Perämeren rantaniityt emolehmien laitumina Sari Jaakola Maisterin tutkielma Kotieläintieteen laitos Maaliskuu 2009
HELSINGIN YLIOPISTO HELSINGFORS UNIVERSITET UNIVERSITY OF HELSINKI Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion Faculty Laitos Institution Department Maatalous- ja Metsätieteellinen tiedekunta Kotieläintieteen laitos Tekijä Författare Author Sari Jaakola Työn nimi Arbetets titel Title Perämeren merenrantaniityt emolehmien laitumena Oppiaine Läroämne Subject Kotieläinten ravitsemustiede Työn laji Arbetets art Level Aika Datum Month and year Sivumäärä Sidoantal Number of pages Maisterin tutkielma Tiivistelmä Referat Abstract Maaliskuu 2009 47 + liiteet 5 kpl Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia Perämeren rantaniityillä laiduntavien emolehmäkarjojen vasikoiden laidunkauden aikaista kasvua, merenrantaniittyjen sadontuottokykyä, kasvuston rehuarvoja sekä maaperän kasvuominaisuuksia. Lisäksi tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää laidunkauden aikaisen lisärehun antamisen vaikutusta vasikoiden kasvuun. Maisterin tutkielmassani selvitetään myös laidunten rehuntuottokykyä (ME MJ) niillä laiduntaneiden emolehmien, vasikoiden, hiehojen ja sonnien laskennallisen energiantarpeen kautta. Tutkimus suoritettiin MTT Kotieläintuotannon tutkimusyksikön toimesta tilatutkimuksena neljän Perämeren rantaniityillä emolehmäkarjojaan laiduntavan tilan rantalaitumilla kesinä 2003-2005. Laitumista kerättiin kasvustonäytteet viikoittain kesäkuussa ensikasvusta ja kerran heinäkuun lopulla ensikasvusta ja puhdistusniiton jälkikasvusta. Näytteistä määritettiin kuivaainepitoisuus ja rehuarvot. Kesällä 2003 näytteistä määritettiin myös kivennäispitoisuudet. Kasvuston korkeus mitattiin nurmitikulla jokaisella näytteenottokerralla. Laitumista kerättiin kesällä 2005 maanäytteet ja määritettiin koealojen avainkasvilajit. Vasikat punnittiin keväällä laitumelle mennessä ja syksyllä laitumelta pois oton yhteydessä. Vasikoiden päiväkasvut olivat keskimäärin peltolaitumilta mitattuja päiväkasvuja pienempiä ollen lehmävasikoilla 0,981 kg/vrk ja sonnivasikoilla 1,022 kg/vrk. Lisärehun vaikutusta vasikoiden päiväkasvuihin ei pystytty lukuisista vaihtelutekijöistä johtuen tutkimaan. Merenrantaniityt tuottivat ensikasvun kuiva-ainesatoa kesäkuussa keskimäärin 1 107 kg/ha ja heinäkuussa 2 586 kg/ha. Jälkikasvusato oli heinäkuun lopussa 597 kg KA/ha. Eläinten laskennallisen energiantarpeen kautta lasketut muuntokelpoisen energian hehtaarisadot vaihtelivat välillä 2899-9853 MJ. Sadot jäivät merkittävästi viljelylaitumia huonommiksi. Nurmen korkeus oli heinäkuun lopussa 8-15 cm. Rehun laatu vastasi viljelynurmia D-arvon ja kuitupitoisuuden osalta, mutta raakavalkuaispitoisuus oli viljelynurmia pienempi. Rantalaidunten maaperä oli hapanta, johtoluku oli korkea ja liukoisen typen, kaliumin, fosforin ja kuparin pitoisuudet olivat pieniä. Maaperässä oli vastaavasti runsaasti rikkiä ja natriumia. Maaperän huono ravinnetila heijastui laidunten kasveihin, joissa fosforin, kaliumin, kalsiumin, magnesiumin ja kuparin pitoisuus oli pieni ja vastaavasti natriumpitoisuus oli suuri. Kasveissa oli myös runsaasti rautaa ja mangaania. Vasikoiden viljelylaitumilla kasvaneita vasikoita huonompaan kasvuun oli todennäköisesti syynä rehun vähäinen määrä, jota suhteellisen hyvät rehuarvot eivät pystyneet kompensoimaan. Pienetkin eläintiheydet olivat riittäviä pitämään rantalaidunten kasvuston varsin matalana ainakin pinta-alaltaan pienemmissä kohteissa. Eläinten kasvua voitaisiin todennäköisesti parantaa sovittamalla laidunpaine ja laidunkauden pituus vastaamaan alueiden tuottokykyä. Rantaniityt eivät toimi alkuraivausvuosien jälkeen tilallisten toivomina koko kesän rehuvarastoina koko karjalle, ja eläimet tulisikin ottaa pois laitumilta rehun loputtua. Laidunnusta ja monimuotoisuuden säilymistä voitaisiin mahdollisesti joissain tapauksissa tehostaa lohkolaidunnuksen avulla. Eläintuotosta voitaisiin myös parantaa rotuvalintojen avulla. Naudoista rantalaitumille soveltuisivat parhaiten karkearehuja hyvin hyödyntävät pienet liharodut (Aberdeen Angus, Hereford, Highland Cattle ja Dexter) sekä energiantarpeeltaan pienemmät syyspokivat emolehmät ja alkuperäisrodut. Vasikoiden kasvua voitaisiin parantaa sallimalla laidunkaudenaikainen lisäruokinta. Väkirehuun totuttaminen jo laidunkauden lopulla vähentäisi myös jatkokasvatuksessa rehun vaihtumisesta syntyviä ongelmia. Emolehmien laiduntaminen muuhun viljelykäyttöön soveltumattomilla perinnebiotoopeilla on hyvin eettinen lihantuotantotapa. Avainsanat Nyckelord Keywords Emolehmä, perinnebiotooppi, merenrantalaidun, päiväkasvu Säilytyspaikka Förvaringsställe Where deposited Kotieläintieteen laitos Muita tietoja Övriga uppgifter Further information Tutkimus on suoritettu MTT kotieläintuotannon tutkimusyksikössä Ruukissa. Tutkijat: FM Marika Niemelä ja MMM Arto Huuskonen Työn ohjaajat: Arto Huuskonen, Marika Niemelä, yliopistonlehtori Seija Jaakkola
Sisällys 1. JOHDANTO...1 1.1. Perinnebiotooppien merkitys ja hoito...1 1.2. Merenrantaniityt...2 1.3. Perinnebiotooppien laiduntaminen...3 1.3.1. Luonnonlaidunten sadontuottokyky ja rehun laatu...4 1.3.2. Eläinten kasvu ja ravinnonsaanti luonnonlaitumilla...5 1.4. Tutkimuksen tarkoitus...6 2 Aineisto ja menetelmät...7 2.1 Koejärjestelyt...7 2.2 Kasvustomittaukset...8 2.3 Maanäytteet...9 2.4 Vasikoiden elopaino ja kasvu...10 2.5 Eläinten energian saanti laitumelta...11 2.6 Tilastolliset menetelmät...13 2.7 Säätiedot...13 3 Tulokset...14 3.1 Sääolosuhteet...14 3.2 Maaperän ominaisuudet...15 3.3 Rantaniittyjen sadontuotto ja rehuarvot...16 3.4 Vasikoiden laidunkauden aikainen kasvu...20 3.5 Eläinten ravinnonsaanti laitumilta ja laidunten sadontuottokyky...22 4 Tulosten tarkastelu...24 4.1 Sadon määrä...24 4.2 Kasvuston sulavuus...28 4.3 Kasvuston raakavalkuais-, NDF- ja kivennäispitoisuudet...28 4.4 Vasikoiden kasvu rantalaitumilla...30 4.5 Eläinten ravinnonsaanti rantalaitumilta...31 4.6 Tilatutkimuksen haasteita ja ongelmia...34 5 Yhteenveto ja johtopäätökset...36 Kirjallisuus...40 Liitteet...50
1. JOHDANTO 1.1. Perinnebiotooppien merkitys ja hoito Perinnemaisemat jaetaan rakennettuihin ympäristöihin ja perinnebiotooppeihin. Perinnebiotoopit määritellään maatalouden perinteisten maankäyttömuotojen niiton ja laidunnuksen synnyttämiksi alueiksi, joille on muodostunut niille tyypillinen kasvi-, eläin- ja sienilajisto. Perinnebiotooppeja ovat muun muassa erilaiset niityt, luonnonlaitumet, metsälaitumet ja kaskimetsät. Ne ovat maatalouden perinteisten maankäyttömuotojen muovaamia alueita, jotka ovat pirstoutuneet ja vähentyneet maatalouden tehostuessa (Hakalisto ym. 1998). Kaikki perinnebiotooppien eri luontotyyppiryhmät (kedot, merenrantaniityt, hakamaat jne.) ovat nykyisin uhanalaisia (Schulman ym. 2008a). Joka neljäs maastamme hävinnyt tai uhanalainen laji on uhanalaistunut perinteisten maankäyttömuotojen loputtua (Rassi ym. 2001). Perinnebiotooppien tärkeyttä kuvastaa se, että metsien jälkeen ne ovat toiseksi merkittävin uhanalaisten lajien elinympäristötyyppi (Hakalisto ym. 1998). Noin 16 % Suomen uhanalaisista lajeista, joista suurin osa hyönteisiä ja putkilokasveja, elää perinnebiotoopeilla. On myös arvioitu, että joka toinen tai kolmas Suomen uhanalaisesta kasvilajista on hyötynyt niitosta ja laidunnuksesta (Hakalisto ym. 1998). Suomen Euroopan unioniin liittymisen jälkeen vuodesta 1995 perinnebiotoopeiksi luokitelluille alueille on ollut mahdollista saada ympäristötuen erityistukea. Perinnebiotooppien hoidon tavoitteena on säilyttää monipuolinen lajisto sekä maaseudun kulttuuriperintöä ja maisemia. Perinnebiotoopeille maksettava tuki on tällä hetkellä kohteen arvokkuudesta ja hoitokustannuksista riippuen maksimissaan 450 hehtaarilta (MMM 2008a). Pienialaisten arvokkaiden kohteiden (5-30 aaria) kiinteä tuki on 135 euroa (MMM 2007). Vuonna 2008 otettiin käyttöön ei-tuotannollisten investointien tuki arvokkaiden perinnebiotooppien alkuraivaukseen ja aitaamiseen. Tuki voi olla maksimissaan 675 euroa hehtaarilta. (MMM 2008b). Vuonna 2001 Suomessa arvioitiin olevan jäljellä alle 20 000 hehtaaria arvokkaita perinnebiotooppeja. Kunnostettavissa olevia alueita arvioitiin olevan 40 000 hehtaaria. (Vainio ym. 2001). Vuonna 2008 hoitosopimusten piirissä oli 23 835 hehtaaria (Yli-Uotila 2009). Pohjois- Pohjanmaalla oli 3.2.2009 tukea saavia perinnebiotooppeja 3 129,36 ha (Helkimo 2009). Perinnebiotooppeja hoidetaan niittämällä ja laiduntamalla. Laiduneläiminä käytetään enimmäkseen nautoja ja lampaita, mutta osalla aloista laidunnetaan myös vuohia ja hevosia (Kor-
pilo 2002). Ilman laidunnusta kaikkien kohteiden kunnossapito ei ole mahdollista (Huuskonen 2006). Kotimaisissa ja eurooppalaisissa tutkimuksissa laiduntamisen on todettu vaikuttavan luonnonlaidunten biodiversiteettiin halutulla tavalla (Bokdam ym. 2000, Jutila 1999, 2001, Pykälä 2004, 2005, Hägg ym. 2006a, 2006b, Pessa ym. 2006, Hokkanen ym. 2006a, 2006b, Pavlu ym. 2006). Perinnebiotooppeja ei saa muokata, lannoittaa, käsitellä torjunta-aineilla, metsittää tai ojittaa, eikä niillä laiduntaville eläimille saa antaa lisärehua. Veden ja kivennäisten antamista ei ole rajoitettu (MMM 2007), mutta merenrantaniityillä eläimet tyydyttävät niiden tarpeen käytännössä merivedellä (Tuohimaa ym. 2001) ja kasvustosta saamillaan ravinteilla. Laidun tulee aidata erilleen viljellyistä nurmista ja laidunpaine tulee sovittaa siten, että lohkoa ei yli- eikä alilaidunneta. Rehun loppuessa eläimet tulee siirtää toiselle laitumelle. (MMM 2007). 1.2. Merenrantaniityt Äärimmäisen uhanalaiseksi luontotyyppiryhmäksi luokiteltuja merenrantaniittyjä arvioidaan olevan Suomessa nykyisin noin 4 200 hehtaaria, mikä on alle kymmenen prosenttia 1950-luvun tilanteeseen verrattuna (Schulman ym. 2008b). Merenrantaniittyjä esiintyy rannoilla alimman ja ylimmän vesirajan välisellä alueella, mistä syystä kasvillisuus on vyöhykkeistä. Laajat ja alavat merenrantaniityt ovat keskittyneet Perämeren alueelle, jossa maankohoaminen on Suomen oloissa suurinta. Veden ja jään liikkeet muovaavat rantaniittyjen kasvillisuutta ja vaikuttavat näin kasvien ja lintujen elinympäristöön. Merenrantaniittyjä on käytetty Perämeren alueella perinteisesti karjan laitumina ja luonnonheinän niittoalueina. Vuosikymmeniä jatkunut niittytalouskäyttö on hidastanut kasvillisuuden luontaista kehitystä lisäten avointen matalakasvuisten rantaniittyjen määrää ja vaikuttanut siten merkittävästi maisemaan (esim. Vainio ja Kekäläinen 1997, Pykälä 2001). Pääasiallisia merenrantaniittyjen kasveja ovat erilaiset luikat, sarat, kaislat, järviruoko, rönsyrölli, suolavihvilä, punanata ja luhtakastikka sekä kaksisirkkaisista esimerkiksi ketohanhikki, vilukko, isolaukku, hiirenvirna ja lehtovirmajuuri (Priha 2003). Tarkka kuvaus Perämeren rannikon luonnonlaidunten kasvilajistosta löytyy Häggin ym. (2006a) ja linnustosta Pessan ym. (2006) tutkimuksista. 2
1.3. Perinnebiotooppien laiduntaminen Nautojen laiduntaminen on rantaniittyjen tehokkain ja edullisin hoitomuoto. Tilalliset näkevät rantalaitumet kesäajan rehun lähteenä, jolloin viljelyssä olevat pellot voidaan käyttää kokonaisuudessaan karjan talvirehuksi (Tuohimaa ym. 2001). Luonnonlaitumilla laiduntamista on tutkittu Suomessa varsin vähän. Suomalaisten perinnebiotooppien laiduntamista tutkineen Lumolaidun-hankkeen alkaessa vuonna 2003 laidunpaine- ja laidunten hoitosuositukset (Korpilo 2002, MMMa 106/00) perustuivatkin pääasiassa ruotsalaisiin tutkimuksiin (Alexandersson ym. 1986, Ekstam ja Forshed 1996), joiden soveltuvuudesta Suomen oloihin ei ollut varmuutta. Ekstamin ja Forshedin (1996) suosittelemat laidunpaineet vaihtelivat välillä 0,7-2,6 nautayksikköä (ny) hehtaarille saatavilla olevasta rehun määrästä riippuen. Sopivan laidunpaineen määrittäminen perinnebiotoopeille on kuitenkin haasteellista, koska emolehmille ei ole olemassa kotimaisia energiantarvesuosituksia. Käytännössä on kuitenkin havaittu, että yli yhden menevät laidunpaineet ovat laitumen alkuraivauksen jälkeen liian korkeita suomalaisilla luonnonlaitumilla ja maa- ja metsätalousministeriö (MMM) (2000) suositteleekin rantaniityillä laidunnettavan 0,5-1 emolehmää vasikoineen / hehtaari. Niemelä ym. (2006b) kuitenkin suosittelevat rantaniittyjen ylläpitovaiheen laidunpaineeksi 0,4-0,8 emoa/ha. Kasvuston loppukorkeus laidunnuksen loputtua on hyvä laidunpaineen mittari. Korkeaa laidunpainetta on pidetty luonnonlaidunten monimuotoisuuden kehittymisen ja säilymisen edellytyksenä. Ruotsalaiset Ekstam ja Forshed (1996) ovat suositelleet perinnebiotooppien kasvuston loppukorkeudeksi 3-6 senttimetriä. Ulkomaisissa tutkimuksissa eläinten kasvun on todettu kuitenkin kärsivän (Wright ja Russel 1987, 1996, Yarrow ym. 1996, Spörndly ym. 2000) ja teurasominaisuuksien huononevan (Spörndly ym. 2000) nurmen korkeuden laskiessa alle 3-8 senttimetriin. Wright ja Russel (1987) suosittelevat emolehmien laiduntamiseen sopivaksi loppukorkeudeksi 8-10 cm ja Virkajärvi (1997) 7-10 cm. Liian korkeasta laidunpaineesta voi olla haittaa myös monimuotoisuuden kehitykselle ja säilymiselle (Hokkanen ym. 2006a). 3
1.3.1. Luonnonlaidunten sadontuottokyky ja rehun laatu Koska luonnonlaidunten kasvuolosuhteita ei yhtenäistetä maanmuokkauksella, lannoituksella ja kylvöllä, niiden kasvuston määrä ja laatu eivät useinkaan vastaa viljelylaidunten satomääriä ja kasvuston laatua (Syrjälä 1981, Sormunen-Cristian 1983, Tuononen 1996, Virkajärvi 1999, Spörndly 2000, Virkajärvi 2004, Virkajärvi ym. 2006, Hessle 2007a, Isselstein ym. 2007, Hessle 2008a). Eläintuotoksen (maito ja liha) mukana luonnonlaitumilta poistuu enemmän ravinteita kuin niille kertyy eläinten ulosteista (Niemelä ym. 2008). Kasvua hidastavissa olosuhteissa (esim. kuumuus, kuivuus, kylmyys) rehuarvot säilyvät yleensä pidempään korkeampina, mutta kasvuston määrä jää vähäisemmäksi (Van Soest ym. 1978, Hessle ym. 2007b, 2008a). Luonnonkasvien jälkikasvukyky on huono (Niemelä ym. 2008) ja erityisesti märillä alueilla kasvustoon tulee pahoja tallausvaurioita. Vaihtelevista kasvuolosuhteista ja kasvilajeista johtuen vaihtelu on viljelylaitumia suurempaa kasvukauden aikana, laitumen sisällä ja kasvilajien välillä. Rehun sulavuudelle ja raakavalkuaispitoisuudelle (RV) on tyypillistä kasvukauden aikainen lasku kuitupitoisuuden noustessa kasvien vanhetessa (Van Soest ym. 1978). Luonnonlaidunten kasvuston raakavalkuaispitoisuus on ollut keskimäärin hyvä ja suomalaisten viljelynurmien tasolla, mutta laskenut kesän loppua kohti mentäessä enemmän kuin viljelylaidunten kasvustoissa (Dimander ym. 2000, Spörndly 2000, Kristensen ym. 2006, MTT 2006, Virkajärvi ym. 2006, Isselstein ym. 2007, Hessle ym. 2007b, 2008a). Lihakarjan ravitsemuksessa korkea valkuaispitoisuus ei ole yhtä tärkeä tekijä kuin lypsykarjalla (Broadbent 1984), mutta NRC:n (2001) suositusten mukaan se ei saisi lihanautojen dieetissäkään alittaa pitoisuutta 100 g/kg KA. Kasvien neutraalidetergenttikuitupitoisuus (NDF) nousee kasvin ikääntymisen myötä kesän loppua kohti mentäessä (Van Soest ym. 1978). Ulkomailla luonnonlaitumista mitatut NDFpitoisuudet ovat olleet keskimäärin suomalaisten viljelynurmien tasolla tai jopa pienempiä (Dimander ym. 2000, Spörndly 2000, Kristensen ym. 2006, Isselstein ym. 2007, Hessle 2007b, 2008a). Suomalaisilta luonnonlaitumilta ei ole saatavissa aikaisempia tietoja kasvuston NDF-pitoisuudesta. Luonnonlaidunten kasvustojen kivennäispitoisuuksista on saatavilla vain niukasti tutkimustietoa. Eläimiään luonnonlaitumilla laiduntavilla viljelijöillä on kuitenkin hyvin vahvoja mie- 4
likuvia kasvien terveellisyydestä ja erityisen hyvästä kivennäiskoostumuksesta. Tohmajärven luonnonlaitumilla kaksisirkkaisten kivennäispitoisuuden havaittiin olevan yksisirkkaisia kasveja suurempi ja erityisesti hivenainepitoisuuksien viljelynurmia suurempia (Virkajärvi ym. 2006). Hyvin poikkeavasta kasvuympäristöstä johtuen merenrantaniittyjen kasvuston kivennäispitoisuuden voidaan olettaa eroavan huomattavasti muiden perinnebiotooppien pitoisuuksista. 1.3.2. Eläinten kasvu ja ravinnonsaanti luonnonlaitumilla Kasvuston vähäinen määrä ja vaihteleva laatu huonontavat eläinten laidunkauden aikaista kasvua, ellei laidunpaineita ja rehun riittävyyttä oteta huomioon laidunnusta toteutettaessa (Wright ja Russel 1984, Spörndly ym. 2000). Kuitenkin Tohmajärven metsälaidunkokeissa HfAy- (Hf = Hereford, Ay = Ayrshire), ja AbAy- (Ab = Aberdeen angus) risteytysten ja puhdasrotuisten Hf-sonnivasikoiden havaittiin kasvavan lähes yhtä hyvin kuin viljellyillä laitumilla, mutta ne verottivat kasvullaan emojensa kudosvaroja (Virkajärvi 1997, Virkajärvi ym. 2006). Ulkomaisissa tutkimuksissa on saatu viitteitä karjan huonommasta kasvusta luonnonlaitumilla (Dimander ym. 2000, Spörndly ym. 2000, Kristensen ym. 2006, Hessle 2007b). Nämä kokeet on tehty hiehoilla ja härillä, eivätkä tulokset näin ollen ole suoraan vertailukelpoisia kotimaisissa kokeissa saatujen tulosten kanssa. Rantalaitumilla laiduntavien vasikoiden kasvusta ei ole olemassa aikaisempaa tutkimustietoa. Emolehmät ovat laitumelle laskettaessa joko suhteellisen vasta poikineita tai poikivat laidunkauden alussa. Niiden maidontuotanto on huipussaan ja energiantarve suurimmillaan (Neville ja McCullough 1962). Eläinten energiantarpeeseen vaikuttavat mm. niiden koko, rotu, ravitsemuksellinen tila, liikkuminen, tiineys, maidontuotanto, kasvu sekä ympäristöolosuhteet (Baker 1985). Emolehmät tarvitsevat rehusta ensisijaisesti energiaa (Broadbent 1984) ja esimerkiksi rehun pieni valkuaispitoisuus on helposti korjattavissa (Manninen 2007). Koska lisärehun antaminen luonnonlaitumilla laiduntaville eläimille on kiellettyä, niiden on saatava kaikki tarvitsemansa energia kasvustosta. Alkukesästä rantalaidunten kasvusto vastaa todennäköisesti emojen tarvetta laadullisesti, mutta määrällisesti rehua on vähän. Rantalaidunten vaikeakulkuinen maasto lisää emojen energiantarvetta. USA:laisten arvioiden mukaan nautojen energiantarve liikkumiseen lisääntyy maaston vaikeakulkuisuudesta ja pinta-alasta riippuen 10-50 % ylläpitoenergian tarpeeseen verrattuna (NRC 2001). Pieniko- 5
koiset liharodut (Hf, Ab) pystyvät käyttämään laidunten tarjoaman karkearehun hyväkseen suuria liharotuja (Charolais = Ch, Simmental = Si, Limousin = Li) ja maitoroturisteytyksiä paremmin (Allen 1990, Jarrige ja Auriol 1992). 1.4. Tutkimuksen tarkoitus Tämä maisterin tutkielma on osa valtakunnallista, kolmivuotista Lumolaidun-hanketta, jonka päätavoitteet olivat laidunnusohjeiden laatiminen niitty-, metsä- ja rantalaitumille sekä laidunvälitystoiminnan käynnistäminen (Huuskonen 2006). Maisterin tutkielmani aineisto on kerätty hankkeen Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen (MTT) Ruukin toimipisteen toteuttamassa rantalaidunosioon kuuluvassa kolmivuotisessa tutkimuksessa. Rantaniityillä laiduntaneiden vasikoiden kasvusta, luonnonkasvustojen sadoista, rehuarvoista ja kivennäispitoisuuksista sekä merenrantalaidunten maaperän kasvuominaisuuksista on saatavilla vain hyvin vähän tietoa. Hankkeen rantalaidunnusosion tarkoituksena olikin mitata näitä asioita emolehmäkarjojen laiduntamilla Perämeren rantaniityillä ja tuottaa siten tarvittavaa tietoa rantalaidunten hoidon kehittämiseen. Lisäksi selvitettiin lisärehun vaikutusta vasikoiden kasvuun ja MTT:lla Ruukissa aineistosta laskettiin laitumien fosforitase. Maisterin tutkielmassani ei käsitellä fosforitasetta. Sen sijaan työssäni lasketaan tutkimuksessa olleiden neljän merenrantalaitumen rehuntuottokykyä niillä laiduntaneiden emolehmien, vasikoiden, hiehojen ja sonnien laskennallisen energiantarpeen kautta. Tulokset ilmoitetaan muodossa: muuntokelpoisen energian määrä (ME) megajouleina (MJ) hehtaaria kohti. 6
2 AINEISTO JA MENETELMÄT 2.1 Koejärjestelyt Tutkimus toteutettiin Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen kotieläintuotannon tutkimusyksikön Ruukin toimipisteen toimesta tilatutkimuksena kesinä 2003-2005 osana valtakunnallista Lumolaidun-hanketta. Tutkimus suoritettiin neljällä emolehmätilalla (A, B, C, D), jotka laidunsivat eläimiään Perämeren rantaniityillä Limingassa, Lumijoella ja Hailuodossa. Rantaniittyjen laidunnus oli aloitettu vuosina 1995-1997 ja kaikki kohteet olivat maatalouden ympäristötuen perinnebiotooppien hoitosopimusten piirissä. Tilan D laitumesta 50 ha oli metsälaidunta ja noin 10 ha varsinaista rantaniittyä. Laiduneläimet olivat kaikilla tiloilla risteytysemoja vasikoineen, hiehoja ja puhdasrotuisia sonneja. Tilojen laiduntamien emojen määrä vaihteli välillä 15-140, laidunkausi välillä 58-119 vuorokautta ja laidunten pinta-ala välillä 53-270 ha (Taulukko 1). Vasikoiden rotu määräytyi isäsonnin mukaan ollen tilalla A Limousin tai Simmental, tilalla B ja C Limousin, Charolais tai Simmental ja tilalla D Simmental. Taulukko 1. Tilojen A - D eläinmäärät ja muut laiduntiedot Perämeren rantalaitumilla vuosina 2003 2005. Vuosi ja Aikuisia* Laidunkausi Pinta-ala tila Emot Vasikat Hiehot Sonnit /ha (vrk) ha 2003 A 34 26-1 0,66 3.6.-14.8. (72) n. 53 B 102 50 52 3 0,58 29.5.-25.9. (119) n. 270 C 120 61 30 4 0,62 30.5.-12.9. (105) n. 250 D 21 21-1 0,37 10.6.-18.8. (69) n. 60 2004 A 40 30-1 0,65 3.6.-19.8. (76) n. 63 B 140 73 21 3 0,61 25.5.-21.9. (119) n. 270 C 120 80-5 0,5 5.6.-31.8. (88) n. 250 D 15 14-1 0,27 11.6.-23.8. (73) n. 60 2005 A 25 25-1 0,41 7.6.-4.8. (58) n. 63 B 135 63 5 4 0,53 10.6.-3.9. (85) n. 270 C 120 81 12 5 0,55 27.5.-13.8. (78) n. 250 D 15 13-1 0,27 9.6.-19.9. (102) n. 60 * = emot, hiehot ja sonnit. Laidunkausi on ilmoitettu vasikoiden laitumella viettämän ajan mukaan. 7
Tilojen A ja C eläimille laidun oli kesien aikana ainoa ravinnonlähde. Lisärehun antaminen perinnebiotooppien hoitosopimusten piiriin kuuluvilla aloilla on pääsääntöisesti kiellettyä, mutta tilojen B ja D vasikoille annettiin Pohjois-Pohjanmaan Työvoima- ja elinkeinokeskuksen myöntämällä poikkeusluvalla lisärehua kesien 2003 2005 ajan. Tilalla B ruokinta-automaatti saatiin laitumelle vasta vuonna 2004. Rehuna käytettiin tilalla B litistettyä kauraa ja koko kesän annos vietiin laitumeen keväällä. Tilan D lisärehuna oli kaupallinen täysrehu (Mullitähkä 1, A-Rehu), joka annosteltiin joko vasikoiden syönnin mukaan metsälaitumen yläosassa olevaan latoon (kesä 2003) tai annettiin laitumelle viedystä ruokinta-automaatista, johon täysikasvuiset eläimet eivät päässeet (kesät 2004-2005). Tilalla D oli tarjolla myös omavalintaisia ja vaihtelevia kivennäisiä koko karjalle. Kesällä 2005 tilalla D eläimille oli tarjolla vesijohtovettä, muilla tiloilla eläimet joivat merivettä. Käytännössä syötyjä määriä, ruokinnan onnistumista ja lisäruokinnan vaikutusta vasikoiden kasvuun ei voitu mitata, koska ruokinnassa tapahtunut vaihtelu oli suurta ja vasikoiden kasvuun vaikuttivat sen lisäksi myös hyvin monet muut tekijät. 2.2 Kasvustomittaukset Laitumista kerättiin vuosittain kasvustonäytteet ja kesällä 2005 koealoilta määritettiin peittävyyden perusteella kasvuston valtalajit. Kasvustonäytteiden keruuta varten perustettiin vuosittain uusi koeala. Kesinä 2003 ja 2004 pyrittiin perustamaan kaksi erillistä, rantalaidunten vaihtelevaa kasvustoa mahdollisimman hyvin edustavaa koealaa tilan omien aitojen yhteyteen. Erilliset koealat toteutuivat kuitenkin vain tiloilla A ja C. Tilojen B ja D koealat aidattiin riittävän suuriksi sisältämään erilaisia kasvuolosuhteita. Kesällä 2005 jokaiselle laitumelle perustettiin yksi noin 10 x 20 m koeala. Alue aidattiin paimenlangalla, joka sähköistettiin akulla toimivalla paimenpojalla. Tämä ratkaisu antoi paremmat mahdollisuudet valita niityn kasvustoa parhaiten edustava näytteenottopaikka. Koealan paikka vaihtui vuosittain ja eläimet pääsivät laiduntamaan koealan elo-syyskuussa. Siitä huolimatta edellisvuoden koealan paikka oli havaittavissa vielä seuraavana kesänä. Näytteenottopaikalle perustettiin kahdeksan noin 1,5 x 2 m koealaa, joista kustakin leikattiin 25 x 50 cm kasvustonäyte kahden senttimetrin sänkeen. Kuollut kasviaines poistettiin näytteistä keruun yhteydessä mahdollisimman tarkasti. Näytteet leikattiin ensikasvusta jokaisen tilan kaikilta koealoilta kerran viikossa kesäkuun ajan joko neljänä viikkona (2003 ja 2004) tai viitenä viikkona (2005). Kesäkuun viimeisellä viikolla jokaiselle koealalle tehtiin puhdistus- 8
niittoala, jonka jälkikasvusta leikattiin näyte heinäkuun viimeisellä viikolla. Samalla leikattiin näyte myös heinäkuun viimeisen viikon ensikasvusadosta. Näytteet pidettiin kylminä kuljetuksen ajan kylmälaukun ja kylmäpatruunoiden avulla. Vuonna 2003 eläimet karkasivat tilan D koealalle, jolloin kahdelta viimeiseltä keruukerralta ei saatu luotettavaa kuiva-ainenäytettä (KA). Osanäytteistä punnittiin tuorepaino, näytteet silputtiin ja kuivattiin. Kasvimassan vähäisyyden vuoksi näytteet kuivattiin + 60 Celsiusasteessa 48 tuntia, jonka jälkeen niistä punnittiin kuivapaino kuiva-ainepitoisuuden määrittämiseksi. Kultakin tilalta kerätyt kahdeksan viikoittaista osanäytettä yhdistettiin ja jauhettiin yhdeksi tilakohtaiseksi viikkonäytteeksi. Näytteet analysoitiin MTT:n eläinravitsemuksen laboratoriossa Jokioisilla. D-arvo (sulavan orgaanisen aineen pitoisuus kuiva-aineessa) määritettiin in vitro -sellulaasimenetelmällä (Friedel 1990), käyttäen laskennassa kotimaisiin tutkimuksiin perustuvia korjauskaavoja (Nousiainen ym. 2003). NDF-pitoisuus määritettiin Van Soestin ym. (1991) kuvaamalla tavalla ja RV-pitoisuus standardimenetelmällä käyttämällä Leco FP 428 -typpianalysaattoria (AOAC 1990). Kasvustonäytteistä analysoitiin kivennäisaineiden pitoisuudet vuonna 2003 spektrofotometrillä (Luh Huang ja Schulte 1999). Kasvuston korkeuden kehitystä seurattiin nurmitikkumittauksin (Virkajärvi 1996). Mittaukset tehtiin kerran viikossa kasvustonäytteiden oton yhteydessä. Kesällä 2003 mittaukset tehtiin sijoittamalla 50 metrin mittanauha satunnaisesti viiteen kohtaan laitumella rannasta mantereen suuntaan ja ottamalla lukema 10 metrin välein. Jokaisesta laitumesta saatiin kerran viikossa 50 tulosta. Vuonna 2004 ja 2005 jokaisella näytteenottokerralla otettiin yhteensä 100 satunnaista mittausta eri puolilta laidunta. Korkealle noussut vesi esti vuonna 2004 kaksi kertaa mittausten tekemisen laitumen matalammilta osilta. Tilat laajensivat kesien aikana laitumiaan aiemmin laiduntamattomille alueille. Uusista laidunaloista ei otettu kasvustonäytteitä eikä mitattu kasvuston korkeutta. 2.3 Maanäytteet Maanäytteet kerättiin kasvukauden 2005 alussa. Näytemäärä suhteutettiin laidunten pintaaloihin siten, että suurimmilta laitumilta (B ja C) kerättiin 16 näytettä, laitumelta A 10 näytettä ja laitumelta D kahdeksan näytettä. Laitumista otetut näytteet koostuivat kahdeksasta noin 20 metrin halkaisijalta kerätystä osanäytteestä. Jokaisen laitumen kasvustonäytealoilta 9
otettiin kaksi näytettä, joiden kahdeksan osanäytettä kerättiin välittömästi koealojen vierestä. Näytteet kerättiin maanäytekairalla noin 20 cm syvyyteen. Osanäytteistä poistettiin pintamaa, jonka jälkeen ne sekoitettiin sangossa ja pakattiin maanäyterasioihin. Näytteenottopaikat määritettiin GPS-paikantimella ja koordinaatit merkittiin muistiin. Maanäytteet analysoitiin Suomen Ympäristöpalvelun laboratoriossa Oulussa. Näytteistä määritettiin maalaji, multavuus, johtoluku, happamuus sekä kalsium- (Ca), fosfori - (P), kalium- (K), magnesium- (Mg), kupari- (Cu), mangaani- (Mn), sinkki- (Zn), rikki- (S), natrium- (Na) - pitoisuudet ja liukoinen nitraatti- (NO 3 ) ja ammoniumtyppi (NH 4 ). Maalaji ja multavuus määritettiin aistinvaraisesti. ph ja johtoluku määritettiin elektrodimittauksella maa-vesisuspensiosta, Cu, Mn ja Zn liekkiatomiabsorptiospektrometrillä, P molybdeenisinimenetelmällä ja Ca, Mg, K, Mg, Na ja S induktiivisesti kytketyllä optisella emissiospektrometrillä. Nitraattityppi määritettiin spektrofotometrisesti käyttäen FIA-tekniikkaa ja ammoniumtyppi spektrofotometrillä. (MTT 1986). 2.4 Vasikoiden elopaino ja kasvu Vasikat punnittiin laitumelle laskettaessa ja laitumelta pois otettaessa. Tilan C vasikoita ei saatu punnittua syksyllä 2004, koska eläinten siirrosta ilmoitettiin vasta siirtoa edeltävänä iltana. Punnitus tapahtui joko tilalla tai laitumen yhteyteen rakennetussa käsittelyaitauksessa. Vasikat punnittiin MTT:n Ruukin toimipisteen omistamalla eläinvaa alla. Vasikoiden päiväkasvu laskettiin jakamalla loppupainon ja alkupainon erotus laidunpäivillä. Punnituksen yhteydessä tarkistettiin vasikan sukupuoli. Vasikan rotu ja syntymäaika kopioitiin tilojen nautaeläinkorteista. Vasikoiden tarkka syntymäaika saatiin vain tiloilta A ja D. Kyseisillä tiloilla vasikoiden ikä laitumelle laskettaessa vaihteli välillä 1-104 vuorokautta ja muutamia vasikoita syntyi laidunkauden aikana. Tiloilla B ja D vasikoille annettiin Pohjois-Pohjanmaan Työ- ja elinkeinokeskuksen poikkeusluvalla lisärehua kesinä 2003 2005. Kesäkuussa vasikoille oli tavoitteena yhden kilogramman päiväannos vasikkaa kohti ja heinäkuussa kaksi kilogrammaa rehua/vasikka/päivä. Tilat A ja C toimivat kontrollitiloina. Rehu annosteltiin ruokinta-automaattiin, johon pääsivät vain vasikat. 10
2.5 Eläinten energian saanti laitumelta Laitumilta kesinä 2003-2005 kerätyt kasvustonäytteet mittaavat laitumessa kyseisellä hetkellä olevan kasvuston määrän. Tulokset eivät kerro eläinten laitumesta todellisuudessa saamaa rehumäärää. Rantalaidunten kasvuston sato muunnettiin kasvustosta saatavissa olevan muuntokelpoisen energian (ME) määräksi megajouleina (MJ) laskemalla se emolehmien, vasikoiden, hiehojen ja sonnien laskennallisen energiantarpeen kautta. Emojen energiantarpeen laskemiseen käytettiin Rehutaulukoiden ja ruokintasuositusten (MTT 2006) suosituksia lypsylehmille. Tulokseksi saatu rehuyksikkötarve (RY) muunnettiin laskelman lopuksi kansainvälisesti käytettäviksi megajouleiksi kertomalla rehuyksiköt luvulla 11,7 (MTT 2006). Emolehmän elopainona käytettiin 700 kilogrammaa, joka on Vehkaojan ym. (2005) esittelemien täysikasvuisten liharotuisten emojen keskimääräinen paino. Petit ym. (1992) totesivat useiden tutkimusten pohjalta lihanautojen energiantarpeen olevan vähäisemmästä fyysisestä aktiivisuudesta ja hitaammasta metaboliasta johtuen noin 15 % lypsyrotuisia nautoja pienempi. Myös Manninen (2007) päätyi emolehmien ruokintakokeiden perusteella vastaaviin tuloksiin. Emolehmien ylläpitoenergian tarve laskettiin Mannisen (2007) väitöskirjatutkimusten sekä Petitin ym. (1992) suositusten mukaisesti seuraavasti: Ylläpitoon: 0,71 + 0,0078 * elopaino kg 15 % vähennys ylläpitoenergian tarpeeseen: 0,85 * (0,71 + 0,0078 * elopaino kg) Emolehmän energiantarve maidontuotantoon laskettiin lypsylehmien normeilla (MTT 2006). Emon energiakorjatun maitotuotoksen (EKM) oletettiin olevan keskimäärin 11,6 kg/vrk, joka on keskiarvo Virkajärven ym. (1996, 1997) emolehmäkokeista, sekä Mannisen ym. (2004, 2005, 2006, 2007) ja Mannisen ja Taposen (2004) tutkimuksista laskettu AbAy, ChAy ja Hfemojen keskiarvo. Maidontuotantoon RY/vrk : 0,44 * EKM (kg) 11
Rantalaidunten maasto on yleensä vaikeakulkuista ja pinta-alat voivat olla hyvinkin suuria. Tässä tutkimuksessa laidunten pinta-ala vaihteli välillä 53-270 ha ja maasto oli laajoilla aloilla märkää ja upottavaa. NRC (2001) on arvioinut, että liikkuminen lisää nautojen energiantarvetta 10-50 % ylläpitoenergian tarpeeseen verrattuna laitumen haasteellisuudesta, koosta ja saatavilla olevan kasvuston määrästä riippuen. Myös Baker (1985) esittää liikkumisen lisäävän nautojen energiantarvetta 10-20 % ja suurilla laidunaloilla yli 20 % ylläpitoenergian tarpeeseen nähden. Emolehmän päivittäiseen energian tarpeeseen lisättiin rantalaitumilla liikkumiseen todennäköisesti kuluva 20 % ylläpitoenergiasta. Tarve liikkumiseen: 0,2 * (0,71 + 0,0078 * elopaino kg) Seitsemännen tiineyskuukauden jälkeen laskettavaa tiineyslisää ei huomioitu, koska emot tiinehtyvät laidunkauden aikana. Hiehojen energiantarve saatiin Rehutaulukoista ja ruokintasuosituksista (MTT 2006). Laiduntavat hiehot ovat noin vuoden ikäisiä ja ne tiinehtyvät laidunkauden aikana, jolloin tiineyslisää ei tarvitse ottaa huomioon. Hiehojen arvioitiin painavan keskimäärin 400 kg ja päivittäisen lisäkasvun olevan maltillinen 0,700 kg. Liikkumisesta lisättiin ylläpitoenergiantarpeeseen 20 %. Vasikoiden keskimääräinen energiantarve laskettiin elopainojen perusteella Rehutaulukoiden ja ruokintasuositusten (MTT 2006) suosittelemien tarpeiden keskiarvona (Taulukko 2), johon lisättiin liikkumisesta aiheutuva 20 % lisä ylläpitoenergiantarpeesta. Taulukko 2. Vasikoiden keskimääräisen energiantarpeen laskemiseen käytetyt arvot (MTT 2006). Vasikan ikä RY-tarve/pv 1-2 kk 2,10 2-3 kk 2,60 100-150 kg sonni 1,0 kg päiväkasvu * 2,97 150-200 kg sonni 1,0 kg päiväkasvu * 3,60 100-150 kg hieho 1,0 kg päiväkasvu 3,70 150-200 kg hieho 1,0 kg päiväkasvu 4,50 Keskiarvo 3,25 * sonnien RY-tarpeesta vähennetty 10 % liharoturisteytysvähennys 12
Vasikka saa osan tarvitsemastaan energiasta emonsa maidosta, jolloin laitumesta tarvittavaa rehuyksikkömäärää on pienennettävä emolta saatavan maidon energia-arvon verran. Rehutaulukot ja ruokintasuositukset (MTT 2006) ilmoittaa täysmaidon (9-01) RY-arvoksi vasikalle 1,76 RY/kg KA. Emon maitotuotos RY/vrk: Emon maitotuotos kg EKM/vrk * Maidon kuiva-ainepitoisuus % * Maidon RY-pitoisuus RY/kg KA Vasikan laitumesta tarvitsema rehuyksikkömäärä: Vasikan kokonaistarve RY/vrk - Emon maidosta saatava RY/vrk 1 100 kg painavan ja elopainonsa vakiona säilyttävän siitossonnin keskimääräinen energiantarve on 10,5 RY/vrk (Virkajärvi ym. 2006), josta saadaan liikunnan aiheuttaman lisäyksen (20 %) jälkeen 12,6 RY/vrk. 2.6 Tilastolliset menetelmät Koska vasikoiden päiväkasvut eivät olleet normaalisti jakautuneita, eivätkä muunnokset auttaneet korjaamaan variansseja, kasvujen tilastolliseen testaamiseen käytettiin ei-parametrista Kruskal-Wallisin yksisuuntaista varianssianalyysiä. Kasvujen eroja testattiin vuosittain, jolloin selittävänä muuttujana oli tila, sekä tiloittain, jolloin selittävänä muuttujana oli vuosi. 2.7 Säätiedot Kesien 2003 2005 säätiedot on kerätty MTT:lla Ruukissa. Lämpötiladata on tietokoneelle 10 minuutin välein tallentuvan mittauksen keskiarvo koko vuorokaudelta. Sademäärä mitattiin manuaalisesti sademittarilla. Vertailukohtana (NORM) käytettiin MTT:lla Ruukissa mitattua vuosien 1971-2000 keskiarvoa. (Keränen 2009). Vuoden 2003 tiedot kasvukauden alkamisja päättymisajankohdista saatiin Ilmatieteen laitoksen ilmastotilastoista (Ilmatieteen laitos 2009). 13
3 TULOKSET 3.1 Sääolosuhteet Kesien 2003, 2004 ja 2005 sääolosuhteet poikkesivat toisistaan huomattavasti erityisesti kosteusolojen osalta (Taulukko 3). Terminen kasvukausi alkoi keväällä 2003 noin kymmenen vuorokautta kesiä 2004 ja 2005 myöhemmin ja oli pituudeltaan 20 vuorokautta kesän 2005 termistä kasvukautta lyhempi (Taulukko 4). Laidunnuskuukausien keskilämpötiloissa ei ollut juurikaan vaihtelua, mutta kesä 2003 oli keskimääräistä kuivempi ja kesä 2004 huomattavan sateinen. Säähavainnot on kerätty MTT:lla Ruukissa, eivätkä ne kerro tutkimuksessa mukana olleiden laidunten todellista sademäärää. Ne antavat kuitenkin suuntaviivoja alueen sääoloihin. Taulukko 3. Termisen kasvukauden alkamis- ja päättymispäivät MTT:lla Ruukissa kesinä 2003-2005 (Keränen 2009). * Vuoden 2003 tiedot Ilmatieteen laitos (2009). 2003 * 2004 2005 Kasvukauden alku 10.5.2003 25.4.2004 26.4.2005 Kasvukauden loppu 11.10.2003 7.10.2004 15.10.2005 Kasvukausi päivää 154 165 174 Taulukko 4. Huhti- lokakuun keskimääräiset lämpötilat ( C) ja sademäärät (mm) MTT:n tutkimusasemalla Ruukissa kesinä 2003-2005. NORM on MTT:lla mitattu vuosien 1971-2000 keskiarvo. (Keränen 2009). Lämpötila C Sade mm NORM 2003 2004 2005 NORM 2003 2004 2005 Huhtikuu 0,8 0,7 3,3 2,8 24,0 20,0 11,8 19,9 Toukokuu 7,7 8,9 7,9 7,4 36,0 83,0 71,6 55,6 Kesäkuu 13,2 12,5 12,1 13,9 49,0 7,0 56,3 26,8 Heinäkuu 15,4 19,3 15,6 17,5 61,0 83,0 107,0 54,9 Elokuu 13,1 13,9 14,0 15,2 71,0 34,0 100,3 79,0 Syyskuu 8,0 9,1 10,3 9,7 57,0 30,0 108,3 66,0 Lokakuu 2,9 2,3 3,0 5,1 50,0 53,0 23,2 22,8 yht. 348,0 310,0 478,5 325,0 14
3.2 Maaperän ominaisuudet Rantalaidunten maalajit olivat tiloilla B, C ja D karkeaa hietaa ja tilalla A hiuesavea hienoa hietaa. Pintamaa oli vähämultaista tiloilla B ja D ja multavaa tiloilla A ja C. Maaperän ph oli hapan, keskimäärin 4,9 (keskihajonta 0,64) ja liukoisten suolojen määrää kuvaava johtoluku keskimäärin neljätoistakertainen suomalaisiin peltomaihin verrattuna (Taulukko 5). Maaperässä oli runsaasti rikkiä ja natriumia, ja vastaavasti vähän liukoista typpeä, kaliumia, fosforia, kalsiumia ja kuparia. Vaihtelu oli kuitenkin suurta niin tilojen sisällä kuin välilläkin. Tilan A maaperän kalium- ja tilan D fosforipitoisuus vastasivat kotimaisia peltomaita, kun taas tilan D mangaani- ja sinkkipitoisuudet olivat huomattavasti muita tiloja pienempiä. Tilan C laitumen mangaanipitoisuus oli keskimäärin kaksinkertainen peltomaihin verrattuna. Taulukko 5. Rantalaidunten maanäytteiden tulokset ja keskihajonta kesäkuun 2005 alussa. Vertailuna on suomalaisen peltomaan keskimääräiset pitoisuudet (Mäkelä-Kurtto ym. 2002, **natriumin osalta Sippola ja Tares 1978). J = johtoluku. Tila A Tila B Tila C Tila D Kaikki tilat Pelto Näytemäärä 10 16 16 8 yht. 50 J 10 3 S cm 1 15,5 ± 2,9 15,6 ± 6,3 12,2 ± 3,9 13,7 ± 5,5 14,2 ± 5,0 1,1 ph 5,0 ± 0,63 4,7 ± 0,37 4,5 ± 0,38 5,9 ± 0,31 4,9 ± 0,64 5,76 P mg l 1 2,6 ± 1,0 2,9 ± 1,1 2,0 ± 0,70 11,4 ± 4,8 3,9 ± 3,9 13 K mg l 1 107 ± 38 60 ± 15 58 ± 11 49 ± 14 67 ± 29 111 Ca mg l 1 286 ± 89 192 ± 74 349 ± 93 272 ± 88 273 ± 105 1441 Mg mg l 1 255 ± 84 198 ± 74 216 ± 57 172 ± 49 211 ± 71 205 S mg l 1 420 ± 203 326 ± 126 474 ± 153 128 ± 50 360 ± 185 24 Na mg l 1 684 ± 179 599 ± 251 372 ± 165 682 ± 249 557 ± 245 17,8** Zn mg l 1 4,1 ± 2,4 2,2 ± 1,3 6,5 ± 2,5 1,5 ± 0,33 3,9 ± 2,7 4,28 Cu mg l 1 2,4 ± 1,2 0,98 ± 0,42 1,0 ± 0,26 1,3 ± 0,36 1,3 ± 0,81 4,5 Mn mg l 1 51 ± 54 28 ± 31 125 ± 94 4,0 ± 2,2 60 ± 76 58 NH + 4 mg l 1 3,1 ± 1,5 3,9 ± 1,9 4,4 ± 1,9 1,9 ± 1,8 3,3 ± 1,9 NO 3 mg l 1 0,41 ± 0,10 0,51 ± 0,13 0,43 ± 0,12 0,40 ± 0,07 0,44 ± 0,10 15
3.3 Rantaniittyjen sadontuotto ja rehuarvot Rantalaidunten kasvusto koostui pääasiassa Perämeren merenrantalaitumille tyypillisistä heinäkasveista. Valtalajit on esitetty taulukossa 6. Taulukko 6. Koealoilta kesällä 2005 määritetyt kasvuston valtalajit. Tila A B C D Valtalajit luhtakastikka (Calamagrostix stricta), rönsyrölli (Agrostis stolonifera), sarat (Carex sp.) järviruoko (Phragmites australis) luhtakastikka sarat, luhtakastikka, rönsyrölli rönsyrölli, suolavihvilä (Juncus gerardii) Kaikkien tilojen rantaniittyjen vuosien 2003-2005 keskimääräinen kesäkuun kuiva-ainesato oli 1 107 kg KA/ha (keskihajonta ± 557) (Liite 1). Heinäkuun lopussa kasvuston KA-sato oli keskimäärin 2 586 kg/ha (keskihajonta ± 1 019) ja puhdistusniitetyillä aloilla 578 kg/ha (keskihajonta ± 228). Pienin kuiva-aineen hehtaarisato (391 kg) mitattiin tilan C laitumelta kesäkuun 2004 alussa. Kesäkuun suurin KA-sato (2 729 kg) mitattiin tilalta C kesäkuun 2005 lopussa. Heinäkuun ensikasvuston suurin KA-sato (4 762 kg) kerättiin tilalta B vuonna 2004 ja pienin (1604 kg) tilalta C vuonna 2003. Rantalaidunten kasvusto oli keskimäärin matalaa ja harvaa. Kasvusto pysyi koko kesän keskimäärin alle 20 cm korkeana (Kuva 1). Tilan C kasvusto oli poikkeuksellisen korkeaa loppukesällä 2005. Heinäkuun lopussa kasvuston korkeus oli 8-15 cm. Kasvittomien kohtien osuus nurmitikkumittauksista oli keskimäärin tilalla A 21 %, B 28 %, C 10 % ja D 5% kaikista havaintokerroista. Enimmillään 40 % havainnoista oli tyhjiä, eli havaintokohdassa ei ollut kasvustoa (Kuva 2). 16
Kuva 1. Kasvuston korkeuden vaihtelu kesä- heinäkuussa kesinä 2003-2005. = tila A, = tila B, = tila C, = tila D Kuva 2. Tyhjähavaintojen määrä nurmitikkumittauksissa prosentteina otetuista mittauksista kesä- heinäkuussa kesinä 2003-2005. = tila A, = tila B, = tila C, = tila D Kasvuston sulavuus huononi ja kuitupitoisuus lisääntyi odotetusti loppukesää kohti mentäessä (Kuva 3 sekä liitteet 2-5). D-arvo oli parhaimmillaan kesäkuun alkupuolella välillä 708 773 g/kg KA laskien heinäkuun loppuun mennessä keskimäärin 641 grammaan/kg KA. Raakavalkuaispitoisuudessa oli huomattavaa vuosittaista vaihtelua. Kesinä 2003, 2004 ja 2005 kasvuston RV-pitoisuus oli parhaimmillaan 160, 179 ja 192 g/kg KA. Heinäkuun lopulla RV oli laskenut keskimäärin pitoisuuteen 89 g/kg ka. NDF-pitoisuus vaihteli kesäkuun ensimmäisellä viikolla välillä 364 650 g/kg KA ollen keskimäärin 492 g/kg KA. Heinäkuun lopussa NDF-pitoisuus oli keskimäärin 627 g/kg KA. 17
Kuva 3. Kasvuston ensisatojen D-arvon, raakavalkuaispitoisuuden (RV) ja NDF-pitoisuuden muutos tilojen A - D merenrantalaitumilla kesä- heinäkuussa 2003 2005. = tila A, = tila B, = tila C, = tila D 18
Puhdistusniitolla koealojen kasvustojen jälkikasvun rehuarvot saatiin nousemaan erinomaiselle tai hyvälle tasolle, mutta kasvuston jälkikasvukyky oli huono (Taulukko 5). Jälkikasvun kuiva-ainesato oli suurin kesällä 2003, mutta rehuarvot eivät nousseet vuosien 2004 ja 2005 tasoille. Taulukko 7. Merenrantaniittyjen puhdistusniittoalojen keskimääräinen KA-sato ja rehuarvot sekä keskihajonta heinäkuun lopussa kesinä 2003 2005. 2003 2004 2005 Kuiva-ainesato, kg/ha 804 ± 309 509 ± 173 478 ± 93 D-arvo, g/kg KA 643 ± 26 670 ± 17 684 ± 14 Raakavalkuainen, g/kg KA 103 ± 13 129 ± 041 159 ± 15 NDF, g/kg KA 641 ± 15,0 619 ± 19,8 605 ± 37,6 Rantalaidunten kasvustonäytteistä määritettiin kivennäispitoisuudet kesällä 2003 (Taulukko 8). Kasvuston kivennäispitoisuudet noudattelivat maanäytteiden pitoisuuksia. Fosforia, kaliumia, kalsiumia ja kuparia oli suhteellisen vähän ja rautaa ja mangaania paljon. Natriumin pitoisuus kasvustossa oli monikymmenkertainen peltolaitumilta mitattuihin pitoisuuksiin verrattuna. Taulukko 8. Merenrantalaidunten kasvuston kivennäispitoisuudet ja pitoisuuksien keskihajonnat tiloittain (A - D) kesäkuussa 2003, sekä tilojen keskiarvo kesäkuussa ja heinäkuussa. Keskiarvo Keskiarvo A B C D kesäkuu viikko 30 * g/kg KA P 1,7 ± 0,18 2,2 ± 0,39 2,4 ± 0,25 3,2 ± 0,35 2,4 ± 0,63 1,5 ± 0,44 3,7 K 15,8 ± 0,73 20,5 ± 1,4 19,0 ± 2,1 18,3 ± 0,59 18,4 ± 2,1 16,1 ± 1,1 31 Ca 6,5 ± 0,33 2,0 ± 0,19 3,7 ± 0,24 1,8 ± 0,24 3,5 ± 2,0 2,7 ± 0,40 3,8 Mg 3,9 ± 0,95 1,6 ± 0,06 2,0 ± 0,13 1,9 ± 0,08 2,3 ± 1,1 1,7 ± 0,33 1,8 S 8,0 ± 1,0 2,8 ± 0,60 3,3 ± 0,14 2,4 ± 0,29 4,1 ± 2,4 2,5 ± 0,60 2 Na 8,7 ± 3,0 2,3 ± 0,53 5,6 ± 1,1 3,1 ± 0,82 4,9 ± 3,0 1,9 ± 0,51 0,2 mg/kg KA Fe 1465 ± 173 638 ± 205 721 ± 272 2300 ± 2312 1281 ± 1256 147 ± 82 180 Zn 50,5 ± 8,5 29,8 ± 2,7 37,8 ± 5,7 38,2 ± 5,8 39,1 ± 9,3 32,3 ± 12,7 30 Cu 8,8 ± 0,94 6,1 ± 1,3 5,4 ± 0,39 5,4 ± 0,56 6,4 ± 1,6 4,2 ± 0,77 7 Mn 438 ± 38,5 203 ± 53,8 190 ± 26,9 170 ± 40,5 250 ± 119 459 ± 198 61 *Vertailukohteena peltolaidunten kasvuston (Nurmiheinät, 1. sato, aikainen korjuu 16-50) kivennäispitoisuudet (MTT 2006). 19
3.4 Vasikoiden laidunkauden aikainen kasvu Laitumelle laskettavien vasikoiden painossa oli runsaasti vaihtelua johtuen lähinnä suuresta ikävaihtelusta. Kaikkien tilojen kaikkien vasikoiden keskipaino laitumelle laskettaessa oli noin 100 kg (keskihajonta ± 37) ja laitumelta pois otettaessa noin 200 kg (keskihajonta ± 43). Pienin laitumelle laskettu vasikka painoi 30 kg, suurin 280 kg. Pienin laitumelta kesän lopussa pois otettu vasikka painoi 74 kg ja suurin 388 kg. Lehmävasikoiden kasvu laidunkauden aikana oli keskimäärin 0,981 kg/vrk (keskihajonta ± 0,195) ja sonnivasikoiden 1,022 kg/vrk (keskihajonta ± 0,246). Vasikoiden vuosittaiset päiväkasvut ja keskihajonnat eri tiloilla käyvät ilmi taulukosta 9. Vasikoiden päiväkasvujen vaihtelu tilojen välillä oli tilastollisesti merkitsevää kaikkina vuosina (KruskalWallis; 2003: H 3 = 69,5, p < 0,001, 2004: H 2 = 25,0, p < 0,001, 2005: H 3 = 50,4, p < 0,001). Vuosien välinen vaihtelu päiväkasvuissa oli tilastollisesti merkitsevää tiloilla A (Kruskal-Wallis: H 2 = 37,7, p < 0,001) ja D (H 2 = 7,4, p < 0,0024) sekä lähes merkitsevää tilalla B (H 2 = 5,9, p < 0,053). Tilalla C vasikoiden vuosien välinen päiväkasvujen vaihtelu ei ollut merkitsevää ( H 2 = 8,7, p < 0,315). Taulukko 9. Vasikoiden laidunkauden aikaiset päiväkasvut (kg/pv) ja keskihajonnat tiloilla A - D vuosina 2003-2005. Keskihajonnan perässä oleva alaindeksi kertoo vasikoiden lukumäärän. L = lehmävasikka, S = sonnivasikka. Suku- Tilat Vuosi puoli A B C D 2003 S 1,029 (± 0,081) 9 0,876 (± 0,111) 25 1,192 (± 0,158) 30 1,222 (± 0,138) 19 L 0,982 (± 0,092) 17 0,910 (± 0,173) 14 1,181 (± 0,192) 28 1,040 (± 0,118) 2 Kaikki 0,998 (± 0,092) 0,898 (± 0,153) 1,186 (± 0,175) 1,205 (± 0,128) 2004 S 0,968 (± 0,118) 9 0,793 (± 0,155) 35-1,170 (± 0,187) 7 L 0,865 (± 0,150) 11 0,807 (± 0,266) 29-1,130 (± 0,150) 6 Kaikki 0,911 (± 0,140) 0,801 (± 0,221) 1,152 (± 0,162) 2005 S 1,261 (± 0,088) 8 0,876 (± 0,161) 33 1,115 (± 0,151) 36 1,106 (± 0,094) 4 L 1,106 (± 0,128) 17 0,848 (± 0,223) 27 1,034 (± 0,180) 42 1,066 (± 0,039) 9 Kaikki 1,156 (± 0,128) 0,863 (± 0,196) 1,071 (± 0,171) 1,063 (± 0,209) Vuosien ka 1,035 0,852 1,131 1,122 20
Lisärehun vaikutusta vasikoiden kasvuun ei voitu tutkia, koska tilojen antamat rehut ja rehunantomenetelmät vaihtelivat suuresti. Lisärehua antaneiden tilojen B ja D vasikoiden kasvu oli huomattavan erilaista. Tilan B vasikoiden päiväkasvut olivat keskimäärin muita tiloja alhaisempia (0,847 kg/pv), kun taas tilan D vasikat kasvoivat laidunkauden aikana muita tiloja paremmin (1,151 kg/pv). Vasikoiden laitumellelaskuiällä ei näyttänyt olleen selkeää vaikutusta laidunkauden aikaisiin päiväkasvuihin (Kuva 4). Tila A 2003 Tila D 2003 1.4 1.6 1.2 1.4 Päiväkasvu, kg/pv 1.0 0.8 0.6 0.4 0.2 lehmät n = 17 sonnit n = 9 Päiväkasvu, kg/pv 1.2 1.0 0.8 0.6 0.4 0.2 lehmät n = 2 sonnit n = 19 0.0 0 20 40 60 80 100 Ikä laidunkauden alussa, pv 0.0 0 20 40 60 80 100 Ikä laidunkauden alussa, pv Tila A 2004 Tila D 2004 1.4 1.4 Päiväkasvu, kg/pv 1.2 1.0 0.8 0.6 0.4 0.2 lehmät n = 11 sonnit n = 9 Päiväkasvu, kg/pv 1.2 1.0 0.8 0.6 0.4 0.2 lehmät n = 6 sonnit n = 7 0.0 0 20 40 60 80 100 Ikä laidunkauden alussa, pv 0.0 0 20 40 60 80 100 Ikä laidunkauden alussa, pv Tila A 2005 Tila D 2005 1.6 1.6 1.4 1.4 Päiväkasvu, kg/pv 1.2 1.0 0.8 0.6 0.4 0.2 lehmät n = 17 sonnit n = 8 Päiväkasvu, kg/pv 1.2 1.0 0.8 0.6 0.4 0.2 lehmät n = 9 sonnit n = 4 0.0 0 20 40 60 80 100 Ikä laidunkauden alussa, pv 0.0 0 20 40 60 80 100 Ikä laidunkauden alussa, pv Kuva 4. Vasikoiden laitumellelaskuiän vaikutus laidunkauden aikaisiin päiväkasvuihin tiloilla A ja D kesinä 2003-2005. = lehmävasikka, = sonnivasikka. 21
3.5 Eläinten ravinnonsaanti laitumilta ja laidunten sadontuottokyky Rantalaitumen haastavassa maastossa laiduntavan, 700 kg painavan ja 11,6 kg EKM/vrk tuottavan emolehmän päivittäinen muuntokelpoisen energian tarve on 135,5 MJ. Vasikka tarvitsee keskimäärin 37,97 MJ ME/vrk, josta se saa laskennallisesti 31,05 MJ emonsa maidosta. Vasikan ME-tarve laitumesta on näin ollen 6,91 MJ/vrk. Päivässä 0,700 kg kasvavan, 400 kg painavan hiehon päivittäinen ME-tarve on 74,88 MJ ja siitossonni tarvitsee päivässä muuntokelpoista energiaa 122,85 MJ. Laskennallisesti määritetty eläinten laidunkauden aikainen muuntokelpoisen energian saannin määrä vaihteli suuresti tilojen ja vuosien välillä (Taulukko 10). Eniten satoa tuotti tilan B laidun, jolta eläinten ME-saanti kesien aikana oli keskimäärin 8297 MJ/ha. Vähiten ME-satoa tuotti tilan D laidun, jolta eläimet saivat keskimäärin 3572 MJ/ha. Tilan A keskimääräinen ME-sato oli 5933 MJ/ha ja tilan C 6992 MJ/ha. Saatavilla olevan rehun vähäinen määrä ja silmämääräiset arviot emojen kunnosta kesän lopussa aiheuttivat oletuksen, että emot olisivat joutuneet rehun vähäisestä saatavuudesta johtuen mobilisoimaan kudosvarojaan energiantarpeensa tyydyttämiseksi. Mikäli emojen oletetaan laihtuneen kesän aikana noin 0,500 kg päivässä (empiirisiin havaintoihin perustuva arvio), laitumesta saatu energiamäärä oli tilalla A 5844, B 8157, C 6875 ja D 3467 MJ/ha. 22
Taulukko10. Rantalaitumilla laiduntaneiden emojen, vasikoiden, hiehojen ja sonnien energiantarve ja saanti laitumista (ME MJ) tiloilla A - D kesinä 2003-2005. 2003 EMOT VASIKAT HIEHOT SONNIT MJ/ MJ/ MJ Vasik- MJ/ MJ/ Hie- MJ/ MJ/ MJ/ MJ/ Laidun- Pinta- MJ/ MJ MJ Emot Emoa ha/ ha/ laihtu- Vasikat kaa/ ha/ ha/ Hiehot hoa/ ha/ ha/ Sonni Sonnia ha/ ha/ kausi ala ha/ elopainon yht. N ha pv kesä misesta N ha pv kesä N ha pv kesä N ha pv kesä (vrk) ha kesä laskusta laitumesta A 34 0,6 87 6258 94 26 0,5 7,1 512 - - - - 1 0,02 2,8 200 72 53 6971 6877 369441 B 102 0,4 51 6091 155 50 0,2 2,7 320 52 0,2 17,3 2059 3 0,01 1,6 195 119 270 8665 8510 2339504 C 120 0,5 65 6828 137 61 0,2 3,5 372 30 0,1 10,8 1132 4 0,02 2,4 248 105 250 8580 8444 2145004 D 21 0,4 47 3272 90 21 0,4 5,1 350 - - - - 1 0,02 2,5 170 69 60 3792 3702 227512 2004 A 40 0,6 86 6538 99 30 0,5 6,9 525 - - - - 1 0,02 2,3 178 76 63 7241 7142 456157 B 140 0,5 70 8360 155 73 0,3 3,9 467 21 0,1 7,0 832 3 0,01 1,6 195 119 270 9853 9699 2660399 C 120 0,5 65 5723 114 80 0,3 4,6 409 - - - - 5 0,02 2,9 259 88 250 6391 6277 1597727 D 15 0,3 34 2473 95 14 0,2 3,4 247 - - - - 1 0,02 2,5 179 73 60 2899 2804 173945 2005 A 25 0,4 54 3118 75 25 0,4 5,8 334 - - - - 1 0,02 2,3 136 58 63 3588 3513 226040 B 135 0,5 68 5758 111 63 0,2 3,4 288 5 0,02 1,7 141 4 0,01 2,2 186 85 270 6373 6262 1720699 C 120 0,5 65 5073 101 81 0,3 4,7 367 12 0,05 4,3 336 5 0,02 2,9 230 78 250 6006 5904 1501404 D 15 0,3 34 3455 133 13 0,2 3,1 321 - - - - 1 0,02 2,5 251 102 60 4026 3894 241567 23
4 TULOSTEN TARKASTELU Tutkimuksessa saatiin arvokasta tietoa rantalaidunten rehusadoista, kasvuston rehuarvoista, kivennäispitoisuuksista ja rantaniityillä laiduntavien vasikoiden päiväkasvuista. Maaperän kasvuominaisuuksien tutkiminen selittää kasvuston määrää ja laatua. Rehusatojen ja -arvojen selvittäminen auttaa suunnittelemaan laidunnusta myös eläinten kasvun ja hyvinvoinnin kannalta, kun eläintiheyssuositukset ovat tähän mennessä perustuneet lähinnä monimuotoisuuden asettamiin vaatimuksiin. Tietoa voidaan tulevaisuudessa käyttää rantaniittyjen hoidon ja laidunnuksen suunnitteluun sekä virkamies- että tilatasolla. 4.1 Sadon määrä Rantalaitumilta mitatut rehuarvot olivat keskimäärin hyviä ja sadot viljelynurmia huomattavasti pienempiä. Van Soest ym. (1978) toteavatkin rehuarvojen säilyvän yleensä pidempään korkeampina kasvua hidastavissa olosuhteissa, mutta kasvuston määrän jäävän vähäiseksi. Vaihtelu tilojen ja vuosien välillä oli kuitenkin suurta. Rantalaidunten satotulosten vuosien välistä vaihtelua selittävät osaltaan kasvukausien hyvin erilaiset kasvuolosuhteet. Kesä 2003 oli kuiva, kun taas kesällä 2004 sadetta saatiin lähes 130 mm keskivertoa enemmän. Kasvukauden 2005 sää ei poikennut juurikaan kolmenkymmenen vuoden keskiarvoista sateen tai lämpötilan osalta, mutta terminen kasvukausi oli 20 vuorokautta kesää 2003 pidempi. Satotuloksia ja vaihtelun suuruutta selittävät myös maaperän kasvuominaisuudet, jonka seurauksena rantalaitumille on muodostunut niille ominainen, viljelykasveja vähäsatoisempi kasvilajisto. Perinnebiotooppien kasvit ovat sopeutuneet niillä vallitseviin erityisolosuhteisiin ja ovat niistä riippuvaisia (MMM 2007). Tutkituilla laitumilla maaperän ph oli hapan 4,9 ja johtoluku 14,3. Viljavuuspalvelun (2008) mukaan ravinteet ovat parhaiten kasvien saatavilla ph:ssa välillä 6,0 6,5. Suomalaisten peltojen johtoluku on yleensä alle 2,5 ja rantalaitumilla se ylitti huomattavasti Viljavuuspalvelun (2008) arveluttavan korkeana pitämän arvon 10. Rantaniittyjen kasvit viihtyvät happamassa, kosteassa, vähätyppisessä ja niukkaravinteisessa maaperässä. Osa rantaniityn kasveista sietää myös korkeaa suolapitoisuutta ja mm. suolayrtti ja -solmukki ovat riippuvaisia laitumille tallauksen ja haihdunnan seurauksena syntyvistä suolamaista (Priha 2003). 24
Rantaniittyjen kesäkuun ensikasvuston sadontuotto (1107 kg KA/ha) oli noin 25 % MTT:lla Ruukissa kesäkuussa 2008 mitatusta viljelynurmen sadosta (Artturi 2008) ja vastasi Virkajärven ym. (2006) mittaamia metsälaidunten ja Hesslen ym. (2007b, 2008a) raportoimia kosteusoloiltaan keskimääräisen luonnonlaitumen sadontuottoja. Tulokset vastasivat myös Korpilon (2002) rantaniityille arvioimaa 20-40 % sadontuottoa verrattuna 3300 RY tuottavaan viljelylaitumeen. Ulkomaisissa tutkimuksissa perinnebiotooppien satotasot ovat vaihdelleet suuresti laidunten ja olosuhteiden heterogeenisuudesta johtuen. Ruotsalaisilla perinnebiotoopeilla Ekstam ja Forshed (1996) arvioivat kuivan luonnonlaitumen tuottavan 800 kg KA/ha, tuoreen 1 600 kg KA/ha, keskinkertaisesti tuottavan kostean laitumen 2 000 kg KA/ha ja korkeatuottoisen kostean laitumen 2800 kg KA/ha. Isselsteinin ym. (2007) tutkimien Englannin luonnonlaidunten KA-sadot vastasivat suomalaisten viljelynurmien satoja ollen 3 260 4 360 kg KA/ha. Saksassa tutkittujen luonnonlaidunten keskimääräinen KA-sato oli 2 633, Ranskassa 2 270 ja Italiassa 1 530 kg/ha. (Isselstein ym. 2007). Ensikasvusadosta mitattu rehun määrä ei vastaa eläinten todellisuudessa laitumesta saaman rehun määrää. Eläinten energiantarpeen kautta laskettuna Perämeren rantalaitumet tuottivat koko laidunkauden aikana 2899-9853 ME MJ/ha (248-842 RY/ha) ja keskimäärin 6199 ME MJ/ha (530 RY/ha). Sadot ovat 7,5-25 % Korpilon (2002) esittämästä viljelylaitumen sadosta. Pienimmät sadot mitattiin tilan D rönsyrölli- ja suolavihvilävaltaiselta laitumelta, josta noin 50 hehtaaria oli metsälaidunta ja 10 ha varsinaista merenrantaniittyä. Eniten satoa tuotti tilan B luhtakastikkavaltainen laidun. Rantaniittyjen kasvusto kasvoi kesäkuun aikana päivässä keskimäärin 42 kg KA/ha, mikä on vain noin viidesosa viljelylaidunten vuorokaudessa kasvamasta määrästä. Puhdistusniitettyjen alojen kuiva-ainesato jäi keskimäärin 578 kilogrammaan /ha, jolloin niiden päiväkasvu viikolta 26 viikolle 30 oli noin 19 kg KA/ha, eli kymmenesosa viljelynurmien päiväkasvuista. Suomalaisten viljelylaidunten päivittäinen lisäkasvu on vaihdellut välillä 116-268 kg KA/ha (Rinne ym. 2000, Rinne ja Nykänen 2000, Virkajärvi 2003, Artturi 2008). Vähäisten kasvillisuuden päiväkasvujen ja puhdistusniiton jälkikasvun pienuuden perusteella viljelylaitumilla yleisesti käytössä olevaa puhdistusniittoa ei voida suositella rehun määrää ja laatua lisäävänä hoitomuotona rantalaitumille. Rantalaitumet ovat lisäksi suurimmaksi osaksi hyvin märkiä ja laajojen alueiden niittoon käytettävät raskaat koneet jättävät maahan vuosia näkyvät urat. Myöskään viljelylaitumilla tehokkaaksi havaittu lohkosyöttö ei ole sovelletta- 25
vissa sellaisenaan rantaniityille. Nopeassa laidunkierrossa kertaalleen laidunnetun lohkon kasvusto ei ehdi kasvaa tarpeeksi seuraavaan syöttökertaan mennessä. Jos lohkolta toiselle siirto ei kuitenkaan tapahdu tarpeeksi nopeasti, kasvuston laatu ehtii huonontua laiduntamattomilla lohkoilla. Lisäksi aitaaminen on kallista ja haasteellista ja jäät tuhoavat talvisin osan aidasta (Niemelä ym. 2006b). Olosuhteisiin sovitettuna lohkolaidunnus voisi kuitenkin tehostaa kasvuston hyväksikäyttöä ja sitä kautta nopeuttaa rantojen kasvuston muuttumista matalakasvuiseksi niityksi. Lyhytaikainen laidunnus korkealla laidunpaineella vähentää eläinten rehun valikointia ja hylkylaikkujen muodostumista (Virkajärvi ym. 2006). Siten niitty tulisi tehokkaammin ja tasaisemmin laidunnetuksi ja eläimet hyödyntäisivät saatavilla olevan kasvuston mahdollisimman tarkasti. Laitumissa pesivät linnut hyötyvät erityisesti laitumen lohkomisesta. Arvokkailla pesintäalueilla pesimätappioita voitaisiin vähentää lohkomalla laidun ja laiduntamalla linnuston kannalta herkimmät alueet vasta poikasten pesästä lähdön jälkeen (Pessa ym. 2006). Rantalaidunten kasvusto pysyi koko kesän keskimäärin alle 20 cm korkeana, eli kasvuston voidaan todeta joko jo olevan tai olevan muuttumassa matalakasvuiseksi niittykasvillisuudeksi. Laidunnuksen on todettu lisäävän eniten matalien (< 20 cm) kasvilajien ja vähentävän korkeiden (> 80 cm) lajien osuutta. Korkeat kasvit ovat yleensä typensuosioita, jotka eivät menesty laidunnuksen köyhdyttämällä maaperällä kuten niukkaravinteisiin oloihin sopeutuneet matalat kasvit (Hellström ym. 2003, Pykälä 2004, 2005). Järviruokoa kasvavien alueiden kasvusto oli huomattavasti korkeampaa. Kesän 2005 kahdella viimeisellä mittauskerralla tilan C nurmen korkeus oli poikkeuksellisesti 30-40 cm. Tila oli aidannut eläinten käyttöön uutta laidunalaa, jolla eläimet näyttivät laiduntavan vanhaa laidunta enemmän. Tämä saattoi nostaa nurmen korkeutta vanhalla alueella. Nurmitikkumittauksissa saadut tyhjähavainnot osoittivat laidunten kasvustojen olleen varsin harvoja. Nurmen korkeusmittauksissa saatujen tyhjähavaintojen määrä vaihteli välillä 0-40 % havainnoista. Tyhjähavaintojen määrä ei kuitenkaan lisääntynyt suoraviivaisesti loppukesää kohti mentäessä, kuten olisi voinut olettaa tapahtuvan tallausvaurioiden lisääntyessä. Rantaniittyjen kasvusto oli keväästä saakka varsin harvaa, eikä tallaus ilmeisesti enää vaikuttanut kasvustoon juurikaan harventavasti. 26
Rantaniittyjen nurmen korkeus oli saavuttanut emolehmille suositellun loppukorkeuden (7-15 cm; Wright ja Russel 1987, Virkajärvi 1997, Niemelä ym. 2006b) heinäkuun loppuun mennessä. Spörndlyn ym. (2000) suositus luonnonlaidunten loppukorkeudeksi on hieman edellä mainittuja matalampi (6-10 cm), mutta koe suoritettiin härillä, joiden energiantarve kasvuun on kastroimattomia eläimiä pienempi. Rantalaiduntutkimuksessa mitattu nurmen loppukorkeus on tulos heinäkuun viimeiseltä viikolta. On kuitenkin huomioitava, että eläimet jatkoivat laiduntamista vielä heinäkuun lopun jälkeen osalla tiloista elokuun puoliväliin, osalla syyskuun loppupuolelle. Nurmen korkeutta ei mitattu eläinten laitumelta pois oton yhteydessä. Tila A siirsi eläimensä rannalta peltolaitumelle vuonna 2005 jo elokuun alussa havaittuaan eläinten olevan nälissään ja kasvuston olevan syöty loppuun. Silmämääräisesti arvioituna muidenkin laidunten kasvusto oli laidunnettu varsin matalalle tasolle eläinten laitumelta pois ottoon mennessä. Laiduntaminen muokkaa perinnebiotooppien kasvustoa tiettyyn suuntaan niittoa enemmän, koska eläimet valikoivat syömiään kasveja (Alanen ja Pykälä 2004). Laiduntamisella on kuitenkin päästy monimuotoisuuden suhteen haluttuihin lopputuloksiin (Bokdam ym. 2000, Jutila 1999, 2001, Pykälä 2004, 2005, Hägg ym. 2006, Pessa ym. 2006, Hokkanen ym. 2006a, 2006b, Pavlu ym. 2006) ja suurilla ja vaikeakulkuisilla alueilla laidunnus on ainoa tehokas hoitomuoto. Eläinten rehukasvien valikointi vaihtelee kesän vaiheesta riippuen. Lypsylehmillä ja hiehoilla tehdyissä kokeissa eläinten on havaittu valikoivan kesäisin heinäkasveja ja lisäävän syksyä kohti mentäessä karkeampien heinien ja puuvartisten kasvien syöntiä kaksisirkkaisten ja sarakasvien syönnin vähentyessä (Miller ym. 2007, Hessle ym. 2008a ). Toisaalta rantalaiduntutkimukseen osallistuneet tilalliset kertoivat lihakarjan syövän tasaisesti kaikkea saatavilla olevaa kasvustoa. Ero lypsy- ja lihakarjan laiduntamien alueiden välillä oli selkeästi havaittavissa Hailuodossa kahdella vierekkäisellä merenrantalaitumella (tutkimukseen kuulumattomia alueita), joista lihakarjan laidun oli jo kesän puolivälissä laidunnettu kauttaaltaan. Hiehojen on havaittu myös välttelevän märkiä alueita (Hessle ym. 2008a). Perämeren rannikoilla nautojaan laiduntavat tilalliset kertoivat emojen laiduntavan märimmät ranta-alueet vasta, kun rehu on syöty loppuun laitumen kuivemmilta osilta. Ilmiö havaittiin myös tutkimuskesien aikana näytteenkeruukerroilla eläimiä havainnoidessa. 27
4.2 Kasvuston sulavuus Rantalaidunten kasvuton D-arvo ylitti kesäkuun alkupuolella säilörehunurmelle asetetun D- arvotavoitteen (680 g/kg KA; Artturi 2009) ja oli Virkajärven ym. (2006) Tohmajärven metsä- ja niittylaitumilta raportoimia keskiarvoja korkeampi. D-arvo vaihteli rantalaitumilla kesäkuussa kuitenkin välillä 621-773 g/kg KA. Tilalla A D-arvot olivat poikkeavan matalia koko kesän 2003 (keskiarvo 634 g/kg KA). Kesän kasvuolot kyseisellä laitumella olivat hyvin kuivat ja toisen koealan kasvusto lähes pelkkiä saroja. Sonnisen ym. (2004) mukaan sarat ovat rehuarvoltaan suhteellisen huonoja. Tämä selittänee tilan A kasvuston huonoa D-arvoa. Rantalaidunten D-arvo laski heinäkuun loppuun mennessä keskimäärin 641 grammaan / kg KA. Sonnisen ym. (2004) tutkimuksessa parhaiten D-arvon säilyttivät luikat, joilla muutos oli kesäkuun puolivälin pitoisuudesta 700 g/ka KA elokuun lopun pitoisuuteen 610 g/kg KA. Luikat ovat kuitenkin hyvin pienikokoisia kasveja (~ 10 cm), eivätkä näin ollen tuota juurikaan kuiva-ainesatoa. Puhdistusniiton jälkeisen jälkikasvun D-arvo oli heinäkuun lopussa keskimäärin 666 g/kg KA Rantaniittyjen D-arvo lähti laskuun viikolla 25. Muutosnopeus oli keskimäärin hitaampaa kuin viljelynurmissa, joissa D-arvo huononee noin 4,9 g/kg KA päivässä (Rinne 2000). Rantalaitumilla laskunopeus viikolta 25 heinäkuun lopun viikolle 30 vaihteli välillä 0,5-5,3 g/kg KA päivässä. Tilojen ja vuosien välinen vaihtelu oli suurta. Kesällä 2003 D-arvo laski keskimäärin 2,7, kesällä 2004 1,9 ja kesällä 2005 4,3 g/kg KA päivässä. Muutos oli hitainta (-1,5 g/kg KA päivässä) tilalla A ja vaihteli muilla tiloilla välillä -3,1 - -3,7 g/kg KA päivässä. Tilan A hidasta laskua selittää koko ensimmäisen kesän tasaisen matalana pysynyt D-arvo. Kasvuolosuhteiltaan keskivertoa lähimpänä olleena kesänä (2005) D-arvon lasku oli lähes yhtä nopeaa kuin viljelynurmissa. Keskimäärin viljelylaitumiin verrattuna hidasta D-arvon laskua selittänevät kesien sääolosuhteet, laajat laidunalueet ja Van Soestin ym. (1978) esittämät kasvua hidastavat olosuhteet, joita olivat tässä tapauksessa mm. märkyys ja maaperän huono ravinnetila. 4.3 Kasvuston raakavalkuais-, NDF- ja kivennäispitoisuudet Rantaniittyjen raakavalkuaispitoisuudet olivat keskimäärin kohtuullisia, mutta kausittainen ja tilakohtainen vaihtelu oli suurta. Kesäkuun keskimääräiset pitoisuudet vastasivat tai jopa ylit- 28
tivät viljelynurmien RV-pitoisuudet (Jansson ym. 2006, MTT 2006, Artturi 2008). RV-pitoisuus vaihteli välillä 93-192 g/kg KA, ollen keskimäärin Virkajärven ym. (2006) Tohmajärven niityiltä (73-116 g/kg KA) ja metsälaitumilta (75-109 g/kg KA) mittaamia RV-pitoisuuksia hieman korkeampi. Heinäkuun lopussa laiduntamattoman ensisadon RV-pitoisuus alitti lihakarjalle suositellun alarajan 100 g/kg KA (NRC 2001). Puhdistusniittoaloilla jälkikasvun RV-pitoisuus oli kuitenkin selvästi korkeampi (130 g/kg KA), ja todennäköisesti myös laidunnetun kasvuston RV-pitoisuus ylittää suositellun vähimmäistason. Sonnisen ym. (2004) tutkimuksessa laidunnetulla merenrantaniityllä osa kasveista alitti rajan vasta elokuun lopulla, mutta heinät ja ruohot lähestyivät pitoisuutta jo heinäkuun puolivälin jälkeen. Ruotsalaisissa tutkimuksissa luonnonlaidunten kasvit ovat säilyttäneet RV-pitoisuutensa suomalaisia kasveja paremmin (Spörndly ym. 2000, Hessle ym. 2007b, 2008a), ja keskimäärin ulkomaisissa tutkimuksissa mitatut luonnonlaidunten RV-pitoisuudet ovat vaihdelleet hyvällä tasolla välillä 123-173 g/kg KA (Dimander ym. 2000, Kristensen ym. 2006, Isselstein ym. 2007). Osassa tutkimuksista näytteet on kuitenkin kerätty laidunnetusta nurmesta, jolloin pitoisuudet säilyvät parempina. Kasvuston NDF-pitoisuudet nousivat rantaniityillä kesäkuun alun keskimääräisestä arvosta 492 kesäkuun lopun arvoon 588 g/kg KA ollen keskimäärin MTT:n Ruukin toimipisteen viljelynurmien tasolla (Artturi 2008). Heinäkuun lopun ensisadon (627 g/kg KA) ja jälkikasvunäytteen (621 g/kg KA) NDF-pitoisuudet vastasivat Hesslen ym. (2007b, 2008a) luonnonlaitumilta lokakuussa mittaamia pitoisuuksia. Rantaniityille oli tyypillistä kivennäispitoisuuksien suuri vaihtelu laitumen sisällä ja tilojen välillä. Laitumen sisäinen vaihtelu selittyy suurilla pinta-aloilla, jolloin samallakin laitumella on hyvin erilaisia kosteus- ja kasvustovyöhykkeitä. Rantalaidunten maaperän ravinnepitoisuudet heijastuivat niiden kasvuston kivennäisainepitoisuuksiin. Kasveissa oli vähän fosforia, kaliumia ja kalsiumia sekä runsaasti natriumia. Natriumin pitoisuus kasvustossa oli keskimäärin 4,3 g/kg KA, kun Tohmajärven niityillä ja metsälaitumilla pitoisuus vaihteli välillä 2,8-89,7 mg/kg KA (Virkajärvi ym. 2006). Luonnonheinien rautapitoisuus oli rantalaitumilla kuusinkertainen peltolaitumiin ja noin kolminkertainen Virkajärven ym. (2006) Tohmajärven luonnonlaitumilta mittaamiin pitoisuuksiin verrattuna. Maaperässä oli rikkiä kuusi - kaksikymmenkertaisesti suomalaisiin peltolaitumiin verrattuna, mutta kasvustossa sen pitoisuus oli vain kaksi kertaa viljelynurmia korkeampi. 29
4.4 Vasikoiden kasvu rantalaitumilla Rantalaidunvasikoiden päiväkasvut olivat emolehmätarkkailuun kuuluvien tilojen (hiehot 1,12, sonnit 1,25 kg/pv; Sirkko 2008) ja Virkajärven ym. (2006) luonnonlaitumilla tutkimien vasikoiden päiväkasvuja (1,26-1,49 kg/pv) pienempiä. Rantalaidunkokeessa tilojen ja vuosien välillä oli kuitenkin suurta vaihtelua. Tilalla D kaikkien vasikoiden keskimääräinen päiväkasvu vuosina 2003 2005 oli 1,15 kg ja parhaimmillaan kesällä 2003 1,20 kg, kun tilan B vasikat kasvoivat keskimäärin 0,847 kg/pv. Virkajärven ym. (2006) saamia hyviä kasvutuloksia selittävät lyhyet niittylaidunnusjaksot ja eläinten siirto viljelylaitumille rehun loputtua. Lisäksi emojen maitotuotokset olivat Virkajärven ym. (2006) kokeessa ulkomaisiin kokeisiin verrattuna 5 kg keskimääräistä EKM-tuotosta suurempia. Rantalaiduntutkimuksessa eläimet olivat laitumella koko kesän ja ne siirrettiin viljelynurmille tai pihattoon vasta syksyllä. Emon maito on vasikan pääasiallinen ravinnonlähde noin kolmen ensimmäisen elinkuukauden ajan, jonka jälkeen se tarvitsee hyvänlaatuista lisärehua (Allen 1990). Virkajärvi (1997, 2006) on todennut tutkimuksissaan emolehmien vasikoiden kasvavan luonnonlaitumilla lähes yhtä hyvin kuin tavanomaisessa tuotannossa, mutta verottavan kasvullaan emojensa kudosvaroja. Emon maito muodosti Virkajärven ym. (2006) tutkimuksissa 45-65 % vasikoiden laskennallisesta rehuyksikkötarpeesta. Kyseisessä tutkimuksessa emojen maitotuotos oli keskimäärin 12,3 EKM/vrk ja kotimaisten tutkimusten (Virkajärvi ym. 1996, 1997, Manninen ja Taponen 2004, Manninen ym. 2004, 2005, 2006, 2007, Manninen 2007) perusteella laskettu emojen keskimääräinen maidontuotanto on ollut 11,6 EKM/vrk. Rantaniityillä laiduntaneiden vasikoiden huonommista päiväkasvuista voidaan päätellä, etteivät ne todennäköisesti saaneet kesän aikana tarvitsemastaan energiasta tämän tutkimuksen laskelmissa käytettyä määrää emoiltaan. Emojen maidontuotantokyky saattoi maitoroturisteytyksistä johtuen olla varsin hyvä, mutta saatavissa oleva kasvusto ei välttämättä vastannut risteytysemojen suurempia rehun laatu- ja määrävaatimuksia (Virkajärvi 1997). Vasikoiden pienempiä päiväkasvuja voi myös selittää saatavilla olevan ravinnon laatu ja vähäisempi määrä. Emojen maidontuotanto ei välttämättä pystynyt tyydyttämään pienten vasikoiden energiantarvetta ja kasvuston rehuarvot olivat ehtineen laskea vierotusajankohtaan mennessä. Isommat, karkearehua jo hyväksikäyttävät vasikat eivät välttämättä saaneet enää juurikaan maitoa emoiltaan, eikä kasvuston huono laatu ja vähäinen määrä riittänyt tyydyttämään niiden energiantarvetta. 30
Lisärehun vaikutusta vasikoiden päiväkasvuihin ei voitu tutkia rehunantotapojen vaihtelevuudesta johtuen. Tilalla D vasikat kuitenkin saivat lisärehun laitumelle kahden viimeisen tutkimuskesän aikana ja tiettävästi myös söivät sen. Tilan D vasikoiden päiväkasvut olivat muita tiloja paremmat, mutta paremman kasvun ei voida sanoa johtuneen laidunkauden aikaisesta lisäruokinnasta. Vasikoiden kasvuun vaikuttavat myös vasikan rotu, emon rotu ja maitotuotos, sekä laidunkautta edeltänyt ruokinta. Lumolaidun-tutkimuksen ravinnetaselaskelmien perusteella vasikoille annetut pienet väkirehuannokset eivät lisää rantalaidunten fosforikuormitusta. Vasikoiden kasvun mukana laitumista poistuu kolme kertaa enemmän fosforia kuin niille tulee lisärehun mukana. Sen sijaan luonnonlaitumilla sallittu kivennäisruokinta voi nostaa fosforitaseen positiiviseksi (Niemelä ym. 2006b). Merenrantalaitumilla eläimille ei kuitenkaan juurikaan anneta kivennäisiä, koska eläimet eivät näytä syövän niitä (Tuohimaa ym. 2000). Huonontuneiden päiväkasvujen ja fosforikuormituksen pienuuden perusteella arvioiden vasikoiden laidunkauden aikainen, ruokintasuositusten mukainen lisäruokinta voitaisiin sallia. Myös Tuohimaa ym. (2001) esittivät vasikoiden lisäruokinnan sallimista loppulaidunkaudesta. Vasikoiden vähittäinen totuttaminen väkirehuun ennen laitumelta pois oton yhteydessä tapahtuvaa vierotusta vähentäisi jatkokasvatuksen alussa tapahtuvasta ruokinnan muutoksesta johtuvia ongelmia. Vasikoiden laitumellelaskuiällä ja -painolla ei näyttänyt olevan vaikutusta päiväkasvuun. Tuloksen perusteella nuoret ja vanhat vasikat näyttivät kasvavan rantaniityillä yhtä hyvin. Otos oli kuitenkin pieni ja ikätiedot saatiin vain tiloilta A ja D, jolloin tulokset eivät ole laajasti yleistettävissä. 4.5 Eläinten ravinnonsaanti rantalaitumilta Koska emolehmille ei ole Suomessa energiantarvesuosituksia, laidunpaineiden määrittäminen luonnonlaitumille on haastavaa. Perämeren rannoilla laitumet aidataan enemmän saatavilla olevan pinta-alan kuin tilan eläinmäärän tarpeiden perusteella. Laidunnusta suunniteltaessa ja toteutettaessa olisi kuitenkin pystyttävä ottamaan huomioon eläinten energiantarpeeseen vaikuttavat tekijät ja kasvustossa kesän ja vuosien aikana tapahtuvat muutokset. Eläinten energiantarpeeseen laidunkauden aikana vaikuttavat eläimen elopaino, rotu, fysiologinen tila, liikkuminen ja maitotuotos. Rantalaidunten vaikeakulkuinen maasto, suuret pinta- 31
alat ja harva kasvusto lisäävät niillä laiduntavien eläinten energiantarvetta lisääntyneen liikkumisen ja laidunnusajan kautta. Kasvuston määrän vähentymisen ja laadun huonontumisen (mm. korsiintumisen seurauksena) on havaittu lisäävän rehun hankintaan, valikointiin ja märehtimiseen käytettyä aikaa sekä vähentävän syönnin määrää (Cargon ym. 1976, Arriaga-Jordan ym. 1986, Holmes 1989, Houpt 1991, Virkajärvi ym. 1996, Benvenutti ym. 2006, Hessle 2008a, Houpt 1991). Rantalaitumilla korsiintuminen on ongelma erityisesti järviruo'olla ja eläinten onkin havaittu syövän sitä hyvin valikoivasti. Naudat syövät järviruokoa mieluiten nuorella kasvuasteella ja myöhemmin kesällä enää vain kasvin lehdet (Tuohimaa ym. 2001). Eläinten teoreettisen energiantarpeen kautta tulokseksi saadut laidunten ME-sadot (2899-9853 MJ/ha) olivat huomattavan pieniä. Hesslen ym. (2007b, 2008a) tutkimuksissa luonnonlaidunten hehtaarikohtaiset ME-sadot ovat vaihdelleet kuivan laitumen 7920 ja märän laitumen 14 400 megajoulen välillä. Pienistä sadoista ja vasikoiden keskimääräistä huonommista päiväkasvuista voidaan päätellä, ettei rantalaidun toimi ensimmäisten raivausvuosien jälkeen tilojen toivomana koko kesän rehunlähteenä. Vasikoiden kasvuun ja emojen kuntoutumiseen laitumella voidaan vaikuttaa laidunpainetta ja laidunkauden pituutta säätelemällä. Tilojen on näin ollen varauduttava joko vähentämään laitumelle laskettavien eläinten määrää tai ottamaan lauma peltolaitumille tai pihattoon varhaisemmassa vaiheessa kesää. Eläinten kasvu ja kunto saataisiin mahdollisesti pysymään tasaisena tai paranemaan laiduntamalla rantaniityt muutamaan kertaan kesässä. Rehun loputtua rantalaitumelta eläimet voitaisiin siirtää läheisille peltolaitumille, joissa niille voisi tarpeen tullen antaa myös lisärehua. Rantalaidunten kasvuston kasvettua eläimet voitaisiin siirtää laiduntamaan jälleen niittyä. Tämä ei kuitenkaan liene käytännössä mahdollista, koska eläinten kiinni saaminen laajoilta laidunaloilta on vaikeaa ja varsinkin suuria koneita avuksi käytettäessä aiheuttaa pahoja vaurioita maaperään. Lisäksi harvalla tilallisella on omia viljelypeltoja rantalaidunten yhteydessä, koska laitumet ovat usein vuokralla jakokunnilta ja yksityisiltä. Pitkään laidunnetuilla aloilla, joiden kasvillisuus on muuttunut matalaksi niittykasvillisuudeksi, matalakin laidunpaine on riittänyt pitämään kasvillisuuden matalana ja aiheuttamaan liian pitkään jatkuessaan ylilaidunnusta (Niemelä ym. 2006b). Perämeren rannoilla tutkituilla kohteilla laidunpaine vaihteli välillä 0,27-0,66 ny/ha ja oli riittävä kasvuston matalana pitämiseksi erityisesti tiloilla A ja D. Laidunpaine oli lähempänä Virkajärven ym. (2006) metsälaitumilla (0,2-0,3 ny/ha) kuin niittylaitumilla (1,2 ny/ha) pitämää laidunpainetta ja oli Kor- 32
pilon (2002) rantaniityille suositellun laidunpaineen (0,5-1,0 ny/ha) alarajoilla. Peltolaitumilla suositellaan laidunnettavan 3-4 ny/ha (Vehkaoja 2005). Tiloilla B ja C kasvusto oli hieman muita tiloja korkeampaa, mutta tiloilla oli käytössä muita huomattavasti suuremmat laidunalat ja vanhan lohkon yhteyteen oli aidattu uudempaa, järviruokovaltaista alaa. Kasvuston korkeuden laskiessa niittyjen tuottama rehumäärä vähenee. Alkuraivausvuosien aikana laidunpaine voidaan pitää korkeampana, jolloin halutut kasvillisuusmuutokset tapahtuvat nopeammin (Pessa ja Anttila 1998, Pykälä 2001). Kasvuston korkeuden laskiessa eläinmäärä on sovitettava saatavilla olevan kasvuston määrään eläinten kasvun ja hyvinvoinnin säilyttämiseksi ja ylilaidunnuksen välttämiseksi. Monimuotoisuuden säilymisen kannalta laidunpaineen on oltava tarpeeksi korkea (Hägg ym. 2006a), mutta se ei saa uhata tuotannon taloudellisuutta (Huuskonen 2006). Kasvilajisto on monimuotoisinta matalaksi tai kohtalaisesti laidunnetuilla niityillä, mutta liian korkea laidunpaine vahingoittaa laitumia, eikä ole hyväksi myöskään monimuotoisuudelle (Andersen ym. 1990, Hokkanen ym. 2006a). Spörndly ym. (2000) totesivat härkien kasvun huononevan 50 % kasvuston korkeuden laskiessa liian alas (3-6 cm). Rantalaidunten vähäisestä rehun määrästä, jälkikasvun pienuudesta ja silmämääräisistä emojen kuntohavainnoista päätellen emot eivät päässeet kuntoutumaan laidunkauden aikana. Myös Virkajärven ym. (2006) kokeessa Tohmajärven luonnonlaitumilla emojen kuntoutuminen oli olematonta. Mikäli emoille ei ole saatavilla tarpeeksi rehua, ne pyrkivät tuottamaan maitoa vasikoilleen mobilisoimalla kudosvarojaan. Tämä näkyy emon kuntoluokan laskuna. Lowmanin ym. (1976) mukaan kevätpoikivan emolehmän tulisi olla asteikolla 1 5 (1 = laiha, 5 = lihava) kuntoluokassa 3,0 ja vierotuksen ja astutuksen aikaan 2,0. Yhden kuntoluokan muutos vastaa naudassa noin 70 kg:n elopainon muutosta (Buskirk ym. 1992, Manninen 1998a, 1998b, Manninen ym. 2002) eikä muutos ole haitallinen, mikäli emo pystyy kuntoutumaan laidunkauden aikana (Lowman 1976). Elopainon vähentyminen pienentää emon laitumesta tarvittavan energian määrää 28,08 MJ ME yhtä elopainon muutoskiloa kohti (MTT 2006), mutta laihtuminen on korjattava ruokinnan avulla sisäruokintakauden aikana. Tutkimustilojen emolehmiä ei kuntoluokitettu, mutta silmämääräisesti arvioituna lehmät olivat syksyllä laihoja tiloilla A, B ja C. Tilan D emot säilyttivät kuntonsa muita tiloja paremmin, koska laidunpaine pidettiin matalana (noin 0,3 ny/ha), eikä maitorodun vaikutus ollut enää selkeästi näkyvissä emoissa. Kesällä 2005 tilan D tutkimuksessa mukana olleen laitumen 33
yhteyteen aidattiin suuri lisäala ja emot pääsivät laiduntamaan uutta kasvustoa. Uudelta alalta ei kerätty kasvustonäytteitä eikä sen sadontuottokykyä voitu näin ollen arvioida. Lisäala mahdollisti kuitenkin laidunkauden pidentämisen noin 70 vuorokaudesta 102 vuorokauteen vasikoiden kasvun ja emojen kunnon silti kärsimättä. Tuohimaa ym. (2001) raportoivat haastattelemiensa karjanomistajien rantaniityillä laiduntaneiden emojen olleen kuntoluokissa 2,5-3,0 yhtä tilaa lukuun ottamatta, jossa maitoroturisteytysemojen kuntoluokka vaihteli välillä 1-1,5. Tilojen eläinaines oli hyvin vaihtelevaa. Lypsyrotujen vaikutus oli selvästi havaittavissa tilojen A, B ja C lehmissä kun taas tilan D emot olivat puhtaammin liharotuisia. Rantalaidunten kasvusto ei välttämättä riitä vastaamaan lypsyroturisteytysemojen korkeammasta maidontuotannosta johtuvaa suurempaa ravinnontarvetta (Virkajärvi 1997), eivätkä ne ole yhtä hyviä karkearehun hyväksikäyttäjiä kuin pienet liharodut Hf ja Ab (Allen 1990, Jarrige ja Auriol 1992). Tilat käyttivät myös siitossonneina huonommin karkearehuja hyväksikäyttäviä suuria liharotuja (Ch, Li, Si), jolloin emoaines ei tulevaisuudessakaan muutu karkearehuja paremmin hyväksikäyttäväksi. Muutos olisi kuitenkin tilojen kannalta edullinen, koska kaikki tilat laidunsivat emojaan koko kesän luonnonlaitumilla ja talviruokinta oli hyvin korsirehuvaltainen. Laitumella laihtuneen emon kuntouttaminen talviruokintakaudella aiheuttaa lisäkustannuksia tuotantoon. 4.6 Tilatutkimuksen haasteita ja ongelmia Tutkimuslaitoksissa tehtävä kokeellinen kotieläintutkimus koetaan usein kalliiksi ja paljon resursseja vaativaksi. Tämän vuoksi tutkimusrahoittajat esittävät usein, että kotieläintutkimusta tulisi entistä laajemmin toteuttaa ns. tilatutkimuksena, jossa tutkimuslaitos kerää tietoa ja tuloksia toimivilta kotieläintiloilta. Tällöin maatilat hoitavat normaalit eläinten hoitorutiinit ja tutkimuslaitos vastaa ainoastaan tutkimuksen aiheuttamista lisätöistä ja kustannuksista esimerkiksi käymällä keräämässä tutkimusaineiston tai kustantamalla tutkittavat rehut. Tilatutkimuksen etuja ovat, ettei tutkimuslaitoksen tarvitse sitoa resursseja tutkimusmateriaaliin ja tutkittava kohde vastaa todellista tilannetta tilatasolla. Tässä raportoidun tutkimuksen kokemusten perusteella tilatutkimuksiin liittyy kuitenkin monia epävarmuustekijöitä, jotka on syytä ottaa huomioon tutkimusten toteutusta käytännön tiloilla suunniteltaessa. 34
Tilatutkimus on aina tasapainoilua ja kompromisseja tilan omien käytäntöjen ja tutkimuksen vaatimusten välillä. Tilatutkimus tuo mukanaan huomattavia haasteita, jotka voitaisiin eliminoida suorittamalla tutkimus tutkimuslaitoksen omistamilla resursseilla. Tilojen saaminen mukaan tutkimuksiin ei ole välttämättä helppoa, koska tilat eivät koe hyötyvänsä tutkimuksen mahdollisesti aiheuttamasta lisätyöstä. Vaikka tilat osallistuvatkin tutkimukseen, lisätyöstä tai työtapojen muuttamisesta aiheutuva vastarinta on suurta. Tilat voivat päätyvät suorittamaan tutkimuksen tuloksiin merkittävästikin vaikuttavat toimet omalla tavallaan välittämättä tai myöskään ymmärtämättä tutkimuksen tarpeita. Jokaisella tilalla on omat käytäntönsä eläinten hoidon, ruokinnan ja tilan toimintojen suhteen, eikä niitä pystytä vakioimaan tutkimuksen suorittajan toimesta. Tilojen erilaisuus ja omavaltainen toiminta aiheuttavat niin suurta vaihtelua tutkimusaineistoon, ettei sitä välttämättä pystytä hyödyntämään tai tulokset eivät ole luotettavia. Tämä on tutkimuslaitoksen resurssien tuhlausta, koska tutkimuksen suunnitteluun ja tulosten keräämiseen on kulunut huomattava määrä aikaa ja panoksia. Ellei tutkimukseen osallistumisesta makseta kunnollista korvausta, tutkimuksen suorittaja ei voi velvoittaa tilallista toimimaan täysin tutkimuksen vaatimalla tavalla. Mikäli tilallinen on toiminut sovitusta tai halutusta poikkeavalla tavalla, tutkimuksen suorittaja ei juurikaan voi kritisoida tilan toimintaa. Pahimmassa tapauksessa tila irtisanoutuu tutkimuksesta ja jo kerätty data menettää merkityksensä. Tilatutkimuksiin on saatava mukaan tilat, jotka ovat aidosti kiinnostuneita tutkimustyöstä ja siitä saatavista tuloksista. Myös tilallisten koulutustaso voi vaikuttaa tutkimukseen suhtautumiseen ja auttaa parhaissa tapauksissa ymmärtämään tutkimuksen vaatimukset. Tämän tutkimuksen perusteella näyttäisi, että pilottitutkimuksen suorittaminen tilaolosuhteissa ei ole välttämättä järkevää. Kun lähdetään tutkimaan ennen tutkimatonta asiaa, jossa voidaan jo valmiiksi olettaa olevan paljon muuttujia, näytteenottomenetelmiä ja epävarmuustekijöitä, tilatutkimus lisää niiden määrää entisestään. Tilatutkimus voi puolustaa paikkaansa jo valmiiksi hyvin tunnetun ja tutkitun ilmiön testaamisessa tilatasolla, jolloin koeolosuhteissa saatuja tuloksia voidaan verrata käytännössä saatuihin tuloksiin. 35
5 YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Perämeren merenrantalaidunten rehuntuotantokykyä, kasvuston rehuarvoja, vasikoiden kasvua laidunkauden aikana ja maaperän kasvuominaisuuksia. Lisäksi selvitettiin laidunkauden aikaisen lisärehun antamisen vaikutusta vasikoiden kasvuun. Tutkimus suoritettiin MTT Ruukin toimesta tilatutkimuksena neljän Perämeren rantaniityillä emolehmäkarjojaan laiduntavan tilan rantalaitumilla kesinä 2003-2005. Laitumista kerättiin kasvustonäytteet viikoittain kesäkuussa ensikasvusta ja kerran heinäkuun lopulla ensikasvusta sekä puhdistusniiton jälkikasvusta. Näytteistä määritettiin KA-pitoisuus ja rehuarvot. Laitumista kerättiin kesällä 2005 maanäytteet ja määritettiin koealojen vallitsevat kasvilajit. Vasikat punnittiin keväällä laitumelle mennessä ja syksyllä laitumelta pois oton yhteydessä. Tutkimus osoitti, että rantaniittyjen maaperä ei sovellu viljelykasvien tuotantoon ilman suuria maanparannustoimenpiteitä. Maaperän huono ravinnetila heijastui laidunten kasveihin, joissa fosforin, kaliumin, kalsiumin, magnesiumin ja kuparin pitoisuus oli pieni ja natriumpitoisuus oli vastaavasti suuri. Kasveissa oli myös runsaasti rautaa ja mangaania. Rantalaitumille onkin muodostunut maaperän kasvuolosuhteisiin sopeutunut kasvilajisto, jonka lähes ainoa hyötykäyttö on laiduntaminen. Laiduntamisen avulla niityt saadaan pidettyä matalakasvuisina ja avoimina elinympäristöinä lukuisille harvinaistuneille lajeille. Rantalaidunten rehuntuotantokyky oli kotimaisia viljelynurmia huonompi sekä kasvustonäytteiden perusteella että eläinten energiansaannin kautta laskettuna. Kesäkuun keskisato oli keskimäärin 1107 kg KA/ha ja heinäkuussa 2 586 kg KA/ha. Kesäkuun keskisato oli noin 25 % MTT:lla Ruukissa kesäkuussa 2008 mitatusta viljelynurmen sadosta. Eläinten laskennallisen energiansaannin kautta hehtaarisadoksi muodostui keskimäärin 530 RY, joka on noin kuudesosa viljelylaitumen RY-sadosta. Nurmen korkeus oli sekä kotimaisissa että ulkomaisissa tutkimuksissa emolehmille suositellussa korkeudessa (7-15 cm) jo heinäkuun loppuun mennessä. Korkeus vastasi myös monimuotoisuuden kannalta suositeltua loppukorkeutta. Laitumet oli siis laidunnettu varsin matalalle tasolle jo tässä vaiheessa kesää ja tilallisten olisi kannattanut harkita eläinten laitumelta 36
pois ottamista. Useimmiten tiloilla ei kuitenkaan ole vaihtoehtoista paikkaa eläimilleen kesän aikana ja lauma laiduntaa rantaniityillä elo- syyskuulle. Kasvuston huono jälkikasvukyky ei lisää saatavilla olevan rehun määrää riittävästi loppukesän tarpeisiin ja lisäruokinnan ollessa kiellettyä eläimet voivat pahimmassa tapauksessa joutua olemaan nälissään. Sulavuuden osalta rantalaidunten kasvusto parhaimmillaan jopa ylitti suomalaisten viljelynurmien tavoitearvot ja NDF-pitoisuus vastasi keskimääräisiä kotimaisia viljelynurmia. RVpitoisuus laski kuitenkin heinäkuun loppuun mennessä alle lihakarjalle suositellun pitoisuuden 100g/kg KA. Puhdistusniitto nosti rehuarvot siedettävälle tasolle, mutta hieman parantuneet rehuarvot eivät kuitenkaan pystyneet kompensoimaan vähäiseksi (597 kg/ha) jäänyttä jälkikasvun kuiva-ainesatoa. Vasikoiden päiväkasvu rantalaitumilla (hiehot 0,981, sonnit 1,022 kg/pv) oli tavanomaisesti kasvatettuja vasikoita hieman huonompi. Tilojen ja vuosien välinen vaihtelu oli kuitenkin suurta ja parhaimmillaan kasvut olivat verrattavissa viljelylaitumilta tai pihatosta saatuihin kasvutuloksiin. Lisärehun vaikutusta vasikoiden kasvuun ei voitu mitata. Tilojen rehunantotavat olivat hyvin vaihtelevat ja vasikoiden kasvuun vaikuttivat lisäksi niin monet muut tekijät, ettei lisärehun vaikutuksesta saatu tuloksia. MTT:llä on kuitenkin selvitetty lisärehun antamisen vaikutusta rantalaidunten fosforikuormitukseen. Ruokintasuositusten mukaisilla päiväannoksilla ruokittuna vasikoiden lisäruokinta ei rehevöitä laitumia, koska niiden kasvun mukana laitumesta poistuu enemmän ravinteita kuin niille tulee lisärehun mukana. Lisärehun antaminen varsinkin laidunkauden lopussa ennen laitumelta pois oton yhteydessä tapahtuvaa vierotusta totuttaisi vasikat väkirehujen syöntiin ja vähentäisi jatkokasvatuksessa ruokinnan muutoksesta seuraavia ongelmia. Kevätpoikivien emolehmien kunto ja myös vasikoiden kesäaikainen kasvu näyttävät siis kärsivän pelkästään merenrantaniityillä laidunnettaessa. Tämä tulisi huomioida perinnebiotooppien hoidosta maksettavassa erityistuessa. Nykyisten säädösten mukaan eläinten heikommasta kasvusta erityistuella laidunnettavilla perinnebiotoopeilla aiheutuvia kustannuksia ei korvata viljelijälle (valtioneuvoston asetus 366/2007). Sekä luonnonhoidollisista syistä että eläinten hyvinvoinnin kannalta tulisi kiinnittää nykyistä enemmän huomiota sopivan eläinaineksen käyttöön. Esimerkiksi syyspoikivat emolehmät, pienet liharodut (Ab, Hf, Highland Cattle ja 37
uutena rotuna Dexter) ja alkuperäisrodut sopisivat paremmin luonnonniittyjen laiduntajiksi. Tutkimustiloilla suurin osa eläimistä oli kuitenkin maitoroturisteytyksiä ja suuria liharotuja (Ch, Si, Li), joiden vaatimukset rehun suhteen eivät välttämättä täyty rantalaitumilla koko laidunkauden ajan. Viljelylaitumilla tehokkaaksi havaittu lohkosyöttö ei ole sovellettavissa sellaisenaan rantaniityille. Nopeassa laidunkierrossa kertaalleen laidunnetun lohkon kasvusto ei ehdi kasvaa tarpeeksi seuraavaan syöttökertaan mennessä. Kuitenkin suurten alueiden laiduntamista voitaisiin todennäköisesti tehostaa soveltamalla lohkolaidunnusta. Lohkomisen avulla erityisesti suuret alueet saataisiin syötettyä eläimille tarkemmin, laitumille ei jäisi niin paljon hylkylaikkuja ja kasvusto muuttuisi tasaisen matalaksi. Lohkolaidunnuksesta hyötyvät erityisesti ruohikossa pesivät linnut. Lohkotus tulisikin suunnitella siten, että arvokkaat pesintäalueet laidunnettaisiin vasta poikasten pesistä lähtemisen jälkeen. Suunnittelussa tulisi ottaa huomioon myös laitumen kasvuominaisuudet ja suorittaa lohkotus ja laidunnus siten, että eläimillä on aina käytössä mahdollisimman hyvänlaatuista kasvustoa. Laidunpaine on säädettävä kasvuston määrän ja laitumen ominaisuuksien mukaiseksi. Tutkimus osoitti, että varsin matalakin laidunpaine (0,5 nautayksikköä/ha) oli riittävä pitämään kasvuston halutun matalana pienemmillä aloilla. Suuremmilla alueilla paine ei välttämättä ollut riittävä tasaisen matalan lopputuloksen aikaansaamiseksi ja alkuraivausvaiheessa laidunpaine voidaan pitää korkeana haluttujen kasvustomuutosten nopeuttamiseksi. Monimuotoisuuden säilyttämiseen ei kuitenkaan saa pyrkiä eläinten hyvinvoinnin ja kasvun kustannuksella ja eläimet on siirrettävä laitumelta pois rehun loputtua. Emolehmien laiduntaminen muuhun viljelykäyttöön soveltumattomilla perinnebiotoopeilla on hyvin eettinen lihantuotantotapa. Naudat syövät vain niiden ruoansulatuselimistölle luontaista karkearehua, liikkuvat vapaasti ja saavat toteuttaa luonnonmukaista laumakäyttäytymistään. Lisäksi alojen hoitoon ei käytetä fossiilisia polttoaineita. Kuluttajat vaativat entistä enemmän eettisesti tuotettuja elintarvikkeita ja ovat myös valmiita maksamaan niistä. Rantalaitumilla tuotettua lihaa voitaisiin markkinoida korkeammalla hinnalla ja siten kompensoida laitumella pienemmäksi jäänyttä kasvua. Perinnebiotoopeilla ja rantalaitumilla laiduntamisesta tarvitaan lisää tutkimustietoa. Tämä tutkimus toteutettiin tilatutkimuksena ja tutkimusvuosien aikana esiin tullut vaihtelu asettaa 38
rajoituksia tulosten yleistämiselle. Tulevaisuudessa suoritettavat tutkimukset tulisi ehdottomasti toteuttaa tutkimustahon omistamilla eläimillä, jolloin vaihtelun ja epävarmuustekijöiden hallinta olisi helpompaa. Tämän kokeen eläinaines oli hyvin vaihtelevaa ja pääasiassa maitoroturisteytyksiä sekä suuria liharotuja. Tulevissa tutkimuksissa voitaisiin keskittyä karkearehun hyväksikäyttöön erikoistuneiden pienten liharotujen, sekä karkearehujen hyväksikäyttäjinä parempien alkuperäisrotujen tutkimiseen. 39
KIRJALLISUUS Alanen, A. & Pykälä, J. 2004. Perinnebiotooppien hoito. Teoksessa: Tiainen, J. ym. (toim.). Elämää pellossa - Suomen maatalousympäristön monimuotoisuus. Helsinki: Edita Publishing Oy. s. 276 289. Alexandersson, H., Ekstam, U. & Forshed, N. 1986. Stranden vid fågelsjöar. Om fuktängar, madder och vassar i odlingslandskapet. Stockholm: LTs förlag. 112s. Allen, D. 1990. Planned beef production and marketing. BSP professional books. Englanti. 232 s. AOAC 1990. Official Methods of Analysis. Association of Official Analytical Chemists, Inc., Arlington, VA. 1298 s. ISBN 0-935584-42-0. Arriaga-Jordan, C.M. & Holmes, W. 1986. The effects of concentrate supplementation on high-yielding dairy cows under two systems of grazing. Journal of agricultural science 107: 453-461. Ref. Manteca 1994. Artturi 2008. Nurminäytteiden analyysitulokset, Pohjois-Pohjanmaa. MTT ja Valio Oy/Alkutuotanto. Saatavissa internetistä: https://portal.mtt.fi/portal/page/portal/artturi/korjuuaikatiedotus/nurminaytteiden_anal yysitulokset/oulu. Viitattu 25.1.2009. Artturi 2009. Nurmirehun säilöntäohjeet. Saatavissa internetistä: https://portal.mtt.fi/portal/page/portal/artturi/korjuuaikatiedotus/nurmirehun_sailontaohjeet. Viitattu 17.2.2009. Baker, R.D. 1985. Estimating herbage intake from animal performance. Teoksessa Leaver, J. (toim.) Herbage intake handbook. 77-93. The British grassland society. Hurley. Benvenutti, M.A., Gorgon, I.J. & Poppi, D.P. 2006. The effect of the density and physical properties of grass stems on the foraging behaviour and instantaneous intake rate by cattle grazing an artificial reproductive tropical sward. Grass and forage science 61: 272-281. Bokdam, J. & Gleichman, M. 2000. Effects of grazing by free-ranging cattle on vegetation dynamics in a continental north-west European heathland. Journal of appliend ecology 37: 415-431. Broadbent, P. 1984. Suckler cow feedinf strategies. North of Scotland College of Agriculture. Digest No. 7. 11s. 40
Buskirk, D.D., Lemenager, R.P. & Horstman, L.A. 1992. Estimation of net energy requirements (NE(m) and NE(delta)) of lactating beef cows. Journal of Animal Science 70: 3867-3876 Dimander, S.O., Höglund, J., Spörndly, E. & Waller, P.J. 2000. The impact of internal parasites on the productivity of young cattle reared on semi-natural pastures in Sweden. Veterinary parasitology 90: 271-284. Ekstam, U. & Forshed, N. 1996. Äldre fodermaker. Naturvårdsverket. Stockholm: Naturvårverkets förlag. 135s. Friedel, K. 1990. Die Schätzung des energetischen Futterwertes von Grobfutter mit Hilfe einer Cellulasemethode. [The estimation of the energetic feeding value of roughages by means of a cellulase method]. Wissenschaftliche Zeitung Universitet Rostock, N-Reihe 39, 78-86. Hakalisto, S., Nieminen, S. & Kanerva, T. 1998. Perinnebiotooppien kasvillisuusseurantaopas. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja B No 48. Helsinki. Edita. 82 s. Helkimo, J. 2009. Henkilökohtainen tiedonanto 3.2.2009. Pohjois-Pohjanmaan työ- ja elinkeinokeskus, Oulu. Hellström, K., Huhta, A-P., Rautio, P., Tuomi, J., Oksanen, J. & Laine, K. 2003. Use of sheep grazing in the restoration of semi-natural meadows in northern Finland. Applied Vegetation Science 6: 45 52 Hessle, A,. Rutter, M. & Wallin, K. 2008a. Effects of breed, season and pasture moisture gradient on foraging behaviour in cattle on semi-natural grasslands. Applied animal behaviour 111: 108-119. Hessle, A., Nadeau, E. & Johnsson, S. 2007a. Finishing dairy steers having grazed seminatural grasslands. Livestock science 106: 19-27. Hessle, A., Nadeau, E. & Johnsson, S. 2007b. Beef heifer production as affected by indoor feed intensity and slaughter age when grazing semi-natural grasslands in summer. Livestock Science 111: 124-135. Hessle, A., Wissman, J., Bertilsson, J. & Bursted, E. 2008b. Effects of breed and season on defoliation and faecal composition in cattle grazing semi-natural grasslands. Grass and forage science 63: 86-93. Hokkanen, T.J., Hokkanen, H. & Vilkajärvi, P. 2006. Laidunnuksen vaikutus maakiitäjäislajistoon Tohmajärven laidunkokeessa. Teoksessa Huuskonen, A. (toim.) 2006. Lumolaidun. Maisemalaiduntaminen luonnon monimuotoisuuden lisääjänä tasapaino mo- 41
nimuotoisuuden ja tuottavuuden välillä. Maa- ja elintarviketalous 79. Dark Oy. s. 245-261. Hokkanen, T.J., Tuupanen, R., Maksimov, A., Potemkin, A., Maksimova, T. & Virkajärvi, P. 2006. Kasvillisuus Tohmajärven metsä- ja niittylaitumilla 1994-2004. Teoksessa Huuskonen, A. (toim.) 2006. Lumolaidun. Maisemalaiduntaminen luonnon monimuotoisuuden lisääjänä tasapaino monimuotoisuuden ja tuottavuuden välillä. Maa- ja elintarviketalous 79. Dark Oy. s. 183-211. Holmes, W. (1989) The utilisation of pasture. Teoksessa Jarrige, R. (toim.) Ruminant nutrition: Recommended allowances and feed tables. INRA. Pariisi. Houpt, K.A. & Wolski, T. R. 1991. Domestic animal behavior for veterinarians and animal scientists. Second edition. The Iowa state university press, Ames, Iowa. Ref. Manteca 1994. Huuskonen, A. (toim.) 2006. Lumolaidun. Maisemalaiduntaminen luonnon monimuotoisuuden lisääjänä tasapaino monimuotoisuuden ja tuottavuuden välillä. Maa- ja elintarviketalous 79. Dark Oy. s. 183-211. Hägg, M. & Pessa, J. 2006b. Ympärivuotisen ja perinteisen laudunnuksen vaikutukset Taivalkosken kasvillisuuteen ja maisemaan. Teoksessa Huuskonen, A. (toim.) 2006. Lumolaidun. Maisemalaiduntaminen luonnon monimuotoisuuden lisääjänä tasapaino monimuotoisuuden ja tuottavuuden välillä. Maa- ja elintarviketalous 79. Dark Oy. s. 290-324. Hägg, M., Degerman, A., Pessa, J. & Kovanen, T. 2006a. Erilaisten hoitomenetelmien ja - käytäntöjen vaikutus Perämeren rantaniittyjen kasvillisuuteen ja maisemaan. Teoksessa Huuskonen, A. (toim.) 2006. Lumolaidun. Maisemalaiduntaminen luonnon monimuotoisuuden lisääjänä tasapaino monimuotoisuuden ja tuottavuuden välillä. Maa- ja elintarviketalous 79. Dark Oy. s. 17-65. Ilmatieteen laitos 2007. Terminen kasvukausi 2003. Saatavissa internetistä: http://www.fmi.fi/saa/tilastot_71.html#1. Viitattu 20.1.2009. Isselstein, J., Griffith, B.A., Pradel, P. & Venerus, S. 2007. Effects of livestock breed and grazing intensity on biodiversity and production in grazing systems. 1. Nutritive value of herbage and livestock performance. Grass and forage science 62: 145-158. Jansson, S., Huuskonen, A., Honkavaara, M. 2007. Laidunnuksen vaikutus sonnien kasvuun sekä ruhon ja lihan laatuun. Teoksessa: Huuskonen, A. (toim.). Tuloksia lihanautojen laidunkokeista. Maa- ja elintarviketalous 95: 53-78. 42
Jarrige, R. & Auriol, P. 1992. An outline of world beef production. Teoksessa World Animal Science, Editors in chief: Neiman-Sørensen, A. & Tribe, D.E. Part C. Productionsystem approach 5. Beef cattle production. Editors Jarrige, R. & Beranger, C. Departement elevage at nutrition des herbivores, INRA. Theix, 63122 Ceyrat. Ranska. s. 3-26. Jutila, H. 1999. Effect of Grazing on the vegetation on the vegetation of shore meadows along the Bothnian Sea, Finland. Plant ecology 140: 77-88. Jutila, H. 2001. How does grazing by cattle modify the vegetation of coastal grasslands along the Baltic Sea? Annales Botanici Fennici 38: 181-200. Keränen, O. 2009. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuslaitos, Pohjois-Pohjanmaan tutkimusasema. Henkilökohtainen tiedonanto 19.1.2009 ja 21.1.2009. Korpilo, B. 2002. Eläimet luonnon- ja maisemanhoitajina. Helsinki: Maa-ja metsätalousministeriö. 23 s. Kristensen, T., Thamsborg, S.M., Andersen, H.R., Soegaard, K. & Nielsen, A.L. 2006. Effects of grazing system on production and parasitism of dairy breed heifers and steers grazing wet marginal grasslands. Animal science 82: 201-211. Lowman B.G., Scott, N.A. & Somerville, S.H. 1976. Condition scoring of cattle. The East of Scotland College of Agriculture. Animal Production, Advisory and development department. Bulletin no. 6. 31s. Luh Huang, C.-Y. & E.E. Schulte. 1985. Digestion of plant tissue for analysis by ICP emission spectrometry. Communications in soil science and plant analysis 16: 943 958. Manninen, M. & Taponen, J. 2004. Influence of feeding accuracy on the performance of Aberdeen Angus Ayrshire and Charolais Ayrshire crossbred suckler cows and their progeny. Livestock Production Science 85: 65-79. Manninen, M. 1998a. Erityyppisten kylmien tuotantotilojen soveltuvuus charolais-ayrshire emoille. In: Kotieläintieteen päivät 1998. Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja 924: 281-287. Manninen, M. 1998b. Erityyppisten kylmien tuotantotilojen vaikutus hereford-risteytysemojen tuotantoon. In: Kotieläintieteen päivät 1998. Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja 924: 273-280. Manninen, M., Järvenranta, K. & Virkajärvi, P. 2002. Erityyppisten kylmien tuotantotilojen soveltuvuus nuorille hf-emoille. In: Rinne, M. (Ed.), Maataloustieteen päivät 2002, Kotieläintiede. Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja 977: 40-43. 43
Manninen, M. 2007. Winter feeding strategies for suckler cows in cold climatic conditions. Tohtorin väitöskirja. Helsingin yliopiston kotieläintieteen laitoksen julkaisuja 91. 134 s. Manninen, M., Sankari, S., Jauhiainen, L., Kivinen, T., Anttila, P. and Soveri, T. 2007. Effects of outdoor winter housing and feeding level on performance and blood metabolites of suckler cows fed whole-crop barley silage. Livestock science 115 2/3 s.179-194. Manninen, M., Sormunen-Cristian, R., Jauhiainen, L., Sankari, S. and Soveri, T. 2006. Effects of feeding frequency on the performance and welfare of mature Hereford cows and their progeny. Livestock Science 100: 203-215. Manninen, M., Saarijärvi, K., Huhta, H., Jauhiainen, L. and Aspila, P. 2004. Effects of winter feeding strategies with alternative feeds on the performance of mature suckler cows and their progeny. Agricultural and Food Science 13: 348-362. Manninen, M., Virkajärvi, P. and Jauhiainen, L. 2005. Effect of whole-crop barley and oat silages on the performance of mature suckler cows and their progeny in outdoor winter feeding. Animal Feed Science and Technology 121: 227-242. Manteca, X. & Smith, A.J. 1994. Effects of poor forage conditions on the behaviour of grazing ruminants. Tropical animal health production 26: 129-138 Miller, S.M. & Thompson, R.P. 2007. Seasonal patterns of diet composition, herbage inteke and degestibility limit the performance of cattle grazing native pastures in the Falkland islands. Grass and forage science 62: 135-144. MMM 2007. Luonnon ja maiseman monimuotoisuus. Perinnebiotoopit. Maa- ja metsätalousministeriö. Edita Prima Oy. 20 s. Saatavissa internetistä: http://lomake.mmm.fi/showfile?id=21181&luokka=547. Viitattu 30.1.2009. MMM 2008a. Laskelma suunnitelmaan perustuvan erityistukisopimuksen hyväksyttävästä tukitasosta, lnro 276. Saatavissa internetissä: http://lomake.mmm.fi/index.jsp?docid=16219&luokka=547&version=122787 7412000. Viitattu 6.2.2009. MMM 2008b. Valtioneuvoston asetus ei-tuotannollisten investointien tuesta vuosina 2008 2013. Saatavissa internetistä: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2008/20080185. Viitattu 3.2.2008. MMMa 14.12.2000/106. Maa- ja metsätalousministeriön asetus eritystukisopimussten tekemisestä. Annettu Helsingissä 14.12.2000. Saatavissa internetistä: http://www.finlex.fi/data/normit/5760-00106fi.pdf. Viitattu 19.2.2009. 44
MTT 1986. Methods of soil and plant analysis. Jokioinen: Maatalouden tutkimuskeskus. 45 s. ISBN 951-729-285-6. MTT 2006. Rehutaulukot ja ruokintasuositukset. Jokioinen: MTT. Saatavissa internetistä: http://www.mtt.fi/mtts/pdf/mtts106.pdf. Viitattu 26.2.2008. Mäkelä-Kurtto, R., Sippola, J. & Grek, K. 2002. Peltomaiden viljavuus ja helppoliukoiset raskasmetallit. Teoksessa: Uusitalo, R. & Salo, R. (toim.). Tutkittu maa turvalliset elintarvikkeet. Viljavuustutkimus 50 vuotta juhlaseminaari Jokioinen 24.9.2002. Maaja elintarviketalous 13. Jokioinen: MTT. s. 30-46. Neville, Jr., W.E. & McCullough, M.E. 1969. Calculated energy requirements of lactating and non-lactating Hereford cows. Journal of Animal Science. 29: 823-829. Niemelä, M., Huuskonen, A., Jaakola, S., Joki-Tokola, E. & Hyvärinen, M. 2008.Coastal meadows as pastures for beef cattle. Agriculture, ecosystems and environment 124: 179-186. Niemelä, M., Huuskonen, A., Jaakola, S., Nevalainen, R., Kiljala, J. & Joki-Tokola, E. 2006a. Perämeren rantalaidunten eläintuotos, rehuntuotantokyky ja rehun laatu. Huuskonen, A. (toim.) 2006. Lumolaidun. Maisemalaiduntaminen luonnon monimuotoisuuden lisääjänä tasapaino monimuotoisuuden ja tuottavuuden välillä. Maa- ja elintarviketalous 79. Dark Oy. s. 110-135. Niemelä, M., Pessa, J., Hägg, M., Timonen, S. & Huuskonen, A. 2006b. Ohjeita ja suosituksia rantalaidunnuksen toteuttamiseen. Teoksessa Huuskonen, A. (toim.) 2006. Lumolaidun. Maisemalaiduntaminen luonnon monimuotoisuuden lisääjänä tasapaino monimuotoisuuden ja tuottavuuden välillä. Maa- ja elintarviketalous 79. Dark Oy. s. 136-142. Nousiainen, J., Rinne, M., Hellämäki, M. & Huhtanen, P. 2003. Prediction of the digestibility of primary growth and regrowth grass silages from chemical composition, pepsincellulase solubility and indigestible cell wall content. Animal Feed Science and Technology 110: 61 74. NRC 2001. Nutrient requirements of beef cattle. Seventh revised edition. Board on Agriculture and Natural Resources, USA. Saatavissa internetissä: http://www.nap.edu/openbook.php?record_id=9825&page=21. Viitattu 26.1.2009. Pavlu, V., Hejcman, M., Gaisler, J., Hejcmanova-Nezerkova, P. & Meneses, L. 2006. Changes in plant densities on a mesic species-rich grassland after imposing different grazing management treatments. Grass and forage science 61: 42-51. 45
Pessa, J. & Anttila, I. 1998. Liminganlahden ja Ison Matalan - Maansyvänlahden kestävän käytön yleissuunnitelma. Alueelliset ympäristöjulkaisut. Oulu. Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus. 82 s. Pessa, J., Timonen, S., Sjöholm, J. & Holmström, H. 2006. Laiduntamalla ja niittämällä hoidettujen Perämeren laidunten linnusto. Teoksessa Huuskonen, A. (toim.) 2006. Lumolaidun. Maisemalaiduntaminen luonnon monimuotoisuuden lisääjänä tasapaino monimuotoisuuden ja tuottavuuden välillä. Maa- ja elintarviketalous 79. Dark Oy. s. 66-109. Petit, M., Jarrige, R., Russel, A.J.F. & Wright, I.A. 1992. Feeding and Nutrition of the Suckler Cow. Teoksessa: Jarrige, R., Beranger, C. (Toim.), Beef Cattle Production, World Animal Science C5, Elsevier, Amsterdam, The Netherlands, pp. 191-208. Priha, M. (toim.) 2003. Perinnebiotooppien hoitokortti 8 - Merenrantaniityt. Suomen ympäristökeskus, Maa- ja metsätalousministeriö. Saatavissa internetistä: http://www.mavi.fi/attachments/5o8wap0df/5jqah8um9/files/currentfile/8_merenra nta.pdf. Viitattu 26.2.2009. Pykälä, J. 2001. Perinteinen karjatalous luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjänä. Suomen ympäristö 495. Helsinki. Suomen ympäristökeskus. 205 s. Pykälä, J. 2004. Cattle grazing increases plant species richness of most species trait groups in mesic semi-natural grasslands. Plant ecology 175: 217-226. Pykälä, J. 2005. Plant species response to cattle grazing in mesic semi-natural grassland. Agriculture, ecosystems and environment 108: 109-117. Rassi, P., Alanen, A., Kanerva, T. & Mannerkoski, I. (toim.) 2001. Suomen lajien uhanalaisuus 2000. Uhanalaisten lajien II seurantatyöryhmä. Helsinki: Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus. 432 s. Rinne, M. & Nykänen, A. 2000. Timing of primary growth harvest affects the yield and nutritive value of timothy-red clover mixtures. Agricultural And Food Science in Finland 9: 121-134. Rinne, M. 2000. Influence of timing of the harvest of primary grass growth on herbage quality and subsequent digestion and performance in the ruminant animal. Tohtorin väitöskirja. Helsingin yliopiston kotieläintieteen laitoksen julkaisuja 54. 134 s. Rinne, M., Huhtanen, P. & Jaakkola, S. 2000. Digestive processed of dairy cows fed sileges harvested at four stages of grass maturity. Journal of Animal Science. 2002. 80: 1986-1998. 46
Schulman, A., Alanen, A., Hæggström, C-A., Huhta, A-P., Jantunen, J., Kekäläinen, H., Lehtomaa, L., Pykälä, J. & Vainio, M. 2008b. Perinnebiotoopit. Teoksessa: Raunio A, Schulman A & Kontula T (toim.) Suomen luontotyyppien uhanalaisuus Osa 2: Luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 8/2008: 397-465. Schulman, A., Alanen, A., Hæggström,C-A., Huhta, A-P., Jantunen, J., Kekäläinen, H., Lehtomaa, L., Pykälä., J. & Vainio, M. 2008a. Perinnebiotoopit. Teoksessa: Raunio A, Schulman A & Kontula T (toim.) Suomen luontotyyppien uhanalaisuus Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 8/2008: 149-174. Sippola, J. & Tares, T. 1978. The solulble content of mineral elements in cultivated Finnish soils. Acta Agriculturae Scandinavica 20: 11-25. Sirkko, K. 2008. Määrä lisääntyy, painot paranevat. Emolohmätarkkailun tulokset 2007. Nauta 2/2008: 52-53. Sonninen, R., Järvi, M., Huuskonen, A. & Kiljala, J. 2004. Emolehmien rantalaidunnuksen kehittäminen Oulun seudulla. MTT:n selvityksiä 60. Jokioinen, MTT. 42 s Sormunen-Cristian, R. 1983. Karitsan kasvatus luonnonlaitumella. Koetoiminta ja käytäntö 40: 18. Spörndly, E., Olsson, I. & Burstedt, E. 2000. Grazing by steers at different sward surface heights on extensive pastures: A study of weight gain and fat deposition. Acta Agriculturae Scandinavica. Section A, Animal science 50: 184-192. Syrjälä, L. 1981. Raising lambs on natural and cultivated pastures in the conditions of Lapland. Journal of the Scientific Agricultural Society of Finland 53: 146-151. Tuononen, K. 1996. Risteytysemolehmien laajaperäinen laiduntaminen. MTT:n Karjalan tutkimusasemalla 1994-1996 tehdyn tutkimuksen tuloksia. Päättötyö. Iisalmi: Peltosalmen maaseutuopisto. 19 s. Valtioneuvoston asetus 366/2007. Valtioneuvoston asetus luonnonhaittakorvauksista ja maatalouden ympäristötuista vuosina 2007 2013. Annettu Helsingissä 4 päivänä huhtikuuta 2007. Saatavissa internetistä: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2007/20070366. Viitattu 8.3.2009. Vainio, M. & Kekäläinen, H. (toim.) 1997. Pohjois-Pohjanmaan perinnemaisemat. Oulu: Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus. Alueelliset ympäristöjulkaisut 44. 245 s. Vainio, M., Kekäläinen, H. & Pykälä, J. 2001. Suomen perinnebiotoopit Perinnemaisemaprojektin valtakunnallinen loppuraportti. Suomen ympäristö 527. Helsinki: Suomen 47
ympäristökeskus. 163 s. Saatavissa internetistä: http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=49914&lan=fi. Viitattu 18.1.2009. Van Soest, P.J., Robertson, J.B. and Lewis, B.A. 1991. Methods for dietary fibre, neutral detergent fibre and nonstarch polysaccharides in relation to animal nutrition. Journal of Dairy Science 74: 3583-3597. Van Soest,P.J., Mertens, D.J. & Deinum, B. 1978. Preharvest factors influencing quality of conserved forage. Journal of animal science 47:712-720. Vehkaoja, S., Jokinen, M., Herva, T., Halkosaari. P., Sonninen, R., Eeli, K. & Alatalo, J. 2005. Suunnitelmallinen naudanlihantuotanto. Kauhava: AtriaNauta. 189 s. Viljavuuspalvelu 2008. Viljavuustutkimuksen tulkinta peltoviljelyssä 2008. Saatavilla internetistä:http://www.viljavuuspalvelu.fi/user_files/files/oppaat/viljavuustutkimuksen %20tulkinta%20peltoviljelyssa.pdf. Viitattu 21.1.2009. Virkajärvi, P. 1996. Laidunnurmen kuiva-ainemassan epäsuora määrittäminen. Teoksessa: Kotieläintieteen päivät 1996: Kotieläintiede 90 vuotta - juhlaseminaari. Maaseutukeskusten julkaisuja 905: 125-127. Virkajärvi, P. 1997. Joustavuutta laidunpinta-alaan. Koetoiminta ja käytäntö 54. s. 25. Virkajärvi, P. 1999. Suckler cows grazing on meadows and forest pastures. Forskningsnytt 2: 14-16. Virkajärvi, P. 2003. Effects of defoliation height on regrowth of timothy and meadow fescue in the generative and vegetative phases of growth. Agricultural and food science 12: 177-193. Virkajärvi, P. 2004. Luonnonkasvien ravinneanalyysien tuloksia (Liite 3). Teoksessa: Sonninen, R. ym. Emolehmien rantalaidunnuksen kehittäminen Oulun seudulla. MTT:n selvityksiä 60. Jokioinen: MTT. s. 38. Virkajärvi, P., Hokkanen, T., Koponen, S., Uusi-Kämppä, J., Mannerkorpi, P., Castren, H. & Huhta, H. 1996. Forest pastures and semi-natural meadow for suckler cows in Finland. Grassland and land use systems. Proceedings of the 16 th general meeting of the European Grassland Federation. 1: 665-669. Virkajärvi, P., Huhta, H. & Hokkanen, T. 2006. Luonnonlaitumien rehuarvo ja eläintuotos Tohmajärven laidunkokeissa 1994-2005. Teoksessa Huuskonen, A. (toim.) 2006. Lumolaidun. Maisemalaiduntaminen luonnon monimuotoisuuden lisääjänä tasapaino monimuotoisuuden ja tuottavuuden välillä. Maa- ja elintarviketalous 79. Dark Oy. s. 145-182. 48
Virkajärvi, P., Sairanen, A. & Nousiainen, J.J. 2003. Sward and milk production response to early turnout of dairy cows to pasture in Finland. Agricultural and food science 12: 21-34. Virkajärvi, P., Tuupanen, R. Hokkanen, T. & Huhta, H. 1997. Emolehmät niitty- ja metsälaidunten hyödyntäjinä ja säilyttäjinä. Teoksessa: Salo, R. (toim.). Maa kasvun antaa. Maatalouden tutkimus- ja tuotantopäivät, esitelmät, Jokioinen 5.-7.8. 1997: Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja. Sarja A 27. Jokioinen: Maatalouden tutkimuskeskus. s. 91-96. Wright, I.A. & Russel, A.J.F. 1987. The effect of sward height on beef cow performance and on the relationship between calf milk and herbage intake. Animal production 44: 363-370. Wright, I.A. & Whyte, T.K. 1989. Effects of sward surface height on the performance of continuously stocked spring-calving beef cows and their calves. Grass and Forage Science 44: 259-266. Wright, I.A., Maxwell, T.J., Russel, A.J.F., Hunter, E.A., Sibbald, A.R., Hetherton, R.A., & Whyte T.K. 1996. The effect of grazed sward height and stocking rate on animal performance and output from beef cow systems. Grass and forage science 51: 199-208. Yarrow, N.H., Penning, P.D., Johnson, R.H. 1996. The effect of plane of winter nutrition and sward height on the performance of steers grazing grass/white clover swards. Grass and forage science 54: 424-433. Yli-Uotila, J. 2009. MMM. Tietopalvelu. Henkilökohtainen tiedonanto 2.2.2009. 49
LIITTEET Liite 1. Perämeren rantalaitumilta kesinä 2003 2005 mitatut kuiva-ainesadot (kg KA/ha) tiloilla A, B, C ja D kesäkuussa viikoilla 23 24 sekä heinäkuussa viikolla 30 kerätty ensikasvu- ja puhdistusniiton jälkikasvusato. Sato, kg KA/ha Viikko Puhdistus Tila Vuosi 23 24 25 26 27 30 30 A 2003 884 1082 1177 1885 1811 643 2004 716 742 804 1214 1621 301 2005 517 582 714 1272 1750 1892 593 B 2003 655 809 995 1671 2313 1160 2004 595 744 978 1560 4763 528 2005 442 774 1061 1172 1315 1900 365 C 2003 925 574 558 947 1604 609 2004 391 581 936 853 2420 486 2005 619 1112 1665 2548 2729 3751 475 D 2003 952 958 974 - - - 2004 723 1001 1390 2082 3128 721 2005 755 1008 1408 1985 2650 3245 480 Keskiarvo 719 777 968 1417 1769 2586 578
Liite 2. Perämeren rantalaidunten kasvustosta kesinä 2003 2005 mitatut D-arvot (g/kg KA) tiloilla A, B, C ja D kesäkuussa viikoilla 23 24 sekä heinäkuussa viikolla 30 kerätyssä ensikasvu- ja puhdistusniiton jälkikasvusadossa. D -arvo g/kg KA Viikko Puhdistus Tila Vuosi 23 24 25 26 27 30 30 A 2003 621 641 641 633 628 610 2004 634 712 742 665 642 689 2005 732 768 736 715 707 647 683 B 2003 773 756 729 737 637 638 2004 683 709 694 689 612 649 2005 767 772 714 716 708 662 688 C 2003 637 709 722 685 651 669 2004 742 738 727 694 639 671 2005 756 753 714 688 659 603 667 D 2003 726 752 757 738 643 655 2004 729 743 764 704 684 671 2005 727 753 739 721 716 650 700 Keskiarvo 717 724 721 714 693 641 666
Liite 3. Perämeren rantalaidunten kasvustosta kesinä 2003 2005 mitatut raakavalkuaissadot (RV) g/kg KA) tiloilla A, B, C ja D kesäkuussa viikoilla 23 24 sekä heinäkuussa viikolla 30 kerätyssä ensikasvu- ja puhdistusniiton jälkikasvusadossa. Raakavalkuainen g/kg KA Viikko Puhdistus Tila Vuosi 23 24 25 26 27 30 30 A 2003 125 123 119 108 78 89 2004 132 153 168 116 79 126 2005 174 169 143 126 111 92 159 B 2003 156 124 113 93 73 97 2004 168 159 142 142 99 129 2005 184 160 152 123 114 99 172 C 2003 135 158 160 141 105 119 2004 179 165 155 149 98 134 2005 192 169 158 124 107 80 139 D 2003 146 134 116 115 99 105 2004 154 147 119 116 75 126 2005 155 149 145 124 96 88 167 Keskiarvo 158 152 144 128 119 89 130
Liite 4. Perämeren rantalaidunten kasvustosta kesinä 2003 2005 mitatut muuntokelpoisen energian pitoisuus (MJ/kg KA) tiloilla A, B, C ja D kesäkuussa viikoilla 23 24 sekä heinäkuussa viikolla 30 kerätyssä ensikasvu- ja puhdistusniiton jälkikasvusadossa. ME, MJ/kg KA Viikko Puhdistus Tila Vuosi 23 24 25 26 27 30 30 A 2003 9,93 10,26 10,25 10,13 0,00 10,04 9,75 2004 10,15 11,39 11,87 10,64 10,27 11,02 2005 11,71 12,29 11,77 11,45 11,32 10,35 10,93 B 2003 12,36 12,10 11,66 11,80 0,00 10,19 10,21 2004 10,92 11,34 11,11 11,02 9,78 10,38 2005 12,28 12,34 11,43 11,46 11,33 10,60 11,00 C 2003 10,19 11,34 11,56 10,97 0,00 10,41 10,71 2004 11,88 11,80 11,63 11,11 10,22 10,74 2005 12,10 12,04 11,42 11,01 10,55 9,66 10,67 D 2003 11,62 12,04 12,11 11,81 0,00 10,28 10,49 2004 11,66 11,89 12,23 11,26 10,95 10,73 2005 11,64 12,05 11,82 11,54 11,46 10,40 11,20 Keskiarvo 11,48 11,59 11,54 11,42 7,39 10,26 10,65
Liite 5. Perämeren rantalaidunten kasvustosta kesinä 2003 2005 mitatut neutraalidetergenttikuitupitoisuudet (NDF g/kg KA) tiloilla A, B, C ja D kesäkuussa viikoilla 23 24 sekä heinäkuussa viikolla 30 kerätyssä ensikasvu- ja puhdistusniiton jälkikasvusadossa. NDF g/kg KA Viikko Puhdistus Tila Vuosi 23 24 25 26 27 30 30 A 2003 530 564 569 577 648 641 2004 502 540 550 621 637 621 2005 486 532 568 585 656 635 B 2003 471 493 535 541 637 660 2004 546 561 574 604 657 646 2005 461 492 574 562 565 599 599 C 2003 650 556 538 589 628 638 2004 511 522 559 609 642 607 2005 476 500 589 612 629 651 631 D 2003 494 487 486 519 634 624 2004 463 483 462 562 559 601 2005 364 425 478 532 533 578 554 Keskiarvo 492 502 534 554 588 627 621