TIETEESSÄ TAPAHTUU 63 2014 2015 Mediajulkisuus valikoi mielitiettynsä Suomi maailman turvallisin maa Akateemisen elämänmuodon ehdot Tieteellinen julkaiseminen Hyvä ihminen ja myötätunto Tiede ennustajana
TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2015 1 2008 TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Fax (09) 228 69 291 Sähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) 228 69 251 Sähköposti: tilaukset@tsv.fi Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos 6 900 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 33. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Seuraava numero ilmestyy kesäkuussa. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään 18.5.2015 osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 1/1 (mv) 480 1/2 sivu (mv) 280 Myynti: puh. 0400-467195 tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2015 PÄÄKIRJOITUS: Mediajulkisuus valikoi mielitiettynsä Ulla Järvi 1 Suomi maailman turvallisin maa? Leena Malkki 3 Akateemisen elämänmuodon mahdollisuuden ehdoista Sari Kivistö ja Sami Pihlström 8 Tieteellisen julkaisemisen muutokset kasvukipuja ja avoimuuden haasteita Mikael Laakso ja Juha Kere 16 Kohti tieteenalojen tasa-arvoa Olli Poropudas ja Janne Pölönen 20 LYHYESTI Ilari Hetemäki 25 TUTKIMUSTA SUOMESSA Hyvä ihminen ja myötätunto Helen Moster 27 TIETEENALAT DIALOGISSA Ennustamisen ulottuvuuksia Uskali Mäki 30 Ennustaminen taloustieteessä Antti Ripatti 32 Ei tiedettä ilman ennustuksia Syksy Räsänen 34 Prognoosi vai diagnoosi? Heikki Järvinen 37 TIETEEN KOHTAAMISIA Kui tämmöttii? Riitta Mustonen 39 KESKUSTELUA Uskontoasiantuntijuuden eri muotojen ja kriittisen position esittelyä Anna Haapalainen, Jere Kyyrö ja Tuomas Äystö 41 Todellisuuden tutkimiseen tarvitaan vain yhtä tiedettä Samuel Piha ja Markus J. Rantala 45 Yliopistojen laatueroista ja opintojen ohjauksesta Matti Seppälä 49 Akateemiset meriitit kriteerinä professorintehtäviin valittaessa Riitta-Liisa Korkeamäki 50 Hiidenmaalta unohtui tietokirjojen sivistystehtävä Kimmo Pietiläinen 51 KIRJALLISUUS Ylikankaan testamentti Maria Lähteenmäki 53 Antiikin nimistöä H. K. Riikonen 56 Nokkela opas orjanpitoon Pauliina Raento 57 Lähihistoriaa uusien lähteiden valossa ja vanhojenkin Tapio Tervamäki 59 Miten uusliberalistinen hegemonia rakennettiin Suomeen? Leena Eräsaari 63 Kasvatuksen paradoksi Pekka Wahlstedt 66 Tarkka kuvaus hyppivistä sepistä ja hohtavista jalokuoriaisista Mattias Tolvanen 67 Myytti kielestä ja sen purkaminen Anneli Kauppinen 69 Tarpeellista toistoa julkaisemisen merkityksestä Elina Hytönen-Ng 70
PÄÄKIRJOITUS Mediajulkisuus valikoi mielitiettynsä Ulla Järvi Jos toimittaja on tv-keskustelun alkajaisiksi jo päättänyt, mitä mieltä hän itse on asiasta ja sen lisäksi asemoi meidät studioon kutsumansa asiantuntijat valmiisiin lokeroihin, niin mitä minä siellä enää teen? Näin parahtaa moni asiantuntija nykyisin. Sanavalmis tieteentekijä on kelpo haastateltava nopeaa reagointia ja omia mielipiteitä edellyttävään televisiokeskusteluun. Konkariasiantuntijat osaavat kysyä ennakkoon tärkeitä kysymyksiä: Paljonko minulla on todellista puheaikaa? Keitä muita haastateltavia stu dioon tulee? Onko tehty valmiita inserttejä ja mistä näkökulmasta? Neljästä kuuteen minuuttia on nykyformaateissa jo pitkä aika puhua, eikä sitä tarjota missään nimessä yhdessä pätkässä. Kun toimittaja kertoo, että toinen haastateltava on vielä varmistumatta, kyyninen asiantuntija varautuu pahimman huuhaa-tyypin kohtaamiseen. Jos valmiita inserttejä ei ole, voi huokaista varovaisen helpottuneena; aiheen käsittelytapaa ei rajata kovin tiukasti. Pitääkö julkisuuteen todella suhtautua näin raadollisesti? Ovatko toimittajat heittäneet Journalistin ohjeet romukoppaan? Eikö toimittajien tavoitteena enää olekaan arvovapaa tiedonvälitys? Vastauksia edellä esitettyihin kysymyksiin kannattaa hakea niin tieteentekijöiden kuin journalistienkin piiristä. Tiedeviestinnän tutkimus on jo pitkään havainnoinut asiantuntijuuden murrosta. Kaikesta tiedosta on tulossa samanarvoista, eikä asiantuntijuutta ratkaise enää pelkkä asema tiedeyhteisössä vaan myös kyky tuoda julki tutkimustaan ja osaamistaan. Yhä harvalukuisempi toimittajakunta joutuu tekemään työtään yhä kiristyneemmissä aikatauluissa. Juttujen näkökulmia joudutaan rajaamaan, jolloin myös asiantuntijoiden määrä väkisin vähenee. Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskus havaitsi viime vuoden marraskuussa julkaisemassaan tutkimuksessa, että julkisuuden asiantuntijatehtävät kasautuvat voimakkaasti. Tuhansien tutkijoiden maassa muutama kymmenen enimmäkseen miestä hallitsee tieteen ääntä. Etenkin tv-journalismi on muuttunut 2000-luvun aikana. Ohjelmat ovat tiukasti formatoituja eli ennakkoon suunniteltuja ja aikataulutettuja. Esimerkiksi Ylen TV1:n iltauutisten jälkeiset ajankohtaisohjelmat on suunniteltu viikonpäivien mukaan. Alkuviikosta on asiallisempaa, loppuviikkoa kohden kevenee. Viihteellisyys tarkoittaa esimerkiksi normaalia jyrkempiä vastakkainasetteluita keskustelijoiden välillä. Tavoitteena ei olekaan konsensuksen saavuttaminen, vaan ärhäkkä väittely studiossa. Tieteen ammattilaisen formatointi saattaa yllättää. Ammattipoliitikot tuntevat jo pelin säännöt, eivätkä odotakaan saavansa ääntään kuuluviin ilman väliheittoja ja huutelua. Kokeneet järjestö- ja mielipidevaikuttajat tuntuvat myös viihtyvän tv-keskusteluissa, koska heillä on selkeä oma agenda ajettavanaan. Mikä voisi olla tieteentekijän ja tiedemaailman edustajan media-agenda? Minkä puolesta hän mediassa puhuu? Moni soisi, että julkisessa puheessa tieteilijät edistäisivät nimenomaan tieteellisen maailmankuvan ymmärtämistä ja hyväksyntää. Tammikuussa tiedejournalismista Helsingin yliopistossa väitellyt tutkija Vienna Setälä havaitsi tutkimuksessaan, että tieteellinen maailmankuva välittyy ainakin viestinten terveysjutuissa. Erityisesti luonnontieteillä on vankka asema puhuttaessa hyvinvoinnista ja sairaudes- TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2015 1
ta. Setälän mukaan median ihmiskuva on kuitenkin rationaalinen ja välineellinen. Terveyttä tavoitellaan teknologisesti mitattavilla suoritteilla, joilla pyristellään irti lukkoon lyödystä perimästä ja molekyylien ylivallasta. Setälä kaipaisi median terveyspuheeseen nykyistä enemmän kokemusperäistä tietoa ja mekanistista ihmiskuvaa laajempaa terveyskäsitystä. Ihmisen hyvinvointi kun ei koostu vain oikeista ruokailutottumuksista, kuntoilusta ja painonhallinnasta. Journalismi ja mediapuhe elävät aina kiinni omassa ajassaan. Suorituskeskeinen terveysajattelu on yksi esimerkki arvokulttuurin ja journalismin saumattomasta vuoropuhelusta. Mediapuheeseen istuvat sujuvimmin numerot, mittaustulokset, imperatiivit ja kiellot. Lääkärit ja luonnontieteilijät taitavat luonnostaan tämän eksaktin puhetavan, jossa 10 prosentin painonlasku pienentää diabetesriskiä 30 prosenttia tai 10 mikrogramman D-vitamiiniannos on täysin riittävä. Mitä täsmällisemmin lääke- ja luonnontieteilijä esittää viestinsä, sitä helpommin se ylittää median uutiskynnyksen. Kelpuuttamalla näitä numeraalisia terveysesityksiä tiedotusvälineet samalla opettavat asiantuntijoita sovittamaan omaa ilmaisuaan medialle mieleiseksi. Miten median voisikaan saada laventamaan ihmiskuvaansa ja välittämäänsä terveyskäsitystä, kun ne ovat asiantuntijoidenkin vaikeasti tai jopa mahdottomasti hallittavissa. Rakastaminen ja rakastetuksi tulemisen tunne ovat ihmisen evoluutioon kuuluvia itsetunnon ja hyvinvoinnin keskeisiä peruspilareita. Mutta miten siitä voisi puhua mediassa konkreettisesti ja ymmärrettävästi? Mediakieleen sopivan iskevyyden lisäksi mekaaninen terveyskäsitys tukee tiedotusvälineiden ansaintalogiikkaa. Yksinkertaisia tuotteita kun voi tehokkaasti mainostaa. Vaan mitä mittareita, elintarvikkeita tai pillereitä voisi myydä perusluottamuksen tunteen lisäämiseen? Ihan vähäisillä paradigmojen muutoksella terveyskäsityksemme tuskin tulee muuttumaan. Terveys- ja hyvinvointikäsitteen laajentaminen on vain yksi esimerkki niistä uusista tiedeviestinnän ajatusmalleista, joista tiedeyhteisön ja journalistien olisi syytä keskustella. Vastaavia vuoropuhelun ja näkökulman laajentamisen paikkoja löytyy kaikilta tieteenaloilta. Keskusteluun tarvitaankin lisää mediataitoisia tieteentekijöitä ja asiantuntijoita. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan vuonna 2013 julkaisemassa Kansallisessa tiedeviestinnän toimenpideohjelmassa ehdotetaan tiedeviestinnän opetuksen sisällyttämistä kaikkien korkeakoulujen opetussuunnitelmiin. Ehdotus ei jäänyt sanahelinäksi, vaan Tutkimuseettinen neuvottelukunta, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ja Tieteellisten seurain valtuuskunta ovat käynnistäneet kansallisen hankkeen tutkimusetiikan ja vastuullisen tiedeviestinnän verkkokurssien toteuttamiseksi. Myös Suomen tiedetoimittajain liitto on tässä hankkeessa mukana. Opintokokonaisuuden suorittaisivat kaikki korkeakouluopiskelijat sopivassa kohdassa opintojaan. Viestintätaitoja voi ja tulee harjoitella ja harjoittaa. Liian herkkänahkainen ei kannata olla eikä suuttua yhdestä ylilyövästä otsikosta tai tvkeskustelussa epäonnistumisesta. Mitä paremmin median toimintaa ja journalismin pelisääntöjä tuntee, sitä paremmin saa oman äänensä julkisessa keskustelussa kuulumaan. Jos tiedeyhteisö väistyy mediajulkisuudesta, sinne menevät muut: aatteellisten ajatuspajojen edustajat, liikeelämän lobbarit ja tiedemaailman rajoilla liikkuvat besserwisserit. Median prime time täyttyy puheesta aina. Kirjoittaja on filosofian tohtori, viestinnäntutkija ja Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteeri. 2 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2015
Suomi maailman turvallisin maa? Leena Malkki Suomea pidetään yleisesti lintukotona, jonne suuren maailman vaarat ja villitykset eivät ulotu. Terrorismi, mafiat, pommi-uhat ja aidoin eristetyt kaupunginosat mielletään ulkomaan uutisiksi. Tässä kirjoituksessa pohditaan, missä määrin tämä käsitys pitää paikkansa. Vaikka poliittista väkivaltaa on kiistatta ollut vähän viime vuosikymmeninä, sitä saattaa olla ollut enemmän kuin mitä yleisesti halutaan nähdä. Suurimmat väkivallan uhat ovat kuitenkin dramaattisten iskujen sijasta paljon arkisempia. Vanhan sanonnan mukaan on lottovoitto syntyä Suomeen. Osana suomalaista lottovoittoa on pidetty sitä, että Suomessa on turvallista olla ja asua. Käsitys Suomesta turvallisena paikkana saa vahvistusta monista kansainvälisistä seurantatilastoista. OECD:n tilastoissa Suomi on yksi niistä maista, joissa ihmiset kokevat turvallisimmaksi kävellä yksin pimeässä kaupungissa. Eurobarometritutkimusten valossa suomalaiset pitävät rikollisuutta ja terrorismia paljon vähäisempinä huolina kuin EU-maiden asukkaat keskimäärin. Missä määrin Suomea voi perustellusti pitää poikkeuksellisen turvallisena maana? Kysymys turvallisuudesta on laaja jo pelkästään siksi, että turvallisuuden käsite on monitulkintainen. Yhtäältä sen voi ymmärtää tunteeksi tällöin olennaista on se, miten ympäristö koetaan. Toisaalta turvallisuuden voi ymmärtää konkreettiseksi asioiden tilaksi. Turvallista on silloin, kun ihmisiin, omaisuuteen tai yhteiskuntajärjestelmään ei kohdistu vahingontekoja tai niiden uhkia. Tämä artikkeli keskittyy pääosin yhteen turvallisuuden osa-alueeseen, nimittäin Suomeen ja suomalaisiin kohdistuvaan väkivallan uhkaan. Väkivalta ja sen uhka on tietenkin vain yksi turvallisuuteen ja turvallisuuden tunteeseen vaikuttava tekijä, mutta varsin merkittävä sellainen. Väkivallan suhteen Suomea on pidetty lintukotona, jossa ei ole katujengejä, mafioita, militioista puhumattakaan. Mutta onko Suomi todella sellainen lintukoto, jollaiseksi sen miellämme onko se ollut sitä ja onko se sitä edelleen? Poliittisen väkivallan kesyt vuosikymmenet Jos väkivallalla tarkoitetaan poliittista väkivaltaa, toisen maailmansodan jälkeinen Suomi on todellakin ollut harvinaisen rauhallinen paikka. Loppuvuodesta julkaistussa kansainvälisessä terrorismi-indeksissä Suomi pitää jumbosijaa pyöreän nollansa kanssa. Terrorismiksi miellettyjä iskuja ei ole tehty sotien jälkeisessä Suomessa lainkaan. Silloin kun Saksan punaisen armeijakunnan ja Italian punaisten prikaatien kaltaiset ryhmät tekivät pommi-iskuja ja sieppauksia muualla Euroopassa 1960- ja 1970-luvun vaihteesta lähtien, Suomessa radikaalein teko taisi olla Vanhan ylioppilastalon valtauksen yhteydessä rikottu ikkuna. Väkivaltaisella toiminnalla kyllä flirttailtiin; käytännössä kuitenkin tämä jäi täysin puheen tasolle. Tätä on selitetty sillä, että vanhemman sukupolven aatetoverit puhuivat nuoret höyrypäät pois suunnitelmistaan. Lisäksi väkivallalla tai sillä uhkaamisella provosointiin ei ollut tarvettakaan. Riittävää kauhistusta vanhemmissa sukupolvissa nuoret saivat aikaan jo sillä, että he julistivat kannattavansa Neuvostoliittoa. Sama asetelma on toistunut useiden muiden transnationaalien poliittisen väkivallan aaltojen kanssa poliittiseen väkivaltaan liitetty aatemaailma on usein rantautunut Suomeen TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2015 3
ja saavuttanut jonkin verran kannattajia, mutta radikaalit teot ovat jääneet pitkälti puuttumaan. Miten sodan jälkeisen Suomen rauhallisuutta tässä suhteessa voidaan selittää? Suomella on kuitenkin viime vuosisadan ensimmäisiltä vuosikymmeniltä varsin vankkoja poliittisen väkivallan perinteitäkin. Asiaa ei ole kovin kattavasti tutkittu eikä tämäntyyppisiin kysymyksiin ole helppo aukottomasti vastatakaan. Valistuneita näkemyksiä voi kuitenkin esittää. Asiaa koskevia olettamuksia pohditaan esimerkiksi Anssi Kullbergin toimittamassa kirjassa Suomi Terrorismi Supo. Poliittisen väkivallan puuttumista Suomessa on selitetty muun muassa sillä, että Suomi on syrjäinen, kylmä ja harvaanasuttu maa. Mikään näistä tekijöistä ei kuitenkaan näytä yhdistävän niitä maita, joissa on ollut vähän poliittista väkivaltaa tai terrorismia. Yksi esimerkki löytyy heti rajan takaa Venäjältä. Joskus vedotaan suomalaisten lainkuuliaisuuteen ja viileäpäisyyteen. Tätä olettamusta voi kyseenalaistaa sillä, että suomalaiset ovat kuitenkin käyneet sotia ja sisällissotia. Lisäksi tällaisilla kulttuurisilla kansanluonne-tyyppisillä selityksillä on vaikea selittää ääri-ilmiöitä. Erityisesti terrorismin kaltainen poliittinen väkivalta on aina varsin pienen ihmisjoukon toimintaa. Toisekseen Saksa ja Japani tunnetaan myös lainkuuliaisina ja järjestystä arvostavina maina, mutta niissäkin on ollut poliittista väkivaltaa. Poliittisen väkivallan vähäisyyttä on selitetty myös vedoten Suomen yhteiskunnallisiin oloihin. Tässä yhteydessä on viitattu esimerkiksi hyvinvointivaltioon. Kun hyvinvointipalvelut tarjoavat kaikille kohtuullisen toimeentulon ja koulutuksen, tarvetta protestoinnille ei ole. Hyvinvointipalveluiden rakentamisen juuret itse asiassa liittyvätkin osittain ajatukseen rakentaa yhteiskunnallista vakautta vastaamalla työväestön tarpeisiin. Tässä selityksessä saattaa olla ainakin osittain perää, varsinkin jos ajatellaan mellakoinnin kaltaista väkivaltaa. Toisaalta jos puhutaan terrorismista, niin tämäkään selitys ei ole täysin pätevä. Pelkästään maan vauraus ei ainakaan selitä terrorismin puuttumista. Terrorismi on ehkä ollut pikemminkin nimenomaan vauraiden maiden ongelma, kun taas köyhissä maissa on nähty toisentyyppistä, spontaanimpaa poliittista väkivaltaa. Toiseksi on vedottu siihen, että Suomessa on toimiva demokraattinen järjestelmä ja ihmisten perusoikeudet toteutuvat hyvin, ja näin täällä on hyvät mahdollisuudet poliittisen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Väkivaltaa ei siis tarvita, koska on muita tehokkaampia keinoja. Tämäkin selitys on periaatteessa järkeenkäypä. Ongelma on kuitenkin se, että jos ajattelee nimenomaan terrorismia, niin sitä on kyllä myös liberaaleissa demokratioissa, joidenkin mielestä jopa nimenomaan liberaaleissa demokratioissa. Jos poliittisen väkivallan käyttäminen perustuu ajatukselle, että väkivallan kautta saadaan huomiota tavoitteille, niin se vaatii toimiakseen vapaan median. Autoritaarisessa yhteiskunnassa propaganda väkivallan tekojen kautta kun ei tahdo toimia. Tähän kiinteästi liittyvä selitys on viitata maan poliittisen kulttuuriin. Suomessa esimerkiksi politiikan tekeminen on ollut perinteisesti varsin konsensushakuista. Erityisen merkittävä tekijä tässä suhteessa on se, miten poliittinen eliitti suhtautuu protestiliikkeisiin. Eri Euroopan maista on kuvauksia siitä, miten esimerkiksi 1960- ja 1970-luvun taitteen radikaalien liikkeiden uho taittui merkittävästi, kun protestoivat nuoret alkoivat institutionalisoitua eli heille tarjottiin mahdollisuutta osallistua parlamentaariseen toimintaan. Näin vaikuttaa käyneen myös Suomessa. Väkivallan epäpolitisoivat tulkinnat Toisaalta poliittisen väkivallan puuttuminen on osin tulkintakysymys. Siinä missä väkivalta itsessään on todellista, siitä tulee poliittista väkivaltaa tai terrorismia vasta tulkinnan kautta. Olen itse toisaalla väittänyt, että erityisesti terrorismi-sanaa on käytetty suomalaisessa keskustelussa erittäin säästeliäästi erityisesti kotimaisista toimijoista. Väittäisin, että Suomessa on laajemminkin haluttomuutta tulkita väkivallan tekoja poliittisiksi. Tekojen tulkintaan vaikuttaa voimakkaasti aina se historiallinen ja kulttuurinen konteksti, jossa teot tapahtuvat ja jossa niitä tulkitaan. 4 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2015
Suomessa ei ole tapahtunut yhtään sellaista tekoa, joka olisi tulkittavissa yksinomaan terrorismiksi. Sen sijaan on joukko tekoja, jotka olisi ollut mahdollista tulkita myös terrorismiksi, jos siihen olisi ollut halua. Yksi tällainen teko on lokakuussa 2008 tehty polttopulloisku Turkin suurlähetystöön Helsingissä. Viisi nuorta tuomittiin teosta ehdolliseen vankeuteen. Motiivina iskun tekemiselle oli osoittaa mieltä Turkin valtion harjoittamaa kurdipolitiikkaa ja kurdien kohtelua vastaan. Vastaavanlaisia suurlähetystöja konsulaatti-iskuja tehtiin samoihin aikoihin myös muualla Euroopassa. Teko jäi suomalaisessa mediassa hyvin vähälle huomiolle, todennäköisesti siksi, että se aiheutti varsin pienet vahingot eikä kukaan loukkaantunut. Oikeudessa sitä käsiteltiin tuhotyönä. Teolla oli kuitenkin ilmeinen poliittinen motiivi, mikä tuotiin esille myös oikeudenkäynnissä. Toisekseen ihmisuhrien puuttuminen ei ole aiemminkaan estänyt teon pitämistä terrorismina. Toinen esimerkki iskusta, jonka olisi voinut tulkita toisinkin, on Myyrmannin pommi-isku lokakuussa 2002. Myyrmannin kauppakeskuksessa Vantaalla räjähti voimakas pommi, joka surmasi seitsemän henkilöä ja aiheutti vammoja yli sadalle. Pian paljastui, että pommin oli vienyt paikalle 19-vuotias vantaalaisnuorukainen. Teko tuli kaikille nuoren miehen tunteneille yllätyksenä eikä tämän motiivi koskaan selvinnyt. Tutkinnanjohtajat ovat kuitenkin sitä mieltä, että pommi räjähti tarkoituksella juuri Myyrmannissa. Suomessa tekoa käsiteltiin onnettomuutena, mutta ulkomaisessa mediassa puolestaan spekuloitiin, oliko Suomikin joutunut nyt terrorismin kohteeksi. Voi miettiä, minkälaisia tulkintoja teon luonteesta olisi tehty, jos tekijällä olisi tiedetty olleen äärioikeistokytköksiä saatikka jos hän olisi ollut islaminuskoinen maahanmuuttaja. Tulkinnat olisivat olleet väistämättä hyvin erilaisia, vaikka tekijän motiiveista ei olisi tiedetty yhtään sen enempää. Ennen poliittisen väkivallan aihepiiristä poistumista täytyy vielä todeta, että nähtäväksi jää, säilyykö Suomi nykyisen transnationaalin väkivallan aallon, eli jihadi-terrorismin, syrjämaana samalla tavalla kuin aiempien aaltojen kohdalla. Viimeisten vuosien aikana on ollut nähtävissä merkkejä siitä, että aallot ovat nyt lyömässä tännekin. Suojelupoliisin arvion mukaan niin sanottujen riskihenkilöiden määrä on kasvanut Suomessa viime vuosina nopeasti. Tuoreimmassa vuosikertomuksessa arvioidaan, että määrä on nyt noin kolmesataa, ja kasvua on ollut viimeisen kahden vuoden aikana 45 %. Osa tästä voi johtua valvonnan tehostumisesta, mutta se selittää lukujen kasvusta korkeintaan osan. Erityistä huolta aiheuttaa se, mitä Syyriaan vierastaistelijaksi Suomesta lähteneet tekevät, jos palaavat Suomeen. Osa on jo palannutkin. Lisäksi hiljattainen Suomen ensimmäinen terrorismirikoksia koskeva oikeudenkäynti toi julki sen, että Suomessa oleskelevilla ihmisillä on merkittäviä kytköksiä somalialaiseen väkivaltaiseen al-shabaab-järjestöön. Vaikka Suomessa ei juuri terrorismin kaltaista poliittista väkivaltaa olisikaan, tänne on kuitenkin rantautunut toinen ylikansallinen väkivaltainen ilmiö. Suomi on yksi niistä harvoista Euroopan maista, joissa on tehty sellaisia kouluampumisia, jotka ovat kohdistuneet kouluun yhteisönä ja instituutiona. Samaan traditioon voi liittää myös maaliskuussa 2013 paljastuneen suunnitelman tehdä isku Helsingin yliopistoon. Iskusuunnitelma oli saanut vaikutteita koulusurmien alakulttuurista. Koulusurmat, vaikka eivät olekaan poliittista väkivaltaa, ovat kuitenkin symbolista ja summittaista väkivaltaa, joka kohdistuu yhteiskunnan keskeistä instituutiota vastaan. Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat edustavat koulusurmatyyppiä, jossa tekijät katsovat olevansa osa laajempaa kapinaan nousseiden sorrettujen joukkoa. Tekojen voimakkaana esikuvana on vuonna 1999 tapahtunut ja valtavaa julkisuutta saanut Columbinen koulusurma Yhdysvalloissa. On mielenkiintoinen kysymys, miksi kostoa, tekijöiden ylivertaisuutta ja näkyvästi maskuliinisuutta korostava koulusurmakulttuuri vetoaa juuri suomalaisiin poikiin. Toteutuneiden koulusurmien lisäksi Suomessa on ollut useita estettyjä koulusurmia. Koulu-uhkaukset ovat olleet lähes viikoittainen ilmiö. TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2015 5
Geopolitiikka, pullo ja syrjäytyminen väkivallan uhan laaja kuva Terrorismin, polttopulloiskujen ja koulusurmien kaltaiset uhkat muodostavat kuitenkin varsin marginaalisen uhan. Ne ovat käytännössä kaikissa vähänkään järjestäytyneissä maissa harvinaisia ja edustavat epätyypillistä väkivaltarikollisuutta. Siksi kysymystä väkivallasta ja suomalaisista on syytä tarkastella myös laajemmasta näkökulmasta. Globaalissa tarkastelussa Suomi on tilastojen valossa väkivallan suhteen hyvin turvallinen maa, myös jos asiaa tarkastellaan laajemminkin kuin pelkästään poliittisen väkivallan osalta. Tähän on kuitenkin lisättävä pari asiaa, toinen liittyen Suomeen kansainvälisessä yhteydessä ja toinen puolestaan Suomen sisäiseen väkivaltaan. J. K. Paasikiven usein toistettu lausahdus kuuluu, maantieteelle emme voi mitään. Laajassa katsantokannassa Suomen geopoliittinen sijainti tuo mukanaan sellaisia kansalliseen turvallisuuteen liittyviä epävarmuuksia, joita useilla Euroopan mailla ei nykyisellään ainakaan yhtä suorasti ole. Siinä mielessä Suomea ei ehkä voi nyt eikä menneinäkään vuosikymmeninä ihan muitta mutkitta pitää lintukotona tai turvallisena pullonpohjana, vaikka maan sisäiset olot olisivat olleetkin vakaat. Nämä geopoliittiseen sijaintiin liittyvät epävarmuudet ovat nousseet julkiseen keskusteluun Ukrainan kriisin ja Venäjän kehityksen myötä. Mitä Suomen sisäiseen väkivaltatilanteeseen arjen tasolla tulee, niin on vaikea kuvata Suomea kuitenkaan väkivallattomaksi maaksi. Jos vertailukohtana on Syyria, niin toki näin on. Sen sijaan jos vertailukohdaksi ottaa sen maajoukon, johon Suomi yleensä mielellään vertaa itseään eli Länsi-Euroopan, tilanne ei ole kovin mairitteleva. Poliittista väkivaltaa suurempi väkivallan uhka kansalaisia kohtaan liittyy länsimaissa yleensä muihin väkivallan muotoihin. Nämä tilastot eivät tosiaan ole Suomen kannalta kovin mieltä ylentäviä. Väkivaltarikollisuuden ja ylipäänsäkin rikollisuuden kansainvälisen vertailu on varsin hankalaa, koska eri maissa tilastoidaan rikollisuutta niin eri tavoin. Helpointa se on yleensä henkirikosten kohdalla, koska ne tulevat yleensä varsin kattavasti poliisin tietoon ja määrittelyt ovat suhteellisen yhteneväisiä. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Henkirikoskatsaus 2014 tarjoaa hyvän näköalan suomalaiseen henkirikollisuuteen. Henkirikosten suhteellisessa määrässä Suomi sijoittuu Länsi-Euroopan maiden terävimpään kärkeen. Lukemat ovat olleet perinteisesti samaa luokkaa Itä-Balkanin, Baltian maiden ja Itä- Euroopan maiden kanssa. Henkirikosten määrä on ollut Suomessa laskussa, mutta Suomen suhteellinen asema ei ole paranemissa. Henkirikosten laskeva määrä on nimittäin ollut paljon Suomea laajempi kansainvälinen trendi. Henkirikoksia tapahtuu Suomessa vuosittain noin sata. Tyypillistä suomalaisille henkirikoksille on, että ne eivät jakaudu lainkaan tasaisesti koko väestön keskuuteen sen paremmin tekijöiden kuin uhrienkaan suhteen. Henkirikollisuuden tasoissa on suuria eroja niin osallisten sosioekonomisen aseman suhteen kuin alueellisestikin. Alueellisesti tarkasteltuna henkirikoksia tapahtuu eniten Itä- ja Pohjois-Suomen maakunnista. Valtaosalla henkirikoksiin syyllistyneistä on aiempia rikostuomioita. Yleisin tekoväline on teräase, ei siis ampuma-ase, ja näiden suureen määrään Suomessa joskus viitataan selityksenä väkivaltarikollisuuden korkeaan määrään. Tekijöistä huomattava enemmistö on miehiä, ja 60 %:ssa kaikista henkirikoksista sekä tekijä että uhri ovat miehiä. Lähes kolme neljännestä henkirikoksista tapahtui yksityisasunnoissa. Alkoholilla on vahvasti osuutta asiaan. Kahdessa kolmesta tapauksesta kaikki osapuolet ovat olleet humalassa. Alkoholin vaikutuksen alaisena tehdyt henkirikokset ovat tyypillisiä erityisesti miehille. Tekijä ja uhri ovat yleensä tunteneet toisensa ennestään. Sekä tekijöistä että uhreista yli puolet oli työttömiä, monilla oli vakava alkoholiongelma. Henkirikoskatsauksessa vedetäänkin hyvin yhteen suomalaisen henkirikollisuuden kuvaa seuraavasti: Tyypillinen suomalainen henkirikos on edelleen yksityisasunnossa tehtävä ryyppyriitatappo. Aseena on keittiöveitsi ja teko- 6 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2015
ajankohtana viikonloppu. Syyllinen ja uhri ovat vanhoja tuttuja, keski-ikäisiä, yksin asuvia, työelämästä syrjäytyneitä, alkoholisoituneita miehiä, joilla on takanaan useita aiempia väkivaltarikostuomioita. Sama kaava toistuu pitkälti myös muissa väkivaltarikoksissa kuin murhissa. Tämän jälkeen voi hyvin kysyä, mikä tässä on poikkeuksellista. Eikö rikosten epätasainen esiintyvyys väestön keskuudessa ole yleinen ilmiö muuallakin? Tämä pitää paikkansa. Suomen kohdalla tilanne on kuitenkin se, että tuo kansanosa tekee selvästi enemmän rikoksia kuin muissa maissa. Henkirikoskatsauksessa arvioidaan, että henkirikollisuustason korkeus selittyy suurelta osin keski-ikäisten työttömien miesalkoholistien poikkeuksellisen korkealla rikollisuustasolla. Muiden sosioekonomisten ryhmien henkirikollisuus ei Suomessa tasoltaan juurikaan eroa muiden läntisen Euroopan maiden tilanteesta. Suomi voi siis olla monille turvallinen lintukoto, mutta niin kauan kun maan sijoittuminen väkivaltarikollisuustilastoissa on nykytasoa, niin ihan ehdoitta tilannetta ei voi kehua. Poliittisen väkivallan sijasta se todellinen peikko maassamme on alkoholi ja syrjäytyminen. Kirjallisuus Kullberg, Anssi (toim.): Suomi-Terrorismi-Supo: Koira joka ei haukkunut. Helsinki: WSOY, 2011. Lehti, Martti: Henkirikoskatsaus 2014. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, verkkokatsauksia 36/2014. Malkki, Leena: Political elements in post-columbine school shootings in Europe and the United States. Terrorism and Political Violence 26, no. 1, 2014. Malkki, Leena: Target: University of Helsinki, 28.6.2014, http://www.politiikasta.fi/artikkeli/target-universityhelsinki. Pekonen, Kyösti (toim.): The New Radical Right in Finland. Jyväskylä: Finnish Political Science Association, 1999. Suojelupoliisin vuosikertomus 2014. Suominen, Tapani: Ehkä teloitamme jonkun: Opiskelijaradikalismi ja vallankumousfiktio 1960- ja 1970-lukujen Suomessa, Norjassa ja Länsi-Saksassa. Tammi, 1997. Kirjoittaja on terrorismiin ja poliittisen väkivaltaan erikoistunut tutkija, joka toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä 10.1.2015 pidettyyn esitelmään. UNETON? TIEDEKIRJAN VERKKOKAUPPA palvelee päivin ja öin Myös kivijalkakauppamme palvelee entistä paremmin osoitteessa Snellmaninkatu 13 Kruununhaka Helsinki Puh. 09 635 177 tiedekirja@tsv.fi Seuraa Tiedekirjaa myös Facebookissa! www.tiedekirja.fi TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2015 7
Akateemisen elämänmuodon mahdollisuuden ehdoista Sari Kivistö ja Sami Pihlström Ajassamme on nähtävissä merkkejä akateemista kulttuuria koskevista muutoksista, jotka vaikuttavat tutkijan, asiantuntijan tai yleisemmin intellektuellin rooliin ja asemaan nyky-yhteiskunnassa, niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Näiden muutosten merkitys saattaa paljastua vasta hyvin pitkällä aikavälillä. Haluamme ilmaista huolen siitä, mihin intellektuaalinen kulttuurimme on kulkemassa. Haluamme kirjoituksessamme kommentoida akateemista elämänmuotoa itseään, sitä, millaiseksi työskentely tutkijayhteisössä on muuttunut tai muuttumassa. Monenlaisia kriittisiä puheenvuoroja yliopistojen ja tieteellisen työn tilasta ja tulevaisuudesta on käytetty vuoden 2010 yliopistouudistuksen jälkeen. Moni keskustelija on ollut usein perustellusti, joskus ehkä hatarin perustein huolissaan yliopistoissa käytettävän vallan keskittymisestä, akateemisten johtajien valinnasta, rahoituksen epävarmuudesta ja lukemattomista muista näihin liittyvistä asioista. Puheenvuoromme tarkoituksena ei ole puuttua yliopistouudistuksen onnistuneisuuden arviointiin eikä mihinkään erityisiin tiedepoliittisiin tai esimerkiksi tutkimusrahoitusta koskeviin kysymyksiin. Emme myöskään kritisoi mitään yksittäisiä hankkeita tutkimuksellisia tai hallinnollisia emmekä ketään niihin osallistuvaa henkilöä. Voidaan sanoa, että tarkastelumme koskee akateemisen elämän tai yleensä intellektuaalisen toiminnan mahdollisuuden ehtoja. Kriittisessä tutkielmassaan amerikkalaisfilosofi Richard Rortyn (1989, 2000) tavasta lukea George Orwellin dystopiaklassikkoa Nineteen Eighty-Four (1949) James Conant (2000, 292) korostaa, että Orwellin teoksessa käsitellään sitä, mitä tapahtuu (tai voi tapahtua), kun tuhotaan edellytykset sille, että meillä ylipäänsä voi olla intellektuaalista elämää ( the abolition of the conditions for the possibility of having an intellectual life at all ). Aivan näin vakavasta tilanteesta nyky-yliopistoissa ei sentään ole kyse. Muutokset siinä kulttuurissa, jossa intellektuaalista toimintaa harjoitetaan, ovat kuitenkin kauaskantoisia, ja niiden mahdollisesti huolestuttavista seurauksista on syytä keskustella hyvissä ajoin. Siksi olemme päätyneet kantilaiselta kuulostavaan, mahdollisuuden ehdoista puhuvaan otsikkoomme. Kun puututaan niihin puitteisiin, joissa jokin päämäärähakuinen toiminta tapahtuu (tai kun tällaisten puitteiden annetaan muuttua ulkoisten paineiden vaikutuksesta), voidaan saada aikaan merkittäviä, lyhyellä aikavälillä arvioitaviksi mahdottomia muutoksia tuon toiminnan perusluonteessa. Siksi on erittäin tarkasti harkittava, millaiseksi akateemista kulttuuria halutaan kauemmas tulevaisuuteen katsottaessa kehittää. On pohdittava, millaista akateemista elämänmuotoa tulisi vaalia ja millaisin välinein tämä tapahtuu. Tarkasteluamme ei pidä ymmärtää nostalgisoivaksi pyrkimykseksi vastustaa järkeviä uudistuksia ja pitäytyä vanhassa. Päinvastoin: tiedeyhteisön, kuten minkä tahansa intellektuaalisen yhteisön, tulee olla jatkuvasti avoin muutoksille ja sisäsyntyiselle uudistamiselle ja kehittämiselle. Uuden etsiminen pyrkimys tuottaa aidosti uusia kontribuutioita vapaaseen tieteelliseen tutkimukseen ja siihen perustuvaan opetukseen on koko akateemisen elämänmuodon ydin. Viime vuosina on tehty myös paljon hyödyllisiä, akateemista elämää suotuisiin suuntiin ohjaavia uudistuksia, ja klassisia akateemisia arvoja vaalivaa sivistysyliopistoakin voidaan ja tulee kehittää dynaamisesti ja aktiivisesti (vrt. Niiniluoto 2011). 8 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2015