Sirpa Moitus Analyysi korkeakoulujen laadunvarmistusjärjestelmien auditointien tuloksista vuosilta KORKEAKOULUJEN ARVIOINTINEUVOSTON JULKAISUJA :
ISBN 978-952-206-122-5 (painettu) ISBN 978-952-206-123-2 (pdf) ISSN 1457-3121 Julkaisija: Korkeakoulujen arviointineuvosto Kansi: Juha Ilonen Layout: Pikseri Julkaisupalvelut Esa Print Oy Tampere 2009
Esipuhe Korkeakoulutuksen laadunarviointi tapahtuu kussakin maassa kansallisessa kontekstissa, vaikka onkin 2000-luvun aikana muuttunut toimintana yhä kansainvälisemmäksi. Suomalaisen korkeakoulutuksen laadunarvioinnin pohjana on perinteisesti ollut kehittävän arvioinnin periaate: arviointien tehtävänä on tuottaa tietoa, joka auttaa korkeakouluja kehittämään omaa toimintaansa. Korkeakoulut vastaavat toimintansa laadusta ja päättävät itse laadunvarmistusjärjestelmistään, Korkeakoulujen arviointineuvosto tukee niitä tässä työssä. Kun Suomi muiden Bolognan prosessissa mukana olevien maiden kanssa ryhtyi Berliinin vuoden 2003 seurantakokouksen jälkeen kehittämään kattavaa kansallista korkeakoulutuksen laadunvarmistusjärjestelmää, kehittävän arvioinnin periaatteesta ei haluttu luopua. Sen olivat myös korkeakoulut itse todenneet omaa toimintaansa ja autonomiaansa tukevaksi. Toisaalta oli tärkeä kehittää eurooppalaisen laadunvarmistuksen periaatteita 1 vastaava järjestelmä, joka vahvistaisi suomalaisten korkeakoulujen kansainvälistä kilpailukykyä. Auditointimallin kehittämisvaihe toteutettiin vuosina 2005 2007 ja vuoden 2007 päätteeksi julkaistiin mallin toinen, palautteen ja kokemusten perusteella kehitetty versio vuosille 2008 2011. Vuoden 2011 loppuun mennessä kaikkien suomalaisten korkeakoulujen laadunvarmistusjärjestelmät on kertaalleen auditoitu, ja auditoinneista kertynyt kansainvälisestikin ainutlaatuisen kattava, vertailun mahdollistava aineisto. Vuoden 2009 aikana aloitetaan auditointien toisen kierroksen mallin kehittäminen. Korkeakouluilta kerätyn palautteen perusteella auditoinnin voimassaoloaika, kuusi vuotta, koetaan jaksona melko pitkäksi. Toisaalta varsinaisen auditointiprosessin aikataulun tiivistäminenkään ei houkuttele. Vastauksena kehittämistoimintaa vauhdittavan välitarkastelun tarpeeseen Korkeakoulujen arviointineuvosto on tänä vuonna aloittanut seuranta- ja kehittämisseminaarien sarjan, joissa noin kolme vuotta aiemmin auditoidut korkeakoulut esittelevät laatutyönsä jatkumista. Huhtikuussa 2009 järjestettyä ensimmäistä seurantaseminaaria varten projektisuunnittelija Sirpa Moitus analysoi vuosina 2005 2008 suoritettujen auditointien tulokset. Seminaaria varten kerättiin myös tietoa ensimmäisissä auditoiduissa korkeakouluissa auditoinnin jälkeen tapahtuneesta kehityksestä. 1 ENQA. 2007. Standards and Guidelines for Quality Assurance in the European Higher Education Area. Helsinki. 2nd edition. (www.enqa.eu/files/bergenreport210205.pdf)
Raporttien ja palautteiden perusteella auditoinnit ovat selvästi vauhdittaneet laadunvarmistusjärjestelmien systemaattista kehittämistä ja menettelytapoja. Laadunvarmistus näyttää sekä tuottaneen välineitä korkeakoulujen johtamiseen että ohjanneen korkeakouluja kehittämään toimintojaan kokonaisuutena. Auditointiprosessit ja julkinen raportointi korkeakoulujen järjestelmistä ovat lisänneet ja syventäneet laatua koskevaa keskustelua niin korkeakouluissa kuin niiden sidosryhmien kanssa. Toisaalta korkeakoulujen tilanteet ovat keskenään erilaisia ja kansallisesti on ollut käynnissä myös hyvin monia muita korkeakoulutuksen kehittämiseen kohdistuvia hankkeita. Siksi on vaikea erottaa, mikä kehitys on tapahtunut juuri auditointien ansiosta, mikä muuten. Toivon, että nyt julkaistava analyysi antaa välineitä jatkaa laatua ja laadunvarmistusta koskevaa keskustelua. Autonomiset korkeakoulut määrittelevät kukin itse käsityksensä itselleen tarkoituksenmukaisesta laatutyöstä, mutta toisten ratkaisuista löytyy varmasti sovellettavaa. Kun laatutyötä ei enää nähdä minään erillisenä ja ulkoa ohjautuvana toimintana vaan keinona oman työn ja työyhteisön jatkuvaan ja systemaattiseen parantamiseen, ollaan hyvällä tiellä kohti aitoa laatukulttuuria. Riitta Pyykkö, professori Korkeakoulujen arviointineuvoston puheenjohtaja
Sisällys Johdanto. Analyysin tavoitteet. Suomalainen auditointimalli.. Auditointi osana suomalaisen korkeakoulutuksen arviointitoimintaa.. Auditointikohteet ja kriteerit... Auditoinnit vuosina Auditointiaikataulu Auditoijat ja auditoinnin kieli Auditointiraportit ja auditointikäsikirjat Laadunvarmistusjärjestelmät kokonaisuutena. Laadunvarmistusjärjestelmien kokonaisrakenne ja osa-alueet. Laatupolitiikka ja laatutavoitteet. Laadunvarmistuksen vastuut ja organisointi. Laatudokumentaatio Tutkintotavoitteisen koulutuksen laadunvarmistus. Perustutkintojen laadunvarmistus. Tieteellisten jatkotutkintojen ja ylempien ammattikorkeakoulututkintojen laadunvarmistus Tutkimuksen / tutkimus- ja kehitystyön laadunvarmistus Yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen, vaikuttavuuden ja aluekehitystyön laadunvarmistus Tuki- ja palvelutoimintojen laadunvarmistus Henkilöstön rekrytointiin ja kehittämiseen liittyvä laadunvarmistus Henkilökunnan, opiskelijoiden ja sidosryhmien osallistuminen laadunvarmistukseen Korkeakoulujen johtaminen ja toiminnanohjaus. Laadunvarmistusjärjestelmän tuottama tieto Laadunvarmistustiedon saatavuus ja tarkoituksenmukaisuus korkeakoulun sisällä. Laadunvarmistustiedon saatavuus ja tarkoituksenmukaisuus korkeakoulun ulkoisten sidosryhmien näkökulmasta
Laadunvarmistusjärjestelmän seuranta, arviointi ja kehittäminen Yhteenvetoa korkeakoulujen laadunvarmistuksen tilasta auditointiraporttien perusteella. Laadunvarmistuksen vahvuudet, kehittämiskohteet ja hyvät käytänteet. Uusinta-auditointipäätökset Johtopäätökset Liitteet : Auditointiraportit : Korkeakoulujen laadunvarmistusjärjestelmien tyypillisimpiä vahvuuksia, hyviä käytänteitä ja kehittämiskohteita teemoittain auditointiraporttien perusteella
Johdanto. Analyysin tavoitteet Korkeakoulujen arviointineuvosto auditoi kaikkien korkeakoulujen laadunvarmistusjärjestelmät vuoteen 2011 mennessä. Vuoden 2008 loppuun mennessä on toteutettu yhteensä 19 auditointia. Sekä arviointineuvosto että korkeakoulut ovat pitäneet tarpeellisena tehdä yhteenvetoa ja analyysia auditoinneista ensimmäisen auditointikierroksen ollessa noin puolivälissä. Tämän analyysin tavoitteena on vuosina 2005 2008 tehdyn 19 auditointiraportin perusteella tehdä yhteenvetoa suomalaisten korkeakoulujen käyttämistä laadunvarmistuksen menetelmistä tehdä johtopäätöksiä korkeakoulujen laadunvarmistuksen yhteisistä vahvuuksista ja kehittämiskohteista vertailla yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen laadunvarmistuksen eroja tuoda esiin laadunvarmistuksen hyviä käytänteitä sekä tehdä analyysia siitä, mitkä ovat olleet keskeiset uusinta-auditointipäätökseen johtaneet syyt. Analyysin fokuksena ovat auditointien tulokset. Auditointimenetelmän toimivuuden arviointi sekä auditointiraporttien hyödyntäminen korkeakoulujen kehittämistyössä on rajattu tämän analyysin ulkopuolelle, koska tätä varten arviointineuvostolla on erilliset palaute- ja seurantamenettelyt 2. Analyysin kohteina olleita 19 auditointiraporttia on tarkasteltu sisällönanalyysin avulla yhtäläisyyksiä ja eroja etsien. Sisällönanalyysin avulla on pyritty muodostamaan auditointitulosten tiivistetty kuvaus. Analyysia on tehty kvantitatiivisesti luokittelemalla ja taulukoimalla raporttien sisältöä auditointi- 2 Jokaisesta Korkeakoulujen arviointineuvoston toteuttamasta auditointihankkeesta kerätään korkeakoulun ja auditointiryhmän palaute. Palautteita on hyödynnetty sekä auditointimallin että auditoinnin käytännön toteutuksen kehittämisessä. Auditointiraporttien hyödyntämistä korkeakoulujen kehittämistyössä taas seurataan väliseminaareissa, joita toteutetaan noin kolmen vuoden kuluttua alkuperäisestä auditoinnista. Ensimmäinen väliseminaari pidettiin huhtikuussa 2009, ja sen tulokset ovat nähtävillä osoitteessa http://www.kka.fi/?668_m= 671&s=8
kohteittain ja laskemalla tiettyjen asioiden esiintymistiheyttä. Sisällönanalyysin taustateoksena on käytetty Tuomen ja Sarajärven teosta 3. Auditointiprojektien tausta-aineistoihin, kuten korkeakoulujen laatudokumentaatioon tai auditointivierailujen muistiinpanoihin, ei ole tässä analyysissa palattu, vaan aineistona ovat olleet yksinomaan Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisusarjassa julkaistut auditointiraportit.. Suomalainen auditointimalli.. Auditointi osana suomalaisen korkeakoulutuksen arviointitoimintaa Keskustelu suomalaisen korkeakoulutuksen systemaattisesta laadunvarmistuksesta käynnistyi vuonna 2004, jolloin opetusministeriön työryhmä ehdotti, että yliopistot ja ammattikorkeakoulut kehittäisivät niiden koko toiminnan kattavat laadunvarmistusjärjestelmät, joiden auditoinnista vastaisi Korkeakoulujen arviointineuvosto. Korkeakoulujen arviointineuvosto on vastannut korkeakoulujen tarjoaman koulutuksen ja muun toiminnan ulkoisesta arvioinnista vuodesta 1996 alkaen 4. Korkeakoulujen ulkoisessa arviointitoiminnassa voidaan erottaa kolme sykliä. Ensimmäisellä toimikaudella 1996 1999 arviointien painopisteenä olivat korkeakoulujen kokonaisarvioinnit, jotka kattoivat kaikki yliopistot (N=20) ja ammattikorkeakoulut (N=28). Lisäksi arviointineuvosto käynnisti laatuyksikkövalinnat, joiden avulla korkeakouluja palkittiin laadukkaasta perus- ja aikuiskoulutuksesta sekä aluekehitystyöstä. Toisen arviointisyklin kuluessa 2000 2003 korkeakoulujen ulkoisessa arviointitoiminnassa vahvistui kehittävän arvioinnin ote sekä arviointimenetelmien räätälöinti. Korkeakoulujen arviointineuvosto toteutti alakohtaisia arviointeja valituilla, ongelmallisiksi koetuilla tai kasvavilla aloilla sekä teemaarviointeja kansallisesti ja koulutuspoliittisesti merkittävillä aihealueilla. Lisäksi arviointineuvosto toteutti erikoistumisopintojen akkreditointeja. Korkeakoulujen arviointineuvosto käynnisti laadunvarmistusjärjestelmien auditoinnit vuonna 2005 pilottivaiheen pohjalta. Kaikki korkeakoulut kattavaa auditointimallia voidaan pitää kolmantena syklinä, joka on aiempaan verrattuna merkinnyt siirtymistä arviointien räätälöinnistä kohti yhtenäisyyttä. 3 Tuomi, J. & Sarajärvi, A. 2004. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Helsinki: Tammi. 4 Suomessa opetusministeriö vastaa kansallisen korkeakoulupolitiikan linjauksista ja korkeakoulupolitiikan toimeenpanon ohjauksesta. Ministeriön vastuulla on myös uusien korkeakoulujen perustaminen sekä uuden koulutuksen aloittamiseen ja koulutuksen lakkauttamiseen liittyvä päätöksenteko.
Nyt kaikkia yliopistoja ja ammattikorkeakouluja arvioidaan samalla mallilla, jolloin voidaan saada kansallinen kuva laadunvarmistuksen tilasta. Auditointien rinnalla Korkeakoulujen arviointineuvosto on jatkanut laatuyksikkövalintoja sekä teemakohtaisia arviointeja, mutta kansallisen arviointitoiminnan painopiste on nyt selkeästi auditoinneissa. Auditointien tavoitteena on tukea korkeakouluja niiden kehittäessä laadunvarmistusjärjestelmiään ja osoittaa, että Suomessa toimii eurooppalaisen laadunvarmistuksen periaatteita 5 vastaava laadunvarmistus. Kansallisena tavoitteena on koota ja levittää laadunvarmistuksen hyviä käytänteitä ja siten kehittää korkeakoulutusta kokonaisuudessaan. Laadunvarmistusjärjestelmällä tarkoitetaan niitä menettelytapoja, prosesseja tai järjestelmiä, joiden avulla korkeakoulu ylläpitää ja kehittää toimintansa laatua. Autonomiaperiaatteen mukaisesti kukin korkeakoulu päättää itsenäisesti laadunvarmistusjärjestelmänsä tavoitteista, rakenteesta, toimintaperiaatteista, käytettävistä menetelmistä ja laadunvarmistuksen kehittämisestä. Korkeakoulun laadunvarmistuksen tulee kattaa korkeakoulun koko toiminta. Näin ollen useisiin kansainvälisiin auditointeihin verrattuna, joissa auditoinnin kohteena on koulutuksen laadunvarmistus, Suomen auditointimalli on kohteiltaan varsin laaja. Näin se mahdollistaa myös eri toimintojen, kuten koulutuksen ja tukitoimintojen, välisten yhteyksien tarkastelun... Auditointikohteet ja kriteerit Auditoinnin tavoitteet, kohteet, kriteerit ja menetelmät on kuvattu auditointikäsikirjassa 6. Auditointi kohdistuu niihin menettelytapoihin ja prosesseihin, joilla korkeakoulu ylläpitää ja kehittää toimintansa laatua. Auditointikohteet ovat: 1. Korkeakoulun laadunvarmistusjärjestelmän tavoitteiden, toimintojen, toimijoiden sekä vastuiden määrittely ja dokumentaatio 2. Korkeakoulun perustoimintojen laadunvarmistuksen kattavuus ja vaikuttavuus a) Tutkintotavoitteinen koulutus b) Tutkimus / tutkimus- ja kehitystyö c) Yhteiskunnallinen vuorovaikutus, vaikuttavuus ja aluekehitystyö 5 ENQA. 2007. Standards and Guidelines for Quality Assurance in the European Higher Education Area. Helsinki. 2nd edition. (www.enqa.eu/files/bergenreport210205.pdf) 6 Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisema Auditointikäsikirja vuosille 2008 2011 on saatavilla osoitteesta http://www.kka.fi/files/126/kka_707.pdf.
d) Tuki- ja palvelutoiminnot (mm. kirjasto- ja tietopalvelu, ura- ja rekrytointipalvelut sekä kansainväliset palvelut) e) Henkilöstön rekrytointi ja kehittäminen 3. Laadunvarmistusjärjestelmän kytkeytyminen johtamiseen ja toiminnanohjaukseen 4. Korkeakoulun henkilökunnan, opiskelijoiden ja ulkoisten sidosryhmien osallistuminen laadunvarmistukseen 5. Laadunvarmistusjärjestelmän tuottaman tiedon tarkoituksenmukaisuus ja saatavuus a) korkeakoulun sisällä b) korkeakoulun ulkoisten sidosryhmien näkökulmasta 6. Laadunvarmistusjärjestelmän toiminnan seuranta, arviointi ja jatkuva kehittäminen 7. Laadunvarmistusjärjestelmän kokonaisuus. Korkeakoulujen arviointineuvosto on laatinut korkeakoulujen ja auditointiryhmien työn tueksi kriteeristön, joka kuvailee auditointikohteittain neljä eri laadunvarmistuksen kehitysvaihetta. Nämä ovat puuttuva, alkava, kehittyvä ja edistynyt. Kaikkien auditointikohteiden tulee olla vähintään tasolla alkava ja laadunvarmistusjärjestelmän kokonaisuuden (auditointikohde 7) vähintään tasolla kehittyvä, jotta korkeakoulu läpäisisi auditoinnin. Auditoinnissa arvioidaan korkeakoulun laadunvarmistusjärjestelmän kattavuutta, toimivuutta ja vaikuttavuutta suhteessa korkeakoulun itselleen asettamiin strategisiin tavoitteisiin. Auditoinnissa ei oteta kantaa korkeakoulun päämääriin, eikä toiminnan sisältöön tai tuloksiin sinänsä. Auditointien käytännön toteutuksessa noudatetaan soveltuvin osin kehittävän arvioinnin periaatteita. Auditoinnissa kehittävä arviointi tarkoittaa esimerkiksi haastatteluteemojen ja haastateltavien ryhmien variointia korkeakoulun profiilin mukaisesti. Kehittävällä arvioinnilla tarkoitetaan arvioinnin suunnittelua ja toteutusta vuorovaikutuksessa korkeakoulun kanssa siten, että arviointi tuottaisi korkeakoulun kehittämisen kannalta mahdollisimman hyödyllistä palautetietoa. Toisaalta auditointimalliin sisältyy myös kontrollielementti. Korkeakoulujen arviointineuvosto päättää auditointiraportin perusteella, läpäiseekö korkeakoulu auditoinnin vai edellyttääkö laadunvarmistusjärjestelmä uusinta-auditointia. Samalla arviointineuvosto määrittää kansallista auditointien läpäisykynnystä. Korkeakoulujen arviointineuvosto ylläpitää auditointirekisteriä, josta käyvät ilmi auditoinnin läpäisseet korkeakoulut. Auditointi on voimassa kuusi vuotta.
Auditoinnit vuosina. Auditointiaikataulu Analyysin kohteena ovat olleet vuosina 2005 2008 Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisusarjassa ilmestyneet 19 auditointiraporttia, jotka on listattu liitteessä 1. Taulukko. Vuosien auditointiraportit korkeakoulusektoreittain Auditointiraportin ilmestymisvuosi Ammattikorkea- koulut Yliopistot Yhteensä 2005 2 2 2006 6 6 2007 3 2 5 2008 1 5 6 Yhteensä 12 7 19 Kuten taulukosta 1 ilmenee, vuosina 2005 ja 2006 auditointeihin osallistui ainoastaan ammattikorkeakouluja. Koska auditointiaikataulu perustuu korkeakoulujen omiin toiveisiin, on todennäköistä, että tämä kertoo siitä, että ammattikorkeakouluilla oli aluksi paremmat valmiudet osallistua auditointiin. Ensimmäiset yliopistot osallistuivat auditointiin vuonna 2007. 7 Vuosina 2007 ja 2008 auditointeihin osallistui kaksi teknistieteellistä alaa ja kaksi kauppatieteellistä alaa edustavaa yliopistoa. Ensimmäiset monialaiset yliopistot osallistuivat auditointeihin vuonna 2008. Vuoden 2008 loppuun mennessä ei oltu auditoitu vielä yhdenkään taidekorkeakoulun laadunvarmistusjärjestelmää. 7 31.3.2009 mennessä ero ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen osallistumisaktiivisuudessa on lähes tasoittunut, sillä 24 auditoinnista 13 on ollut ammattikorkeakoulujen ja 11 yliopistojen auditointeja.
. Auditoijat ja auditoinnin kieli Analyysin kohteina olevaan 19 auditointiin on osallistunut yhteensä 102 auditoijaa. Näistä yhdeksän henkilöä on toiminut auditoijina useammassa kuin yhdessä auditointihankkeessa. Auditoijien rekrytointikriteerit sekä perehdytys on kuvattu KKA:n auditointikäsikirjassa. Suomen auditointimallissa korkeakoulut voivat valita, toteutetaanko auditointi kotimaisena vai kansainvälisenä auditointina. Nyt analyysin kohteina olevista 19 auditoinnista 17 on toteutettu kotimaisena auditointina ja kaksi kansainvälisinä auditointeina. Kotimaisista auditoinneista kaksi on ollut ruotsinkielisiä, ja niihin on osallistunut asiantuntijoita Ruotsista. Kansainvälisissä, englannin kielellä toteutetuissa auditoinneissa auditoijat ovat edustaneet useita eri Euroopan maita.. Auditointiraportit ja auditointikäsikirjat Kaikki auditointiraportit ovat julkisia auditointituloksesta riippumatta, ja ne julkaistaan sekä Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisusarjassa että sähköisinä julkaisuina KKA:n verkkosivuilla. Auditointiraportit noudattavat yhtenäistä rakennetta siten, että lukuna 1 on johdanto, luku 2 sisältää kuvauksen auditointiprosessin käytännön toteutuksesta ja luvussa 3 kerrotaan taustatietoina korkeakoulua ja sen laadunvarmistusjärjestelmää koskevia faktoja. Varsinaiset auditointitulokset sisältyvät raportin lukuihin 4 ja 5. Luvussa 4 auditointiryhmä esittelee auditointitulokset auditointikohteittain. Luvussa 5 auditointiryhmä esittää ranskalaisten viivojen avulla tiivistelmän keskeisistä johtopäätöksistään. Kuten edellä todettiin, auditointien käytännön toteutusta ohjaa Korkeakoulujen arviointineuvoston auditointikäsikirja. KKA on kehittänyt auditointikäsikirjaa ja auditoinnin käytännön menettelytapoja korkeakouluilta ja auditoijilta keräämänsä palautteen pohjalta. Vuosina 2005 2008 auditointeja on tehty kolmen eri auditointikäsikirjan version mukaisesti. Auditoinneissa käytetyt auditointikäsikirjat ovat olleet seuraavat: Taulukko. Auditoinnissa käytetty KKA:n auditointikäsikirja Auditointien toteutusvuosi Auditoinnissa käytetty käsikirjan versio 2005 Korkeakoulujen laadunvarmistusjärjestelmien auditointi. Pilottivaiheen käsikirja 2.3.2005. 2006 2007 Korkeakoulujen laadunvarmistusjärjestelmien auditointi. Auditointikäsikirja vuosille 2005 2007. KKA:n julkaisuja 04:2005 http://www.kka.fi/files/101/kka_405.pdf 2008 Korkeakoulujen laadunvarmistusjärjestelmien auditointi. Auditointikäsikirja vuosille 2008 2011. KKA:n julkaisuja 07:2007http://www.kka.fi/files/126/KKA_707.pdf
Keskeinen muutos auditointikäsikirjojen välillä on ollut se, että auditointikohteiden jäsentelyä ja otsikointia on tiivistetty. Auditointikohteet ovat jäsennyksen muuttumisesta huolimatta pysyneet samoina. Ainoana uutena auditointikohteena vuoden 2006 2007 auditointikäsikirjaan lisättiin henkilöstön kehittäminen, joka vuoden 2008 2011 käsikirjassa laajeni muotoon henkilöstön rekrytointi ja kehittäminen. Korkeakoulujen kannalta auditointimallin merkittävin muutos lienee se, että vuoden 2008 2011 auditointiraporteissa on kirjoitettu näkyviin auditointikohteittain korkeakoulun laadunvarmistusjärjestelmän kehitysvaihe (puuttuva, alkava, kehittyvä tai edistynyt). Tämä auditointimallin muutos tehtiin korkeakoulujen toiveesta. Toinen merkittävä muutos koski sitä, että auditoinnin läpäisyn kynnysehdot määriteltiin eksplisiittisesti. Tätä analyysia tehtäessä on käynyt ilmeiseksi se, että vaikka auditointiraportit noudattavat yhtenäistä rakennetta, eri auditointiryhmät ovat raporteissaan ottaneet kantaa erilaisiin asioihin. Myös auditointiraporttien yksityiskohtaisuudessa on paikoin melkoista vaihtelua. Tätä voidaan pitää yhtäältä raporttien vahvuutena, koska yksilöidyillä raporteilla voidaan tuottaa palautetietoa kullekin korkeakoululle erikseen. Kehittävän arvioinnin periaatteen mukaisesti raportteja on myös tietoisesti suunnattu kyseisen korkeakoulun strategisten tavoitteiden kannalta keskeisiin asioihin. Toisaalta raporttien paikoittainen epäyhtenäisyys vaikeuttaa jonkin verran niiden keskinäistä vertailtavuutta.
Laadunvarmistusjärjestelmät kokonaisuutena. Laadunvarmistusjärjestelmien kokonaisrakenne ja osa-alueet Korkeakoulujen arviointineuvoston auditointimallissa lähtökohtana on se, että kukin korkeakoulu voi rakentaa omiin tavoitteisiinsa ja profiiliinsa soveltuvan laadunvarmistusjärjestelmän. Auditointiraporttien perusteella näyttää siltä, että korkeakoulujen laadunvarmistusjärjestelmien rakenteita yhdistävät seuraavat piirteet: 1. Kaikilla korkeakouluilla on ollut käytössä laadunvarmistuksen menettelyitä jo ennen auditointia, joten ne ovat rakentaneet laadunvarmistusjärjestelmänsä toimivalle perustalle. Perinteisesti laadunvarmistus on kohdistunut erityisesti opetuksen ja oppimisen prosesseihin sekä yliopistoissa tutkimuksen tuloksiin. Myös opiskelijapalautejärjestelmillä on pitkät perinteet. Ammattikorkeakoulujen laadunvarmistuksen historiaa leimaa laaja perustamisvaiheeseen liittynyt ulkoinen arviointitoiminta. 2. Suuri osa korkeakouluista on vasta muutama vuosi sitten määritellyt ja dokumentoinut laadunvarmistusjärjestelmänsä yhtenäisenä, systemaattisena kokonaisuutena. 3. Yhdeksän 19 korkeakoulusta on jäsentänyt laadunvarmistusjärjestelmänsä jatkuvan kehittämisen PDCA-syklin mukaisesti. Sykliin kuuluvat vaiheet ovat a) toiminnan suunnittelu, b) toiminta ja prosessit, c) arviointi ja seuranta sekä d) kehittäminen. 4. Kaikki korkeakoulut käyttävät useita laadunvarmistuksen menetelmiä rinnakkain. Näitä ovat talous- ja toimintasuunnitteluprosessit, palautejärjestelmät sekä toiminnan seuranta- ja raportointijärjestelmät. 5. Auditointien edetessä useat korkeakoulut ovat vahvistaneet laadunvarmistusjärjestelmän ja toiminnanohjauksen ja johtamisen kytkentää, mikä on parantanut toimintojen kehittämistä kokonaisuutena. Valmiiden laatustandardien käyttö näyttää olevan yleisempää ammattikorkeakoulu- kuin yliopistosektorilla. Viisi ammattikorkeakoulua vuosina 2005 2008 auditoiduista 12 ammattikorkeakoulusta käyttää EFQM-laatupalkintomallia
tai ISO 9001:2000 -standardia korkeakoulutasoisen laadunvarmistusjärjestelmänsä perustana. BSC-tuloskortti EFQM-malliin yhdistettynä on myös laajasti käytössä ammattikorkeakouluissa. Useiden ammattikorkeakoulujen tekniikan yksiköt ja laboratoriot käyttävät ISO-pohjaisia laadunvarmistusjärjestelmiä. Sen sijaan vain yksi seitsemästä vuosina 2005 2008 auditoidusta yliopistosta käyttää ISO 9001:2000 -standardia laadunvarmistusjärjestelmänsä perustana. Yliopistoille näyttää siis olevan tyypillisempää kehittää omia laadunvarmistuksen menettelyitä kuin käyttää valmiita malleja 8. Yliopistosektorilla erityistapauksena ovat kauppakorkeakoulut. Vuosina 2005 2008 auditointeihin osallistuneella kahdella kauppakorkeakoululla on kummallakin käytössä kauppatieteellisen alan ulkoisiin, mm. EQUIS-akkreditointeihin perustuva laadunvarmistusjärjestelmä. Taulukkoon 3 on koottu laadunvarmistusjärjestelmien keskeiset elementit ja menetelmät korkeakoulujen ilmoittamassa sanamuodossa. Perustehtäviin ja tukitoimintoihin liittyy lisäksi runsaasti laadunvarmistuksen menettelyitä, joita analysoidaan tarkemmin tämän raportin luvuissa 4 7. Suunnittelu Toiminnanohjaus Suunnitteluprosessit Talous- ja toimintasuunnitelmaprosessi Strategia(suunnittelu)prosessi Strategisen ja taloussuunnittelun vuosikello Sisäinen rahanjakomalli Arviointisuunnitelma tai -ohjelma Toiminta Laatukäsikirja Prosessit ja prosessikuvaukset Prosessien arvioinnit Rekrytointien laadunvarmistus Kehittäminen Toiminnan seuranta, arviointi ja raportointi Johdon raportit ja seurantajärjestelmät Indikaattorit, BSC-mittaristo Johdon katselmukset Palautejärjestelmät ja kehittämistoimet Tiedekuntien/yksiköiden palautejärjestelmät Laatupalautteet Arviointi Palautejärjestelmät Yksiköiden itsearvioinnit ja EFQM-itsearvioinnit Koulutusohjelmien itsearvioinnit ja ristiinarvioinnit Sisäiset auditoinnit Ulkoiset arvioinnit, auditoinnit ja akkreditoinnit Benchmarking korkeakoulun sisällä ja toisten korkeakoulujen kanssa Kuvio. Yhteenveto korkeakoulujen käyttämistä laadunvarmistuksen menetelmistä 8 Alkuvuonna 2009 valmistuneista tai valmistuvista viiden yliopiston auditoinneista yhdellä yliopistolla on CAF-malliin perustuva laadunvarmistusjärjestelmä.
Laadunvarmistusjärjestelmien kokonaisrakenteissa on havaittavissa jonkin verran painopiste-eroja käytetyistä menetelmistä riippuen. Toisissa laadunvarmistusjärjestelmissä painottuu johtamisen ja toiminnanohjauksen näkökulma, toisissa taas ulkoisen arviointitoiminnan ja akkreditointien näkökulma. Useilla korkeakouluilla laadunvarmistuksen painopiste on tutkintotavoitteisen koulutuksen laadunvarmistuksessa. Auditointiraporttien perusteella laadunvarmistusjärjestelmien kokonaisrakenteisiin liittyy sekä vahvuuksia että kehittämiskohteita. Usean korkeakoulun vahvuutena on se, että laadunvarmistuksen eri menetelmät muodostavat systemaattisen ja eri toiminnot kattavan kokonaisuuden. Näissä tapauksissa laadunvarmistus toteutuu osana arkityötä ja palautetietoa käytetään aidosti kehittämisen välineenä. Usean korkeakoulun ansiona mainitaan myös kehittämismyönteisyys ja aktiivinen osallistuminen ulkoisiin arviointeihin. Laadunvarmistusjärjestelmien yleisimmät kehittämiskohteet liittyvät järjestelmän keventämiseen, yhtenäisyyteen ja jalkauttamiseen. Näitä kehittämisehdotuksia on tehty niillekin korkeakouluille, joiden laadunvarmistusjärjestelmät ovat läpäisseet auditoinnin. Näyttää siis siltä, että kaikilla korkeakouluilla on vielä tehtävää laadunvarmistusjärjestelmien vakiinnuttamisessa.. Laatupolitiikka ja laatutavoitteet Kaikki 19 korkeakoulua ovat määritelleet ja dokumentoineet tavoitteita laadunhallinnalle. Laatupolitiikkaa ja laatutavoitteita koskevien käsitteiden käytössä on jonkin verran korkeakoulujen välisiä eroja. Kymmenen 19 korkeakoulusta on määritellyt laatupolitiikan. Laatupolitiikan tyypillisiä sisältöjä ovat toiminnan ja prosessien jatkuva kehittäminen, järjestelmällinen toimintatapa ja tavoitteellisuus. Useat korkeakoulut ovat määritelleet laatupolitiikassaan, että laatuvastuu kuuluu kaikille korkeakouluyhteisön jäsenille. Toimijoiden roolien määrittelyissä on pieniä sävyeroja. Yksi korkeakoulu korostaa tavoitteissaan opiskelija-, työelämä- ja sidosryhmätyytyväisyyttä, toinen asiakaslähtöisyyttä ja kolmas laadun kehittämistä yhteistyössä sidosryhmien kanssa. Osa korkeakouluista käyttää laatupolitiikan sijasta käsitteitä laadunhallinnan tavoitteet tai laadunvarmistusjärjestelmän tavoitteet. Laadunhallinnan keskeisenä tavoitteena on usein tuottaa tietoa strategista johtamista varten. Lisäksi useat korkeakoulut ovat asettaneet yleisiä laatutavoitteita toiminnalleen sekä erityisiä laatutavoitteita tai -kriteereitä esimerkiksi koulutukselle ja tutkimukselle tai tutkimus- ja kehitystyölle. Muutama korkeakoulu on eksplisiittisesti määritellyt, mitä laadulla tarkoitetaan, esimerkiksi: Laatu on toiminnan tarkoituksenmukaisuutta ja tulosten korkeatasoisuutta.
Yhteenvetona voidaan todeta, että korkeakoulujen laadunhallinnan tavoitteiden määrittely ja dokumentointi on auditointiraporttien perusteella keskimäärin hyvällä tasolla. Muutamalle korkeakoululle on ehdotettu tavoitehierarkian selkiyttämistä sekä laadunvarmistusjärjestelmän tavoitteiden parempaa kytkentää korkeakoulun strategioihin ja tulostavoitteisiin. Usealle korkeakoululle yhteinen haaste on kehittää menettelyitä, joilla seurataan laadunhallinnalle asetettuja tavoitteita.. Laadunvarmistuksen vastuut ja organisointi Sekä yliopistot että ammattikorkeakoulut ovat määritelleet ja dokumentoineet korkeakoulutason, yksiköiden ja yksilöiden laatuvastuita. Laatutyön käytännön organisoinnissa on luonnollisesti korkeakoulujen välisiä eroja. Lähes kaikissa korkeakouluissa on laatutyöryhmä tai laadunvarmistuksen ohjausryhmä, jonka tehtävänä on koordinoida, tukea ja seurata laatutyötä koko korkeakoulun tasolla. Joissakin korkeakouluissa tämä tehtävä kuuluu korkeakoulun johtoryhmälle tai hallitukselle. Useat korkeakoulut ovat määritelleet, että päävastuu toiminnan laadusta tai laadunvarmistusjärjestelmästä kuuluu rehtorille tai vararehtorille. Auditointiajankohtana noin puolella 19 korkeakoulusta oli laatupäällikkö, joka vastaa korkeakoulussa tehtävän laatutyön käytännön organisoinnista. Laatupäälliköiden status ja asema organisaatiossa vaihtelee. Muutamassa korkeakoulussa laatupäällikkönä toimii korkeakoulun vararehtori, kehitysjohtaja tai laatujohtaja. Toisissa korkeakouluissa taas kyseisiä tehtäviä hoitava on nimikkeeltään laatukoordinaattori. Useissa korkeakouluissa on yksikkökohtaisia laatutyöryhmiä sekä laatuyhdyshenkilöitä. Osa korkeakouluista on määritellyt keskeisiä prosessejaan ja niiden vastuuhenkilöitä tai omistajia. Hyvänä käytänteenä ovat mm. laatukäsikirjoihin sisältyvät matriisit, joiden avulla laadunvarmistuksen toimintoja, tehtäviä ja rooleja on tehty näkyväksi. Usean korkeakoulun vahvuutena on auditointiraporttien mukaan se, että eri toimijoiden laatuvastuut on määritelty selkeästi. Muutamassa auditointiraportissa todetaan myös se, että auditointihaastatteluiden perusteella vastuut toimivat käytännössäkin korkeakoulun dokumentoimalla tavalla. Toisaalta näyttää siltä, että usean korkeakoulun yhteisenä kehittämiskohteena on eri tasoilla toimivien johtajien laatuvastuiden ja keskinäisen työnjaon selkiyttäminen. Esimerkiksi yhdessä ammattikorkeakoulussa toimiala-, osaston- sekä opetus- ja tutkimusjohtajien vastuiden määrittely kaipaa selkiyttämistä. Muutaman yliopiston kehittämiskohteena on laitostason laatu-
vastuiden kuvaaminen. Dekaanien laatuvastuun selkiyttäminen on yhden yliopiston kehittämiskohde. Ylipäänsä laatuvastuiden määrittelyyn liittyy jonkin verran yksittäisiä puutteita, jotka ovat ominaisia juuri kyseiselle korkeakoululle. Esimerkiksi opiskelijajärjestöjen vastuut ovat kuvaamatta tai kehitysjohtajan laatuvastuuta olisi tarpeen pienentää ja hajauttaa. Yhdessä ammattikorkeakoulussa prosessikohtaiset vastuut on jaettu hyvin pieniin osavastuisiin, mutta vastuu prosessin kokonaisuudesta on jäänyt määrittelemättä. Yhteenvetona voidaan siis todeta, että laatuvastuiden määrittelyyn ja niiden käytännön toteutumiseen liittyy jonkin verran kehittämistarpeita.. Laatudokumentaatio Useimmilla korkeakouluilla on yhteinen, koko korkeakoulua koskeva laatukäsikirja tai toimintakäsikirja. Laatukäsikirjoissa on yleensä kuvattu laatutyön tavoitteet, periaatteet ja menetelmät, korkeakoulun johtamisjärjestelmä sekä perustehtävien ja tukipalveluiden laadunvarmistus. Muuta korkeakoulutasoista laatudokumentaatiota ovat mm. vuosikellot, prosessikuvaukset ja toimintaohjeet. Useiden korkeakoulujen yksiköillä on lisäksi omia laatukäsikirjojaan ja -dokumentaatiotaan. Laatukäsikirjojen rakenteissa, laajuuksissa ja teknisissä ratkaisuissa on jonkin verran korkeakoulukohtaisia eroja. Muutama korkeakoulu on jäsentänyt laatukäsikirjansa ISO-standardin mukaisesti, kun taas yhden korkeakoulun dokumentaatio koostuu EFQM-kuvauksista. Pääosa korkeakouluista ei ole käyttänyt laatukäsikirjansa jäsentelyssä mitään valmista mallia, vaan on jäsentänyt dokumentaationsa oman toimintansa pohjalta. Korkeakoulujen yhteisten laatukäsikirjojen laajuudet vaihtelevat 15 100 sivun välillä. Auditointiraporttien mukaan laatudokumentaation vahvuutena on, että se kattaa suuressa osassa korkeakouluja laajasti korkeakoulun eri toimintatasot, yksiköt ja toiminnot. Vuonna 2005 2008 valmistuneiden auditointiraporttien perusteella näyttää myös siltä, että osa korkeakouluista on alkanut laatia eri henkilöstöryhmille suunnattuja oppaita, joita ovat esimerkiksi tutkijan opas, opettajan laatukäsikirja tai laitosjohtajan opas. Pääosa korkeakouluista on julkaissut laatudokumentaationsa intranetissä, josta dokumentaatio on hyvin henkilökunnan saatavilla. Useat korkeakoulut ovat linkittäneet keskeiset strategiat, ohjeistot ja raportit sähköiseen laatukäsikirjaansa. Laatudokumentaation laadinta on auditointiraporttien perusteella auttanut paikantamaan laadunvarmistuksen aukkokohtia ja palvellut uuden henkilökunnan perehdytyksessä.
Joidenkin korkeakoulujen kohdalla ongelmana on kuitenkin dokumentaation laajuus ja raskaus. Muutamalle korkeakoululle onkin suositeltu sitä, että laadunvarmistusjärjestelmästä laadittaisiin kuvio tai tiivistelmä, jonka avulla henkilökunnan, opiskelijoiden ja ulkoisten sidosryhmien olisi helppo hahmottaa laadunvarmistuksen kokonaisuus. Kahdessa auditointiraportissa on mainittu hyvänä käytänteenä laatupyramidi, jonka avulla onnistuttu kuvaamaan laatudokumentaation hierarkia. Opiskelijoille suunnatussa dokumentaatiossa on suurta korkeakoulujen välistä vaihtelua. Muutamissa korkeakouluissa laadunvarmistusjärjestelmää koskevaa informaatiota on julkaistu osana opinto-oppaita tai fuksioppaita. Osassa korkeakouluja opiskelijoilla ei ole pääsyä henkilökunnan intranettiin, vaan opiskelijoilla on oma intransa, josta parhaimmissa tapauksissa on saatavilla opiskelijoiden kannalta relevanttia laatudokumentaatiota. Useissa auditointiraporteissa on käsitelty korkeakoulutasoisen ja yksikkökohtaisen dokumentaation suhdetta. Muutamissa auditointiraporteissa on nostettu vahvuudeksi se, että korkeakoulun prosessikuvaukset tai eri yksiköiden laatukäsikirjat on laadittu yhtenäisellä rakenteella. Useissa auditointiraporteissa on suositeltu, että korkeakoulun kannattaisi edelleen jatkaa laadunvarmistuksen toimintatapojen ja dokumentaation yhtenäistämistä. Ns. keskitetyn laadunvarmistusjärjestelmän puolesta puhuu myös se, että yhteisten prosessikuvauksien avulla on voitu varmentaa prosessien yhtenäinen toteutus yksiköstä toiseen henkilöstä ja ajankohdasta riippumatta. Toisaalta auditointiraporteissa on tunnistettu korkeakoulujen eri yksiköiden tarve profiloitua sekä kehittää ja dokumentoida niille tyypillisiä laadunvarmistuksen menettelytapoja. Joissakin korkeakouluissa laadunvarmistusjärjestelmä on tietoisesti rakennettu bottom up -periaatteella yksiköiden omista hyvistä käytänteistä lähtien. Tällaisen ns. hajautetun laadunvarmistusjärjestelmän etuna on pidetty sitä, että se on tukenut yksiköiden sitoutumista laadunvarmistukseen varsinkin järjestelmän käynnistysvaiheessa. Auditointiraporttien perusteella näyttää siltä, että ns. keskitetyllä tai hajautetulla laadunvarmistusjärjestelmällä on kummallakin omat etunsa. Korkeakouluille on suositeltu sen selkiyttämistä, mitkä ovat koko korkeakouluja ohjaavat yhteiset käytännöt ja miltä osin yksiköt voivat käyttää omia laadunvarmistuksen menettelyitään. Viimeaikaisissa auditointiraporteissa on kiinnitetty huomiota siihen, että laadunvarmistusjärjestelmään liittyvää dokumentaatiota ei ole riittävästi saatavilla englanninkielisenä, vaikka usean korkeakoulun keskeisenä strategisena tavoitteena on kansainvälistyminen.
Korkeakoulujen yhteisenä haasteena on huolehtia laadunvarmistusjärjestelmän dokumentaation systemaattisuudesta ja käyttäjälähtöisyydestä. Keskeinen haaste on myös dokumentaation jatkuva päivittäminen ja ajantasaisuuden varmistaminen.
Tutkintotavoitteisen koulutuksen laadunvarmistus. Perustutkintojen laadunvarmistus Auditointiraporttien perusteella lähes jokaisen korkeakoulun strategisena tavoitteena on tuottaa työelämän tarpeita vastaavia tutkintoja. Yliopistokoulutuksen muina tavoitteina korostuvat usein opetuksen tutkimusperustaisuus, kansainvälisyys sekä tavoite valmistaa tiedon soveltamiseen kykeneviä asiantuntijoita. Ammattikorkeakoulujen tavoitteena taas painottuu usein työelämän tarpeisiin vastaaminen siten, että opiskelijoille tarjotaan ammatillista kehittymistä tukeva koulutuskokonaisuus. Osa korkeakouluista on päästrategian lisäksi laatinut erillisen pedagogisen strategian ja/tai nimennyt koulutuksen laatutavoitteita tai kriittisiä menestystekijöitä. Muutamasta auditointiraportista käy ilmi, että koulutuksen strategisten tavoitteiden taustalla on konstruktivistinen ja opiskelijan itseohjautuvuutta korostava oppimis- ja tietokäsitys. Koulutuksen laadunvarmistusjärjestelmä koostuu usealla korkeakoululla monipuolisista, toisiaan täydentävistä menetelmistä. Auditointiraporttien perusteella voidaan päätellä, että muihin korkeakoulun perustehtäviin (tutkimus/ T&K-työ ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus ja vaikuttavuus/aluekehitystyö) verrattuna koulutuksen laadunvarmistus on pisimmälle kehittynyttä. Tämä näkyy siinä, että palautetietoa hyödynnetään melko kattavasti koulutuksen tavoitteiden asettamisessa, opetussuunnitelmatyössä, koulutuksen toteutuksessa ja tutkintojen laadun seurannassa. Korkeakoulujen tavoittelema jatkuvan kehittämisen toimintatapa näyttää siis toimivan melko hyvin koulutuksen kehittämisessä. Korkeakoulut ovat laatukäsikirjoissaan ja ohjeistoissaan dokumentoineet, miten koulutuksen laadunvarmistusta toteutetaan koko korkeakoulun, tiedekuntien tai osastojen ja laitosten ja yksiköiden tasolla. Yleensä korkeakoulujen johto käy tiedekuntien tai osastojen kanssa tulosneuvottelut, joissa asetetaan tutkintomääriä koskevat tavoitteet sekä sovitaan kehittämisen painopisteistä. Tiedekunnat tai osastot vastaavat tutkintojen laadusta, ja laitokset ja yksiköt koulutuksen käytännön toteutuksesta. Lisäksi osa korkeakouluista on määritellyt yksittäisen opettajan ja opiskelijan vastuita. Pääsääntöisesti koulutuksen
laadunhallinnan vastuunjako on dokumentoitu hyvin ja toimii korkeakoulujen kuvaamalla tavalla. Varsin usein korkeakoulujen ylin johto seuraa koulutuksen laatua opetusministeriön seurantamittareilla, jotka kuvaavat tutkintojen määriä, läpäisyaikoja ja valmistuneiden sijoittumista työelämään. Osa korkeakouluista on määritellyt myös omia seurantamittareitaan. Auditointiraporttien mukaan korkeakoulujen olisi tarpeen kehittää mittaristoja siten, että kytkeytyisivät paremmin korkeakoulun omiin strategisiin tavoitteisiin. Esimerkiksi jos korkeakoulu on asettanut keskeiseksi laatutavoitteekseen syvällisen oppimisen, sen kannattaisi kehittää tälle mittari. Usea korkeakoulu on omassa SWOT-analyysissaan itsekin todennut tarpeen kehittää sekä määrällisiä että laadullisia mittaristoja. Mittaristojen ja yksiköiden vuosiraporttien lisäksi korkeakoulujen johdolla on erilaisia keinoja seurata koulutuksen laatua. Eräät korkeakoulut toteuttavat koulutusohjelmiensa tai oppiaineidensa säännöllistä ulkoista arviointia, toiset taas osallistuvat ulkoisiin serfiointeihin tai akkreditointeihin. Lisäksi useat korkeakoulut toteuttavat koulutusohjelmien sisäistä arviointia esimerkiksi EFQM-itsearviointien, koulutusohjelmien välisten ristiinarviointien tai sisäisten auditointien avulla. Kaikilla korkeakouluilla on palautejärjestelmiä opiskelija-, henkilökunta- ja sidosryhmäpalautteen keräämiseksi. Auditointiraporttien mukaan useassa korkeakoulussa on vielä kehitettävää siinä, miten em. lukuisten arviointi- ja palautemenettelyiden tuottama tieto tiivistetään ja analysoidaan tukemaan ylintä johtoa sen päätöksenteossa. Joissakin korkeakouluissa toimivaksi on osoittautunut se, että johdon käyttöön tuotetaan säännöllisesti opetuksen ja koulutuksen tilaa koskeva raportti. Useissa korkeakouluissa toimii keskushallinnossa opetuksen kehittämistä koordinoiva työryhmä, jolla on keskeinen rooli palautetiedon analysoinnissa ja opetuksesta vastaavan vararehtorin tukemisessa. Muutamissa korkeakouluissa ylin johto tekee johdon katselmuksia, joissa palautetiedon pohjalta tehdään johtopäätöksiä. Useissa korkeakouluissa on näyttöä siitä, että palautetietoa käytetään tehokkaasti hyväksi uuden strategian suunnittelussa sekä kehittämishankkeiden resursoinnissa. Suuri osa ammattikorkeakouluista ja osa yliopistoista on määritellyt koulutuksen osaprosesseja. Näitä ovat esimerkiksi opiskelijarekrytointi ja -valinta, opetuksen suunnittelu, opetuksen ja oppimisen toteutus, arviointi ja kehittäminen sekä opiskelijoiden uraohjaus. Prosessien jäsentelyt ja hienojakoisuus vaihtelevat korkeakoulusta toiseen. Koulutuksen osaprosesseja voivat olla esimerkiksi opintojen ohjauksen, harjoittelun, opinnäytetyön ja kansainvälisen vaihdon osaprosessit, joihin liittyy runsaasti erilaisia laadunvarmistuksen menettelyitä ja ohjeita. Useissa auditointiraporteissa onkin todettu korkeakoulujen laadunvarmistuksen kattavan laajasti koulutuksen eri osa-alueet ja koulutusta järjestävät yksiköt.
Vaikka koulutuksen osaprosessien laadunvarmistuksessa on runsaasti hyviä käytänteitä, niihin liittyy myös kehittämiskohteita. Esimerkiksi harjoittelun laadunvarmistus näyttää ammattikorkeakouluissa paikoin varsin kehittyneeltä, kun taas joiltakin yliopistojen aloilta näyttäisi puuttuvan harjoittelun palautejärjestelmä. Osa korkeakoulujen yksiköistä varmistaa kansainvälistä koulutusta tarjoavan yhteistyökorkeakoulun laadun, toisilla taas näissä menettelyissä on vielä kehitettävää. Osa koulutusyksiköistä on määritellyt opintojaksojen ja opinnäytetöiden arviointiperusteet, toisilla taas tämä työ on vielä kesken. Usealle korkeakoululle keskeisenä haasteena on se, miten jo olemassa olevia laadunvarmistuksen hyviä käytänteitä (vrt. taulukko 3) levitetään korkeakoulun sisällä. Auditointiraporttien perusteella korkeakoulujen tehokkaiksi kokemia keinoja ovat olleet sisäiset arvioinnit tai auditoinnit, sisäiset kehittämispäivät sekä laatuyhdyshenkilöiden muodostamat verkostot, joissa on voitu vaihtaa ideoita hyvistä käytänteistä. Taulukko. Tutkintotavoitteisen koulutuksen laadunvarmistuksen hyviä käytänteitä eri korkeakouluissa auditointiraporttien pohjalta Koulutuksen suunnittelu Koulutuksen toteutus Laadunvarmistuksen hyviä käytänteitä -Koulutukselle/opetukselle on laadittu korkeakoulutasoiset (mitattavissa olevat) laatukriteerit. - Opiskelijakyselyjen avainmittarit on johdettu korkeakoulun strategioista. - Laadunvarmistuksen eri menettelyt, kuten itsearvioinnit ja yksiköiden tulosneuvottelut, tukevat pedagogisten tavoitteiden jalkautumista yksikkötasolle. - Opetussuunnitelman kehittämistä rytmittää vuosikello. - Opetussuunnitelmaprosessin tehokas organisointi ja opetusaikataulujen varmistaminen jo keväällä tukevat opiskelijoiden opintosuunnittelua. - Opetussuunnitelman uudistustyössä huomio on kiinnitetty opiskelijan osaamisen arviointiin. - Yksiköiden laatukäsikirjat ovat yhtenäistäneet opetuksen toteutusta. - Opetuksen yhteisten prosessikuvausten laadintaan on osallistunut suuri joukko opettajia. - Opinnäytetöiden ohjaukselle on laadittu yhteiset ohjeet. -Opintosuoritusten ja opinnäytetöiden arviointiperusteet on määritelty. - Harjoittelun laadunvarmistus koostuu ohjausprosessin kuvauksesta, harjoitteluoppaasta ja harjoittelun palautejärjestelmästä. - Opettajien osaamisen kehittymistä tuetaan pedagogisilla opinnoilla. -Keskushallinnossa toimiva opetuksen kehittämisyksikkö tukee henkilökunnan pedagogisen asiantuntemuksen kehittymistä koulutusten ja ohjeiden avulla. - Tiedekuntiin/osastoille on perustettu pedagogisten yliopistonlehtorien/ opetuksen suunnittelijoiden virkoja tukemaan opetusmenetelmien kehittämistä. -Tutkijakoulutuksen hyvät käytänteet liittyvät jatko-opiskelijoiden rekrytointiin, väitöskirjatyön etenemisen seurantaan ja koulutusohjelmien suunnitelmallisuuteen.
- Sähköisen opintojaksopalautejärjestelmän rinnalla yksiköt järjestävät yksikkö- tai koulutusalakohtaisia palautekeskustelutilaisuuksia. - Opiskelija-arviointien tuloksia käsitellään opetushenkilöstön kehityskeskusteluissa. - Opettajat arvioivat omaa opetustaan vapaaehtoisten itsearviointien avulla. - Opettajat arvioivat toistensa opetusta. - Opintojaksopalautteiden tuloksia käsitellään opetustilanteissa. -Palautekyselyjen käsittely on dokumentoitu prosessikuvausten muotoon. - Maisterikyselyjen perusteella on kehitetty tutkinnon sisältöä. -Koulutusohjelmien välinen ristiinarviointi tukee hyvien käytänteiden levittämistä. - Opetuksen kehittäminen perustuu opetusta ja oppimista koskevaan tutkimustietoon. -Arviointiohjelmassa on määritelty ydinprosessien arvioinnin kohteet, kriteerit, tiedonkeruun menetelmät ja ajankohdat sekä palautetiedon käyttö ja saatavuus. Opetuksen, oppimisen ja koulutuksen arviointi Koulutuksen kehittäminen Suuri osa ammattikorkeakouluista ja osa yliopistoista on laatinut prosessikuvauksia koulutuksen ydin- ja tukiprosesseista. Auditointiraporttien perusteella prosessikuvausten laadinta on jo sinällään auttanut selkiyttämään eri toimijoiden rooleja. Osa ammattikorkeakouluista on prosessikuvausten lisäksi laatinut prosesseille mittareita ja prosessinomistajia ja toteuttanut prosessien toimivuuden seurantaa. Usealla korkeakoululla on myös näyttöjä koulutuksen osaprosessien kehittämisestä seuranta- ja palautetiedon pohjalta. Korkeakouluilla on runsaasti menettelyitä, joilla ne varmistavat koulutuksen pedagogista laatua. Suuressa osassa korkeakouluja opetushenkilöstöä tuetaan aktiivisesti pedagogisen osaamisen kehittämisessä. Useissa korkeakouluissa keskushallinnossa toimii opetuksen kehittämistä koordinoiva yksikkö, joka tuottaa opetustoimintaan liittyviä selvityksiä sekä korkeakoulun johdon että henkilökunnan käyttöön. Useissa korkeakouluissa tiedekuntiin tai osastoille on perustettu pedagogisten yliopistonlehtorien tai opetuksen suunnittelijoiden virkoja tukemaan yksikkötasolla tapahtuvaa opetusmenetelmien kehittämistä. Tutkinnon tuottamien kompetenssien ja osaamisen määrittely on suomalaisissa korkeakouluissa kehitysvaiheessa. Tähän vaikuttaa osaltaan tutkintojen viitekehyksen kansallinen kehitysvaihe 9. Auditointiraporttien perusteella oppimistavoitteet ilmaistaan eri aloilla jo pääsääntöisesti osaamistavoitteina ja oppimistuloksina eikä enää kurssien suorittamisena. Toisin sanoen opinto-oppaisiin on kirjattu, mitä opiskelijan tulee osata tietyn opintojakson jälkeen. Op- 9 Suomi on päättänyt ottaa käyttöön vuoteen 2010 mennessä eurooppalaisen tutkintojen ja osaamisen viitekehyksen (EQF). Kansallinen viitekehys, joka perustuu tutkintojen tuottaman ja muun osaamisen kuvaamiseen, on valmisteltu EQF:n pohjalta.
pimisen arviointimenetelmissä on auditointiraporttien mukaan kuitenkin vielä kehitettävää, jotta niillä voitaisiin arvioida opiskelijoiden osaamisen kehittymistä ja antaa tästä palautetta opiskelijoille. Useissa korkeakouluissa ura- ja rekrytointipalvelut tekevät valmistuneiden sijoittumisselvityksiä. Osa korkeakoulujen yksiköistä kerää valmistuneilta myös suoraa palautetta. Työnantajien näkemyksiä opiskelijoiden osaamisesta kerätään osana harjoittelupalautteita. Kuitenkin useimmilta korkeakouluilta puuttuu vielä systemaattinen työelämäpalautejärjestelmä. Opiskelijapalautteen keruu ja hyödyntäminen Kaikissa korkeakouluissa kerätään opiskelijapalautetta. Ammattikorkeakoulujen kansalliset palautekyselyt kattavat opintojen aloitus-, keski- ja loppuvaiheen sekä ammattikorkeakoulusta valmistuneet. Lisäksi ammattikorkeakouluissa kerätään opintojaksokohtaista palautetta. Yliopistojen käytössä ei ole vielä kansallisia palautejärjestelmiä, vaan kukin yliopisto kerää opiskelijapalautetta valitsemallaan tavalla. Osalla yliopistoja on kaikille opiskelijoille yhteisiä palautekyselyjä vastavalmistuneille ja maistereille. Myös yliopistoissa kerätään runsaasti opintojaksopalautetta. Auditointiraporttien perusteella opiskelijapalautejärjestelmiin liittyy sekä vahvuuksia että kehittämiskohteita. Vahvuutena on se, että lähes kaikissa korkeakouluissa opiskelijapalautteita on hyödynnetty mm. opetuksen sisältöjen ja menetelmien kehittämisessä. Ongelmana on opiskelijapalautteen keruun ja hyödyntämisen hajanaisuus. Korkeakoulun eri yksiköillä saattaa kullakin olla käytössä omia palautelomakkeita ja -menettelyitään, ja paikoin palautteen hyödyntäminen saattaa jäädä yksittäisten opettajien aktiivisuuden varaan. Joissakin korkeakouluissa palautteen käsittelyä on yhtenäistetty laatimalla koko korkeakoulun yhteinen prosessikuvaus siitä, kuka käsittelee opiskelijapalautteen, miten tulokset vedetään yhteen, kenelle tieto tuloksista välitetään ja miten palaute muutetaan kehittämistoimiksi. Useissa korkeakouluissa on pohdittu korkeakoulun yhteisen opiskelijapalautejärjestelmän kehittämistä. Suuri osa ammattikorkeakouluista ja muutama yliopistoista on jo siirtynyt kokonaan sähköiseen palautejärjestelmään. Sähköisten palautejärjestelmien haasteena ovat puolestaan olleet alhaiset vastausprosentit ja siten palautteen luotettavuuteen liittyvät ongelmat. Keskeisenä opiskelijoiden vastaamismotivaatiota parantavana tekijänä voisi auditointiraporttien mukaan olla se, että opiskelijat saisivat palautetta antamansa palautteen vaikuttavuudesta. Muina keinoina on esitetty mm. palautteenkeruuta osana opetustilannetta, opiskelijoiden palkitsemista tai palautteen keräämistä puolivälissä opintojaksoa, jolloin se ehtisi vielä vaikuttaa opintojakson loppuosaan. Hyvinä vastapalautteen käytänteinä ovat esimerkiksi opinto-
jaksopalautteen käsittely opetustilanteessa tai palauteyhteenvetojen julkaiseminen opiskelijoiden verkkosivuilla. Osa korkeakouluista korostaa sitä, että opintojaksopalautteen rinnalle tarvitaan erilaisia palautekanavia, kuten HOPS-keskustelut, koulutusohjelmien palautetilaisuudet ja opetuksen kehittämispäivät.. Tieteellisten jatkotutkintojen ja ylempien ammattikorkeakoulututkintojen laadunvarmistus Useat ammattikorkeakoulut pyrkivät toteuttamaan ylempien ammattikorkeakoulututkintojen laadunvarmistusta samoin periaattein kuin alempien tutkintojen. Vastaavasti yliopistot toteavat, että tieteellisten jatkotutkintojen laadunvarmistus noudattaa perustutkintojen laadunvarmistuksen käytänteitä. Auditointiraporttien perusteella näyttää kuitenkin siltä, että nämä periaatteet eivät vielä kaikilta osin toteudu käytännön laadunvarmistuksessa. Osa yliopistoista on sisällyttänyt tohtorin tutkinnon laadunvarmistuksen osaksi tutkimuksen laadunvarmistusta. Tällöin haasteena voi auditointiraporttien mukaan olla se, että jatkokoulutuksessa painottuu tutkimusprosessiin ja tutkimushankkeisiin liittyvä laadunvarmistus, kun taas tutkintoon liittyvä laadunvarmistus jää vähemmälle huomiolle. Vuosina 2005 2008 auditointeihin osallistui viisi yliopistoa, joiden tieteellisen jatkokoulutuksen hyvinä käytänteinä on mainittu mm. jatko-opintojen kokonaisuutta selkiyttävä jatko-opinto-opas, väitöskirjojen laatua arvioiva väitöskirjalautakunta sekä tieteellisten jatko-opintojen etenemisen seuranta osastotasolla määräajoin tehtävän seurantakyselyn avulla. Lisäksi osa yliopistoista toteuttaa tohtorien työllistymiskyselyjä. Esimerkkinä ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon hyvästä käytänteestä taas on portfolio, jonka opiskelija tekee opinnoistaan. Usealle yliopistolle ja ammattikorkeakoululle yhteistä on se, että tieteellistä jatkotutkintoa ja ylempää ammattikorkeakoulututkintoa opiskelevilta puuttuu anonyymi, systemaattinen palautejärjestelmä. Yliopistoille tyypilliset kehittämiskohteet liittyvät mm. jatko-opiskelijoiden rekrytointointiin, ohjaukseen ja väitöskirjojen arvostelukriteerien määrittelyyn. Auditointiraporttien mukaan erityisesti tutkijakoulutuksen laadunvarmistuksessa on hyviä käytänteitä, joita kannattaisi siirtää tutkijakoulujen ulkopuolella toteutettaviin tieteellisiin jatkotutkintoihin. Ylipäänsä näyttää siltä, että kolmannen syklin kehittäminen Bolognan prosessin tavoitteiden mukaisesti on yliopistosektorilla vielä kesken, mikä hei-