dernismin keskuksissa matkapuhelin on ollut vieras ja torjuttu asia. Suomi ja muut Pohjoismaat taas eivät ole olleet mitään postmodernismin mekkoja, joten se, mitä täällä tapahtui, jäi huomaamatta. Vasta Manuel Castells, joka ei suinkaan ole mikään postmodernisti, löysi Suomen merkittävänä verkostoyhteiskunnan keskuksena. Kopomaa jättää tässä hyvän tilaisuuden käyttämättä! Tästä tuli pitkä arvio lyhyestä kirjasta. Aihe on kiinnostava ja sellainen, josta jokaisella meillä on omia mielipiteitä. Kirjoittaja panee itsensä alttiiksi kritiikille, ja tässä suhteessa Kopomaata voi kehua. Hän ei ole pannut päätä pensaaseen. Keskustelu aiheesta jatkuu, varmasti. J. P. ROOS TIMO KOPOMAA CITY IN YOUR POCKET BIRTH OF THE MOBILE INFORMA- TION SOCIETY HELSINKI: GAUDEAMUS, 2000 HISTORIANTUTKIMUKSEN UUSIA LÄHESTYMISTAPOJA Matti Peltonen pyrkii teoksessaan Mikrohistoriasta osoittamaan mikrohistorian paikan. Kirjaa lukiessa käy selväksi, että se ei hahmotu ilman kuvakulman vaihdoksia, ilman erottautumiskamppailuja vääristä mikrohistorioista ja ilman kiertelyä ja kaartelua rajaalueilla, joista avautuu näkymiä mikrohistorian ominaislaatua ilmentäviin avainmaisemiin. Paikantamista tuntuu vaikeuttavan myös se, että mikrohistoria ei ole tutkimusmetodi, vaan jotain laajempaa, joka liittyy tutkimuksen lähtökohtiin, strategisiin ratkaisuihin tutkimuksen alussa ja koko työhön vaikuttaviin valintoihin (s. 21). Peltonen on ennen kaikkea kiinnostunut uudesta mikrohistoriasta, joka yhtenä uuden historian monista eri lähestymistavoista haastaa modernisaatioteorian suurena kertomuksena ja myös modernin tieteen ihanteet: universaalin tiedonintressin, tiedekeskeisen rationaalisuustulkinnan ja lineaarisen aikakäsityksen. 477 Vanhasta mikrohistoriasta uusi mikrohistoria eroaa siinä, että sen edustajat haastavat mikron ja makron jyrkän vastakkainasettelun. Uudet mikrohistorioitsijat usein hylkäävät aikaisemmat tai vallitsevat (makro)yleistykset ja valitsevat tutkimuskohteikseen ilmiöitä, joiden kautta voi valaista tuoreella, konkreettisella ja ennalta-arvaamattomalla tavalla makroa mikrossa. Heitä ei siis kiinnosta mikro sinänsä vaan ennen kaikkea mikro ikkunana makroon niin, että samalla totutut metaselitykset ja -tulkinnat kyseenalaistuvat. Niinpä uudelle mikrohistorialle pienennetty mittakaava ei tarkoita sitä, että tutkija asettaisi mikroskooppinsa alle jollekin alueelle leimallisen maalaiskylän tai jollekin aikakaudelle tyypillisen työläiskodin. Uutta mikrohistoriaa harjoittavat eivät myöskään ole kiinnostuneita poikkeuksellisista yksilöistä tai poikkeuksellisista ilmiöistä siinä merkityksessä, että niiden yksityiskohtainen tarkastelu paljastaisi valtakulttuurissa vallitsevan normaalin ja tavanomaisen. Tällaiset kysymyksenasettelut sitoutuvat usein piilevästi näkemykseen siitä, että on olemassa jokin yhtenäinen historiallisten tapahtumien pääkulkue ja sitä edustava yhtenäiskulttuuri, jonka varjopaikkoihin, lievealueisiin tai ydintapahtumiin tyypillisyyksien tai poikkeavuuksien lähitarkastelu tuo lisävaloa. Vastustaakseen monipolvisen historian normalisointia mikrohistorioitsijat hakeutuvat niin sanottujen poikkeuksellisten tyypillisyyksien äärelle. Koska he olettavat, että edustavan tyypillisyyden tai normaalia ilmentävän poikkeavuuden tarkastelu johtaa helposti tuloksiin, jotka pönkittävät valtavirtaa, he valikoivat tarkasteluun ilmiöitä, jotka voidaan ymmärtää poikkeuksellisiksi tyypillisyyksiksi eli johtolangoiksi, pienoismaailmoiksi tai rajatiloiksi, jotka jo lähtökohtaisesti kyseenalaistavat uskomusten ja sosiaalisen rakenteen odotustenmukaisen yhteennivoutumisen, yhden ja yhdenmukaisen rationaalisuuden
478 ja tietomuodon voittokulun ja ajan jäykistymisen homegeeniseksi ja lineaariseksi tapahtumien seuraannoksi. Tämä pyrkimys kyseenalaistaa mikrotarkastelujen avulla (makro)yleistykset erottaa uuden mikrohistorian mm. paikallishistoriasta, mentaliteettihistoriasta ja kulttuuriantropologiasta vaikutteita saaneesta pienyhteisötutkimuksesta. Peltonen esittelee kirjassaan kuusi uuden mikrohistorian edustajaa keskeisine töineen: kaksi klassikkoa (Natalie Zemon Davis, Giovanni Levi), kaksi teoreetikkoa (Carlo Ginzburg, Walter Benjamin) ja kaksi vaille riittävää huomiota jäänyttä suuruutta (Pierre Nora, Michel de Certeau). Kun tutustumme heidän tutkimusotteisiinsa, huomaamme, että he rakentavat uusia mutta entistä monimutkaisempia ja kiistanalaisempia yhteyksiä menneisyyteen (s. 66) mutta tekevät tämän toisistaan poikkeavin, omalaatuisin analyysitavoin. Valitettavasti Peltonen ei syvenny käsittelemään esittelemiensä mikrohistorioitsijoiden strategisia ratkaisuja ja analyysitapoja käytännön tutkimustyön tekemisen kannalta. Hän kyllä kuvailee ja tuo esille Davisin, Levin, Ginzburgin, Benjaminin, Noran ja Certeaun pääideat, lähestymistavat ja käsitteet mutta ei kirjoita siitä, mitä niiden soveltaminen historiallisten aineistojen analyysiin voisi käytännössä tarkoittaa. Esimerkit Peltosen omista tutkimushankkeista olisivat konkretisoineet tekstiä tältä osin. Toisaalta Peltonen onnistuu mainiosti herättämään lukijansa mielenkiinnon kirjan mikrohistorioitsijoihin. Meille selviää, että Natalie Zemon Davies on tarkastellut poikkeuksellisia tyypillisyyksiä päästäkseen muun muassa pureutumaan 1500- ja 1600-luvun ranskalaisten talonpoikien ja käsityöläisten ajatteluun, tunnemaailmaan ja itsensä esittämiseen. Koska tuolloin rahvaan arjesta ei tavallisesti jäänyt jälkiä arkistoihin, on Davis joutunut lähestymään tutkimuskohdettaan sellaisten poikkeuksellisten tapausten kautta, jotka ovat pakottaneet oppineet tuomarit ja kirjoitustaitoiset kirjaamaan ylös rahvaan ääntä muodossa jos toisessa. Tällaisia olivat oikeudenkäynnit ja niihin liittyvät tapahtumat, joista on jäänyt erityyppisiä asiakirjoja ja merkintöjä, kuten kuninkaalle osoitetut armoanomukset kuolemaantuomittujen läheisiltä. Davisin mukaan vaikka armoanomukset kirjoitettiin yhteistyössä notaarin, mahdollisen asianajajan ja läheisen kesken niistä voidaan tehdä päätelmiä 1500-luvun rahvaan käyttämistä kerronnan keinoista. Peltonen toteaa, että Davisin työ edustaa harvinaislaatuista tutkimusta historiallisten lähteiden poeettisesta puolesta, mutta lukijan harmiksi uuden metodologisen kehitelmän tarkempi käyttötapa jää kertomatta. Giovanni Levi on tullut maailmalla tunnetuksi tutkimuksesta, jossa hän käsittelee pohjoisitalialaisen Santenan kylän kirkkoherraa, joka ryhtyi 1600-luvun lopulla karkottamaan seurakuntalaistensa ja heidän kotieläimiensä keskuudesta pahoja henkiä sillä seurauksella, että hän menetti lopulta virkansa. Tapaus kirjautui tutkijan lähteeksi kirkkoherran poikkeuksellisen tarkan potilaspäiväkirjan muodossa. Vastatessaan siihen, miksi kirkkoherra ryhtyi systemaattisesti karkottamaan pahoja henkiä, Levi kyseenalaistaa kyseistä aikaa kuvaavat makroselitykset ja myös oletukset siitä, että uskomusmaailmat olisivat tuolloin olleet paikallisyhteisöissä homogeenisia, kaikkien yhteisesti jakamia. Kirkkoherran manaukset järkyttivät kirkollista maailmaa, mutta hänen toimintansa ei ollut irrationaalista. Taloudellisessa ahdingossa hän kehitti uudentyyppisen aineettoman omaisuuden kasaamisen strategian turvatakseen elintasonsa. Peltonen pitää Levinin tutkimusta suurenmoisena. Siitä voimme päätellä, että mikrohistoriallisen tarkastelun etu ei ole mikrotasossa sinänsä. Pikemminkin mahdollisuus uusiin löytöihin ja oivalluksiin liittyy tarkastelun konkreettisuuteen. Konkreettisissa tilanteissa tutkija löytää uusia asiayhteyksiä, historian ja yhteiskunnan tasojen kohtaamisia, joita mikään valmis teoria ei ole vielä tunnistanut. Siksi voi sanoa, etteivät rajat, reunat tai katkokset elä omaa elämäänsä irrallaan laajemmista kokonaisuuksista tai pidemmistä kestoista (s. 38). Näin muodoin uusi mikrohistoria ei ole empirististä vaan pikemminkin se on vahvasti (yhteiskunta)teoreettista tarjotessaan mahdollisuuksia muotoilla uusia, jopa suurempia kokonaisuuksia koskevia yleistyksiä. Jos Levi on tutkimuksissaan ollut kiinnostunut ihmisten käyttäytymistä säätelevistä säännöistä, niin Carlo Ginzburg on otteeltaan ollut aatehistoriallisempi: hän on pyrkinyt poikkeuksellisten tyypillisyyksien kautta pureutumaan maailmankuviin, kansankulttuuriin ja kulttuurisiin ristiriitoihin. Peltonen arvostaa Ginzburgia erityisesti teoreettis-metodologisista ansioista. Ginzburgin metodisen ohjenuoran voi tiivistää johtolangan käsitteeseen. Tulkitsemalla poikkeavan tapahtuman erikoisia hetkiä johtolankoina, jotka viittaavat populaarikulttuurin pitkäaikaisen historiallisen rakenteen jatkuvuuteen ja aikakerrostumiin, Ginzburg on kehitellyt lukutapaa, jossa yhdistyy mikroskooppinen ja teleskooppinen näkökulma. Esimerkiksi analysoidessaan harhaoppisuudesta syytetyn mylläri Menocchion kuulustelupöytäkirjoja Ginzburg kiinnittää huomionsa kohtiin, jotka aiheuttivat talonpoikaa kuulustelevissa oppineissa hämmennystä. Anomalisia kohtia
479 eritellen hän päätyy tulkintaan, että Menocchion maailmankuvaa ei voinut johtaa sen enempää virallisen kirkon kuin kerettiläisten lahkojenkaan käsityksistä. Menocchion myöhemmän historian valossa varsin edistyksellinen ajatusmaailma heijasti ikivanhaa eurooppalaista talonpoikaiskulttuuria sellaisia vanhoja ajattelun kerroksia, joista kirjallisissa lähteissä on toistaiseksi löydetty vain hyvin vähän jälkiä (s. 55 56). Walter Benjamin ei ole niin ilmeinen valinta uuden mikrohistorian teoreetikkojen joukkoon kuin Ginzburg. Peltonen nostaa Benjaminin tärkeäksi mikrohistorioitsijana kesken jääneen tutkimushankkeen nojalla (Passagen-Werk). Siinä Benjamin valitsee tutkimuskohteekseen 1800-luvun Pariisin kauppapasaasit lähestyen niitä markkinayhteiskunnan haavemaailman pienoiskuvina, joiden konkreettisista rakenne-elementeistä ja yksittäisistä momenteista hän pyrkii johtamaan totaalihistoriallisia kokonaiskuvia: yksittäisen kuvan suurentaminen ei tuo ainoastaan selvemmin esille aiemmin hämäriä yksityiskohtia vaan paljastaa kohteesta myös kokonaan uusia rakenteellisia muodostelmia (Benjamin, s. 83). Benjamin ymmärtää historian enemmänkin kuvakokoelmana kuin yhtenäisenä kertomuksena. Hän ehdottaa historian analysoimista moniulotteisina kuvina, missä keskeistä on kiinnittää huomio kuvien mimeettisyyteen, niiden kantamaan allegoriseen tietoon ja niiden montaasimaiseen, karkean ajattelun logiikkaa noudattelevaan yhdistymistapaan. Peltosen mukaan nykyisistä mikrohistorioitsijoista Pierre Nora tulee lähelle Benjaminia mahtipontisessa hankkeessa Muistin paikat, jossa kartoitetaan ranskalaisten historiallista muistia suurten ristiriitojen, tunnusomaisten traditioiden ja pysyvien symbolien näkökulmista. Tämä hanke haluaa purkaa ranskalaisuutta, kirjoittaa moniäänistä historiaa. Se luopuu tarkoituksella kronologisesta esitystavasta. Se ei ole kiinnostunut tapahtumista, vaan siitä, miten merkittävät tapahtumat on rekonstruoitu ja muistettu. Kyse ei ole kansakunnan historiasta vaan kansakunnan muistin rakentamisen historiasta (s. 101). Hankkeessa muistin paikat hahmotetaan merkkeinä, jotka mikrotason konkreettisina jälkinä (johtolankoina, vihjeinä, oireina), kuvina (ikoneina, jäljittelevinä ominaisuuksina) tai symboleina (kulttuurisina sopimuksina) viittaavat laajempiin makroilmiöihin. Toiseksi tunnistamattomaksi uudeksi mikrohistorioitsijaksi Noran rinnalle Peltonen nostaa Michel de Certeaun, joka itse väitti olevansa historioitsija, kulkumies ja kristitty (s. 108). Erityisen kiinnostavaksi uudeksi mikrohistorioitsijaksi hänet tekee tutkimus, jossa hän käsitteli 1630-luvulla tapahtunutta uskonnollista ääri-ilmiötä ursuliininunnien herkistyessä toistuvasti henkien riivaamiksi. Myös muutoin Certeau etsi tutkimuskohteikseen ääri-ilmiöitä (kulttuurisia lainoja, naapureilta omaksuttuja tapoja, torjuttuja tiloja, vieraana pysyviä asioita), jotka ilmaisevat kansankulttuuria tai arkielämää rajatilassa. Näiden ilmiöiden erittely oli hänelle sellaisten pienoismaailmojen tutkimista, jotka paljastavat poliittisen arkipäivästä ja tuovat politiikalle tavallista laajemman merkityksen (s. 114). Raja-alueilla, menneisyyden marginaaleissa ja hiljaisuuksissa liikkuminen mahdollisti Certeaulle yhteiskuntatieteilijöiden luomien mallien soveltuvuuden ja pätevyysalan testaamisen. Metodologisesti Peltonen saa eniten irti Ginzburgista ja Benjaminista. Ginzburgin hän katsoo edustavan suuntausta, jossa mikroaineistoa tulkitaan johtolankoina (oireina, jälkinä, vihjeinä) makroilmiöihin (vrt. indeksi). Benjamin taas rakentaa analyysitapaa, jossa tutkittavaa ilmiötä tulkitaan koko maailmaa esittävänä pienoismallina (vrt. ikoni). Näiden kahden lisäksi Peltonen tunnistaa vielä kolmannen tavan jäsentää mikro- ja makrotason suhteita. Sitä edustaa puhdaspiirteisimmin Certeau, joka tarkastelee aineistojaan rajatilaa ilmentävinä kulttuurisina merkkeinä (vrt. symboli). Peltosen kolmijaon taustalla oirehtii Charles Peircen kuuluisa merkkiteoria (indeksi, ikoni, symboli). Peltonen ei kuitenkaan tätä yhteyttä valaise. Toisaalta uudet mikrohistorioitsijat näyttävät soveltavan strukturalistista, semioottista ja jälkistrukturalistista käsitevälineistöä monisyisemmmin kuin Peltosen kolmijako ehdottaa. Heidän analyysitavoissaan on tunnistettavissa piirteitä kaikista kolmesta, erilaisina miksauksina ja virityksinä (vrt. Nora). Olisin toivonut Peltosen oman tutkimuskokemuksen vahvempaa esilletuomista ja kriittistä erittelyä siitä, mitä poikkeuksellisen tyypillisyyden näkökulma edellyttää historiallisten aineistojen lähiluvulta : millaisia strategisia ratkaisuja tutkijan on hyvä hakea ja analyysitapoja koetella, jotta vaivalla kerätyn aineistomateriaalin merkityksettömältä tuntuvat yksityiskohdat alkaisivat elää ja rivien välit puhua. Myös keskustelu siitä, keitä tunnettuja yhteiskuntatieteilijöitä ja kulttuurintutkijoita voitaisiin kirjassa esiteltyjen lisäksi lukea osaksi uutta mikrohistoriaa, olisi puolustanut paikkaansa kirjan loppuluvussa. Voitaisiinko Bahtinia pitää poikkeuksellisen tyyppillisyyden tutkimusotteen yhtenä kehittäjänä (mm. karnevalismi- ja kronotopiateorioiden pohjalta)? Entä Roland Barthesia ja Michel Foucault ta? Joku voisi olla sitä mieltä, että myös heidät tulisi lukea uusien mikrohis-
torioitsijoiden joukkoon. Peltonen ei heitä kuitenkaan joukkoon kelpuuta vaan tulkitsee heidät eräänlaisiksi tienraivaajiksi, jotka ovat töillään mm. tehneet tilaa tutkijoiden mielenkiinnon kääntymiselle rakenteista ja systeemeistä takaisin subjekteihin ja kokemukseen. Jos Peltosen Mikrohistoriasta-teos jää esitteleväksi ja tutkimuksenteon käytännöllisten ongelmien näkökulmasta etäiseksi, niin Jorma Kalelan Historiantutkimus ja historia on palkitseva nimenomaan siinä, että se rakentaa tutkijalle metodologista kompetenssia toimia historioitsijana. Peltosen ja Kalelan teoksia yhdistävät kritiikki perinteistä tiedenäkökulmaa kohtaan, kiinnostus arkiajatteluun ja maallikkohistorioihin ja refleksiivinen ymmärrys tutkijan aktiivisesta roolista historian kirjoittajana. Kalela ei kuitenkaan halua sitoa historiantutkimusta yksinomaan kriittiseen poikkeuksellisen tyypillisyyden näkökulmaan vaan kehittelee lähestymistapaa, jossa historiantutkijan tehtäväksi tulee toimia tulkkina kahden kulttuurin välissä: hänen on kyettävä tuottamaan kestävää tietoa vieraasta kulttuurista (menneisyyden tutkimuskohteesta) mutta niin, että tieto on aikalaiskulttuurille (yleisölle) ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Tässä mielessä historiantutkija pyrkii pääsemään yhteisymmmärrykseen sekä tutkimiensa ihmisten että yleisönsä kanssa (s. 245). Kalela rakentaa lähestymistapansa hakemalla vallitsevaan historiantutkimukseen uusia vaikutteita hermeneutiikasta, retoriikasta ja narratologiasta. Hänelle historiantutkijan lähtökohtana ovat hänen tutkimuskohteeseensa liittyvät historiakuvat (s. 49; vrt. Benjamin), jotka muotoutuvat historian julkisten esitysten (kuten poliitikkojen puheiden, museoiden kokoelmien, koulujen oppikirjojen, tiedotusvälineiden uutisten, romaanien, elokuvien, maalausten, mainosten jne.) ja kansanomaisen historian (kotien ja työpaikkojen sekä sukulaisten ja lähiympäristön arkisen kommunikaation) jatkuvan vuorovaikutuksen tuloksena. Kun historiantutkijan pääasiallinen tehtävä on punnita historian ilmiöiden välisistä yhteyksistä esitettyjen väitteiden kestävyyttä (s. 28), niin tässä tehtävässään hänen ei tule sammuttaa itseään vaan pikemminkin kyetä tunnistamaan oman tutkimustehtävänsä yhteydet historiakuvien yhteiskunnallisen muotoutumisen prosessiin. Tehtävä jakautuu analyyttisesti kahtaalle: yhtäältä tutkijan velvollisuutena on tehdä oikeutta tutkimuksen kohteena oleville ihmisille ja asioille (rekonstruktio, s. 55), toisaalta tutkijan on pyrittävä vakuuttamaan yleisönsä tutkimustulostensa merkittävyydestä (argumentaatio). Oikeuden tekemistä tutkimuskohteelle eli rekonstruktiota ohjaavat kestävän tiedon kriteerit, joita ovat päättelyn moitteettomuus (päätelmärakenteen johdonmukaisuus ja sisäinen ristiriidattomuus), tulkinnan vakuuttavuus (suhteessa aikaisempaan tutkimukseen) ja kuvauksen uskottavuus (suhteessa tutkimuskohteen vieraaseen kulttuuriin). Yleisön vakuuttamista tutkimustulosten hyväksyttävyydestä eli argumentaatiota ohjaavat todenmukaisuus (suhteessa sekä yleisön keskinäiseen tietoon että tutkimuskohteena olevien ihmisten keskinäiseen tietoon), hedelmällisyys (pyrkimys valita ja perustella tutkimuskohde ja näkökulma niin, että ne sekä tekevät oikeutta vieraalle kulttuurille että ovat hedelmällisiä aikalaisille) ja sanoma (tutkimuksen käytännöllinen opetus, jonka osalta Kalela toteaa, että hänelle itselleen on ollut tärkeintä tuottaa tietoa, joka auttaa vapautumaan historian ja säännönmukaisuuksien kahleista eli oppia tunnistamaan ja sitä tietä pääse- 480 mään eroon sellaisesta, mikä on menettänyt kestävyytensä [s. 209]). Kalela korostaa, että argumentaatio ja rekonstruktio ovat ristiriidassa keskenään, epätasapainossa. Tutkijan ammattitaito ilmeneekin siinä, miten hyvin hän kykenee hallitsemaan niiden välistä jännitettä. Rekonstruktio vaatii puolueettomuutta eli sitä, että tutkimuskohteen vieras kulttuuri pyritään tekemään ymmärrettäväksi sen omassa kontekstissaan, kun argumentaatio taas edellyttää sitoutumista eli vakuuttelua siitä, mikä aikalaisyleisölle (asiantuntijat + maallikot) tarkasteltavana olevassa kohteessa on merkittävää. Kalela toistaa kerran jos toisenkin, ettei argumentaatio saa viedä tutkimuksessa autonomiaa rekonstruktiolta: oikeuden tekeminen tutkimuskohteelle asettaa rajat sille, miten yleisö voidaan vakuuttaa kohteen merkittävyydestä. Kalela argumentoi oman lähestysmistapansa puolesta sekä kiistämällä tieteellis-objektiivisen historiantutkimuksen että osallistuvan historiantutkimuksen. Objektivistit ovat ongelmallisesti hakeneet mallia luonnontieteistä, rakentaneet itselleen läpinäkyvää, neutraalia asemaa suhteessa menneisyyteen ja erottautuneet turhan suoraviivaisesti maallikkoajattelusta ja siinä kehkeytyvistä historiamuodoista. Vaikka osallistujat ovat painottaneet, että tutkija ei voi olla neutraali suhteessa kohteeseen vaan että hänen on tiedostettava oma asemansa tutkimuksen tekijänä, myös he ovat Kalelan mukaan alistuneet liikaa tiedenäkökulmalle. Niinpä Kalela oikookin läpi teoksen näiden molempien positioiden tuottamia vääristymiä. Historiantutkimuksen perinteessä ei ole keskusteltu riittävästi tutkijan identiteetistä ja yleisön roolista tutkimusten vastaanottajana ja aktiivisena eteenpäinviejänä. Tutkijan aktiivinen rooli historian tekijänä
on verhottu hiljaisuuden vaippaan ja uskottu siihen, että historiantutkimusta voidaan harjoittaa ei-missään. Tämä tekee Kalelan mielestä hallaa historiantutkimukselle, sillä historiantutkijan on kyettävä toimimaan samanaikaisesti sekä syyttäjänä (suhteessa yleisön virheellisiin näkemyksiin) että puolustusasianajajana (suhteessa vieraan kulttuurin erityispiirteisiin). Vastaavasti yleisön rooli on hiljennetty ja ikään kuin ajateltu, että historiantutkimusta tehdään ei-kenellekään. Näiden kantojensa osalta Kalela tulee lähelle uusia mikrohistorioitsijoita. Kalela suosittelee, että historiantutkijan tulisi perustella näkyvämmin tutkimustehtävänsä (tutkimuskohteen valinta, näkökulman valinta, näkökulman merkittävyys) kuin tähän asti on ollut tapana punnitsemalla sitä suhteessa vaihtoehtoisiin näkökulmavalintoihin. Tämä toimisi perusteluna sille, miksi lähdeaineistot on valittu ja miten niitä on pyritty lähestymään. Perinteinen lähdekritiikki ei takaa hyvää tulosta. Sen sijaan historiantutkijoiden tulisi kehitellä lähteiden lukemisen (erittelyn) taitoja (vrt. tekstianalyysin perinne). Keskeistä historiantutkimuksessa ei ole varma tieto vaan hedelmällinen tieto, jolloin jokainen lähde on tavallaan sekä luotettava että epäluotettava (s. 93), läpinäkymätön ja mykkä aina siihen asti, kun siltä kysytään jotain. Historiantutkijan kysymys määrää, millaiset lähteet ovat tärkeitä ja miten niitä kannattaa eritellä. Lähteen alkuperäinen tehtävä puolestaan määrittää, millaista hedelmällistä informaatiota sen voidaan olettaa kantavan. Kalelan mielestä vallitseva historiantutkimus sulkee edelleen yhden historian lumossa lähdeaineistot ajan vankilaan, eikä ymmärrä historiallisten ajanjaksojen ja prosessien monikerroksisuutta ja monipolvisuutta (vrt. uusi mikrohistoria). Onkin luovuttava ajatuksesta, että aika aikana aiheuttaa jotain. Historian aika on ihmisten merkityksellistämää aikaa. Toiseksi on muistettava, että kaikki aikaan liittyvät esitykset ovat päätelmiä. Esimerkiksi jatkuvuutta sen enempää kuin eroavuuttakaan ei voi olettaa olemassa olevaksi a priori, ne ovat tutkimustuloksia (s. 138). Tärkeää historiantutkimuksessa on, että tutkijalle, yleisölle ja tutkimuksen kohteena oleville ihmisille oletetaan omat ajat. Vallitsevan historiantutkimuksen käsitys totuudesta on myös yksioikoinen: muita kuin tieteellisiä totuuksia pidetään harhaisina. Kalelan mukaan totuutta on käsiteltävä monena eri ulottuvuutena, eettisenä, kulttuurisena, tietoteoreettisena, poliittisena, metodologisena ja pragmaattisena, jotka hänen edellä esitetty mallinsa ottaa huomioon käytännön tutkimuksenteon näkökulmasta. Totuutta on näin muodoin pohdittava kokonaisuutena, jossa ratkaisevaa on, että tutkija kykenee totuutta tavoitellessaan rekonstruoimaan kestävää tietoa vieraasta kulttuurista siten, että aikalaiset kykenevät suhteuttamaan sen omaan keskinäiseen tietoonsa. Onnistuakseen tehtävässä historiantutkija tarvitsee tutkimukselleen toimivan komposition. Tutkimuksensa komposition avulla historiantutkija lopullisesti määrittää kantansa argumentaation ja rekonstruktion väliseen ristiriitaan. Sen on oltava sen verran moniulotteinen ja monimutkainen, että se tekee tekstiä kirjoittaessa mahdolliseksi ratkaista kaikki tutkimuksentekoon liittyvät perusjännitteet johdonmukaisella ja ristiriidattomalla tavalla. Kalelan mielestä kompositiota ei tule mieltää kertomukseksi tai juonen kehittelyksi. Kompositio ei ole ensisijaisesti kirjallinen tai esteettinen, vaan looginen ja tie- 481 toteoreettinen rakenne (s. 211). Tämä ei kuitenkaan estä historiantutkijaa rakentamasta esitystään kertomuksen muotoon tai suunnittelemasta sitä estetiikan näkökulmasta (s. 212), kunhan hän ei tingi kestävän tiedon vaatimuksista. Kysymys komposition ja kertovan tekstin suhteista on vaikea. Kalelan omaa teostakaan ei jäsennä pelkästään looginen ja tietoteoreettinen rakenne vaan se jännittyy osaltaan pysäytetyksi kertomukseksi. Pysäytetty kertomus on semioottinen makrorakenne, jonka avulla kertoja rakentaa yleisölle velvoittavaa tahtoa ja tarvittavaa taitotietoa toimia ehdottamallaan tavalla (eli tässä tapauksessa kertoja rakentaa yleisölleen valmiuksia tehdä oikeanlaista historiantutkimusta). Kertoja tekee tehtävästä velvoittavamman ja haluttavamman tunnistamalla vääriä ajattelijoita ( objektivistit, osallistujat ), osoittamalla puutteita ( historiantutkijan identiteettiä ei ole pohdittu sen ansaitsemalla perusteellisuudella [s. 60], historiantutkijat eivät ole käyneet asian tärkeyden vaatimaa keskustelua tutkimusprosessin premisseistä [s. 80], ajatus siitä, että käytännön tutkimustyöllä voisi olla muitakin subjekteja kuin tutkija, on ammattikunnalle täysin vieras [s. 220]) ja näyttämällä, miten pitää toimia, jotta totuudenmukaisempaa tietoa saavutettaisiin (pysäytetystä kertomuksesta, ks. Törrönen: Tiellä orjuuteen. Janus 4/99). Pysäytetyn kertomuksen läsnäolon Kalelan tekstissä tekee ymmärrettäväksi se, että hän ei tee siinä historiantutkimusta vaan opettaa, miten historiantutkimusta tulisi tehdä. Hänen ensisijainen yleisönsä on siis historiantutkimuksen opiskelijat ja vasta sitten historiantutkijakollegat ja lopulta muut yhteiskunnan ja kulttuurin tutkijat (allekirjoittanut kuuluu tutkijana kolmanteen kategoriaan, historiantutkimuksen menetelmien
tuntijana ensimmäiseen). Tässä retorisessa kontekstissa pysäytetty kertomus on tehokas tapa sekä oikeuttaa oma lähestymistapa muita etevämmäksi että opastaa yleisöä sisäistämään asianmukainen identiteetti käytännön tutkimustyötä varten. Kalela onnistuu tehtävässä hyvin. Tekstin joiltakin osin toisteisesta kompositiosta huolimatta teoksen kertova ääni opettaa yleisölle selkeästi ja havainnollisesti uudenlaista tapaa tehdä historiantutkimusta, jossa tutkijan identiteetiksi määrittyy dialogin käyminen niin tutkimuskohteen kuin yleisönkin kanssa, edellä kuvattuja periaatteita noudattamalla. Ja vaikka Kalelan esitys asettaa retorisella rakenteellaan kilpailevat lähestymistavat epäedulliseen valoon, kertova ääni ei pyri kuitenkaan sanomaan viimeistä sanaa: historiantutkimus jää liikkeeseen, koskaan päättymättömän väittelyn tilaan. JUKKA TÖRRÖNEN MATTI PELTONEN MIKROHISTORIASTA HELSINKI: GAUDEAMUS, HANKI JA JÄÄ, 1999 173 s. JORMA KALELA HISTORIANTUTKIMUS JA HISTORIA HELSINKI: GAUDEAMUS, HANKI JA JÄÄ, 2000 270 s. ISÄKAPINA ESPOOSSA On outoa, että Espoosta tai oikeammin sen henkisestä keskuksesta Tapiolasta nousee mieleen entinen Neuvostoliitto tai tarkemmin: sen kuvaaminen. Valokuvien ja mielikuvien lavastettua onnellisuutta ja turvallisuutta, hymyileviä ja aurinkoisia ihmisiä kesämaisemassa. Sellaisen onnellisuuden takana on toinen totuus. Mutta Tapiola-kuvista puuttuu jotain: ei ole oikeastaan ihmisiä, vain kaupunkimaisemia ja rakennuksia tarkoin harkituista kuvakulmista. Tapiolan tarkoitus olikin poistaa visioista se, jota kutsutaan kaupunkisosiaalisuudeksi. Sen tuli Heikki von Hertzenin sanoin olla sellainen keskelle rakennettu asumalähiö, jossa täydellinen irrottautuminen jokapäiväisestä arkielämän hälinästä olisi mahdollista. Tämän ajattelun juuret ovat 1700-luvun Ranskassa. Valistusajan kirjoittajat 482 puhuivat kaupunkien patologiasta. Parempien ihmisten asuinyhteisöä ei hallitse arki, vaan imago ja visiot. Vähän samalla tavoin kuin Jerusalemissa, jonka pyhien paikkojen hallitsijaksi ehdotettiin taannoin Jumalaa erimielisyyksien voittamiseksi. Sellainen Espoo saatiin raivaamalla maan tasalle menneisyys, joka Espoolta leimallisesti puuttuu, ellei sellaisena pidetä kadunnimien kalevalaisromanttisuutta, jolla ei ole mitään tekemistä Espoon historian kanssa. Ei jäänyt maaseutua, ei tullut kaupunkiakaan. Juha Siltala onkin joskus sanonut, että espoolaisuus on nykysuomalaisen mielentila. Jukka Relander kirjoittaa: Espoo oli ja on solvaus kaikkea sitä kohtaan, mitä kaupunki on Euroopan historiassa merkinnyt: siellä on mahdoton eksyä katujen labyrinttiin ja on yhtä mahdotonta kuvitella espoolainen flaneur kuin ajatella Matti Klingen käyskentelevän sunnuntaipromenadilla Matinkylässä. Toisaalla Ruben Stiller puolustelee matinkyläläisyyttä, jonka historiantaju ulottuu vain muotilehtien edelliseen numeroon. Keskiluokan tapaan Stiller joutuu määrittelemään identiteettiään vertailemalla itseään muihin: mihin joukkoon en kuulu. Stillerin vertauskohta ei olekaan eurooppalainen kaupunki vaan amerikkalaisuus. Sinne suuntaanhan suomalaiset ja eurooppalaiset intellektuellit peilaavat kysyessään itseltään, minne ovat menossa. Varmasti suomalaisilla on samanlainen raivaajahenki kuin sanotaan amerikkalaisillakin olevan. Sillä on raivattu historiaa niin kaupungeistamme kuin kirkonkylistämme. Viime vuosina Espoota on opittu pitämään kunnallispolitiikan villinä läntenä, mutta kirjan mukaan myös