SOSIAALINEN PÄÄOMA JA LUOTTAMUS INNOVAATIOVERKOISSA. Reijo Miettinen, Kari Toikka, Juha Tuunainen, Janne Lehenkari ja Stephanie Freeman

SOSIAALINEN PÄÄOMA JA LUOTTAMUS INNOVAATIOVERKOISSA Reijo Miettinen, Kari Toikka, Juha Tuunainen, Janne Lehenkari ja Stephanie Freeman

ISSN 1457-7259 ISBN 952-10-2676-6 ISBN 952-10-2677-4 (verkko/pdf) TUTKIMUSRAPORTTEJA 9 Toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen yksikkö, Kasvatustieteen laitos PL 26 (Teollisuuskatu 23) 00014 Helsingin Yliopisto Copyright 2006 Kirjoittajat Kansi: Niilo Konttinen Taitto: Janne Lehenkari Paino: Yliopistopaino Helsinki 2006

SISÄLLYS 1. JOHDANTO.. 5 2. MITEN VERKOSTON, LUOTTAMUKSEN JA SOSIAALISEN PÄÄOMAN KÄSITTEET ON YMMÄRRETTY?... 8 2.1 Yleinen verkostokäsite: kaikki on verkostoa.. 8 2.2 Sosiaalinen verkostokäsite: sosiaalinen kanssakäyminen talouden perustana 13 2.3 Taloudellinen verkostokäsite: verkostot uutena taloudellisen toiminnan organisaatiomuotona.. 22 3. KOHTEELLINEN VERKOSTOKÄSITE: VERKOSTOT UUSIEN KÄYTTÖARVOJEN YHTEISKEHITTELYNÄ... 35 3.1 Verkosto ja tuotannon käyttöarvovaatimukset.. 37 3.2 Uudet verkostot ja käyttöarvojen merkityksen kasvu.. 39 3.3 Verkosto kasvaa hierarkiasta ja markkinoista: esimerkkinä autoja terästeollisuus. 45 3.4 Verkosto syntyy uuden käyttöarvon tuottamiseksi: esimerkkinä avoin ohjelmistokehitystyö... 48 3.5 Kohteen ja verkoston yhteiskehitys tuotekehitys- ja innovaatioprosessissa 51 3.6 Luottamus kohteellisessa verkostossa. 56 4. SOSIAALINEN PÄÄOMA JA LUOTTAMUS BIOTEKNIIKASSA JA OHJELMISTOTUOTANNOSSA 60 4.1 Biotekniikkasektori innovaatioverkkojen paradigmana.. 60 4.2 Avoin kehittämismalli ja tuottaja-käyttäjäyhteistyö ohjelmistotuotannossa... 66 5. LUOTTAMUKSEN JA YHTEISTYÖN HAASTEET INNOVAATIOTOIMINNASSA... 79 5.1 Luottamuksen rakentuminen ja mureneminen Delfia-teknologian kehittämisessä... 79 5.2 Kaupankäynnistä luottamukseen: Helsingin yliopiston teknologiansiirtoyhtiön ja Soveltavan kasvibiotekniikan tutkimusryhmän yhteistyön vaiheet... 85

5.3 Kansallista ja kansainvälistä luottamusta ja yhteistyötä biotekniikassa: Finnzymes Oy:n yhteistyökäytännöt 1980 90-luvuilla....... 90 5.4 Osallistuminen, luottamus ja tunnustuksen anto terveydenhuollon teknologioissa: Prowellnessdiabeteshoitotietojärjestelmän kehitystyö... 95 6. EMPIIRISEN TUTKIMUKSEN HAASTEET....... 99 6.1 Tutkimuksen kohteena olevat innovaatioverkot.... 99 6.2 Tutkimusongelmat.. 105 LÄHTEET..... 113

1. JOHDANTO Tämä julkaisu on johdanto tutkimukseen, joka koskee luottamuksen ja sosiaalisen pääoman muodostumista innovaatioverkoissa. 1 Siinä esitetään ensiksi se, miten ymmärrämme käsitteet verkosto, sosiaalinen pääoma ja luottamus. Toiseksi käsittelemme sitä, miten tutkimme näitä ilmiöitä kahden biotekniikkayrityksen ja kahden ohjelmistoyrityksen innovaatioverkoissa. Verkoston, sosiaalisen pääoman ja luottamuksen käsitteet liittyvät kiinteästi toisiinsa. Robert Putnamin (2000, 19) määritelmän mukaan sosiaalinen pääoma viittaa yksilöiden välisiin kytkentöihin ja näistä muodostuviin sosiaalisiin verkostoihin sekä vastavuoroisuuden ja luottamuksen normeihin. Lähestymmekin tässä julkaisussa sosiaalisen pääoman ja luottamuksen käsitteitä verkoston käsitteen kautta. Näiden käsitteiden käytön ongelmana kuitenkin on, että eri tieteenalat ja tutkimustraditiot ovat ymmärtäneet ne eri tavoin. Asiaa ei helpota se, että näistä käsitteistä on myös tullut osa tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikan kieltä. Lineaarisen innovaatioketjun ajatus korvautui 1970-luvulla interaktiivisella näkemyksellä, joka korostaa tutkimuksen, tuotekehityksen ja markkinoiden yhteistyötä ja vuorovaikutusta. Verkostosta tuli tämän vuorovaikutuksen analysoinnin ja edistämisen väline. Sosiaalinen pääoma puolestaan löi itsensä läpi, kun Maailmanpankki otti sen 1990-luvun lopulla käyttöön kuvaamaan taloudellisen kehityksen, hyvinvoinnin ja kansalaisyhteiskunnan sosiaalisten suhteitten välistä riippuvuutta. Maailmanpankin määritelmän mukaan (lainaus Fine 2001, 158): Sosiaalinen pääoma viittaa yhteiskunnan sosiaaliseen ja kulttuuriseen kiinteyteen, normeihin ja arvoihin, jotka hallitsevat ihmisten välistä vuorovaikutusta ja niiden instituutioiden vuorovaikutusta, joissa ihmiset ovat uppoutuneina. Sosiaalinen pääoma on liima, joka pitää yhteiskunnan koossa ja jota ilman ei voi olla taloudellista kasvua eikä inhimillistä hyvinvointia. Verkostosta, luottamuksesta ja sosiaalisesta pääomasta onkin tullut elinvoimaisia metaforia, joihin tarttuvat niin poliitikot kuin tutkijat. Samalla ne ovat saaneet yhä enemmän erilaisia merkityksiä. Siksi näiden käsitteiden käyttökelpoi- 1 Tämä julkaisu on tuotettu projektissa Sosiaalinen pääoma ja luottamuksen dynamiikka innovaatioverkoissa (2004 2007). Projekti on osa Sosiaalinen pääoma ja luottamusverkostot -tutkimusohjelmaa (SoCa) ja sitä rahoittaa Tekes. 5

suus edellyttääkin tietoisuutta niiden erilaisista käyttötarkoituksista ja -tavoista. Samat termit kätkevät taakseen toisistaan poikkeavia käsitteitä. Erotamme tässä julkaisussa neljä erilaista verkoston käsitettä: 1) yleisen, 2) sosiaalisen, 3) taloudellisen sekä 4) kohteellisen verkostokäsitteen. Niiden perustana ovat eri tieteenalat ja tutkimussuuntaukset. Yleinen verkostokäsite tarkastelee verkostoja yksikköjen ja niitä yhdistävien siteiden rakenteena, joka on ominainen kaikille yhteiskunnan ja luonnon ilmiöille. Tämän käsitteen tutkimusperustan muodostavat muun muassa sosiologinen verkostoanalyysi ja yleinen verkostoteoria. Sosiaalinen verkostokäsite ulottaa sosiaalisen pääoman juuret taloudesta eroavaan sosiaaliseen kanssakäymiseen ja tässä muodostuviin luottamusverkostoihin. Nämä ovat hyvin toimivien taloudellisten eli markkina- ja hierarkiasuhteiden edellytys ja perusta, johon viimeksi mainitut uppoutuvat. Sosiaalista verkostokäsitettä on kehitellyt muun muassa ns. uusi taloussosiologia. Taloudellinen verkostokäsite tarkastelee verkostoa markkinoista ja hierarkiasta poikkeavana uutena taloudellisen toiminnan organisaatiomuotona. Se perustuu yhtäältä organisaatiososiologian ja toisaalta evolutionaarisen taloustieteen piirissä tehtyyn yritysten innovaatioverkkoja koskevaan tutkimukseen. Kumpikin tutkimussuuntaus on tahollaan kehitellyt käsitystä verkostoista yhteistoiminnan muotona, joka on tarpeellinen innovatiivisten, monimutkaisten, tieteellisesti ja teknologisesti vaativien tuotteiden suunnittelussa ja tuotannossa. Verkosto mahdollistaa toisiaan täydentävien resurssien yhdistämisen hankkeiksi, joihin mikään verkosto-osapuoli ei yksin kykenisi. Verkoston sosiaalisuus on tässä tapauksessa tuotannon vaatimus. Verkostoituminen on edennyt erityisen voimakkaasti talouden uusilla kasvualoilla, informaatio- ja bioteknologiassa. Informaatioteknologiasta, erityisesti Internetistä, on tullut verkostoitumisen keskeinen väline. Oma, kohteellinen verkostokäsitteemme, joka perustuu kulttuurihistorialliseen toiminnan teoriaan, täydentää ja kehittää edelleen taloudellista verkostokäsitettä. Kohteellisen verkostokäsitteen näkökulmasta verkostot ovat organisaatiomuoto, joka ottaa markkinoita ja hierarkiaa paremmin huomioon tuotteen käyttöarvo-ominaisuuksien vaatimukset ja mahdollisuudet. Tämä tapahtuu muun muassa silloin, kun tuottaja ja käyttäjä osallistuvat yhdessä tuotteen kehittelyyn. Kohteellinen verkostokäsite myös suuntaa huomion tuotteen ja verkoston yhteisiin synty- ja kehitysprosesseihin, kun innovaatiotutkimus on tarkastellut etupäässä yritys- ja innovaatioverkostojen rakennetta. Verkoston ja tuotteen yhteiskehitystä on tarkasteltu myös konstruktivistisessa tieteen ja teknologian sosiologiassa ja erityisesti toimijaverkkoteoriassa. Sen analyysien keskiössä on verkottumiseen liittyvä valta ja taivuttelu. Kulttuurihistoriallinen toiminnan teoria on alun perin psykologian piirissä syntynyt teoriatraditio. Sik- 6

si se on erityisen kiinnostunut oppimisesta, toisiaan täydentävästä osaamisesta ja moniäänisyydestä kohteellisessa yhteistoiminnassa. Kehittelemme tutkimusotettamme ja verkoston käsitettämme seuraavasti. Luvussa kaksi esitellään yleinen, sosiaalinen ja taloudellinen verkostokäsite ja luvussa kolme kohteellinen verkostokäsite. Luvussa neljä analysoidaan verkostojen syntyä ja kehitystä biotekniikassa ja ohjelmistotuotannossa. Tutkimamme yritykset toimivat näillä aloilla. Ohjelmistotuotannon erityispiirteenä on Internetin avulla tapahtuva ohjelmien kehittäminen, ns. avoin kehittämismalli. Tässä yhteydessä puhutaan virtuaaliyhteisöistä tai -verkoista. Luvussa viisi analysoimme sosiaalisen pääoman ja luottamuksen muodostumisen dynamiikkaa neljässä aikaisemmin tutkimassamme innovaatiossa. Nämä tapaukset konkretisoivat näkemystämme siitä, kuinka luottamus ja sosiaalinen pääoma rakentuvat toiminnassa ja kuinka verkostolla on taipumus muuttua jälleen markkinaperustaiseksi vaihdoksi tai hierarkiaksi. Kuudennessa luvussa esittelemme neljä kohteenamme olevaa yritystä sekä innovaatioverkot, joita tulemme tutkimaan. Lopuksi esitämme tutkimusongelmamme ja luonnehdimme niitä tutkimuskohteista kerätyn aineiston avulla. 7

2. MITEN VERKOSTON, LUOTTAMUKSEN JA SOSIAALI- SEN PÄÄOMAN KÄSITTEET ON YMMÄRRETTY? Tässä luvussa esittelemme kolme verkostokäsitettä: yleisen, sosiaalisen ja taloudellisen verkostokäsitteen. Kukin näistä sisältää oman tulkintansa verkostosuhteiden luonteesta ja niihin sisältyvän luottamuksen ja sosiaalisen pääoman edellytyksistä ja merkityksestä. Yleisen verkostokäsitteen näkökulmasta sosiaalinen pääoma on toimijan verkostossa omaaman rakenteellisen aseman tulos. Sosiaalinen verkostokäsite palauttaa sen taloudellisen toiminnan ulkopuolisessa sosiaalisessa kanssakäymisessä syntyviin ystävyys- ja luottamussuhteisiin. Näistä poiketen taloudellinen verkostokäsite suuntaa huomion verkostoyhteistyön taloudellisiin ehtoihin. Näitä ovat muun muassa tuotteiden ja niiden tieteellisen ja teknologisen perustan monimutkaistuminen. Taloudelliselle verkostokäsitteelle sosiaalinen pääoma on yritysten strategista kumppanuutta eli innovaatioiden aikaansaamisen edellyttämää verkostoitumista muiden osaajien kanssa. Kullakin näistä kolmesta verkostokäsitteestä on omat vahvuutensa ja rajoituksensa. 2.1 Yleinen verkostokäsite: kaikki on verkostoa Yleisimmillään verkostometafora ilmaisee sen, että ihmiset ovat toisiinsa kytkeytyviä, verkottuvia ja tässä mielessä sosiaalisia olioita. Erilaisia verkostokäsitteitä yhdistävä määritelmä onkin se, että verkosto on yksikköjen joukko, jota niiden väliset siteet yhdistävät (esim. Nohria 1992, 4; Castells 2000, 501; Swedberg & Granovetter 2001, 11). Kaikenlaiset sosiaaliset organisaatiot, niin viralliset kuin epävirallisetkin, ovat siten verkostoja. Sanoa, että jokin organisaatio on verkostomainen, on tautologia (Nohria 1992, 12). Sosiaalinen maailma muodostuu verkostoista 2 ja sen lisäksi luontokin on verkottunut 3 (Barabási 2002). 2 Wassermanin ja Faustin (1994) mukaan verkostoanalyysia on sovellettu mm. seuraavilla alueilla: ammatillinen liikkuvuus, kaupungistumisen vaikutus yksilöiden hyvinvointiin, maailman poliittinen ja taloudellinen järjestelmä, yhteisön eliitin päätöksenteko, ryhmän ongelmanratkaisu, innovaatioiden leviäminen ja omaksuminen, yhteisöjen kytkennät, uskomusjärjestelmät, kognitio ja sosiaalinen havaitseminen, markkinat, tieteen sosiologia, vaihto ja valta, konsensus ja sosiaalinen vaikuttaminen, liittoutuminen. 8

Sosiaaliset verkostot ovat kaiken kokoisia ja tasoisia. Verkostoksi konstruoitava tutkimuskohde voi olla yhtä hyvin yksilö, ryhmä, yksittäinen organisaatio kuin jokin organisaatioiden joukkoʺ (Sydow 1992, 75). Verkostot ovat paitsi rinnakkaisia myös sisäkkäisiä. Verkoston yksiköt ovat alemman tason (paikallisia, mikro- jne.) verkostoja, joista ylemmän tason (globaalit, makrojne.) verkostot muodostuvat (ibid.). Yksikön näkökulmasta kyse on sen sisäisestä ja ulkoisesta eli yksikköjen välisestä verkostosta. Esimerkiksi yrityksen sisäinen (virallinen) tuotantoverkosto muodostuu johto-, myynti-, suunnittelu-, osto-, valmistus- jne. -toiminnoista ja -osastoista. Kullakin on edelleen sisäinen, tiimien ja yksilöiden muodostama verkostonsa. Samalla yritys on osa ulkoista, yritysten välistä verkostoa. Se on vaikkapa toisen yrityksen asiakas, alihankkija tai jakelija. Yleisen verkostokäsitteen näkökulmasta myös markkinat ja hierarkiat ovat yksikköjen ja niiden välisten siteiden muodostamia rakenteita, siis verkostoja: [V]erkostoja voitaisiin pitää kaikkein yleisimpänä koordinaatiokäsitteenä. Markkinat ovat kilpailevien, hintojen ja informaation avulla toimivien yritysten ja niiden asiakkaiden muodostama verkosto, samalla kun myös hierarkia on verkosto, jonka muodostavat byrokraattisesti hallinnoidut, määräyksiä antavat ja vastaanottavat osastot. (Frances & al. 1991, 18.) Erotuksena yleiseen verkostokäsitteeseen verkoston käsitettä käytetään myös toisessa, tarkemmassa merkityksessä. Tiettyjä sosiaalisten suhteiden muotoja kutsutaan verkostoiksi nimenomaan siksi, että niiden katsotaan eroavan markkina- ja hierarkiasuhteista. Ensinnäkin sosiologiassa on perinteisesti korostettu sosiaalisten verkostojen merkitystä. Näillä tarkoitetaan sellaisia henkilöiden välisiä sosiaalisia suhteita, joille on ominaista erityinen sosiaalisuus, kuten vastavuoroisuus ja luottamus, vastakohtana yksilöllisiin etuihin ja rationaaliseen laskelmointiin perustuville markkina- ja hierarkiasuhteille. Sosiaaliset verkostot muodostavat sosiologian mukaan talouden välttämättömän perustan. Toiseksi verkostoiksi on kutsuttu markkinoista ja hierarkioista poikkeavia uusia taloudellisia suhteita. Esimerkkejä näistä ovat biotekniikkasektorin innovaatioverkostot ja avoimen ohjelmistokehitystyön verkostot. Näissä tapahtuva yhteistoiminta ylittää yritysten sisäiset hierarkiarajat, yritysten väliset markkinarajat, yritysten ja julkisen sektorin väliset rajat sekä (erityisesti ohjelmistokehitysprojekteissa) palkkatyön ja vapaaehtoistyön väliset rajat. Yleisen verkostokäsitteen 3 Fyysikko Albert-László Barabásin (2002, 211) mukaan samat verkosto-ominaisuudet koskevat niinkin erilaisia järjestelmiä kuin kielen verkostoa, solun proteiinien välisiä linkkejä, ihmisten välisiä seksuaalisia suhteita, tietokonesirun kytkentäkaaviota, solun aineenvaihduntaa, Internetiä, Hollywoodia, World Wide Webiä, tekijyyden yhdistämien tiedemiesten verkostoa ja talouden perustana olevaa hienovaraista yhteistyötä vain muutaman esimerkin mainitakseni. 9

näkökulmasta sekä sosiaaliset että taloudelliset verkostot, ts. verkostot erityisessä mielessä ovat verkostoja siinä missä markkinat ja hierarkiatkin (Kuva 1). VERKOSTO yleisessä merkityksessä MARKKINAT HIERARKIA VERKOSTO erityisessä merkityksessä Kuva 1. Verkoston yleinen ja erityinen käsite. Markkina-, hierarkia- ja (erityisten) verkostosuhteiden laadullisten erojen tarkastelu jää vaille huomiota yleistä verkostokäsitettä käytettäessä. Yleinen verkostokäsite suuntaa huomion markkinoille, hierarkialle ja verkostolle (erityisessä mielessä) yhteisiin, yleisiin rakennepiirteisiin ja näiden vaihteluun. Tunnettu esimerkki on Ronald Burtin rakenneaukkojen (structural holes) teoria. Siinä keskeinen ero tehdään sulkeutuneiden ja rakenneaukkoja sisältävien verkostojen välillä (Kuva 2). 10

(1) (2) A B C Kuva 2. Sulkeutunut (1) ja aukollinen (2) verkosto. Sulkeutuneissa verkostoissa yksiköt muodostavat toisiinsa tihein ja päällekkäisin sitein kytkeytyvän ryppään (A on yhteydessä B:hen välittömästi ja lisäksi välillisesti C:n kautta, joka on yhteydessä B:hen). Aukolliset verkostot taas muodostuvat, kun tiheät ryppäät kytkeytyvät toisiinsa vain kahden yksittäisen yksikön välisin sitein. Burt on pyrkinyt osoittamaan, että aukollisilla verkostoilla on tiheisiin verkostoihin verrattuna vahvempi kilpailuasema markkinoilla, koska ne saavat informaatiota monesta eri lähteestä (Burt 1992) ja tuottavat suuremman sosiaalisen pääoman (Burt 2001). Sama ajatus sisältyy Mark Granovetterin (1973) teesiin heikkojen siteiden vahvuudesta (vrt. Burt 2001) sekä mm. Robert Putnamin (2000, 22 24) esittämään jakoon sitovan (bonding) ja yhdistävän (bridging) sosiaalisen pääoman välillä. Huomattakoon, että vaikka Burt tarkastelee markkinoita, hänen teoriansa pätee yhtä lailla hierarkioihin sekä markkinoista ja hierarkioista eroaviin verkostoihin. Kyseessä on todellakin yleinen verkostokäsite. Yleisen verkostokäsitteen vahvuudet ja rajat Yleisen verkostokäsitteen vahvuus on sen verkostonäkökulmaan sisältyvä metodologisen individualismin kritiikki. Metodologista individualismia edustaa 11

mm. taloustieteen rationaalisen, yksilöllistä etua maksimoivan toiminnan käsite. Kuten Knoke ja Kuklinski (1991, 175 176) verkostonäkökulman ilmaisevat: Toimijoiden välisten suhteiden rakenteella ja yksittäisten toimijoiden asemalla verkostossa on tärkeitä käyttäytymiseen, havaitsemiseen ja asenteisiin liittyviä seurauksia sekä yksittäisille yksiköille että koko järjestelmälle. Toisin sanoen yksiköiden (yksilöiden, ryhmien, organisaatioiden jne.) toimintaa ja ominaisuuksia ei voida ymmärtää tarkastelematta niitä verkostojensa yksikköinä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että yksikön rakenteellinen asema verkostossa on sosiaalista pääomaa. Esimerkkejä tästä ovat sillanrakentajan asema Ronald Burtin (2001) rakenneaukkojen teoriassa ja teknologisen portinvartijan asema tutkimus- ja tuotekehityshankkeisiin liittyvissä kommunikaatioverkostoissa (Allen 1983). Biotekniikka-alaa koskevissa empiirisissä tutkimuksissaan Walter Powell tutkimusryhmineen (Powell & al. 1999) puolestaan osoittaa yritysten verkostoaseman keskeisyyden merkityksen niiden kasvun selittäjänä. Heidän mukaansa yritysten verkostoituminen on kumulatiivinen prosessi, jossa uudet yhteistyösuhteet rakentuvat jo olemassa olevien kumppanuuksien varaan. Mitä keskeisempään asemaan verkostossa yritys pääsee, sen helpompaa sen on ylläpitää ja laajentaa yhteistyösuhteitaan. Sitä paremmin se myös saa käyttöönsä tärkeää informaatiota ja muita resursseja. Yleisen verkostokäsitteen toinen vahvuus on sen realismi. Koska verkostoanalyysi näkee verkostoja kaikkialla, se ei ole rajoittunut vain muodollisten ja virallisten hierarkia- ja markkinasuhteiden, ts. organisaatiokaavioiden ja yritysten välisten sopimussuhteiden tutkimiseen. Se on kiinnostunut myös niiden puitteissa tai niistä riippumatta muodostuneista epävirallisista verkostoista, joilla on organisaatioiden toiminnan ymmärtämisen kannalta usein suuri merkitys (Nohria 1992, 5; DiMaggio 2001b, 238). Yleisen verkostokäsitteellä on kuitenkin myös rajansa. Ensinnäkin yleisten, kaikille verkostoille yhteisten rakenneominaisuuksien tarkastelu johtaa huomion pois markkinoiden, hierarkioiden ja verkostojen sosiaalisten suhteiden laadullisista eroista. Tämä johtaa helposti siihen, että kaikkia verkostoja tarkastellaan esimerkiksi kilpailuna markkinoilla (Burt 2001, 31 32) tai kamppailuna hierarkkisista valta-asemista (Callon & al. 1986). Yleisestä verkostokäsitteestä tuleekin näin yleinen markkina- tai hierarkiakäsite. Jäljempänä tarkasteltavat muut verkoston käsitteet erottavat verkoston markkinoista ja hierarkiasta juuri aiemmin mainitun sosiaalisuuden perusteella, vastakohtana markkinoiden ja hierarkian ei-sosiaalisuudelle. Sosiaalisen verkoston käsitteessä (jakso 2.2) verkoston sosiaalisuus on taloudellisesta vaihdosta eroavan sosiaalisen kanssakäymisen ominaisuus, kun taas taloudellisen verkoston käsitteessä (jakso 2.3) verkoston sosiaalisuus on taloudellisen toiminnan vaatimus. Vastaavasti markkinoiden ja hierarkian nähdään yhdistyvän verkostoon eri tavoin. Sosiaalisen verkoston käsitteessä markkinat ja hierarkia uppoutuvat talouden ulkopuoli- 12

seen sosiaaliseen verkostoon. Taloudellisen verkoston käsitteessä verkosto syntyy markkinoiden ja hierarkian sisällä, niiden toiminnallisten ja taloudellisten ongelmien ratkaisuna. Kysymys eri verkostomuotojen erosta ja ykseydestä jää yleisen verkostokäsitteen ulkopuolelle. Yleisen verkostokäsitteen toinen rajoite on historiattomuus. Markkinat, hierarkia ja verkosto ovat historiallisesti syntyneitä ja kehittyviä muotoja. Ne ovat saaneet nykyisen kaltaisen luonteensa kapitalistisen tuotannon kehityksen tuloksena. Monet tutkijat ovat myös sitä mieltä, että verkostot ovat viime vuosikymmeninä enenevässä määrin olleet korvaamassa tai ainakin muuttamassa markkinoita ja hierarkioita. Jos verkostomaisuus nähdään kaiken sosiaalisen elämän ja luonnon pysyvänä ominaisuutena, ajatus verkostoista historiallisesti erityisenä taloudellisen toiminnan organisaatiomuotona ei ole kiinnostava tai edes mahdollinen. Verkostojen historia on tällöin lähinnä vain verkostoja koskevan ajattelun historiaa (vrt. Nohria 1992, 2 3). Kuten Albert-László Barabási (2002, 14) toteaa: Verkostoja on kaikkialla. Ne on vain nähtävä. Yleinen verkostokäsite tuo esiin sen, mikä uusissa ilmiöissä on yleistä ja vanhaa. Se ei kerro, mikä niissä on erityistä ja uutta. Kuitenkin, kuten Paul DiMaggio (2001b, 239; kurs. alkup.) toteaa, verkostoja koskevan tutkimuksen pääkysymys ei ole se, että olemme nähneet tämän kaiken (verkostot) jo aiemmin [...] Kysymys ei myöskään ole siitä, onko verkostoja nyt enemmän kuin aiemmin, tai ovatko verkostot aiempaa tärkeämpiä. Kysymys on pikemminkin siitä, ovatko verkostot erilaisia ja tekevätkö ne eri asioita. 2.2 Sosiaalinen verkostokäsite: sosiaalinen kanssakäyminen talouden perustana Yleinen verkostokäsite kiteyttää sosiaalisuuden yleisimmän merkityksen: ihmiset ovat toisiinsa kytkeytyviä olioita. Kaikki sidokset ovat tässä suhteessa samaa laatua ja niiden erot vain määrällisiä. Esimerkiksi jako heikkojen ja vahvojen siteiden tai aukottomien ja aukollisten verkostojen välillä perustuu kontaktien suurempaan tai pienempään tiheyteen, kestoon, intensiteettiin jne. Siirryttäessä yleisestä verkostokäsitteestä sosiaaliseen verkostokäsitteeseen kolme asiaa muuttuu. Ensinnäkin, verkosto saa erityisen sosiaalisen laadun, joka poikkeaa muunlaisista, ei-sosiaalisina pidetyistä markkina- ja hierarkiasuhteista. Toiseksi verkosto syntyy taloudellisen toiminnan ulkopuolella olevassa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Kolmanneksi, verkostosta tulee taloudellisia suhteita, ts. markkinoita ja hierarkioita olennaisempi ilmiö, niiden perusta. 4 4 Yleisen ja sosiaalisen verkostokäsitteen välinen ero on liukuva. Yleinen verkostokäsite muuttuu sosiaaliseksi, kun verkoston formaalit piirteet saavat määrätyn laadullisen sisällön. Esimer- 13

Sosiaalisen verkoston käsite on sosiologian kehityshistorian tuote. Syntyessään 1800-luvun lopulla sosiologia julisti omimmaksi tutkimuskohteekseen [...] yksilöitä toisiinsa ja yhteiskuntakokonaisuuteen liittävät sosiaaliset siteet, joita ei sen käsityksen mukaan voida palauttaa sen enempää taloudelliseen hyötyyn kuin poliittiseen valtaan tai valtiolliseen pakkoonkaan (Gronow & al. 1996, 20). Sosiaalisten siteiden käsitettään sosiologia on pyrkinyt määrittelemään erityisesti taloustieteen markkinoita ja hierarkiaa koskevien käsitysten kritiikin kautta. Ei-sosiaalinen talous Uusklassisessa talousteoriassa markkinat ovat ideaalityyppisiä, täydellisen kilpailun markkinoita, joilla suuri joukko etuaan maksimoivia myyjiä ja ostajia vaihtaa tietyntyyppisiä tuotteita tai palveluita. Näiden tuotteiden tai palveluiden ominaisuuksia koskeva informaatio on runsasta ja kaikkien saatavilla sekä heijastuu välittömästi niiden hintaan. Osapuolet hakeutuvat hinnaltaan kulloinkin edullisimpiin vaihtosuhteisiin. Tällaiset markkinat ovat määritelmänsä mukaan ei-sosiaalisia: osapuolten väliset suhteet koskevat pelkästään rahaa ja esineitä; ne ovat kertaluonteisia; ja osapuolet pysyttelevät toisistaan käsivarrenmitan päässä. Kietoen yhteen suuren joukon hintatietoisia, anonyymejä, täydellisen informaation omaavia ostajia ja myyjiä sellaiset markkinat toimivat vailla mitään pitkäaikaista inhimillistä tai sosiaalista yhteyttä osapuolten kesken. Täydellisen kilpailun vallitessa ei ole tilaa kaupanhieronnalle, neuvottelulle, vastalauseille, molemminpuoliselle sovittelulle, eikä sopimuksen keskenään solmivien toimijoiden tarvitse ryhtyä toistuviin tai jatkuviin suhteisiin, joiden tuloksena he tulisivat tuntemaan toisensa paremmin (Hirschman 1992, 123). Todellisuudessa markkinoilla toki esiintyy myös sosiaalisia suhteita, mutta uusklassisen teorian näkökulmasta ne ovat poikkeuksia ideaalimallista ja tällaisina epärationaalisia ilmiöitä, jotka häiritsevät kilpailua mutta ovat onneksi ohimeneviä (ibid.). Sittemmin uusklassiseen teoriaan kriittisesti suhtautuvat taloustieteen suuntaukset, muun muassa uusinstitutionaalinen talousteoria (Coase 1937/1988; kiksi heikot siteet tulkitaan markkinasuhteiksi ja vahvat siteet sosiaalisiksi verkostosuhteiksi (Uzzi 1996). Toisaalta sosiaalisten verkostojen asema taloudellisen (ja muunlaisen yhteiskunnallisen) toiminnan perustana ulottaa nämä verkostot kaikkialle ja tekee sosiaalisesta verkostokäsitteestä yleisen. 14

Williamson 1975; 1985), ovat tuoneet talouden piiriin myös kertaluonteisia markkinakohtaamisia pysyvämmät sopimussuhteet. Uusklassista markkinaabstraktiota on muokattu realistisemmaksi tuomalla mukaan taloudellisen toiminnan osapuolten välisten sopimusten aikaansaamiseen ja toimeenpanoon liittyvät kustannukset. Näitä transaktiokustannuksia aiheuttavat erityisesti kaksi taloudellisen toiminnan ominaisuutta: rajoitettu rationaalisuus eli mahdottomuus ennakoida kaikki relevantit tekijät sopimusta tehtäessä sekä opportunismi eli sopimusten tulkinta oman edun mukaan. Erityisen suuri riski sisältyy mm. sellaisiin liikesuhteisiin, jotka edellyttävät erityisinvestointeja. Tällöin markkinat eivät välttämättä olekaan järkevin taloudellisen toiminnan muoto, vaan transaktiokustannuksia voidaan tehokkaammin alentaa kahden muun hallintamuodon (governance) avulla. Ensimmäinen vaihtoehto on vertikaalinen integraatio, tuotantoprosessin sisäistäminen yrityksen omaan (työsopimuksiin perustuvaan) hierarkiaan. Toinen on markkinoiden ja hierarkian välimuoto: yhteistyöyritysten kesken solmitut pitkäkestoiset sopimukset. Hierarkiassa rajoitetun rationaalisuuden ja opportunismin aiheuttamia transaktiokustannuksia vähentää yritysjohdon käskyvalta ja yritysten välisissä markkinasuhteissa sopimusten tehokas sanktiointi (Williamson 1985). Vaikka uusinstitutionalismi tuokin talouteen pysyvämmät suhteet, taloudellisen toiminnan luonnetta koskevassa peruskysymyksessä se jatkaa uusklassista perinnettä. Taloudellinen toiminta on omaan etuun perustuvaa voiton maksimointia, jossa sosiaaliset suhteet ovat toissijaisia. Taloudellisen toiminnan uppoaminen sosiaaliseen verkostoon Erotuksena uusklassiseen talousteoriaan sosiologian mukaan sosiaaliset suhteet eivät ole markkinoiden ja hierarkioiden toiminnan häiriötekijä vaan niiden olennainen ja välttämätön osa. Jo sosiologian klassikko Émile Durkheim arvosteli taloudellista liberalismia, jonka mukaan markkinoita ja hierarkioita säätelevät sopimukset riittävät pitämään yhteiskunnan koossa. Durkheimin mielestä tällainen yksityisetuihin perustuva sopimusside on yhteiskunnan perustaksi aivan liian heikko. Oma etu on tosiasiassa maailman häilyväisin asia. Tänään se hyödyttää minua, koska se liittää minut sinuun; huomenna olen samasta syystä vihollisesi. Niinpä sellainen syy voi synnyttää vain tilapäisiä siteitä ja nopeasti ohi kiitävää kanssakäymistä (Durkheim 1893/1990, 192). Työnjaon osapuolten kanssakäyminen perustuukin Durkheimin mukaan yksilöiden välisiä sopimuksia vahvempaan keskinäiseen riippuvuuteen ja solidaarisuuteen. Modernissa yhteiskunnassa tämä solidaarisuus on työnjaon tuote. Erikoistuneiden yksilöiden työnjako synnyttää kanssakäymistä, jossa osapuolet vaikuttavat toisiinsa ja tiedostavat toimintansa yhteisen päämäärän ja keskinäisen riippu- 15

vuutensa (ibid. 336, 339). Työ on siis Durkheimille sosiaalista toimintaa sekä työnjaon edellyttämän sosiaalisen kanssakäymisen että tuotannon yhteisen päämäärän vuoksi. Tämän vuoksi työnjaon muodostamat sosiaaliset siteet eivät hänen mukaansa tarvitsekaan talouden ulkopuolelta tulevaa vahvistusta (ibid., 339). Myöhempi sosiologia on kuitenkin arvostellut Durkheimia siitä, että tämä ei koskaan esittänyt vakuuttavasti työnjaosta solidaarisuuteen johtavaa mekanismia (Kangas 2001, 266 268). Osa kriitikoista, näkyvimmin Parsons (1937/1968), piti koko ajatusta sosiaalisten siteiden ankkuroimista työhön harhaanjohtavana ja korosti tämän sijasta yhteiskuntaa yhdistävien arvojen merkitystä. Osa taas suuntasi kylläkin huomion arkiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen mutta tarkasteli tätä irrallaan työn ja tuotannon esineellisestä sisällöstä. Näin menettelee myös viime vuosikymmeninä syntynyt ns. uusi taloussosiologia, joka sekin määrittelee sosiaalisen verkoston käsitteensä taloustieteen, tässä tapauksessa uusinstitutionaalisen taloustieteen markkina- ja hierarkiakäsitteiden kritiikin kautta (Granovetter 1985; Swedberg & Granovetter 2001; Uzzi 1996; 1997; 1999). 5 Siitä huolimatta, että uusinstitutionaalinen teoria pyrkii luomaan entistä realistisemman kuvan taloudesta yhteiskunnallisena toimintana, se ei uuden taloussosiologian mittapuun mukaan pääse tässä riittävän pitkälle. Uusinstitutionalismi on yhtäältä alisosiaalista ja toisaalta ylisosiaalista (Granovetter 1985, 488 490). Alisosiaalisuus tarkoittaa sitä, että uusinstitutionalismi tarkastelee taloutta uusklassisen teorian tavoin yksilöiden rationaalisena taloudellisen edun tavoitteluna. Ylisosiaalisuus tarkoittaa puolestaan sitä, että uusinstitutionalismi katsoo taloudellisen eduntavoittelun ongelmien (rajoitettu rationaalisuus, opportunismi) ratkeavan yksilöiden toimintaa ohjaavien institutionaalisten järjestelyjen kautta. Näitä ovat sopimukset ja yritysjohdon hierarkkinen käskyvalta. Granovetterin mukaan uusinstitutionaaliselta teorialta puuttuu sosiaalisessa kanssakäymisessä syntyvä sosiaalisuus ja sen mukana oikea käsitys taloudellisen toiminnan luonteesta. Siltä nimittäin puuttuu sosiaalisen verkoston käsite. Tämä suuntaisi huomion esimerkiksi sellaiseen ilmiöön, että monet johtajat saman yrityksen sisällä ja eri yrityksissä tuntevat toisensa esimerkiksi yhteisen ammatillisen, harrastus- ja kansalaistoiminnan perusteella (ibid., 495). He saat- 5 Klassista ja uutta taloussosiologiaa yhdistääkin Swedbergin (1994) mukaan offensiivinen suhde taloustieteeseen, pyrkimys talouden ja sosiaalisen yhdistämiseen sosiaalisen perustalle. Uuden taloussosiologian taloustieteellisenä vastinparina on mm. Gary Beckerin taloudellinen imperialismi, pyrkimys ulottaa taloudellinen rationaalisuus koskemaan kaikkea inhimillistä toimintaa ja tarkastella koko yhteiskuntaa ikään kuin markkinoina (Swedberg & Granovetter 2001). Talouden ulkopuolelle ulottuvaa rationaalisen kalkyloinnin ideaa ovat kannattaneet myös eräät muut taloustieteilijät (esim. Williamson 1993, 456) sekä ns. rationaalisen valinnan teoriaa edustavat sosiologit (esim. Coleman 1990). 16

tavat olla perhetuttavia tai ystäviä. Sama koskee yritysten muuta henkilöstöä. Sanalla sanoen markkinat ja hierarkiat ovat uppoutuneet (embedded) sosiaalisessa kanssakäymisessä muodostuvien siteiden verkostoon. Vasta sosiaalisen verkoston ja uppoutumisen käsitteet tekevät uuden taloussosiologian mukaan mahdolliseksi tarkastella taloudellista toimintaa jonain muuna kuin sosiaalisista suhteistaan abstrahoitujen yksilöiden toimintana. Brian Uzzi on kuvannut uppoutumisen mekanismia seuraavasti. Uppoutuneisuus viittaa prosessiin, jossa sosiaaliset suhteet muovaavat taloudellista toimintaa [ ] (1996, 674). Kyse on siitä, että käyttäytyminen, joka kulttuurisesti liittyy tuttavalliseen ja ei-kaupalliseen kanssakäymiseen, esiintyy osana kaupallista vaihtoa. Tähän sosiaaliseen kanssakäymiseen kuuluvat hääkutsut, juhlat, illalliset, urheilukilpailut, viihde-esitykset tai muut sosiaaliset tapahtumat, joihin sekä ystävät että liiketuttavat voivat yleisesti osallistua [...] ja joita arvostetaan siksi, että henkilöt jakavat tämän käyttäytymisen yksinoikeudella toisten valittujen kanssa. Liikesuhteiden upottaminen tuttavuus- ja ystävyyssuhteisiin muodostaa olennaisen pohjustusmekanismin, joka edistää luottamuksen ja vastavuoroisuuden alustavia ilmauksia. (Uzzi 1999, 484). Nämä voivat vähitellen muuntua ja voimistua myös liiketoimia koskevaksi luottamukseksi. Käsitykset uppoutuneisuuden kattavuudesta vaihtelevat. Toiset ovat sitä mieltä, että taloudelliset suhteet muodostava jatkumon. Sen toisessa ääripäässä ovat uusklassista markkinakäsitettä muistuttavat ei-sosiaaliset suhteet, toisessa ääripäässä vahvasti sosiaalisesti uppoutuneet suhteet (esim. Uzzi 1996; 1997; 1999). Toiset taas ovat sitä mieltä, että kaikki taloudelliset suhteet ovat niin erottamattomasti kietoutuneet sosiaaliseen elämään, että uusklassinen markkinakäsite ei kelpaa edes abstraktiksi ideaalityypiksi vaan on empiirisen analyysin kannalta yksinomaan haitallinen fiktio (esim. Miller 2002). Uppoutumisella on myös tärkeä asema luottamuksen käsitteessä. Uppoutuneisuus -argumentti korostaa [...] konkreettisten henkilösuhteiden ja sellaisten suhteiden muodostamien rakenteiden (tai verkostojen ) roolia luottamuksen luomisessa ja väärinkäytösten ehkäisemisessä (Granovetter 1985, 490). Tähän liittyy erottelu taloudellisen luottamuksen ja sosiaalisen, aidon, luottamuksen välillä. Taloudellinen luottamus liittyy vuorovaikutukseen, jota kutsutaan määrätyksi vaihdoksi (Blau 1964, 93; Seligman 1997, 81). Kyse on markkina- ja hierarkiasuhteille ominaisesta vaihdosta, jonka osapuolet pyrkivät yksityisetujensa maksimointiin, mutta tekevät tämän tiettyjen sääntöjen puitteissa. Ensinnäkin, vaihdon kohteina ovat täsmällisesti määritellyt, keskenään yhtä suuret arvot. Toiseksi, vaihto muodostuu ajallis-paikallisesti rajatuista tilanteista. Kun vastike on suoritettu, osapuolilla ei ole enää oikeuksia ja velvollisuuksia toisiaan kohtaan, ennen kuin vaihto mahdollisesti toistuu. Luottamus on varmuutta sii- 17

tä, että osapuolet toimivat näiden sääntöjen mukaan. Monien kirjoittajien mukaan tässä ei ole lainkaan kyse varsinaisesta luottamuksesta (esim. Tyler & Kramer 1996; Mansbridge 1999; Woolthuis & al. 2005). Adam Seligman (1997) pitääkin parempana puhua luottavaisuudesta (confidence). Aito luottamus sen sijaan liittyy yleistettyyn vaihtoon (Blau 1964, 93; Seligman 1997, 80 83). Tämä perustuu olettamukseen osapuolten yhteistyön jatkuvuudesta ja siis yhteisistä eduista. A tekee B:n hyväksi jotain odottamatta sisällöltään, suorituspaikaltaan, -ajaltaan ja arvoltaan määrättyä vastiketta. Sen sijaan A luottaa siihen, että B tai joku toinen tekee A:n hyväksi jotain joskus myöhemmin. Osapuolet ikään kuin investoivat yhteiseen sosiaaliseen pääomaan ja voivat odottaa tarvitessaan voivansa myös käyttää tätä. Jokainen luottamuksenosoitus on samalla velvoite toiselle osapuolelle vastata luottamukseen. 6 Siksi osapuolten välinen suhde ei pääty vastapalvelukseen vaan se päättyy vasta sitten, kun vastavuoroisuutta rikotaan ja luottamusta ei lunasteta. Kun taloudellinen luottamus (luottavaisuus) perustuu olemassa oleviin sääntöihin, rooleihin ja instituutioihin, sosiaalinen luottamus on jotain, joka tulee mukaan sosiaalisiin suhteisiin silloin, kun roolit ovat neuvottelun kohteena jossain, jota voidaan kutsua roolien ja rooliodotusten avoimiksi tiloiksi. [...] [L]uottamus tulee mukaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen systeemin rakosissa tai systeemin rajalla, kun systeemin mukaisesti määritellyt rooliodotukset eivät syystä tai toisesta ole enää käyttökelpoisia (Seligman 1997, 25). Systeemi tarkoittaa tässä mm. markkina- ja hierarkiainstituutioita, joiden rakosissa ja rajoilla vallitsevat sosiaaliset verkostot. Uuden taloussosiologian mukaan sosiaalisessa kanssakäymisessä muodostuva sosiaalinen verkosto ja sille ominainen yleistetty vaihto ja (aito) luottamus eivät institutionaaliset järjestelyt ratkaisevat uusinstitutionaalisen taloustieteen markkinaongelmat, rajoitetun rationaalisuuden ja opportunismin. Tai oikeammin: sosiaalisen verkoston olemassaolo ja vaikutus tekee tällaisista ongelmista ja samalla niiden uusinstitutionaalisista ratkaisuista (kuten markkinasuhteen korvaamisesta hierarkialla) tarpeettomia abstraktioita. Ei tarvita teoriaa alisosiaalisen toiminnan ongelmien ylisosiaalisesta ratkaisusta, jos sekä ongelmat että ratkaisut ovat todellisuudessa sosiaalisia. Granovetter viittaa esimerkiksi monissa maissa rakennusteollisuuden alihankkijasuhteille ominaisiin ei-kilpailutettuihin, pitkäkestoisiin ja kiinteähintaisiin sopimuksiin. Tiukan taloudellisen rationaliteetin kannalta tällaiset sopimukset muodostavat aliurakoitsijoille yllykkeen suhtautua opportunistisesti pääurakoitsijan suoritusvaatimuksiin. Kuitenkaan tällainen ongelma ei ole johtanut alihankintojen sisäistämiseen eli markkinoiden korvaamiseen hierarkialla. Väitän tämän johtuvan 6 Tässä viitataan usein Marcel Maussin (1923/2002) analyysiin lahjasta esimodernin yhteiskunnan sosiaalisena siteenä. Sen sijaan, että lahja olisi pyyteetön ja toista osapuolta velvoittamaton suoritus, siihen liittyy sekä velvoite ottaa se vastaan että vastata siihen vastalahjalla. 18

siitä, että pää- ja aliurakoitsijoiden väliset pitkäkestoiset suhteet sekä näiden suhteiden uppoutuneisuus rakennusalan yhteisöön synnyttävät odotetun käyttäytymisen standardit, jotka eivät vain tee puhtaita käskyvaltasuhteita tarpeettomiksi vaan ovat niihin nähden ylivoimaisia väärinkäytösten ehkäisemisessä (Granovetter 1985, 498). Markkina- ja hierarkiasuhteiden kestävyyttä tai haurautta ei Granovetterin mukaan pidäkään selittää toimijoiden rationaalisuudella ja sen toteutumista rajoittavilla tai edistävillä tekijöillä vaan heidän sosiaalisten verkostojensa luonteella. Pysyvän markkinasuhteen sisältä löytyy tiivis sosiaalinen verkosto. Jos verkosto on heikko, markkinasuhdetta vaivaa epäluottamus, opportunismi ja epäjärjestys (Granovetter 1985, 491). Myös hierarkian mahdollisesti suurempi tehokkuus markkinoihin verrattuna perustuu ennen muuta sosiaaliseen verkostoon, josta hierarkiassa, saman yrityksen seinien sisällä, voi tulla tiheämpi ja vakaampi kuin markkinoilla (ibid., 501 502). Markkinoiden ja hierarkian uppoutuminen sosiaaliseen verkostoon merkitsee edelleen sitä, että yritysten ja niiden henkilöstön toimintaa ei voida selittää yksinomaan tai edes pääasiassa taloudellisten intressien perusteella. Taloudellisten instituutioiden synnyn ja kehityksen tarkastelu taloudellisten ongelmien ratkaisuprosessina on Granovetterin mukaan virheellistä funktionalismia (Granovetter 1985, 505). On otettava huomioon myös ja ensi sijassa (eitaloudelliset) sosiaaliset motiivit kuten sosiaalisuus, hyväksyntä, status ja valta (506). Yritysten välisiä verkostoja koskevassa artikkelissaan Granovetter (1995) korostaa niiden perustuvan taloudellisten intressien sijasta pikemminkin sellaisten ei-taloudellisten tekijöiden kuten yhteisen alueen, poliittisen puolueen, etnisen taustan, sukulaisuuden ja uskonnon muodostamiin solidaarisuuden akseleihin. Niinpä eräs syy, joka saa yritykset jatkamaan yhteistyötään ja luopumaan taloudellisesti edullisempien yhteistyösuhteiden etsimisestä markkinoilta, on se, että niissä toimivat henkilöt kokevat keskinäisen vuorovaikutuksensa sosiaalisesti palkitsevana ja sen katkaisemisen, tuttujen tai jopa ystävien korvaamisen vierailla yhteistyökumppaneilla, sosiaalisesti rankaisevana (Granovetter 1985, 496, 498). Vastaavat motiivit selittävät paremmin myös yrityshierarkian toiminnan kuin oletettu pyrkimys taloudelliseen tehokkuuteen (ibid., 499). Robert Putnamin sosiaalisen pääoman teorian voidaan nähdä laajentavan sosiaalisen uppoutumisen idean koko yhteiskunnan tasolle. Pohjois-Italian talouden menestys selittyy hänen mukaansa myöhäiskeskiajalle asti ulottuvan kansalaistoiminnan sisältämästä sosiaalisesta pääomasta vastakohtana Etelä- Italiaan, josta vastaava sosiaalisen pääoman kasautuminen puuttuu (Putnam 1993). Tämän päivän Yhdysvaltojen sosiaalista pääomaa Putnam (2000) jäljittää vastaavasti poliittisen osallistumisen ja kansalaistoiminnan eri muodoista, uskonnollisista yhteisöistä, kortti- ja keilaporukoista, ammatillisista järjestöistä 19

sekä työpaikoilla kasvotusten tapahtuvasta epämuodollisesta kanssakäymisestä (ibid., 80 92). Sosiaalisen verkostokäsitteen vahvuus ja rajat Sosiaalisen verkostokäsitteen lähtökohtana on markkinoiden, hierarkioiden ja verkostojen laadullinen erilaisuus. Vain verkostot ovat sanan varsinaisessa mielessä sosiaalisia vastakohtana ei-sosiaalisille, yksilöiden taloudelliseen eduntavoitteluun perustuville markkinoille ja hierarkioille. Yleisessä verkostokäsitteessä sosiaalinen pääoma perustuu verkoston rakenteeseen ja toimijan asemaan siinä. Sosiaalisessa verkostokäsitteessä mukaan tulee myös vuorovaikutuksen laatu, sosiaaliselle verkostolle ominainen yleistetty vaihto, luottamus ja vastavuoroisuus. Tehdessään tämän eron markkinoiden, hierarkioiden ja sosiaalisten verkostojen välille, sosiaalinen verkostokäsite korostaa samalla niiden yhteenkietoutumista. Markkinat ja hierarkia ovat olemassa vain sosiaaliseen verkostoon uppoutuneina. Tässä onkin sosiaalisen verkostokäsitteen vahvuus: se pyrkii osoittamaan, että reaaliset markkinat ja hierarkiat ovat enemmän tai vähemmän sosiaalisten suhteiden kyllästämiä, ja että vastaavasti sosiaalisilla suhteilla on taloudellinen merkitys. Sosiaaliset verkostot ovat erityistä sosiaalista pääomaa. Ne toimivat sekä taloudellisen vaihdon osapuolia yhdistävänä siteenä että vaihtoa tehostavana voiteluaineena ja lisäävät näin talouden kustannustehokkuutta ja innovatiivisuutta. Samalla uppoutumisen käsitteeseen sisältyy sosiaalisen verkostokäsitteen keskeinen rajoite. Tämä on uppoutumisen käsitteen dualismi. Kyse on kahden toisistaan riippumattoman ja keskenään vastakkaisen logiikan ei-sosiaalisen talouden ja ei-taloudellisen sosiaalisuuden yhdistämisestä. Tuloksena on sosiaalinen talous. Dualistinen näkökulma estää talouden tarkastelun yhtenä, sisäisesti ristiriitaisena ilmiönä, johon kuuluu sekä yksilöiden ei-sosiaalinen eduntavoittelu että sosiaalinen yhteistoiminta. Talouden sosiaalisuuden huomiotta jättämistä edesauttaa se, että sosiaalisen irrottaminen taloudesta irrottaa sen myös taloudellisen toiminnan yhteisestä kohteesta, välineistä ja näihin liittyvästä erikoistuneesta osaamisesta. Kuten Putnam (2000, 91) asian ilmaisee: Lopultakin työ merkitsee aikaa ja ponnistelua, jonka tarkoitus on palvella ensisijassa materiaalisia, ei sosiaalisia päämääriä. Työhön perustuvia verkostoja käytetään usein välineellisiin tarkoituksiin, mikä jossain määrin syö niiden arvoa yhteisöllisiin ja sosiaalisiin tarkoituksiin [...]. Meille maksetaan työn tekemisestä, ei sosiaalisen pääoman rakentamisesta. 20

Työ on tämän mukaan sosiaaliseen pääomaan nähden ulkoista toimintaa. Se on joko alue, jossa sosiaalisen pääoman (tai sen puutteen) vaikutukset ilmenevät tai kehys, joka edistää tai ehkäisee sosiaalista kanssakäymistä ja siinä tapahtuvaa sosiaalisen pääoman ja luottamuksen muodostumista. Dualismiin liittyy sosiaalisen verkostokäsitteen toinen rajoite, historiattomuus. Moitimme tästä jo yleistä verkostokäsitettä. Myös sosiaalisessa verkostokäsitteessä korostuu verkostojen kaikenkattavuus ja pysyvyys. Kaikki taloudet ovat periaatteessa samalla lailla sosiaalisesti uppoutuneita. Erot ovat määrällisiä: sekä esimoderneissa että moderneissa yhteiskunnissa esiintyy enemmän tai vähemmän sosiaalisiin suhteisiin uppoutuneita talouksia (Granovetter 1985, 482 483; Swedberg & Granovetter 2001, 12). 7 Tästä näkökulmasta katsottuna myöskään viime vuosikymmeninä huomion kohteeksi nousseissa uusissa taloudellisissa verkostoissa ei ole laadullisesti mitään uutta. Niissäkin on kyse markkina- ja hierarkiasuhteiden uppoamisesta sosiaaliseen kanssakäymiseen. Uutta voisi olla ehkä se, että tähän yleiseen ja vanhaan käytäntöön näytetään turvauduttavan nykyään aiempaa useammin. Toisin sanoen sosiaalisesti uppoutuneiden taloussuhteiden osuus kasvaa uppoutumattomiin verrattuna. Sen sijaan kysymys siitä, ovatko uudet verkostot vanhoihin nähden erilaisia ja tekevätkö ne eri asioita, jää myös sosiaalisen verkostokäsitteen näkökulmasta asettamatta. Uuden taloussosiologian käsitystä verkostoista luonnehtii eräänlainen optimismi. Sen mukaan sosiaaliset verkostot ovat paitsi taloudelliseen toimintaan myönteisesti 8 vaikuttava tekijä myös talouden välttämätön ja itsestään selvä perusta. Sen sijaan monien muiden yhteiskuntatieteilijöiden käsitys verkostoista on pessimistisempi. Heidän mukaansa käynnissä on sosiaalisten verkostojen rapautuminen. 9 Syypäitä tähän ovat uudet taloudelliset verkostot. Niiden yleistyminen järkyttää paitsi perinteisiä markkina- ja hierarkiainstituutioita myös näihin kietoutuneita sosiaalisia verkostoja. Adam Seligman (1997) puhuu luot- 7 Tässä uusi taloussosiologia tekee pesäeron yhtäältä ns. formalisteihin, jotka monien taloustieteen suuntausten tavoin projisoivat uusklassisen taloustieteen markkinat kivikauteen saakka, ja toisaalta ns. substantivisteihin, jotka Karl Polanyin tavoin tarkastelevat talouden ja sosiaalisen suhdetta historiallisesti muuttuvana. Polanyin mukaan talouden uppoutuneisuus sosiaaliseen on voimakkainta esimoderneissa yhteisöissä, kun taas modernissa kapitalismissa [s]en sijaan että talous olisi uppoutunut sosiaalisiin suhteisiin, sosiaaliset suhteet ovat uppoutuneet taloudelliseen systeemiin (Polanyi 1944/2001, 60). 8 Granovetter (1985, 491 493) tuo esiin myös sosiaalisten verkostojen synkemmän puolen. Verkostot mahdollistavat paitsi luottamukseen perustuvan yhteistoiminnan myös juuri tämän vuoksi hyötymisen toisen osapuolen kustannuksella tämän samaisen luottamuksen rikkomalla. Lisäksi sosiaaliset verkostot ovat eräs tehokkaimmista tavoista ajaa verkoston omia itsekkäitä etuja verkoston ulkopuolisia osapuolia vastaan. 9 Asetelma muistuttaa kapitalismin varhaisvaiheen kiistaa siitä, ovatko markkinoiden laajenemisen vaikutukset sosiaalisesti edistyksellisiä (ns. doux commerce -teesi) vai tuhoisia (Hirschman 1992). 21

tamuksen ongelmasta : perinteisten instituutioiden ja kanssakäymisen normien järkkyessä luottamuksen tarve on suurempi kuin koskaan, samalla kun sen sosiaaliset edellytykset ovat heikommat kuin koskaan. 10 Richard Sennettille (2002) talouden uusien verkostomuotojen ilmaantuminen merkitsee vanhojen yrityshierarkioiden suojassa kukoistaneiden työ- ja asuinyhteisöjen sekä niihin perustuvan sitoutuvan ja lojaalin persoonallisuuden korroosiota. Robert Putnam (2000) puolestaan puhuu Yhdysvaltojen sosiaalisten yhteisöjen romahduksesta 11, joskin kehitys on työelämän osalta ristiriitaisempi: Lyhyesti, eräät piirteet amerikkalaisessa työelämässä työajan piteneminen ja ryhmätyön korostaminen näyttäisivät edistävän työpaikan epämuodollista sosiaalista pääomaa, kun taas toiset piirteet henkilöstön vähentäminen, yrityskohtaisen sidonnaisuuden heikkeneminen, määräaikaistyön lisääntyminen viittaavat päinvastaiseen suuntaan (ibid., 90). Pessimististen ennusteiden yksityiskohdista voidaan keskustella, mutta perusväite perinteisten sosiaalisten verkostojen uhanalaisuudesta uudessa taloudessa lienee oikeansuuntainen. Jos näin on, mihin taloudellinen toiminta voi enää uppoutua? Vastakkaisuudestaan huolimatta verkostopessimismiä yhdistää verkostooptimismiin dualismi. Kummassakin talous nähdään ei-sosiaalisena kehyksenä, joka joko sallii tai estää sosiaalisten verkostojen muodostumisen. Sellainen mahdollisuus, että taloudellinen toiminta ja työ olisivat itsessään sosiaalista, jää tämän katsantokannan ulkopuolelle. Samaten pimentoon jää mahdollisuus, että uudet taloudelliset verkostot eivät ole vain uhka perinteisille sosiaalisille verkostoille, vaan myös uudenlaisten sosiaalisten siteiden perusta. Talouden sosiaalisuuden tarkastelu edellyttääkin toisenlaista verkostokäsitettä, johon siirrytään seuraavaksi. 2.3 Taloudellinen verkostokäsite: verkostot uutena taloudellisen toiminnan organisaatiomuotona Kun sosiaalinen verkostokäsite kytkee verkostot sosiaaliseen kanssakäymiseen, muun muassa evolutionaarisen taloustieteen (Freeman & Louçã 2001), yritystutkimuksen (von Hippel 2005) ja organisaatiososiologian (DiMaggio 2001a; Powell & Grodal 2005) piirissä verkostot on liitetty taloudelliseen ja erityisesti innovaatiotoimintaan. Evolutionaarisen taloustieteen piirissä syntyi 1980-10 Olisiko liian pitkälle menevää väittää, että modernin aikakausi, joka syntyi yhdessä luottamusta koskevan kriisin kanssa, on myös päättymässä samaiseen kriisiin (Seligman 1997, 165). 11 Putnam löytää romahduksen syyt pääosin talouden ja työn ulkopuolelta (2000, 277 284). Niitä ovat kaupunkirakenteen hajoaminen, sähköinen viihde ja sukupolvimuutos. Työelämän osalta Putnamille on tärkeintä sen kasvavien vaatimusten rajoittava vaikutus vapaa-aikaan, perheelämään ja kansalaistoimintaan. 22

luvulla innovaatioverkon käsite. 12 Tämän avulla pyrittiin ymmärtämään innovaatioiden lähteitä ja innovaatioprosessia ja luomaan pohjaa tiede- ja teknologiapolitiikalle. OECD pitikin 1990-luvun alussa tarpeellisena liittää verkostot innovaatioiden edistämisen keinoihin: Tiede- ja teknologiapolitiikan tarkoituksena on vahvistaa olemassa olevia innovaatioon liittyviä verkostoja ja auttaa niiden rakentamiseen alueilla, joilla niitä ei vielä ole (OECD 1992, 78). Verkostojen katsotaan lisääntyneen erityisesti informaatio- ja biotekniikan kaltaisilla uusilla, voimakkaasti kehittyvillä ja kokonaistalouden kasvun kannalta keskeisillä toimialoilla (Hagedoorn 1990; Hagedoorn & Schakenraad 1992; Freeman & Louçã 2001, 327). Paradigmaattisina esimerkkeinä verkostoista pidetäänkin biotekniikan innovaatioverkostoja ja avoimen ohjelmistokehitystyön verkostoja. Tuottaja-, käyttäjä- ja rahoittajayritysten ohella verkostot voivat muodostua julkisen sektorin organisaatioista kuten yliopistoista, tutkimuslaitoksista, sairaaloista ja valtionhallinnon elimistä sekä, kuten ohjelmistokehitystyön verkostot, myös käyttäjä-kehittäjien yhteisöistä (Powell & al. 1999; Weber 2004; von Hippel 2005). Verkostoihin kohdistuva tutkimus on teoreettisesti moniaineksista, mutta siitä hahmottuu kuitenkin yhteinen nimittäjä, joka erottaa sen sosiaalisesta verkostokäsitteestä. Verkostojen, kuten markkinoiden ja hierarkioidenkin, nähdään syntyvän talouden sisältä, sen omista vaatimuksista ja edellytyksistä käsin. Siksi kutsumme tätä tarkastelutapaa taloudelliseksi verkostokäsitteeksi. Myös taloudellisessa verkostokäsitteessä verkoston määrittelee sen ero markkinoista ja hierarkiasta. Tämä ero voidaan tulkita heikommin tai vahvemmin. Heikon tulkinnan mukaan (esim. Williamson 1985; Sydow 1992) verkosto on markkinoiden ja hierarkian välimuoto, hybridi. Verkosto mahdollistaa markkinoihin verrattuna tehokkaamman kontrollin ja hierarkiaan verrattuna suuremman joustavuuden. Hybridimuotona verkosto on kuitenkin epävakaa ja tilapäinen siirtymävaihe kohti markkina- tai hierarkiasuhteita (Williamson 1985). Kaiken kaikkiaan verkostoon ei sisälly mitään sellaista laadullista uutta, joka ei sopisi perinteisen talousteorian ja sen muunnelmien, esimerkiksi transaktiokustannusteorian, näkökenttään. Tätä vastaan eräät tutkijat (esim. Powell 1990; 2001; Thompson 2003; Weber 2004) ovat esittäneet vahvan tulkinnan, jonka mukaan verkosto on markkinoista ja hierarkiasta sekä niiden sekamuodoista laadullisesti eroava, suhteellisen pysyvä taloudellisen yhteistoiminnan muoto. Verkostojen lisääntyminen kytkeytyy tällöin tuotannon, markkinoiden sekä tieteen ja teknologian laadulli- 12 Innovaatiotutkimuksessa keskeisen Research Policy -lehden Networks of innovators - teemanumero (1991) oli katsaus yritysverkkoja koskeviin tutkimuksiin. Sen artikkelit käsittelevät erilaisia yritysten välisiä verkostoja: alihankintaverkkoja, tutkimus- ja tuotekehityskonsortioita, kansainvälisiä strategisia liittoutumia sekä pienten ja keskisuurten yritysten muodostamia alueellisia yhteistyöverkkoja. 23