Jari Vesterinen. Mitä juokseminen on minulle opettanut?

Jari Vesterinen Mitä juokseminen on minulle opettanut?

Taiteen maisterin opinnäyte Aalto-yliopisto, Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, Taiteen laitos, Kuvataidekasvatuksen koulutusohjelma 4.5.2012 Jari Vesterinen 2012 Valokuvat ja ulkoasu Jari Vesterinen paitsi valokuvat s. 22, 24 ja 33: Urheilumuseo s. 23 ja 31: kirjasta Raevuori, A. 1988. Paavo Nurmi. Juoksijain kuningas. s. 36: Samuli Vesterinen s. 64 ja 65: Marjo Kilgast Kannen kuvat Elämänviiva, 2011, yksityiskohta, öljy ja tempera kankaalle Painatus Unigrafia Oy, Helsinki 2012

Sisällys Johdanto 5 Tutkimusmenetelmät 8 Tutkimuskysymykset 8 Fenomenologia 10 Liikunnan filosofia 12 Taiteellinen työ 14 Päätön juoksija 16 Dualismi 16 Lihan valta 18 Sankaruus 22 Voiton projekti 25 Dialogi 26 Odotus 31 Taistelu 32 Ohentunut lännenmies 34 Lännenmiehet ja intiaanit 38 Saavutuskeskeinen 41 Juoksemisen ulottuvuudet 44 Eksyminen ja virittyminen 47 Tyhjä mieli 52 Ulottuvuudet 55 Mitä juokseminen on minulle opettanut? 58 Lopuksi 64 Lähteet 66

Johdanto Taiteen maisterin opinnäytteeni kertoo polveilevan, henkilökohtaisen tarinan kilpa- ja huippu-urheilusta. Perustana on oma urheiluhistoriani, kauan sitten nuorena hyvin aktiivisesti ja kokonaisvaltaisesti harrastamani suunnistus ja siihen erottamattomasti liittynyt juokseminen. Keskiössä ovat nimenomaan juoksemisen ja kilpailemisen esiin nostamat kokemukset. Olen työssäni yhdistänyt taiteellisen työskentelyn, liikunnan filosofiaan pohjautuvan tutkimuksen ja fenomenologisen tutkimusotteen. Tämä kirjallinen osuus punoo yhteen filosofisen pohdinnan, taiteellisen osuuden lähtökohdat ja ajatusmallit ja esittelee kuvin taiteellisen työn tulokset. Työn lähtökohtana on ollut dualistisen maailmankuvan kritiikki. Oma esitietoni, paremminkin esiasenteeni, on ollut voimakas epäluulo ja jopa vastenmielisyys länsimaisessa kulttuurissa vallalla olevaa pään ja kehon erillisyyttä korostavaa ajattelutapaa kohtaan. Tämä asenteeni on syntynyt seuratessani, ei pelkästään huippu-urheilun kehitystä ja kaupallistumista, vaan koko yhteiskunnan viihteellistymistä. Työni punaisena lankana onkin ollut tämän oman kriittisen asenteeni tutkiminen niin taiteellisen työskentelyn kuin filosofisen pohdinnan kautta. Suhtautumiseni koko dualismin käsitteeseen ja sen asemaan osana ihmiskuvaamme on tämän tutkimusmatkan aikana muuttunut, mikä myös johdattelee eteenpäin tämän kirjallisen osuuden teemoja. Taiteellisessa työskentelyssä, maalauksissa ja veistoksissa, olen kuvannut tuntemuksiani liikunnasta, huippu- ja kilpaurheilusta oman kokemukseni kautta. Tähän liittyvät myös juoksijalegendat ja kansallissankarit Lasse Viren ja Paavo Nurmi. Lukemalla näiden nuoruuteni esikuvien elämäkertoja ja tutkimalla kuva-aineistoja olen päässyt kiinni omaan urheilijakuvaani. Kirjallisessa tutkimuksessa olen kartoittanut urheilun 5

filosofian tutkimusta. Näkökulmana on ollut nimenomaan filosofiaan pohjautuva tutkimus, jota on tehty Tampereen yliopistossa 1990-luvulta lähtien. Tähän perinteeseen olen pyrkinyt sanallisesti sitomaan omat, henkilökohtaiset kokemukseni. Työn nimi kuvaa osuvasti sekä taiteellisen että kirjallisen osuuden teemaa ja kysymyksen asettelua: Mitä juokseminen on minulle opettanut? Lopetin aktiivisen, päivittäisen juoksemisen, lenkillä käynnin noin 20 vuotta sitten. Eli siitä on kauan. En pitkään aikaan sen jälkeen ymmärtänyt, mitä juokseminen oli minulle antanut ja opettanut. Juokseminen oli itsestään selvää. Juokseminen, niin tiellä kuin metsässä, oli ja on edelleen täysin automaattista. Etenemiseen ei tarvitse kiinnittää huomiota. Tämä tulee selkeimmin ymmärrettäväksi metsässä, jossa juokseminen kovallakin vauhdilla on minulle täysin luonnollista ja jalat ikään kuin itse etsivät paikkansa epätasaisessakin maastossa. Tämä luonnollisuus tai automaattisuus ei kuitenkaan selitä sitä, miksi olin niin innostunut urheilusta. Olin vuosia panostanut menestymiseen ja tottunut harjoittelemaan sen saavuttaakseni. Miksi? Tämän työn ääneen lausumattomana tausta-ajatuksena on toki ollut purkaa näitä vanhoja mielikuvia, täyttymättömiä odotuksia ja epäselviä käsityksiä omasta urheilu-urasta. Kyseessä ei kuitenkaan ole katkera tilitys, terapiamuotoinen menneisyyden käsittely eikä myöskään kertomus nuoresta urheilijasta. Tämän työn tavoitteena on liittää oma kokemukseni liikunnasta ja urheilusta filosofiseen, tarkemmin sanottuna liikunnan filosofiseen ajatteluun. Taiteellinen osuuteni käsittelee samaa urheilun teemaa taiteen keinoin. Tämä kirjallinen osuus on ajattelua ja tutkimusta niistä kokemuksista, jotka ovat olleet teosten ja koko taiteellisen prosessin takana. Teksti toimii siis laveasti ajatellen taiteellisen osuuden intention, syyn, tarkoituksen ja päämäärän, tarkentavana dokumenttina. Molemmat osat, sekä taiteellinen että tämä kirjallinen tutkimus, ovat ymmärrettävissä myös itsenäisinä, toisistaan irrallisina osina. 6

Rehti kilpa (Honest Race), 2011, tempera mdf-levylle, 123 x 137 cm. 7

Tutkimusmenetelmät Tutkimuskysymykset Tutkimukseni kysymykset nousevat dualistisen ihmiskäsityksen pohdinnasta. Lähtökohtani on ollut kriittinen suhtautuminen dualismiin, kehon ja mielen erillisyyteen. Alkuajattelussani olen tuntenut vetoa itämaiseen kokonaisvaltaiseen ihmiskäsitykseen. Liikunnan filosofiassa ero länsimaisten ja itämaisten ajattelutapojen ja filosofisten perinteiden välillä tulee esille yhä uudelleen. Vaikka tämä on tutkimukseni kannalta keskeistä aineistoa, tutkimuskysymykseni ovat henkilökohtaisempia. Ne pohjautuvat omaan urheiluhistoriaani ja siihen, miten kuvaan omia kokemuksiani, toisaalta taiteen keinoin, toisaalta sanallisesti liikunnan filosofiaan pohjautuviin tutkimuksiin tukeutuen. Pääkysymykseni tässä kirjallisessa osuudessa on otsikon mukainen: Mitä juokseminen on minulle opettanut? Kysymystä pohtiessani joudun väistämättä kartoittamaan aiempia liikunnan filosofian tutkimuksia ja keholliseen kokemukseen liittyvää filosofiaa. Nämä ajatukset yhdistävät sekä omakohtaisiin kokemuksiin juoksemisesta että taiteellisen työn kautta esille nousseisiin teemoihin. Tutkimustekstissäni aiheen kuljetus ja kysymyksen pohtiminen eri näkökulmista ovat jo itsessään osa tutkimustulosta ja kokemuksieni auki kirjoittaminen osa konkreettista tutkimustyötä. 8

Taiteelliselle osuudelle on teennäistä muotoilla yhtä tarkkoja kysymyksiä kuin kirjalliselle tutkimukselle. Perusajatuksena ja johdattelevana kysymyksenä taiteellisessa työssä on ollut se, miten kuvaan juoksemisen ja kilpailemisen omakohtaisia kokemuksia taiten keinoin. Maalausten ja keramiikkaveistosten kautta käsittelen siis samaa teemaa kuin kirjallisessa osuudessa, mutta taiteellisen työn ohjaavana lähtökohtana tiukka kysymyksen asettelu ei ole ollut. Taiteellista prosessia voidaan kuvata sanallisesti useilla päällekkäisillä ja eritasoisilla vaiheilla ja käsitteillä. Vaikka taiteellinen prosessi on ollut erittäin merkittävä osa tämän työn kokonaisuutta, esittelen sitä sanallisesti hyvin niukasti, vain muutamissa kohdissa, joissa katson sen täydentävän teoksen taustaa. Olen käsitellyt yleisemmin taiteellisen prosessin sanallistamista taidekasvatuksen seminaarityössäni (Vesterinen 2010). Tässä kirjallisessa osuudessa katselen valmiita teoksia ikään kuin kuvina, samoin kuin lukija joutuu tekemään. En siis pyri avaamaan taiteen tekemisen tekniikoita tai prosesseja vaan ennen kaikkea taustalla olevia ajatusrakennelmia. Haluan pitää henkilökohtaiset, omiin kokemuksiini perustuvat tekstini kiinni juoksemisen kokemuksissa ja painottaa liikunnan ja kehollisuuden filosofiasta nousevaa pohdintaa. Tällä ratkaisulla pyrin myös siihen, että taiteellinen osuus ja kirjallinen tutkimus ovat molemmat ymmärrettävissä itsenäisinä osina. Opinnäytteeseen liittyvässä näyttelyssä ei ollut kirjallista osuutta luettavissa. Jälkeenpäin taiteelliseen tuotokseen voi käytännössä tutustua vain tämän raportin kuvien kautta. Kuva viereisellä sivulla: Pää (Big Head), 2010, akryyli paperille, 86 x 105 cm. 9

Fenomenologia Merleau-Pontyn mukaan fenomenologian tarkoituksena on tutkia maailmaa maailmasta itsestään lähtien eikä käsitteellisistä teorioista käsin. Fenomenologisen metodin lähtökohtana on yksittäisen ihmisen ja hänen yksilöllinen näkökulmansa maailmaan Päämääränä on löytää aistimellinen ja välitön yhteys maailmaan, jotta sitä voitaisiin tarkastella filosofisesti. Tämä tarkoittaa, että yritämme kuvata kokemustamme suoraan sellaisena kuin se on ja on jätettävä huomiotta erilaiset teoreettiset, muiden kirjoittamat selitykset. (Koski 2000, 27; Koski 2005, 49.) Tutkimukseni perustana on fenomenologia. Ajatukseni fenomenologiasta pohjautuu lähinnä Juha Varton, Timo Klemolan ja Tapio Kosken kirjoituksiin. Heidän useat fenomenologiset tutkimuksensa ja julkaisunsa puolestaan pohjautuvat erityisesti kehollisuutta pohtineiden filosofien Maurice Merleau-Pontyn ja Martin Heideggerin kehittämiin ajatuksiin. Erityisesti yritän hahmottaa kehon harjoitusten ja filosofisen ajattelun välistä yhteyttä. Fenomenologian hahmottamista hankaloittaa se, että se ei ole yhtenäinen tutkimusmenetelmä tai eheä filosofinen oppi. Filosofiassa fenomenologia on ennen kaikkea ajattelutapa, jossa tutkimuksen kohteena ovat ihmisen, nimenomaan tutkijan itsensä omat kokemukset. Timo Klemola (2004) toteaa, että fenomenologinen kuvaus on väistämättä luonteeltaan myös kaunokirjallista. Kun omia kokemuksia yrittää kirjoittaa tutkimuksen muotoon ja käsitteellistää, mukaan tulee helposti metaforia ja lennokkaita kuviteltuja kuvauksia. Vaarana on, että tutkijana alkaa lisätä kokemustensa tehoa ja mielenkiintoa kaunokirjallisia tyylikeinoja hyväksikäyttäen. Fenomenologin on kuitenkin pyrittävä rehellisyyteen kuvauksen ja oman todellisuutensa kanssa. (Klemola 2004, 11 12.) Omassa tutkimuksessani tämä vaara on ilmeinen ensinnäkin siksi, että aktiivisesta urheiluajasta ja juoksemisen kokemuksista on 10

kulunut jo pitkä aika. Sen jälkeisen ajan olen lenkkeillyt kevyesti liiemmin paneutumatta asiaan. Toiseksi omasta kokemuksesta irtautumisen vaara on suuri, koska tutkimuksen toinen puoli, taiteellinen osuus, perustuu kuvitteluun, alitajunnan vietäväksi heittäytymiseen ja nimenomaan todellisista kokemuksista, muistoista ja ajatuksista irrottautumiseen. Maalatessa ja veistäessä alkutilanne on ollut omassa kokemuksessa, mutta taiteellinen prosessi on kulkenut omia teitään. Lopputulos, nimenomaan nähtävissä oleva näyttely tai yksittäinen teos, kuvaa juoksemisen kokemusta eri näkökulmasta kuin kirjoitettu fenomenologinen tutkimusteksti. Väinö Aaltosen Paavo Nurmi-patsas Helsingin Olympiastadionin edessä. Liikunnan filosofiaa tutkinut Koski (2005, 80) painottaa, että mitä henkilökohtaisempi suhde tutkijalla on kohteeseensa, sitä aidompia ovat ilmiöistä esitetyt tulkinnat ja tulokset. Tällöin voidaan päästä tilanteeseen, jossa omakohtainen kokemus ja kirjalliset lähteet käyvät dialogia. Länsimaisessa filosofiassa kehon ja fyysisen maailmassa olemisen merkitys sekä kehon erottamattomuus mielestä tunnistetaan tietynlaisena ongelmana. Vaikka aihetta on käsitelty paljon, kuten Klemolakin (2004, 38) toteaa, varsinaiset harjoitukset tai käytännön kuvaukset puuttuvat lähes tyystin. Kehontietoisuutta käsitellään yleensä siis teoreettisten käsitteiden kautta. Itämäisille liikuntaperinteille taas on tyypillistä korostaa kehon ja mielen ykseyttä käytännössä, toistuvien liikesarjojen ja kurinalaisen harjoitusten avulla. Liikunta ja filosofia limittyvät erottamattomaksi kokonaisuudeksi. 11

Liikunnan filosofia Liikunnanfilosofinen tutkimus alkoi Suomessa vasta 1980-luvun lopulla. Siihen asti liikuntatieteellinen tutkimus oli ollut biologis-fysiologista, jossa pääpaino oli ollut huippu-urheilun fyysisten tulosten parantamisessa. Tämä lähestymistapa ei tue ajatusta, että ihminen on kokonaisuus, enemmän kuin tekninen osiensa muodostama summa. Ihminen ikään kuin paloitellaan ja olemassaolon tapa ohennetaan. (Koski 2000, 17 18.) Liikunnan ja etiikan yhteydet voidaan karkeasti jakaa kahteen ryhmään, länsimaiseen ja itämaiseen. Länsimaissa on vallalla ajatus siitä, että liikunnalla on välineellinen merkitys. Liikunta parantaa hengen suorituksia ja henki hallitsee ruumista. Henkinen toiminta on aina ensisijaista ja fyysinen on toissijaista. Perinteinen itämainen käsitys puolestaan on, että liikunta on tasaveroinen osa inhimillistä kokonaisuutta. Henkeä ja ruumista ei voida erottaa eikä käsitellä erillisinä. Kaikissa liikuntamuodoissa on kuitenkin perimmältään kyse samasta asiasta. Haluamme selvittää maailmasuhdettamme: Miten olemme maailmassa? (Varto 1990, 115 124.) Monissa aasialaisissa perinteissä ajatellaan, että harjoittamalla kehoa harjoitamme myös mieltä. Tämä koskee sekä kehollisia liikuntataitoja että käden taidon ja taiteen harjoitusta. Niillä kaikilla on samankaltainen henkinen luonne. Matkalla (En Route), 2010, akryyli ja öljy paperille, 66 x 105 cm. 12

Lännessä liikunnan, urheilun tai käden taitojen harjoittamisessa ei ole yleensä vastaavia henkisiä päämääriä. Emme edellytä urheilijalta persoonan kasvattamista, vaan suorituksen lopputulos riittää. (Klemola 2004, 282.) Olen tutustunut useisiin liikunnan filosofiasta nouseviin tutkimuksiin ja kirjoituksin. Koska työni päätavoitteena on fenomenologinen tutkimus, en tee kattavaa katsausta liikunnan filosofiaan. Ennemminkin poimin itselleni tärkeiksi nousseita teemoja. Käytän aiempia julkaisuja hyväksi, jotta pääsen kiinni aiheeseen. Pyrin säilyttämään riittävän tiiviin tuntuman omakohtaiseen kokemusmaailmaani. Liika tukeutuminen aiempiin kirjoittajiin romuttaisi helposti fenomenologisen asenteen ja oma ajattelu muuntuisi lainausten ja viittausten sarjaksi. Liikunnan filosofian diskurssin analyysi ei ole tämän työn tavoitteena. Olen siis aluksi tutkaillut omaa kokemustani suhteessa toisten kirjoittajien teksteihin. Vasta tästä verryttelystä olen päässyt kiinni omiin, henkilökohtaisiin, itse liikunnasta nouseviin kokemuksiin ja niiden sanalliseen kuvaamiseen. Erityisesti Klemolan ja Kosken tekstit ja aiheen käsittelytapa, liikunnan ja filosofian yhdistäminen, on ollut itselleni uutta. Olen kuitenkin ilokseni löytänyt niistä paljon samansuuntaisia ajatuksia, joita olen jo mielessäni aiemmin pyöritellyt. Tämä dialogi on virittänyt oman kirjotukseni ja myös tukenut taiteellista prosessiani. Olen käyttänyt samassa virittämistarkoituksessa, sekä itseäni että lukijaa ajatellen, otsikon jälkeisiä suoria lainauksia, jotka olen kokenut aiheen käsittelyssä tärkeiksi, kuin mietelauseina. 13

Taiteellinen työ Taiteellinen osuus sisältää maalauksia ja keramiikkaveistoksia. Maalaukset ovat syntyneet Taideteollisessa korkeakoulussa lukuvuoden 2010 11 aikana Tuomo Saalin ohjaamalla maalauksen syventävällä kurssilla. Keramiikkaveistokset olen toteuttanut itsenäisesti kevään ja kesän 2011 aikana. Olen keraamikko, joten veistosten tekniikka ja väline oli luonnollinen valinta. Valmistusprosessi polttoineen on veistosten lopputuloksen kannalta oleellinen, mutta aiheen käsittelyn kannalta se on merkityksetön. En siis käsittele kirjallisessa osuudessa lainkaan itse veistosten ja maalausten teknistä toteutusta. Teosten syntyyn johtanutta taiteellista prosessia käsittelen lähinnä taustalla olevien ajatusrakenteiden kautta. Kirjallinen ja taiteellinen osuus ovat kaksi erilaista näkökulmaa ja käsittelytapaa, voisi jopa sanoa kaksi erilaista tutkimusmenetelmää, samaan liikunnan filosofiseen teemaan ja kysymykseen. Tavoitteeni on tehdä aiheeni näkyväksi, antaa sijaa pohdinnalle ja vaihtoehtoisille tulkinnoille. Koska työssäni käytän hyväksi omia henkilökohtaisia mutta osin ajallisesti kaukaisia kokemuksia, pyrin kirjoittamisen avulla myös kuromaan kiinni tätä ajallista välimatkaa. Taiteellisessa työssä henkilökohtaisuus ei ole ongelma vaan hyvinkin helposti ja luonnollisesti muodostuva lähestymistapa. Kirjoitetussa tutkimustekstissä omakohtaisuus sen sijaan saattaa hukkua vahvojen filosofisten tekstien alle, jolloin fenomenologiselta pohjalta lähtevä työ kääntyy diskurssianalyysin puolelle. Tällöin yhteys taiteellisen ja tutkimuksellisen osuuden väliltä katoaa tai vähintäänkin heikkenee. Kirjallisen työn pitäisi luonnollisesti olla mielenkiintoinen ja ymmärrettävä itsenäisenä, mutta yhtä lailla sen pitäisi nivoutua yhteen teosten kanssa. Kuva vierisellä sivulla: Me & Mr. Nurmi, yksityisnäyttely, Galleria Järnätti, Järvenpää-talo, Järvenpää, 9. 30.9.2011. 14

Tekstin kanssa rinnan etenevät kuvat maalauksista ja veistoksista. Kirjallisen työn otsikointi noudattaa taiteellisten teosten aiheen käsittelyä. Olen jakanut maalaukset ja veistokset teeman mukaisiin ryhmiin. Tämä ei noudata kronologista järjestystä töiden tekemisessä, mutta pääosin saman otsikon alle sijoittuvat työt ovat valmistuneet myös ajallisesti lähekkäin. Pyrin siis etsimään ja kuvaamaan niitä kokemuksiani, jotka ovat olleet lähtökohtana ja innoittajina myös taiteellisessa prosessissani. Kappaleet Päätön juoksija ja Ohentunut lännenmies liittyvät lähinnä dualistisen ihmiskäsityksen kritiikkiin. Tästä aiheesta on viimeisen kymmenen vuoden aikana liikunnan filosofiassa kirjoitettu useita tutkimuksia. Kappaleessa Voiton projekti käsittelen erityisesti kilpaurheilun ongelmia, missä lähtökohtana on myös dualismin ongelma. Seuraavissa kappaleissa pyrin tekemään ymmärrettäväksi elämyksiä ja kokemuksia, jotka olen liikunnan kautta löytänyt, kuten ulottuvuudet, eksyminen ja virittyminen. Varsinainen opinnäytetyönäyttelyni, Pitkä juoksu eli mitä juokseminen on minulle opettanut, oli Galleria Lumeessa, Aalto-yliopiston Taideteollisessa korkeakoulussa Helsingissä 21.11. 1.12.2011. Sitä edelsi yksityisnäyttely Me & Mr. Nurmi Järvenpää-talon Galleria Järnätissä Järvenpäässä 9. 30.9.2011. Koska myös Järvenpää-talon näyttely oli itselleni selkeä osa samaa prosessia ja teokset pääosin samat kuin Lumeessa, olen esitellyt molemmat näyttelyt tasa-arvoisesti osana opinnäytettäni. Tässä raportissa kuvattuna ovat kaikki Galleria Lumeessa esillä olleet työt, joitakin keskeneräisiä maalauksia ja muutamia tilannekuvia prosessin ajalta. Muutamia vanhoja valokuvia Paavo Nurmesta olen sisällyttänyt kohtiin, joissa niiden vaikutus erityisesti maalauksiin on ollut huomattava. 15

Päätön juoksija Ranskalaislehti kirjoittaa vuoden 1928 Amsterdamin olympialaisten aikaan: Kun Nurmi on radalla, ei hänellä ole sydäntä, tunnetta eikä mielikuvitusta hän on vain kone. Hän näyttää harjoittavan urheiluaan ilman mitään iloa, näyttää olevan vain matemaatikko, joka käyttää jalkojaan, ajattelee vain minuutteja ja sekunteja. Nurmi ei olemuksellaan koskaan saavuttanut ranskalaisten varauksetonta suosiota. (Raevuori 1988, 218.) Dualismi Dualismi, jako henkeen ja ruumiiseen, on länsimaisessa kulttuurissa varsin hallitseva ajatusmalli, jonka varaan ihmiskuvamme pitkälti rakentuu. Vaikka dualistinen perinne liitetään usein kristinuskoon, ongelma ja sen pohtiminen ovat tyypillisiä lähes kaikille uskonnoille, filosofioille ja viisausperinteille. Voimmeko siis ajatella, että jako mielen ja kehon välillä on syntynyt jo ajattelumme alkuaikoina, jotta pystyisimme hahmottamaan olemisemme maailmassa, jakamaan elämän toimintamme jonkinlaisiin osiin, ajatteluun ja näkyvään, fyysiseen toimintaan. Onko dualismi ihmisen perusominaisuus, historiallinen ajatusmalli ja jopa evoluution meille kehittämä tapa ajatella ja olla? Dualistinen ajattelutapamme on myös kiinteästi sidoksissa moraaliin ja sen kuvaamiseen. Moraali, oikeiden ja väärien ajatusten ja tekojen erottaminen, pohjautuu ainakin länsimaissa usein juuri hengen ja ruumiin väliseen jakoon ja ristiriitaan. 16

Ritola & Nurmi, 2010, akryyli ja hiili paperille, 71 x 105 cm. 17

Timo Klemola (1990) kirjoittaa, että jyrkkä kahtiajakautuminen, dualismi, synnyttää jatkuvasti kokemuksellisia ristiriitoja ja ajallemme tyypillistä ahdistusta. Kehomme on jäykkä ja ahdistunut. Se on seurausta vuosisataisesta kristillisestä kasvatuksesta, jossa kaikki kehollisuus ja ruumiillinen nautinto on ala-arvoista ja paheksuttavaa. Keho on vain jotain, joka on hengen kehittymisen tiellä. Henki on puhdas ja hyvä, keho likainen ja paha. Sen sijaan monistisessa, yhtenäisyyteen perustuvassa, perinteessä on päinvastoin. Kaikissa hengellisissä pyrkimyksissä kehon harjoittamisella on suuri osuus, ja päinvastoin. Tällöin kehon ja hengen harjoitusta ei eroteta toisistaan. Näin myös kehon harjoittaminen saa positiivisen merkityksen. (Klemola 1990, 64.) Lihan valta Päättömän juoksijan teema lähtee liikkeelle kehojen taistelusta. Kun katsomme juoksevia hahmoja, jännitämme voittokamppailua, seuraamme ruumiin liikkeitä, ehkäpä myös väsymyksen merkkejä kasvoissa. Juoksijoiden ilmeet ja asennot ennakoivat tapahtumien kulkua siitä, miten kehot kestävät kilpailun rasituksen. Voima ja kestävyys ratkaisevat paremmuuden. Ja vaikka ylistämme voittajan taktiikkaa, tärkeintä on maailmassa kiinni oleva ihmisen ruumis. Lihan voima ei kunnioita ajatusta, ei pohdintaa tai mielen epäröintiä. Päätön voittaja (Winner without Thoughts), 2010, akryyli paperille, 78 x 105 cm. 18

Päättömiä juoksijoita kuvaavien maalausten kautta näen myös oman urheilijakuvani. Etusijalla on ruumiin kulttuuri. Jättämällä pois juoksijoiden päät, hahmot tulevat lähemmäs kehollista kokemusta, hikeä, hengästymistä, fyysistä rasitusta, maitohappoa jaloissa, väsymystä. Päättömissä kuvissa pääsen lähemmäs itse juoksemisen tapahtumaa. En kuvaa juoksijoita vaan juoksemista omakohtaisena kokemuksena. Pääsen siirtymään ajassa kohti omia juoksujani. Timo Klemola kuvailee, kuinka sekä zen-filosofian että Martin Heideggerin silleen jättämisen ajatuksen mukaan kaikki kysymykset eivät ole rationaalisesti ratkaistavissa. Erityisesti inhimillisen olemassaolon peruskysymykset vaativat toisenlaista ajattelua. Heidegger erottaa laskevan ajattelun ja mietiskelevän ajattelun. Laskeva ajattelu ei ole koskaan hiljaa. Se on sisäistä monologiamme. Mietiskelevä ajattelu on hiljaisuuden paikka, jossa tunnemme hengityksen. Voimme laittaa kysymyksen itämään. Tämän ajattelun ratkaisu ei ole rationaalinen. Se liittyy välttämättä kokemuksiimme siitä, miten koemme oman paikkamme maailmassa ja maailman osana. (Heidegger 2002, 16 17; Klemola 2004, 153 154.) Tunnistan nämä ajatukset päättömän juoksijan eduksi. Juoksemisessa näin käy. Asiat nousevat ilman tietoista pohdintaa. Mitä paremmin onnistun pudottamaan laskevan ajattelun, tietoisen miettimisen pois, sitä helpommin ja vaivattomammin, kehontietoisuuden herkistyessä, kysymykset saavat vastauksen, vaikkeivät ole rationaalisesti aina sanallistettavissa. Tästä löytyy myös samankaltaisuutta oman taiteellisen prosessini ja oman juoksemisen tapahtuman välillä. Molemmissa prosesseissa on mahdollista saavuttaa mietiskelevän ajattelun tila. Mutta molemmat voivat myös ajautua laskevaan ajatteluun, mikä vie tietoisuutta pois hetkestä, pois kehosta kohti päätä. 19

Mitä päätön juoksija kertoo omasta suhteestani liikuntaan? Onko se dualismin tai paremminkin oman dualistisen, kahtia jakaantuneen tilani kuva? Aktiivisen urheilemisen ja kilpailemisen aikana harjoitus tuntui ja sitä pidettiin pääosin fyysisenä. Vaikka erityisesti suunnistukseen liittyy erottamattomasti suunnistussuorituksen hallitseminen, erilaisten vaihtoehtojen pohtiminen ja niistä valitseminen, tämä on alisteista juoksemiselle. Ajattelu tapahtuu juostessa, yleensä suuressa rasituksessa. Laskeva ajattelu kuvaa hyvin juuri tätä urheilun aikana tapahtuvaa määrätietoista, tavoitteellista pohdintaa. Laskeva ajattelu suuntautuu suoritukseen ja sen parantamiseen. Silloin, urheilusuorituksen aikana, eivät ylimääräiset, hetkeen kuulumattomat ajatukset saa nousta mieleen. Mieli on pidettävä kirkkaana ja keskittyneenä, keskittyneenä juoksemiseen. Tämä keskittyminen on luonnollisesti osa suoritusta, mutta ajattelun laskelmallisuus tekee ajattelusta alisteisen keholle. Aivan kuin ajattelu ei tapahtuisi päässä, vaan jossain kehon määrittelemättömässä paikassa. Tästä kumpuaa ajatus päättömästä juoksijasta. Juokseminen onnistuu päättömänäkin. Maalaamalla juoksijoista päättömiä, hahmoista muotoutuu liikkuvia kehoja, pelkkää fyysistä suoritusta. Kyse ei ole aivottomasta toiminnasta tai siitä, että juoksemiseen ei tarvita ajatuksia, vaan nimenomaan kehon yliotteesta. Urheilu on kehojen taistelua. Arvoa saavat vain vahvimmat, nopeimmat ja kestävimmät. Ajattelua tarvitaan vain taistelussa selviämiseen, tekemään ratkaisut, joilla vastustaja voitetaan. Pää saa kunniaa nimenomaan ja vain silloin, kun lajiin liittyvät haasteet ja ongelmakohdat pystytään ratkaisemaan voitokkaasti. Ajattelulla tai minkäänlaisella filosofisella pohdiskelulla ei kunnioitusta hankita. Urheilussa ja liikunnassa, sekä huippu-urheilussa että kuntoilussa, esineellistämme ihmisruumiin liian usein ja liian helposti. Kulttuurimme on esineellistämisen läpitunkema. Muun muassa julkisuuden ihailu ja tavoittelu, muuntuneet ja muokatut kauneusihanteet sekä kilpailu- ja visailumediat korostavat ja vahvistavat tätä esineellistämisen hallitsevaa asemaa. Se on dualistisen ajattelumallimme perintöä. Esineellistäminen tarkoittaa kokonaisuuden 20

unohtamista, pään ja kehon eriyttämistä, aivan kuin toinen osa pystyisi toimimaan ja elämään ilman toista. Urheilussa tämä tarkoittaa kehon ja fyysisen suorituksen palvontaa. Urheilijan itsensä kannalta se voi pahimmillaan tarkoittaa sitä, että tekemisen perimmäiset arvot unohtuvat: Miksi liikun, urheilen ja yritän kehittää itseäni entistä paremmaksi? Päätön juoksija on länsimaisen kilpaurheilun kuva ja dualistisen ihmiskäsityksen aikaansaama tulos. Filosofi Simone Weilin pohti lihan ja hengen välistä kamppailua. Lihan valta, fyysisen kehon määräävä asema, voi toimia esteenä ihmisen kasvussa. Mitä enemmän ihminen kurittaa lihaansa, sitä enemmän se häntä määrää. (Varto 1995, 65.) Lihan ylivalta kiinnittyy päättömän juoksijan ongelmaan. Urheilijana, juoksijana, on helppo antautua siihen tunteeseen, että fyysinen suorituskyky ja kunto ovat harjoittelun ja koko elämisen tärkein sisältö. Juoksija joutuu helposti kehämäiseen kierteeseen: Mitä enemmän harjoittelee, kurittaa lihaansa, sitä vahvemmin se ohjaa koko omaa toimintaa. Fyysisten elintoimintojen kautta tätä lihan valtaa voidaan selittää mielihyvää tuottavien hormonien lähes riippuvuutta aiheuttavalla vaikutuksella. Toisaalta menestyksen halu, kunnianhimo, ajaa urheilijaa eteenpäin. Näin pää on näennäisesti antanut luvan ajaa kehoa yhä suurempaan rasitukseen. Urheilija on unohtanut ajattelemisen taidon, pään. Lihan valta, kehon ylivalta, on päättömän juoksijan ydintä. Juoksemisen tunne on lihaksissa ja hengityksessä. Hikoilu, syljen erittyminen, hengästynyt huohottaminen, sydämen kiivaat lyönnit kaikki rasituksen merkit lähtevät lihasta. Eikä pään tarvitse enää antaa lupaa juosta kovempaa, nopeammin ja pidemmälle. Ruumis ottaa vallan. Tunteeko keho silloin itsenäisesti mielihyvän tunnetta? Vai onko mielihyvä pään sisäinen tunne? Voiko siis päätön juoksija tuntea mielihyvää? Juoksu ilman päätä (Run without Head), 2010, akryyli paperille, 76 x 105 cm. 21

Sankaruus Mainett ei uroll uljaampaa ole maill eläessään, kuin mink ansaitsee käsi vahva ja jaksava jalka. Homeros: Odysseia, suom. Otto Manninen. (Koski, Rissanen & Tahvanainen 2004, 5.) Tavallista on ollut jo antiikin ajoista lähtien asettaa ruumiin ja hengen kulttuurit vastakkain, mikä ei ole aivan perusteetonta. Hengen tuotteilla on taipumusta kumuloitua, mutta ruumiinkulttuuri on henkilökohtaista. Se, joka alkaa harjoittaa pitkän matkan juoksua, ottaa jokaisen askeleensa yhtä yksin kuin aiemmat mestarit. Paavo Nurmen ja Lasse Virenin suoritukset ja saavutukset ovat ikuisesti heidän. Vanhojen mestareiden juoksemia kilometrejä ei enää ole. (Koski ym. 2004, 29.) Paavo Nurmi oli nuoruudessani kaukainen sankarihahmo menneisyydestä. Mutta Nurmen vaikutus suomalaiseen urheiluun, erityisesti juoksuun ja sen nostamiseen maailman huomion huipulle, oli käsin kosketeltavan vahva. Tarinat ja valokuvat rakensivat Nurmea kansakunnan yhteiseen muistiin. Siitä tulisivat ponnistamaan tulevat sukupolvet, suomalaisen sisun, kestävyyden ja tahdonvoiman voimalla. Nurmen kilpailusuorituksista säilyneet valokuvat henkivät menneen ajan rehtiä kilpaa, taistelua mies miestä vastaan. Nurmen sankariteot olivat tuttuja kaikille suomalaisille ja koko urheilevalle maailmalle. Ensimmäinen olympiavoitto on saavutettu. Voiton hetkellä ei samaan kuvaan sopinut muita miehiä. Paavo Nurmi Antwerpenissa vuonna 1920. (Raevuori 1988, 58 59.) 22

Sankaruus kiteytyy päättömään juoksijaan. Ei kansa eivätkä katsojat hurraa ajatustyölle. Sankaruuteen tarvitaan todellisia tekoja ja voittoja. Ei sankaruutta tule ilman päätä, mutta ilman kehoa koko käsitettä ei ole edes olemassa. Vaikka päätön urheilija on pitkälti katsojan asenne, jokainen katsoo ja arvioi samalla myös itseään näiden kilpailevien, toisten ihmisten, urheilijoiden, voittajien ja häviäjien kautta. Haluammeko siis itse olla puhdasta fyysistä voimaa ja kestävyyttä? Sitäkö haemme kuntosaleilta ja pururadoilta, sankarillisia tekoja ja voittajan elämyksiä? Antwerpenin maastojuoksussa Nurmi oli tiukoilla Eric Backmanin kanssa. Vasta stadionilla hän ratkaisi kilpailun voitokseen. Backman juoksi ajalle tyypillisellä tavalla käsiään roikottaen. (Raevuori 1988, 63.) Paavo Nurmesta ja sankaruudesta kertovat kaksi seuraavaa tarinaa. Ranskalainen Joseph Guillemot oli Ensimmäisen maailmansodan sotasankari ja vuoden 1920 Antwerpenin olympialasten 5000 metrin voittaja. Hän käyttäytyi kuin esiintyvä taiteilija, akrobaatti tai ilveilijä, esiintyi tupakka huulessa, vastaili mutkattomasti haastattelijoiden kysymyksiin, ja nautti roolistaan kansan rakastamana urheilun taiteilijana. Suomalaiset lehtimiehet suhtautuivat Guillemotiin varauksella. Urheilijan piti olla vakaa ja totinen, ei mikään iloinen päiväperhonen, teatterimies tai narri. Urheilijan tuli olla kuin maanraivaaja, joka hiestä märkänä kyntää ja kylvää, ja raa alla työllä saavuttaa kunniansa. Paavo Nurmi vastasi paremmin suomalaisten odotuksia. Hän ei naureskellut eikä piessyt suutaan. He olivat toistensa vastakohdat Paavo Nurmi ja Joseph Guillemot. Toiselle juokseminen oli elämän tarkoitus, toiselle hetken huvi, toiselle hymytöntä työtä, toiselle kepeää leikkiä. (Raevuori 1988, 52 57.) 23