Sydämen toimintaan perustuvat autonomisen hermoston vasteet Postin työuupuneilla ja eityöuupuneilla

Sydämen toimintaan perustuvat autonomisen hermoston vasteet Postin työuupuneilla ja eityöuupuneilla työntekijöillä Susanna Järvelin Pro gradu Ergonomia Kuopion yliopisto Biolääketieteen laitos Huhtikuu 2006

2 SISÄLTÖ 1 JOHDANTO...4 2 KIRJALLISUUSKATSAUS...6 2.1 TYÖUUPUMUS...6 2.1.1 Työuupumuksen tunnusmerkit...8 2.1.2 Työuupumuksen kehittyminen...8 2.1.3 Työuupumuksen taustatekijöitä...10 2.1.4 Työuupumukseen liittyviä subjektiivisia oireita...15 2.1.5 Työuupumuksen mittaaminen...16 2.2 TYÖKYKY JA TYÖUUPUMUS...19 2.3 AUTONOMISEN HERMOSTON VASTEET JA TYÖUUPUMUS...22 2.3.1 Sykevälivaihtelu...25 2.3.2 Leposyke...28 2.3.3 Lepoverenpaine...28 3 TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN VIITEKEHYS JA TAVOITEET...30 4 AINEISTO JA MENETELMÄT...32 4.1 TUTKITTAVAT...32 4.2 KOEASETELMA...34 4.3 MITTAUSMENETELMÄT...35 4.4 TILASTOLLISET ANALYYSIT...38 5 TULOKSET...39 5.1 TYÖUUPUNEISUUDEN YHTEYS VERENKIERTOELIMISTÖN LEPOVASTEISIIN JA VERENKIERTOELIMISTÖN SUORITUSKYKYYN...39 5.2 TYÖUUPUNEISUUDEN YHTEYS LYHYTAIKAISEEN KUORMITTUNEISUUTEEN...40 5.3 TYÖUUPUNEISUUDEN YHTEYS TÄMÄN HETKISEEN KOETTUUN TYÖKYKYYN, OMAAN ARVIOON TYÖSSÄ JATKAMISESSA, HENKISIIN VOIMAVAROIHIN SEKÄ KOETTUUN TYÖSTRESSIIN...42 6 POHDINTA...46 6.1 MENETELMIEN POHDINTA...46 6.2 TULOSTEN POHDINTA...47

3 7 JOHTOPÄÄTÖKSET...54 LÄHTEET...55 LIITTEET... VIRHE. KIRJANMERKKIÄ EI OLE MÄÄRITETTY.

4 1 JOHDANTO Viime vuosikymmenien aikana työolot ovat muuttuneet Suomessa ja koko Länsi- Euroopassa. Teollisuus ja palveluelinkeinot ovat lisänneet työpaikkoja ja maa- ja metsätaloudessa ne ovat vähentyneet. Myös tietotekniikka-alan osuus työnantajana on lisääntynyt. Samanaikaisesti työnkuva on muuttunut, jonka seurauksena työn fyysinen rasittavuus on vähentynyt ja psyykkinen rasittavuus on lisääntynyt (Waris 2001). Työperäinen stressi on Euroopan unionin (EU) maissa toiseksi tavallisin työperäinen terveysongelma selkäsairauksien jälkeen. Työperäistä stressiä esiintyy 28 % prosentilla EU:n alueen työtekijöillä (Euroopan työterveys- ja turvallisuusvirasto 2002). Työuupumuksesta on tullut yleinen työterveysongelma myös Suomessa. Kalimon ja Toppisen (1997) laaja-alaisen tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista työikäisestä väestöstä on kokenut jonkinasteista työuupumusta. Tutkimuksen mukaan työuupumus on ollut vakavaa noin 7 prosentilla eli 165000 työntekijällä. Vuonna 2004 julkaistussa katsauksessa 2000-luvun alun työolotilanteesta ja sen kehityspiirteistä todetaan työuupumuksen esiintyvyydestä samansuuruisia lukuja. Työuupumuksen todetaan olevan yleisempää julkisella sektorilla. Henkilöstön vähentäminen ja muut epävarmuustekijät lisäävät työuupumusta (Ahola ym. 2004). Työuupumus voidaan määritellä vakavaksi, työssä kehittyväksi krooniseksi stressioireyhtymäksi. Työuupumus eli burnout yleistyi käsitteenä 1970-luvulla, kun puhuttiin terveydenhuoltohenkilöstön pitkäaikaisesta stressioireyhtymästä (Maslach ym. 2001). Burnoutista käytettiin aluksi suomenkielistä vastinetta loppuunpalaminen. 1990- luvun alusta lähtien työuupumus käsitteestä tuli yleisesti käytetty (Kalimo ja Toppinen 1997). Työuupumuksen erottaa työstressistä sen kolmitahoinen oireisto eli pitkittynyt väsymys, oman työsuorituksen aliarvostaminen sekä kyynistyneisyys (Kalimo ja Toppinen 1997). Tiedot työuupumuksen aiheuttamista elintoimintojen muutoksista ovat vähäiset. Työn aiheuttama rasitustila saattaa kohdistua väliaivojen neuroendokriiniseen ja

5 autonomiseen toimintaan samalla tavoin kuin urheilijoiden ylirasitustilassa (Selänne ja Leppäluoto 2001). Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää tutkimukseen osallistuneiden sydämen toimintaan perustuvia autonomisen hermoston vasteita (leposyke, verenpaine, sykevälivaihtelu) työuupuneilla ja verrata niitä ei-uupuneisiin tutkittaviin. Tutkimuksen tarkoituksena oli myös selvittää millaisia eroja on työuupuneiden ja ei-työuupuneiden työntekijöiden fyysisessä suorituskyvyssä (VO 2 max) sekä koetussa työkyvyssä ja työstressissä. Tutkimusaineisto on osa Suomen Posti Oyj:n kanssa yhteistyössä toteutettua ErgoPosti-projektia, jossa analysoitiin työtä, työntekijöiden terveydentilaa, toimintakykyä, kuormittumista sekä koettua työkykyä ja stressiä asiakaspalvelussa, jakelussa ja lajittelussa.

6 2 KIRJALLISUUSKATSAUS 2.1 Työuupumus Työuupumus määritellään vakavaksi, työssä kehittyväksi krooniseksi stressioireyhtymäksi. Työuupumus on kolmitahoinen häiriö (kuvio 1), jolle on ominaista kokonaisvaltainen väsymys, kyyninen suhtautuminen työhön sekä heikentynyt ammatillinen itsetunto (Kalimo ja Toppinen 1997, Maslach ym. 2001). uupumusasteinen väsymys heikentynyt ammatillinen itsetunto työuupumus kyynistyneisyys KUVIO 1. Työuupumuksen kolmitahoinen oireisto (Kalimo ja Toppinen 1997, Maslach ym. 2001). Työuupumus on yksilön kokemus, jota luonnehtii pitkittynyt reaktio työstä aiheutuviin toistuviin emotionaalisiin ja vuorovaikutuksellisiin stressitekijöihin (Maslach ym. 2001). Työuupumusta voidaan pitää kielteisten stressitilanteiden pitkittyneenä ja epäonnistuneena käsittelynä (Hätinen ja Kinnunen 2002, Lindström ym. 1997). Pitkäaikainen vaatimusten ja voimavarojen epätasapaino aiheuttaa työntekijän uupumisen. Kuitenkin jos työntekijä pitää työtään merkittävänä, pitkittynyt stressi ei välttämättä johda työuupumuksen syntymiseen (Hätinen ja Kinnunen 2002). Työuupumuksesta käytetään arkikielessä sekä kirjallisuudessa useita samaa tarkoittavia ilmauksia. Tällaisia ilmauksia ovat esimerkiksi jaksamisongelma työssä, työhön liittyvä uupuminen, loppuun palaminen, burnout-ilmiö ja väsymystyyppinen ekshaustio

7 (Lindström ym. 1997, Lindström ym. 2000). Muita työuupumuksen lähikäsitteitä ovat työstressi, työtyytymättömyys ja masennus (Kanste 2005). Työuupumus käsitettä ei pidä sotkea työstressin käsitteeseen. Työstressillä tarkoitetaan tilannetta, jossa työntekijän kyvyt tai odotukset ja työn vaatimukset ovat ristiriidassa keskenään. Työntekijä pyrkii sopeutumaan tilanteeseen stressin avulla eli kyse ei ole pelkästään kielteisestä ilmiöstä. Uupumus syntyy, kun sopeutuminen ei riitä, palautuminen ei onnistu ja tilanne pitkittyy eli työuupumusta voidaan pitää pitkittyneenä työstä aiheutuneena stressioireyhtymänä (Rovasalo 2000, Kanste 2005). Työuupumuksen kolmitahoinen oireisto erottaa sen työstressistä. Stressistä puhuttaessa voidaan tarkoittaa myös myönteistä stressiä eli eustressiä. Työuupumuksen yhteydessä on kyse pelkästään kielteisestä stressistä (Hätinen ja Kinnunen 2002). Työuupumusta on vaikea erottaa muista uupumusta aiheuttavista tekijöistä, sillä useimpien työuupuneiden oireisto täyttää myös vähintään keskivaikean masennuksen kriteerit. Työuupumuksen diagnosoinnissa edellytetään, että työllä ja siihen liittyvillä seikoilla on ollut keskeinen osuus uupumuksen synnyssä (Martikainen 2001, Kanste 2005). Masennuksen ja työuupumuksen on todettu korreloivan keskenään. Masennus on häiriö, joka vaikuttaa kaikilla elämänalueilla, kun taas työuupumus rajautuu koskemaan työtä ja työympäristöä. Työuupumuksen ja masennuksen yhteyttä Tselebis ym. (2001) selittivät hallinnan tunteen ja masennuksen voimakkaalla korrelaatiolla. Sairaanhoitajille tehdyssä tutkimuksessa he havaitsivat, että hallinnan tunne oli yhteydessä sekä masennukseen että työuupumukseen (Tselebis ym. 2001) Työuupumusta ei diagnosoida ja tilastoida terveyden häiriönä (Kalimo ja Hakanen 2000). Nykyisen ICD-10 tautiluokituksen (2003) mukaan työuupumus ei ole sairausvaan oirediagnoosi. Tautiluokituksen mukaan työuupumus kuvaa mahdollisen oireen tai sairauden taustaa tai syytä, joten työuupumusta ei luokitella sairaudeksi tai vammaksi. Työuupumus kuuluu tautiluokituksessa ryhmään, jossa luokitellaan niitä tekijöitä, jotka ovat vaikuttamassa terveydentilaan sekä yhteydenottoihin terveyspalvelujen tuottajiin. Jos työuupumus on päädiagnoosi, työnantajan ei tarvitse osallistua korvauksiin, sillä sairausvakuutusjärjestelmämme Suomessa vaatii, että työkyvyn menetys johtuu

8 sairaudesta. Työuupumus lisätään kuitenkin usein sivudiagnoosiksi, koska sillä on merkitystä eläkelaitoksille (Rovasalo 2003). 2.1.1 Työuupumuksen tunnusmerkit Työuupumuksen keskeinen osatekijä on voimakas ja pitkäaikainen väsymys. Uupumusasteinen väsymys tuntuu kaikissa tilanteissa ja se ei liity yksittäisiin työn kuormitushuippuihin. Voidaan sanoa, että väsymys on yleistynyttä eikä häviä päivittäisellä levolla, viikkovapaalla tai loma-aikanakaan (Kalimo ja Toppinen 1997, Maslach ym. 2001). Emotionaalinen väsymys on työuupumuksen keskeinen osatekijä, mutta se ei yksin kuvaa koko työuupumusilmiötä (Maslach ym. 2001). Kyynistyneisyys on havaittavissa työnilon katoamisena, työn mielekkyyttä koskevana epävarmuutena sekä työn merkityksen epäilynä tai kyseenalaistamisena. Ihmissuhdeammateissa kyynistyneisyys näkyy etäisenä ja kylmänä suhtautumisena työn kohteena oleviin ihmisiin (Kalimo ja Toppinen 1997). Kyynistyminen on tavallisempaa miehillä (Maslach ym. 2001). Työuupumuksen kolmantena tunnusmerkkinä on ammatillisen itsetunnon heikkeneminen. Se tulee esiin pelkona, ettei selviydy työstään ja etteivät työasiat muutoinkaan pysy hallinnassa. Tyypillistä on myös huonommuuden tunne suhteessa omaan aikaisempaan pätevyyteen ja menestymiseen (Kalimo ja Toppinen 1997). 2.1.2 Työuupumuksen kehittyminen Työuupumus kehittyy vuosien aikana työtilanteen ylittäessä ihmisen voimavarat. Työuupumuksen syyt voivat olla ammatillisia, työyhteisöjen sisäisiä tai laajempaan työelämään liittyviä syitä. Uupumuksen kehitysprosessista on vaikea erottaa yksittäisiä syitä. Alun perin työssä kuormitusta aiheuttaneet tekijät voivat muuttua sitä mukaan kun työntekijä rasittuu ja hänen suhtautumisensa työhön ja työyhteisöön muuttuu (Kalimo ja Toppinen 1997).

9 Työuupumus kehittyy asteittain (kuvio 2). Ensimmäisenä tyypillistä on väsymys, joka lisääntyy vähitellen, kun lepo- tai lomavaiheen aikana palautuminen ei ole riittävää. Väsymys on yleistynyttä eikä se liity erityisiin kuormitushuippuihin. Työntekijä kokee työn vaatimukset kohtuuttomiksi eikä usko pystyvänsä selviytymään niistä. Hän kyynistyy ja alkaa suhtautua työtä torjuvasti ja kyseenalaistavasti. Tämänkaltaisen käyttäytymisen tarkoituksena on suojata työntekijää väsymystä, huolta ja syyllisyyttä vastaan. Tilanne voi hämmentää työntekijää, koska hän ei tunnista itseään käyttäytymisensä perusteella: Miten minusta on tullut tällainen? Hämmennykseen liittyy tunne, ettei suoriudu työstään halutulla tai toivotulla tavalla. Työntekijä voi kokea myös taantumista työroolissaan. Nämä tekijät johtavat ammatillisen itsetunnon romahtamiseen (Kalimo ja Toppinen 1997). KUVIO 2. Työuupumuksen kehittyminen (Työterveyslaitos 2003).

10 Työuupumuksen kehittymisestä ja työuupumuksen keskeisten tekijöiden keskinäisistä suhteista on esitetty useita näkemyksiä. Yleisin näkemys on, että työuupumus alkaa voimakkaana väsymyksenä. Sitä seuraa kyynistyneisyys ja lopulta ammatillisen itsetunnon heikkeneminen (Maslach ym. 2001). 2.1.3 Työuupumuksen taustatekijöitä Työuupumuksen taustalla on yleensä useita eri tekijöitä. Lähes aina taustalla on kuitenkin määrällinen tai laadullinen ylikuormitus. Määrällistä ylikuormitusta ovat esimerkiksi kiire, aikapaine ja suuri asiakasmäärä. Laadullista ylikuormitusta aiheuttavat tietoylikuorma ja työn liiallinen vaativuus. Toisaalta työuupumuksen kehittymistä voivat ennaltaehkäistä työssä hyvinvointia, sitoutumista ja osaamista lisäävät puolet kuten esimerkiksi työn itsenäisyys, hyvät palautejärjestelmät sekä koulutusmahdollisuudet (Kalimo ja Hakanen 1998). Työuupumustutkimuksen alussa selvitettiin lähinnä terveyden- ja sosiaalihuollossa sekä opetustehtävissä toimivien työuupumusta. Ajateltiin, että ihmissuhdetyö on keskeinen tekijä uupumuksen synnyssä. Vähitellen työuupumuksen syntymisen taustalla on ajateltu olevan laajempia syitä (Maslach ym. 2001). Työn ja työolojen piirteet Työuupumuksen kehittymiseen vaikuttavat työnsisällössä työmäärä tai työtahti; työtä on liikaa, työntekijällä on tunne, ettei hän voi hallita työtahtiaan, on kiire. Myös vuorotyö, joustamattomat työaikataulut, työajan ennalta arvaamattomuus, pitkät työpäivät tai sosiaalisesti huonosti sopiva työaika lisäävät työuupumisen riskiä. Työvälineisiin ja tiloihin liittyvät ongelmat niin ikään kuormittavat työntekijää. Tehtävien suunnittelussa ilmenevät ongelmat ovat myös kuormitustekijöitä (Euroopan työterveys- ja turvallisuusvirasto 2002). Työhön liittyvät suuret odotukset lisäävät työuupumuksen riskiä. Odotukset voivat liittyä työn luonteeseen tai työsaavutuksiin. Työntekijä voi odottaa työn olevan luonteeltaan jännittävää, haasteellista tai viihtyisää. Työnsaavutuksiin kohdistuvat

11 odotukset voivat liittyä esimerkiksi työssä ylenemiseen tai mahdottomiin tavoitteisiin kuten, että hoitaja tai lääkäri voi auttaa kaikkia potilaitaan. Suuret odotukset johtavat suuriin ponnisteluihin työssä, jolloin työntekijä yrittää liikaa. Tämä johtaa väsymiseen ja kyynistyneisyyteen, kun työhön kohdistuvat odotukset ja todellisuus eivät vastaa toisiaan (Maslach ym. 2001). Maslachin ym. (2001) mukaan työuupumusta esiintyy eniten niillä, jotka kokevat työssään määrällistä ylikuormitusta eli työtä on liian paljon tietyssä ajassa tehtäväksi. Koettu työkuormitus ja aikapaine ovat vaikuttamassa työuupumuksen kehittymiseen, erityisesti väsymyksen kokemiseen. Myös työnkuvassa olevat rooliristiriidat kuormittavat työntekijää ja voivat olla työuupumuksen taustalla. Työuupumus aiheuttaa työvirheiden ja onnettomuuksien yleistymistä. Myös työn laatu kärsii. Tuotteiden tai palveluiden tuotantomäärä alenee eli työn tuottavuus heikkenee (Kalimo ja Hakanen 1998, Euroopan työterveys- ja turvallisuusvirasto 2002). Sosiaalinen ympäristö Työyhteisön sosiaaliset suhteet ovat työntekijän hyvinvoinnille ja terveydelle tärkeitä tekijöitä. Ongelmallisten ihmissuhteiden on havaittu heikentävän vastustuskykyä ja lisäävän siten sairastuvuutta. Vähäinen sosiaalinen tuki työyhteisössä lisää mielenterveyden häiriöitä, depression ja sydäntautien ilmaantuvuutta sekä itsemurhia. Toisaalta runsas sosiaalinen tuki edistää hyvinvointia lieventämällä stressin ja kuormittavien elämäntapahtumien vaikutuksia (Kivimäki ym. 2002, Kalimo ja Hakanen 1998). Työtovereiden tai esimiehen puutteellinen tuki on usein syynä työntekijän työuupumuksen syntymisessä (Kalimo ja Hakanen 1998). Erityisesti esimieheltä saatava tuki on tärkeää työntekijän hyvinvoinnin kannalta. Myös työstä saatavalla palautteella sekä osallistumisella työtä koskeviin päätöksiin on merkitystä työssä jaksamisessa (Maslach ym. 2001).

12 Kivimäen ym. (2002) mukaan pitkittyneen stressin syntyyn vaikuttavat ongelmat johtamisessa ja sosiaalisissa suhteissa. Siten ne ovat yhteydessä epäsuorasti heikentyneeseen vastustuskykyyn ja stressisairauksiin (Kivimäki ym. 2002). Työntekijöiden hyvinvointiin ja terveyteen ja sitä kautta työssä jaksamiseen vaikuttavat oleellisesti töiden organisointi, henkilöstöjohtaminen ja työntekijöiden väliset ihmissuhteet. Työntekijöiden hyvinvoinnin seuraaminen ja kehittäminen ovat osa työyksikön perustehtävää (Pohjonen ym. 2003) Hyvä työn hallinta on merkittävin tekijä työhyvinvoinnissa ja työterveydessä. Työn hyvä hallinta edistää työntekijän terveyttä ja ennaltaehkäisee työstressiä. Työnhallinta muodostuu Pohjosen ym. (2003) mukaan neljästä osa-alueesta: Vaikutusmahdollisuudet eli työntekijällä on sananvaltaa itseä koskevissa asioissa kuten työajoissa, työtahdissa, työmenetelmissä, laitehankinnoissa ja työnjaossa. Työn monipuolisuus eli työtekijällä on mahdollisuus käyttää monipuolisesti omia tietojaan, taitojaan ja osaamistaan. Osallistumismahdollisuudet omaa työtä, työympäristöä tai työolosuhteita koskeviin päätöksiin. Työyhteisön sosiaalinen tuki ja johtamisen oikeudenmukaisuus; työntekijä saa työtovereilta ja esimieheltä apua, tukea ja arvostusta. Työntekijällä on varmuus siitä, että myös ristiriitatilanteessa tukea on saatavilla. Työuupumuksen vaikutukset kohdistuvat myös sosiaaliseen elämään. Työntekijä kovettuu ihmissuhteissa ja hän voi vetäytyä kontakteista. Ihmissuhdeongelmat työssä lisääntyvät. Myös perhe- ja muu yksityiselämä kärsii. Työuupumuksen vaikutukset kohdistuvat myös lähiomaisiin (Kalimo ja Hakanen 1998). Organisaatiotasolla työuupumus näkyy esimerkiksi lisääntyneinä poissaoloina. Myös työvoiman vaihtuvuuden on todettu olevan yhteydessä työuupumuksen yleisyyteen. Työyhteisön sisällä ilmapiiri heikkenee ja työntekijöiden innovatiivisuus vähenee (Kalimo ja Toppinen 1997, Kalimo ja Hakanen 1998).

13 Yksilölliset tekijät Yksilöllisillä voimavaroilla on vahva yhteys työssä jaksamiseen ja uupumiseen. Uupumiselta suojaavia voimavaroja ovat vahva koherenssin tunne, hyvä itsetunto ja työelämän kompetenssi (Ahola ym. 2001, Kalimo ym. 2001). Työuupumusta esiintyy tavallisimmin työntekijöillä, joilla työ on elämänsisältö. Työntekijän vaatimustaso työn suhteen on suuri; hän ei koe saavansa aikaan tavoiteltavia tuloksia omien rajoitustensa tai työyksikön organisatoristen esteiden vuoksi. Myös työntekijän kohtuuttoman korkea suoritusmotivaatio, työkeskeisyys ja stressinhallintakeinojen rajoittuneisuus lisäävät työuupumuksen mahdollisuutta (Gerlander ym. 1995, Kalimo ja Hakanen 1998). Työstressi, uupumus ja koettu työkyky tutkimuksessa (2004) todetaan, että voimakas uhrautuvaisuus ja perfektionismi ovat tyypillisiä piirteitä työuupuneilla. Tutkimuksen mukaan kyseiset piirteet liittyvät paitsi työuupumukseen myös koettuihin heikentyneen terveyden oireisiin ja alentuneeseen työkykyindeksiin (Räisänen 2004). Yksilötasolla työuupumus vaikuttaa sekä henkiseen että fyysiseen hyvinvointiin. Työuupunut voi olla ärtynyt ja vihamielinen. Hänen keskittymiskykynsä on heikentynyt ja jännittyneisyys lisääntynyt. Työntekijä kokee tyhjyyden tunteita sekä olevansa ansassa. Hänellä voi olla masennusta (Kalimo ja Hakanen 1998). Työuupumus vaikuttaa myös työntekijän käyttäytymiseen. Hän voi olla yliaktiivinen ja väkivaltaiset purkaukset ovat mahdollisia. Toisaalta fyysinen aktiivisuus voi vähentyä (Kalimo ja Hakanen 1998). Työuupunut voi turvautua vääriin stressinhallintakeinoihin esimerkiksi tupakointiin tai päihteiden käyttöön. Tuolloin työuupumuksesta johtuvat haitat lisääntyvät (Kalimo ja Hakanen 1998, Lindholm 2004). Työuupunut ei jaksa harrastaa liikuntaa, unirytmi häiriintyy ja ruokailu muuttuu epäsäännölliseksi (Lindholm 2004).

14 Väestöryhmät Työikäisen väestön keskuudessa työuupumusta esiintyy eniten nuorilla työntekijöillä. Työuupumuksen riski pienenee iän ja työkokemuksen karttuessa (Maslach ym. 2001). Kalimon ja Toppisen (1997) tutkimuksessa työuupumus oireita esiintyi eniten vanhimmassa työikäisessä ikäluokassa eli 55-65 vuotiailla. Tutkimuksessa vakavaa työuupumusta kyseisessä ikäluokassa oli 14 prosentilla. Kalimon ja Hakasen (1998) yhteenvedossa työuupumusta todetaan olevan eniten nuorilla työuran alussa olevilla sekä iäkkäillä. Naisilla on todettu työuupumuksen olevan yleisempää kuin miehillä. Tätä on kuitenkin selitetty miesten ja naisten töiden välisillä eroilla eikä sukupuolieroilla (Kalimo ja Toppinen 1997). Maslach ym. (2001) esittävät samanlaisia tuloksia. Työterveyslaitos ja Lääkäriliitto selvittivät lääkäreiden työoloja kuormittuneisuutta koskevalla kyselytutkimuksella vuonna 1997. Tehdyssä selvityksessä lääkäreillä uupuneisuus väheni iän myötä eli päinvastoin kuin koko väestössä. Mies- ja naislääkäreiden uupumuksessa ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa. Työuupumusta ilmeni merkitsevästi vähemmän niillä lääkäreillä, joilla oli lapsia kuin heidän lapsettomilla kollegoillaan (Töyry ym.1999). Yhteiskunnalliset tekijät Työuupumukseen liittyvää tutkimusta on arvosteltu siitä, ettei se kiinnitä riittävästi huomiota yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Työuupumuksen taustatekijöiden tutkimus on painottunut työhön ja työyhteisöön liittyvien tekijöiden tunnistamiseen ja laajemmat työelämään liittyvät asiat kuten työmarkkinatilanne ja työelämän rakenteelliset seikat ovat jääneet vähälle huomiolle (Kalimo ja Toppinen 1997). Laaja työttömyys yhteiskunnassa voi aiheuttaa epävarmuutta ja siten lisätä stressiä työssä käyvissä. Toisaalta työpaikkojen henkilöresurssien vähentäminen aiheuttaa työhön jääville työmäärän kasvua. Myös työyhteisön toimintaan tulee tuolloin

15 ristiriitoja (Saarelma-Thiel 1995, Kalimo ja Toppinen 1997). Työelämän nopeat muutokset ja siitä aiheutuva turvattomuus lisäävät työntekijöiden henkistä kuormittuneisuutta (Kalimo ja Hakanen 1998). 2.1.4 Työuupumukseen liittyviä subjektiivisia oireita Monet työuupumukseen liittyvät fyysiset oireet liittyvät autonomisen hermoston aktivoitumiseen, jolloin sydämen syke kiihtyy, verenpaine nousee tai heilahtelee voimakkaasti. Uupuneella voi esiintyä hikoilua ja hengityksen kiihtymistä tarpeettomasti. Tavallisia oireita ovat myös vatsaoireet, päänsärky ja keskittymiskyvyttömyys (Lindholm 2004). Rovasalon (2000) mukaan yksilötasolla työuupumus aiheuttaa työntekijälle masennusta, psykosomaattista oireilua, yleistä terveydentilan heikkenemistä sekä päihdeongelmia. Näätäsen (2002) Balanssi-tutkimusprojektin mukaan työuupumus on voimakkaasti yhteydessä psykiatriseen oireiluun, ihmisen laajempaan kokemukseen hyvinvoinnista sekä tunne-elämän vaikeuksiin. Työuupumukseen liittyy useita oireita, joista tärkeimmät ovat masennus, pakkoneuroottiset oireet kuten mieleen työntyvät pakottavat ajatukset ja niiden rituaalinomaiset hallintapyrkimykset sekä unettomuus. Miehillä todettiin somaattisen oireilun lisääntyvän työuupumuksen voimakkuuden kasvaessa (Näätänen 2002). Balanssi-tutkimus osoitti, että työuupuneilla on tunteiden tunnistamis- ja ilmaisuvaikeuksia. Tyypillistä on erityisesti negatiivisten tunteiden lisääntyminen sekä positiivisten tunteiden puuttuminen. Tutkimuksessa havaittiin, että työuupumuksen voimakkuuden lisääntyessä vaikeus ilmaista suuttumuksen tunteita lisääntyy (Miikkulainen 2002, Näätänen 2002). Tutkimuksen alkuvaiheessa työuupuneet kuvasivat, että tunteet olivat kuin lukon takana ja niitä oli vaikea ilmaista tai erotella. Näin keho joutuu tunteiden ilmaisun välineeksi. Esimerkiksi pidätetty aggressio aiheuttaa verenpaineen nousua. (Miikkulainen 2002). Voimakas ja pitkäaikainen väsymys eli ekshaustio on työuupumuksen keskeinen tekijä. Voimakas väsymys on tutkimuksissa yleisimmin havaittu ja analysoitu työuupumuksen

16 oire (Maslach ym. 2001). Kalimon ja Toppisen mukaan (1997) väsymys on tärkein syy miksi työntekijät hakeutuvat terveydenhuoltopalvelujen piiriin. Tutkimuksessa todetaan, että neuvoja tai apua hakeneista on 40% uupumusasteisesti väsyneitä. Balanssi-tutkimusprojektissa koehenkilöt kuvaavat henkisen väsymyksen heijastuvan fyysisesti voimattomuuden tuntemuksina sekä voiman katoamisena käsistä ja jaloista. Voimakas väsymys saa usein myös uupuneen jäämään pois fyysisistä aktiviteeteista, jolloin virkistäneet ja kuntoa ylläpitäneet harrastukset jäävät ja keho alkaa oireilla (Miikkulainen 2002). Tutkimusprojektissa nousee esille, ettei väsymys ole välttämättä päällimmäinen tuntemus, vaan keho ja ajatukset voivat käydä ylikierroksilla eli olla jatkuvassa valmiustilassa. Tuolloin ajatukset kulkevat suorituspaineissa, kilpirauhanen lataa, sydämen syke on kiivas ja verenpaine on koholla. Elimistö on pitkäkestoisessa stressitilassa, joka kiihdyttää tai häiritsee useita elintoimintoja (Miikkulainen 2002). 2.1.5 Työuupumuksen mittaaminen Työuupumuksen tai stressin tasoa arvioitaessa käytetään yleensä hyväksi standardoituja kyselyitä. Eniten käytetty mittari on Maslach Burnout Inventory (MBI) (Maslach ja Jackson 1981), josta on kolme eri versiota empiirisessä käytössä; auttamisammatteihin tarkoitettu MBI-HSS (Maslach Burnout Inventory, Human Services Survey), opetustyöhön MBI-ES (Maslach Burnout Inventory, Educators Survey) sekä muille ammattiryhmille tarkoitettu MBI-GS (Maslach Burnout Inventory, General Survey) (Kanste 2005). Kyselylomakkeiden tueksi lääkäri voi käyttää myös objektiivisia mittareita. Parhaita merkkejä poikkeavan vahvasta sympaattisesta tonuksesta on potilaan leposyke. Lepo EKG:ssä on havaittavissa T- ja P-aallon muodon vaihtelua. Stressistä kertoo myös työpäivän aikana korkea verenpaine, joka laskee kotioloissa (Lindholm ja Gockel 2000).

17 Bergen Burnout Indicator Bergen Burnout Indicator 15 (BBI-15) on alun perin Norjassa kehitetty metodi työuupumuksen arvioimiseen ja mittaamiseen. Kysely sisältää 15 väittämää, joita arvioidaan kuusiportaisella Likert-asteikolla. Mittari mittaa paitsi kokonaisuupumuksen tasoa myös työuupumuksen ydinulottuvuuksia; uupumusasteista väsymistä, kyynistyneisyyttä ja ammatillisen itsetunnon heikkenemistä (Näätänen ym. 2003). Uupumusasteista väsymistä mittaavat kysymykset koskevat työhön liittyvän uupumuksen kielteisiä vaikutuksia jokapäiväiseen elämään, kuten kotiin ja ihmissuhteisiin. Uupuneisuutta mittaavat seuraavat osiot: 1. Tunnen hukkuvani työhön. 4. Nukun huonosti erilaisten työasioiden takia. 7. Työn paine on aiheuttanut ongelmia läheisissä ihmissuhteissani (esim. parisuhteessa, perheessä tai ystävyyssuhteissa). 10. Ajattelen työasioita myös vapaa-aikana. 13. Minulla on jatkuvasti huono omatunto, koska joudun työni vuoksi laiminlyömään läheisiäni. Kyynistyneisyyttä mittaavat kysymykset koskevat työhön liittyvän kiinnostuksen ja merkityksellisyyden vähenemistä, elävän kosketuksen kadottamista omaan työhön tai sen kohteena oleviin ihmisiin. BBI-15-mittarissa seuraavat viisi osiota mittaavat kyynistymistä:

18 2. Tunnen itseni haluttomaksi työssä ja ajattelen usein lopettaa työsuhteeni 5. Ärsyynnyn usein asiakkaisiini tai muihin työni kohteena oleviin ihmisiin. 8. Minusta tuntuu, että minulla on yhä vähemmän annettavaa 11. Huomaan, että minun on vaikea eläytyä asiakkaitteni tarpeisiin tai muiden työni kohteena olevien ihmisten ongelmiin tai tarpeisiin 14. Minusta tuntuu, että olen menettämässä kiinnostukseni asiakkaitani tai muita työni kohteena olevia ihmisiä kohtaan Ammatillisen itsetunnon heikkeneminen on uupumusprosessin viimeinen vaihe. Sitä mittaavat seuraavat viisi osiota: 3. Minulla on usein riittämättömyyden tunteita. 6. Kyselen alituiseen, onko työlläni arvoa. 9. Tunnen, etten pysty auttamaan toisia niin paljon kuin haluaisin. 12. Kun aloitin nykyisen työni, odotin työltäni ja aikaansaannoksiltani enemmän kuin nyt. 15. Rehellisesti sanoen, tunsin itseni aikaisemmin arvostetummaksi työssäni. BBI-15-kokonaisasteikko muodostetaan edellä olevien alaulottuvuusasteikkojen summasta. Tämä summa mittaa kokonaistyöuupumusta yhtenäisenä työuupumussyndroomana (Näätänen ym. 2003). Työstressikysely Työstressikysely (TSK) on apuväline psyykkisen työympäristön ja sen vaikutusten arviointiin. Sen tarkoituksena on auttaa arvioimaan ongelmia ja kehittämistarpeita, mutta tietojen soveltamiseen tarvitaan psykologista asiantuntemusta. Työstressikyselyn käytön tavoitteena on työn kehittäminen, työntekijän tukeminen sekä työpaikan kehityksen seuranta ja toimenpiteiden vaikutusten arviointi (Elo ym. 1990).

19 Työstressilomakkeisto muodostaa kokonaisuuden, jossa suppea lomake sisältyy laajaan lomakkeeseen. Lisäksi käytettävissä on täydentäviä lomakkeita, joiden avulla voidaan selvittää tarkemmin työn koettuja henkisiä vaatimuksia, koettuja oireita sekä mahdollisia työn kehittämistoimenpiteitä (Elo ym. 1990). Työstressikyselyä ja sen sisältämää stressin kokemista mittaavaa kysymystä on käytetty laajasti koetun hyvinvoinnin ja siihen yhteydessä olevien tekijöiden kartoittamiseen suomalaisilla työpaikoilla. Stressikysymys kuluu seuraavasti: Stressillä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihminen tuntee itsensä jännittyneeksi, levottomaksi, hermostuneeksi tai ahdistuneeksi tai hänen on vaikea nukkua asioiden vaivatessa jatkuvasti mieltä. Tunnetko sinä nykyisin tällaista stressiä? Stressikysymys on todettu hyvin toimivaksi erilaisissa mittaustilanteissa ja se on todettu validiksi ryhmätason johtopäätösten tekoon (Elo ym. 1999). Työ ja terveys haastattelututkimuksessa vuonna 2003 työssäolevilla 35 44 vuotiailla miehillä (n=339) ja naisilla (n=404) koettua työstressiä mitattiin työstressikyselyn sisältämän stressin kokemista mittaavan kysymyksen avulla. Miehistä 57,8 % koki ei lainkaan tai vähän työstressiä, jonkin verran 28,9 %, melko paljon 9,4 % ja erittäin paljon 3,2 %. Naisista ei lainkaan tai vähän työstressiä koki 47,3 %, jonkin verran 38,1 %, melko paljon 11,4 % ja erittäin paljon 3,2 % (Piirainen ym. 2003). 2.2 Työkyky ja työuupumus Työntekijän terveys, inhimilliset voimavarat, fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen työkyky sekä ammattitaito ovat ominaisuuksia, joiden avulla työntekijä pyrkii suoriutumaan yli- tai alikuormittumatta ja kohtuuttomasti väsymättä työn vaatimuksista. Työkyky ei ole pelkästään yksilöllinen ominaisuus vaan sitä on tarkasteltava laajaalaisena työn ja ihmisen välisenä vuorovaikutussuhteena (Louhevaara ja Perkiö-Mäkelä 2000). Ilmarisen (1999) mukaan työkyvyllä tarkoitetaan yksilöön ja työhön liittyvien tekijöiden kokonaisuutta, jotka ovat tärkeitä yksilön suoriutumiselle työelämässä. Työkyky koostuu työn ja yksilön voimavarojen suhteesta. Yksilön voimavarat muodostavat

20 terveys ja toimintakyky sekä koulutus ja osaaminen. Voimavaroihin vaikuttavat yksilön arvot ja asenteet sekä motivaatio ja työtyytyväisyys. Työntekijä realisoi voimavarojaan työssään, jossa lopputulokseen vaikuttavat työyhteisö, työympäristö sekä työn henkiset ja fyysiset vaatimukset (Ilmarinen 1999). Työ, työyhteisö ja työympäristö vaikuttavat merkittävästi siihen kuinka työntekijä voi käyttää voimavarojaan. Elleivät työn sisältö, työyhteisö tai työympäristö luo hyviä edellytyksiä, eivät hyvätkään voimavarat merkitse hyvää työkykyä. Toisaalta toimiva työyhteisö tai työympäristö ei voi täysin kompensoida heikentyneitä voimavaroja (Ilmarinen 1999). Työkykyä voidaan pitää dynaamisena prosessina, joka osatekijöidensä kautta muuttuu esimerkiksi iän myötä. Lisäksi työkyky on sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan, yritykseen sekä mikro- ja lähiverkostoon kuten esimerkiksi perheyhteisöön (Ilmarinen 1999). Työuupumus heikentää työkykyä. Tämä on havaittavissa esimerkiksi työuupuneiden suurempina poissaololukuina, lisääntyneenä uudelleen koulutustarpeena sekä suunnitelmina jäädä ennenaikaisesti eläkkeelle. Kalimon ja Toppisen (1997) selvityksen mukaan työuupuneilla oli noin kolme kertaa suurempi tarve kouluttautua uuteen ammattiin kuin ei työuupuneilla työntekijöillä. Työuupuneilla oli kymmenkertaisesti enemmän poissaoloja työstä kuin ei työuupuneilla. Ajatukset ennenaikaiselle eläkkeelle siirtymisestä havaittiin lisääntyvän suoraviivaisesti työuupumuksen voimakkuuden suuntaisesti, erityisesti miehillä (Kalimo ja Toppinen 1997, Kalimo ja Hakanen 2000). Työkykyindeksi Työkykyindeksi (TKI) on suomalainen Työterveyslaitoksen kehittämä mittari koetun työkyvyn mittaamiseen. Työkykyindeksi perustuu kunta-alan työntekijöiden kyselytutkimukseen vuosina 1980 1981. Tutkimuksen kohderyhmänä olivat 48 62 vuotiaat työntekijät ja viranhaltijat. Kyseessä oli ryväsotanta, joka oli kohdistettu valituissa ammateissa toimiviin henkilöihin. Tutkimuksessa todettiin työkykyindeksin ennustavan hyvin tulevaa työkykyä. Alentuneen työkyvyn ryhmään kuuluneista

21 kolmasosa siirtyi työkyvyttömyyseläkkeelle viiden vuoden seurannan aikana. (Ilmarinen ym. 1988, Tuomi ym. 1985, Tuomi ym. 1988, Tuomi ym. 1991) Työkykyindeksiä on käytetty työkyvyn mittarina eri ammattialoja käsittelevissä tutkimuksissa. Sitä on käytetty myös käytännön työvälineenä työtervehuollossa terveystarkastuksissa sekä koko työyhteisöä koskevissa selvityksissä. Suomessa julkisen alan työterveyshuolloista jopa 75 % ja yksityisistä yli 50 % käyttää työkykyindeksiä rutiinisti seulontamenetelmänä sekä toimenpiteiden suunnittelun ja seurannan apuvälineenä (Ilmarinen, 1995). Työkykyindeksi koostuu kysymyssarjasta, jotka huomioivat työn ruumiilliset ja henkiset vaatimukset, sekä työntekijän terveydentilan sekä voimavarat. Indeksipistemäärä voi vaihdella 7-49. Tämä luku kuvaa työntekijän omaa käsitystä työkyvystään. Sen mukaan työkyvyn taso ja tarvittavat toimenpiteet voidaan luokitella seuraavasti. (Tuomi ym. 1997) Pistemäärä Työkyky Toimenpide 7-27 alentunut työkyvyn palauttaminen 28-36 kohtalainen työkyvyn edistäminen 37-43 hyvä työkyvyn vahvistaminen 44-49 erinomainen työkyvyn ylläpitäminen Indeksin avulla voidaan tunnistaa riittävän varhain tukitoimia tarvitsevat työntekijät sekä työyhteisöt. Näin luodaan edellytyksiä ennaltaehkäistä työkyvyn ennenaikainen heikkeneminen (Tuomi ym. 1997). De Zwart työryhmineen (2002) testasi työkykyindeksin toistettavuutta eli reliabiliteettia toistomittauksilla yli 40 vuotiailla rakennusalan työntekijällä (n=97). Ryhmätasolla työkykyindeksitulokset ja työkykyluokittelu pysyivät seurantajakson aikana lähes samoina. Tutkimuksessa työkykyindeksi todettiin reliabiliksi työkyvyn mittariksi. Parhaiten on tunnettu yli 50-vuotiaiden työkykyindeksin viitearvot, nuorten työikäisten kattavat viitearvot ovat puuttuneet. Kujala ym. (2002) selvittivät työkykyindeksin tulokset 3725:ltä 31-vuotiaalta henkilöltä sekä työkykyindeksin jakauman koulutustason

22 ja työtilanteen mukaan. Tutkimuksessa todettiin, että työkykyindeksin pistearvo riippuu vahvasti iästä. Siksi työssä käyvien nuorten (25-35 vuotiaat) työkykyindeksin pisteluvut on tarpeen arvioida erillään vanhemmista ikäryhmistä (Kujala ym. 2002, Kujala ym. 2005). Työ ja terveys haastattelututkimuksessa vuonna 2000 35 44 vuotiailla työssäolevilla miehillä (n=346) ja naisilla (n=325) koetun työkyvyn keskiarvo asteikolla 0-10 oli 8,4 (Piirainen ym. 2000). Vuonna 2003 tehdyssä vastaavassa tutkimuksessa miehillä (n=339) koetun työkyvyn keskiarvo oli 8,3 ja naisilla (n=404) 8,4 (Piirainen ym. 2003). Koetussa työkyvyssä on havaittavissa alenemista ikääntymisen myötä. Esimerkiksi Työ ja terveys 2003 haastattelututkimuksessa 45-54 vuotiailla miehillä koetun työkyvyn keskiarvo oli 8,2 ja ikäluokassa 55-64 keskiarvo oli 7,7. Vastaavasti naisilla koetun työkyvyn keskiarvo 45-54 vuotiailla oli 8,2 ja ikäluokassa 56-64 keskiarvo oli 7,8 (Piirainen ym. 2003). Työuupumuksen on todettu olevan yhteydessä heikentyneeseen koettuun työkykyyn, joka on havaittavissa myös työkykyindeksituloksen pienenemisenä (Wu ym. 2005, Gockel 2000). Työuupuneilla on todettu myös työkyvyn heikkenemistä suhteessa työn henkisiin vaatimuksiin. Kalimon ja Toppisen (1997) tutkimuksessa voimakkaasti uupuneista 44,6 % koki työkykynsä heikoksi työn henkisten vaatimusten kannalta. 2.3 Autonomisen hermoston vasteet ja työuupumus Autonomisella hermostolla tarkoitetaan tahdosta riippumatonta hermostoa, joka säätelee sileän lihaksen, sydämen ja rauhassolujen toimintaa. Niiden toiminta on suurimmaksi osaksi tiedostamatonta ja heijasteiden ohjaamaa (Haug ym. 1999). Autonominen hermosto jakautuu sympaattiseen ja parasympaattiseen hermostoon. Useimpiin autonomisen säätelyn alaisiin elimiin tulee sekä sympaattisia että parasympaattisia hermosyitä. Niillä on tuolloin yleensä vastakkainen vaikutus (Haug ym. 1999).

23 Sydämeen tulevien sympaattisten hermosyiden stimulaatio nopeuttaa sinusrytmiä, lisää johtumisnopeutta ja supistumisvoimaa sekä suurentaa sydämen aktiivisuustasoa. Maksimaalinen stimulaatio voi kolminkertaistaa sykkeen ja kaksinkertaistaa sydämen supistumisvoiman (Guyton ja Hall 2006). Parasympaattisten hermosyiden stimulaatio vapauttaa asetyylikoliinia vagaalisista hermopäätteistä, jonka seurauksena sinusrytmi hidastuu sekä sydämen supistumisvoima pienenee. Sympaattinen hermosto parantaa elimistön suorituskykyä. Se aktivoituu fyysisesti vaativissa tilanteissa sekä erityyppisen stressin aikana. Parasympaattinen hermosto toimii aktiivisimmin levon aikana (Guyton ja Hall 2006, Haug ym. 1999). Stressiä voidaan pitää sympaattisen hermoston hälytystilana, joka valmistaa elimistöä ylläpitämään suorituskykyä sekä lihasten aktiivisuutta. Fyysinen tai psyykkinen stressi saa aikaan sympaattisen hermoston toiminnan kiihtymisen. Erityisesti tunteet saavat aikaan sympaattisen hermoston aktivaation. Sympaattisen hermoston vaikutuksesta esimerkiksi verenpaine nousee, verenvirtaus aktiivisiin lihaksiin lisääntyy ja vähenee ruuansulatuselimistössä ja munuaisissa, lihasvoima lisääntyy, solujen aineenvaihdunta kaikkialla elimistössä lisääntyy, verensokerikonsentraatio kasvaa, psyykkinen aktiivisuus kasvaa sekä veren hyytyminen nopeutuu (Guyton ja Hall 2006). Autonomisen hermoston toiminnan tutkimiseen on käytetty esimerkiksi ortostaattista koetta. Kokeessa tutkittava on aluksi selinmakuulla (lepovaihe, 10 minuuttia), jonka jälkeen hän nousee seisomaan omin avuin (seisomisvaihe, 7-8 minuuttia) ja lopuksi hän käy vielä selinmakuulle (palautumisvaihe, kesto määräytyy mittausaiheen mukaan). Yleensä kokeessa seurataan sykkeen ja verenpaineen välitöntä (0-30 sekuntia) sekä aikaista (1-3 minuuttia) reaktiota (Lindqvist ja Laitinen 1989, Piha 1993). Pystyasentoon siirtymisen jälkeen ensi vaiheen reaktiot ovat parasympaattisen säätelyn alaisia ja myöhemmät muutokset johtuvat sympaattisesta stimulaatiosta. Sykemuutokset ensimmäisen 30 sekunnin kuluessa kuvastavat parasympatikuksen toimintaa ja muutokset sykkeessä ja verenpaineessa minuutin jälkeen kuvastavat sympatikuksen toimintaa (Antila ja Länsimies 1993). Seisomaan noustessa syke nousee välittömästi ja saavuttaa huippunsa noin 12 sekunnin kuluessa ylösnoususta. Tämän jälkeen syke hidastuu niin että matalin syke saavutetaan noin 22 sekunnin kohdalla ylösnoususta lukien eli relatiivinen bradykardia. Sykkeen

24 kiihtymisen saa aikaan samanaikaisesti tapahtuva verenpaineen lasku. Ortostaattisen kokeen aikana arvioidaan syketaajuuden ja verenpaineen lisäksi myös subjektiivisia oireita, tutkittavan havaittua käyttäytymistä sekä hyperventilaatiota ja EKG-muutoksia (Lindqvist ja Laitinen 1989, Piha 1993). Normaalisti ortostaattisessa kokeessa parasympaattinen osa on vallitseva selinmakuulla ollessa. Asennon muutos aiheuttaa sympaattisen tehon lisääntymisen. Tilanne voi olla päinvastainen esimerkiksi traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivällä. Kroonisessa väsymysoireyhtymässä autonomisen hermoston mittauslöydös on samankaltainen kuin autonomisessa neuropatiassa todettava yleisvaimea löydös. Suojarefleksien puuttuminen tai vääristyminen aiheuttaa oireiden ja vakavien toimintahäiriöiden kehittymistä (Lindholm ja Gockel 2000). Urheilijat seuraavat niin sanottua ortostaattista sykereaktiota ja ohjailevat sen avulla harjoittelun toteuttamista. Menetelmässä mitataan sykkeen taajuus ja vaihtelu makuuasennossa sekä kolmen minuutin seisomisen aikana. Myös verenpaine mitataan pystyasennossa sekä makuulla. Ylikuormittumisesta kertoo suurentunut syketaajuus ja etenkin hidas palautuminen seistessä sekä pienentynyt sykevaihtelu. Yli kuuden prosentin lisäys sykkeessä ja yli 25 prosentin pieneneminen sykevaihtelussa viittaavat ylirasitukseen (Selänne ja Leppäluoto 2001). Laitinen ym. (2004) selvittivät ikääntymisen vaikutusta autonomisen hermoston vasteisiin ortostaattisen kokeen avulla. He havaitsivat nuorilla (23 39 vuotiailla, n=20) korkeataajuuksisen (HF) sykevälivaihtelun laskua pystyasentoon siirryttäessä. He totesivat, että parasympaattisen toiminnan heikkeneminen on ylösnoustessa tärkeä asennonmuutokseen liittyvä sopeutumismekanismi. Vanhemmassa ryhmässä (60 77 vuotiailla, n=25) sykevälivaihtelun lasku oli havaittavissa jo tutkittavan ollessa selinmakuulla. Pystyasentoon siirryttäessä laskua ei enää juurikaan tapahtunut, joka osoittaa parasympaattisen toiminnan hidastumista ikäännyttäessä (Laitinen ym. 2004). Gockel työryhmineen tutkivat tahdosta riippumattoman hermoston tilaa sykevariaatioanalyysillä sekä verenpaineen reagointiherkkyyttä mittavalla verenpainevariaatiolla. Tutkijat havaitsivat, että stressissä sykevariaatio pienenee ja verenpainevariaatio kasvaa (Gockel 2004). Stressi voi vaikuttaa sairauksien

25 pahenemiseen verenkiertovaikutusten kautta. Jatkuva hälytystila sympaattisessa hermostossa on verenkiertosairauksien riskitekijä (Lindholm ja Gockel 2000). 2.3.1 Sykevälivaihtelu Sykevälivaihtelulla eli sykevaihtelulla eli sykevariaatiolla (Heart Rate Variability, HRV) tarkoitetaan sydämen peräkkäisten lyöntien välisen ajan normaalia pientä vaihtelua, jota ohjaa autonominen hermosto (Malik ja Camm 1995, Laitio ym. 2001). Sympaattisen hermoston toiminnan kiihtyessä sykintätaajuus suurenee ja sykevaihtelu pienenee. Parasympaattisen toiminnan vahvistuessa sykintätaajuus pienenee ja sykevaihtelu kasvaa. (Lindholm ja Gockel 2000, Tahvanainen ym. 2003). Sykevälivaihteluun aiheuttavat muutoksia valveillaolon aikana tapahtuvat toiminnan muutokset kuten asennonmuutokset, fyysinen ja henkinen kuormitus. Suurimmat muutokset vuorokauden aikaisessa sykevaihtelussa aiheutuvat sykkeessä tapahtuvassa yö-päivävaihtelusta. Yksilötasolla sykevaste kuormitustekijöihin kuvastaa verenkiertojärjestelmän säätelyä (Tahvanainen ym. 2003). Sykevälivaihtelu jaetaan yleisimmin kolmeen taajuusalueeseen. Korkean taajuuden (High Frequency power, HF) alueella tapahtuvaa vaihtelua säätelee hengitysrytmi. Korkean taajuuden alueeksi on määritetty 0,15 0,4 Hz. Korkean taajuuden sykevaihtelun sekä kokonaissykevaihtelun on yleisesti havaittu kuvaavan vagaalista, parasympaattista aktiivisuutta (Task Force 1996). Matalan taajuuden (Low Frequency power, LF) alueella tapahtuva sykevaihtelu perustuu verenpaineen säätelymekanismeihin. Sen taajuuden alueeksi on määritetty 0,04 0,15 Hz. Matalan taajuuden sykevaihtelun oletetaan kuvaavan sekä sympaattista että parasympaattista toimintaa (Kettunen ja Keltikangas-Järvinen 2001, Task Force 1996). Erittäin matalan taajuuden (Very Low Frequency power, VLF) sykevaihtelun taajuudeksi on määritetty 0-0,04 Hz. Sen fysiologiaa ei tunneta tarkasti (Task Force

26 1996, Huikuri ym. 1995), mutta sen oletetaan liittyvän aineenvaihdunnallisiin ja humoraalisiin prosesseihin (Kettunen ja Keltikangas-Järvinen 2001). Elektrokardiografiassa eli EKG:ssä sykevälivaihtelu ilmenee R-piikkien vaihteluna. Sykevälivaihteluanalyysi tehdään EKG-signaalista mittaamalla peräkkäisten QRSkompleksien välistä aikaa eli RR-intervallia (Tahvanainen ym. 2003). Sykevälivaihtelun mittaaminen pitkäaikaisista EKG-rekisteröinneistä on hyödyllinen menetelmä tutkittaessa erityyppisten säätelyjärjestelmien vaikutuksia sydämen toimintaan (Huikuri ym. 1995) Ikä on merkittävä sykevaihteluun vaikuttava tekijä. Vaihtelu lisääntyy autonomisen hermoston kehittymisen myötä. Sykevaihtelu on vähäisempää alle 6-vuotiailla kuin 6-15 vuotiailla. Suurimmillaan sykevaihtelu on nuorilla (15 39 vuotiailla) aikuisilla. Tuon jälkeen sykevaihtelu alkaa vähentyä ja on vähäisintä yli 60-vuotiailla (Laitio ym. 2001). Sykevaihtelun kaikki komponentit vähenevät ikääntyessä. Terveillä keski-ikäisillä miehillä on sykevaihtelussa todettu olevan suuria yksilöllisiä eroja; erojen on todettu olevan yli kolminkertaisia keskimääräiseen syketaajuuteen verrattuna (Huikuri ym. 1995). Sykevälivaihteluun vaikuttaa myös vuorokauden aika. Yöllä non-rem-unessa LF on todettu vähenevän ja HF:n lisääntyvän merkittävästi, mikä tarkoittaa parasympaattisen toiminnan olevan hallitsevaa yöaikaan. REM-unen aikana LF ei muutu, mutta HF on todettu vähentyvän samalle tasolle kuin hereillä ollessa. Sympaattisen aktiivisuuden on todettu lisääntyvän REM-unen aikana erittäin merkittävästi (Somers ym. 1993, Huikuri ym. 1994). Hynynen ym. (2005) tutkivat sykevälivaihtelun ja stressihormonien avulla autonomisen hermoston toimintaa unen aikana ja välittömästi heräämisen jälkeen ylikunnossa olevilla urheilijoilla (n=12, keski-ikä 25 ± 7 vuotta) ja verrokeilla (n=12, keski-ikä 24 ± 5 vuotta). He havaitsivat, että ryhmien sykevälivaihtelussa tai stressihormoneissa ei ollut eroa unen aikana. Heräämisen jälkeen ylikunnossa olevilla urheilijoilla havaittiin sykevälivaihtelun olevan pienempää verrokkeihin verrattuna (p<0,05). Tulokset viittaavat siihen, että parasympaattinen toiminta ylikuormitustilassa heikkenee.

27 Wood työryhmineen (2002) tutki sykevälivaihtelua kognitiivista ponnistelua vaativan työtehtävän aikana nuorilla (20 25 vuotiailla) ja vanhuksilla (72 91 vuotiailla). He havaitsivat, että leposykkeessä ryhmien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa. Sen sijaan sykevaihtelu oli pienempää vanhuksilla. Tulokset olivat tilastollisesti merkitseviä. Sykevälivaihtelun pienenemisen on todettu olevan yhteydessä lisääntyneeseen kuolleisuuteen myös muilla kuin sydäninfarktin sairastaneilla (Algra ym. 1993). Sydämen sykevaihtelu muuttuu myös useissa neurologisissa sairauksissa. Sykevaihtelun vähentymistä on todettu esimerkiksi Parkinsonin taudissa, Barrén syndroomassa, multippeliskleroosissa sekä tetraplegiassa (van Ravenswaaij-Arts ym. 1993). Ewing ym. (1981) ovat havainneet sykevaihtelun vähenemistä verenpainetautia sairastavilla sekä diabeetikoilla. Myös posttraumaattisessa stressireaktiossa on todettu sykevälivaihtelun laskua erityisesti korkean taajuuden sykevaihtelun laskua - sekä sykkeen nousua (Cohen ym. 1997). Pienen sykevaihtelun on todettu olevan yhteydessä useisiin sydän- ja verisuonitautien riskitekijöihin, kuten systoliseen verenpaineeseen, sydämen heikentyneeseen pumppausvoimaan, insuliinipitoisuuteen, triglyseridipitoisuuteen sekä tupakoinnin kestoon terveillä henkilöillä. Vähäinen sykevaihtelu saattaa olla myös terveillä sydäntapahtumia ennakoiva riskitekijä (Huikuri ym. 1995). Sykevaihtelun on todettu olevan yhteydessä useisiin eri tekijöihin, mutta sykevaihtelua parantavista keinoista on vain vähän tutkimuksia (Van Ravenswaaij-Arts ym. 1993). Fyysisen harjoittelun on todettu lisäävän sykevaihtelua (Huikuri ym. 1995, Tahvanainen ym. 2003). Oulussa vuonna 2004 tehdyssä väitöskirjatutkimuksessa selvitettiin mm. säännöllisen kestävyysharjoittelun vaikutusta sykevaihteluun. Tutkimuksessa oli mukana 70 tervettä 21-52 vuotiasta miestä, jotka harjoittelivat kahden kuukauden ajan. Harjoitus oli teholtaan 70-80 prosenttia sydämen maksimisykkeestä ja kestoltaan 30 minuuttia. Tutkimuksessa todettiin, että säännöllisellä ja kohtuullisesti kuormittavalla kestävyysharjoittelujaksolla voitiin lisätä sykevaihtelun määrää (Hautala 2004).

28 2.3.2 Leposyke Sydän sykkii säännöllisesti, koska se pystyy muodostamaan itse aktiopotentiaaleja tasaisin välein. Aktiopotentiaalin aloittava depolarisoituminen tapahtuu yleensä nopeimmin sinussolmukkeessa, joka toimii sydämen tahdistimena (Guyton ja Hall 2006). Ilman hermostollisen ja hormonaalisen säätelyn vaikutusta sydän supistuu sinussolmukkeen automaattisen rytmin eli sinusrytmin mukaan eli noin 100 kertaa minuutissa. Sympaattisen ja parasympaattisen hermoston aktiivisuuden sekä hormonaalisten tekijöiden vaikutuksesta sydämen leposyke on alle 100 kertaa minuutissa. (Haug ym. 1999). Levossa sydämen syke on keskimäärin 70 lyöntiä minuutissa (Guyton ja Hall 2006, Raven ja Hagan 1996). Leposykkeeseen vaikuttavat sympaattisen ja parasympaattisen hermoston toiminta. Sykkeen nousu yli 100 lyöntiä minuutissa on seurausta vagus hermon aktiivisuuden lisääntymisestä ja toissijaisesti sympaattisen hermoston aktiivisuudesta (Raven ja Hagan 1996). De Vente ym. (2003) havaitsivat korkeampia leposykkeen arvoja työuupuneilla kuin ei uupuneilla, terveillä verrokeilla. Muutokset sydämen sykkeessä johtuvat autonomisen hermoston toiminnasta, joten voidaan olettaa, että muutkin autonomisen hermoston toiminnan mittarit esimerkiksi sykevälivaihtelu voivat toimia väsymyksen mittarina. Sykevälivaihtelun pienenemisen on havaittu olevan yhteydessä urheilijoilla ylirasitustilaan sekä kovaan harjoitusjaksoon (Pichot ym. 2000). 2.3.3 Lepoverenpaine Verenpaine tarkoittaa valtimoiden sisällä olevaa painetta, joka ilmoitetaan paine-erona käyttäen vertailutasona sydämen oikean eteisen tasoa (Turjanmaa 2003). Systolisella verenpaineella tarkoitetaan valtimoiden korkeinta painetta sydämen toimintakierron aikana. Diastolisella verenpaineella tarkoitetaan valtimoiden alhaisinta painetta sydämen toimintakierron aikana. Verenpaine ilmoitetaan yleensä elohopeamillimetreinä (mmhg), ja lukema ilmoittaa elohopeapatsaan korkeuden mittarin asteikolla (Haug ym. 1999).

29 Riittävä verenpainetaso on välttämätöntä kudosaineenvaihdunnan ylläpitämiseksi. Hypotensiosta puhutaan, kun minimipaine alitetaan ja kudosten toiminta häiriintyy. Herkimmin alhaiseen verenpaineeseen reagoivat keskushermosto ja munuaiset. Kohonnut verenpaine ei yleensä aiheuta akuutteja muutoksia tai vaaratilanteita elimistölle, mutta pysyvä ja vuosia kestävä verenpaineen kohoaminen on sydän ja verenkiertoelimistön sairauksien riskitekijä (Turjanmaa 2003). Sairastuvuus ja kuolleisuus sydän- ja verisuonitauteihin lisääntyvät verenpaineen noustessa ilman selvää systolisen tai diastolisen verenpaineen kynnysarvoa. Kohonnut verenpaine lyhentää myös odotettavissa olevaa elinaikaa (Käypä hoito -suositus 2005). Hypertensiosta puhutaan, kun verenpaine on pysyvästi koholla. Tuolloin levossa mitattu systolinen verenpaine on 140 mmhg tai diastolinen on 90 mmhg (Turjanmaa 2003). Suomalaisen Käypä hoito -suosituksen (2005) mukaan systolisen verenpaineen optimiarvo on alle 120 mmhg ja diastolisen alle 80 mmhg. Normaalista verenpaineesta puhutaan vielä, kun systolinen verenpaine on alle 130 mmhg ja diastolinen alle 85 mmhg. Verenpainetta voidaan mitata joko suoralla eli invasiivisella tai epäsuoralla eli noninvasiivisella menetelmällä. Epäsuoralla menetelmällä mitattaessa verenpaine mitataan yleensä olkavarren ympäri kiedotulla mansetilla (Turjanmaa 2003). Tarkasti verenpaine voidaan mitata vain suorilla menetelmillä. Kaikkiin epäsuoriin mittauksiin liittyy useita virhelähteitä, jotka voivat liittyä mittalaitteeseen, mittaajaan, mittausmenetelmään tai mitattavaan. Mittavirheitä voidaan minimoida laitteen säännöllisellä huollolla ja kalibroinnilla, oikean mittaustekniikan hallinnalla sekä esimerkiksi asianmukaisen mansetin valinnalla. Mittaustavasta johtuvaa virhettä voidaan pienentää tekemällä toistettuja mittauksia (Turjanmaa 2003). Kohonnut verenpaine yhdistetään usein koettuun työstressiin, erityisesti hetkellisesti koettuun stressiin työssä (Fauvel ym. 2001). Hjortskov ym. (2004) havaitsivat, että verenpaine ei ollut yhtä sensitiivinen ja selektiivinen stressin mittari kuin sykevälivaihtelu (korkean syketaajuuden vaihtelu, HF) psyykkistä stressiä mitattaessa.

30 3 TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN VIITEKEHYS JA TAVOITEET Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää tutkimukseen osallistuneiden sydämen toimintaan perustuvia autonomisen hermoston vasteita (leposyke, verenpaine, sykevälivaihtelu) työuupuneilla ja verrata niitä ei-uupuneisiin tutkittaviin. Tutkimuksessa oli tarkoituksena selvittää myös millaisia eroja on työuupuneiden ja eityöuupuneiden työntekijöiden fyysisessä suorituskyvyssä sekä koetussa työkyvyssä ja työstressissä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys perustuu kuorma-kuormittuminen malliin (kuvio 3) TYÖ työmuoto YKSILÖLLISET OMINAISUUDET Sukupuoli Ikä Työkokemus TKI Koettu työkyky Työkyvyn ennuste Psyyk. voimavarat VO 2 max HR lepo DBP lepo SBP lepo LYHYTAIKAINEN KUORMITTUNEISUUS BeatByBeat_RMSSD BeatByBeat_SD LF Average HF Average HF2 Average Stress Percentage Relaxation Percentage Stress Relaxation Balance LF/HF LF/HF2 CR-10 PITKÄAIKAINEN KUORMITTUNEISUUS BBI-15 Työstressi KUVIO 3. Työn aiheuttaman kuormituksen yhteys lyhyt ja pitkäaikaiseen kuormittuneisuuteen (Modifioitu; Louhevaara ja Kilbom 2005, Lindström ym. 2005). Muuttujat on kuvattu kappaleessa 4.3 Mittausmenetelmät, alkaen sivulta 35.