Matti Peltonen Mikrohistoria ja muistitietohistoria Alessandro Portelli on eri yhteyksissä viitannut muistitietohistorian ja mikrohistorian läheiseen yhteyteen. Samassa hengessä hän nostaa tähän kokoelmaan suomennetussa artikkelissaan esille muistitietohistorian ja sosiaalihistorian tiiviin yhteyden. 1 Monet tunnetut mikrohistorian tai history from below -tyyppisen sosiaalihistorian edustajat käyttävät usein lähteenään muistitietoa joko perinnearkistoihin talletettujen tekstien muodossa tai suorittamalla omia haastatteluja. Hyvinä esimerkkeinä voi mainita vaikkapa tunnetun brittisosiaalihistorioitsijan E. P. Thompsonin ja italialaisen nuoremman polven mikrohistorioitsijan Maurizio Gribaudin. Myös suhteessa historiantutkimuksen poeettiseen aspektiin Portelli näkee muistitietohistorian vaikuttavan tavalla, joka muistuttaa italialaisten uuden mikrohistorian pioneerien, erityisesti Giovanni Levin ja Carlo Ginzburgin, näkemyksiä. Molemmista suunnista korostetaan historiankirjoituksen yhtenäisen tai ehjän tarinan hajoamista tai ainakin täydentymistä kertomuksella tutkimusprosessista. Yhtäläisesti viitataan hyödyllisenä vaikutteiden antajana modernin 20. vuosisadan avantgarde-romaanin soveltamiin keinoihin. Tutkimuksen juonen ei tarvitse olla yksinkertainen, jos se voi olla monimutkainen. 2 1 Portelli 1997, 16, 298 n37; Portelli 1998, 65; Portelli tässä kokoelmassa. 2 Portelli 1998, 72. Vrt. Levi 1991; Ginzburg 1996c. Monimutkaisen juonenkuljetuksen suositus on peräisin Jacques Revellin 6. Levin kirjan Aineeton perintö ranskankieliseen laitokseen kirjoittamasta esipuheesta. 145
Matti Peltonen Erityisesti pohtiessaan tapahtuman ja sen merkityksen suhdetta artikkelissa muistitietohistorian erityisyydestä Portelli tulee alueelle, jolla uusi mikrohistoria on pyrkinyt metodologisiin innovaatioihin. Portellin haaste nostaa kuitenkin esille kysymyksiä, joista keskustelu on korkeintaan vasta alkanut ja jotka vaatisivat vielä runsaasti aktiivitutkijoiden huomiota. Pyrkimys käsitteelliseen selkeyteen ja ymmärrettävyyteen tutkimuksen metodologisia lähtökohtia määriteltäessä on eräs tutkimusta yleisesti eteenpäin vievä ja uusia oivalluksia avaava tehtävä. Seuraavassa pohdin uuden mikrohistorian erilaisia suuntauksia nimenomaan metodologisina avauksina. 3 Kertomuksen paluu? Vuoden 1975 vaiheilla ilmestyi joukko teoksia, joissa nähtiin välittömästi uuden kehitysvaiheen alku historiantutkimuksessa. Sellaiset työt kuten Emmanuel Le Roy Ladurien Montaillou (1975), E. P. Thompsonin Whigs and Hunters (1975), Carlo Ginzburgin Il formaggio e i vermi (1976) sekä Natalie Zemon Davisin Culture and Society in Early Modern France (1975) tuntuivat viittaavan kokonaan uuteen paradigmaan historiantutkimuksen kentällä. Kutsun näitä 1970-luvun pioneeritöitä uudeksi mikrohistoriaksi, vaikka ne aluksi hahmotettiinkin toisin. Vielä 1980-luvulla uudesta mikrohistoriasta keskusteltiin kertomuksen paluuna. Kertomuksen paluu viittasi Lawrence Stonen vaikutusvaltaisen artikkelin The Revival of Narrative otsikkoon. Onkin myönnettävä, että Stonen artikkeli tavoitti erään olennaisen aspektin tapahtuneesta muutoksesta viitatessaan historiantutkimuksen ainakin osittain uudistuneeseen retoriikkaan tai uuteen narratiiviseen juonenkuljetukseen, vaikka kyse ei suoranaisesti ollutkaan paluusta vanhaan, kuten hän halusi otsikossaan vihjata. 4 Lawrence Stonen kuvaus kertomuksen paluusta ei kuitenkaan sovellu esimerkiksi sellaisen suuren sosiaalihistorian koulukunnan kuin brittimarxismin kuvaamiseen (esimerkiksi Thompson, Rudé ja 3 Uuden mikrohistorian käsitteestä ks. myös M. Peltonen 1999; 2001. 4 Stone 1987, 74 96. Artikkeli ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1979 aikakauslehden Past & Present numerossa 85. 146
Hobsbawm). Senkään ryhmän piirissä ei 1970-luvulla tapahtunut mitään paluuta narratiiviseen historiankirjoitukseen, vaan nämä nimekkäät tutkijat jatkoivat entiseen tyyliinsä. Tyyli oli aina ollut narratiivinen ja esimerkiksi vältellyt osalle talous- ja väestöhistoriaa ominaista kvantitatiivista tutkimustapaa, joka nyt joutui Stonen kritiikin kohteeksi. Tämä merkillinen lähisokeus asettaa Stonen hypoteesin (ja sen, että niin moni on ottanut sen niin vakavasti) omalaatuiseen valaistukseen. Stone näki kyllä muutoksessa muutakin, esimerkiksi etäisyyden ottamista yhteiskuntatieteisiin ja niiden tapaan esittää tutkimuksen tulokset. Hän kuitenkin sivuutti täysin uuden mikrohistorian teoreettisen ohjelman, arvostelun sekä liberaalia että marxilaista modernisaatioteorian oppikirjaversiota kohtaan. Modernisaatioteorian keskeisestä muuttujasta tai suorastaan tutkimusyksiköstä kansallisvaltiosta luopuminen on kuitenkin huomattu historiantutkimuksen piirissä, ja se on herättänyt kovaa kritiikkiä sekä mikrohistoriaa että yleisemmin arkipäivän historian tutkimusta kohtaan. 5 Modernisaatioteorian arvostelussa on myös eräissä tapauksissa ajauduttu umpikujaan, kun on liian yksioikoisesti samastettu modernisaatioteorian omaksuminen ja tutkimuksen makronäkökulma. Tällöin saattaa teoreettiseksi johtopäätökseksi jäädä, että vain täydellisesti kaikista yhteyksistään irrotettu mikrohistoria on tavoittelemisen arvoista. Se merkitsee kokonaan mikro- ja makrotasojen toisiinsa liittymisen ajatuksen hylkäämistä ja niiden välisen eron näkemistä totaalisena katkoksena. Tilanne on umpikuja, koska silloin tutkimuksessa ollaan tuomittuja vain kertomaan yksittäisiä, mihinkään muuhun liittymättömiä kertomuksia. Tämä on se tutkimuksen umpikuja, jota esimerkiksi Giovanni Levi arvosteli eritellessään Clifford Geertzin ajattelua mikrohistoriallisena tutkimusotteena. 6 Toinen 1980-lukulainen tapa tulkita uutta mikrohistoriaa oli määritellä se mentaliteettien historiaksi. Myös tässä keskustelussa palattiin taaksepäin, tunnistettiinhan siinä 1920- ja 1930-luvulla virinneen mentaliteettihistorian (Johan Huizinga, Marc Bloch ja Lucien Febvre) vaikutus. Oli aivan eri asia nähdä uusi mikrohistoria mentaliteettien historia- 5 Ks. Schulz 1994. Paradigmaattisia esityksiä modernisaatioteorian esiintymisestä historiantutkimuksen piirissä ovat Laslett 1965; Rostow 1960. 6 Esimerkkinä mikrohistorian täydellisen singularisoinnin puolustuksesta, ks. Magnússon 2003. Giovanni Levin esittämästä Geertz-kritiikistä, ks. Levi 1991, 100 105. 147
Matti Peltonen na kuin kertomuksen paluuna, koska silloin huomio keskittyi esitystavasta enemmän tutkimuksen sisältöön ja sen merkitykseen. Erityisesti kun mentaliteettien historiasta puhuttiin monikkomuodossa vastakohtana vanhalle mentaliteettihistorialle, jäljitettiin samalla kiinnostavaa ajattelun muutosta tutkijoiden keskuudessa. Oletusta yhtenäisestä kulttuurista tai yhteisesti jaetusta ajan hengestä tutkittavassa yhteiskunnassa tai yhteisössä ei enää tehty itsestään selvänä lähtökohtana. Samalla uusia aiemmin täysin kulttuurittomina pidettyjä ja marginaaliin jääneitä sosiaaliryhmiä otettiin tutkimuksen keskiöön, kun havaittiin, että oli mahdollista historiallisia lähteitä uusin tavoin tulkitsemalla tutkia heidänkin maailmankuvaansa ja identiteettiään. Näissä 1980-luvun historiateoreettisissa keskusteluissa keskityttiin siis tutkimuskohteen uudenlaiseen hahmottamiseen. 7 Eräissä yhteyksissä korostettiin myös historiantutkijan paluuta arkistoihin. 8 Sillä viitattiin tutkijoiden haluun etsiä uusia lähteitä ja tulkita aiemmin tutuksi tulleita lähdetyyppejä uusin tavoin. Usein tapahtuva mikrohistorian suoraviivainen samastaminen mentaliteettien historiaan, arkipäivän historiaan tai ylimalkaan historiaan alhaalta päin on epätyydyttävä menettely. Tutkimuskohdetta ei saisi sekoittaa niin yltiöpäisellä tavalla tutkimusstrategiaan. 9 Käytettävissä olevat lähteet kyllä asettavat usein rajoituksia sovellettaville tutkimusmenetelmille, mutta tämä ei suinkaan merkitse sitä, että tutkimuskohde täysin määräisi tutkimuksen näkökulman tai tutkimusstrategian. Uusi ryhmä huomiota herättäneitä mikrohistoriallisia teoksia ilmestyi 1980-luvun alussa. Ne olivat teoreettisesti huolellisemmin argumentoituja ja oman erityislaatunsa paremmin tiedostavia kuin 1970-luvun 7 Mentaliteettien historian kehityksestä, ks. M. Peltonen 1992. 8 Paluusta arkistoihin humanistisen tutkimuksen käänteenä on kirjoittanut Steedman 2001. 9 Anna Götlindin ja Helena Kåksin oppaassa Handbok i konsten att skriva mikrohistoria (2004) mikrohistoria määritellään tutkimuskohteen kautta. Mikrohistoria käsittelee heidän mielestään pientä, esimerkiksi yksilöä ja arkipäivää tai mentaliteetteja. Kirjoittajat eivät tule ajatelleeksi, että esimerkiksi arkipäivän historian keskeiset pioneerit Fernand Braudel ja Jürgen Kuczynski sovelsivat töissään makronäkökulmaa. Samaa voidaan sanoa monista mentaliteettien historian pioneereista (esim. Philippe Ariés tai Michel Vovelle). Kansanrunouden tutkimuksesta tuttua historiallis-maantieteellistä otetta voi myös luonnehtia makronäkökulmaksi. 148
puolivälin pioneeritutkimukset. Tärkeimpinä tämän kauden uusina mikrohistorioina voi pitää Natalie Zemon Davisin teosta Martin Guerren paluu (alkuteos ilmestyi 1983) ja Giovanni Levin työtä Aineeton perintö (alkuteos ilmestyi 1984). 1980-luvun alusta lähtien kustantajien innostus julkaista mikrohistoriallisia teoksia onkin ollut huomattava, mutta niiden laadussa on ajoittain ollut paljon toivomisen varaa. Seuraavalla vuosikymmenellä mikrohistorian etabloitumisessa koettiin jälleen uusi vaihe, joka sisälsi uutena piirteenä mikrohistorian erityislaatua pohtivia teoreettisia artikkeleita. 10 Historiantutkimuksen uudistumisesta 1990-luvulla käydyssä keskustelussa mikrohistoriaan viitattiin aika ajoin postmodernina suuntauksena. 11 Yleensä postmodernismi määriteltiin tässä yhteydessä viittaamalla poststrukturalistisen ajattelijan Michel Foucault n varhaisessa ajattelussa havaittuun käsitykseen epäjatkuvuudesta. On kuitenkin perin kyseenalaista, onko tämä näkökohta hyödyllinen sen enempää postmodernismin ja Foucault n kuin mikrohistoriankaan määrittelyssä. Erityisesti, jos epäjatkuvuuden korostamisella viitataan modernisaation suuren kertomuksen hylkäämiseen, on helppo huomata, ettei sellaisen lähtökohdan ottaminen välttämättä johda makronäkökulman hylkäämiseen yhteiskunnan hahmottamisessa. Päinvastoin voidaan kriittisessä hengessä omaksua entistä makrompi tutkimusote, esimerkiksi sellainen, jota yhdysvaltalainen historiallinen sosiologi Immanuel Wallerstein on kehitellyt maailmanjärjestelmäteoriassaan, joka yksittäisen kansallisvaltion asemesta ottaa tutkimusyksikökseen suuremman kokonaisuuden, maailmanjärjestelmän (talousmaailman). 12 Mikro-makrosuhteen luonne Mikrohistorian käsitteen tekivät tunnetuksi italialaiset historiantutkijat, vaikka termi mikrohistoria oli vilahdellut satunnaisessa käytössä eri tutkijoilla jo pidemmän ajan. Aivan ratkaisevia olivat Giovanni Levin 10 Levi 1991; 1998; Davis 1992; Ginzburg 1996c; Mikrohistorie 1999. Itse kirjoitin mikrohistoriasta ensimmäisen kerran Hannu Soikkasen juhlakirjan esipuheessa, ks. M. Peltonen 1990. 11 Ks. esimerkiksi Ankersmit 1989; Evans 1997, 254 249; Rüsen 1993, 210. 12 Uusi tiivis yhteenveto maailmanjärjestelmäteoriasta on Wallerstein 2004. 149
Matti Peltonen ja Carlo Ginzburgin mikrohistorian käsitettä täsmentävät artikkelit. Ginzburgin versio mikrohistoriasta tuli tunnetuksi hänen artikkelistaan Johtolankoja, joka ilmestyi 1970- ja 1980-luvun vaihteessa useana versiona. 13 Siinä Ginzburg teki jyrkän eron historiantutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden välille korostaen historiantutkimuksen konkreettisuutta, kiinnostusta yksittäisestä ja erillisestä, paneutumista yksityiskohtiin. Giovanni Levin lähtökohta oli puolestaan avoimempi yhteiskuntatieteiden suuntaan, eikä hän jakanut kaikkia Ginzburgin metodologisia argumentteja, ei etenkään käsitystä kvantitatiivisen tutkimusotteen ja suurten data-aineistojen hyödyttömyydestä. Levi päinvastoin kuulutti lisää kunnianhimoa kvantitatiivisen tutkimusotteen kehittämiseen. 14 Kutsun erityisesti italialaisten historiantutkijoiden aloittamaa suuntaa uudeksi mikrohistoriaksi erotuksena vanhemmille yksittäiseen ja erilliseen keskittyneille historiallisille tutkimuksille. Niitäkin voi kutsua mikrohistoriaksi, vaikka tämä termi ei ollutkaan tekijöiden käytössä, jos tekee eron vanhan ja uuden mikrohistorian välille. Ginzburgin ja Levin mikrohistoriallista lähestymistapaa yhdistää johtolankametodin soveltaminen. Tällä tarkoitetaan sitä, että tutkimuksen lähtökohdaksi haetaan jokin vastaan tökkivä, oudoksuttava tai muuten erityistä selitystä kaipaava yksityiskohta tai tapahtuma. Tämä erityinen ilmiö tai tapahtuma käsitetään merkiksi laajemmasta vielä piilossa olevasta rakenteesta. Outo yksityiskohta saa edustaa laajempaa kokonaisuutta. Giovanni Levin sanoin: Näin lähtökohdaksi otetaan erityinen (erityinen, joka on usein tarkasti määrittynyt ja yksilöllinen, eikä voisi tulla kuvatuksi tyypillisenä tapauksena) ja siitä edetään hahmottamaan sen merkitys omassa erityisessä ympäristössään. 15 Toinen yhteinen piirre Levin ja Ginzburgin mikrohistoriassa on mikromakrosuhteen spatiaalisen luonteen korostaminen. Roger Chartier on luonnehtinut tätä mikrohistorian aspektia seuraavasti: 13 Ginzburg 1983, 81 118; ks. Ginzburg 1996a. 14 Muitakin eroja on hahmotettu Ginzburgin ja Levin välille. Katso erityisesti Cerrutti 2004. 15 Levi 1991, 106. 150
Todennäköisesti vain tässä pienennetyssä mittakaavassa voimme ymmärtää, ilman determinististä reduktiota, toisaalta uskomusjärjestelmien, arvojen ja representaatioiden ja toisaalta sosiaalisen kerrostuneisuuden väliset yhteydet. 16 Molemmat italialaiset mikrohistorian pioneerit ovat siteeranneet Chartierin muotoilua hyväksyvästi. 17 Valitettavasti monet kommentaattorit ovat huomanneet mikrohistorian mikro-makrosuhteen määrittelyssä vain tuon spatiaalisen aspektin ja siten edesauttaneet jossain määrin yksipuolisen kuvan muodostumisessa mikrohistoriasta. Mikro-makrosuhteen spatiaalinen määrittely on hallitsevaa muissa tähän suhteeseen huomiota kiinnittäneissä yhteiskuntatieteissä. Kansantaloustieteessä koko teoriarakennelma on yleensä jaettu kahteen erilliseen elementtiin, mikroteoriaan ja makroteoriaan, joiden välinen suhde koetaan problemaattiseksi. Sosiologiassa mikro- ja makrosuhdetta ei ehkä koeta yhtä erillisenä kysymyksenä, mutta siihen on viime aikoina usein määritelty yhtenä sosiologisen teorianmuodostuksen keskeisenä ongelmana. 18 Nykyaikaista akateemista sosiologiaa hallitsi sen syntyessä 1800-luvun lopulla makronäkökulma vastareaktiona teorianmuodostuksessaan yksilökeskeisemmälle psykologialle. Mikrososiologinen lähestymistapa oli puolestaan suhteellisen myöhäinen kehitysvaihe, 1950- ja 1960- luvulla muotoiltu vaihtoehto makronäkökulmalle. Mikrososiologian iskulause oli henkilöiden paluu. Se oli kiinnostunut jokapäiväisestä elämästä, suhteellisen triviaaleista ja toistuvista ilmiöistä, yleisistä tavoista ja käytännöistä. Metodologinen keskustelu mikro-makrosuhteesta alkoi sosiologiassa myös suhteellisen myöhään, vasta 1980-luvulla. 19 Kansantaloustieteessä mikro-makroerottelu syntyi aivan toisella tavalla verrattuna sosiologiseen teoriaan. Kansantaloustieteessä mikroteoria selittää yksittäisten taloudellisten toimijoiden (kuluttajien, yritysten, työnhakijoiden jne.) käyttäytymistä ja makroteoria keskittyy määrittelemään suhteita yhdistettyjen ( aggregoitujen kansantaloustieteili- 16 Chartier 1981, 32. 17 Levi 1991, 95; Ginzburg 1996c, 22. 18 Mouzelis 1993, 675 695. 19 Esimerkkejä tästä metodologisesta keskustelusta sosiologian piirissä ovat mm. Alexander et al. 1987; Hechter 1983; Knorr-Cetina & Cicourel 1981. 151
Matti Peltonen jöiden kielellä ilmaistuna) taloudellisten suureiden (esimerkiksi tuotanto, työllisyys, hinnat) välillä jollain alueella. Termit mikro ja makro ilmaantuivat kansantaloustieteeseen 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa. 20 Erittäin suosittuun kansantaloustieteen yliopistolliseen alkeisoppikirjaan, P. A. Samuelsonin teokseen Economics käsitteet mikro ja makro ilmaantuivat vasta sen vuoden 1958 laitokseen. Metodologinen keskustelu makroteorian mikroperusteista alkoi 1970-luvulla lähinnä uuskeynesiläisen koulukunnan piirissä. Pohdinta mikro-makrosuhteen luonteesta on kuitenkin ollut aina marginaalista, mikä näkyy siinä, että kansantaloustieteen metodologian populaareimmissakaan esityksissä vielä 1980-luvulla ei ole tähän edes viittauksia. 21 Termejä mikro ja makro käytettiin aluksi kasvuteorian käsitteissä mikrodynamiikka ja makrodynamiikka. Tässä on kiinnostavaa se, ettei mikro-makroerottelua vielä tehtykään spatiaalisin kriteerein, vaan temporaalisesti, aikaan liittyvänä erotteluna. Mikrodynamiikka tarkoitti tilanteita, joissa kaikki taloudelliset voimavarat olivat käytössä ja sekä pääomavaranto että tuotanto pysyivät vakioisina. Makrodynamiikka oli puolestaan uusi käsite luonnehtimaan tilanteita, joissa koettiin alityöllisyyttä. Tämän erottelun taustalla ovat John Maynard Keynesin ja Alfred Marshallin teoreettiset kontribuutiot akateemiseen valtavirran taloustieteeseen. Jo Marshall oli käänteentekevässä oppikirjassaan Principles of Economics (1890) tehnyt jaon talousteorian kahden eri osaston, mikroteorian ja makroteorian, välille temporaalisin perustein. Hänen mukaansa taloudelliset ilmiöt jakaantuivat kahteen ryhmään, lyhyen aikavälin (tai markkinaperiodin) tapahtumiin ja pitkän aikavälin tapahtumiin. Lyhyen aikavälin tai markkinaperiodin ilmiöt tapahtuvat niin nopeasti, ettei tuottajilla ole mahdollisuutta reagoida kilpailuolosuhteiden muutoksiin tuotannossaan. Teoksessa kehitelty uusi matemaattinen talousteoria koski ainoastaan lyhyen aikavälin tai markkinaperiodin sopeutumisprosessia, jossa sekä tuotanto että pääomakanta jäivät ennalleen. Marshallin mielestä pitkän aikavälin teoria joutuisi käsittelemään yhteiskuntaa organismina ja tarvitsisi filosofisemman tarkastelutavan. Hän ei kuitenkaan koskaan julkaissut sellaista teoreet- 20 Varian 1987; Howitt 1987. 21 Blaug 1992; Caldwell 1994. 152
tista näkemystä muuttuvasta taloudesta. Tämä puute loi kohtalokkaan eron taloustieteen teorialohkojen välille. 22 Alkujaan taloustieteessä ero mikron ja makron välille tehtiin siis temporaalisesti, aikaan viittaavin määrein. Temporaaliseen erotteluun mikroja makrotasojen välillä viitataan vieläkin joskus sosiologisessa kirjallisuudessa. 23 Silti täysin hallitsevaksi ajatusmuodoksi on muodostunut mikro-makrosuhteen spatiaalinen määrittely, pienen alan (esimerkiksi yksilö tai yritys) ja suuremman alueen (seutu, valtio tai valtioryhmä) erona. Erittäin kiinnostavaa on se, että tämä siirtymä temporaalisesta spatiaaliseen hahmottamiseen on tapahtunut, erityisesti kansantaloustieteessä, teoreetikkojen edes sitä huomaamatta, ikään kuin arkiajattelun nojalla. Tämän muutoksen tutkiminen olisi tärkeätä, koska mikromakrosuhteen spatiaalinen hahmottaminen ei saisi olla kyseenalaistamaton itsestäänselvyys. Päinvastoin niin tärkeän metodologisen erottelun tulisi perustua huolelliseen harkintaan. Mikro-makrosuhde historiantutkimuksessa Mikrohistoriallisella lähestymistavalla on ollut, ainakin toistaiseksi, tyypillistä korostaa voimakkaasti mikro-makrosuhteen spatiaalista luonnetta. Tuntuu siltä, että se otetaan itsestään selvyytenä. Voi jopa väittää, ettei tämän suhteen mahdolliseen temporaaliseen määrittämiseen ole kiinnitetty huomiota. Keskeisiä uuden mikrohistorian tutkimuksia voisi lukea kuitenkin myös mikro-makrosuhteen temporaalisen ymmärtämisen näkökulmasta. Tässä suhteessa Carlo Ginzburgin työt ovat ehkä kiinnostavimpia, sillä niiden kokonaisjuonenkuljetukselle on tyypillistä voimakas temporaalinen jännite. Erityisesti voi mainita teokset Il Benandanti (1966), Il formaggio e i vermi (1976) ja La storia notturna (1989). Kaikissa niissä kaikkein kiinnostavin tutkimuksen aspekti, tulos jonka Ginzburg haluaa välittää lukijoilleen, luodaan vastakkainasettelussa poikkeuksellisen tapahtuman ja populaarikulttuurin pitkän keston historiallisen rakenteen välillä 24. Erityinen ja poikkeuksellinen 22 Coleman 1987, 128. 23 Collins 1981, 984 1014. 24 Tätä korostavat Egmond & Mason (1997, 200 207) tulkinnassaan Ginzburgin metodologiasta. 153
Matti Peltonen hetki tuo näkyviin rakenteita, joiden paljastaminen ei muulloin ole tutkijalle mahdollista tai ainakaan helppoa. Mikrohistorioitsijat ovat siis etsimässä aika suuria rakenteita suurennuslaseillaan ja mikroskoopeillaan. Tämä aspekti mikrohistorian missiosta ei tule esille yhtä voimakkaasti, kun lähestymistapaa luonnehditaan spatiaalisen metaforan, tarkastelun mittakaavan muuttamisen avulla keskittymisenä alaltaan pieneen ilmiöön tai tapahtumaan. Myös brittihistorioitsija Eric Hobsbawm kiinnitti huomiota mikromakrosuhteen temporaaliseen luonteeseen 1970-luvun alun kuuluisassa ohjelmallisessa artikkelissaan From Social History to the History of Society, vaikka termi mikrohistoria ei vielä olekaan käytössä: Lukuisten sosiaalisia konflikteja mellakoista vallankumouksiin käsittelevien tutkimusten hyödyllisyyttä on arvioitava tarkemmin. On ilmeistä, miksi ne kiinnostavat tutkijoita juuri nyt. Epäilemättä kuvatut tilanteet dramatisoivat sosiaalisen rakenteen keskeisiä aspekteja, koska ne tällöin jännittyvät äärimmilleen. Sitä paitsi monia tärkeitä kysymyksiä voidaan tutkia vain sellaisina purkauksen hetkinä, jotka sekä tuovat esille tavallisesti piiloon jäävää että tiivistävät ja suurentavat ilmiöitä tutkijan eduksi lisäten samalla tapahtumista syntyvää dokumentaatiota. 25 Lainatussa katkelmassa Hobsbawm asettaa vastakkain lyhyen keston poikkeukselliset tapahtumat ja pitkän keston arkiset rakenteet tavalla, joka nostaa monet hänen edustamansa historiantutkijoiden ryhmän 1950- ja 1960-luvun tutkielmat kiinnostaviksi eräänlaisena uuden mikrohistorian esivaiheena. Mielestäni mikrohistorian määrittelemää mikro-makrosuhdetta tulisi ajatella uudella tavalla ja korostaa siinä myös ajallista, temporaalista suhteen määrittelytapaa. Mikä esimerkiksi Ginzburgin Il formaggio e i vermi -teoksessa on mikroa? Mylläri-talonpoika Menocchion henkilökö, kuten usein ajatellaan? Vai olisiko mikroa se, mihin teoksen otsikkokin viittaa, Menocchion kuulustelussa pintaan noussut eriskum- 25 Artikkeli From Social History to the History of Society (1972) on julkaistu uudelleen artikkelikokoelmassa On History (Hobsbawm 1997a, 94 123). Tekstissä esitetty lainaus on sivulta 118. Ks. myös artikkelia Hobsbawm 1997b, On History from Below, joka ilmestyi alun perin George Rudélle omistetussa juhlakirjassa vuonna 1985. 154
mallinen muotoilu maailman synnystä? Entä mikä on mikroa Martin Guerren paluussa? Martin itsekö tai se pieni kylä, missä hän sukuineen asusti ja meni naimisiin Bertrandensa kanssa? Vai olisiko mikroa Bertranden ja Pansetten valeavioliitto, joka Martinin paluun jälkeen johti uskaliaan Pansetten kuolemantuomioon? Luulen, että sinänsä täysin asiallinen korostus mittakaavan pienentämiseen mikrohistorian tunnusmerkkinä on ollut osaltaan johtamassa uudenkin mikrohistorian usein hyvin sovinnaiseen ja vanhahtavaan tulkintaan. Näissä sovinnaisissa tai laiskoissa lukemisissa mikrohistoria tulkitaan pieneen yksilöön tai syrjäiseen kylään liittyväksi tutkimukseksi. Sellainen tulkinta ei kuitenkaan tyhjennä uuden mikrohistorian antia. Yhteiskuntatieteissä, joissa mikro-makrosuhteen problematisointi alkoi 1970- ja 1980-luvun vaihteessa, usein korostetaan mikro-aspektin suhteellisuutta. Mikro on jotain pientä tai lyhyttä vain suhteessa johonkin makroon eli suurempaan tai pidempään. Mikään ei ole mikroa luonnostaan. Tässä suhteessa on kiinnostava erään mikro-makrosuhdetta pohtivan sosiologin, yhdysvaltalaisen Charles Lemertin, suorasukainen kannanotto: Mikro-makrosuhdetta ei saa samastaa toimijan ja rakenteen suhteeseen eikä yksilön ja yhteiskunnan suhteeseen: Mikron samastaminen yksilöön on äärimmäisen harhaanjohtavaa, kuten myös yritys löytää joitakin erityisiä kokoon liittyviä vastaavuuksia mikromakro eron hahmottamisessa. Mikro ja makro eivät viittaa suoraan empiiriseen todellisuuteen. Ne ovat analyyttisiä käsitteitä, ja viittaavat empiiristen yksikköjen ominaisuuksiin, eivät toisilleen vastakkaisiin empiirisiin yksikköihin sinänsä. 26 Brittisosiologi Nicos Mouzelis tuntuu olevan täysin samaa mieltä Lemertin kanssa: Jos mikroa ei käsitetä toimijuutena ja makroa rakenteena, voi mikro-makro erottelu olla erittäin hyödyllinen. Puhummepa toimijoista ja vuorovaikutuksista tai institutionaalisista rakenteista, makro viittaa tapauksiin, joissa institutionalisoituneiden sääntöjen tai toimijoiden omaksumat käytännöt pätevät laajalti ajassa ja tilassa; mikro puolestaan soveltuu rajoitetumpaan pätevyysalaan. 26 Lemert 1995, 163. 155
Matti Peltonen Tai: Mikron ja makron ero on luonteeltaan enemmän/vähemmän eikä joko/ tai. 27 Mouzelis tulee ehdotuksineen lähelle mikrohistorian teoreetikkoja, vaikka hän ei olekaan tietoinen sosiologian ulkopuolella käydyistä metodologisista keskusteluista. Hänen vaatimuksensa sosiaalisten hierarkioiden ottamisesta huomioon muistuttaa puolestaan kriittisten kansantaloustieteilijöiden puheenvuoroja makroteorian mikroperustasta. Kaikesta päättäen historiantutkimuksen piirissä esitetyt pohdinnat mikronäkökulman merkityksestä olivat samansuuntaisia monien muissa yhteiskuntatieteissä esitettyjen ajatusten kanssa. 28 Sosiologian piirissä esitetyt kriittiset puheenvuorot mikro-makrosuhteen luonteesta, joissa arvostellaan tämän linkin usein triviaalia ja ainakin reduktiivista luonnetta, ovat erittäin kiinnostavia pohtiessaan sitä, miten makroelementtien oletetaan koostuvan mikroelementeistä. Radikaaleimmat ovat sitä mieltä, ettei yksilöä voida automaattisesti käsittää mikroluonteisena yksikkönä. Tämä itsestään selvyyksien purkaminen on ehkä sitä pohdintaa, joka tuo sosiologit lähimmäksi uuden mikrohistorian teoreetikkoja. Toiset mikrohistoriat: Michel de Certeau ja Walter Benjamin Ginzburgin ja Levin tapa hahmottaa mikrohistoriallinen tutkimusote on vain yksi mahdollisuus. Historiantutkimuksesta voidaan löytää muitakin ratkaisuja, vaikka ne eivät olekaan välttämättä yhtä tunnettuja kuin italialaisten uuden mikrohistorian teoreetikkojen ajatukset. Ensimmäiseksi haluaisin rinnastaa heihin ranskalaisen historiantutkijan Michel de Certeaun soveltaman metodologian. De Certeaun nimi ei kovin usein ole tullut mainituksi mikrohistorian yhteydessä. Hän on kuitenkin kiinnostava tutkija sekä mikrohistorian soveltajana että histo- 27 Mouzelis 1995, 155. 28 Levi 1991; Ginzburg 1996c. 156
riantutkimuksen metodologian pohtijana. Jälkimmäisessä suhteessa viittaan erityisesti hänen artikkelikokoelmaansa L écriture de l histoire (1975) ja sen keskeiseen tekstiin historiantutkimuksen operaatiosta. 29 De Certeaun selkeimmin mikrohistorialliseksi luonnehdittavissa oleva tutkielma Le Possession du Loudun (1970) edelsi viidellä kuudella vuodella muita kuuluisiksi kohonneita uuden mikrohistorian pioneeritöitä, mutta voidaan hyvin rinnastaa niihin. Se on kuitenkin jäänyt hänen muiden ja aikaisempien käännöksien ansiosta kansainvälisen tutkijayhteisön huomion saaneiden tutkimusten varjoon. 30 La Possession du Loudun -teoksessa de Certeau ilmentää kiinnostustaan marginaalisiin tai rajalla oleviin ilmiöihin. Tätä kiinnostusta hän perustelee tunnetuimmassa metodologisessa artikkelissa Historiantutkimuksen operaatiosta tavalla, jolla on paljon yhtymäkohtia esimerkiksi Ginzburgin Johtolankoja-artikkelin kanssa. Molemmat korostavat muun muassa sitä, kuinka perustavalla tavalla historiantutkimus poikkeaa luonteeltaan muista yhteiskuntatieteistä. Tässä yhteydessä de Certeau korostaa marginaaliin kurottavan tutkimusotteen tärkeyttä. Hän ei kuitenkaan aseta kiinnostustaan poikkeamista tai laitimmaisista ilmiöistä vastakohdaksi yhteiskuntatieteiden tavoitteella rakentaa malleja. De Certeaun mielestä historia tutkii sitä, miten elämä poikkeaa malleista. 31 Merkittävät tai poikkeavat yksityiskohdat saavat merkityksensä juuri vertailusta yhteiskuntaelämän hallitseviin tai vakiintuneihin malleihin. 32 De Certeau hyödyntää Fernand Braudelin ajatuksia esitellessään marginaaliset alueet tai rajailmiöt tietoteoreettiselta kannalta hedelmällisinä tutkimuskohteina. Braudelin mukaan nämä selvemmin erottuvat ja helpommin käsiteltävät ilmiöt ovat paljastavampia ja yksinkertaisempia analysoitavia kuin vastaavat mutta keskeisinä tai tärkeinä jäsennetyt ilmiöt. Marginaalisilla alueilla tai ilmiöillä on selvä suhde keskustaan tai emä-alueeseen. Marginaalisen määritelmä pitää sisällään jo oletuksen jatkuvuudesta, tietystä suhteesta pienemmän ja suuremman tai marginaalisen ja keskeisen välillä. Artikkelissaan sivilisaation käsitteestä Braudel viittasikin sivilisaation mikroelementteihin tuoden 29 Teoksen englanninkielinen käännös The Writing of History ilmestyi 1988, ks. de Certeau 1988. 30 Teoksen englanninkielinen käännös ilmestyi vasta 2000, ks. de Certeau 2000. 31 De Certeau 1988, 77. 32 Ahearne 1995, 35 36. 157
Matti Peltonen siten termin mikro mukaan keskusteluun jo 1950-luvulla ilmestyneessä tietosanakirja-artikkelissa sivilisaatiohistorian käsitteestä. 33 Tunnetuimmista mikrohistorioista lähimmäksi de Certeaun ajattelua tulee Emmanuel Le Roy Ladurien Montaillou: pieni ranskalainen kylä 1294 1324. Pyreneiden vuoriston viimeisen kataarikylän asukkaat elivät moninkertaisessa marginaalissa: maantieteellisessä, taloudellisessa, kielellisessä ja kirkollisessa. Samalla he kuitenkin jakoivat monet elämän perusasiat muiden Länsi-Euroopan talonpoikien kanssa. He elivät, kuten Le Roy Ladurie asian ilmaisee, tshajanovilaisissa talonpoikaistalouksissa aikana ennen Adam Smithiä. 34 Ilmauksellaan hän viittaa oman perheen työpanoksen varassa pääasiassa omaa kulutustaan varten harjoitettuun maatalouteen aikakaudella ennen markkinatalouden ja vaihdannan merkityksen huomattavaa kasvua. Toinen esimerkkini vähemmälle huomiolle jääneestä mikrohistoriallisesta ajattelusta on kirjallisuudentutkija, kulttuuriteoreetikko ja kulttuurihistorioitsija Walter Benjamin. 35 Vaikka Benjaminista on kirjoitettu runsaasti kahden viime vuosikymmenen aikana, on hänen historiateoreettinen ajattelunsa jäänyt keskusteluissa sivuun. Historiantutkijana Benjamin on kuitenkin tullut entistä voimakkaammin esille, kun hänen keskeneräinen käsikirjoituksensa Das Passagen-Werk ilmestyi lopulta 1981. 36 Tämä sodan takia keskeneräiseksi jäänyt työ Pariisista 1800-luvun pääkaupunkina lienee viime vuosikymmenien eniten kommentoitu teos. Historiateoreettisessa keskustelussa Benjamin on kuitenkin jätetty liian vähälle huomiolle, ja Benjamin on koettu enemmän filosofiksi kuin historiantutkijaksi. 37 Susan Buck-Mors on osuvasti sa- 33 Braudel 1980 [1969], 203. 34 Le Roy Ladurie 1980, 336. A. Tshajanov oli 1900-luvun alussa vaikuttanut venäläinen taloustieteilijä, joka piti talonpoikaistaloutta erityisenä talouden kategoriana. 35 Suomessa Walter Benjaminin mikrologiseen puoleen kiinnitti ensimmäisenä huomiota populaarikulttuurin tutkija ja esseisti Markku Koski (1985, 167) kirjoitti: Benjaminin mukaan kriittisen tutkijan tehtävä oli tarttua juuri yksittäistapauksiin, mitättömiinkin. 36 Benjamin 1981; englanninkielinen käännös, ks. Benjamin 1999. 37 Ks. kuitenkin Hans Medickin artikkelia, jossa hän toteaa, kuinka Walter Benjamins, Ernst Blochs und Theodor Adornos emphatische und philosophishspekulativ überhöhte Herausgebung des Einzelnen, Besonderen und Konkreten in der Geschichte. (Medick 1994, 49.) 158
nonut, ettei Benjamin ollut niinkään historianfilosofi, vaan hän teki historiasta filosofiaa. 38 Benjaminin käsikirjoituksessa, joka suurelta osin koostuu pelkistä muistiinpanoista, historiantutkijaa kiinnostavat sen metodologiset jaksot, joissa muistiinpanojen ohella on myös Benjaminin jo työstämiä tekstikatkelmia. Näissä katkelmissa tunnistamme helposti uuden mikrohistorian teorialle läheistä sukua olevia muotoiluja. Benjaminin kyky havaita tärkeitä yksityiskohtia on usein mainittu hänen tärkeänä luonteenpiirteenään sekä ihmisenä että tutkijana. Ernst Bloch korosti Benjaminin kiinnostusta vähäarvoisiin seikkoihin. Blochin mielestä hänellä oli harvinainen kyky havaita merkittäviä yksityiskohtia, kyky, joka puolestaan puuttui kokonaan esimerkiksi Lukacsilta. Blochin mukaan Benjaminilla oli myös verraton mikrologis-philologinen vainu sellaisille yksityiskohdille, sellaisille merkittävillä vähäpätöisyyksille, sellaisille merkittäville satunnaisille merkeille. 39 Jean Selz, Benjaminin ranskalainen ystävä ja kääntäjä, on myös korostanut, miten Benjamin pienestä vähäpätöiseen yksityiskohtaan perustuvasta havainnosta hänen ajatuksensa aina etenivät pitkälle, syöttäen keskusteluihimme hänen mitä yksilöllisimpiä ajatuksiaan. Toinen Benjaminin ranskalainen ystävä, Pierre Missac, määritteli hänen tutkimusotteensa luonnetta: Pieni mittakaava tarjosi hänelle parhaat mahdollisuudet käyttää lahjojaan. Hän asetti historiantutkijalle ja sosiologille tehtäväksi löytää näennäisen mitättömistä tosiasioista ja tapahtumista lähtökohdan tai heijastuksen kunnianhimoisista ja laaja-alaisista tulkinnoista. 40 Benjamin siis tutki Das Passagen Werk -käsikirjoituksessa Pariisia 1800- luvun pääkaupunkina. Tämä salaperäinen ilmaisu tarkoitti, että Benjaminille Pariisi oli 1800-luvulla enemmän kuin vain Ranskan pääkaupunki. Pariisi johti kokonaisen uuden, teollisuuteen perustuvan sivilisaation murtautumista esille Euroopassa. Omaperäisellä tavalla Benjamin valitsi tämän uuden ilmiön esiin murtautumisen symboliksi ja modernin maailman kantailmiöksi pariisilaisen kauppakujan, pasaasin. 38 Buck-Morss 1989, 55. 39 Smith (ed.) 1988, 340. Suomennos M. Peltonen. 40 Missac 1995, 44. Samanlaisia luonnekuvauksia Benjaminista mikrologina siteerasi myös Susan Sontag 1983, 123 125. 159
Matti Peltonen Kauppakuja merkitsi Benjaminille kokonaista kuvagalleriaa, joista modernin teollisen yhteiskunnan kollektiivinen alitajunta, uuden sivilisaation unimaailma voitaisiin lukea. Kauppakujat olivat miniatyyrejä, jotka edustivat ympäröivää uutta maailmaa ja sen ideoita. Das Passagen Werk -käsikirjoituksessa sovellettu metodologia on tuttu jo Benjaminin varhemmasta työstä, hänen epäonnekkaasta, jo esitarkastuksessa hylätystä väitöskirjastaan, jonka aiheena oli saksalainen 1600-luvun murhenäytelmä. Väitöskirjan murheellisesta kohtalosta huolimatta se löysi julkaisijan ja nyt sitä pidetään alan korvaamattomana klassikkona. Teoksen esipuheessa Benjamin viittasi 1600-luvun filosofiin Leibniziin ja hänen monadin käsitteeseensä. Ajatus on kuin monadi lyhyesti sanoen jokainen ajatus sisältää kuvan maailmasta. 41 Pariisi-käsikirjoituksen laajahkossa, mutta kovin fragmentaarisessa tietoteoreettisessa osassa (niin sanotussa N-kansiossa) Benjamin jatkoi monadologista ajatteluaan. Benjamin kirjoitti, miten häntä kiinnosti vain triviaalinen, vain pelkkä roska, miten historia hänen mielestään oli sarja kuvia, ei kertomuksia. Tutkimuksessa kysymys oli löytää totaalisen tapahtuman kristalli analysoimalla pientä yksilöllistä momenttia. 42 Benjamin kirjoitti kaiken tämän jo 1930-luvun lopulla, mutta pääosin hänen mikrohistoriallinen ajattelunsa tuli julkisuuteen vasta 1980-luvun alussa. Tunnettu esimerkki monadologisesta ajattelusta on antropologi Clifford Geertzin artikkeli Deep Play: Notes on the Balise Cockfight (1973). Vaikka Geertz ei kertaakaan mainitse Walter Benjaminin nimeä, on hänen tutkimusstrategiansa ilmiselvästi monadologinen. Hänelle kukkotappelu ja siihen liittyvä uhkapelikulttuuri ovat koko balilaisen sosiaalisen mielikuvituksen symboli. 43 Lisätessäni nämä kaksi mikrohistoriallista esimerkkiä (de Certeau ja Benjamin) Ginzburgin ja Levin johtolanka-ajattelun rinnalle yritän antaa tavallista laaja-alaisemman kuvan mikrohistoriallisesta metodo- 41 Benjamin 1977 [1928], 48. Ks. myös Stewart 1993, 129 renessanssin ja uuden ajan alun ajattelusta, jossa mikrokosmosta pidettiin synonyymisena sanalle ihminen. 42 Benjamin 1999, 460 461, 476. Siteeraan tässä yhteydessä Benjamin käsikirjoituksen N-kansion aiempaa ja onnistuneempaa englanninkielistä käännöstä Benjamin 1989, 47 48, 67. 43 Geertz 1973, 412 453. 160
logiasta. Nämä esimerkit kattavat traditionaalisen semioottisen merkin käsitteen luokittelun mukaisen ryhmittelyn: jälki (johtolanka-ajattelu), indeksi (marginaalien tai ääri-ilmiöiden tutkiminen) ja symboli (monadologinen kohteen hahmottaminen). 44 Jätän muiden harteille luettelon täydentämisen. Tässä vaiheessa on riittävää todeta, ettei se ole etukäteen rajattu. Poikkeuksellisuus ja tyypillisyys Uudesta mikrohistoriasta on sanottu, että se haluaa tutkia poikkeuksellista tyypillistä (engl. exceptional normal). Tämä on myös vastaus kysymykseen, miten mikrohistoria määrittelee mikro-makrosuhteen luonteen. Taustalla on se sovinnainen ajatus, että ainoat mahdolliset luonnehdinnat mikro-makrosuhteelle voisivat olla poikkeuksellisuus (tärkeä ihminen tai tapahtuma, jonka merkitys ulottuu laajalle alueelle) tai tyypillisyys (tavallinen ihminen tai jokapäiväinen tapahtuma, joka edustaa suurempaa joukkoa). Poikkeuksellisuus ja tyypillisyys ovat niitä mikro-makrosuhteen määrittelytapoja, jotka luonnehtivat vanhaa mikrohistoriaa tai sovinnaista käsitystä mikrohistoriallisesta tutkimusstrategiasta. Tyypillisyys ja poikkeuksellisuus ovat osuvia käsitteitä myös, kun kuvataan kansantaloustieteen piirissä käytyä keskustelua makroteorian mikroperustasta. Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Robert Solow on ilmaissut tyytymättömyytensä tähän keskusteluun ja siihen, miten taloudellisten prosessien mikrotasoisia toimijoita kuvataan hänen mielestään liian homogeenisena massana. Pitäessään itsepäisesti kiinni siitä että ainoa pätevä makromalli on mikromallin tarkka aggregointi, uudemman koulukunnan edustajat ovat johtuneet suosimaan hyvin kapeasti märiteltyjä lähtökohtaoletuksia. Ensimmäinen sellainen on taipumus suosia malleja, joissa on vain yksi edustava toimija joka elää ikuisesti tai vaihtoehtoisesti suuri joukko identtisiä kuolemattomia taloudellisia toimijoita. Sellainen menettely kylläkin ratkaisee aggregoinnin ongelman siistillä tavalla, mutta samalla joudutaan jättämään huomiotta ongelmat, jotka aiheutuvat kotitalouksien ja yritysten heterogeenisuudes- 44 Merkkien luokittelusta ks. esim. Sebeok 1994. 161
Matti Peltonen ta. Se merkitsee, että joudutaan sivuuttamaan kaikki se, mikä makrotaloustieteessä on kiinnostavaa. 45 Mallit, joissa koko talous kuvitellaan vain yhden yksikön toiminnaksi, voi nähdä analogisina poikkeuksellisuutta tähdentävän mikro-makrosuhteen määrittelyn kanssa. Vastaavasti mallit, joissa kaikki toimijat (kotitaloudet tai yritykset) kuvitellaan identtisiksi, muistuttaa tyypillisyyttä korostavaa mikrohistoriallista ajattelua. Ottaessaan käyttöön poikkeuksellisen tyypillisen -kategorian kuvaamaan mikro-makrosuhdetta historiantutkijat ovat kehittäneet termin, jolle ei löydy vielä vastinetta yhteiskuntatieteilijöiden metodologisista pohdinnoista. Tämä kaksinkertainen tai kahtaalle viittaava suhde onkin joitain niin monimutkaista, että ainakaan kvantitatiiviseen tarkasteluun pyrkivät kansantaloustieteilijät eivät pysty sitä hyödyntämään. Se, että historiantutkimuksen piiristä lisäksi voidaan erottaa, kuten edellä olen hahmotellut, erilaisia alalajeja tästä kaksoissiteestä, viittaa historiantutkimuksen piirissä harrastetun metodologisen ajattelun omaperäiseen panokseen ja mahdolliseen etumatkaan suhteessa muihin yhteiskuntatieteisiin mikro-makrosuhteen jäsentämisessä. Kaavio 1. Mikrohistorian lajit A. Vanhan mikrohistorian mikro-makrosuhteen määritelmät a) Tyypillisyys b) Poikkeuksellisuus B. Uuden mikrohistorian määritelmä mikro-makrosuhteelle c) Poikkeuksellinen tyypillinen i. Johtolanka-ajatus (Ginzburg, Levi) ii. Marginaalisen tai äärimmäisen korostaminen (de Certeau, Ladurie) iii. Monadologia (Benjamin, Geertz) 45 Solow 1998, 10. Toinen kohtalokas oletus, johon Solow viittaa, on oletus ns. täydellisestä kilpailusta, joka on edelleen yleinen myös epätäydellistä kilpailua kuvaavissa taloudellisissa malleissa. 162
On kyllä tunnustettava, että poikkeuksellinen tyypillisyys ei aina saa ymmärtämystä historiantutkijoidenkaan keskuudessa. Ammattikuntamme konservatiivisemmissa jäsenissä on herättänyt levottomuutta esimerkiksi se, että liian vähäpätöisistä tai omituisista menneisyyden henkilöistä tehdään tärkeitä ja tunnettuja tutkimuskohteita. On kysytty, mennäänkö aivan liian pitkälle, jos opiskelijat tuntevat paremmin nimen Martin Guerre kuin Martin Luther. 46 Toisaalta tietyn tyyppisessä tutkimuksessa, esimerkiksi historiallisessa demografiassa, vastaavat menettelytavat, esimerkiksi jonkin täysin tuntemattoman kylän nostaminen laajemman alueen edustajaksi jonkin satunnaisen seikan nojalla, eivät herätä mainittavaaa tunnekuohua. 47 On kiinnostavaa panna merkille, että edellä siteeratun Martin Luther ja Martin Guerre -kritiikin esittäjä, tunnettu brittihistorioitsija J. H. Elliott, tulee toisaalla samassa tekstissä ehdottaneeksi hedelmällisenä lähtökohtana juuri mikrohistoriallista näkökulmaa. Hän nimittäin ehdottaa, että siirtomaat ovat kiinnostavia tutkimuskohteita, koska ne saattavat ikään kuin tiiviimmässä tai suppeammassa ja tutkijan kannalta helpommassa muodossa kantaa emämaansa ominaisuuksia. Siksi koloniaalisten yhteisöjen vertaileva tutkimus voisi olla hyvä näkökulma kollektiivisten identiteettien ja identiteetin muotoutumisen tutkimiseen, hän päätteli. 48 Kokeilevista mikrohistorioista Mikrohistoriallisten töiden uusimmassa aallossa kiinnittyy huomio poikkeuksellisiin, rohkeisiin ja kokeileviin tutkimuksiin, vaikka enemmistö kustantajien mikrohistorioina tarjoilemista töistä onkin jatkuvasti varsin sovinnaisia, vanhaa mikrohistoriaa edustavia ja useimmiten lukijalle suuren pettymyksen tuottavia esityksiä. Poikkeuksellisen rohkeina kokeiluina otan esille Alain Corbinin työn The Life of an 46 Elliott 1991. 47 Bailyn 1994, 31. 48 Elliott 1991, 27. Tämä versio mikroperspektiivistä on varsin vanha ajatus. Sen esitti muun muassa ranskalainen Alexis de Tocqueville jo 1800-luvun alussa (kirjeessään Abbé Lesueurille 7.9.1831). Sit. Huntington 2005, 42. 163
Matti Peltonen Unknown (2000) ja Anna Kortelaisen tutkielman Virginie! (2002). Ne ovat sikäli poikkeavia mikrohistoriallisia tutkimuksia, ettei päähenkilöitä ole ilmiannettu inkvisitiolle eikä poltettu kerettiläisinä tai noitina. He eivät ole syyllistyneet sarjamurhiin tai muihin kuohuttaviin rikoksiin, joiden käsittely oikeusasteissa olisi tuottanut runsaasti poikkeuksellisia lähteitä. Kyseessä ei siis ole poikkeukselliset tyypillisyydet eikä tyypilliset poikkeukset vaan uuden mikrohistorian menestysteosten reseptin vastaisesti vain tyypilliset tai tavalliset. Näiden tutkimusten vaikeusaste kasvaa siitä, että poikkeuksellisen paljastavaa tai runsasta dokumentaatiota ei olekaan tutkijan käytettävissä. Päinvastoin tutkimuskohteet ovat lähes tuntemattomia, ehkä suorastaan olemattomia. Alain Corbinin teoksen The Life of an Unknown lähtökohdassa näkyy pyrkimys haastaa uusi mikrohistoria, sellainen kuin Ladurien, Davisin tai Ginzburgin kuuluisat työt, joissa lähdetään liikkeelle jostakin poikkeuksellisesta tapahtumasta, joka on dokumentoitu rikkaasti ja valaisee poikkeuksellisen kirkkaasti tavallisesti piiloon jääviä rutiineja. Corbin tarttuu mahdottomaan aiheeseen, mieheen, josta ei ole tavanomaisten henkikirjatietojen lisäksi mitään merkintöjä rekisterissä (tosin kävi kutsunnoissa, joten tiedämme painon ja pituuden nuorena). Corbin ei kuitenkaan lähde aggressiivisesti arvostelemaan, hän vain haluaa kokeilla jotain mahdotonta. Corbinin tutkimusstrategia on erikoinen. Koska puusuutarista ei tiedetä mitään, Corbin keskittyy keräämään kaiken mahdollisen tiedon miehen ympäristöstä. Kuvaamalla asuinympäristöä, ammattia, koulutusta ja perhettä (lapsista on jo enemmän tietoa kuin vanhemmista), tilattoman väestön elinkeinoja, metsäkylien väen tekemiä vähäisiä rötöksiä (kuten luvaton laiduntaminen ja metsävarkaus), nälänhätiä ja nälkäprotesteja sekä alueen rahvaan historiakuvaa, Corbin luo ikään kuin puusuutaria ympäröivän todellisuuden tai ainakin kalpean aavistuksen siitä. Se valkoinen aukko, joka jää näiden tiedonmurusten keskelle, on päähenkilö itse. Kirjan kansikuva illustroi tätä strategiaa. Voi kysyä, onko menettely uskottava. Voidaanko todella ajatella, että tutkimus voisi luoda henkilökuvan ääriviivat kuvaamalla kontekstia hyvin intensiivisesti? Anna Kortelaisen mikrohistoria suomalaisen taidemaalarin Albert Edelfeltin rakastajattaresta, jota hän kutsuu erään maalauksen saaman nimen mukaan nimellä Virginie, muistuttaa tahattomasti Alain Corbinin 164
työtä. Kortelainen siteeraakin useita Alain Corbinin teoksia, mutta ei hänen mikrohistoriaansa tuntemattomasta puusuutarista. Virginie oli todennäköisesti prostituoitu, näyttelijä, jonka Edelfelt otti mallikseen ja rakastajattarekseen usean vuoden ajaksi. Pariskunnalle syntyi ilmeisesti kaksi lasta 1880-luvun alussa. Suhteesta tiedettiin, mutta Edelfeltin sukulaiset ja ystävät siivosivat tiedot Virginiestä esimerkiksi suvun arkistoihin luovutetusta kirjeenvaihdosta niin tarkasti, että loppujen lopuksi tieto tämän etunimestäkin onnistuttiin hävittämään. Vain useat maalaukset kertovat uhkean naisen ääriviivat. Tiedot Virginiestä ovat todella hataria. Hänen piti olla opettajan tytär Etelä-Ranskasta. Kortelainen löytääkin erään kylän nimen Edelfeltin kirjeenvaihdosta, mutta pian ilmenee, että kylä voikin olla kantoni (käsittäen puolen tusinaa kylää), joten oikean opettajan metsästäminen vaikeutuu. Toinen johtolanka on Virginien oletetut kaksi aviotonta lasta ja kolmas johtolanka hänen lyhyt oleskelunsa ammatinharjoittamisessa Genevessä 1880-luvun alussa. Kortelaisen ratkaisu on kertoa mahdollisimman tarkasti, mitä hän on johtolangoistaan saanut irti, kaikki mahdolliset tiedot pariisilaisista taidemaalareista ja heidän malli-rakastajattaristaan. Kyse on siis kahden tarinan yhdistämisestä Virginien kontekstista annetaan tietoja, jotka ripotellaan kehystarinaan, Kortelaisen kertomukseen matkoistaan arkistoihin eri puolille Ranskaa. Tahattomasti, työnsä armottoman vaikeuden takia, Kortelainen siis tulee tehneeksi samanlaisen tutkimuksen kuin Corbin kirjassaan tuntemattomasta puusuutarista. Hän on koko ajan ratkaisemassa Virginien henkilöllisyyden ongelmaa, eikä halua tunnustaa, ettei naisesta uutterasta tutkimustyöstä huolimatta löydy konkreettisia tietoja. Loppujen lopuksi käy niin, että Edelfeltin oletettu epäsäätyinen rakastajatar jää ilman omaa nimeään ja maalarin mahdollisesti hänen kanssaan saamat kaksi ranskalaista lasta jäävät todentamatta. Vaikka Virginie jääkin tuntemattomaksi ja tavoittamattomaksi, saa Kortelaisen työ oikeutuksensa ja ehkä myös osan suosiostaan siitä, että tarinan toinen päähenkilö on Suomessa niin kuuluisa. 165
Matti Peltonen Kettu joka haluaisi olla siili Esseessään Kettu ja siili aatehistorioitsija Isaiah Berlin pohti Leo Tolstoin historianäkemystä romaanin Sota ja rauha valossa. 49 Esseen nimi tulee vanhasta sanonnasta, jonka mukaan kettu tietää monia asioita, mutta siili vain yhden ison asian. Berlinin mielestä tätä kansanviisautta voisi soveltaa tutkijoiden temperamentin kuvaamiseen. Berlin kertoo siitä, miten myös Tolstoi taisteli samanlaisen käsitteellisen kokoamisen ongelman kanssa, johon edellä viitattiin kansantaloustieteen makroja mikromallien yhdistämisen kokemissa vaikeuksissa. Tolstoi koki suurta epävarmuutta siitä, miten mielekkäällä tavalla yhdistää elämän arkisen tason tuhannet tapahtumat yhtenäisiksi kokonaisuuksiksi säilyttäen samalla selkeän tuntuman kokemuksen monenkirjavuudesta, asioiden luonteen yksilöllisyydestä, kunkin tapahtuman omaperäisistä vivahteista. Berlinin näkemyksen mukaan Tolstoi tahtoi samanaikaisesti olla sekä siili (luoda yksi selkeä kokonaiskuvaa) että kettu (säilyttää tapahtumien yksilölliset ja ainutkertaiset piirteet). Uuden mikrohistorian edustajat ovat lanseeranneet tämän dilemman ratkaisemiseksi ristiriitaisen käsitteen poikkeuksellinen tyypillinen. 50 Tässä kuvassa linkki tai nexus mikron ja makron välillä ei ole kiinteä eikä yksikäsitteinen, vaan ainakin kaksinkertainen ja heterogeeninen. En tiedä täsmälleen, miten italialainen uuden mikrohistorian pioneeri Eduardo Grendi aikoinaan päätyi tähän tapaan määritellä mikron ja makron suhde. Vastaavia ilmauksia voi löytää aikanaan laajalti tunnetusta kirjallisuudesta. Yllättävän lähelle poikkeuksellista tyypillistä tuli Ervin Goffman 1960-luvulla julkaisemassaan teoksessa Stigma, jonka erään alaluvun otsikko oli normaali poikkeava (engl. normal deviant). Goffmanin mukaan hallitsemme samanaikaisesti sekä normaalin että poikkeavan (stigmatisoidun) henkilön roolit. 51 On mahdollista hakea uuden mikrohistorian pioneerien tuntemastaan kirjallisuudesta tukea vastaavanlaisille ristiriitaiselta vaikuttaville 49 Berlin 2004. 50 Poikkeuksellinen tyypillinen muistuttaa retorista kuviota, jota kutsutaan oksymoroniksi (kreik. kärjistetysti hupaisa ), jossa on kaksi näennäisesti vastakkaista käsitettä. 51 Goffman 1963, 159. 166
muotoiluille. Walter Benjamin käytti joskus Charles Baudelairen kielikuvaa jähmettynyt levottomuus historiateoreettisessa mielessä. 52 Hänen aikalaisensa, surrealismin teoreetikko kirjailija Andre Breton puolestaan käytti keskeisenä käsitteenään yhtä dualistista objektiivisen sattuman käsitettä. 53 Myös historiantutkimuksen piiristä voi löytää lähelle poikkeuksellista tyypillistä tulevia ilmauksia. Esimerkiksi italialainen historiateoreetikko Benedetto Croce puhui usein ikuisesta nykyhetkestä ja saattoi väittää, että yhteen ainokaiseen historian tapahtumaan voi sisältyä koko maailmanhistoria. 54 Saksalainen historiantutkija Otto Hinze sovelsi puolestaan käsitettä vaistomainen yleistys. 55 Nämä esimerkit uuden mikrohistorian metodologisen ajattelun taustan valaisemiseksi jäävät toistaiseksi löyhäksi analogisten ajatusmallien havainnoinniksi. On kuitenkin käynyt ilmi, että mikro-makrosuhteen jäsentäminen on ollut yhteiskuntatieteissä niin erilaista historiantutkimuksen piirissä käytyyn metodologiseen keskusteluun verraten, että vaikutteita (jos niitä on ulkopuolelta tarvittu) on ehkä saatu enemmän kaunokirjallisuudesta tai taideteoreettisesta pohdinnoista (esimerkiksi surrealismista). Onkin oireellista, että uuden mikrohistorian omaperäiset pioneerit Carlo Ginzburg ja Natalie Zemon Davis ovat puolustaneet näkemystä, että historiantutkimukselle olisi hyödyllistä ammentaa 20. vuosisadan kaunokirjallisuuden tai sellaisen kokonaan uuden taidemuodon kuin elokuvan luomista uusista narratiivisista ratkaisuista. 56 52 Benjamin 1999, 329, 366. Benjamin puhuu kivettyneestä levottomuudesta sekä Baudelairen elämän kaavana että Blanquin maailmankuvan mallina. Myöhemmin hän käyttää termiä historianteoreettisena kuvana, analogiana antiikin ja kristillisyyden aatteellisten voimien kilpailun jähmettyneistä muodoista. 53 Breton 1978, 154, 181, 188, 203 204, 246, 342, 369. André Bretonin vaikutus Benjaminin ajatteluun, erityisesti Pariisi-käsikirjoituksen liikkeellelähtöön, on hänen itsensäkin usein korostama seikka. Christopher Prendergast (2000, 103) on myös korostanut Bretonin käsitteen objektiivinen sattuma merkitystä Benjaminille. 54 Sit. Braudel 1980, 28. 55 Sit. Paul Veyne 1984, 117. 56 Ginzburg 1996c, 122; Davis 2000. 167