1. a) Teoreettisten termien viittaamisen ongelma tieteenfilosofiassa. (10 p.)

TAMPEREEN YLIOPISTO Informaatiotieteiden tiedekunta FILOSOFIAN VALINTAKOE 2007 Kirja: Määttänen, Pentti: Filosofia johdatus peruskysymyksiin. Gaudeamus 1995. Vastaa jokaiseen kolmeen tehtävään. Kirjoita kunkin tehtävän vastaukset eri vastauspaperille (saman tehtävän alakohdat voivat olla samalla paperilla.) Kirjoita tiiviisti ja johdonmukaisesti. Muista selkeä käsiala. Kokeen maksimipistemäärä on 60. Mallivastaukset ja arvostelukriteerit Tehtävä 1: 1. a) Teoreettisten termien viittaamisen ongelma tieteenfilosofiassa. (10 p.) b) Selvitä lyhyesti, mitä tarkoitetaan metodologisella instrumentalismilla ja tieteellisellä realismilla. Millaisen kannan ne ottavat teoreettisten termien viittaamisen ongelmaan? (10 p.) Mallivastaukset ja arvostelukriteerit tehtävään 1 (sivunumerot viittaavat teokseen Määttänen: Filosofia): a) Teoreettisten termien viittaamisen ongelma tieteenfilosofiassa. (10 p.) 1) Tieteen kieli jaetaan usein kahteen osaan: havainto ja teoreettisiin termeihin. Havaintotermejä on pidetty suhteellisen ongelmattomana, kun taas teoreettisten termien tulkintaa on pidetty hankalana. Teoreettisten termien viittaamisen ongelma syntyy siitä, että teoreettiset termit viittaavat eihavaittaviin olioihin. Tyypillisinä esimerkkeinä näistä olioista ovat fysiikan teorioissa esiintyvät hiukkaset, kuten se atomin ydintä kiertävä hiukkanen, johon viitattaan termillä elektroni. Kukaan ei ole havainnut elektroneja suoraan aistiensa avulla. Miten voimme varmistua näiden olemassaolosta ja ominaisuuksista? Epäsuorat todisteet, kuten jäljet hiukkasilmaisimien kuvissa, voidaan kyseenalaistaa (s. 131). Loogiset empiristit yrittivät ratkaista ongelman esittämällä, että teoreettiset termit pitää voida palauttaa empiiriseen havaintokieleen. Tämä ns. käännettävyysteesi joutui kuitenkin vaikeuksiin muun muassa dispositiotermien (kuten vesiliukoisuus, hauraus) tulkinnan kanssa. Osoittautui, että suuri osa käytössä olevista ja tutkimuksen kannalta hyödyllisistä teoreettisista termeistä pitäisi luokitella spekulatiiviseen metafysiikkaan kuuluviksi. Tämä ei tietenkään ole hyväksyttävä johtopäätös, joten teoreettisten termien viittaamisen ongelmaa loogiset empiristit eivät kyenneet ratkaisemaan (s. 180 4). 2) Koko teoreettisten termien viittaamisen ongelma saattaa tuntua naiivilta, koska vain harvat kyseenalaistavat kunakin ajankohtana hyväksyttyjä tieteellisiä saavutuksia. Nämä saattavat tuntua viimeisiltä, muuttumattomilta totuuksilta. Tieteen historian tarkastelu kuitenkin tuo mukaan suhteellisuudentajua. Historialliset esimerkit osoittavat, että teorioiden paremmuutta tai sitä viittaavatko niissä mainitut käsitteet tai termit todellisiin olioihin, ei aina ole 1

helppo ratkaista pelkästään havaintojen avulla. Esimerkkinä palaminen: puun palamisreaktiota havainnoimalla voidaan olettaa yhtä hyvin, että palamisessa puusta irtautuu alkuainetta, flogistonia, joka häipyy savuna ilmaan tai että siihen sitoutuu ilmasta ainetta, happea, joka palamisen yhteydessä reagoi puun aineiden kanssa ja nämä tuotteet sitten häipyvät savuna ilmaan. Teorioiden paremmuutta ei välttämättä saada ratkaistua pelkästään havaintojen avulla, joskin flogistonteorian puolesta puhui pitkään se, että palamisessa aine näyttää vähenevän. Yhteydet muihin teorioihin ja tietämykseen saattavat lopulta ratkaista asian. Happiteoria hyväksyttiin, kun havaittiin, että happi on osana alkuaineiden jaksollista järjestelmää, flogiston ei. Termi happi siis viittaa johonkin olemassaolevaan, termi flogiston ei. (s. 131 2) 3) Tieteen historian tarkastelu aiheuttaa epäilyksiä myös nykyisen tilanteen suhteen. Jos tiede on erehtynyt menneisyydessä lukuisia kertoja, niin miten voimme olla varmoja, että tällä hetkellä hyväksyttyjen teorioiden teoreettiset termit viittaavat mihinkään olemassaolevaan? Voisiko ollakin niin, että termi elektroni kokee saman kohtalon kuin flogiston? On mahdollista (joskin käytännössä epätodennäköistä), että hiukkasilmaisimen kuvissa esiintyvät viivat ja kiehkurat aiheuttaakin jokin aivan toinen hiukkanen, jonka tarkemmasta luonteesta ei vielä tiedetä mitään. (s. 132 3) 4) Jos tällaisiin skeptisiin epäilyksiin halutaan vastata, pitää kysyä myös mitä perusteita epäilyillä on ja millaisiin käsityksiin tutkimuksen luonteesta ne nojautuvat. Tehdään tieteenharjoituksen luonnetta rajoittava oletus, että teoria on joukko lauseita, joissa esiintyvät teoreettiset termit kytkeytyvät todellisuuteen ainoastaan havaintojen ja mittausten kautta. Niinpä esimerkiksi fysiikan teoria, jossa kuvataan elektronien luonnetta, saattaa liittää niihin periaatteessa havaittavia tai mitattavia ominaisuuksia, kuten massa, varaus, spin jne. Näitä ominaisuuksia ei kuitenkaan voi havaita suoraan ihmisaisteilla, vaan tarvitaan erilaisia tieteellis teknisiä havaintolaitteita, kuten elektronin tapauksessa hiukkasilmaisimia. Tästä päädytään havaintojen teoriapitoisuuden ongelmaan. Täsmälleen sama havaintoaineisto voi tuottaa hyvin erilaisia tulkintoja riippuen siitä, mitä havaitsija uskoo tai tietää havainnon taustalla olevista asioista. Fysiikan teoriat ja havaintolaitteiden toimintaperiaatteet tunteva henkilö voi tulkita hiukkasilmaisimen kuvan elektronin jättämäksi jäljeksi, kun taas maallikko voi nähdä samassa kuvassa vaikkapa taiteellisen kukkavihon. Samoin tietyissä psykologisissa havaintoilluusioissa täsmälleen sama kuva voidaan havaitsijasta riippuen tulkita joko ankaksi tai jänikseksi. Jos hyväksytään tällainen tulkintojen moninaisuus sekä näkemys, että teorioiden ja niiden teoreettisten termien yhteys todellisuuteen välittyy ainoastaan havaintojen kautta, joudutaan ongelmiin havaintojen suhteellisuuden kanssa. Perinteisen elektroniteorian kannattajat voivat tulkita havainnot oman teoriansa mukaan, mutta mikään ei estä esittämästä (ainakin jos kyseessä on tarpeeksi arvovaltainen esittäjä), että havainnot tukevatkin yhtä hyvin aivan toisenlaista teoriaa elektronien luonteesta. Jos teoreettinen termi saa merkityksensä tätä kautta, mistä edes tiedämme, että kahta eri teoriaa kannattavat tieteilijät puhuvat samasta asiasta. (s. 133 4). 5) Edelliset ongelmat voidaan ehkä välttää, jos esimerkiksi lähdetään siitä, että teoreettiset oliot voidaan identifioida muullakin tavoin kuin niitä kuvaavien teorioiden luettelemien ominaisuuksien kautta. Tähän taas voidaan päästä, jos rikastetaan kuvaa tutkimuksen luonteesta: tutkimusprosessiin ei kuulu 2

ainoastaan todellisuutta havaintojen kautta kuvaavat teoriat, vaan myös esimerkiksi kokeellinen tutkimustoiminta. Tähän toimintaan liittyy oleellisena todellisuuden kokeellinen manipulointi. Jos esimerkiksi kyetään rakentamaan laite, jolla elektroneja voidaan suihkuttaa tai niiden käyttäytymistä muulla tavoin ohjata (esim. televisio), voidaan olla melko varmoja, että elektronit ovat olemassa ja että niillä on ne ominaisuudet, joiden perusteella laite pystyy niitä tunnistamaan ja käsittelemään. Osittaiset muutokset elektronien teoriassa ja oletetuissa ominaisuuksissa eivät tällöin uhkaa niiden identiteettiä ja olemassaoloa. Teoreettisille termeille saadaan suhteellisen vakaa viittauskohde. (s. 135) Arvostelukriteerit: Kohdissa 1), 2) ja 5) esitettyjen ajatusten virheettömästä ja selkeästä esityksestä saa kustakin kaksi pistettä, kohdan 3) vastaavasta esityksestä saa yhden pisteen ja kohdasta 4) vastaavasti kolme pistettä. Virheet, puutteet ja epäselkeä esitys laskevat pisteitä. b) Selvitä lyhyesti, mitä tarkoitetaan metodologisella instrumentalismilla ja tieteellisellä realismilla. Millaisen kannan ne ottavat teoreettisten termien viittaamisen ongelmaan? (10 p.) 1) Metodologinen instrumentalismi on tieteenfilosofinen oppi, jonka mukaan havaintomaailman ylittävät tieteelliset teoriat eivät ole tosia tai epätosia kuvauksia meistä riippumattomasta todellisuudesta. Ne ovat välineitä, instrumentteja, joiden avulla havaintoja voidaan tulkita, luokitella ja systematisoida. Teoriat auttavat tekemään ennustuksia seuraavista havainnoista ja ohjaamaan näin tieteellistä toimintaa. Mutta instrumentalismin mielestä tästä ei vielä seuraa, että ne jollain tavalla vastaisivat tai tavoittaisivat havainnot ylittävän, ihmisaisteille näkymättömän todellisuuden. Teoria voivat olla huonompia tai parempia instrumentteja ennustusten teossa, mutta tämä ei tarkoita, että ne voitaisiin asettaa paremmuusjärjestykseen siinä mielessä, että parempi teoria välineellisessä mielessä tavoittaisi enemmän todellisuuden rakenteista. Instrumentaalisesta asenteesta teorioihin löytyy esimerkkejä tieteen historiasta. Esimerkiksi tähtitieteen historian aikoina on kiistelty maakeskisen ja aurinkokeskisen teorian paremmuudesta planeettojen liikkeiden kuvaajina ja selittäjinä. Alussa maakeskistä teoriaa perusteltiin sillä, että se jäsentää havainnot paremmin. Ei haluttu ottaa kantaa (mm. uskonnollisista syistä) siihen, liikkuuko maa todella vai ei. Maakeskinen teoria oli kuitenkin parempi havaintojen ennustaja eli parempi väline instrumentalistin näkökulmasta. Samantapaisia esimerkkejä löytyy myös muualta luonnontieteiden historiasta. Esimerkiksi suhteellisuusteorian paremmuutta kilpaileviin teoriohin verrattuna voidaan perustella instrumentalistisesta näkökulmasta: se jäsentää ja selittää havainnot paremmin kuin kilpailijat. (s. 138 41, 269) 2) Tieteellinen realismi on monella tapaa instrumentalismin vastakohta. Se sopii myös paremmin siihen terveen järjen mukaiseen käsitykseen, että tieteissä pyritään löytämään totuuksia meitä ympäröivästä todellisuudesta. Tieteellisen realismin kannattajat korostavatkin tieteen asemaa todellisuuden kuvaajana ja selittäjänä. He katsovat, että tieteelliset teoriat ovat tosia tai epätosia kuvauksia meistä riippumattomasta, objektiivisesta todellisuudesta. Tieteelliset realistit omaksuvatkin yleensä totuuden korrespondenniteorian, jonka mukaan väite on tosi, jos se vastaa asioiden tilaa ulkoisessa todellisuudessa. Suoraan tuota 3

todellisuutta ei kuitenkaan voida tavoittaa, kuten teoreettisten termien viittaamisen ongelma ja eräät muutkin vastaavat ongelmat osoittavat. Tieteellistä realismia kuitenkin luonnehtii epistemologinen optimismi, jonka mukaan nämä vaikeatkin ongelmat ovat ratkaistavissa. Yksi ratkaisutapa on viitata siihen, että tiede on pitkän aikavälin projekti, jonka aikana tapahtuu vähittäistä edistystä. Virheet löydetään ja korvataan yhä paremmilla kuvauksilla ja selityksillä. Tieteelliset teoriat tulevat yhä totuudenmukaimmiksi. Ne lähestyvät totuutta ja ehkä jossain vaiheessa saavuttavat sen. Tieteelliset realistit siis myöntävät, että nykyinen tiede on vielä vajavaista. Ehdotonta totuutta ei välttämättä ikinä saavuteta ja tiedollisen epävarmuuden tilan kanssa on tultava toimeen. (s. 141 2, 272) 3) Metodologisen instrumentalismin mukaan teoreettisten termien viittaamisen ongelmaa ei edes synny, sillä nämä termit eivät viittaa mihinkään. Ne toimivat ainoastaan välineinä, instrumentteina, joiden avulla havaintomateriaalia voidaan järjestellä ja luokitella. Instrumentalistit siis tavallaan kiertävät tai kieltävät koko teoreettisten termien viittaamisen ongelman. Instrumentalistisen kannan taustamotivaationa voikin olla ajatus, että tämä ongelma on ratkeamaton. 4) Tieteellisen realismin mukaan taas teoreettiset termit viittaavat todellisiin oliohin. Tieteelliset realistit pyrkivät usein ratkaisemaan termien viittaamiseen liittyvät ongelmat historiallisesti: vaikka todellisuutta ei tavoiteta suoraan, tieteenhistorialliset tarkastelut osoittavat, että virheet ovat korjattavissa ja tiede edistyy kohti totuudenmukaisempia teorioita, joiden avulla teoreettisten termien viittauskohteet voidaan määrittää entistä tarkemmin. Arvostelukriteerit: Kohdissa 1) ja 2) esitettyjen ajatusten virheettömästä ja selkeästä esityksestä saa neljä pistettä kustakin, kohtien 3) ja 4) vastaavista esityksistä yhden pisteen kustakin. Jälleen virheet, puutteet ja epäselkeä esitys laskevat pisteitä. Tehtävä 2: 2. Yhteiskuntasopimusteoria ja niiden kriitikot Määttäsen mukaan. (20 p) Kysymys osoittautui yllättävän vaikeaksi. Pääsykoekirjassa aihe käsitellään kuitenkin selkeästi sivuilla 166 177 (1998). Maksimipisteisiin vaadittiin, että vastaaja hallitsi nämä sivut erittäin hyvin. Osa vastauksista perustui selvästi johonkin muuhun materiaaliin kuin pääsykoekirjaan. Tästä ei rangaistu, mutta siitä ei myöskään saanut pisteitä. Yleinen virhe oli sekoittaa yhteiskuntasopimusteorian kritiikki kapitalismin kritiikkiin tai yleensä yhteiskuntakritiikkiin. Kirjan viimeisen luvun Filosofia ja yhteiskuntakritiikki kautta olisi ollut mahdollista päästä käsiksi myös yhteiskuntasopimusteorioiden kritiikkiin, mutta vastauksessa olisi pitänyt osoittaa kritiikin yhteys nimenomaan yhteiskuntasopimusteorioihin. Tämä jäi yleensä tekemättä. Vastauksissa esiintyi myös paljon terminologisia virheitä. Kun piti puhua luonnontilasta puhuttiin luonnollisesta tilasta, kun piti puhua luonnonoikeuksista puhuttiin luonnollisista oikeuksista ja kun piti puhua tietämättömyyden verhosta puhuttiin näkymättömyyden verhosta jne. Teoriat ja teoreetikot olivat myös menneet 4

sekaisin melko useassa vastauksessa. Keskeiset nimet ja terminologia on hallittava moitteettomasti eikä teorioita ei saa missään nimessä sekoittaa keskenään. Osassa vastauksia hallittiin terminologia, mutta niiden selitykset paljastivat, ettei oltu ymmärretty mistä käsitteissä on kyse. Joissakin vastauksissa jaariteltiin hyvinkin pitkään asian vierestä tai spekuloitiin kaikella mahdollisella yhteiskuntaan liittyvällä. Se on osoitus siitä, että asiaa ei ole ymmärretty. Kaikista vastauksista ei aina käynyt selväksi keneen tai mihin vastaaja liittää ajatukset, joita hän esittelee. Tämänkaltaisessa tekstissä on ehdottoman tärkeää, että on koko ajan selvää kenen äänellä puhutaan: vastaajan, Hobbesin, Hegelin vai kenties yhteiskuntasopimusteorian perusajatuksen? Mallivastaus voidaan jakaa kuuteen osaan: yhteiskuntasopimusteorian yleinen perusta (max. 2 p.), Hobbes (max. 3,5 p), Locke (max. 3 p.), Rousseau (max. 3p.), Rawls (max. 2.5 p.) sekä yhteiskuntasopimusteorian kritiikki, jota kirjassa edusti lähinnä Hegel (max. 4 p.). Mikäli vastaus oli kirjoitettu erityisen selkeästi ja johdonmukaisesti, siitä saattoi saada vielä kaksi pistettä (yhteensä 20 pistettä). Pisteiden saamiseksi vaadittiin, että asia on esitetty yksiselitteisesti, eikä vähän sinne päin. Suurimmassa osassa vastauksia oli jossakin kohtaa ongelmia täsmällisyyden kanssa. Jokaisesta virheestä saatettiin vähentää 0,5 pistettä. Vaikka vaatimukset hyviin pisteisiin olivat korkeat, niin muutama vastaus sai täydet tai lähes täydet pisteet. Yhteiskuntasopimusteorian yleinen perusta Kirjassa on määritelty yhteiskuntasopimusteorian perusta seuraavalla tavalla: Yhteiskuntasopimusteorian perusajatuksena on luonnontilan ja järjestäytyneen yhteiskunnan vastakkaisuus... Järjestäytynyt yhteiskunta perustetaan sopimuksella, joka koskee poliittisen vallan jakamista ja muita yhteisen toiminnan sääntöjä ja normeja. Vastaukseen vaaditin lainauksessa mainitut asiat. Tämän Määttäsen tekemän määritelmän ymmärtäminen auttaa erottamaan yhteiskuntasopimusteoria muista yhteiskuntaa käsittelevistä teorioista (ja yhteiskuntasopimusteorioiden kritiikistä). Tästä oli mahdollista saada maksimissaan kaksi pistettä. Hobbes Kirjassa mainitaan Hobbesin yhteiskuntasopimusta koskevista käsityksistä mm. seuraavat: luonnontilassa ihmiset eivät ole rationaalisia eivätkä moraalisia luonnontilassa ihmisen toimintaa ohjaavat tarpeet ja vietit 5

luonnontila on kaikkien sota kaikkia vastaan kaikki valta annetaan sopimuksella yksinvaltiaalle kansalaisen poliittinen vaikutusvalta loppuu tähän, vaikka hän onkin nyt moraalinen ja rationaalinen toimija rationaalisuus tarkoittaa tässä sitä, että osaa pelätä lakien rikkomisesta seuraavia rangaistuksia sopimusteoria ei ole historiallinen selitys, vaan sen avulla päästään käsiksi yhteiskunnan synnyn syihin ( Hobbesin historiakritiikki) sopimusteoria on Hobbesin yhteiskunnallisten kirjoitusten metodologinen perusta Jokaisesta kohdasta saattoi saada 0,5 pistettä. Maksimissaan kuitenkin 3.5 pistettä. Locke Kirjassa mainitaan Locken käsityksistä mm. seuraavat seikat: luonnontilassa pätee luonnonoikeus jokaisen oikeuksiin kuuluvat: uskon mielipiteen sananvapaus oikeus omaan persoonaan työhön työntuloksiin hallitsijalla on absoluuttinen valta luonnonoikeuksia ei saa kuitenkaan polkea jos hallitsija polkee luonnonoikeuksia, niin kansalaisilla on oikeus ryhtyä toimiin häntä vastaan omistusoikeus on työn synnyttämä suhde yksilön ja omaisuuden välillä omistusoikeus perustuu luonnonoikeuksiin: kaikkien yhtäläinen oikeus luonnon antimiin, mutta oman työn kautta työn tuloksiin (esim. maan paaluttaminen) Jokaisesta kohdasta saattoi saada 0,5 pistettä. Koko kohdasta maksimissaan kuitenkin 3 pistettä (oikeuksien luettelemisesta sai maksimissaan yhden pisteen). Rousseau Kirjassa mainitaan Rousseaun käsityksistä mm. seuraavat seikat: toi mukaan (kansalaisen) jatkuvan poliittisen vaikuttamisen idean: jokaisen jonka on noudatettava lakia, on myös oltava mukana sitä säätämässä näin syntyy kansakunnan yleistahto yleistahtoon perustuva yksilön vapauden rajoittaminen ei merkitse vapauden periaatteen rikkomista (vaikka suhde onkin ongelmallinen) Kantin kommentti Rousseausta edeltäjänään ongelma: yleistahdon ja vapauden suhde 6

Kustakin kohdasta oli jaossa 0,5 pistettä. Maksimi siis 3 pistettä. Rawls sopimus koskee yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden perusperiaatteita periaatteet, jotka omaa etua ajavat vapaat ja järkevät ihmiset hyväksyisivät tasavertaisessa alkutilanteessa tietämättömyyden verho mainittu tietämättömyyden verho selitetty oikein reilun pelin käsite ongelma: liian hypoteettinen (ovatko kaikki ihmiset rationaalisia jne?) Kustakin kohdasta oli jaossa 0,5 pistettä. Maksimissaan kuitenkin 2,5 pistettä. Kritiikki (Hegel) Kirjassa kerrotaan Hegelin esittämästä kritiikistä hänen kantansa koskien mm. yhteiskuntasopimusteoreetikkojen individualismia, omaisuuden ja vapauden käsityksiä. Näistä mainitaan mm. seuraavat seikat: yksilön toiminnan motiiveja ei voida tarkastella irrallaan tämän yhteiskunnallisesta asemasta ihmisen elämä on vain pieni momentti absoluuttisen hengen kehitystä henki ilmenee työnjaon ja yhteiskuntarakenteiden kehityksenä valtio on syntynyt historiallisella välttämättömyydellä se sovittelee talousjärjestelmän objektiivisia ristiriitoja valtio edustaa, henkeä, historiallisen kehityksen eettistä ja rationaalista päämäärää historian viekkaus saa aikaan sen, että yhteisen toiminnan tuloksena syntyy aina jotain mitä kukaan ei tavoitellut omistus ei perustu individualistiseen suhteeseen (yksilön suhde työhönsä ja sen tuloksiin) vaan omistaminen on yhteisön suomaa tunnustusta omistussuhteelle individualistien vapauskäsityksen kritiikki: pitäisikö olla vapaus tehdä mitä tahansa? (esim. lentää) välttämättömyys ja vapaus eivät ole vastakkaisia käsitteitä (esim. painovoima ei rajoita vapautta) vapaus on välttämättömyyksien tiedostamista myös yhteiskuntaelämässä historian viekkauden voi näin voittaa, tai sitä voi hallita Näiden asioiden mainitseminen toi kirjoittajalle 0.5 pistettä asiaa kohden, mutta maksimissaan vain neljä pistettä. 7

Tehtävä 3: 3. Analysoi alla olevia tekstinäytteitä a ja b. Kenen filosofien teksteistä on kysymys? Mitä tietoteorian suuntauksia tekstit edustavat? Perustele vastauksesi. Esittele suuntauksien keskeiset periaatteet. Molempiin teksteihin sisältyy ajatus filosofisesta metodista. Kuvaile lyhyesti näitä metodeja. Kiinnitä vastauksessasi huomiota vastauksesi rakenteeseen ja selkeään ilmaisuun. (20 p.) Aineistotehtävän tekstinäytteet edustavat modernin tietoteorian varhaista perinnettä. Kysymykseen vastaaminen edellytti pääsykoekirjan luvun 3 hallitsemista. Kysymys koski kahden tietoteoreettisen lähestymistavan keskeisiä periaatteita ja niihin liittyvää ajatusta filosofis tieteellisestä metodista. Lisäksi pyydettiin identifioimaan tekstien takana olevat filosofit. Vastausten arvioinnissa on varsinaisen asiasisällön lisäksi kiinnitetty huomiota vastausten selkeyteen, johdonmukaisuuteen ja rakenteeseen. Rakenteella viitataan tässä sekä vastausten kykyyn analysoida tekstejä niiden keskeisten käsitteiden kautta että ymmärtää tekstien keskinäinen suhde. Yleisesti ottaen kysytyt tietoteoreettiset suuntaukset empirismi ja rationalismi tunnistettiin varsin hyvin, vaikka ensimmäisen tekstinäytteen tekijän identifioiminen näytti tuottaneen jonkin verran vaikeuksia. René Descartesin tekstin tunnistivat lähes kaikki, mutta David Humen tekstin kirjoittajaksi ehdotettiin myös toista empiristiä John Lockea tai jopa Platonia. Ensimmäinen tekstinäyte edustaa siis David Humen empirismiä. Teksti on kiinnostavassa dialogissa jälkimmäisen Descartesin tekstin kanssa, koska se kiistää juuri sen, mikä on keskeistä ja olennaista Descartesin ajattelussa, ihmisen kyvyn saavuttaa tietoa mielensä olemuksesta järkiperäisen ajattelun avulla. Empirismin mukaisesti Hume korostaa kokeellista metodia ja havaintojen merkitystä kaiken tiedon lähtökohtana. On tärkeätä huomata, että Hume korostaa tiedon mahdollisimman korkeata universaalisuuden astetta. Kuitenkin huomauttaessaan, että kokemusta ei ole mahdollista ylittää, hän samalla kiistää metafysiikan mahdollisuuden. Näin Humen tekstiä voidaan myös lukea Descartesin metafyysisten mietiskelyjen kritiikkinä. Pyrkiessään ratkaisemaan Lockelta periytyvän ongelman, joka koskee ideoiden ja todellisuuden välistä suhdetta, Hume päätyi agnostisismiin eli näkökantaan, että emme voi tietää, vastaako todellisuus kaikilta osin tietoamme. Tähän asiaan liittyvät myös tekstissä esiintyvät Humen empirismin kaksi tärkeätä käsitettä impressio ja idea. Ulkoiset oliot aiheuttavat havaintoja eli impressioita, jotka ovat voimakkaita ja eloisia. Ideat sen sijaan ovat impressioiden heikkoja kopioita, joten niiden suhde todellisuuteen on etääntynyt. Hume toi tietoteorian alueelle myös jaottelun järjen totuuksien eli ideoiden keskinäisten suhteiden ja empiiristen faktojen välillä. Järjen totuudet ovat välttämättä tosia, kun taas empiiriset faktat voivat olla toisinkin. Tämän erottelun perusteella Hume tuli kiinnostavaan kausaliteettia koskevaan 8

johtopäätökseensä, jonka mukaan kausaliteetin idea ei ole peräisin havainnosta, eikä kausaliteetti myöskään ole välttämätöntä tietoa vaan perustuu tottumukseen. Toisen tekstin kirjoittaja on ranskalainen René Descartes. Teksti edustaa rationalismia, joka korostaa järkeä tiedon lähtökohtana. Rationalismin ydinajatuksena on, että tosi idea erotetaan epätodesta tarkastelemalla vain ideoita niitä toisiinsa vertaillen. Ulkoiseen todellisuuteen ideoita ei pidä vertailla sillä aistit ovat pettäviä, eivätkä johda varmaan tietoon. Vain järjellisesti päättelemällä voidaan saavuttaa tosi ideoita, jotka ovat selkeitä, kirkkaita ja tarkkarajaisia. Tekstistä tulee selkeästi esille Descartesin ajattelun metafyysisyys, pyrkimys kohti varmaa perustaa ja perimmäinen usko tämän perustan saavutettavuuteen. Tekstikatkelmassa Descartes esittelee oman systemaattisen epäilyn metodinsa ja siihen sisältyy tärkeä cogito argumentti. On tärkeä huomata, että juuri cogito argumentissa Descartes löytää tiedon varman perustan, itsensä ajattelevana olentona. Näin hän siis syyllistyy Humen esiintuomaan ylimielisyyteen. Cogito argumentti korostaa Descartesin dualistista ontologiaa. Jos kerran ulkomaailman olemassaoloa on syytä epäillä, ei epäilijän ruumis voi kuulua tietävään subjektiin. Hän myös väittää, että tietoisuus on luonteeltaan intentionaalinen, toisin sanoen sillä on kyky viitata itsensä ulkopuolelle. Tietoisuuden intentionaalisuudesta seuraa, että tietoisuuden lisäksi on olemassa myös tietoisuuden objekteja, jotka ovat luonteeltaan ideaalisia. Subjektiivisen tietoisuuden lisäksi Descartes siis tuottaa myös ideoiden objektiivisen todellisuuden. Descartes haluaa ratkaista myös kysymyksen ulkomaailman olemassaolosta. Vaikka aistit usein pettävät meidät, eivät ne tee sitä systemaattisesti, koska Jumala on olemassa, mistä Descartes esittää todistuksen, eikä Jumala ole luoduilleen pahansuopa. Jumala on hyvä ja siksi voimme olla varmoja, että materiaalisetkin oliot ovat suunnilleen sellaisia, millaisiksi ne havaitsemme. Mitä tulee ideoiden ja maailman tai tiedon ja todellisuuden väliseen suhteeseen, Humen ja Descartesin ajatukset siis eroavat radikaalisti toisistaan. Yllä olevat asiat hyvässä vastauksessa edellytettiin. Lisäpisteitä sai empirismiin ja rationalismiin kohdistetun kritiikin esittelystä. Lisäpisteitä sai myös selkeästä ja huolellisesta kielenkäytöstä ja esityksen loogisuudesta. 9