vähäistä, Iijoki-sarjan teokset ovat edelleen lukevan yleisön suosiossa ja innoittaneet myös yhteisölliseen lukemiseen. Toimittaja Kai Hirvasnoro aloitti syksyllä 2012 sarjan lukemisen kolmannen kerran kirjoittaen samalla blogia lukuprojektistaan. Blogi osoittautui varsin suosituksi, ja siihen kirjoitetut tekstit julkaistiin myöhemmin myös kirjana Päätalon matkassa: Johdatusta Iijoki-sarjaan (2013). Vuoden 2014 alusta lähtien Karoliina Timosen Kirjava kammari -blogissa on ollut käynnissä Iijoki-sarjan kimppalukuprojekti, jonka tavoitteena on lukea vuoden aikana sarjan kuusi ensimmäistä osaa. Lisäksi Kalle Päätalon tyttärentytär Vilja Päätalo aloitti tutustumisen Iijokisarjaan heinäkuussa 2014 kirjoittaen lukukokemuksestaan samalla blogia Päätalolta Päätalolle. Päätalon ja Iijoki-sarjan säilyneestä suosiosta kertonee myös se, että kustantajan (Gummerus 2014a; Gummerus 2014b) mukaan sarja tullaan julkaisemaan kokonaisuudessaan sähkökirjoina. Sarjan kahden ensimmäisen osan sähkökirjat ja uusintapainokset julkaistiin syyskuussa 2014. Niin ikään Eero Marttisen ja Hannu Kahakorven toimittama Iijoki-sarjaan ja Kalle Päätalon sotakokemuksiin perustuva teos Semmonen savotta: talvi- ja jatkosota Kalle Päätalon silmin ilmestyi syksyllä 2014. Kahakorven suunnitelmissa on myös uusi Iijokisarjaan perustuva elokuva (Väisänen 2013). Yleisön kiinnostus Päätalon tuotantoa kohtaan jatkuu siis edelleen, vaikka suurin kultakausi onkin ehkä jo ohitettu.

5 1.1 Tutkimuskysymykset ja tutkielman rakenne Keskityn pro gradu -tutkielmassani tarkastelemaan Iijoki-sarjan kerronnallista rakennetta ja erityisesti siinä yhtenä merkittävänä kerrontakeinona käytettyä metanarraatiota. Minäkertojan metanarratiiviset kommentit kulkevat kerronnan mukana sarjan alusta saakka tuoden näin lukijan tietoiseksi kerronnan hetkestä ja saaden lukijan siirtämään huomionsa ajoittain kerrotusta tarinasta kertojaan ja kerrontaan. Haen vastauksia kysymyksiin: 1. Minkälainen Iijoki-sarjan kerronnallinen rakenne on? Miten metanarraatio sarjassa ilmenee? 2. Mitä metanarraatiolla sanotaan, ja mitkä ovat sen mahdollisia vaikutuksia? Tutkimukseni tavoitteena on syventää metanarraation tutkimusta, joka on tähän saakka ollut melko vähäistä ja varsin teoriapainotteista, ja tarkastella sitä kerrontakeinona esimerkkiteoksen avulla. Nostan tutkimuksessani tarkemmin esiin kaksi Iijoki-sarjan pohjalta noussutta käyttömahdollisuutta: etäisyyden korostaminen kertojan kahden eriaikaisen minuuden välillä sekä henkilökohtaisen kerronnan illuusion tuottaminen. Tutkimukseni toisena tavoitteena on tuoda narratologian kautta uusi tutkimuksellinen näkökulma Päätalo-tutkimukseen, joka on aiemmin kirjallisuudentutkimuksessa joko sivuutettu tai keskittynyt lähinnä vastaanoton tarkasteluun (ks. Kuivasmäki 1974; Ylönen 2013). Tutkimukseni koostuu kahdesta artikkelista sekä niiden yhteyteen kirjoitetusta johdannosta johtopäätöksineen. Ensimmäisessä artikkelissani Metanarraatio kokevan ja kertovan minän välisen etäisyyden korostajana Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa tarkastelen ensinnäkin Iijokisarjan kerronnallista rakennetta, joka paljastuu monitasoisemmaksi kuin minä sitä ehkä aikaisemmin on pidetty. Tämän jälkeen keskityn siihen, kuinka minäkertoja tuottaa ja korostaa metanarratiivisissa kommenteissaan etäisyyttä eriaikaisten minuuksiensa välillä. Lopuksi pohdin myös sitä, miksi minuuksien välinen etäisyys saa kerronnassa näin kohosteisen roolin. Hyödynnän artikkelissani Franz K. Stanzelin (1984) näennäisomaelämäkerrallisten tekstien kerronnan tutkimusta analysoidessani Iijoki-sarjan kokevan ja kertovan minän välistä ajallista, paikallista ja psykologista etäisyyttä ja yhdistän sen Ansgar Nünningin (2004), Monika Fludernikin (2003a) sekä Nünningin ja Birgit Neumannin (2009; 2012) metanarraatiota ja metanarratiivisia kommentteja käsitteleviin tutkimuksiin.

6 Toisessa artikkelissani Kuin kertoisit itse kaiken: Metanarraatio ja henkilökohtaisen kerronnan illuusio Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa jatkan edelleen metanarratiivisten kommenttien tarkastelua, mutta yhdistän tarkasteluni suullisen tarinankerronnan ja kommunikaation tutkimukseen. Kysyn, millä kerronnan keinoilla henkilökohtaisen kerronnan illuusiota kommenteissa luodaan ja mitkä ovat ne lukijan kognitiiviset prosessit, joiden avulla hän muuntaa kirjallisen teoksen vaikutelmaksi henkilökohtaisesta kerronnasta. Tarkastelen myös sitä, millä tavalla metanarratiivisten kommenttien määrällinen väheneminen Iijoki-sarjan loppua kohti vaikuttaa henkilökohtaisen kommunikaation illuusioon. Ansgar Nünningin (2004) metanarratiivisten kommenttien typologian lisäksi nojaan artikkelissani Roman Jakobsonin (1971) verbaalisen viestinnän malliin ja Barbara A. Babcockin (1984) suullisen tarinankerronnan metanarraatiota koskevaan tutkimukseen. Lisäksi hyödynnän kognitiivisten prosessien tarkastelussani Jonathan Cullerin (1975) luonnollistamisen käsitettä sekä Monika Fludernikin (1996, 2003b) luonnollisen narratologian teoriaa. Tutkielmani johdanto rakentuu neljästä luvusta: Luvussa 1.1 olen esitellyt tutkimuskysymykset ja tutkielmani rakenteen. Luvussa 1.2 kartoitan tutkimukseni teoreettista viitekehystä ja aiempaa tutkimustraditiota. Luvussa 1.3 valotan tutkimukseni tuloksia ja lopuksi esittelen tutkimukseni pohjalta tekemiäni johtopäätöksiä ja jatkotutkimusaiheita luvussa 1.4. 1.2 Teoreettinen viitekehys Koska tarkastelen tutkimuksessani Iijoki-sarjan kerronnallista rakennetta ja kerrontakeinoja, tärkeimpänä teoreettisena viitekehyksenäni toimii luontevasti narratologinen kirjallisuudentutkimuksen perinne, josta hyödynnän sekä vanhempia että uudempia tutkimussuuntauksia. Narratologian lisäksi tukeudun tutkimuksessani lingvistiikan, folkloristiikan ja suullisen tarinankerronnan tutkimukseen tarkastellessani Iijoki-sarjassa esiintyviä henkilökohtaisen kerronnan piirteitä. Narratologia voidaan määritellä kerronnallisten representaatioiden logiikkaa, periaatteita ja käytänteitä tutkivaksi koulukunnaksi (Meister 2011). Sitä voitaisiin kutsua lyhyesti myös proosan poetiikaksi (Hosiaisluoma 2003, 624), mutta tällöin narratologia rajataan koskemaan ainoastaan kirjoitettuja kertovia tekstejä, jolloin ulkopuolelle jäävät monet nykynarratologian mukaan tuomat tutkimuskohteet, esimerkiksi tietokonepelit, elokuvat ja musiikki (esim. Meister 2005; Ryan 2006; Page & Thomas 2011; Eskelinen 2012). Tutkimusperinteen voidaan

7 nähdä jakautuvan kahteen eri vaiheeseen tai ajanjaksoon: 1960-luvun puolivälistä 1980-luvun alkuun ajoittuvaan klassiseen narratologiaan ja sen jälkeiseen jälkiklassiseen narratologiaan (Meister 2011). Klassisen narratologian metodologiassa painottuu strukturalistinen lähestymistapa, jossa kiinnostus kohdistuu kertomuksen määrittelyyn ja sen rakenteeseen. Jälkiklassinen narratologia jatkaa klassisen perinnettä mutta on metodologisesti ja ideologisesti huomattavasti kirjavampaa saaden vaikutteita myös muilta tutkimusaloilta. Jälkiklassisen narratologian monitieteisyyttä edustavat muun muassa sosionarratologia, feministinen narratologia ja kognitiivinen narratologia. Uudet suuntaukset tarkastelevat kertomuksia rakenteen pilkkomisen sijaan pikemminkin sen mukaan, mitä kertomukset saavat aikaan ja kuinka ne vaikuttavat. (Ikonen 2004, 42 43, 47.) Klassisen narratologian syntyyn vaikuttivat erityisesti kansansatujen rakennetta tutkinut venäläinen formalisti Vladimir Propp, strukturaalista myyttitutkimusta tehnyt antropologi Claude Lévi-Strauss ja strukturalistinen kielitutkija Ferdinand de Saussure sekä universaalin kieliopin luonut kielitieteilijä Noam Chomsky. Tätä perinnettä vasten sai alkunsa strukturalistisesti kertomuksia tarkasteleva tiede, jonka Tzvetan Todorov nimesi narratologiaksi. (Koskela & Rojola 1997, 56 57; Meister 2011.) Klassisen narratologian perustavanlaatuinen ajatus kerronnan hierarkkisuudesta ja kerronnan eri tasojen välisistä suhteista on oman tutkimuksenikin lähtökohta. Jo formalistit erottivat toisistaan tarinan (fabula) ja juonen (sujet), mitä ajatusta Gérard Genette työsti edelleen ja nimesi kerronnan kolme tasoa tekstiksi (récit), tarinaksi (histoire) ja kerronnaksi (narration) (Genette 1980, 27; Koskela & Rojola 1997, 38, 57). Tutkimukseni kannalta merkittävimpiä ovat tasot, joita kutsun tarinan ja kerronnan tasoiksi (Genetten récit ja narration). Tarinalla tarkoitetaan kerrottua, eli se vastaa kysymykseen mitä tapahtuu, ja kerronnalla tarkoitetaan tapahtumasarjan esittämistä eli kerrontaa toimintana (Genette 1980, 27; Ikonen 2008, 184 185). Tarinan ja kerronnan lisäksi tutkimukseni kannalta yhtä tärkeä on Stanzelin (1984) edelleen klassista narratologiaa edustava ajatus kertovasta ja kokevasta minästä. Genetten (1980, 244 245 2 ) tavoin Stanzelkin erottaa tarinan tapahtumiin osallistuvan ja osallistumattoman minäkertojan toisistaan, mutta lisäksi hän näkee omaelämäkerrallisten tekstien osallistuvalle kerto- 2 Genette nimittää tapahtumiin osallistumatonta kertojaa heterodiegeettiseksi ja osallistuvaa homodiegeettiseksi. Osallistumisellakin on Genetten mukaan eri asteita: kertoja voi olla joko sivuhenkilö osallistuen tapahtumiin vain hiukan tai hän voi olla kertomansa tarinan päähenkilö. Tapahtumiin osallistuvaa päähenkilö-kertojaa Genette nimittää autodiegeettiseksi (Genette 1980, 244 245.), joka tulkintani mukaan vastaa Stanzelin omaelämäkerrallisen tekstin osallistuvaa minäkertojaa.

8 jalle kaksi eriaikaista minuutta: kokeva minä on tarinan päähenkilö ja osallistuu tapahtumiin kokevana henkilönä kerrontahetkeen nähden menneessä ajassa, kertova minä kertoo retrospektiivisesti tarinaansa tapahtumiin nähden tulevassa ajassa. Minuuksien välillä oleva jännite on tunnusomaista omaelämäkerralliselle tekstille, vaikka niiden välillä vallitseekin yleensä tasapaino. Minuuksia erottava kerronnallinen etäisyys muodostuu ajallisesta, paikallisesta ja psykologisesta etäisyydestä, ja Stanzelin mukaan tämän etäisyyden tunnistaminen on yksi merkittävimpiä lähtökohtia omaelämäkerrallisen tekstin tulkinnassa. (Stanzel 1984, 205, 210, 212 213.) Ensimmäisessä artikkelissani keskitynkin tarkastelemaan kokevan ja kertovan minän välistä etäisyyttä Iijoki-sarjassa. Seuraavassa luvussa 1.2.1 käsittelen laajemmin metanarraatiota, tutkimukseni keskeisintä käsitettä. Metanarraatiosta tehdyn tutkimuksen voidaan sanoa sisältävän vielä klassisen narratologian strukturalistisia piirteitä erityisesti luokittelun ja tyypittelyn osalta mutta edustavan myös jälkiklassista narratologiaa muun muassa metanarraation funktioiden ja vaikutusten tarkastelussa. Luvussa 1.2.3 käsittelen tutkimuksessani niin ikään jälkiklassista narratologiaa edustavaa kognitiivista narratologiaa ja sen piirissä syntynyttä luonnollisen narratologian teoriaa. Näiden lisäksi tarkastelen klassisen narratologian perinteestä noussutta mutta kognitiotieteistä vaikutteita saanutta luonnollistamisen ajatusta. Tätä ennen luvussa 1.2.2 tarkastelen tutkimuksessani hyödyntämiäni lingvistiikan ja folkloristiikan sekä niihin liittyviä suullisen tarinankerronnan tutkimuksia. 1.2.1 Metanarraation tutkimuksesta Metanarraatio ja metanarratiivinen kommentti ovat kirjallisuudentutkimuksessa melko tuoreita käsitteitä, ja niitä koskevaa tutkimusta löytyy varsin niukasti. Kotimaisessa kirjallisuudentutkimuksessa Marita Hietasaari on käsitellyt metanarraatiota osana metafiktiota tarkastelevaa väitöskirjaansa Totta, tarua vai narrinpeliä? Lars Sundin Siklax-trilogian (meta)fiktiivinen historiankirjoitus (2011), mutta pääosaltaan metanarraatioon keskittyvää kotimaista kirjallisuudentutkimusta ei ole tehty lainkaan. Mainintoja löytyy myös ulkomaisissa tutkimuksissa (mm. Genette 1980; Cutter 1998), mutta edes hieman laajemmin aihetta on ennen Ansgar Nünningin (2004) tutkimusta käsitellyt ainoastaan Gerald Prince teoksessaan Narratology: The Form and Functioning of Narrative (1982).

9 Prince sanoo esittelynsä alussa hyvin yksinkertaisesti kerronnan olevan metanarratiivista silloin, kun kerronnan aiheena on kerronta. Myöhemmin hän rajaa ajatustaan huomattavasti koskemaan yksinomaan vain sitä ainesta, jossa kerronta viittaa eksplisiittisesti koodiin (ks. Jakobson 1971, 353) 3. Princen mukaan kertomuksen lukeminen vaatii erilaisten koodien ymmärtämistä ja tulkintaa ja metanarratiiviset opasteet tai merkit toimivat lukijan apuna tulkintaprosessissa. Näin ollen vain ja ainoastaan kertomuksen koodistoon ja lukuohjeisiin viittaavat kommentit täyttävät metanarratiivisuuden vaatimuksen. Näihin lukeutuvat pelkästään kommentit, jotka jollain tavalla selittävät lausuman merkitystä tai tarkoitusta kerronnan koodistossa. (Prince 1982, 115, 117 119, 125.) Princen määritelmää noudattaen esimerkiksi lausumassa Hanna, kiltti kotiopettajatar kursivoitu osa täyttää metanarratiivisuuden vaatimuksen selittäessään Hannan merkitystä ja toimiessaan tulkintaohjeena eli Princeä (1982, 122) mukaillen Hanna tarkoittaa kilttiä kotiopettajatarta 4. Lausuma kuten juuri kerroin, eräänä päivänä Hanna meni kouluun puolestaan ei täytä vaatimusta miltään osin, vaikka kerronnan prosessi tuodaan esiin 5. Princen (1982, 119 120, 171 lv. 14) mukaan yksin kertojan esiintulo tai kommentointi ei riitä metanarratiivisuuteen vaan kommentin pitää jollain tavalla auttaa koodin tulkinnassa. Sanoisin Princen näkemyksen olevan siis varsin kapea. Sen voidaan katsoa sisältävän enemmän metakielellistä ainesta kuin uudempien määritelmien mukaan metanarratiiviseksi luettua ainesta. Myös metanarraatiota 2000-luvulla laajemmin tutkinut Ansgar Nünning pitää Princen esitystä liian tiukasti rajattuna. Hänen mukaansa metanarratiivisia kommentteja ei voi rajata koskemaan vain kertojan antamia lukuohjeita vaan niihin lukeutuvat kaikki kertojan ilmaukset, joissa huomio kiinnitetään jollain tavalla kerrontaan (Nünning 2004, 18; ks. myös Nünning 2005, 304 305). Näin ollen Nünningin voidaan tavallaan sanoa sivuuttavan Princen tekemät lisärajaukset ja palaavan Princen alkuperäiseen huomattavasti laveampaan määritelmään, mikä voidaan tutkimuksellisesti nähdä mielenkiintoisempana ja antoisampana kuin pitäytyminen Princen tiukasti rajatussa ja vaikeasti sovellettavassa määritelmässä. Nünning (2004, 12, 18, 3 Prince viittaa teoksessaan Jakobsonin (1971) kommunikaatiomalliin, mutta käyttää koodista Roland Barthesin teoksessaan S/Z (1970) tekemää luokitusta. Barthesin mukaan kertomusten ymmärtäminen vaatii erilaisten koodien tai koodistojen hyödyntämistä. Näihin kuuluvat lingvistinen, kulttuurinen, hermeneuttinen, proaireettinen ja symbolinen koodi. Prince tarkoittaa metanarratiivisilla opasteilla sellaisia kommentteja tai lausumia, jotka auttavat lukijaa ymmärtämään näiden koodien ehtoja ja sitä kautta tulkitsemaan koko kertomusta. (Prince 1982, 106 107, 116 117, 125.) 4 Vrt. Princen (1982, 122) esimerkki (80): John, the shoemaker, got up and left, jossa the shoemakerin voidaan katsoa sisältyvän Johniin ja määrittävän tätä. Näin ollen the shoemakerilla on kielellinen ja näin ollen myös metanarratiivinen funktio. 5 Vrt. mm. Princen (1982, 119 121) esimerkit (71), (76) ja (79).

10 24, 27; ks. myös Neumann & Nünning 2012) määrittelee metanarraation (metanarration) kertojan esittämiksi eksplisiittisiksi tai implisiittisiksi kerronnan prosessia koskeviksi kommenteiksi, jolloin lukuohjeet ovat vain yhdenlaisia metanarratiivisia kommentteja. Metanarraation kautta lukija tai vastaanottaja tulee tietoiseksi siitä, että kyseessä on tarina ja että tarinalla on kertoja (narrator). Nünningin mukaan metanarratiivisilla kommenteilla voidaan luoda illuusiota kertojaäänestä (teller), personoidusta kertojasta tarinan takana (ks. myös Fludernik 1996, 278; 2009, 61). Metanarraatio on erotettavissa usein sen kanssa synonyymisesti käytetystä metafiktiosta, jossa kommentoinnin tai kerronnan kohteena on nimenomaan tekstin fiktiivisyys ja sen paljastaminen (metafiktiosta enemmän mm. Hallila 2006). Kun Nünning moittii Princen määritelmää turhan kapeaksi, Nünningin määritelmää on puolestaan myöhemmin kritisoitu sen liiallisesta väljyydestä ja epätarkkuudesta. Monika Fludernik (2003a, 10 14) perustelee kritiikkiään muun muassa saksan- ja englanninkielisten termien epäyhteneväisyydellä, mikä jättää termien sisällön epäselväksi. Esittämästään kritiikistä huolimatta Fludernikin oman määritelmän ei voida sanoa olevan juurikaan tarkempi. Hänen mukaansa metanarraatiota ovat kaikki kertojan itserefleksiiviset lausumat, jotka koskevat kerrontaa tai sen rakennetta (Fludernik 2003a, 28). Fludernik tosin käyttää metanarraatiota kattokäsitteenä jakaen sen alakäsitteisiin 6, mutta sanoisin kattokäsitteen määritelmän muistuttavan suuresti Nünningin tekemää. Andrea Macrae (2010, 120, 127 130) puolestaan kritisoi Nünningin määritelmää sanoen sen olevan liian moniselitteinen, jolloin on hankala tarkasti rajata, minkälaiset kommentit luetaan Nünningin mukaan metanarratiivisiksi ja minkälaisia ei. Sen sijaan, että Macrae määrittelisi esittämänsä kritiikin jälkeen metanarraatiota paremmin tai edes uudelleen, hän katsoo tarpeellisemmaksi jakaa sen edelleen omiin alakäsitteisiinsä. Vaikka Nünningin esittämiä metanarraation ja metanarratiivisen kommentin määritelmiä on kritisoitu moniselitteisiksi ja liian laveiksi, myöhemmät tutkijat eivät kritiikistään huolimatta ole onnistuneet määrittelemään käsitteitä uudelleen vaan ovat pikemminkin luoneet uutta alakäsitteistöä. Tämä saattaa johtua myös siitä, että aihetta on toistaiseksi tutkittu ja siitä on kirjoitettu vähän, jolloin tukea uudelleenmäärittelylle on vaikea saada. Esimerkiksi tuore sanakirja A Dictionary of Literary Terms and Literary Theory (2013) ja Yrjö Hosiaisluoman kotimainen käsikirja Kirjallisuuden sanakirja (2003) eivät tarjoa käsitteille määritelmiä lainkaan 7. 6 Käsittelen Fludernikin jaottelua myöhemmin tässä luvussa. 7 Teoksissa määritellään metanarrative ja metakertomus vain merkityksessä suuret kertomukset, jolla viitataan metanarratiivin toiseen merkitykseen yleisiä arvoja ja uskomuksia jäsentävänä oppina esim. tieteeseen,

11 Routledge Encyclopedia of Narrative Theory puolestaan sisältää metanarratiiviselle kommentille määritelmän, joka on Ansgar Nünningin (2005) kirjoittama. Esitetystä kritiikistä huolimatta nojaan siis tässä tutkimuksessa pääosin Nünningin näkemyksiin tiedostaen kuitenkin niitä kohtaan esitetyn arvostelun. Tarkoitan metanarratiivisilla kommenteilla kaikkia niitä kertojan lausumia, joilla hän tuo kerrontahetken ja kerrontatapahtuman lukijan näkyville. Eksplisiittisiksi lausumiksi katson suorasanaiset viittaukset kertomiseen, sanomiseen tai muuhun kertomisen aktiin rinnastettavaan tekemiseen, implisiittisiksi katson ne kommentit, joissa kerrontahetki tuodaan esiin epäsuoralla tavalla. Nünning esittelee artikkelissaan On Metanarrative: Towards a Definition, a Typology and an Outline of the Functions of Metanarrative Commentary (2004) 8 metanarratiivisten kommenttien typologian, jonka tarkoituksena on eritellä ja tarkastella metanarraation erilaisia esiintymismuotoja tai tyyppejä. Kommentteja tarkastellaan muodon, rakenteen, sisällön ja vastaanoton mukaan, ja jokainen tarkastelukulma sisältää useita luokitteluperusteita. Metanarratiivisen kommentin muodon määrittelyssä kiinnitetään huomiota kerronnan tasoihin, niiden rikkomiseen, kielikuvien käyttöön ja kommentin läpinäkyvyyteen. Rakenteen analyysissa puolestaan tarkastellaan muun muassa kommenttien määrää, niiden esiintymispaikkoja ja - tiheyttä sekä erillisyyttä kerrotusta tarinasta. Sisällön tarkastelussa kiinnitetään huomiota siihen, mihin esitetty kommentti kohdistuu eli minkälaisia asioita kertoja kommentoi. Kommentit voivat kohdistua esimerkiksi tarinaan tai kerrontaan, kertojan omaan kerrontakykyyn ja sen arviointiin, muiden kirjailijoiden kerrontaan, kerrontaan yleisesti tai kerronnan prosesseihin. (Nünning 2004, 20 39.) Viimeisessä ryhmässä metanarratiivisia kommentteja tarkastellaan niiden vastaanoton perusteella eli sen mukaan, mikä on niiden mahdollinen tehtävä tai vaikutus lukijaan. Nünning on nostanut esiin kolme tehtävää tai vaikutusta: Kommentit voivat simuloida joko suullista tai kirjallista esitystä, jolloin niillä voidaan vaikuttaa kommunikaatiotilanteen syntymiseen ja erilaisiin ideologioihin tai uskonnollisiin oppeihin (Cuddon 2013, 432; Hosiaisluoma 2003, 579, 888 889). Tässä merkityksessä metanarratiivia käyttää muun muassa filosofi ja kirjallisuusteoreetikko Jean-Francois Lyotard (1979/1984). 8 Artikkelin pohjana on kaksi Ansgar Nünningin saksankielistä artikkelia vuodelta 2001: 1) Mimesis des Erzählens: Prolegomena zu einer Wirkungsästhetik, Typologie und Funktionsgeschichte des Akts des Erzählens und der Metanarration. Jörg Helbig (ed.), Erzählen und Erzähltheorie im 20. Jahrhundert. Heidelberg: Winter, 13 47. 2) Metanarration als Lakune der Erzähltheorie: Definition, Typologie und Grundriβ einer Funktionsgeschichte metanarrativer Erzähleräuβerungen. Arbeiten aus Anglistik und Amerikanistik 26 (2), 125 164. Käytän omassa tutkimuksessani Nünningin englanninkielistä artikkelia, jossa hän on jo huomioinut Fludernikin (2003) esittämää kritiikkiä.

12 luonnollistamisen prosessin käynnistymiseen. Toiseksi kommenteilla voidaan vähentää tai kasvattaa etäisyyttä lukijan ja kerrotun tarinan välillä. Kommenttien avulla lukijan eläytymistä ja samastumista tarinaan ja sen henkilöhahmoihin voidaan vahvistaa tai heikentää. Kolmantena tarkasteluperusteena on metanarratiivisten kommenttien vaikutus tekstin esteettiseen illuusioon. Kommenttien avulla illuusiota voidaan joko vahvistaa tai rikkoa. (Nünning 2004, 20 39.) Voidaan sanoa, että viimeisessä vastaanotto-perusteisessa metanarratiivisten kommenttien tarkastelussa asetelma on kahtiajakautunut: kommenttien avulla pyritään joko kommunikoivaan, luonnolliseen ja eläytyvään kerrontaan tai kirjallisuuden keinotekoista luonnetta korostavaan anti-illusionistiseen ja etäännyttävään kerrontaan. Kärjistetysti sanottuna tarkastelu kulminoituu kaikissa kolmessa kohdassa siihen, onko kerronta realistista vai metafiktiivistä. Tässä tulee esiin ehkä yksi Nünningin ja Fludernikin suurimmista näkemyseroista (Nünning 2004, 16, 34 35; Fludernik 2003a, 29): Vaikka Nünning termimäärittelyssään erottaa metanarraation ja metafiktion toisistaan, hän kuitenkin näkee, että metanarratiivinen kommentti voi olla vaikutukseltaan myös metafiktiivinen. Fludernik puolestaan tekee tiukan pesäeron termien välillä ja näkee metanarraation ja metafiktion itserefleksiivisen kerronnan eri tyyppeinä. Nünningin tekemän tutkimuksen jälkeen Monika Fludernik tarttui aiheeseen artikkelissaan Metanarrative and Metafictional Commentary: From Metadiscursivity to Metanarration and Metafiction (2003a), jossa hän ehdottaa omaa malliaan sekä lisää meta-alkuista terminologiaa. Fludernik erottaa mallissaan kolme itserefleksiivisen kerronnan tyyppiä: metanarraation (metanarrative), metafiktion ja ei-kerronnallisen itserefleksiivisyyden, johon hän lukee muun muassa mise en abyme -rakenteet. Erotettuaan näin metanarraation ensin metafiktiosta hän jakaa metanarraation omassa mallissaan neljään alaryhmään: Tekstin rakenteeseen viittaavia kommentteja Fludernik nimittää metakompositionaalisiksi, kirjoitusprosessiin ja tekstin järjestykseen viittaavia kommentteja metadiskursiivisiksi, lajipiirteisiin, vastaanottoon, tuotantoon ja kirjailijan aikomuksiin viittaavia kommentteja metaesteettisiksi ja kerrontaan ja kertojan lausumiin, vastaanottajan rooliin sekä kerrontaprosessiin viittaavia kommentteja metanarratiivisiksi. (Fludernik 2003a, 23 30; myös Fludernik 2009, 61.) Fludernikin mallissa jaottelu perustuu kommenttien sisältöön, eikä siinä tarkastella kommentteja esimerkiksi rakenteen tai muodon perusteella kuten Nünningin luokittelussa. Artikkelissa keskitytään kommenttien tyypittelyyn ja niiden mahdolliset funktiot jätetään käsittelemättä, vaikka Fludernik (2003a, 30) nostaakin esiin funktioiden vaativan vielä lisätarkastelua. Hän ei

13 kuitenkaan itse aiheeseen tartu. Fludernik myös nimittää vain yhtä metanarraation alaryhmäänsä metanarratiiviseksi, kun taas Nünningin jaottelussa kaikki kommentit katsotaan metanarratiivisiksi eli kerrontaa reflektoiviksi, vaikka niiden sisältö vaihtelee. Lisäksi Nünningin näkemyksestä poiketen Fludernik (2003a, 23) katsoo, että vain eksplisiittinen kommentointi voi olla metanarratiivista. Kuten 2010-luvulla metanarraatiota tutkinut Andrea Macrae (2010, 120, 124 126) huomauttaa, kumpikaan esitetyistä malleista ei ole yksiselitteinen, vaikka niillä omat ansionsa onkin. Nünningin luokittelu ja Fludernikin alaryhmittely sisältävät osittaista päällekkäisyyttä sekä itsessään että keskenään, jolloin mallien soveltamiseen liittyy vielä runsaasti tulkinnanvaraisuutta. Macrae tarkastelee artikkelissaan Enhancing the Critical Apparatus for Understanding Metanarration: Discourse Deixis Refined (2010) paitsi Nünningin ja Fludernikin myös Princen ja Gérard Genetten aiempia metanarraatiota käsitteleviä tutkimuksia ja luokitteluja, jonka jälkeen hän tarjoaa omaa malliaan. Macraen (2010, 119, 128-130) mallissa metanarraatio jakautuu viiteen alaryhmään (metadiegeettinen, metanarratiivinen, metakompositionaalinen, metatekstuaalinen ja metadiskursiivinen), mutta kattokäsitteenä toimivan metanarraation hänkin määrittelee Nünningiä mukaillen varsin laveasti tekstikappaleiksi, jotka kommentoivat kerronnan kompositiota, rakennetta ja/tai kommunikaatiota. Tutkimus poikkeaa aikaisemmista siinä, että hän myös soveltaa teoriaansa laajemmin käytäntöön tarkastelemalla metanarratiivisten kommenttien deiktisiä ilmauksia ja niiden funktioita fiktiivisissä teksteissä. Macraen (2010, 119, 124, 126) suurin kritiikki aikaisempaa tutkimusta kohtaan kohdistuukin siihen, että niistä puuttuu teorianmuodostamista tukeva ja metanarraation funktioita konkreettisesti kuvaava tekstianalyysi lähes täysin. Toinen tuoreempi metanarraation teorioita tekstianalyysissa hyödyntävä tutkimus löytyy kotimaiselta kentältä. Jo aiemmin mainittu Marita Hietasaari soveltaa väitöstutkimuksessaan lyhyesti Nünningin (2004) ja Fludernikin (2003a) luokitteluja, lisäten mukaan vielä omassa tutkimuksessaan keskeisen metahistoria-käsitteen, Lars Sundin Siklax-trilogiaan. Hietasaari käyttää kattokäsitteenään metanarraation sijaan metareferentiaalisuutta, jonka alle hän listaa erilaiset metakommentit antaen kustakin tekstiesimerkkejä aineistostaan (Hietasaari 2011, 53 62.) Hiljattainen tekstianalyysipohjaiseen tarkasteluun siirtyminen antaa täysin uusia näkökulmia metanarraation tutkimukseen. Kuten edellä on käynyt ilmi, erilaisista ja uusista typologioista huolimatta metanarraation soveltaminen käytännön tutkimukseen on ollut vähäistä. Koska metanarratiiviset kommentit ovat usein polyfunktionaalisia ja niiden sijoittaminen au-

14 kottomasti vain yhteen alaryhmään on hankalaa (Macrae 2011, 128), tekstianalyysin avulla tutkimusta voidaan viedä eteenpäin tulkinnan kautta. 1.2.2 Suullisesta tarinankerronnasta ja kommunikaatiosta Kirjallinen esitys poikkeaa perusluonteeltaan suullisesta esityksestä muun muassa siinä, että kirjallinen on yksisuuntainen äänetön viestin ja siltä puuttuu samanaikainen vastaanoton kehys (mm. Culler 1975, 131 134; Genette 1980, 33 34; Keskinen 2000, 160; Brax 2008, 126). Rajoituksistaan huolimatta myös kirjallinen esitys on kommunikaatiota (ks. Jakobson 1971, 350 353; myös mm. Eskola 1990, 162; Vainikkala 1991, 118), ja Anni Vilkko näkee erityisesti omaelämäkerrallisen tekstin sellaisena kirjallisuuden lajina, jossa genrepiirteet ikään kuin kutsuvat lukijaa vuorovaikutukseen ja mukaan tuottamaan tarinaa. Vilkon mukaan kertomus minästä on suunnattu kommunikoimaan, ja hän nimittää omaelämäkertaa kohtaamispaikaksi. (Vilkko 1997, 79 81.) Iijoki-sarjan genrekysymystäkin myöhemmin pohtinut 9 J. P. Roos on jo aiemmin mennyt ajattelussaan pidemmälle yhdistäen omaelämäkerrallisen tekstin suulliseen kerrontaan. Roos sanoo kirjoitetun omaelämäkerran noudattavan suullisen kerronnan ominaispiirteitä ja olevan harkittua puhetta. (Roos 1988, 173.) Edeltävistä näkemyksistä olen saanut tukea ajatuksilleni tarkastellessani Iijoki-sarjan metanarratiivisten kommenttien yhtenä funktiona luoda illuusiota henkilökohtaisesta (suullisesta) tarinankerrontatilanteesta, vaikka tarkasteluni onkin kerronta- eikä genrelähtöistä. Suullisen tarinankerronnan rakenne on perusluonteeltaan metanarratiivinen. Luonnollinen tapamme kertoa henkilökohtaisesti koetuista tapahtumista koostuu sekä kerrotusta tarinasta että sitä kehystävästä kerronnan tasosta, jolla kertoja esittää kommenttejaan ja kommunikoi yleisönsä kanssa. Tarinankerronta on aina myös viestintää puhujan ja kuulijan välillä. (Babcock 1984, 65, 69.) Nämä folkloristiikan tutkija Barbara A. Babcockin artikkelissaan The Story in the Story: Metanarration in Folk Narrative (1984) tekemät huomiot ovat tutkielmani toisen artikkelin teoreettinen lähtökohta. Babcockin tutkimuskohteena ovat suullisesti kerrotut kansantarinaesitykset. Kansantarinan esitys muistuttaa pitkälti henkilökohtaisen suullisen tarinankerronnan tilannetta (tai mitä tahansa muuta viestintätilannetta): se on verbaalinen esitys, jossa kertoja kertoo tarinan vastaanottajalle (vrt. Jakobson 1971, 353). Käytännössä ainoa ero on, että kansantarinaesitys on ennalta valmisteltu ja esitetään yleensä laajemmalle yleisölle, 9 Ks. Roos (2000).

15 kun taas henkilökohtainen suullinen kerronta on spontaanimpaa. Kertojan esittämät metanarratiiviset kommentit voivat kohdistua mihin tahansa puhetapahtuman muodostavaan osatekijään siirtäen vastaanottajan tai kuulijan huomion tarinasta kerrontatilanteeseen muistuttaen sen ja kertojan olemassaolosta. (Babcock 1984, 65 66, 68 69.) Babcock tekee tutkimuksessaan runsaasti havaintoja kansantarinakerronnan metanarraation esiintymisestä ja erilaisista keinoista: Ensinnäkin hän rajaa metanarraation koskemaan nimenomaan kerrontatilannetta (ei mitä tahansa kommunikaatiota) ja niitä kommentteja tai kerrontakeinoja, jotka koskevat kertojaa, kerrontaa tai kertomusta. Metanarraation yksi merkittävimmistä tehtävistä on luoda tarinalle kerronnan kehys, jonka avulla muistutetaan siitä, että todenmukainenkin tarina on vain kertojan luoma illuusio ja hänen käsityksensä todellisuudesta. Tositarinankin taustalla on siis aina joku, joka tarinan kertoo. Toiseksi metanarratiiviset kommentit voivat olla joko eksplisiittisiä tai implisiittisiä. Implisiittiset kommentit voivat olla usein vaikeasti havaittavia, koska niitä pidetään niin itsestään selvinä tarinan tai kerronnan osina, ettei niihin kiinnitetä sen suurempaa huomiota. Eksplisiittinen metanarraatio puolestaan kommentoi kerrontaa tai sen osa-alueita näkyvästi. Sen avulla voidaan muun muassa kritisoida kerrontaa, kertomusta tai kerronnan konventioita, luoda tarinalle tai tarinoille kehyskertomus, selittää kertomusta ja sen tapahtumia tai antaa tulkintaohjeita. Implisiittisiä metanarraation muotoja ovat kerronnallinen toisto (mm. tapahtuma, fraasi, laulu), jolla voidaan korostaa jonkin seikan tärkeyttä, nimeäminen, lainaaminen ja reunahuomautukset (vrt. intertekstuaalisuus), onomatopoesia, tyylivaihtelut, viestintävälineen tai -keinon vaihdokset, kielirekisterin muutokset sekä pronominien ja aikamuotojen vaihdokset. (Babcock 1984, 67, 69 73.) Suuri osa näistä suullisen tarinankerronnan metanarraation keinoista on löydettävissä myös Iijokisarjan kirjallisesta esityksestä, mikä antaa sille oraalista tarinankerrontaa muistuttavia piirteitä ja vahvistaa kerronnan ja kertomuksen todentuntuisuutta. Hyödynnän tarkastelussani Babcockin tutkimuksen rinnalla hänenkin mainitsemaansa kielitieteen ja kirjallisuuden tutkija Roman Jakobsonin sanallisen viestintätilanteen mallia, jonka Jakobson esittelee artikkelissaan Closing Statement: Linguistics and Poetics (1971). Jakobsonin (1971, 353 357) mallissa on kuusi osatekijää: lähettäjä, viesti, vastaanottaja, konteksti, kontakti ja koodi. Kaikkien osatekijöiden osallistuminen on välttämätöntä, jotta viestintätilanne toimii ja viesti tulee ymmärretyksi, vaikka osallistumisen aste voi vaihdella suurestikin. Lähetetyllä viestillä on eri funktioita sen mukaan, mihin viestintätilanteen kuudesta osatekijästä viesti pääasiassa kohdistuu. Lähettäjään suuntautuvalla viestillä on emotiivinen (ilmai-

16 sullinen 10 ) funktio, ja se ilmaisee lähettäjän suhtautumista puheena olevaan asiaan. Viestiin itseensä suuntautuvan viestin funktio on poeettinen. Tällöin viesti itsessään on merkittävä, esimerkiksi homonymiaan perustuvat sanaleikit ovat poeettisia. Vastaanottajaan suuntautuva viesti on funktioltaan konatiivinen (vetoava). Se voi olla esimerkiksi puhutteleva tai imperatiivi-muotoinen, ja sen tarkoituksena on vaikuttaa vastaanottajaan jollain tavalla. Kontekstiin suuntautuvan viestin funktio on referentiaalinen (esittävä). Suurin osa viesteistä on referentiaalisia eli kielen ulkoisiin tarkoitteisiin viittaavia. Kontaktiin suuntautuvan viestin funktio on faattinen, ja näiden viestien tarkoituksena on muun muassa luoda, ylläpitää tai katkaista viestintäkanava tai herättää vastaanottajan huomio. Koodiin suuntautuvan viestin funktio on metakielellinen. Tällöin viestinnän kohteena on käytetty kieli, sen rakenne ja merkitykset. Yhdistämällä Nünningin kirjallisen ja Babcockin suullisen kerronnan metanarraation tutkimukset Jakobsonin verbaalisen viestinnän malliin luon teoriapohjan, jota vasten tarkastelen Iijoki-sarjassa esiintyvän metanarraation kykyä tuottaa illuusiota henkilökohtaisesta tarinankerronnasta. Tutkimukseni tarkoituksena ei ole väittää, että Iijoki-sarjan kerronta vastaisi tai olisi yksi yhteen suullisen tarinankerronnan kanssa, koska se ei sitä missään tapauksessa ole. Iijoki-sarja on kirjallinen esitys. Rakenteella voidaan kuitenkin vaikuttaa kertomuksen vastaanottoon ja lukijan synnyttämiin mielikuviin, luoda illuusioita (Keskinen 2000, 167). Mielenkiintoni keskittyykin kartoittamaan niitä piirteitä, jotka kerronnassa muistuttavat henkilökohtaista suullista kommunikaatiotilannetta, koska uskon niiden vaikuttavan siihen, kuinka lukeva yleisö lukemaansa tulkitsee. 1.2.3 Luonnollistamisen ja kerronnallistamisen prosesseista Kaunokirjallisen tekstin lukeminen käynnistää tekstin tulkintaan ja ymmärtämiseen vaikuttavia kognitiivisia prosesseja (mm. Jahn 2005, 68 69), jotka lähtevät liikkeelle myös silloin, kun Iijoki-sarjan kirjoitettu kerronta muuntuu henkilökohtaisen suullisen kommunikaation illuusioksi. Tarkastellessani näitä mielen prosesseja hyödynnän kognitiivisen narratologian teorioita mutta myös jo varhaisempaan tutkimusperinteeseen lukeutuvaa luonnollistamisen ajatusta. 10 Funktioiden suomenkieliset nimitykset olen lainannut Yrjö Hosiasluoman Kirjallisuuden sanakirjasta (2003, 257).

17 Jo vuonna 1975 Jonathan Culler pyrki teoksessaan Structuralist Poetics: Structuralism, Linguistics and the Study of Literature siirtämään kirjallisuudentutkimuksen suuntaa puhtaasta tekstilähtöisyydestä kohti lukijaa, lukijan tulkintoja ja sitä, millaisille tulkinnallisille operaatioille kirjallisuus perustuu. Culler oli ennen kaikkea kiinnostunut siitä, kuinka kirjallisuus toimii. Hänen mukaansa edes jonkin verran kirjallisuuteen perehtyneestä lukijasta ei voi koskaan enää tulla tabula rasaa, vaan lukija nojaa aina omiin kokemuksiinsa, käsityksiinsä, aiempiin tulkintoihinsa ja kirjallisuudesta tuttuihin konventioihin tarttuessaan uuteen teokseen. Lukijan kompetenssiin nojaa myös Cullerin lanseeraama luonnollistamisen (naturalization) käsite, jolla hän tarkoittaa kirjallisen teoksen palauttamista luonnollisempaan kommunikatiiviseen muotoonsa. Luonnollistamisen prosessin monimutkaisuus riippuu tekstin monimutkaisuudesta. Luonnollistaakseen tekstin lukijan on saatava se sopimaan muiden aikaisemmin luonnollisiksi katsomiensa tekstien joukkoon. Aiempi kokemus ja odotukset siis ohjaavat luonnollistamisen prosessia alusta lähtien. Luonnollistamisen prosessiin vaikuttavat myös tekstin tuttuus ja kulttuurinen mielipide siitä, mikä on luonnollista tai luontevaa, tekstin genre ja siihen lukijan liittämät konventiot, tekstissä annettu eksplisiittinen vakuuttelu tekstin luonnollisuudesta ja aitoudesta sekä parodian ja ironian tunnistaminen. (Culler 1975, viii ix, 113 114, 134 152.) Luonnollistamisen prosessi voidaan nähdä siis haluna muuntaa kirjoitettu teksti muistuttamaan luontevampaa puheenomaista kommunikaatiota. Näkisin luonnollistamisen tai sitä vastaavan kognitiivisen prosessin vaikuttavan hyvin voimakkaasti Iijoki-sarjan lukemisen taustalla. Myöhemmin kirjallisuuden vaikutuksia ja lukijoiden tulkinnallisia prosesseja on tutkittu muun muassa kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen parissa. Kognitiotieteisiin nojautuva ja fenomenologiasta ja uuskritiikistä ammentava kognitiivinen kirjallisuudentutkimus sai alkunsa 1980-luvulla. Sen keskeisenä kiinnostuksenkohteena on kirjallisuuden suhde todellisuuteen. Kaunokirjallisuus nähdään olemassaolon kognitiivisena tulkintana, jonka avulla saadaan tietoa ihmisen tavasta luoda malleja maailmasta ja hyödyntää näitä malleja elämässään. Kognitiivisessa kirjallisuudentutkimuksessa korostuvat erityisesti kielellisyys ja kielen ja todellisuuden suhde sekä tekstin kommunikatiivinen luonne. (Kajannes 2000, 48 54.) Kognitiivinen narratologia eli kerronnan tutkimus on osa kognitiivista kirjallisuudentutkimusta. Kognitiivisessa narratologiassa kertomusta pidetään luontevana toimintona ja ihmisten välisen yhteyden ylläpitäjänä. Ihmiset tulkitsevat ja hahmottavat asioita omien odotustensa ja odotusrakenteidensa (skeemojen) kautta. (Jahn 2005, 67 71; myös mm. Kajannes 2000, 56.)