MIELIKUVITUS OLI PAHIN VIHOLLISENI, ENNAKOIMATON JA ITSEPÄINEN

TAMPEREEN YLIOPISTO Saara Heinilä MIELIKUVITUS OLI PAHIN VIHOLLISENI, ENNAKOIMATON JA ITSEPÄINEN Kerronta, kognitio ja ironia Kreetta Onkelin pienoisromaanissa Beige. Eroottinen kesä Helsingissä Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma Tampere 2010

Tampereen yliopisto Taideaineiden laitos HEINILÄ, Saara: MIELIKUVITUS OLI PAHIN VIHOLLISENI, ENNAKOIMATON JA ITSEPÄINEN. Kerronta, kognitio ja ironia Kreetta Onkelin pienoisromaanissa Beige. Eroottinen kesä Helsingissä Pro gradu -tutkielma, 133 s. Suomen kirjallisuus Toukokuu 2010 Pro gradu -tutkielmassani tutkin Kreetta Onkelin pienoisromaanin Beige. Eroottinen kesä Helsingissä (2005) kerronnan rakentumista. Tutkimukseni hyödyntää klassisen narratologian sekä kognitiivisen narratologian keskeisiä teoreettisia välineitä ja käsityksiä kertomuksen rakentumisesta. Pienoisromaanin kerronnallisen muodon tarkastelulla pyrin hahmottamaan sitä, miten kerronnan rakentuminen vaikuttaa teoksen temaattiseen tulkintaan. Tutkielmassani tarkastelen narratologisten käsitteiden kautta Beigessä esiintyvän ensimmäisen persoonan minäkertojan tapaa kertoa tarinansa ja siinä samalla ikään kuin kerronnallistaa itsensä ja identiteettinsä. Pohdin myös, miten teoksen kerronnallinen muoto ylipäätään liittää Onkelin romaanin laajempaan kaunokirjalliseen kontekstiin esimerkiksi sen sisältämien lajityypillisten piirteiden kautta. Beigen kerrontarakenteen analyysissa hyödynnän klassisen narratologian teoreettisista näkemystä kertomusmuodon hierarkkisuudesta. Sen kautta selvitän esimerkiksi minäkertojan suhdetta kertomuksensa vastaanottavaan yleisöön sekä kertomukseen rakentuvien sisäistekijän ja -lukijan osuutta teokseen kätkeytyvän ironian tuottajina. Lisäksi tarkastelen minäkertojan kerrontaa erilaisten kerrontatekniikoiden ja puhekategorioiden valossa. Strukturalistisen narratologian klassikkoteorioista esimerkiksi Gérard Genetten ja Dorrit Cohnin näkemykset ovat työni narratologisen metodin taustalla. Kognitiivisen narratologian näkökulmasta selvitän, miten teokseen sisältyvä kerronnan ja kertojan kognitiivisuus tulee ilmi kerronnan rakenteissa ja sitä kautta teoksen temaattisella tasolla. Kognitiivisen narratologian käsitteillä pyrin etsimään vastausta kysymykseen, mikä on kerronnassa syntyvän kognitiivisuuden funktio Beigen kokonaistulkinnan kannalta. Pienoisromaanin kognitiivisen rakentumisen selvittämisessä erityisesti Monika Fludernikin ajatukset luonnollisten kerronnallisten skeemojen vaikutuksesta kerronnassa ovat keskeisiä. Myös kysymys ironian syntymisestä osana Beigen kerrontaa on tutkielmassa keskeinen, sillä ironian kautta on mahdollista pohtia teoksen lajityyppiin liittyviä kysymyksiä ja yhteyksiä: sitä, miten ironia osaltaan vaikuttaa pienoisromaanin muodon, sisällön ja tematiikan avautumiseen. Beigen lajityypillisenä taustavaikuttimena olen kiinnostunut muun muassa antiikissa syntyneestä menippolaisesta satiirista ja sen näkymisestä kerronnallisessa muodossa. Kerrontaan liittyvän ironian ja teoksen lajityypillisten vaikutteiden tutkimisen kautta pyrin liittämään pienoisromaanin ylipäätään suomalaisen postmodernin kirjallisuuden kontekstiin. Asiasanat: identiteetti, ironia, kerronta, klassinen narratologia, kognitio, kognitiivinen narratologia, Kreetta Onkeli, menippolainen satiiri, minäkertoja, minäkerronta, postmoderni.

SISÄLLYS 1. Johdanto 1 1.1 Tutkimuksen lähtökohdat 1 1.2 Teoreettinen kehys ja tutkimuksen kulku 6 2. Kerronnallisia halkeamia 11 2.1 Kerronnan tasoilla kertova ja kokeva minä 11 2.2 Minä ja muut: fokalisaation variaatiot 16 2.3 Leikki aikarakenteilla 27 2.4 Dramaattinen preesens 31 2.5 Häilyvät puhekategoriat 35 3. Kerronta, kognitio ja identiteetti 42 3.1 Kohti luonnollista narratologiaa 42 3.2 Kerronnalliset kehykset 46 3.2.1 KERTOMINEN ja KOKEMINEN 46 3.2.2 NÄKEMINEN 50 3.2.3 REFLEKTIO ja metafiktiivisyys 52 3.3 Identiteetti kertomuksena 57 3.3.1 Identiteetin problematisoituminen 57 3.3.2 Ruumis, identiteetti, kertomus 60 3.3.3 Beige: mielentila, mielenhäiriö ja metafora 65 4. Ironian tasot 73 4.1 Verbaalinen ja rakenteellinen ironia 73 4.2 Kommunikaation paradoksi ja temaattinen ironia 82 4.2.1 Ambivalentti epäluotettavuus 82 4.2.2 Kertojan suhde yleisöön 88 5. Beige kerronnallisessa ja kirjallisessa kontekstissa 96 5.1 Kysymys kerronnan aktista: sisäistä monologia vai kerronnallista stand up -proosaa? 96 5.2 Menippolaisen satiirin perintö postmodernistiselle romaanille 108 5.3 Vappu narri ja hylkiökertoja 112 5.4 Yhteiskuntakriittinen antiromaani 116 6. Lopuksi 123 LÄHTEET 127

1. Johdanto 1.1 Tutkimuksen lähtökohdat Pro gradu -tutkielmassani tutkin Kreetta Onkelin vuonna 2005 ilmestyneen pienoisromaanin Beige. Eroottinen kesä Helsingissä (= B) kerrontaa. Kerronnan rakentuminen ja näin ollen myös kerronnan synnyttäjä eli kertoja ovat tutkimukseni keskiössä. Kertojaa voidaan pitää koko kertomisen toiminnon elinehtona ja samalla se on proosan teorian keskeisimpiä kiinnostuksen kohteita (Phelan & Booth 2005, 388, 391). Pienoisromaanin kerronnan ja kertojan rakentumisen analyysissa hyödynnän narratologisia teorioita ja käsitteistöä. Tarkoituksenani on narratologisen metodin avulla hahmottaa kokonaiskuvaa Beigessä esiintyvästä ensimmäisen persoonan kertojasta ja lopulta pienoisromaanin kerronnallisesta kompositiosta kokonaisuutena. Tarkastelen pienoisromaanissa esiintyvän minäkertojan kerrontaa ja sitä kuvaa, jota hän itsestään kerronnallaan luo (itselleen ja lukijalle) eli tämän eräänlaista kertojaidentiteettiä. Kertoja on tutkielmani kannalta oleellinen käsite siksi, että sen voi ajatella viittaavan joidenkin persoonallisten piirteiden kautta syntyvään fiktiiviseen henkilöön, mutta toisaalta myös kirjallisten keinojen joukkoon eli rakenteelliseen kategoriaan, jota kertomusteoreettisin välinein on mahdollista analysoida ja määritellä (vrt. Tammi 1992, 9-10). Näiden näkemysten rajapinnalle liittyy oma tutkimukseni Beigen kerronnasta ja kertojasta. Beigen kertoja Vappu on paitsi tarinansa ensimmäisessä persoonassa esittävä kertoja myös tämän tarinan päähenkilö. Erityisesti ensimmäisen persoonan kertojan kohdalla kerronnan rakenteellisten elementtien on nähty vaikuttavan suoraan myös kertojan psykologiaan ja tämän itsestään muodostamaan kuvaan (Cohn 1978, 160). Näin ollen näiden molempien puolien, kertoja-henkilön rakenteellisen muodostumisen sekä fiktiivisen persoonallisuuden tai identiteetin, selvittäminen yhdessä tulee tutkimuksellisesti mielekkääksi. Tutkielmassani selvitän sitä, millaisia kerronnallisia rakenteita ja ratkaisuja Beige sisältää. Ennen kaikkea olen kiinnostunut siitä, mikä näiden esiintyvien kerronnallisten tekniikoiden funktio on koko romaanin merkityssisällölle. Erityisesti kysymykset siitä, minkälaiseen asemaan tai rooleihin minäkertoja Vappu kertoessaan asettuu, ja miten tuota positiota voisi tulkita, ovat pohdinnan alla työssäni. Miksi Vappu on kertojana sellainen kuin on ja miten kertojan rakentuminen vaikuttaa koko teoksen tulkintaan? Toisin sanoen kerronnan rakenteiden narratologisella tutkimuksella pyrin selvittämään sitä, miten teoksen muoto (kertoja ja kerronnan elementit) heijastaa ja tuottaa

pienoisromaanin sisältöä, sen sanomaa ja tematiikkaa. Lopulta kerronnan tutkimisen kautta pohdin myös pienoisromaanin paikkaa ja suhdetta kaunokirjallisuuden lajiperimään tai genremuistiin 1. Tutkimukseni ei ole kuitenkaan ensisijaisesti lajiteoreettinen, vaan nimenomaan kerronnan tutkimusta narratologisista lähtökohdista käsin. Beigen kerronnallisten rakenteiden ja ratkaisujen tutkimuksessa en kuitenkaan voi olla täysin ohittamatta kaunokirjallisuuden genreen tai lajityyppiin liittyviä huomioita. Tietyt kerronnalliset ilmiöt, kuten ensimmäisen persoonan kerrontaan usein liitetty epäluotettavuuden aspekti sekä ironian syntyminen kerronnassa, ovat ominaisuuksia, jotka kytkeytyvät muun muassa kulttuuris-kirjallisin perustein tiettyihin fiktiivisen kerronnan muotoihin ja lajityyppeihin (vrt. Cohn 1978, 46). Esimerkiksi kysymys ironian syntymisestä osana Beigen kerrontaa on kiinnostava erityisesti siksi, että ironian kautta on mahdollista pohtia juuri teoksen lajityyppiin liittyviä kysymyksiä ja yhteyksiä. Työssäni pohdin näin ollen myös sitä, miten ironian rakentuminen kerronnassa osaltaan vaikuttaa pienoisromaanin sisällön ja tematiikan avautumiseen. Kerrontaan kätkeytyvän ironian kautta tarkastelen pienoisromaania myös postmodernin suomalaisen kirjallisuuden kontekstissa. Beigen kerronnallisena taustavaikuttimena olen kiinnostunut muun muassa postmoderniin nykykirjallisuuteen lajityyppinä heijastuvasta antiikissa syntyneestä menippolaisesta satiirista (ks. Bahtin 1991). Näitä Beigen kerronnan yhtymäkohtia kaunokirjalliseen ja kerronnalliseen kontekstiin tarkastelen tutkielman loppupuolella (ks. luku 5). Beige on ensimmäisessä persoonassa kerrottu romaani, jossa minäkertoja Vappu kertoo menneistä tapahtumista ja itsestään osana tapahtumia. Beige on kertomus itsenäistymisen kynnyksellä olevan, kotoaan Hiekkakylästä pääkaupunkiin muuttavan nuoren ylioppilaan toiveiden täyttymättömästä kesästä Helsingissä. Autioituvassa kotikylässään kiusatun ja syrjäytyneen Vapun haaveena on löytää poikaystävä uudesta, suuresta ja mahdollisuuksia täynnä olevasta kaupungista. Nuoren naisen kesä kiertyy toteutumattoman vietin ympärille, sillä toiveet miehistä, rakkaudesta ja eroottisista kokemuksista eivät uudesta ympäristöstäkään huolimatta toteudu muutoin kuin päähenkilön mielikuvissa. Ujouden, arkuuden ja kookkaan ulkomuotonsa suojaan yhä enemmän käpertyvä Vappu kokee tapahtumien edetessä edustavansa beigeä väriä, mitäänsanomattomuuteen ja huomaamattomuuteen kuuluvaa ihmistyyppiä. Beige väri edustaa teoksessa minäkertojan kokemaa metaforista mielentilaa, joka värjää hänet ja muut ihmiset lopulta värittömäksi massaksi. Beigestä 1 Genremuisti on Michael André Bernsteinin (1992, 94) luoma käsite, joka nojaa Mihail Bahtinin (1991, 157-158) romaanin lajiteoriassa muotoilemaan ajatukseen siitä, että genre on jatkuvasti elävä ja kehittyvä kategoria, samanaikaisesti sekä vanhaa hyödyntävä että uutta luova kirjallisuuden kehitysprosessi. 2

tulee kertojalle psyykkinen ja fyysinen tila, jossa valtakulttuurin edustamista normeista poikkeava yksilöllisyys tai erilaisuus ei ole sallittua tai sitä on mahdotonta toteuttaa. Loppua kohden teoksen maailma synkkenee, sillä kertojapäähenkilön mielen valtaa kokonaisuudessaan beigeys, josta Vapun on enää mahdotonta päästä irti. Vastapainoksi tälle kertojan subjektiiviselle, beigeksi värittyneelle ja varsin traagisen kokemusmaailman kuvaukselle teoksessa asettuvat kertojan kerronnassa tuottamat absurdit, ironiaa tihkuvat ja koomiset tilannekuvat, joita syntyy niin kertojan villeissä seksifantasioissa kuin todellisten tapahtumien kerronnallistamisessa mielikuvituksen avulla. Tämä Beigen kerronnan sisältämä kaksijakoisuus koomisen ja traagisen yhdistelmä kiehtoo ja härnää lukijaansa saamaan otetta siitä, onko teos lopulta luonteeltaan silkkaa ilottelevaa komediaa vai traagissävyistä murheen alhoa. Beige. Eroottinen kesä Helsingissä on Kreetta Onkelin toinen romaani. Esikoisteos, paljon huomiota ja Kalevi Jäntin palkinnon saanut, Ilonen talo: muistojeni sisä-suomi ilmestyi 1996. Ennen Beigeä Onkeli on julkaissut novellikokoelman Tervetuloa paratiisiin (2003) ja tämän jälkeen romaanit Kotirouva (2007) ja Kutsumus (2010). Lisäksi Onkelin kirjalliseen tuotantoon kuuluu lehtikolumneista koottu kokoelma Luulotieteen kandidaatti (2007). Kirjailijan tähän mennessä julkaistuilla proosateoksilla on jonkinasteisia yhtäläisyyksiä sekä kerronnalliselta muodoltaan että tematiikaltaan 2. Henkilöhahmoiksi ja tarinoidensa kertojiksi Onkeli on luonut tragikoomisia elämän syrjimiä hahmoja, jotka kamppailevat ympäröivän todellisuuden olosuhteita ja itseään vastaan. Yhteistä Onkelin kirjoittamalle proosalle on myös usein nuoren naisen näkökulmasta tapahtuva kerronta. Lisäksi Beige jatkaa omalta osaltaan 1990-luvulla alkanutta linjaa, jossa nuori nainen tai tyttö on minäkertojan ja päähenkilön asemassa aikuisille suunnatussa teoksessa (ks. Kurikka 2002, 209). Ilmaisultaan Onkelin tyyliä voisi luonnehtia suorasukaisen lakoniseksi, humoristiseksi ja omintakeiseksi. Kieltä kirjailijan romaaneissa on kuvattu persoonalliseksi, naturalistiseksi tai naiiviksi (ks. Kirstinä 1997, 81). Beige on kielelliseltä ilmaisultaan paitsi edellä mainitun kaltaisesti omintakeista, myös esimerkiksi kieliopillisia sääntöjä horjuttavaa: syntaksia epätäydellisin tai elliptisin lauserakentein murtavaa (predikaatittomuus, subjektittomuus), puhekielisyyttä imitoivaa sekä aika- ja persoonamuotojen vaihdoksilla leikittelevää. Myös musta ja absurdi huumori ironian ohella piilee jossakin Beigen taustalla tai paremmin sanoen kerrontaan rakentuneena. 2 Onkelin uusimpaan romaaniin Kutsumus (2010) en ole tutustunut, joten tuotannon sisältämillä yhtäläisyyksillä en viittaa siihen. 3

Tutkimuksessani kertojan kielen, ilmaisutapojen ja näiden kautta muodostuvan ironisen vaikutuksen tarkasteleminen ovat keskeisellä sijalla hahmotellessani kokonaiskuvaa pienoisromaanin muodon ja sisällön suhteesta. Yleisesti voisi todeta, että romaanin tapahtumiin ja tarinan kerrontaan liittyy erilaisia absurdeja aspekteja. Niitä on paitsi teoksen yksityiskohdissa, kuten äkkinäisissä aika- ja persoonamuotojen vaihteluissa, myös laajemmin esimerkiksi juonen sommittelussa ja miljöön rakentamisessa. Muun muassa todellisuuteen liittyvät faktuaaliset elementit ja puhdas fiktio ovat teoksessa toisiinsa limittyneinä: Beigen tapahtumapaikkoina esiintyvät siten niin kuvitteellinen Hiekkakylä kuin myös tunnistettavien paikkojen Helsinki. Minäkertojan tapa kerronnallistaa menneitä tapahtumia ja kokemuksia kiinnittää huomion itse kerrontaprosessiin. Kerrontaan liittyykin jonkinasteinen itserefleksiivisyys tai metafiktiivisyys. Kerrontaa värittävät kertojapäähenkilöön itseensä ja identiteettiinsä liittämät ajatukset, mielikuvat, toiveet ja haaveet. Tämä kerronnallinen itsensä tiedostavuus on omiaan synnyttämään pohdinnan arvoisia kysymyksiä kertojan asemasta ja kognitiivisesta tilasta suhteessa kerrottuun ja jo tapahtuneeseen. Eräs viime vuosikymmenten kirjallisuudentutkimuksen keskeisiä kysymyksiä on liittynyt juuri kirjallisuuden kognitiivisuuteen. Kognitiivinen kirjallisuudentutkimus näyttäytyy laaja-alaisena tutkimusnäkökulmana kirjallisuuteen. Esimerkiksi monia kirjallisuuden sekä sen luomisen ja vastaanoton osa-alueita on tutkittu niiden kognitiivisuuden kannalta. Kognitiivista tarkastelutapaa on sovellettu muun muassa kerronnan rakenteiden, kielikuvien, fiktiivisten maailmojen ja lajien analyysiin. Tekstiä voi puolestaan tutkia kognitioanalyysin keinoin monipuolisesti. Ylipäänsä kaikkia sen ainesosia on mahdollista pitää kognitiivisina: kognitiivisuutta on siten paitsi tekstin pienimmissä yksiköissä myös sen kokonaisuudessa. Kirjallisuudentutkimuksessa kognitiolla tarkoitetaan yleensä tajuntaa ja mieltä tai tajunnan ja mielen sisältöä. (Kajannes 1997, 9-11; Kajannes 2000a, 53; Koivumäki 2006, 3. 3 ) Kognitiivisessa narratologiassa kerronta nähdään yksilölle ja yhteisölle perustavanlaatuisena ajattelun ja kielen ilmiönä: toisin sanoen kognitiona, jota myös kaunokirjallinen teos monitasoisesti kuvaa ja käsittelee 4. Esimerkiksi fiktiivisen teoksen 3 Katriina Kajanneksen (2003, 11) mielestä käsitteen kognitio monimerkityksisyyden aiheuttamalta hankaluudelta vältytään, mikäli se korvataan kognitiivisessa taiteentutkimuksessa tarkemmilla ilmauksilla, esimerkiksi sanoilla ajatus ja tajunta. Kognition käsitteen moniulotteisuudesta johtuen käytänkin siitä tarpeen vaatiessa tutkimuksessani synonyymeiksi tulkittavia ilmauksia, kuten tajunta, ajattelu ja (kirjallinen) mieli. 4 Strukturalistisen narratologian ja kognitiotieteiden näkökulmien yhdistyessä tutkimuksissa, näiden kognitiivisten tutkimussuuntien on nähty myötävaikuttavan mentaalisten prosessien representoitumisen analysoimiseen kertovista teksteissä, mutta myös siihen, miten ajattelua voidaan kuvata kertomusmuotoa jäljitelevänä prosessina (Herman 2003, 12). 4

muotokielessä ja kerronnan piirteissä kuvautuu usein juuri se, miten henkilöt (todellisten ihmisten tavoin) hahmottavat ja tulkitsevat asioita. Kognitiivisessa näkemyksessä fiktiivinen teksti hahmottaa tietämisen eri vaiheita ja muotoja, ja lopulta kuvaa ihmisen todellisuuskäsityksen muotoutumista ja hänen suhdettaan todellisuuteen. (Jahn 2005a, 68-69; Turner 1996, 4-6; ks. myös Kajannes 2000a, 53, 58.) Kognitiivisen narratologian välineillä pyrin etsimään vastausta kysymykseen, mikä on kerronnassa syntyvän kognitiivisuuden funktio Beigen kokonaistulkinnan kannalta, ja miksi kognitiivisuuden voi nähdä pienoisromaanin tulkinnallista ja temaattista merkitystä oleellisesti edellyttävänä muodollisena rakenteena. Beigen kerronnassa kuvautuu kertomuksen tuottavan Vapun tajunta ja mieli eli kertojan kognitio ja kerronnan kognitiivisuus ylipäätään. Teokseen sisältyvän kognitiivisuuden tarkastelussa on otettava huomioon teoksen kerronnallinen rakentuminen. Kerronnassaan aika- ja persoonamuodoissa poukkoilevan, mieleltään ja mielihaluiltaan ailahtelevan sekä fantasioitaan todellisiin tapahtumiin sekoittavan kertojan kokemuksellisuuteen ja kognitioon kietoutuu kiinnostavasti myös eräänlainen epäluotettavuuden ja mielenhäiriön aspekti. Tarinan varsinaisten tapahtumien kulun kuvaaminen ei ole liiemmin merkityksellistä, vaan pienoisromaanissa ensimmäisen persoonan kerronta tuo korostuneesti esiin nimenomaan kerronnalliset ratkaisut ja siten minäkertojan kirjallisen mielen rakentumisen. Kognitiivisen narratologian erään pääteesin mukaan kertomuksessa keskeistä ei olekaan juoni, vaan jonkin kokijan tai toimijan tietoisuuden läsnäolo, inhimillisen kokemuksellisuuden ilmeneminen (Fludernik 2003, 245). Alan Palmer (2004, 58) toteaa, että henkilöhahmojen kuvausta ja näiden tajunnan (kognition) esittämistä tulisi pitää hahmojen mielen kuvauksena. Kerronnan läpi voidaan nähdä esimerkiksi mielen taipumus jäsentää asioita ajan, paikan ja ennen koetun nojalla (vrt. Kajannes 2000a, 56). Aikaisempaa tutkimusta Beigestä ei ole ilmestynyt. Ylipäätään Onkelin tuotantoa on tutkittu niukasti kirjallisuudentutkimuksessa. Mainintoja kirjailijan esikoisteoksesta Ilonen talo löytyy joistakin nykykirjallisuutta käsittelevistä artikkeleista (esim. Kurikka 2002; Kirstinä 1997) ja tutkimuskohteena teos on ollut Mika Terävän pro gradu -tutkielmassa Näytelmän rakennusaineet: dramaturginen analyysi Ilosen talon näyttämöversiosta (2007). 5

1.2 Teoreettinen kehys ja tutkimuksen kulku Tutkimuksellinen näkökulma työssäni on narratologinen eli kertomusteoreettinen. Tällaisessa kerronnan ehkä jossakin määrin teknisessä rakenneanalyysissa hyödynnän sekä klassisen strukturalistisen narratologian että uudemman kognitiivisen narratologian käsitteitä osin kilpailuttaen niitä tosiinsa vertailevalla näkökulmalla, mutta pääasiassa yhdistäen näiden narratologisten suuntauksien välineitä toisiinsa. Ajatuksenani on yhdistää näiden kerrontaa eri näkökulmista lähestyvien narratologisten teorioiden käsitteistöä tukemaan soveltuvin osin Beigen kerrontarakenteiden analyysia ja tulkintaa. Kahden teoreettisilta lähtökohdiltaan erilaisen narratologisen näkökulman yhdistämisellä uskoakseni voidaan saavuttaa pienoisromaanin tulkinnan kannalta toisiaan tukeva ja mahdollisesti täydentävä vaikutus. Beigen kertojapäähenkilön subjektiivinen kerrontatapa herättää lukijassa useita kerronnallisiin ratkaisuihin liittyviä kysymyksiä. Näihin kertojan kielellisiin valintoihin klassinen narratologia on pyrkinyt löytämään analyysivälineitä esimerkiksi tekstin sisäisten kertovien rakenteiden kommunikaatiosuhteiden mallinnuksilla sekä erilaisten kerronnallisten moodien (puhekategorioiden) eli kerronnan kieltä ja esitystapaa kuvaavien käsitteiden avulla. Klassisen strukturalistisen narratologian perimmäisenä tarkoituksena on kuvata ja tutkia kertovan tekstin hierarkkista rakennetta ja sen sisäisiä vuorovaikutussuhteita (ks. Genette 1980; Tammi 1992). Beigen kerronnan rakenteiden kuvaamisessa ja kerronnallisten ratkaisujen analysoimisen tukena käytän perinteisen narratologian klassista mallia kertomuksen sisäisestä kommunikaatiosta. Käytössäni on Pekka Tammen Wayne C. Boothin ja Seymour Chatmanin teorioiden pohjalta kehittelemä Boothin Chatmanin -malli eli esitys kertomuksen sisäisistä kommunikaatiosuhteista. Malli sisältää seuraavat kertomuksen entiteetit, jotka toimivat vastinpareina samoilla kerronnallisilla tasoilla: fyysinen tekijä fyysinen lukija, sisäistekijä sisäislukija, kertoja yleisö sekä mahdolliset sisäkkäiset kertojat sisäkkäiset yleisöt. Näistä tekijöistä fyysinen tekijä ja fyysinen lukija jäävät klassisessa narratologiassa analyysin ulkopuolelle. (Tammi 1992, 23.) Tutkimuksessani keskeisimmät kertomusrakenteessa vaikuttavat tekijät ovat erityisesti kertoja ja tämän rinnalla yleisö sekä sisäistekijä ja -lukija. Klassisessa narratologiassa kertojan ajatellaan olevan metaforisesti ääni tai puhuja, joka harjoittaa kerronnan tarpeita palvelevaa toimintaa ja jonka havaittavuuden muodot ja asteet tekstissä vaihtelevat (Nielsen 2004, 134; Phelan & Booth 2005, 390; Rimmon-Kenan 1999, 111, 113). Kertojan asemaa fiktiossa hahmoteltaessa lukijan on syytä miettiä peruskysymyksiä, kuten sitä, 6

mikä on se kertova taso, jolla kertoja toimii, kuinka näkyvä kertojan rooli on, ja kuinka luotettavana häntä voi pitää. Nämä seikat ovat vaikuttamassa paljolti siihen, miten lukija asennoituu tarinaan ja ymmärtää sen. (Rimmon-Kenan 1999, 120.) Minäkertojan kerronnassaan tuottamat ristiriitaisuudet ja siinä heijastuvat erilaiset äänet tai näkökulmat tekevät kerronnan rakentumisen tarkastelusta mielenkiintoista. Klassisen narratologian puolelta tutkimukseni teoreettisiksi kehyksiksi tulevat muun muassa Gérard Genetten (1972/1980) ja Dorrit Cohnin (1978, 1999/2006) käsitykset kaunokirjallisen tekstin poetiikasta. Minäkertojan kerronnallisen ilmaisun ja kielen tarkastelussa käytän Cohnin luokituksia puhekategorioista ja Genetten teoretisointia kerronnasta erotettavissa olevasta näkökulman käytöstä eli fokalisaatiosta. Klassisen narratologian käsitteistö ei mielestäni kuitenkaan tarjoa vielä riittäviä välineitä Beigen kerronnallisesta muodosta läpitunkevan kirjallisen mielen tai kognitiivisuuden hahmottamiseen, vaikka perinteinen kommunikatiivinen kerronnan rakennemalli joiltain osin kerronnassa syntyviä kognitiivisia vaikutuksia tutkiikin (esimerkiksi fokalisaation, sisäistekijän ja -lukijan käsitteillä). Tätä mieltä ovat myös kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen puolesta puhuvat teoreetikot (ks. esim. Herman 2003; myös Palmer 2003). Muun muassa kognitiotieteen, uuskritiikin ja fenomenologisen kirjallisuudentutkimuksen lähteiltä ammentava kognitiivinen narratologia on esimerkki kerronnan tutkimuksen uudemmasta suuntauksesta. Tekstinsisäisten vuorovaikutussuhteiden tutkimuksessa perinteisen strukturalistisen narratologian käsitteet ovat vakiintuneita, mutta kun on tarve selvittää kognition ilmenemisen kysymyksiä kaunokirjallisuudessa, teoksen rakenteissa ja tekstin lukijassa, kognitiivinen kirjallisuudentutkimus ja erityisesti kognitiivinen narratologia ovat syväluotaavampia välineitä tähän. Kertomuksen teoriaa kognitiivisesta näkökulmasta on kehitellyt kirjallisuudentutkijoista tähän mennessä perusteellisimmin Monika Fludernik teoksessaan Towards a Natural Narratology (1996). Tätä luonnollisen narratologian perusteosta hyödynnän tutkimukseni taustateoriana, kun tarkastelen Beigessä ilmenevää kognitiivisuutta minäkertoja Vapun kertomisen prosessissa (ks. luku 3). Tarkoituksenani ei kuitenkaan ole kognitiivisen narratologian kustannuksella hylätä klassisen narratologian tarjoamia työkaluja kerronnallisten rakenteiden ja tekniikoiden tarkasteluun, vaan suhteuttaa näitä narratologisia välineitä toisiinsa unohtamatta myöskään samalla näitä tutkimussuuntauksia kriittisesti arvioivaa otetta (vrt. Mäkelä 2009). Klassisen narratologian kertovaa tekstiä tutkiva malli täydentyy ja laajenee työssäni kognitiivisen narratologian käsitteillä myös siten, että analyysissani kerronnan rakenteista siirrytään osin tekstin rakenteiden ulkopuolelle: kohti todellista lukijaa. Kirjailija Kreetta Onkelin jätän kuitenkin 7

analyysini ulkopuolelle, sillä en ole kiinnostunut todellisen kirjailijan vaikutuksesta tai näkymisestä pienoisromaanin rakenteissa. Toisaalta taas todellinen lukija (tai tässä tapauksessa tutkijalukija) tulee varmasti jossain määrin läsnä olevaksi osaksi pienoisromaanin kerrontaa. Kognitiivinen narratologia näkee kerronnan tutkimuksen nimenomaan lukijan prosessina ja yhteistoimintana kerronnan (kognitiivisten) rakenteiden kanssa (ks. Jahn 1997, 463-465; Fludernik 1996). Marie-Laure Ryanin (2004, 8) mukaan kerronnallisuus ei ole puhtaasti kielellisellä tasolla määriteltävissä oleva tekstuaalinen ominaisuus vaan paremminkin kognitiivinen konstruktio tai mentaalinen kuva, jonka lukija rakentaa tekstiin. Lukija hahmottuu kognitiivisen narratologian kontekstissa aktiiviseksi toimijaksi, jonka oma kognitio, kuten ajattelu tai aikaisemman tiedon pohjalle rakentuneet ajatusmallit fiktiivisten tekstien lajiominaisuuksista, vaikuttaa paitsi kertomuksen tunnistamiseen kertomukseksi myös sen kokonaistulkintaan (Fludernik 1996, 44-45, 53; ks. myös Kirstinä 2000, 103). Näin ollen tutkimuksessani heijastuu oma kognitiivisissa prosesseissa syntynyt luentani ja tulkintani Beigen kerronnallisesta rakentumisesta sekä sen yhteyksistä ja yhtäläisyyksistä fiktiiviseen kaunokirjalliseen kontekstiin. Useasti kerronnan tutkimuksessa tullaan kuitenkin pisteeseen, jossa narraation logiikka on omaperäisyydessään esimerkiksi valmiita kognitioteoreettisia määritelmiä ja muita narratologisia käsityksiä välttävää. Fiktiossa näkyviin kognitiivisiin rakennelmiin ja niiden suoranaiseen liittämiseen todellisten ihmisten kognitioiden toimintamekanismeihin on nähdäkseni syytä suhtautua varauksella. Fiktio on taidetta, jolloin ehkä tutkimuksellisesti mielenkiintoisinta on huomata kerronnassa tapahtuvaa ajoittaista teoreettisten käsitysten, kerronnan logiikan tai symmetrian rikkomista. (Vrt. Tammi 2009, 151; ks. myös Kajannes 2000a, 58.) Tällaista kerronnallisen muodon rikkonaisuutta ja jonkinasteista teoreettisten lähtökohtien välttelyä nähdäkseni tapahtuu juuri Beigen kohdalla, mikä tekee teoksesta mielenkiintoisen tutkittavan. Tutkimuskohteenani olevan pienoisromaanin kertojan ja tämän kerronnallisessa ilmaisussa tapahtuvien muutoksien (ja epäloogisuuksien) tarkasteleminen on näin ollen erityisen tärkeää teoksen narratiivisen ja kognitiivisen luonteen hahmottamisen sekä ylipäätään romaanista saatavan kokonaistulkinnan muodostumisen kannalta. Narratologinen tutkimusmetodi tutkielmassani versoaa niin sanotun jälkiklassisen narratologian synteesiin tähtäävästä näkemyksestä. Jälkiklassinen narratologian voi nähdä tarkastelevan ja testaavan perinteisen strukturalistisen narratologian mahdollisuuksia ja rajoja sekä täydentävän ja muokkaavan vanhoja käsitteitä, analyysin välineitä ja keinoja. Jälkiklassisen narratologian pyrkimyksenä on nähty lisäksi uusien tulkintojen tuottaminen loppuunanalysoiduista yksittäisistä 8

teksteistä, mutta myös uusista, oudoista ja poikkeuksellisista tapauksista sekä erilaisista tekstityypeistä. (Hägg, Lehtimäki & Steinby 2009, 13.) Kreetta Onkelin pienoisromaani on muodoltaan ja sisällöltään kiehtova esimerkki proosakerronnan mahdollisuuksista, joita on mielenkiintoista selvittää tarkemmin. Kerronnalliselta rakentumistavaltaan Beige edustaa nimenomaan varsin erikoista ja oudoksuttavaa kertovaa fiktiota. Teoksessa etualaistuu näennäisen yksinkertaisella mutta kuitenkin kompleksisella tavalla rakentunut minäkertoja ja minäkerronta. Voisi jopa sanoa, että Onkelin pienosromaanissa kerronnan omalaatuisuus itsessään motivoi romaanin rakenteiden ja kertojan tarkempaan analyysiin ja tulkintaan. Ensimmäisen persoonan kertojan erityinen tapa kerronnallistaa tarinansa ja itsensä siirtää lukijan huomion tämän kognitiivisten ominaisuuksien hahmottamiseen ja lopulta näiden aikaansaamaan koko tarinaa koskevaan tulkinnalliseen merkitykseen. Beigen kerronnan tutkimuksessa on kysymys paitsi kirjailijan tuotannon ja tyylin tarkemmasta pohtimisesta ja avaamisesta, myös yksittäisestä kirjallisuustieteellisestä puheenvuorosta, joka pyrkii kartoittamaan suomalaisen nykykirjallisuuden poetiikkaa, sen olomuotoa ja tendenssejä. Tutkimukseni Beigen kerronnallisesta rakentumisesta tulee etenemään kerronnan yksityiskohdista kohti tulkinnallista kokonaisuutta ja pienoisromaanin kontekstoimista laajempiin kirjallisiin yhteyksiinsä. Toisin sanoen etenen tutkielmassani Beigen kerronnalliselta mikrotasolta sen makrotasolle. Työni ensimmäisessä analyysiluvussa (luku 2) käyn läpi pienoisromaanissa esiintyvän minäkertojan ja minäkerronnan teoreettisista taustaa klassisen narratologian kautta. Tarkastelen myös minäkerronnasta erottuvien erilaisten kerronnallisten näkökulmien eli fokalisaation vaikutuksia kerronnassa. Lisäksi minäkertojan kerronnallista esitysmuotoa tarkastellessani otan lähempään tarkasteluun teoksen minäkertojan käyttämät kerronnalliset ilmaisumuodot eli puhekategoriat (suora esitys, epäsuora esitys, vapaa epäsuora esitys) sekä ylipäätään tarkemmin kerrontamuodossa vaikuttavat aika- ja persoonamuotojen liikahdukset. Luvussa kolme pohdin Vapun asemaa tarinansa kertojana ja päähenkilönä tarkastelemalla kerronnasta esiin nousevia erilaisia tajunnan tiloja, kuten ajattelua, kuvittelua, näkemistä ja reflektoimista. Analyysini lähtökohtana on tällöin minäkertojan kognition representoitumisen tarkastelu erilaisina luonnollisina kerronnallistamisen tekniikoina (ks. Fludernik 1996; 2003). Samalla pohdinnan alle tulevat kertomisen ja kertomusmuodon merkitykset minäkertojan kognitiiviselle todellisuudelle ja koko identiteetille. Tutkimuksellinen näkökulma on näin ollen vahvasti kognitiivisesta narratologiasta versoava. 9

Neljännessä pääluvussa otan tarkasteltavakseni lähemmin kysymyksen Beigen kerronnassa muodostuvasta ironiasta ja sen funktiosta koko teoksen tulkinnassa. Ironian muodostumista tarkastelen sekä teoksen rakenteellisena että temaattisena ominaisuutena. Ironian rakentumiseen liittyen olen kiinnostunut selvittämään myös kertojapäähenkilön yhteyksiä minäkertojille yleisesti luonteenomaisena ominaisuutena pidettyyn epäluotettavuuteen eli siihen, miten Vappu suhteutuu epäluotettavuuden ilmiöön ja miten tämä piirre mahdollisesti tulee teoksen rakenteissa näkyville. Luvun lopussa siirryn hahmottamaan teokseen kätkeytyviä kerronnallisia kommunikaatiosuhteita ja erityisesti kysymystä minäkertojan yleisöstä. Työni viimeisessä analyysiluvussa (luku 5) pohdin vielä laajemmin kysymystä Beigen kerronnan kommunikaatioluonteesta sekä yhteyksistä kerronnalliseen ja kirjalliseen kontekstiin. Tarkastelussa ovat tällöin kertojan tuottaman kerrontaaktin luonne sekä kerronnasta ja kertojasta heräävät konnotaatiot lajityypillisiin yhteyksiin. Tutkielmani päätösluvussa (luku 6) nivon yhteen tutkimukseni keskeisimmät havainnot ja tulokset Beigen kerronnallisen muodon ja merkityssisällön yhteydestä. 10

2. Kerronnallisia halkeamia 5 2.1 Kerronnan tasoilla kertova ja kokeva minä Tässä luvussa pyrin kartoittamaan pienoisromaanin minäkertojan asemaa ja toimintaa teoksen kerronnallisissa rakenteissa. Minkälainen on kertojan synnyttämä kerrottu maailma ja kuva kertojasta itsestään? Näin ollen teoreettisina apparaatteina ovat etupäässä klassisen narratologian käsitteet. Beigen ensimmäisen persoonan kerrontaan liittyviä asemia tai asetelmia hahmottelen klassisen narratologian uranuurtajien Gérard Genetten (1972/1980) ja Dorrit Cohnin (1978, 1999/2006) teoreettisilla määritelmillä. Genetten strukturalistisen narratologian merkkiteoksiin kuuluvassa teoksessa Narrative Discourse (1980; alun perin Discours du récit teoksessa Figures III, 1972) kerronta määrittyy hierarkkiseksi systeemiksi, jossa kertojan roolia tarkastellaan suhteessa siihen, mille kerronnalliselle tasolle kertojan nähdään asettuvan ja missä määrin kertoja itse on osallisena kertomiinsa tapahtumiin. Beigen minäkertojan kohdalla kertojapositiota tulee määritellä ennen kaikkea tämän tarinan maailmaan ja tapahtumiin osallisuuden mukaan. Kun kertoja ei ole läsnä tai osallinen tarinamaailman tapahtumiin, kyseessä on heterodiegeettisestä, kolmannessa persoonassa tapahtuvasta kerronnasta. Genette nimeää homodiegeettiseksi kerronnaksi puolestaan kerronnan, jossa kertoja on mukana henkilönä tarinamaailmassa. Homodiegeettinen kerronta on ensimmäisen persoonan kerrontaa. Vappu on homodiegeettinen kertoja, joka myös hallitsee kerrontaa suvereenisti eli asettuu selvästi ylimmän (ekstaradiegeettisen) tason kertojaksi. Pienoisromaanissa ei ylipäätään ole kerroksittaista kerrontarakennetta. (Vrt. Genette 1980, 248.) Homodiegeettisiin kertojiin voidaan liittää ainakin kaksi varianttia. Homodiegeettinen kertoja voi olla joko kertomansa tarinan päähenkilö (tai sankari) tai kertomaansa tarinaan osallinen, mutta sitä enemmänkin sivusta katsova tarkkailija tai todistaja. Ensin mainittu tunnetaan myös nimellä autodiegeettinen kertoja. (Genette 1980, 244-248; Phelan & Booth 2005, 390.) Genetten jaottelussa on siis kyse kertojan suhteesta kertomaansa tarinaan. Vappu on tarinansa päähenkilönä autodiegeettinen minäkertoja, mutta toisaalta kertojahahmon identiteetiltään enemmän jälkimmäistä eli tarkkailijaa tai sivustakatsojaa muistuttava. Minäkertojan muodollinen rakentuminen ja 5 Otsikko saattaa herättää assosiaation Leena Kirstinän teokseen Halkeamia. Tutkielmia lukijasta tekstin rakenteissa (1988). Teoksessaan Kirstinä tutkii kertovissa teksteissä avoimiksi jääviä aukkokohtia, joita hän nimittää halkeamiksi. En hyödynnä Kirstinän teosta lähdeteoksena, mutta käytän halkeama-sanaa, sillä se nähdäkseni kuvaa oivallisesti osin meteforisestikin Beigen kerronnalliseen rakentumiseen liittyvien erilaisten kerrontatekniikoiden ja niistä poikkeamisen logiikkaa. 11

temaattinen merkityssisältö ovat tältä osin jonkinasteisessa ristiriidassa, mikä tulee esiin vielä tarkemmin työni kuluessa. Minäkertojalla voidaan ajatella olevan vallassaan näkökulma oman itsensä esittämiseen ajatusten, kokemusten ja havaintojen kautta. Kerronnallista valtaa (ja vapautta) määritellä itseään, rakentaa tarinaansa ja omaa identiteettiään liittyy Beigen minäkerrontaan ja minäkertojaan. Se, miten teoksen minäkertoja Vappu kerronnallista valtaansa käyttää ja minkälaisia vaikutuksia se tuottaa koko fiktiivisen kertomuksen kannalta, on työni kannalta haastava ja mielenkiintoinen kysymys pohtia. Minäkerronnalle luonteenomaisena Pekka Tammi (1992, 19) pitää tapausta, jossa kertoja keskittyy introspektiiviseen tarkkailuun sekä kertojana että henkilönä kerrotun maailman tasolla. Ensimmäisessä persoonassa kerrotuissa romaaneissa kertoja ja päähenkilö asettuvat usein kerronnallisesti lähekkäin eli kertoja kertoo menneestä itsestään (päähenkilöstä). Ensimmäisessä persoonan kertojan luonnollisimpana kertomistapana on siten pidetty retrospektiivistä, menneen ajan aikamuodossa esiin tulevaa kertomista. Kerronnassa käytetty menneen ajan aikamuoto (imperfekti) toimii tällöin ajallisesti erottavana tekijänä näiden kerronnallisten toimijoiden, kertojan ja päähenkilön, välillä. Tällaisen kerrontamuodollaan menneisyyteen viittaavan fiktion voi nähdä kerronnallisena muotona, joka hyödyntää ja jäljittelee omaelämäkerrallisen lajityypin kerrontakonventiota: retrospektiivistä minäkerrontaa, joka muodollisen mimeettisesti kuvaa ja kertoo menneistä tapahtumista ja kokemuksista vasta niiden tapahtumisen ja kokemisen jälkeen. (Cohn 2006, 42-43, 116-119.) Beigen minäkertojan itseään tutkiskeleva kerronnallinen positio tulee selväksi heti romaanin aloittavista lauseista: Olin arvellut ettei aurinko eksy sinne. Aurinko ei ollut ystävä. (B, 5.) Vappu tarkkailee itseään pääasiassa retrospektiivisesti mennyttä minäänsä muistellen, mikä näkyy jo romaanin alussa esiintyvien lauseiden menneen ajan aikamuodoista (pluskvamperfekti ja imperfekti). Franz K. Stanzelin (1981, 9-11) mukaan kertojan tapa välittää fiktiivistä maailmaa paljastuukin yleensä heti kerronnan aloituksessa. Pienoisromaanin aloituslauseet kuvastavat hyvin myös Beigen kerronnassa tyypillistä ilmiötä äkkinäisesti ja lähes huomaamatta vaihtuvista aikamuodoista (pluskvamperfekti imperfekti) retrospektiivisen kerronnan kehyksessä. Onkelin pienoisromaanissa kertojan ja päähenkilön välinen ajallinen suhde ja kerrontatavan omaelämäkertamaisuus on mielenkiintoisella tavalla monimutkainen. Kerronta luo kuvan kertojapäähenkilön kokemuksista lähinnä tämän abiturienttivuodelta ja sitä seuraavalta kesältä. Vaikka retrospektiivinen kerrontamuoto hallitsee Beigessä minäkertojan kertomista, Vapun 12

kerronta lipsahtelee myös ajoittain nykyhetkeen viittaavaan preesensmuotoon. Aikamuotojen vaihtelut kerronnassa nostavat esille kysymyksen kertojan kerronnallisesta asemasta suhteessa tapahtumiin ja tapahtuneeseen, menneisiin kokemuksiin ja menneeseen itseen. Beigen minäkerronnan rakentumista ja sen sisällään pitämiä aikamuotoihin liittyviä sävyeroja avaavina käsitteinä toimivat minäkertojan jakaminen kokevaksi ja kertovaksi minäksi. Kerronnan esitystapoja tutkineen Cohnin kehittämästä käsiteparista ensimmäinen tarkoittaa kertojan menneisyyteen kuuluvaa minää eli päähenkilöä, joka on jo kokenut kaikki esitetyt tapahtumat. Kertova minä puolestaan on päähenkilö kokemisen ja kertomisen hetkellä. (Cohn 1978, 145; Cohn 2006, 129.) Henrik Skov Nielsen (2004, 138) puhuu selkeämmin kertovasta minästä kertojana ja kokevasta minästä tarkoittaen päähenkilöä. Nähdäkseni käsitepari kertova ja kokeva minä vaikuttaisi Beigen minäkertojan kohdalla sikäli toimivalta, että se kuvaa parhaiten sitä, miten Vapun kertova esitys ei ole tarinan alusta loppuun asti suoraviivaista tai monotonista, vaan pikemminkin vaihtelevaa ja erilaisia sävyjä sisältävää. Beigen kerrontaan liittyy paljon kuvailevia jaksoja, jossa kertoja ei niinkään kerro itse varsinaisiin menneisiin kokemuksiinsa liittyvistä tapahtumista, vaan ainoastaan kuvittaa muistikuvillaan tarinaansa. Tällaiset Vapun menneessä aikamuodossa esittämät luonnehdinnat voitaisiin tulkita kerrontahetkellä tapahtuviksi ja siten kertovan minän kuvailemiksi mielikuviksi. Esimerkiksi kun Vappu kertoo kotitalonsa purkamisesta sekä kuvailemalla näkymää että tekemällä johtopäätöksiä asian seurauksista, voisi kerronnan ajatella kumpuavan muistelun tasolla kertovan minän puheesta tai ajatuksista, todellisista tapahtumista ja kokemuksesta etääntyneenä: Tontti oli eristetty keltamustalla nauhalla. Pronssikadun puolella oli parkissa kaivinkone. Kuljettajaa tai muita työmiehiä ei näkynyt, vain tummia hirsiä ne oli pinottu rekan lavalle. Joku oli hankkinut hirret halvalla rakentaakseen talon muualle. Joku uudisraivaaja, hullu, erikoisuus. Oli roskalava ja sillä rompetta kellarista, höyläpenkki, sähkötaulu ja kaksi suklaamunaa, jotka olivat siellä jo muuttaessamme tänne. - - Koti oli purettu. Alakulo nousi veden lailla päälakeen. Takapajuinen kunta oli yhdessä päivässä ohittanut minut, mennyt eteenpäin. Purkaminen tapahtui nopeasti. Uuden rakentaminen kestäisi. (B, 34-35) Kommentinomainen lausahdus joku uudisraivaaja, hullu, erikoisuus esimerkiksi kiinnittää kertomista käsillä olevaan kerrontahetkeen eli kertovan minän puoleen. Toisaalta kuvaus näyttää tässä kohdassa liikkuvan myös kohti kokevan minän tasoa, sillä kertojan puheessa on havaittavissa muun muassa deiktinen paikanmääre tänne (vrt. sinne), jonka voisi hyvin ajatella kumpuavan kerrontaan päähenkilön tapahtumien aikaisista ajatuksista, kokevalta minältä. Kokevan minän positiota kerronta saavuttaisi lähinnä silloin, kun minäkertoja tavoittelisi menneen minänsä autenttista kokemusta tapahtumista, toisin sanoen mielessään tuona aikana liikkuneita tuntemuksia 13

ja ajatuksia. Ylipäätään omia (menneitä) tuntemuksiaan kuvatessaan Vappu näyttää identifioituvan niihin kerrontahetkestä käsin yhä hyvin vahvasti, mikä osaltaan luo vaikutelmaa siitä, että Beigen minäkertoja ei ole ainakaan psykologisesti tai kognitiivisesti (vaikka ajallisesti kerrontahetki olisikin) kovinkaan kaukana menneestä minästään. Tämä kognitiivinen etäisyydettömyys minäkertojan ja päähenkilön välillä voisikin olla eräs keskeinen teoksen muotoon sisältyvä rakenne, joka aiheuttaa hämäryyttä kerronnallisten asemien tunnistamisessa ja lopulta tulkinnallisten päätelmien tekemisessä kertojan suhteesta ja suhtautumisesta kertomaansa tarinaan. Tilanteessa, jossa Vappu on lähdössä bussilla kotikylästään kohti Helsinkiä, etäisyys kertovan ja kokevan Vapun välillä on lähes näkymätön, mikäli sitä on ollenkaan: Minut tunsi minä ja minä kuuntelin mitä itselläni oli sanottavaa. Isä oli kevyt mies. En ollut tullut häneen. Missä vaiheessa ihminen vanheni. Missä kohtaa pojasta tuli mies. Missä vaiheessa ihmisestä tuli iso ja hän alkoi huolehtia muista. Välittikö hän lapsistaan aidosti vai hoitiko hän vain velvollisuuden. Itse teeskentelin jo niin paljon että keski-ikäisenä tuskin ainoatakaan aitoa tunnetta olisi jäljellä. (B, 36-37) Tässä katkelmassa kokevan minän voi tavoittaa kohdissa, joissa kertojan kognitio, ajatukset, ymmärrys ja tunteet ovat implisiittisesti läsnä eli kertovan minän voi tulkita lähentyvän mennyttä ajatteluaan: Itse teeskentelin jo niin paljon että keski-ikäisenä tuskin ainoatakaan aitoa tunnetta olisi jäljellä. Katkelmassa kertojan itselleen esittämät retoriset kysymykset eivät ole paikannettavissa oikeastaan kumpaankaan minäkerronnalliseen asemaan, vaan kertova ja kokeva minä läpäisevät kerrontaa pikemminkin samanaikaisesti. Kerronta on Beigessä hyvin kompleksisesti rakentunutta välillä jopa paradoksaalisuuteen asti ainakin, jos kerrontaa tarkastellaan perinteisen klassisen narratologian luomien kerronnallisten sapluunoiden läpi. Lukija joutuu jatkuvasti miettimään minäkertojan asemaa suhteessa kertomaansa, mikä ei kuitenkaan välttämättä johda lopulliseen ja selvään kategorisointiin kertovan ja kokevan minän välillä. Minäkertojan kerrontaan kuuluu lukuisia edellisen kaltaisia esityksiä, joissa kokemuksellisuuden keskiö, toisin sanoen kertovan minän ja kokevan (kerrotun) minän välinen suhde, tuntuu olevan hukassa. Onko pienoisromaanin kerronnassa lopulta kyse enemmän myöhemmän, kertovan minän kyvystä tulkita ja kerronnallistaa sanatarkkaan aiempaa hämmennyksen ja kysymysten täyteistä kokemustaan? Tällaista tulkitsevaa ja tarinan sisäiseen kokemusmaailmaan etäisyyttä ottavaa (kertovan minän) minäkerrontaa Cohn kutsuu klassikkotutkimuksessaan Transparent Minds (1978) riitasointuiseksi (dissonant) minäkerronnaksi. Tämän vastinparina on yhteensopiva 14

(consonant) ensimmäisen persoonan kerrontamuoto, jossa kertoja eläytyy aiempaan kokemukseensa ja siten myös silloiseen emotionaaliseen ja tiedolliseen näkökulmaansa, toisin sanoen kokevaan minään. (Cohn 1978, 143; ks. myös Mäkelä 2009, 116.) Beigen kerronnan kohdalla on kuin nämä kaksi minäkerronnan asetelmaa menisivät päällekkäin tai niissä jopa epäonnistuttaisiin (vrt. Mäkelä 2009). Tämä vaikutelma syntyy teoksen minäkerrontaan sisältyvästä jonkinlaisesta etäisyydettömyydestä, toisin sanoen siitä kognitiivisesta yhteensopivuudesta, joka muodostuu pienoisromaanin kerronnassa vahvaksi siteeksi kertovan ja kokevan minän välille. Toisaalta ilman näiden kerronnallisten rakenteiden häilyvyyttä lukija ei tavoittaisi teoksen absurdia ja ironista sisältöä 6. Kerronnan epämääräisyys ja monitulkintaisuus ovat Vapun tuottamassa esityksessä enemmän sääntö kuin poikkeus. Vaikuttaisi siltä, että Beigen minäkerronta ja minäkertoja on jakautunut tai paremmin sanottuna kätkeytynyt mielenkiintoisella tavalla kertovien rakenteiden välimaastoon. Kertojan ja päähenkilön esiintulo kerrotussa maailmassa limittyy ennemmin kuin sijaitsee kerronnallisesti eri tasoilla tai positioissa. Tällaista kertovien tasojen monimutkaistumista tai rikkoutumista voisi Genetten (1980, 234-235) termein kutsua myös metalepsikseksi, joka on omiaan tuottamaan kerrontaan joko outouden, koomisuuden tai fantastisuuden vaikutusta. Minäkertojan roolien (kertova ja kokeva minä) ja siten minäkerronnan tasojen (riitasointuinen ja yhteensopiva minäkerronta) sekoittuminen eli metalepsisten vaikutus tuottaa Beigen kerrontaan näin ollen erityisesti kahta ensimmäistä Genetten mainitsemaa efektiä. Kuten Markku Lehtimäki (2009, 28) toteaa, kaunokirjalliset tekstit ovat monesti avoimia, hämäriä ja monitulkintaisia, eivätkä siten täysin palautettavissa yleisiin kerronnallisiin malleihin. Toisaalta ainoastaan yleisten mallien tai kategorioiden kautta on ylipäätään mahdollista tehdä huomioita siitä, mistä kunkin tekstin hämäryys tai ominaislaatu syntyy ja miten se toimii osana tekstin merkityksen tuotantoa (emt., 29). Beigen minäkerronta noudattaa omaa logiikkaansa, jonka avaamisessa on tukeuduttava olemassa oleviin käsitteisiin osoittautuivat ne sitten lopulta riittäviksi työkaluiksi tai eivät. Tarkka lingvistinen analyysi kerronnallisen esityksen luonteen tavoittamiseksi ei välttämättä aina riitä, sillä kerronnallinen muoto saattaa vaatia myös ikään kuin sen ylittävää tulkinnallista otetta (vrt. Tammi 2006, 160 7 ). Tärkeintä Beigen kertovaa rakennetta tutkiessa ei olekaan asettaa kerrontaa väkisin kerronnallista muotoa kuvaaviin kertovan tai kokevan minän lokeroihin, vaan 6 Ironian syntyyn kerronnassa palaan työssäni myöhemmin, kun käsittelen tarkemmin kertojan funktiota suhteessa narratologisessa mallissa fiktiiviseen tekstiin sisältyviin yleisön ja sisäistekijän käsitteisiin. 7 Tammi (2006, 159-173) viittaa artikkelissaan ennen kaikkea vapaan epäsuoran esitysmuodon käyttöön ja sen analysoimiseen kertovasta tekstistä. 15

huomata romaanin kerronnassa vaikuttava moninaisuus. Tässä tutkielmassa tekemäni huomiot kertovan ja kokevan minän näkymisestä kerronnassa eivät siten ole yksiselitteisiä, vaan ennemmin toisiinsa sulautuvia. Narratologisen tutkimuksen mielenkiintoisin anti liittyy mielestäni ensi sijassa juuri metodin antamaan mahdollisuuteen testata kerronnan tutkimukseen kehiteltyjä valmiita normeja ja sapluunoita ja niiden soveltuvuutta yhä uusiin teksteihin. Tämä tekee narratologisesta tutkimuksesta metanarratologista tai -teoreettista; itseään teoriana kommentoivaa dialogia. Tämänkaltaista erilaisia näkökulmia yhdistävää metanarratologista tutkimusta toteutan myös omassa työssäni, jossa pyrin olemaan ottamatta ja käsittelemättä narratologisia malleja ja käsitteitä itsestäänselvyyksinä. (Vrt. Lehtimäki 2009, 29, 43-44.) Seuraavassa alaluvussa tarkastelen tarkemmin minäkertojan kerronnan kielellisiä valintoja ja tähän liittyen minäkerronnassa toteutuvaa näkökulman eli fokalisaation käyttöä. Mielenkiintoiseksi fokalisaation tarkastelun Beigen kerronnassa tekee se, että sitä on yleensä totuttu pitämään enemmän heterodiegeettisen kuin homodiegeettisen kerronnan ilmiönä (ks. Cohn 2006, 202). 2.2 Minä ja muut: fokalisaation variaatiot Klassisessa narratologiassa keskeinen kertovaan rakenteeseen liittyvä erottelu tehdään tekstin, tarinan ja kerronnan välillä (ks. Tammi 1992, 29; myös Genette 1980, 29; Rimmon-Kenan 1999, 9). Tässä venäläisiltä formalisteilta periytyvässä määritelmässä teksti on se minkä luemme eli puhuttu tai kirjoitettu diskurssi, joka vastaa tapahtumien kertomisesta. Tarina puolestaan viittaa sekä kerrottuihin tapahtumiin, jotka on irrotettu paikaltaan tekstistä ja palautettu kronologiseen järjestykseensä, että näihin tapahtumiin osallistuviin henkilöihin. Kolmas ja keskeisin aspekti on kerronta eli tekstin tuottaminen tekona tai prosessina, toisin sanoen se, mistä ja kenen näkökulmasta tarina välitetään lukijalle. (Cohn 2006, 132; Lehtimäki 2009, 31; ks. myös Rimmon- Kenan 1999, 9-10.) Jokaiselle kertovalle tekstille on mahdollista esittää kysymyksiä siitä, kuka näkee, kuka puhuu ja kuka havainnoi (ks. Genette 1980, 186). Näiden kysymysten avulla lukija 16

pystyy johtamaan kerronnasta (sjuzhet/narration/discourse) sen kohteen, tarinan (fabula/histoire/story) 8. Nämä narratologisessa analyysissa kerrontaan kohdistuvat kysymykset liittyvät alun perin Genetten esittämään ja sittemmin moneen otteeseen uudelleen muotoiltuun erotteluun kertomisen tuottavan äänen (kysymys siitä, kuka puhuu eli kenen ääni lausuu kertovan esityksen) ja kertomuksen sisäisten näkökulmien välillä (kysymys siitä, kuka näkee tai havaitsee eli kenen näkökulmasta kerronta suodattuu). Näkökulman Genette korvaa fokalisaation käsitteellä, joka viittaa merkitykseltään laajempaan kuin pelkkään visuaaliseen näkökykyyn. Kertovan fiktion on sanottu edellyttävän fokalisaation mahdollisuutta (ks. Cohn 2006, 37). Fokalisaatio tarkoittaa yksinkertaisesti sanottuna kerronnan kohdentumista fiktiivisen maailman henkilöihin nähden (Steinby 2009, 103). Fokalisaatiosta voidaan myös erottaa niin fokalisoija kuin fokalisoitu eli havaintoa suuntaava agentti/subjekti sekä havainnon kohde/objekti (Rimmon-Kenan 1999, 95). Minäkertojan tuottama ääni ja kerronnassa vaikuttava näkökulma tai näkökulmat tulevat Beigessä kiinnostaviksi sikäli, että vaihtelevuutensa takia lukijan saattaa olla varsin hankalaa tai välillä jopa mahdotonta päästä niiden funktioista ylimalkaan tarkemmin selville. Fokalisaatio tietyllä tapaa värittää kerrontaa ja sen esiintyminen on havaittavissa kerronnassa ilmeneviä vaihtelevia kielellisiä ilmauksia ja keinoja tarkkailemalla. (Rimmon-Kenan 1999, 106). Erityisesti Beigen minäkertojan kielessä esiintyvät nopeat aika- ja persoonamuotojen vaihtelut ovat omiaan herättämään lukijassa kysymyksiä fokalisaatiosta ja sen funktiosta pienoisromaanissa. Pienoisromaanissa on kertojapäähenkilön lisäksi myös monia muita henkilöhahmoja, jotka näkyvät ja kuuluvat minäkertojan kerronnassa. Se, saavatko nämä tarinaan osalliset sivuhenkilöt omat äänensä, näkökulmansa ja ajatuksensa kuuluviin omina itsenään, jää teoksen muodossa jokseenkin arveluttavasti auki. On kuitenkin todettava, että nämä fokalisaatiota koskevat määritelmät on liitetty ensisijaisesti kolmannen persoonan kerrontaan, sillä minäkerronnassa havainnoijana on aina kertoja. 9 Kuitenkin esimerkiksi ensimmäisen persoonan kertojia tutkineen Nielsenin (2004, 136-138) mukaan minämuotoinen kerronta voi rikkoa perinteisiä teoreettisia rajojaan ja hyödyntää esimerkiksi kolmannen persoonan kerronnassa tyypillisiä kerrontatekniikoita. Näin ollen erilaisista kielellisistä 8 Myöskään kognitiivinen narratologia ei pakene kovin kauas näitä kerronnan teorian peruskysymyksiä, sillä kertovan tekstin tulkinnan nähdään siinä perustuvan kielen ja kokemuksen välisille luonnollisille suhteille, jossa joku havaitsee, joku kertoo ja joku kokee (ks. Fludernik 1996, 43-50). Kognitiivisen narratologian näkökulmasta käsittelen kerrontaa Beigessä kuitenkin tarkemmin luvussa 3. 9 Joskus fokalisaatio ja kerronta on nähty erillisinä toimintoina myös ensimmäisen persoonan retrospektiivisissä kertomuksissa, mutta useinkaan tätä näkökulmaa ei ole tutkimuksessa huomioitu (Rimmon-Kenan 1999, 94-95). 17