Marjastus SEPPO LAAKSO Suomessa on viitisenkymmentä marjalajia, joista 37 on syötäviä ja kuuttatoista poimitaan ravinnoksi. Kotitalouksissa eniten käytettyjä ja taloudellisesti tärkeimpiä kauppamarjoja ovat puolukka, mustikka ja suomuurain. Vähäisempää taloudellista merkitystä on isokarpalolla, vadelmalla, pihlajanmarjalla, mesimarjalla, tyrnillä, variksenmarjalla ja juolukalla. Marjastajia ja sienestäjiä on Suomessa noin kaksi miljoonaa henkilöä. Kaikkien luonnonvaraisten marjalajien biologinen sato on heikkona vuonna noin 600 miljoonaa kiloa ja hyvänä vuonna 1 000 miljoonaa kiloa. Poimintakelpoinen sato on 30 40 prosenttia biologisesta sadosta. Viime vuosina luonnonmarjoja on kerätty noin 40 miljoonaa kiloa eli kymmenesosa poimintakelpoisesta sadosta (luvuissa ovat mukana puolukka, mustikka ja suomuurain). Kauppaantulomäärä oli hyvänä marjavuonna 1991 runsas 10 miljoonaa kiloa. Kotitarvepoimijat keräävät noin 30 miljoonaa kiloa. Tämän lisäksi suorassa marjakaupassa ja torikaupassa liikkuu useita miljoonia kiloja. Normaalina marjavuonna kaikkien syötävien luonnonmarjojen arvo on 445 miljoonaa markkaa, josta suomarjojen osuus on 60 miljoonaa markkaa. Luonnonmarjojen poiminta on suosittua hyötyliikuntaa varsinkin Itä- ja Pohjois- Suomessa. Marjojen talteenotto on 90-luvulla hienokseltaan lisääntynyt. Silti metsiimme jää poimimatta vuosittain miljoonia kiloja aromirikkaita marjoja ja jäämistä vapaita sieniä. PUOLUKKA Puolukka kasvaa yleisimmillään kuivahkoilla ja tuoreilla kankailla. Suotyypeistä hyviä kasvupaikkoja ovat puolukkakorvet ja eräät rämeen ojikot. Rehevämmillä ja kosteammilla paikoilla puolukka kasvaa ja tuottaa niukemmin. Puolukka on satoisuudeltaan varmempi laji kuin aikaisin kukkiva mustikka. Se on hyönteispölytteinen laji, joten kukinnan aikaiset sääolot ja pölyttäjien määrä vaikuttavat satomääriin. Hyvissäkin olosuhteissa vain joka toisesta kukasta kehittyy kypsä marja. Puolukkatyypin kangasmetsissä keskisadot ovat 10 30 kg/ha. Tuottoisia ovat varsinkin kanerva- ja puolukkatyypin metsät, paikallisesti hyvällä kohteella hehtaarisato voi nousta useisiin satoihin kiloihin. Karkeasti arvioiden puolukan kokonaissato vaihtelee heikon marjavuoden 200 miljoonasta kilosta hyvän vuoden 500 miljoonaan kiloon. Puolukka marjoo parhaiten puuston latvuspeittävyydessä 1 40 %, mäntymetsät tuottavat parhaat puolukkasadot. Avohakkuun jälkeenkin puolukka tuottaa vielä suhteellisen hyvin kuivissa ja kuivahkoissa kangasmetsissä, tuoreilla kankailla kasvusto ensin rehevöityy, mutta myöhemmin marjonta vähenee heinittymisen ja vesakoitumisen myötä. Kyselytutkimuksen mukaan, joka suoritettiin viidessä Väli-Suomen kunnassa vuosina 1978-81 (Rossi ym. 1984) ruokakunnista 86 % 242
SEPPO LAAKSO PUOLUKKA KASVAA JA TUOTTAA HYVIN KANERVA- JA PUOLUKKATYYPIN METSISSÄ, JOITA KAUHAJOELLA ON RUNSAASTI. ilmoitti poimineensa puolukkaa. Poimittu määrä oli 62 litraa/ ruokakunta (17,6 l/henkilö). Yleisintä poiminta oli maanviljelijä- ja työntekijäperheissä, viljelijät poimivat 35 %, työntekijät 28 % ja eläkeläiset 28 % koko poimitusta määrästä. Naisten osuus oli 52 %, miesten 39 % ja lasten 9 %. Tyypillinen kaupunkilainen marjan- ja sienenpoimija on Salon (1982) mukaan 30 50-vuotias alempi toimihenkilö, ammattitaitoinen tai erikoistunut työntekijä, joka esim. vuorotyön ansiosta voi käyttää arkipäiviä marjojen ja sienten poimintaan. Keskimääräinen poimintatulos oli 4,3 l tunnissa ja aikuiset poimivat keskimäärin 17 h ruokakuntaa kohti (Rossi ym. 1984). Asuinpaikan läheltä (alle 2 km) löytyi vain viidesosa poimintamäärästä. Läheltä poimivat varsinkin viljelijä- ja eläkeläisruokakunnat, pidempien matkojen takaa joutuivat marjansa noutamaan varsinkin kaupunkilaiset. Valtaosa (67 %) puolukasta poimittiin avohakkuualueilta tai taimikoista. Puolukkasadosta poimittiin eri paikkakunnilla vaihtelevasti 9 19 %, eniten poimittiin Ilomantsissa (177 000 l) ja vähiten Enonkoskella ja Konnevedellä (42 000 ja 31 000 l). Poimitusta puolukasta käytettiin puolet (54 %) poimijoiden omassa taloudessa ja myytiin 43 % sekä lahjoitettiin keskim. 3 %. Myyntiin keräsivät useimmiten eläkeläistaloudet ja myyntiin menevä erä oli keskimäärin 94 kg/ruokakunta. Suurimmat myydyt määrät olivat yleensä 300 600 kg, mutta suurin yksittäinen erä oli 3500 kg. Epäkohtina koettiin marjojen vähyyden lisäksi mm vaihtelevat hinnat, ostokauden lyhyys tai ostajien puuttuminen. Raakojen marjojen poiminta koettiin ongelmaksi hyvin yleisesti. Kauhajoellekin levinnyt hirvikärpänen lienee syytä mainita tässä yhteydessä myös. Kauhajoen metsien puolukkasato on arviolta 1,1 miljoonaa kiloa. Suhteellisen varmasatoisena ja yleisenä luonnonmarjana se on yksi suositeltavampia poimintakohteita oloissamme. Lajin 243
yleisyys, pitkä satokausi, hyvä säilyvyys ja puolukalle sopiva metsien rakenne puoltavat poimintaretkien suuntaamista puolukkamaille. Valoisia kuivia, männiköitä Kauhajoella riittää ja metsäautotiet kattavat jo melkein joka kolkan. MUSTIKKA Mustikka on tuoreiden kankaiden laji, joka kasvaa melko runsaana myös lehtomaisilla sekä kuivahkoilla kankailla. Mustikalla on aikainen satokausi ja kukintakin on usein siksi alttiina keväthalloille. Jo muutaman asteen halla voi kukintavaiheessa pudottaa pohjan satonäkymiltä. Myös sateiset ja tuuliset säät kukintaviikolla vähentävät marjontaa. Kriittisin tekijä lienee ehkä kuitenkin edellistalven lumiolosuhteet. Sadon perustana olevat kukintosilmut kehittyvät jo loppukesällä ja ne talvehtivat lumen alla puhjeten kukkaan heti keväällä. Mikäli lumipeite ei ole riittävä suojaamaan kukintoaiheita talven aikana, pääsevät pakkaset vaurioittamaan tulevaa satoa jo silmuvaiheessa. Tämä on kriittinen vaihe usein Pohjanmaalla, jossa lumipeite on ohuempi kuin esim. Itä- tai Pohjois-Suomessa. Vaikka mustikan versot ovat karaistuneempia pakkasen suhteen rannikoilla ja Etelä-Suomessa muuhun Suomeen verrattuna, tämä ei useinkaan riitä kompensoimaan eristävän lumikerroksen puuttumista ja vauriot näkyvät keväällä heikkona kukintana. Ankarien pakkasvaurioiden korjaaminen saattaa viedä kasvilta useitakin vuosia. Tältä osin olosuhteet suosivat Itä- ja Pohjois-Suomen poimijoita, joille on hyötyä kunnon lumitalvista. Tämä lienee myös selityksenä sille, että esim. Lauhanvuoren maastossa usein mustikka tuottaa hyvin, vaikka samaan aikaan muualla olisikin kato. Mustikan hehtaarisadot ovat keskimäärin 10 20 kiloa mutta hyvissä, pienialaisissa kohteissa jopa 100 400 kiloa. Mustikkasadot myös vaihtelevat vuosittain enemmän kuin puolukkasadot. Suurimmat mustikkasadot saadaan mustikkatyypin männiköistä ja kuusikoista, joiden latvuspeittävyys on 10 50 %. Metsän eri kehitysvaiheista parhain sato tuotetaan hakkuukypsissä metsissä, uudistusaloilla sato on alle kymmenesosa siitä. Sato elpyy siirryttäessä nuorista varttuneisiin metsiköihin. Kauhajoen metsien mustikkasato on arviolta 350 000 kg. Tuoreita mustikkatyypin kankaita on Kauhajoella n 9 000 ha, mutta puolukalle sopivia kuivahkoja puolukkatyypin kankaita on kaksinkertainen määrä. Lisäksi metsien ikärakenne on liian nuori (suurimmat puuikäluokat ovat alle 40-vuotiaita) kunnon mustikkametsien kehittyä ja puuston kiertonopeuskin suosii puolukkaa. Kyselytutkimuksen mukaan (Rossi ym. 1984) mustikan poimintaan osallistui 79 % kyselyyn vastanneista ruokakunnista. Keskimäärin kerättiin 19 l/ruokakunta ja 5,6 l/henkilö. Eniten poimivat työntekijä- (34 %) ja viljelijäruokakunnat (29 %). Naisten osuus oli 59 %, miesten 33 % ja lasten 8 % poimitusta mustikkamäärästä. Ruokakuntien aikuiset käyttivät keskimäärin 10 h mustikoiden poimintaan ja 2 h edestakaisiin matkoihin. Poimintatulos oli 2,4 l tunnissa. Puolet sadosta poimittiin poimureilla. Poimintapaikoista 27 % oli alle 3 km etäisyydellä asuinpaikasta, suurpoimijat keräsivät marjansa kauimpaa. Kolmannes mustikoista poimittiin avohakkuilta ja viidennes taimikoilta. Aukeiden suosiminen arveltiin johtuvan siitä että niiltä poimittiin varhaissatoa. Poimintapaikat vaihtelivat eri vuosina mm satoisuuden mukaan. Kunnan koko mustikkasadosta poimittiin Laviassa 14 % (41 000 l), Konnevedellä 7 % (17 000 l), Ilomantsissa 5 % (58 000 l) ja Mäntässä vähintään 14 % (8 19 000 l). Poimitusta mustikasta 74 % käytettiin omassa ruokataloudessa, myyntiin meni 24 %. Myyntiin menevä osuus vaihteli kunnittain 0,5 13%. Puutteina koettiin heikko sato, poimimisen ja puhdistamisen hitaus sekä pitkät poimintamatkat. Lyhyt ostokausi, alhainen ja vaihteleva hinta sekä epävarma menekki mainittiin myös markkinointia rajoittavina tekijöinä. 244
HANNU ISOMÄKI KUN KUKINTA ONNISTUU, PÄÄSEE KAUHAJOEN SUURSOILLA JOSKUS MAINIOILLE HILLA-APAJILLE. TOMIN JA SAMIN HERKUTTELUHETKI KAUHANEVAN POHJOISOSASSA. SUOMUURAIN Suomuurain on kolmanneksi tärkein talousmarjamme puolukan ja mustikan ohella. Se menestyy monenlaisilla suokasvupaikoilla. Hyviä hillapaikkoja ovat muurain- ja mustikkakorpi, rämeistä rahka-, pallosara- ja kangasrämeet. Avosoista parhaita ovat karut rahkarämeet. Suomuuraimen hehtaarisadot ovat hyvinä satovuosina suurilla, yhtenäisillä suoalueilla muutamia kymmeniä kiloja, mutta pienialaisissa emikasvien muodostamissa kasvustoissa on mitattu useiden satojen kilojen hehtaarisatoja. Suomuurain on kaksikotinen, hyönteispölytteinen kasvi. Kasvi jakautuu hede- ja emiyksilöihin, jotka kasvavat erillään muodostaen neliömetrien laajuisia kloonikasvustoja. Mikäli tällainen klooni on kokonaan hedeyksilöitä se ei marjo lainkaan. Emikasvien runsaus ja molempien sukupuolten paikallaolo on siis välttämätön edellytys hyvälle hillasuolle. Suomuurain talvehtii yleensä hyvin lumipeitteen alla, se kukkii aikaisin keväällä, aluksi aukeilla nevoilla myöhemmin korvissa ja rämeillä. Kukinta-aika on lyhyt ja kestää yksittäisellä suolla korkeintaan viikon. Se on myös kriittinen vaihe sadon kannalta: jo kolmen asteen pakkanen tuhoaa kukan. Myös rankkasateet tai raekuurot voivat varistaa terälehtiä, jolloin marjoja ei kehity. Raakilevaiheessa pitkä poutajakso voi karistaa marjan tai se voi jäädä pieneksi. Vuosisadan alussa suomuuraimen kokonaissato oli 90 miljoonaa kiloa vuodessa. Soita ojitettiin paljon 1960 1970-luvuilla ja sato on vähentynyt etenkin maamme etelä- ja keskiosassa. Vuosittainen satoarvio on ollut viime vuosina 20 30 miljoonaa kiloa. Korpisoiden ojitukset ovat rehevöittäneet kilpailevaa kasvillisuutta, myös ojaverkon myötä muurainkasvustot pilkkoutuvat ja suvuton lisääntyminen heikkenee. Toisaalta hyvissä olosuhteissa ojamaillakin saattaa varsinkin Pohjois-Suomessa löytyä satoisiakin kasvustoja. 245
SEPPO LAAKSO MAUKAS LUONNONVADELMA KASVAA REUNAVYÖHYKKEILLÄ HAKKUUALUEIDEN LIEPEILLÄ. Kauhajoellakin suojeluohjelmiin kuulumattomat suot, korvet ja rämeet on pääosin ojitettu tehokkaasti puuntuotantoa varten. Alkuvaiheessa muuraimen peittävyys saattaa ojitusalueella lisääntyäkin, mutta ajan oloon sadot hiipuvat, viimeistään puuston varjostuksen myötä. Laajempia ojittamattomia suoalueita on vielä Kauhajoella mm Kauhaneva-Punttukeidas, Iso- Kaivoneva, Mustaisneva, Selkäsaarenneva ja Palloneva, osittain suona ovat myös mm Iso-Koihnanneva ja Kampinkeidas. Hillanpoimintaan osallistuneiden ruokakuntien osuus vaihteli Rossin ym. (1984) aineistossa Ilomantsin 35 %:sta Konneveden 2 %:iin. Poimittu määrä vaihteli Ilomantsin 8,5 l:sta Mäntän alueen n. 1 l:aan, soiden yleisyyden mukaan. Vain ilomantsilaiset poimivat pääasiassa oman kunnan alueella, muualla jouduttiin hakeutumaan etäämmälle. Poimineet ruokakunnat käyttivät aikaa poimintaan yhteensä 13 h/ruokakunta. Poimintatulos oli keskimäärin 1,4 litraa tunnissa. Naiset poimivat keskimäärin 9,5 l, miehet 8,1 l ja lapset 3,8 l/hlö. Hillasta 78 % poimittiin avosoilta, ojaisilta soilta poimittiin vain 11 % vaikka ojikoilla ja muuttumilla oli koko hillasadosta n 30 %. Ojaisilla soilla hehtaarisadot ovat huonompia ja liikkuminen siellä koettiin vaikeaksi. Ojitus koettiin yhdeksi tärkeimmistä poimintaa haittaavista tekijöistä. Ilomantsin alueella poimittiin v 1981 noin 20 % kunnan kokonaissadosta. Sadosta n 21 % myytiin ja luovutettiin 5 %. Myyntiin keräsivät erityisesti työntekijätaloudet. 246
MUUT LUONNONMARJAT Yleisiä soilla kasvavia marjoja ovat iso- ja pikkukarpalo, juolukka sekä etelän- ja pohjanvariksenmarja. Vadelma kasvaa lähinnä rehevillä reunavyöhykkeillä. Isokarpalo kasvaa parhaiten rimpinevoilla, joiden pohjavesipinta on korkealla. Nevoilla karpalosadot voivat olla useita satoja kiloja hehtaarilla, mutta laajoilla suoalueilla ne ovat keskimäärin 20 40 kg/ha. Pikkukarpalo kasvaa yleensä karuilla mätäspinnoilla. Pienempien marjojensa vuoksi sillä on vähemmän taloudellista merkitystä kuin isokarpalolla. Isokarpalo kukkii vasta sydänkesällä ja siksi se varjeltuu halloilta. Marjat kypsyvät vasta syyslokakuussa ensipakkasten jälkeen. Vuotuinen karpalosato on arvioitu 20 miljoonaksi kiloksi. Karpalosadosta poimitaan vain 2 3 %. Puolukan jälkeen toiseksi satoisimpia luonnonmarjoja ovat etelän- ja pohjanvariksenmarja, joiden yhteinen sato voi olla 250 miljoonaa kiloa. Variksenmarjan hedelmäliha on herkullista mutta valitettavasti sen siemenissä on ihmiselle haitallisia alkaloideja, joten sen siemeniä ei pitäisi niellä ainakaan runsaampina määrinä. Marjathan ovat itse asiassa tarkoitettu palkkioksi eläimelle, joka siirtää kasvin siemeniä uuteen ja lajille suotuisaan paikkaan. Tällaiset haitalliset ja myrkyllisetkin aineet, joita eräiden lajien marjoissa on (esim. kielo ja tuomi), tehostavat marjojen ja siementen siirtymistä kasvilajille sopivien siementen levittäjien välityksellä uusille alueille, rajaamalla tehottomia tai haitallisia kuluttajaryhmiä pois marjojen kimpusta. Juolukka on vähälle huomiolle jäänyt marjakasvi, jota on perusteetta väheksytty ravintokasvina. Juolukan sato on varovaisen arvion mukaan 20 50 miljoonaa kiloa. Mesimarja kasvaa luhtaniityillä ja pientareilla. Sen kasvupaikat ovat vähentyneet niittykulttuurin vähenemisen myötä. Ahomansikka on myös luonnonlaidunten marjakasvi, joka on vähentynyt kaskiviljelyn loputtua. Parhaita kasvupaikkoja ovat olleet luonnonlaitumet, jotka ovat lähes hävinneet laidunnuksen loputtua. Vadelma kasvaa erilaisilla reunavyöhykkeillä mm hakkuualueiden liepeillä. Puuston varjostaessa liiaksi se ei marjo. Vadelmalla on pitkä satokausi ja marjat varisevat nopeasti, siksi luotettavia tietoja sen satomääristäkin on niukasti. Enonkoskella ja Konnevedellä keskisadot olivat 0,2 kg metsätalouden hehtaaria kohti. Koko vadelmasadon määräksi saatiin Konnevedellä 8 500 kg ja Enonkoskella 4 500 kg. Niistä poimittiin edellisessä 35 % ja jälkimmäisessä 47 %. Ruokakunnista 21 76 % osallistui eri kunnissa vadelmien poimintaan (Rossi ym. 1984). Tyrni kasvaa vain kapealla rantavyöhykkeellä Pohjanlahden rannoilla ja saaristossa. Sen marjoissa on A-, B-, C-, E- ja K-vitamiineja ja bioaktiivisia aineita sekä tyrniöljyä, jonka rasvahapoista valtaosa on terveellistä linoli- ja linoleenihappoja. VIITEET: Salo, K. 1984: Joensuun ja Seinäjoen asukkaiden luonnonmarjojen ja sienten poiminta v 1982. - Folia Forestalia 598:3-21. Salo, K. 1997: Keräilytuotteet. - Tapion taskukirja 329 337. Jyväskylä 1997. Salo, K. 1998: Suomarjat - arvokas ravinnon lähde. - In: Vasander, H. (toim): Suomen suot. Suoseura ry. Helsinki 1998. Raatikainen, M., Rossi, E., Huovinen, J., Koskela, M- L., Niemelä, M. ja Raatikainen, T. 1984: Metsä- ja suomarjasadot Väli-Suomessa. - Silva Fennica 18 (3):199 219. Rossi, E., Raatikainen, M., Huovinen, J., Koskela, M- L. ja Niemelä, M. 1984: Luonnonmarjojen poiminta ja käyttö Väli-Suomessa. - Silva Fennica 18 (3): 221 236. 247