Otsikko Matti Rimpelä Kasvatuskaaoksesta yhteiseen ymmärrykseen Kasvatuksen kentillä on lukematon määrä toimijoita. Uutta tutkimustietoa lapsen kehityksestä ja kasvatuksesta julkaistaan tiuhaan, ja on vaikea löytää yhteistä punaista lankaa. Tämän osoitti presidentti Niinistön aloite tavallisista asioista, joilla jokainen aikuinen voisi osaltaan tukea lasten kehitystä hyviksi ja hyödyllisiksi aikuisiksi. Yhteiskunnan muutos on tehnyt kasvattajan tehtävän yhä vaativammaksi. Sama vanhemmuus, joka toimi hyvin 1960- tai 1980-luvulla, ei enää riitä 2010-luvulla. Kaupungistuminen yhdessä median kanssa on tuonut lasten lähelle monia vanhempien kanssa kilpailevia vaikuttajia. Jos vanhemmat eivät osaa tai eivät jaksa tukea riittävästi, lapsen mahdollisuus ajautua harhateille on paljon suurempi kuin aikaisemmin. Kasvatuskeskustelun tulisi tuottaa kulmakiviä lasten arjessa toimivien kasvattajien tueksi. Väitän, että juuri tässä on suomalaisen kasvatuksen ajankohtaisin haaste. Kasvatuskeskustelu ei rakenna tärkeimmistä asioista yhteistä ymmärrystä vaan pikemminkin lisää kaaosta. Kun toimijoita ja intressejä on paljon, kaaoksen hallinta edellyttää yhteisen ymmärryksen rakentamista mahdollisimman monessa suunnassa. Yhteisen ymmärryksen 17
Verkosto vahvaksi tulisi olla niin selkeä, että se avautuu vanhemmille sellaisenaan ilman erityistä tulkintatukea. Yhteisten tulkintojen tulisi perustua tutkimustietoon ja tuntua myös kokeneesta ammattilaisesta oikeaan osuvilta heidän tehtävistään riippumatta. Etsin tässä luvussa kasvatuksen tärkeitä teemoja ja teen ehdotuksia niiden yhteiseksi tulkinnaksi. Tarkoitan kasvattajalla tässä yhteydessä jokaista aikuista, joka pyrkii toiminnallaan tietoisesti vaikuttamaan lapsen kehitykseen ja ohjaamaan sitä hyväksi katsomaansa suuntaan. Lähikasvattajien, kuten vanhempien, opettajien ja harrastusten ohjaajien, lisäksi kasvattajiksi ymmärretään myös esimerkiksi lapsiperheiden asumista ja asuinyhteisöjä muokkaavat yhdyskuntasuunnittelijat sekä palvelujen järjestämisestä vastaavat ammattihenkilöt, viranhaltijat ja luottamushenkilöt. Tiivistän viestini muutamaan ydinkäsitteeseen: lapsi oppii hyvinvointia ja pahoinvointia kehitysyhteisöissään ja niiden kasvatuskumppanuudessa. Pohdin ensin kasvatuskeskustelun kaaosta ja lapsen kehitystä aikuiseksi. Seuraavaksi tarkastelen kehitysyhteisöjä ja niiden kasvatuskumppanuutta. Kolmantena teemana on hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin oppiminen ja lopuksi muutama ajatus kasvatuksesta. 18
Kasvatuskaaoksesta yhteiseen ymmärrykseen Kasvatuksen ammattilaisten erityinen tehtävä Kasvatuskeskustelussa puhutaan paljon vanhempien vastuusta ja vanhemmuuden hukassa olemisesta. Väitetään, että vanhemmat eivät enää kanna vastuutaan lastensa kasvatuksesta vaan ovat siirtäneet tätä tehtävää yhteiskunnalle, käytännössä päiväkodille, koululle ja myös lastensuojelulle. Samanaikaisesti väitetään, että vanhemmuus voi nykyään paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Isät osallistuvat lasten kasvatukseen paljon enemmän kuin esimerkiksi 1950 1960-luvuilla. Kasvatusväkivalta kodeissa on vähentynyt. Neuvolat, varhaiskasvatus, perusopetus ja oppilashuolto kattavat kaikki perheet ja tukevat kasvatuksessa. Kirjoja, kursseja ja televisio-ohjelmia vanhemmuudesta ja kasvatuksesta on tarjolla koko ajan enemmän. Vanhempien kasvatusvastuun rinnalla on korostettu kaikkien lasten lähellä olevien aikuisten mahdollisuutta tukea heidän kehitystään koko kylä kasvattaa -periaatteen mukaisesti. Koko kylä ei kuitenkaan ole enää perinteinen kylä. Asuinyhteisöt ovat kaupungistuneet. Lapsiperheiden ja lasten tukemiseksi on rakentunut laaja ammatillinen tukiverkosto neuvolasta lastensuojeluun ja lastenpsykiatriaan. Palvelut jakautuvat useisiin hallintokuntiin, ja niissä toimii vieläkin useampia ammattiryhmiä. Osa tuesta, esimerkiksi neuvola ja perusopetus, on kaikille tarkoitettua ja kohtaa jokaisen lapsiperheen ja lapsen. Toiset, esimerkiksi erityisopetus, kasvatus- ja perheneuvola, lastensuojelu ja lastenpsykiatria, taas perustuvat ongelmien tunnistamiseen ja niiden korjaamiseen. Kaikilla on omat tulkintansa lasten kehityksestä, sen tukemisesta ja myös kasvatuksesta. Kasvatuksen kenttään on tullut myös muita toimijoita. Televisio, videot ja internet tuovat lapsen arkeen ensimmäisistä elinvuosista alkaen runsaasti kodin ja asuinyhteisön ulkopuolisia 19
Verkosto vahvaksi vaikutteita. Lapsia ohjataan harrastuksiin jo muutaman vuoden iässä. Kun kasvatukseen yhdistetään hyvinvointi, virittyy helposti yhä monipolvisempi keskustelu. Hyvinvointi on samanaikaisesti arkikielen, ammatillisen kielen ja tutkimuskielen sana. Jokaisella ihmisellä on oma tulkintansa niin hyvinvoinnista yleensä kuin myös omasta voinnistaan. Eri ammattiryhmät tarkastelevat lapsiperheiden ja lasten hyvinvointia kukin omista näkökulmistaan. Lasten kehityksestä ja hyvinvoinnista julkaistaan jatkuvasti uusia tutkimustuloksia useilta eri tieteenaloilta. Mitä tämä kaikki tarkoittaa vanhemmuuden ja kasvatuksen kannalta? Moniarvoisessa yhteiskunnassa on luonnollista, että tärkeistä elämänalueista esitetään erilaisia tulkintoja eikä mikään niistä välttämättä ole oikea. Kääntöpuolta kuvaa tutkimuksessa yhä useammin esiintyvä käsite kompleksisuus, joka voidaan arkikielellä suomentaa moninaisuudeksi. Yhdessä edellä esitetty tarkoittaa, että lasten arjen ympäristöt ja yhteisöt ovat yhä moninaisempia. Tästä seuraa jatkuva kaaoksen mahdollisuus ja uhka. Useiden tutkijoiden mielestä kaaoksessa eläminen on 2000-luvun maailmassa väistämätöntä ja siksi se tulisi vain hyväksyä. Tärkeintä on saada arki hallintaan niin että ei ajauduta hallitsemattomaan kaaokseen. Hallitussa kaaoksessa elämiseen sisältyy myös hyviä puolia. Se virittää usein uutta luovaa toimintaa. Kasvattajankin olisi siis hyväksyttävä kaaoksessa eläminen ja osattava hallita sitä niin ettei putoa kaaoksen reunalta hallitsemattomaan tilanteeseen. Hallinnan saavuttamisessa ratkaisevaa on, miten hyvin osaa erottaa olennaisen epäolennaisesta. Tässä kohdin kuvaan tulee mukaan kasvatuksen tutkijoiden ja ammattihenkilöiden erityinen tehtävä ja vastuu. Heidän tulisi rakentaa yhteistä ymmärrystä lapsen kehityksestä, hyvinvoinnista ja kasvatuksesta. 20
Kasvatuskaaoksesta yhteiseen ymmärrykseen Vaikka tutkimustietoa lapsen kehityksestä aikuiseksi ja kasvatuksestakin on yhä enemmän, vanhemmuutta ja kotikasvatusta on tutkittu aika vähän. Tutkimustieto vanhemmuuden ja kotikasvatuksen muutoksista vuosikymmenien kuluessa puuttuu lähes kokonaan. Kasvatustiede on keskittynyt kouluun. Keskustelu esimerkiksi vanhemmuuden katoamisesta tai vahvistumisesta jää arkikokemuksen ja siitä tehtävien päätelmien varaan. Tämä vain korostaa kasvatuksen ammattilaisten vastuuta ja tärkeintä tehtävää yhteisen ymmärryksen rakentamisessa. Lapsen kehittyminen aikuiseksi Lapsen kehitystä aikuiseksi voidaan tarkastella biologisena prosessina, joka alkaa, kun siittiö ja munasolu kohtaavat. Seuraava tarkastelukohde on jokaiselle lapselle ainutlaatuisen mielen, sielun ja persoonallisuuden kehittyminen. Kolmanneksi kehitystä voidaan katsoa lapsen isän ja äidin tai muiden läheisten aikuisten näkökulmista. Omat erityiset tulkintansa ovat laeissa ja niitä toimeenpanevissa yhteiskunnan järjestelmissä. Kaiken tämän kehyksenä ovat ajassa muuttuvat arvot, normit ja ylipäänsä kasvatusilmastot ja -kulttuurit. Nostan seuraavaksi esiin vain joitakin näkökulmia, jotka koen ajankohtaisiksi. Tutkimustieto lapsen kehityksestä aikuiseksi on kasvatuksen pitkässä historiassa varsin uusi vaikuttaja. Vakiintuneet käsitykset mutta myös palvelut ja ammatilliset käytännöt perustuvat edelleen enemmän kokemuksen tuottamaan perinnetietoon kuin tutkittuun tietoon lapsen kehityksestä. Oman haasteensa tähän tuo yhteiskunnan yhä nopeampi muutos. Oppivelvollisuusikä osoittaa, miten helposti keskeiset kasvatusinstituutiot jäävät jälkeen tutkimustiedosta ja yhteiskunnan 21
Verkosto vahvaksi muutoksesta. Lapsen kehitystutkimuksesta on vaikea saada perusteluja oppivelvollisuuden alkamiseen vasta seitsemäntenä ikävuotena. Esimerkiksi lukemaan oppimisen ongelmat tunnistetaan yhä useammin jo neljän vuoden iässä. Suuri enemmistö 5 6-vuotiasta on päivähoidossa. Miksi odotetaan seitsemänteen ikävuoteen, vaikka kaikki lapset voisivat tulla suunnitelmallisen tuen piiriin jo viisivuotiaina? Oppivelvollisuuden päättyminen 16 vuoden iässä oli puolestaan perusteltua yhteiskunnassa, jossa oli tarjolla työtä ilman tätä pidempää koululutusta. Nykyisin on vaikea löytää pysyvää työtä ilman oppivelvollisuutta täydentävää koulutusta. Kiistatonta uutta tutkimustietoa on eniten lasten biologisesta kasvusta ja kehityksestä. Tiedämme, että varhaislapsuuden terveydentila ennakoi terveyden kehitystä aina myöhäiseen keski-ikään saakka. Tautitilastojen ja -tutkimusten mukaan lasten terveydentila on jatkuvasti parantunut. 1980-luvun puolivälistä alkaen Suomeen on syntynyt maailman terveimpiä lapsia. Heillä pitäisi olla mahdollisuus kasvaa ja kehittyä maailman terveimmiksi aikuisiksi. Lihavuuden ja diabeteksen yleistyminen tosin tuo varjoja biologisen terveyden pääosin valoisaan kokonaiskuvaan. Kansainvälisissä vertailuissa huolta tuottavat myös väkivalta ja tapaturmat, joita suomalaiset lapset ja nuoret kohtaavat enemmän kuin ikätoverinsa muissa Pohjoismaissa. Lasten mielenterveysongelmista puhutaan paljon. Arkikokemus ja tutkimustiedot antavat ristiriitaisen kuvan kehityksestä. Ongelmasuuntautuneiden palvelujen, kuten lastensuojelun, erityisopetuksen ja lastenpsykiatrian, kuormitus on kasvanut 1990-luvulta alkaen. Käytettävissä olevat tutkimukset eivät kuitenkaan osoita vastaavaa lisääntymistä lasten mielenterveysongelmissa. On tärkeää huomata, että palvelujen kuormituksen muutoksia ei saa tulkita näytöksi ongelmien yleisyyden muutok- 22
Kasvatuskaaoksesta yhteiseen ymmärrykseen sista. Palvelut voivat omalla toiminnallaan tuottaa itselleen kasvavaa kuormitusta, vaikka ongelmien yleisyys pysyy ennallaan. Arjen kokemus ja tutkimustulokset kertovat yksilöiden välisistä eroista biologisessa kasvussa ja kehityksessä lapsesta aikuiseksi. Kehitysnopeuden erot tulevat näkyviin erityisesti murrosiän kasvupyrähdyksissä ja kuukautisten ja siemensyöksyjen alkamisessa. Tämä vaihe saattaa alkaa jo 10 11 vuoden iässä tai vasta 13 14-vuotiaana ilman että voitaisiin puhua poikkeavasta kehityksestä. Tytöillä biologinen kypsyminen aikuiseksi etenee lähes vuoden varhaisempana kuin pojilla. Lasten biologinen kypsymisprosessi on siirtynyt yhä varhaisemmaksi. Nykyään se ajoittuu keskimäärin vuoden aikaisemmaksi kuin 1960-luvulla. Käytännössä tämä tarkoittaa, että aikuisen ulkonäkö saavutetaan yhä nuorempana. Koska aikuisen ulkonäkö saavutetaan aikaisempaa nuorempana, tästä helposti päätellään, että psyykkinen ja sosiaalinen aikuistuminen olisi samalla tavalla varhaistunut. Tähän tutkimukset eivät anna kiistatonta vastausta. Haasteena on yhteiskunnan nopea muutos. Psyykkisessä ja sosiaalisessa aikuistumisessa ydinkysymys on lapsen kehityksen suhde ympäröivään yhteiskuntaan: milloin hän on saavuttanut sellaisen psyykkisen ja sosiaa lisen kypsyyden, jota voidaan pitää aikuisuuden vaatimuksista selviämiseen riittävänä? Tutkimustiedon puuttuessa on turvauduttava harkinnanvaraiseen päättelyyn. Nykyajan lapsi ja nuori kehittyy moninaisemmassa yhteiskunnassa kuin 1950- ja 1960-lukujen lapset ja nuoret. Aikuisuuden vaatimukset ovat paljon suuremmat. Kasvava osa lapsista saattaa joutua kohtaamaan aikuisuuden vaatimukset ennen kuin he ovat siihen valmiita. Lasten psyykkinen ja sosiaalinen kypsyminen aikuisiksi näyttää pikemmin hidastuneen kuin nopeutuneen. Etäisyys aikuisen 23
Verkosto vahvaksi ulkonäön ja psyykkisen ja sosiaalisen aikuistumisen välillä näyttäisi keskimäärin kasvaneen. Keskuudessamme on aikaisempaa enemmän lapsia ja nuoria, joilla on aikuisen ulkonäkö mutta joiden mieli ja sosiaalinen osaaminen ovat vasta kehittymässä vastaamaan aikuisuuden vaatimuksiin. Yksilölliset erot ovat kuitenkin suuria. Mikä on tämän päättelyn merkitys kasvatuskeskustelussa? Ensimmäistä yhteisen ymmärryksen kulmakiveä voidaan luonnehtia uhkakuvalla, jota lastenpsykiatrit kuvaavat lasten liian varhaiseksi sosiaaliseksi aikuistamiseksi: lapset ajautuvat ja heidät pakotetaan yhä useammin selviytymään valinnoista ja tehtävistä, joihin he eivät vielä ole valmiita. Varhainen sosiaalinen aikuistaminen on edennyt pisimmälle mainonnassa ja markkinoinnissa, mutta siitä on olemassa esimerkkejä myös julkisissa palveluissa. Perusopetuksessa oletetaan, että 13-vuotiaiaat pojat eivät enää tarvitse turvallista luokkayhteisöä vaan he ovat jo kypsiä valitsemaan kurssejaan. Mikään tutkimus ei tue tätä olettamusta. Nuorisotyössä 10 12-vuotiaita kutsutaan varhaisnuoriksi, vaikka he ovat mitä ilmeisimmin edelleen lapsia. Kuntapalveluissa lapsista puhutaan asiakkaina, vaikka alle 12-vuotias ei voi säännöstenkään mukaan olla itsenäinen asiakas. Aikuisten asiakaskäsite on siirretty ilman tarkkaa harkintaa lasten palveluihin, joissa asiak kaana tulisi olla ensisijaisesti lapsiperhe, ei lapsi yksinään. Liian varhaisen sosiaalisen aikuistamisen sijasta niin kotikasvatuksessa kuin palveluissakin tulisi jatkaa lasten tukemista lapsina pidempään. Tällöin myös hitaasti kehittyvät ehtisivät kypsyä aikuisiksi ennen kuin he joutuvat vastaamaan aikuisuuden vaatimuksiin. 24
Kasvatuskaaoksesta yhteiseen ymmärrykseen Toinen kulmakivi kasvatuskeskusteluun tulee yksilöjen välisistä suurista eroista lasten biologisessa, psyykkisessä ja sosiaalisessa kehityksessä. Erot ovat luonnollisia, eikä niitä saisi liian helposti tulkita hoitoa vaativiksi häiriöiksi. Lasten palveluissa ja ammattikäytännöissä oletetaan liian usein, että kaikki lapset ovat valmiita selviytymään ikävuoden mukaan asetetuista keskimääräisistä vaatimuksista. Jos lapsi kuitenkaan ei toimi odotetulla tavalla, se tulkitaan usein lapsen häiriöksi, vaikka selitys voisi myös olla palvelujen kyvyttömyys vastata lasten erilaisen kehitysvaiheen tuottamiin haasteisiin. Kriittiset vaiheet lapsen kehityksessä Lapsen kehityksen tutkimuksessa puhutaan usein kriittisistä vaiheista ja tasannevaiheista. Varhainen lapsuus on kiistatta kehityksen kaikissa ulottuvuuksissa kriittinen vaihe. Tiedämme yhä enemmän esimerkiksi temperamentista ja sen suhteesta varhaiseen vuorovaikutukseen ja sosiaalisen osaamisen oppimiseen ensimmäisten kuukausien ja vuosien aikana. Nostan keskusteltavaksi kolme muuta kriittistä vaihetta, jotka ajoitan ikävuosiin 5 8, 10 14 ja 17 19. Ensiksi mainittuina vuosina lapsen arkeen tulevat kodin rinnalle yhä voimakkaammin muut lapset ja aikuiset erityisesti varhaiskasvatuksessa, esikoulussa ja perusopetuksessa mutta myös harrastuksissa ja mediassa. Toiseksi mainitulle vaiheelle on ominaista biologinen kypsymisen kiihtyminen ja orastavan aikuisuuden identiteetin etsiminen. Ikävuosien 17 19 tulkitseminen kriittisiksi perustuu edellä esitettyyn päättelyyn psyykkisestä ja sosiaalisesta aikuistumisesta. 25
Verkosto vahvaksi Nämä vuodet eivät välttämättä ole kriittisiä niille lapsille, joiden sosiaalinen ja psyykkinen kehittyminen etenee keskimääräistä nopeammin tai keskitasoisestikin. Mutta erityisen kriittistä vaihetta elävät ne 17 19-vuotiaat, jotka eivät ole vielä kypsyneet vastaamaan aikuisuuden haasteisiin. Tästä kasvavasta joukosta puhutaan usein syrjäytymisen termein. Tosiasiallisesti kysymyksessä voi kuitenkin ensisijaisesti olla kasvatuksen tuen ja palvelujen kyvyttömyys toimia tehokkaasti myös silloin, kun lapsen kypsyminen aikuisuuteen etenee keskimääräistä hitaammin. Kriittisissä vaiheissa erot varhain ja hitaasti kehittyvien lasten välillä uhkaavat kasvaa. Kun lapsiperheiden ja lasten tuki järjestetään ikävuosien mukaan, suureksi kysymykseksi tulee herkkyys havaita yksilölliset erot ja tulkita ne oikein suhteessa lapselle asetettaviin vaatimuksiin. Toinen ydinkysymys on jatkuvuus ja sen kolme ulottuvuutta: aikuisten, paikan ja moraalin jatkuvuus. Aikuisilla tarkoitetaan vanhempien lisäksi kaikkia muita läheisiä aikuisia perheen lisäksi asuinyhteisössä, varhaiskasvatuksessa, koulussa, neuvolassa ja muissa palveluissa (myös esimerkiksi lastensuojelussa) ja harrastuksissa. Kodin lisäksi lapsen tärkeitä paikkoja ovat esimerkiksi päiväkoti sekä koulu ja sen luokkahuone. Moraalia voidaan kutsua myös kasvatusilmastoksi. Esimerkiksi, millainen kasvatusilmaston kokonaisuus rakentuu peruskoulun yläluokilla, kun opettajat vaihtuvat moneen kertaan päivän kuluessa. Jatkuvuus on tärkeää koko lapsuuden ajan. Erityisen tärkeää se on kriittisissä vaiheissa kaikille lapsille ja erityisesti silloin, kun vanhemmat eivät jaksa tai eivät osaa tukea riittävästi lastaan ja hänen kehityksensä etenee keskimääräistä hitaammin. 26
Kasvatuskaaoksesta yhteiseen ymmärrykseen Lapsilla tulisi olla kriittisissä ikävaiheissa oikeus mahdollisimman pysyviin aikuissuhteisiin, mansikkapaikkaan ja omaa identiteettiä vahvistavaan kasvatusilmastoon perheen lisäksi myös julkisen vallan järjestämässä tuessa ja palveluissa. Ammattihenkilöiden tukea ja palveluja järjestettäessä tulisi jatkuvuus lapsen näkökulmasta varmistaa kaikissa kolmessa suunnassa erityisesti silloin kun sitä puuttuu perheen sisällä. Kehitysyhteisöt Kasvatuskeskustelussa toistetaan usein yhdyssanoja, joiden ensimmäisenä osana ovat kasvatus, kasvu tai kehitys ja toisena ympäristö tai yhteisö. Yhteinen tekijä näille yhdyssanoille on lapsen kehityksen tarkastelu biologisten perimän ja ympäristön vuorovaikutuksena. Ihmiseksi kehitytään vuorovaikutuksessa toisten ihmisten ja fyysisen ympäristön kanssa. Urie Bronfenbrenner esitti 1970-luvulla laajasti tunnetuksi tulleen ekologisen systeemiteorian (ks. Härkönen 2008). Tämä teoria antaa tieteellisesti perustellun sisällön koko kylä kasvattaa -toiminta-ajatukselle. Sivulla 28 olevassa kuviossa on sovellettu ekologista tulkintaa vammaisen lapsen kasvuympäristöön. Bronfenbrenner kuvasi aluksi neljä sisäkkäistä osasysteemiä. Myöhemmin hän täydensi malliaan viidennellä, jonka ytimessä on kasvuympäristön suhde aikaan. Seuraavassa kuvataan lyhyesti osasysteemejä: Mikrosysteemissä lapsi on välittömässä vuorovaikutuksessa vanhempiensa ja muiden aikuisten sekä lasten kanssa: esimerkiksi koti, päivähoitoryhmä, pihan toveriryhmä, koululuokka, harrastuspiiri tai lähisukulaiset. 27
Verkosto vahvaksi Vammaisen lapsen perheen ekologinen viitekehys (kronosynteesi eli muutos ajassa ei ole mukana) (Tonttila 2006, 11) M A K R O S Y S T E E M I E K S O S Y S T E E M I perhe vanhempien työpaikka äiti ja isä äiti ja isä päivähoidon tukijärjestelmät päiväkoti perhe M E S O S Y S T E E M I M I K R O S Y S T E E M vuorovaikutus, dialogi tuen saamiseksi vammainen/ autistinen lapsi sisarukset päiväkoti vammainen/ autistinen lapsi päiväkodin henkilökunta lähiympäristö äiti ja isä vammainen/ autistinen lapsi isovanhemmat, sukulaiset, ystävät, vertaisperheet, työtoverit äiti ja isä koulu vammainen/ autistinen lapsi koulun opettajat sosiaalinen turvaverkko yhteiskunnan lait ja asetukset, arvot ja asenteet, teoriat ja ideologiat kasvatuskumppanuus I lähiympäristö koulu koulun tukijärjestelmät 28
Kasvatuskaaoksesta yhteiseen ymmärrykseen Mesosysteemi kuvaa mikrosysteemien keskinäisiä yhteyksiä ja vuorovaikutusta, joissa lapsi on vielä henkilökohtaisesti mukana: esimerkiksi kodin ja neuvolan, kodin ja päivähoidon sekä kodin ja koulun keskinäinen vuorovaikutus. Eksosysteemi siirtää huomion mikrosysteemien keskinäiseen vuorovaikutukseen, jossa lapsi ei enää välttämättä ole välittömästi mukana: esimerkiksi pienten lasten vanhempien työn yhteensovittaminen kasvatustehtävän kanssa. Makrosysteemi tarkastelee lapsen kehitystä yhteiskunnan ja kulttuurin näkökulmista. Sille ominaiset käsitykset ja käyttäytyminen siirtyvät sukupolvelta toiselle erilaisten instituutioiden, esimerkiksi perheen, koulun, työpaikan, hallintorakenteiden ja palveluiden, toteuttamien sosialisaatioprosessien välityksellä. Kronosysteemi merkitsee edellä mainittuja suhteessa aikaan. Keskeisiä käsitteitä ovat muutos, kehitys, aika, siirtymävaihe ja elämänkulku. Ekologinen systeemiteoria nostaa esiin kaikki ne tärkeät ulottuvuudet, toimijat ja tasot, jotka tulisi muistaa, kun keskustellaan lapsen kehityksestä ja kasvatuksesta. Teoria on kuitenkin aivan liian moniulotteinen ja -selitteinen toimiakseen sellaisenaan yhteisen ymmärryksen kulmakivenä. Kaikki osasysteemit muistaen kasvuympäristöä voidaan tarkastella hieman toisista näkökulmista. Esitän ydinkäsitteeksi kehitysyhteisöjä, jotka sijoittuvat sektoreina kuvion systeemimalliin. Lapsi kehittyy rinnakkaisissa kehitysyhteisöissä, joista tärkein luonnollisesti on perhe. Sen rinnalle tulevat ensimmäisinä ikävuosina asuinalue, päivähoito ja media ja melko pian harrastukset ja koulu. Myöhemmin kehitysyhteisöjen joukko täydentyy edellisten ulkopuolella olevilla vapaa-ajan kehitysyhteisöillä ( katu ). 29
Verkosto vahvaksi Ydinkäsitteeksi olen valinnut kehitysyhteisön monestakin syystä. Se korostaa kehitystä ja sosiaalista ulottuvuutta. Lapsi on kehitysyhteisöjen jäsen, ja olennaista on kuuluminen yhteisöön. Yhteisöön kuuluminen on eri asia kuin asiakkuus. Lapsi ei ole asiakas päiväkodissa, koulussa eikä pitkäkestoisessa harrastuksessa sen enempää kuin kotonaankaan. Perheen, ammattihenkilöiden ja päättäjien tulisi ymmärtää kehitysyhteisön ja palvelun välinen ero. Palvelut perustuvat asiakkuuteen, kehitysyhteisöt yhteisöllisyyteen ja osallisuuteen. Neuvola on palvelua, mutta päivähoito on kehitysyhteisö. Tämä erottelu nostaa esiin myös palvelujen kaksi erilaista mahdollisuutta tukea lapsiperhettä. Palvelut voivat keskittyä kohtaamaan ja tukemaan lapsiperhettä ja lasta välittömästi, mutta ne voivat myös suuntautua vahvistamaan lapsen muita kehitysyhteisöjä ja jopa tulla niiden sisään. Näin toimitaan esimerkiksi silloin kun varhaiskasvatuksen tai koulun henkilöstöä täydennetään perhetyöntekijöillä tai nuorisotyö yhdistetään peruskouluun. Lapset oppivat jo varhain elämään jokaisessa kehitysyhteisössään omaa erityistä elämäänsä, josta välttämättä ei kerrota toisissa kehitysyhteisöissä. Uutta on rinnakkaisten kehitysyhteisöjen lukumäärän lisääntyminen. Lapsen ajasta ja huomiosta kilpailevat monet kehitysyhteisöt. Erityisesti media on luonut uusia kehitysyhteisöjä, joissa lapset voivat olla mukana ilman että vanhemmat tai muut läheiset aikuiset siitä tietävät. Mitä useammassa kehitysyhteisössä lapsi samanaikaisesti on jäsenenä, sitä vaativammaksi tulee vanhemmuus. 30
Kasvatuskaaoksesta yhteiseen ymmärrykseen Kasvatuskumppanuus Kasvatuskeskustelun vakioaiheita on vanhempien kasvatusvastuun suhde kasvatusyhteistyöhön. Usein korostetaan vanhempien kasvatusvastuuta ja selvää työnjakoa muiden lasten kehitysyhteisöjen ja palveluiden kesken. Esimerkiksi peruskoulun tehtäviä on rajattu toteamalla, että koti kasvattaa, koulu opettaa ja sosiaali- ja terveyspalvelut hoitavat. Aikaisemmin puhuttiin kasvatusyhteistyöstä tai kasvatuksellisesta kumppanuudesta, joka korvattiin 2000-luvun alussa tiiviimmällä käsitteellä kasvatuskumppanuus. Kasvatuskumppanuutta on eniten pohdittu varhaiskasvatuksen kirjallisuudessa ja tutkimuksessa, useimmiten vanhempien ja ammattikasvattajien vastuunjaon ja tasa-arvoisen vuorovaikutuksen näkökulmista. (Mm. Kekkonen 2012.) Ekologinen näkökulma ja sen pelkistäminen rinnakkaisiksi kehitysyhteisöiksi korostaa kasvatuskumppanuuden tärkeyttä. Vaikka perhe on lapsen tärkein kehitysyhteisö, se ei yksinään ohjaa eikä voi ohjata lapsen kehitystä. Ratkaisevaa on, millainen ainutlaatuinen kokonaisuus lapselle rakentuu niistä kehitysyhteisöistä, joihin hänet ohjataan tai hän joutuu tai hakeutuu. On luonnollista, että kasvatuskumppanuutta on pohdittu eniten varhaiskasvatuksessa. Aikaisemmin tässä luvussa esitetty pohdinta lapsen kehityksestä aikuiseksi jatkaa kasvatuskumppanuuden vaatimusta oppivelvollisuusikään ja jopa sen jälkeen. Ehdotus vanhempien kutsumisesta mukaan peruskoulun 8. luokan oppilaiden eli 15-vuotiaiden laajaan terveystarkastukseen herätti aluksi vastustusta. Aika pian se osoittautui hyväksi käytännöksi ja on jo vakiintunut kouluterveydenhuollossa. Ekologinen tulkinta nostaa kasvatuskumppanuuden haasteet vanhempien ja ammattikasvattajien henkilökohtaisesta 31
Verkosto vahvaksi vuorovaikutuksesta myös kehitysyhteisöjen toimintaa ohjaavien arvojen, rakenteiden ja ammattikäytäntöjen tasoille. Kasvatuskumppanuus tarkoittaa samanaikaisesti sekä ihmisten että instituutioiden välistä vuorovaikutusta, yhteistä toimintaa lapsen kehityksen tukemisessa. Lapselle mahdollisimman turvallinen ja hänen kehitystään viisaasti tukeva kokonaisuus olisi rakennettava kaikilla edellä esitetyn kuvion tasoilla eri toimijoiden yhteistyössä ja kuitenkin niin että vanhemmilla on mahdollisuus olla mukana ja myös ohjata tämän kokonaisuuden muotoutumista. Erityisen tehtävän kasvatuskumppanuus saa silloin kun vanhemmat eivät syystä tai toisesta osaa tai jaksa riittävästi tukea lastaan. Näissä tilanteissa testataan muiden kehitysyhteisöjen valmius ottaa suurempaa vastuuta kasvatuskumppanuudessa. Jos kasvatuskumppanuus ei toimi, vaarana on, että lapsi jää useiden kehitysyhteisöjen välitiloihin ilman että missään niistä kohdattaisiin ja tuettaisiin häntä aidosti. 32
Kasvatuskaaoksesta yhteiseen ymmärrykseen Hyvinvointioppiminen Terveyden edistämisen uudeksi teemaksi nousi 1990-luvulla terveyden lukutaito. Terveyden ja lukutaidon tutkijat löysivät toisensa. Samanaikaisesti alettiin puhua myös terveysosaamisesta, joka on huomattavasti laajempi yksilöllinen ominaisuus kuin terveyden kannalta tärkeät tavat ja tottumukset. Lasten kehityksen ydinprosesseja ja -käsitteitä ovat oppiminen, osaaminen ja opettaminen. Esimerkiksi varhaisen vuorovaikutuksen ja laajemmin sosiaalisen osaamisen sekä liikunnan tutkijat lähestyvät lapsuutta nimenomaan oppimisen näkökulmasta. Nämä virikkeet ovat olleet päätekijöitä, kun hyvinvoinnin kehitystä lapsuudessa on alettu tulkita oppimistuloksena. Voidaan esittää, että lapsi oppii hyvinvointia ja pahoinvointia samalla tavalla kuin lukemista ja laskemista. Hyvinvointioppiminen ei rajoitu vain lapsuuteen vaan jatkuu koko elämän ajan. Lasten hyvinvoinnin edistämisessä on usein keskitytty muutamiin tottumuksiin, jotka epidemiologinen tutkimus on osoittanut myöhemmin esiintyvien tautien riskitekijöiksi, esimerkiksi ravinto, liikunta, tupakointi ja päihteet. Tulevaisuuden uhkia korostamalla lapsia on motivoitu omaksumaan terveyttä edistäviä tottumuksia. Oletetaan, että tärkeintä on tahto, ei niinkään osaaminen. Jos lapset tahtoisivat, he voisivat kehittyä terveiksi ja hyvinvoiviksi. Esimerkki tästä toimintatavasta on oppilaiden kokoaminen koulun juhlasaliin kuulemaan asiantuntijan luentoa päihteiden vaaroista. Kansainvälinen terveyskasvatustutkimus on jo kauan sitten osoittanut, että edellä kuvattu toiminta-ajatus ei tuota odotettuja tuloksia. Suotuisissa oloissakin vasta noin kymmenen kertaa 33
Verkosto vahvaksi toistuva oppimistilanne jättää pysyviä jälkiä. Varmemmin tuloksia saadaan 20 30 opetuskerran kokonaisuuksissa. Oppimisen yhdistäminen hyvinvointiin muuttaa paljon hyvinvoinnin edistämisen perusteita. Kun jätetään sivuun elinolot ja toimeentulo, painopiste siirtyy hyvinvoinnista oppimiseen, osaamiseen ja opettamiseen elämänkulun myötä. Myös yhteisöt oppivat hyvinvointia ja pahoinvointia. Lapsiperhe, päiväkoti ja koulu voidaan ymmärtää oppiviksi yhteisöiksi. Ydinkysymys on, miten ne osaavat kohdata lapsen ja ymmärtää hänen kehitystään yleensä ja erityisesti hyvinvoinnin kannalta sekä osataanko lasta tukea oikein hänen kulloisenkin kehitysvaiheensa ja erityistarpeidensa mukaisesti. Hyvinvoinnin ymmärtäminen oppimistulokseksi tuo hyvinvoinnin asiantuntijuuden rinnalle oppimisen, osaamisen ja opettamisen asiantuntijuudet. Jälkimmäisiä voidaan pitää jopa tärkeämpänä kuin ensimmäistä. Asiasisällön rinnalle tulee opetustaito, hyvinvointiopettamisen didaktiikka. On tunnettava lapsen kehitystä sekä osattava arvioida hänen hyvinvointiosaamistaan ja myös tukea oikealla tavalla hänen hyvinvointioppimistaan. Näin varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen ammattilaiset tulevat tärkeiksi hyvinvointiopettajiksi vanhempien ja hyvinvoinnin ammattilaisten rinnalle. 34
Kasvatuskaaoksesta yhteiseen ymmärrykseen Hyvinvointiosaaminen Hyvinvoinnin määrittelystä keskustellaan ja kiistellään jatkuvasti. Lapsiperheen ja lapsen hyvinvoinnin perusasiat ovat kuitenkin aika selviä. Hyvinvointi rakentuu asumisesta, toimeentulosta sekä perheen sisäisistä suhteista ja ulkoisista vuorovaikutussuhteista. Tässä yhteydessä tarkastellaan hyvinvointia lapsen kehityksen näkökulmasta suhteessa hänen elämänkulkuunsa. Miten hyvinvointi tulisi ymmärtää, kun tavoitteena on tukea lasta sen oppimisessa? Mitkä ovat tärkeitä kysymyksiä, joihin huomio olisi kiinnitettävä? Tulevaisuuden hyvinvointihaasteet voidaan tiivistää viiteen kysymykseen: 1. Tuhoammeko itse luontomme? ilmastonmuutos 2. Kestääkö talous? Jaetaanko resurssit oikeudenmukaisesti? köyhyys 3. Tulemmeko toimeen toistemme kanssa? kansojen ja kulttuurien vuorovaikutus läheisväkivalta, kiusaaminen 4. Selviytyykö aineenvaihduntamme tavoistamme ja tottumuksistamme? metabolinen oireyhtymä, diabetes, lihavuus 5. Jaksavatko aivot informaatiotulvassa? aivojen varhainen ylikuormittuminen Kysymysten tarkoitus on ohjata vanhempia ja muita kasvattajia keskittymään lasten tulevaisuuden kannalta olennaisiin kysymyksiin. Nämä viisi kysymystä virittävät hedelmällisiä ja tärkeitä keskusteluja viimeistään lasten varttuessa murrosiässä. Hyvinvointiosaamisen ydinteemat jäsentyvät toisin, kun irtaudutaan sekä yleisistä globaaleista kysymyksistä että ongelmien ehkäisystä. Lapsen kehityksen näkökulmasta kysytään, mitä ovat 35
Verkosto vahvaksi ne syntymästä alkaen omaksuttavat henkilökohtaiset ominaisuudet, jotka vahvistavat hyvinvointia ja vähentävät pahoinvoinnin mahdollisuutta: mikä on tärkeintä hyvinvointiosaamisessa varhaislapsuudesta alkaen? Tämä pohdinta johtaa ehdottamaan yhdeksää hyvinvointioppimisen oppiainetta, joita seuraavassa luonnehditaan lyhyesti. Kolmea (sosiaalinen osaaminen, elimistön ja mielen viestit, oman ja ympäristön hyvinvoinnin arvioiminen) kuvataan hieman tarkemmin: Sosiaalinen osaaminen ( sosiaalinen kompetenssi ). Lapsi oppii sosiaalista osaamista ensimmäisistä elinpäivistään alkaen. Viime vuosien tutkimus on tuottanut paljon uutta tietoa varhaisesta vuorovaikutuksesta. Halu olla ihmisten kanssa on ensisijaisesti peritty temperamenttipiirre, mutta sosiaalinen osaaminen on oppimisen tulosta (Keltikangas-Järvinen 2012). Sosiaalisen osaa- Sosiaalisuus mitattuna Vahvuudet ja vaikeudet -menetelmällä 13-vuotiailla tytöillä ja pojilla pääkaupunkiseudulla syksyllä 2011 (n = 8 551) % 25 20 Pojat Tytöt 15 10 5 Hidas kehitys sosiaalisessa osaamisessa (pisteitä alle 5) Pojat 17 % Tytöt 6 % 0 0 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 Sosiaalisuuspistemäärä 36
Kasvatuskaaoksesta yhteiseen ymmärrykseen misen avaintaidot liittyvät tunteiden ilmaisuun ja itsesäätelyyn (Aro & Laakso 2011). Hyvä käytös ei välttämättä kerro sosiaalisesta osaamisesta, koska se perustuu ulkoisten normien noudattamiseen. Yksilölliset erot sosiaalisessa osaamisessa ovat suuret jo varhaislapsuudesta alkaen. Sivulla 36 olevassa kuviossa havainnollistetaan sekä yksilöllisiä eroja että sukupuolten välisiä eroja 13 vuoden iässä. Sosiaalista osaamista on mitattu Vahvuudet ja vaikeudet -menetelmän (SDQ) viiden väittämän summalla. Mitä suuremman pistemäärän lapsi on saanut, sitä paremmaksi on arvioitu hänen sosiaalinen osaamisensa. (Rimpelä, julkaisemattomia tuloksia Metrop -tutkimuksesta.) Ajankäyttö ja arjen rytmit. Kokemus on osoittanut, että lapsi tarvitsee säännöllisesti samanlaisina toistuvia vuorokausirytmejä, esimerkiksi levon ja valveillaolon sekä ruokailun ja liikunnan rytmittämistä, jotta hyvinvointi vahvistuu. Arjen rytmin pitäminen päivästä toiseen samanlaisena on tärkeää varhaislapsuudessa, mutta yhtä tärkeää se on myöhemminkin silloin kun lapsi alkaa yhä enemmän itse ottaa vastuuta ajankäytöstään. Ulkoiset tekijät eivät enää ohjaa päivittäisiä vuorokausirytmejä samalla tavalla kuin aikaisemmin. Jos lapsi ei tietoisesti opi hallitsemaan ajankäyttöään, hän ajautuu helposti esimerkiksi ympäri vuorokauden houkuttelevien median ja internetin vietäväksi. Uni, lepo ja rentoutuminen. Vastasyntynyt lapsi nukkuu normaalisti 20 tuntia vuorokaudessa. Iän myötä vuorokauden kokonaisuniaika vähenee. Kolmen kuukauden iässä se on 14 15 tuntia, 1 3-vuotiailla 12 14 tuntia, 3 5-vuotiailla 11 13 tuntia, alakouluikäisillä 10 11 tuntia ja murrosikäisillä 9 tuntia (Saarenpää- Heikkilä 2009). Viime vuosikymmenien uni, lepo ja rentoutuminen ovat tulleet yhä tärkeämmiksi hyvinvoinnin tekijöiksi. 37
Verkosto vahvaksi Arkisen kuormituksen painopiste on siirtynyt muista kehon osista aivoihin. Informaatiotulva, ympäröivän yhteiskunnan moninaistuminen, nukkumisajan lyheneminen ja mielialakemia (lääkkeet, päihteet, energiajuomat ja huumeet) kuormittavat yhä enemmän aivoja. Kun aikaisemmin liian varhainen ja liian suuri kuormitus vaurioitti tuki- ja liikuntaelimistöä ja sydäntä, tulevaisuudessa uhanalaisin elin on aivot. Aivojen hyvinvoinnissa avainasemassa ovat uni, lepo ja rentoutuminen, mutta myös kuormituksen tietoinen hallinta. Liikkuminen. Jokaisen lapsen perusominaisuuksia ovat syntymästä alkaen liikunnan halu ja liikkumisen tuottama ilo. Keskimääräinen eteneminen liikunnan oppimisessa tunnetaan hyvin. Pienen lapsen kehityksessä liikunnalla on ratkaiseva tehtävä. Puhutaan sensomotorisesta kehityksestä, jolla tarkoitetaan sitä, että lapsi tulee leikin avulla tietoiseksi omasta kehostaan ja ympäristöstään. Liikunta ja hermoston kehitys ovat tiiviissä vuorovaikutuksessa. Kasvatuksen haasteena on tukea jokaisen lapsen henkilökohtaista liikuntataitojen oppimista niin että perustaidot opitaan ensimmäisinä elinvuosina ja liikunnan halu ja ilo pikemminkin vahvistuvat kuin heikkenevät iän myötä. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2005, Opetusministeriö ja Nuori Suomi ry 2008.) Ruokailu. Ravinnon laadun ja määrän oikea suhde tarpeeseen on lapsen kehityksessä tärkeää. Yhtä tärkeää on ymmärtää ruokailu vuorovaikutuksena. Lapsi oppii makutottumuksia, ruuan valmistusta, aterian kokonaisuuden rakentamista, ravinnon määrän suhteuttamista kulutukseen ja ruokailua vuorovaikutustilanteissa. Säännöllisesti päivittäin toistuvat koko perheen yhteiset ruokailut tarjoavat lapselle mahdollisuuden keskustella hänelle tärkeistä asioista ja kokea, että häntä kuullaan ja ymmärretään. 38
Kasvatuskaaoksesta yhteiseen ymmärrykseen Itsehoito. Itsehoidon oppiminen alkaa ulostamisen säätelystä ja suuhygieniasta ja laajenee lapsen varttuessa itsenäiseen huolehtimiseen muun muassa peseytymisestä, kynsien ja hiusten hoidosta ja vaatetuksen suhteuttamisesta säähän. Oppimaan oppiminen. Oppimisen ja hyvinvoinnin yhteydet ovat erittäin vahvoja sekä sukupolvien ketjussa että jokaisen lapsen elämänkulussa. Oppimisen halu ja oppimisen ilo ovat jokaisen lapseen sisään syntymästä alkaen rakentuneita ominaisuuksia samalla tavalla kuin liikunnan halu ja ilo. Varhaislapsuudessa oppiminen suuntautuu sensomotorisiin taitoihin. Myöhemmin mukaan tulevat ajattelun taidot, ymmärryksen oppiminen, itsearviointi ja edelleen niin sanottu korkeamman tason ajattelu. Kaiken aikaa mukana ovat tavoitteiden asettaminen sekä oppimisen halun ja epäonnistumisen. Elimistön ja mielen viestit sekä niiden havaitseminen, tulkinta, sanoittaminen ja toiminta. Ihmisen perusrakenteen tärkeimpiä ominaisuuksia on elimistön ja mielen jatkuva viestintä voinnistaan ja tasapainostaan. Varhaislapsuudessa lapsi välittää vaistomaisesti nämä viestit läheisille aikuisille ohjatakseen heidät toimimaan oikein elimistön ja mielen hyvän kehityksen ylläpitämiseksi (kuvio s. 40/polku 1). Lapsi viestii nälästään voimakkaastikin, ja vanhemmat oppivat huolehtimaan ravinnon tarpeesta ajoissa. Parin vuoden ikäinen lapsi pyrkii pienessäkin tilassa tyydyttämään liikunnan tarpeen. Kun lapsi haluaa seurustella vanhempiensa kanssa, sitä on vaikea olla huomaamatta. Lapsen hyvinvoinnin kannalta tärkeä vaihe on siirtyminen elimistön ja mielen viestien havaitsemissa ja tulkinnassa vaistonvaraisuudesta tietoiseen toimintaan. Vähitellen lapset oppivat tunnistamaan ja sanoittamaan näitä viestejä. Esimerkiksi nelivuo- 39
Verkosto vahvaksi Mielen ja elimistön viestien välittyminen ja muuntuminen toiminnaksi Fyysinen ja sosiaalinen ympäristö Vuorovaikutus Ravinto Lapsen elämänkulun tasapaino ja hyvinvointi Kuormitus Lepo Mielen ja elimistön viestit 1. Läheiset aikuiset Mielialakemia: päihteet, tupakointi, piristeet, lääkkeet 4. Tietoisuus Havaitseminen Tulkinta Sanoittaminen Vaistonvarainen tulkinta 2. 3. tiailla ei juuri koskaan ole päänsärkyä, mutta seitsemänvuotiaat osaavat jo sanoittaa tuntemuksensa säryiksi ja kivuiksi. Havaitsemisen, tulkinnan ja sanoittamisen ohella erittäin tärkeää kysymys on viestien virittämä toiminta eli se, miten lapset oppivat reagoimaan elimistönsä ja mielensä viesteihin. Lapsi voi oppia toimintoja, joilla hän palauttaa tasapainon (kuvio/polku 2). Varsin varhain lapset oppivat näkemään ja ymmärtämään elinympäristössään hyvinvointia vahvistavia tai vaarantavia ominaisuuksia. Heidän tulisi oppia omalla toiminnallaan tai vaikuttamalla läheisiin aikuisiin kehittämään ympäristöään hyvinvointi vahvistavaksi (kuvio/polku 3). Valitettavasti aivan liian monet lapset oppivat varhain säätelemään mielensä ja elimistönsä viestejä energiajuomilla, nikotiinilla, alkoholilla ja huumeilla. Yhä useammin lapsille määrätään mielialaan vaikuttavia lääkkeitä. Yhdessä kaikkia näitä voidaan 40
Kasvatuskaaoksesta yhteiseen ymmärrykseen kutsua mielialakemiaksi (kuvio/polku 4), joka muuntaa viestien havaitsemista ja tulkintaa, mutta jättää korjaamatta niiden taustalla olevan epätasapainon hyvinvoinnin perustekijöissä. Oman ja ympäristön hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin arviointi. Lapsen hyvinvoinnin arvioiminen on tavallisesti ymmärretty siihen erityisesti koulutetun ammattihenkilön tehtäväksi. Jokainen lapsi oppii kuitenkin jo varhain tekemään päätelmiä omasta ja ympäristönsä hyvinvoinnista. Yksittäisen lapsen hyvinvoinnista on aina useita ja usein erilaisia arvioita: lapsi itse arvioi, vanhemmat arvioivat, ikätoverit arvioivat, opettaja arvioi ja terveydenhoitaja arvioi. Mikään näistä arviointituloksista ei välttämättä ole sen enempää totta kuin toinen, vaan kyse on eri näkökulmista. Esimerkiksi opettajan arvio kahdeksanvuotiaan lapsen hyvinvoinnista ennustaa kehitystä seuraavan kymmenen vuoden aikana paremmin kuin lapsen oma kokemus tai vanhempien ja terveydenhoitajien arviot. Lapsen tulisi varhaislapsuudesta alkaen vähitellen oppia arvioimaan omaa hyvinvointiosaamistaan ja myös tulkitsemaan erikseen oman toimintansa ja ympäristön vaikutusta hyvinvointiinsa. Yhteistä hyvinvointiarviointia voidaan oppia esimerkiksi peruskoulun arviointikeskustelun yhteydessä soveltamalla Vahvuudet ja vaikeudet -menetelmää (ks. www.sdqinfo.org). Vanhempien, oppilaan ja opettajan yhteisestä hyvinvointiarvioinnista on saatu rohkaisevia kokemuksia Jyväskylän peruskouluissa. Hyvinvoinnin ottaminen mukaan arviointikeskusteluun tehostaa koulun ja kodin yhteistyötä. Lapsi oppii arvioimaan realistisesti omaa hyvinvointiaan ja myös tulkitsemaan ja sanoittamaan elimistönsä viestejä (ks. http://peda.net/ veraja/jyvaskyla/opetustoimi/hyvinvointioppiminen). Tämä yksinkertaistettu hyvinvointiosaamisen sisältöjen luonnehdinta osoittanee, että kyseessä on lapsen jokapäiväisen kehi- 41
Verkosto vahvaksi tyksen tukeminen. Erittelyn on tarkoitus jäsentää kokonaisuutta ja osoittaa, että jokaisesta osa-alueesta ja sen oppimisesta on nopeasti kertymässä tutkimustietoa. Hyvinvointiosaamisen perusta rakennetaan ennen kouluikää. Useimmat lapset oppivat perusasiat kotikasvatuksessaan ilman ulkoista tukea. Kun hyvinvoinnin perusosaaminen alkaa olla hallinnassa, vapautuu voimavaroja esimerkiksi lukemisen ja laskemisen oppimiseen. Neuvolassa ja varhaiskasvatuksessa tulisi suunnitelmallisesti arvioida ja seurata jokaisen lapsen hyvinvointiosaamista ja tukea hyvinvointioppimista yhdessä vanhempien kanssa. Tarkempi arviointi ja siihen perustuva tukeminen tulevat ajankohtaisiksi, kun kehitys alkaa merkittävästi poiketa iän mukaisesta keskimääräisestä osaamisesta. Hyvinvointioppimisessaan hitaasti kehittyvät ja tukea vaille jääneet lapset joutuvat epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen, kun heiltä odotetaan seitsemän vuoden iässä samanlaista valmiutta perusopetukseen kuin hyvinvointiosaamisessa pidemmälle edenneiltä ikätovereiltaan. 42
Kasvatuskaaoksesta yhteiseen ymmärrykseen Tutkimukseen perustuva kasvatusosaaminen Kasvatuksen historia perustuu kokemukseen ja kunkin ajankohdan tärkeisiin arvoihin. Viime vuosikymmenet ovat tuoneet mukaan tutkimustietoa lapsen kehityksestä aikuiseksi ja siihen vaikuttamisesta. Samanaikaisesti lapsen kehitysyhteisöjen lukumäärä on lisääntynyt ja niiden ulkopuolella toimiva ongelmasuuntautuneiden palvelujen verkosto on kasvanut. Kasvatuksen arkea joudutaan elämään aivan toisenlaisessa ympäristössä verrattuna siihen maailmaan, jossa kokemukseen perustuvan kasvatuksen perinteet ja menetelmät vakiintuivat. Kasvatus on perinteisesti ajateltu perheen sisäiseksi tehtäväksi. Keskustelua käydään usein hyvä paha-ulottuvuudella. Jokainen vanhempi joutuu ainakin joskus pohtimaan, onko hän lapselleen hyvä isä tai hyvä äiti. Vanhempien selviytymistä kasvatustehtävässään arvioidaan suhteessa yhteisön määrittelemään hyvään ja huonoon, ei suhteessa tutkimukseen perustuvaan osaamiseen. Kun tämä yhdistyy keskustelua hallitsevaan puheeseen välittämisestä, kääntöpuolena on syyllistäminen, syyllistyminen ja häpeä. Tästä seuraa, että useimmat vanhemmat arkailevat henkilökohtaista keskustelua kasvatuksesta. Kasautuva tutkimustieto antaa uuden näkökulman kasvatukseen ja erityisesti kasvatusosaamiseen. Tiedon perusteella voidaan muodostaa yhteistä ymmärrystä kasvatuksen ydinkysymyksistä. Kokemuksen ja arvojen yhdistelmänä kehittyneiden kasvatusperinteiden ja muuttuvan yhteiskunnan tuottaman kaaoksen rinnalle voidaan rakentaa tutkimukseen perustuvaa yhteistä ymmärrystä kasvatuksesta. Välittämisen rinnalle olisi nostettava tutkimuksen tuottama yhteinen ymmärrys kasvatusosaamisesta. Välittämisen ja osaamisen lisäksi kasvatuskeskusteluun on tuotava jaksaminen. Vaikka vanhemmat välittäisivät ja osaisivat, 43
Verkosto vahvaksi lapsi ei välttämättä saa tarvitsemaansa tukea, jos vanhemmat eivät syystä tai toisesta jaksa. Sama pätee kasvatukseen kaikissa muissakin kehitysyhteisöissä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että puhe välittämisestä ja kasvatusosaamisen vahvistaminen eivät auta lasta, jos vanhempien tai muiden aikuisten oma hyvinvointitilanne tai muut tekijät vievät voimavaroja niin paljon, että he eivät jaksa tukea lasta. Välittämisen, osaamisen ja jaksamisen lisäksi kysymys on myös luottamuksesta, luottamuksen ja vallan suhteesta toisiinsa. Jokaiseen aikuisen ja lapsen kohtaamiseen sisältyy valtaa, joka ainakin aluksi on aikuisen hallinnassa. Valta on kasvatuksessa välttämätöntä, koska se mahdollistaa hyvää tarkoittaville aikuisille lapsen kehityksen suunnitelmallisen tukemisen. Mutta vallalla on myös kääntöpuolensa. Se antaa aikuisille mahdollisuuden unohtaa luottamuksen välttämättömyys. Lasta ei aidosti kohdata eikä kuulla. Jos kuullaankin, hänen tarpeitaan tulkitaan aikuisen omista lähtökohdista, ei lapsesta lähtien. Aito vuorovaikutus vaatii vallan ja luottamuksen viisasta sovittamista toisiinsa. Lapsen kehittyessä aikuiseksi kasvatuksen painopiste siirtyy ja vallan mahdollisuus ja merkitys vähenee. Vallan ja luottamuksen oikea suhde toisiinsa ei ole vain vanhempien haaste, vaan yhtä tärkeää kaikissa kehitysyhteisöissä. Erityisesti perusopetuksessa ja lastensuojelussa on suuri mahdollisuus vallan väärinkäyttöön luottamuksen kustannuksella. Jatkuvasti kasautuva tutkimustieto tuottaa yhä vahvempaa kokonaiskuvaa kasvatuksesta ja sen haasteista: miten tulisi kasvatuksen arjessa 2010-luvulla yhdistää toisiinsa välittämistä, osaamista, jaksamista, luottamusta ja valtaa. Yhteisesti olisikin hyväksyttävä, että kasvatukseen on tarjolla yleistettävää osaamista. Perheen sisälle suljettu ja henkilökohtaiseksi 44
Kasvatuskaaoksesta yhteiseen ymmärrykseen koettu kasvatus olisi avattava yhteisesti arvioitavaksi ja kehitettäväksi samalla tavalla kuin mikä tahansa osaaminen. Kasvatuksesta voitaisiin avoimesti keskustella ilman että mukaan tulevat heti syyllistyminen ja häpeä. Kasvatuksen arviointi kuuluisi luontevana osana vanhempien keskinäisiin ja ammattihenkilöiden ja vanhempien kohtaamisiin. Kasvatustaitoja pyrittäisiin oppimaan, ja niitä voisi harjoitella. Mahdollisia puutteita ja virheitä ei tarkasteltaisi hyvä paha-ulottuvuudella vaan osaamisen, oppimisen ja opettamisen haasteina. Kasvatus kehitysyhteisöjen yhteisenä tehtävänä Lapset oppivat hyvinvointia ja pahoinvointia kehitysyhteisöjensä kasvatuskumppanuudessa. Tästä seuraa, että vanhempien ohella jokainen kehitysyhteisöissä lapsia kohtaava on kasvattaja joko tietoisesti ja harkitusti tai tätä tehtäväänsä tiedostamatta. Jos kasvattajaksi kutsuminen tuntuu vieraalta, toinen mahdollisuus on puhua hyvinvointiopettajasta. Kasvatusvastuun jakamista tärkeämmäksi tulee yhteistyö, jota kutsutaan kasvatuskumppanuudeksi. Lapsen jokaisella kehitysyhteisöllä ja niiden aikuisilla on oma erityinen tehtävänsä kasvatuskumppanuuden vahvistamisessa yleensä ja erikseen jokaisen yksittäisen lapsen kehittymisessä aikuiseksi. Kasvatuskumppanuuden haaste ei rajoitu vain varhaislapsuuteen vaan jatkuu ainakin 17 19 ikävuoteen saakka. Kasvatuskumppanuuden tulee jatkua sitä pidempään, mitä hitaammin lapsi edistyy hyvinvointioppimisessaan ja mitä hitaammin hän kypsyy vastaamaan aikuisuuden vaatimuksiin. 45
Verkosto vahvaksi Kehitysyhteisöjen ja kasvatuskumppanuuden painottaminen ei tarkoita kotikasvatuksen väheksymistä eikä kasvatusvastuun siirtämistä vanhemmilta muille toimijoille. Kaiken aikaa tavoitteena on tukea vanhempia ja kulkea heidän rinnallaan erityisesti silloin kun siihen on tarvetta, mieluummin varhain kuin liian myöhään. Ongelmien ilmetessä muutosvaatimus siirtyy lapsista aikuisiin. Miten muiden kehitysyhteisöjen sisäinen toiminta ja kasvatuskumppanuus tulisi järjestää, jotta ne parhaiten tukisivat kotikasvatusta? Tavoitteena tulisi olla lasten opettaminen selviämään arkisista ongelmista kotonaan ja muissa kehitysyhteisöissään ilman asiakkuutta erityisiin palveluihin. Käytännössä tämä tarkoittaa useimmiten, että ongelmien ilmetessä aikuisten tulisi muuttua ensin, jotta lapset voivat muuttua. Kasvatuskeskustelussa painopiste siirtyy lasten kehityksestä aikuisten toimintaan, kun he kohtaavat lapsen. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Turun lastenpsykiatrian tutkimuskeskus soveltaa laajassa tutkimuksessaan Suomeen Kanadassa kehitettyä Voimaperheet-ohjelmaa (ks. www.med.utu. fi/sivustot/voimaperheet). Lapsen käytöshäiriön katsotaan viestivän ongelmista lapsen ja läheisten aikuisten useimmiten vanhempien vuorovaikutuksessa. Nelivuotiaiden terveystarkastuksen yhteydessä vanhemmat arvioivat Vahvuudet ja vaikeudet -menetelmällä, kokevatko he lapsellaan olevan käytöshäiriöitä. Jos tulos kertoo käytöshäiriöiden mahdollisuudesta, vanhemmille tarjotaan tukea kasvatusosaamisessa. Aikaisemmissa tutkimuksissa ohjelma on osoittautunut huomattavasti tuloksellisemmaksi kuin lapsikeskeinen terapia. Jo 1970 1980-luvuilla keskusteltiin paljon kasvatuksen tuesta. Samalla kun pidetään esillä vanhempien ainutlaatuista tehtä- 46
Kasvatuskaaoksesta yhteiseen ymmärrykseen vää lastensa kasvattajina, olisi huolehdittava myös kasvatuksen tehokkaasta tuesta. Kasvatusosaaminen ei ole vain vanhempien haaste, vaan kuuluu jokaisessa kehitysyhteisössä ammattihenkilöiden ammatilliseen osaamiseen. Perinteiden ja kokemuksen rinnalle on tullut nopeasti kasautuvaa tutkimusta lapsen kehityksestä ja kasvatuksesta. Tutkijoiden ja kehitysyhteisöjen ammattihenkilöiden tulisi rakentaa yhteistä ymmärrystä sekä vanhempien tueksi että edistämään kaikkien lapsia kohtaavien aikuisten kasvatuskumppanuutta. 47