Ateistinen uskontokritiikki ja kristillinen apologetiikka Kirjanäyttely teologisen tiedekunnan kirjastossa 22.1. 31.3.2007 Matti Myllykoski Viime vuosina sekä ateistisen uskontokritiikin että kristillisen apologetiikan taso on noussut. Keskustelu uskonnon substanssista ja perimmäisestä tarkoituksesta on saanut uutta syvyyttä. Jonkinlaisena aikojen merkkinä ovat Yhdysvalloissa best seller -listoille kohonneet uskontokriittiset teokset. Tässä esitellyistä kolmesta teoksesta Sam Harrisin teos on populaari kontroverssiteos, kun taas Richard Dawkinsin ja Daniel C. Dennettin kirjat jotka molemmat ilmestyvät tänä vuonna suomeksi ovat tutkijoiden punnittuja, mutta johtopäätöksiltään kiistanalaisia puheenvuoroja. Loyal Ruen teos ei ole uskontokriittinen, mutta kuvaa uutta suuntaa, jota uskontokeskustelussa ollaan ottamassa: uskonnolliset järjestelmät auttavat ihmistä selviytymään, ja siksi ne menestyvät edelleenkin. Johtava brittiteologi Alister McGrath vastaa suomeksikin ilmestyneessä teoksessaan Dawkinsin uskontokritiikkiin. Meillä Suomessa kristillistä apologetiikkaa edustaa seikkaperäisellä ja ohjelmallisella teoksellaan Tapio Puolimatka. James M. Ault puolestaan lähestyy kiinnostavassa tapaustutkimuksessaan tavallista amerikkalaista fundamentalistista yhteisöä ennakkoluulottomasta sosiologisesta näkökulmasta ja oikoo monia fundamentalismiin liittyviä harhakäsityksiä. Uskonnon ydin ei näytä olevankaan opissa eikä fanaattisuudessa, vaan ihmisten välisissä sosiaalisissa suhteissa ja tunnesiteissä. Sam Harris: The End of Faith Tutkimusta popularisoivissa ja laajalti politiikkaa käsittelevissä teoksissaan The End of Faith: Religion, Terror, and the Future of Reason (New York: W. W. Norton
2004) sekä Letter to a Christian Nation (New York: Alfred A. Knopf 2006) Sam Harris esittää uskonnot irrationaalisina ja vaarallisina oppijärjestelminä, joiden pyhät kirjat lietsovat kannattajiaan väkivaltaan vääräuskoisia vastaan. Harrisin tulilinjalle eivät joudu ainoastaan islamilainen ja kristillinen fundamentalismi, vaan myös liberaalit uskonnon muodot, jotka ylläpitävät pyhissä kirjoituksissa Jumalan sanaksi julistettuja uskomuksia ja antavat siten tilaa uskonnolliselle väkivallalle. Harris vertaa islamin maita ja fundamentalismin vaivaamia Yhdysvaltoja eurooppalaisiin sekularisoituneisiin valtioihin ja päättelee, että voimakas uskonnollisuus ehkäisee demokratian, hyvinvoinnin ja moraalisesti kestävän yhteiskunnan kehittymistä. Harrisin tulilinjalla on erityisesti islam, jonka piiristä noussutta terrorismia vastaan hän pitää monia Yhdysvaltojen poliittisia toimia aivan toisella tapaa eettisesti perusteltuina. Harris moittii uskontoja niiden heimoetiikasta, jonka mukaan uskovien elämä ja kuolema ovat uskottomien elämää ja kuolemaa verrattomasti arvokkaampia. Hän uskoo ihmisen luontaiseen hyvyyteen, johon kuuluu myös oman edun ajaminen ja toistaa utilitaristien teesin mahdollisimman suuresta onnesta mahdollisimman monelle. Richard Dawkins: The God Delusion Richard Dawkins on anglosaksisessa maailmassa tullut tunnetuksi ärhäkkänä ateismin edustajana muun muassa kirjoillaan The Selfish Gene (suom. Geenin itsekkyys, Art House 1993) ja The Blind Watchmaker (suom. Sokea kelloseppä, WSOY 1989). Näissä hän esittää evoluutiota ohjaavan luonnonvalinnan (natural selection) ainoaksi uskottavaksi selitykseksi maailman ja elämän tarkoitukseen. Evoluution takana ei ole Jumalaa, vaan pitkäkestoinen luonnonvalinnan ohjaama kehitys, josta luonnon monimuotoisuus on syntynyt. Tästä Dawkins tekee sen johtopäätöksen, että Jumalaa ei ole yhtäältä tieteellinen hypoteesi ei tarvitse Jumalaa ja toisaalta Jumala ei selitä mitään.
Dawkins korostaa kuitenkin, että ihmisellä on ainutlaatuinen mahdollisuus puolustaa arvokkuuttaan ja vapauttaan luonnonvalintaa vastaan. Uusimmassa kirjassaan The God Delusion (London: Bantam Press 2006) Richard Dawkins haluaa riisua uskonnolta ylimääräisen kunnioituksen auran, joka sen ylle usein pannaan lepäämään. Dawkins kiistää Jumala-hypoteesin yliluonnollisesta olennosta, joka on suunnitellut ja luonut kaiken. Sen sijaan hän haluaa todistaa, että kaikki luova äly on syntynyt vasta pitkäkestoisen ja komplisoituneen, evoluutiossa vaikuttavan luonnonvalinnan myötä. Tästä syystä Dawkins katsoo, että kreationistit argumentoivat virheellisesti, kun he panevat sattuman vastapooliksi tietoisen suunnittelun, joka puolestaan vaatisi selityksekseen vastaavanlaisen Jumalan olemassaolon. Dawkinsin mukaan ei ole myöskään sokean sattuman tai jumalallisen suunnittelun vaan seurausta, että miljardien enemmän tai vähemmän elottomien planeettojen joukossa elämä syntyi ja kehittyi ainakin sillä yhdellä planeetalla, jonka me tunnemme. Kaikkeudella on Dawkinsin mukaan yksinkertainen alku, josta monimuotoisuus on vähitellen kehittynyt ei Jumalaa, joka luomistyössään olisi toteuttanut suuren kokonaissuunnitelman. Dawkins liittyy perinteeseen, jossa evoluutioteoriaa ollaan sovitettu myös ihmisen kulttuurin kehitykseen. Dawkinsilta itseltään on peräisin termi meemi, joka tarkoittaa aivoissa olevaa informaatioyksikköä, kulttuurista kopioitujaa, eräänlaista kulttuurigeeniä. Esimerkkeinä meemeistä Dawkins mainitsee sävelmiin, aatteisiin, arkkitehtuurin piirteisiin ja uskonnollisiin käsityksiin liittyvät rakenteet, jotka tulostuvat erilaisiksi meemituotteiksi (iskelmät, aatteet, rakennukset, uskonnot). Meemeinä uskonnolliset käsitykset ovat itseään monistavaa informaatiota, jota Dawkins kutsuu mielen loiseksi tai virukseksi. Dawkinsin teorian mukaan uskonto on syntynyt vanhempien auktoriteetin ja lasten vanhempiinsa kohdistaman tottelevaisuuden sivutuotteena. Uskonnon irrationaalisuus puolestaan on samantyyppistä syntyä kuin rakastuminen. Dawkins katsoo, että moraalin juuret eivät ole uskonnossa,
koska valtaosa ihmisistä pyrkii toimimaan eettisesti jo ilman uskontoa: pahan salliminen ja piittaamattomuus johtaisivat yksinkertaisesti kaaokseen. Dawkins muistuttaa myös, että moraaliset käsitykset muuttuvat ajan mukana. Dawkinsin mielestä uskonnon pohjimmainen olemus on fanaattinen ja väkivaltainen, ja siksi myös maltillinen uskonnollisuus ruokkii väkivaltaista uskontoa. Tätä vastaan hän korostaa, että ihminen yksin on vastuussa elämänsä tarkoituksesta. Kirjassaan Dawkins vastaa Alister McGrathin (Dawkins God) esittämään kritiikkiin hänen aiemmista teoksistaan. Dawkinsin mielestä McGrathin kritiikki supistuu yhteen ainoaan kohtaan siihen, että tiede ei pysty osoittamaan Jumalaa olemattomaksi. Dawkins viittaa Bertrand Russellin keksimään ajatukseen pienestä teekannusta, joka kiertää aurinkoa maan ja Marsin välisellä radalla. Sitäkään ei voi todistaa olemattomaksi, koska sen voi uskoa olevan olemassa ilman että sitä havaitaan millään keinoilla. Daniel C. Dennett: Breaking the Spell Teoksissaan Breaking the Spell: Religion as a Natural Phenomenon (New York: Viking Penguin 2006) uskonnonfilosofian professori Daniel C. Dennett pyrkii osoittamaan uskonnon kauttaaltaan luonnolliseksi ilmiöksi. Hän sitoo uskonnon olemuksen käsitykseen yliluonnollisten toimijoiden olemassaolosta ja heidän suosionsa tavoittelusta. (Tästä käsityksestä riippumattomat variaatiot voidaan lukea hengellisyydeksi.) Dennett hakee selitystä uskonnon syntyyn ja kehitykseen evoluutiosta etenkin sen kysymyksen näkökulmasta, kenen hyväksi uskonto toimii. Evoluution myötä ihmisen intentionaalinen ajatustoiminta kehittyi arvioimaan sitä, mitä toiset ihmiset uskovat, tietävät, toivovat, pelkäävät jne. Moniulotteisesta toimijuuden pohdinnasta kasvoi Dennettin mukaan myös käsitys kuolleista toimijoina sekä luonnonilmiöiden takana olevien näkymättömien toimijoiden olettaminen. Aikuisten ja lasten suhteessa
vaikuttavat auktoriteetti, luottamus ja kuuliaisuus siirtyivät suhtautumiseen näitä näkymättömiä toimijoita kohtaan. Näihin haettiin yhteyttä ennustusten ja parantajien avulla, ja yhteyden ylläpitämiseen kehittyi vähittäisessä muutostilassa elävä suullinen traditio. Tällainen logistiikka kehittyi huomattavasti maanviljelyskulttuurin, viljamarkkinoiden, eläinten kesyttämisen ja yhteisöjen kasvun myötä. Niin uskonnosta tuli Dennettin mukaan vähitellen järjestelmä, jolle delegoitui omat vartijansa ja asiantuntijansa. Yhteisöissä vallan itselleen anastaneet liittoutuivat uskonnollisten johtajien kanssa ja osoittivat siten olevansa itsekin alamaisia korkeammille voimille. Vaikka uskonto oli kallis projekti, se vahvisti tällaisessa asetelmassa yhteisöjen kiinteyttä, sisäistä solidaarisuutta ja rajanvetoa ulkopuolisiin. Dennett ajattelee, että tällainen uskonnon evoluutio synnytti myös uskon uskoon (belief in belief). Uskonnosta kehittyi oma järjestelmänsä, jonka asiantuntijatkaan eivät tiedä, mistä perimmiltään puhuvat. Dennett kritisoi käsitystä, jonka mukaan uskonto olisi rakkaussuhde, koska uskonnossa olisi tällöin kysymys persoonattomasta, puolueellisesta ja sokeasta rakkaudesta. Palvonnan kohteen tai kohteiden ylenmääräinen pyhyys luo tutkimattomuuden savuverhon uskonnon ympärille: uskonnon moraalikäsityksiä ei saa kyseenalaistaa, ja uskonnon edustajat voivat erottaa edustamansa hyvän hengellisyyden pahasta materialismista. Dennettin mukaan uskontoja on voitava arvioida kriittisesti tällaisten hänen mielestään kestämättömien asetelmien ja mielikuvien ohi. Loyal Rue: Religion Is Not About God Kirjassaan Religion Is Not About God: How Spiritual Traditions Nurture Our Biological Nature and What to Expect When They Fail (New Brunswick (NJ): Rutgers University Press 2005) Loyal Rue hahmottelee yleistä uskontoteoriaa, jonka mukaan uskonnossa ei perimmältään ole kysymys Jumalasta tai jumalista vaan
meistä ihmisistä. Hänen tavoitteensa ei kuitenkaan ole uskontokriittinen. Lähtökohtana on tuttuun tapaan evoluutio, jossa Rue kohdistaa lukijansa mielenkiinnon käyttäytymisen evoluutioon, jossa ihmisen monimuotoisilla hermo-, refleksi-, havainto-, vietti-, oppimis- ja emootiojärjestelmillä on olennainen osansa. Emootiojärjestelmissä ansaitsevat huomiota erityisesti ihmismielen kognitiiviset ja symboliset järjestelmät, joiden osalta ihmislaji poikkeaa muista lajeista. Rue kiteyttää näkemyksensä vapaasti käännettynä seuraavasti: Ihmiset ovat tähdistä syntyneitä, maasta muotoutuneita ja evoluutioprosessien suosimia olentoja, jotka pyrkivät biologisten, psykologisten ja kulttuuristen järjestelmien johdatuksella lisääntymiskelpoisuuteen. Ihmiset ovat valinneet nämä järjestelmät siksi, että ne ovat hyödyllisiä välittämään heille kulloinkin soveltuvaa käyttäytymistä. Ihmiset maksimoivat mahdollisuutensa lisääntymiskelpoisuuteen ohjaamalla näitä monimutkaisia järjestelmiä tavoilla, jotka samalla johtavat persoonallisen täyteyden ja sosiaalisen kiinteyden saavuttamiseen. Ruen mielestä uskonnot vastaavat ihmisten maailmassa juuri tähän vaikeaan haasteeseen. Ruen mukaan emootiot (emotions) ja järki yhdessä ovat ihmismielen olennaiset komponentit, joiden varaan mielen rationaalisuus perustuu, mutta juuri ihmisen emootiojärjestelmät luovat valoa hänen perimmäiseen luonteeseensa ja uskonnollisiin ilmiöihinsä. Emootiot ovat itsessään monimutkaisia biologis-psykologis-sosiaalisia ilmiöitä, mutta Ruen mukaan emootio voidaan määritellä tilapäiseksi tuntemustilaksi, johon liittyy kerronnallinen sisältö ja joka johtaa toimintavalmiuteen. Emootiot vaihtelevat kantajansa päämäärien, arviointikyvyn ja käsillä olevan asian merkityksen mukaan. Niiden takana on kuitenkin kokonainen leegio kantajaansa liittyviä tekijöitä: temperamentti, asenteet, arvot, aiemmat kokemukset ja maailmankuva. Koska emootioista juontuvat toimintavalmiudet ovat tendenssejä, ne voivat johtaa hyvin monenlaisiin reaktioihin. Tietyt tapahtumat laukaisevat emotiivisen vastareaktion. Näitä vastareaktioita puolestaan arvioidaan aina erityisessä
kulttuurisessa kontekstissa, jossa yksilöille kehittyy erilaisia tarve- ja tavoitehierarkioita. Kulttuureissaan ihmiset ovat edelleen aina pyrkineet kehittämään (selviytymis)strategioita emootioidensa kanavoimiseen ja hallitsemiseen. Rue korostaa luonnollisesti myös, että ihmisen reaktiojärjestelmät ja hänen kulttuurinsa vaikuttavat emootioihin; ihmiselle ovat ominaisia sekundääriset emootiot (syyllisyys, ylpeys, kateus, myötätunto ynnä muu sellainen). Koska erilaiset kulttuurit tuottavat edelleen erilaisia emootioita, voidaan puhua myös kulttuurisidonnaisista, tertiäärisistä emootioista. Tämä kaikki tekee ihmisistä narratiivisia olentoja, jotka käyttävät kertomuksia merkitysten tuottamiseen. Tästä käsin Rue siirtyy keskustelemaan uskonnon alkuperästä, luonteesta ja tulevaisuudesta. Uskonnollisten traditioiden ytimessä elää myytti, joka syntyy kosmologisista ja moraalisista ideoista ja jolla on älylliset, kokemukselliset, rituaaliset, esteettiset, ja institutionaaliset apustrategiansa (ancillary strategies). Nämä vaalivat myyttiä ja vahvistavat uskonnollisen tradition asemaa yhteisössä. Uskonnolla on kaikki apustrategioiden mukaiset viisi olennaista ulottuvuutta, jotka ovat luonnollisesti osin päällekkäisiä. Tästä käsin Rue hahmottaa uskonnon sosiaalis-symbolisten rakenteidensa kautta luonnolliseksi ilmiöksi. Hänelle uskonto on myyttistä traditiota, jonka synty voidaan liittää luontevasti ihmislajin evoluutioon. Durkheimin tapaan Rue nostaa sosiaalisen solidaarisuuden ja yhteistoiminnan uskonnon keskeisiksi selitystekijöiksi. Hänen mukaansa ihmislaji kehitti pitkän ajan kuluessa antropomorfisen tavan hahmottaa luontoa ja sen takana nähtyjä jumalia. Noin 40000 vuotta sitten ihmisryhmät olivat liian pieniä kehittämään traditioita ja ryhmän tiivistä yhteenkuuluvuutta. Yhteistyö ryhmien välillä vaati Ruen mukaan yhteisten intressien perusteellista käsittelyä. Pitkällä aikavälillä jatkuvasti kasvavien yhteisöjen sisäinen kiinteyden ja solidaarisuuden saavuttaminen vaati yhteisen kielen ja kosmologian kehittämistä sekä yhteisten moraalisten sääntöjen ja käyttäytymistapojen luomista. Tässä prosessissa syntyi uudenlaisia kysymyksiä: mikä on ihminen ja mikä on hänelle
hyväksi? Mikä on sosiaalinen ryhmä ja mikä on sille hyväksi? Vastauksena näihin suuriin kysymyksiin kertomukset jumalista syntyvät vaalimaan yksilöiden hyvinvointia (terapeuttinen fokus, personal wholeness) ja yhteisöjen kiinteyttä (poliittinen fokus, social coherence). Ruen mukaan juuri tämä on uskonnossa olennaista, koska näiden tekijöiden pettäessä uskonto joutuu kriisiin. Tästä syystä uskonto on myös aina vaatinut jatkuvaa elvyttämistä ja sen myytit jatkuvaa uudelleentulkintaa. Kirjansa jälkimmäisessä osassa Rue osoittaa, miten hänen kokonaisteoriansa soveltuu suurten maailmanuskontojen tulkitsemiseen. Alister McGrath: Dawkins God Tuottelias ja arvostettu historiallisen teologian professori Alister McGrath reagoi kirjassaan Dawkins God (Blackwell 2005; suom. Dawkinsin Jumala, Kirjapaja 2006) Dawkinsin ateistiseen uskontokritiikkiin tutkimalla erityisesti sitä, miten Dawkins siirtyy evoluutioteoriasta ateistiseen maailmankuvaan. McGrathin mukaan tiede ei voi ratkaista kysymystä Jumalan olemassaolosta. Jo keskiajalta käyty keskustelu teismin ja tieteen suhteesta osoittaa pikemminkin vain sen, että Jumalan rooli on käsitteellisesti marginalisoitunut. Kumotessaan näkemystä Jumalasta kelloseppänä Dawkins puolestaan hyökkää Willian Paleyn (1743 1805) teoriaa vastaan, jonka jo 1800-luvun johtavat teologit hylkäsivät. Dawkins ei ota McGrathin mukaan huomioon sitä, että kristinusko kasvanut uudelleentulkintojen kautta koko historiansa ajan ja että se on joutunut vastaamaan darvinismin haasteeseen aivan tietyssä vaiheessaan. McGrath pitää olennaisena seuraavaa kysymystä: Minkä ehtojen on täytyttävä ennen kuin voimme päätellä, että jokin uskomus on oikeutettu? Valistuksen julistamaa täydellistä objektiivisuutta ei ole olemassa, koska myös tutkijoita Dawkinsia ja muita ohjaavat erilaiset syvään juurtuneet uskomukset. Vastaavasti Dawkinsin määritelmä uskosta sokeana luottamuksena
on kestämätön, koska usko vaikuttaa koko ihmisessä. Jumala-uskoa ei voi verrata satuolentoja koskeviin uskomuksiin, ja vastaavasti puhe jonkin uskomuksen todennäköisyydestä on aina sidoksissa lausujansa subjektiivisiin käsityksiin. Kun Dawkins esittää, että evoluution valossa Jumala on monimutkainen ja siksi epätodennäköinen, hän tekee tarkoitushakuisesti valikoitujen premissien perusteella uskonhypyn agnostisismista ateismiin. McGrath korostaa edelleen, että eri tieteenaloilla ja elämänalueilla kieltä käytetään eri tavoin, ja siksi myös uskolla ja teologialla on oma kielensä. Puhuessaan uskosta sokeana luottamuksena Dawkins sivuuttaa järjen kiistattoman roolin teologisessa ajattelussa ja argumentaatiossa. McGrath horjuttaa Dawkinsin tieteellistä itsevarmuutta selostamalla laajasti sitä, miten luonnontieteissä on tapahtunut radikaaleja teorianvaihdoksia, vaikka menneen ajan tutkijoilla on ollut tapana antaa oman aikansa saavutuksille pysyvä arvo. Luonnontieteelliset teoriat eivät ole oikeita vaan väliaikaisia, sillä hetkellä parhaiksi katsottuja näkemyksiä. Me emme McGrathin mukaan voi tietää, onko darvinismi totta; myös sitä on syytä pitää väliaikaisena eikä lopullisena teoriana. Dawkins joutuu McGrathin mukaan kiusallisesti sivuuttamaan tutkimukset, joiden mukaan uskonnollinen toiminta vaikuttaa myönteisesti ihmisten hyvinvointiin. Vastaavasti hän sanoo, että 1900-luvun paheksuttavimmat murhaajat ja suvaitsemattomimmat ihmiset ajattelivat uskonnon olevan sorron väline. Joidenkin ateistien tai uskonnollisten ihmisten pahuus ei oikeuta leimaamaan kaikkia ateisteja tai uskovaisia pahoiksi. Suurin osa uskovista ja ateisteista on aivan tavallisia ihmisiä. McGrath kritisoi myös Dawkinsin käsitystä meemeistä, jotka ovat hypoteettisia käsitteitä ja joiden olemassaolosta ei ole minkäänlaisia konkreettisia todisteita. Ne ovat myös tarpeettomia, koska kulttuurin kehitystä voidaan selittää riittävän hyvin muiden mallien avulla. Kun Dawkins haluaa tehdä uskonnosta mielen viruksen, McGrath ehdottaa, että samaa metodia voidaan
käyttää myös Dawkinsin itsensä ajatteluun. Vakavampi ongelma liittyy siihen, että meemit yrittävät olemassaolollaan tehdä tyhjäksi kaiken reflektiivisen ajattelun. Kulttuuri on pääosin tarkoituksellista toimintaa kuten esimerkiksi antiikin uskontokriitikkojen käyttö 1800-luvun ateistisessa polemiikissa. McGrathin mukaan Dawkinsin geenin ja meemin välille luoma analogia on yksinkertaisesti virheellinen. Luonnontieteen ja uskonnon välinen sodankäynti Euroopassa kuuluu McGarthin mukaan positivismin kyllästämään menneisyyteen, jossa 1800-luvun lopun sosiaaliset olot vaikuttivat kirkkokritiikin kärjistymiseen. Oman aikamme ongelmaksi McGrath näkee luonnontieteiden ja humanististen tieteiden vieraantumisen toisistaan. Humanistia huolestuttaa, minne luonnontieteet ovat viemässä ihmiskuntaa. Kun Dawkins kritisoi kristinuskon maailmankuvaa ahtaaksi ja rajoittuneeksi, McGrath muistuttaa, että teologit ovat aina myös keskiajalla olleet riippuvaisia aikansa luonnontieteen heille tarjoamista selityksistä. Sen sijaan kristityt ovat aina korostaneet, että todellisuus ei rajoitu siihen, mitä me näemme. McGrathin mielestä kristinusko vahvistaa luonnon herättämää ihmetyksen tunnetta, koska tutkimalla maailmaa voi nähdä jotakin sen takana olevasta Jumalan mielestä ja Jumalan kauneudesta. Kristilliselle teologialle maailma jää aina salaisuudeksi, mutta sen hyödylliseen ja välttämättömään ymmärtämiseen tarvitaan aina rationaalista vaivannäköä. Tapio Puolimatka: Usko, tieto ja myytit Kirjassaan Usko, tieto ja myytit (Helsinki: Tammi 2005) Tapio Puolimatka lähestyy filosofisesti kysymystä tieteellisen maailmankuvan piirissä esitetystä uskontokritiikistä. Hän pyrkii osoittamaan, että usko ja tieto eivät ole toistensa vastakohtia. Tiede ei hänen mielestään kykene osoittamaan, että Jumalaa ei ole olemassa. Sen sijaan tiede itse ja sen vaikutuspiirissä kasvanut moderni ihminen
uskovat monenlaisiin myytteihin, joilla on heikko filosofinen perusta ja moraalisesti turmiollinen vaikutus. Ateistien ja agnostikkojen mukaan uskonnollisten uskomusten puolesta ei voi esittää todistusaineistoa. Tätä vastaan Puolimatka muistuttaa, että nykykeskustelussa ei ole yksimielisyyttä siitä, mikä hyväksytään todistusaineistoksi. Jokainen tiedemieskin joutuu tekemään uskonvaraisia oletuksia, joita ei voi testata empiirisesti. Puolimatkan edustaman teistisen näkemyksen mukaan Jumalasta on mahdollista puhua, koska todellisuudessa on ulottuvuuksia, joita tiede ei tavoita. Ihmisellä voi siten olla todistettavuudesta riippumatonta, intuitiivista ja kulttuuriin liittyvää tietoa Jumalasta. Puolimatkan mukaan ei ole yhtä yhtenäistä tieteellistä menetelmää, ja kaikilla menetelmillä on erilaiset taustaoletuksensa. Koska uskonto voidaan määritellä kaiken alkuperustaksi tai perimmäiseksi todellisuudeksi, kaikkia ihmisiä voidaan pitää laajassa mielessä uskonnollisina. Vastaavasti uskontoa vastaan suunnattu positivistinen tieteenkäsitys ei kykene itsekään täyttämään tieteen arvovapaudelle asettamiaan vaatimuksia. Se ei myöskään kykene vetämään jyrkkää rajaa luonnollisen ja yliluonnollisen välille eikä sulkemaan jälkimmäiseen liittyviä selityksiä todellisuuden ulkopuolelle. Puolimatkan mukaan kokonaisvaltaista tietoa ihmisestä voi saada ainoastaan täydellisen hyvältä ja kaikkitietävältä olennolta. Naturalistinen tutkimusohjelma olisi siten syytä korvata sitä avarammalla supranaturalistisella tutkimusohjelmalla. Puolimatka puolustaa kristillistä näkemystä yleisestä ilmoituksesta sillä, että ihmisellä on luontainen tietoisuus Jumalasta. Edelleen ihmisen järjellinen kyky tavoittaa todellisuutta viittaa siihen, että maailmankaikkeuden on luonut täydellisen järjellinen ja kaikkivaltias olento (ontologinen argumentti). Lisäksi maailmankaikkeudella täytyy olla suvereeni alkusyy (kosmologinen argumentti); täytyy olla myös selitys sen monimuotoisuudelle ja kauneudelle (teleologinen argumentti). Edelleen ihmiselämän moraalinen perusta ja tarkoitus
jäävät käsittämättömiksi ilman Jumalan olemassaoloa (aksiologinen ja eksistentiaalinen argumentti). Erityisen ilmoituksen ongelmana on se, että erilaisten pyhien kirjojen tekstit ovat keskenään ristiriitaisia. Puolimatka kysyykin, millaisten kriteerien pohjalta on mahdollista tunnistaa Jumalan oikea ilmoitus ja erottaa se epäaidosta. Hänen mielestään tieteellisen keskustelun kriittisyys ja avoimuus edellyttävät jo lähtökohdiltaan sitä mahdollisuutta, että on olemassa erityinen ja luotettava Jumalan ilmoitus. Puolimatka katsoo, että juuri Raamatun tekstit paljastavat ihmisen pahuuden ja puhuttelevat häntä niin, että ne saattavat hänet kosketuksiin Jumalan kanssa. Tieteellinen raamatuntutkimus perustuu Puolimatkan mielestä yksinkertaisesti naturalistiseen ennakkoluuloon, joka ei tunnusta Jumalan yliluonnollisen toiminnan ja ilmoituksen mahdollisuutta. Vasta nämä johtavat ihmisen pelastukseen ja todelliseen itsetuntemukseen. Jumalan ilmoitus halutaan Puolimatkan mielestä torjua ennen kaikkea siksi, että Jumala ei tunnu olevan läsnä maailmassa. Torjunnalla ja neutralisoimisella on kuitenkin piilotajuiset syynsä, jotka johtuvat siitä, että paha ja kuolevainen ihminen kokee Jumalan uhkaavaksi. Ihminen on syntisyydessään luonut illusorisia kuvitelmia kaikkivoipaisuudestaan ja pakenee Jumalaa itse luomaansa myyttien maailmaan. Myyttejään seuraten ihminen uskoo Puolimatkan mielestä valheellisesti ihmiskunnan onnelliseen tulevaisuuteen ja yksilöiden rajattomaan itsetoteutukseen. Tällaiset myytit eivät kuitenkaan vastaa todellisuutta, koska juuri moderneilla myyteillä on etenkin 20. vuosisadan aikana ollut hirveät seuraukset ihmiskunnalle. James M. Ault, Jr.: Spirit and Flesh Sosiologi ja elokuvaohjaaja James M. Ault, Jr. vietti kolme vuotta fundamentalistisessa kristillisessä yhteisössä Worcesterissa Massachusettsissa. Hän osallistui kääntymättömänä ja neutraalina osapuolena
jumalanpalveluksiin, raamattupiireihin, nuorisotapahtumiin, miesten rukousaamiaisiin ja yhteisön jäsenten arkiseen elämään iloineen ja suruineen. Toimintansa aikana Ault etsi fundamentalismin ydintä sen omasta maailmasta käsin, pyrkien välttämään ulkoa päin luotuja stereotyyppisiä käsityksiä. Aultin kokemuksistaan ja havainnoistaan kirjoittama kirja Spirit and Flesh: Life in a Fundamentalist Baptist Church (New York: Alfred A. Knopf 2004) selvittää samalla syitä siihen, miksi fundamentalismi kasvattaa Yhdysvalloissa suosiotaan kun taas perinteisten kirkkojen jäsenmäärät ovat laskusuunnassa. Ault havaitsi, että lähes kaikki yhteisön jäsenet olivat viettäneet lapsuutensa ja nuoruutensa tiiviissä perhe- ja ystäväpiirissä. Worcesterissa toiminut baptistiyhteisö syntyi jo olemassa olevien perhesiteiden ympärille ja kehittyi niiden varassa. Läheisten ihmisten keskinäinen vaihto, vastavuoroisuus, avunanto, päivittäinen yhteydenpito ja kaikkeen tähän liittyvät tunnesiteet olivat olennaisia tekijöitä yhteisen uskon rakentumisessa. Yhteisölle oli siten sekä opillisista että sosiaalisista syistä luonnollista puolustaa perinteisiä perhearvoja naisten vapautusliikettä, seksuaalista tasavertaisuutta ynnä muita moderneja ilmiöitä vastaan. Vaikka yhteisössä vastustettiin jyrkästi avioeroja, sen johtajalla ja jäsenillä ei ollut ongelmia hyväksyä avioeroa käytännössä silloin, kun oman yhteisön jäsenet erosivat puolisostaan. Käytännön tasolla joustavuus palveli yhteisön sisäistä kiinteyttä ja vuorovaikutussiteitä. Opetuksessaan yhteisö puolusti fundamentalistisen perinteen mukaisesti Jumalan ilmoittamaa, muuttumatonta moraalia ja vastusti tilanne-etiikkaa. Moraalia viestitettiin usein tuttujen raamatullisten tai muiden sanontojen avulla, metaforisella kielenkäytöllä sekä nokkelilla sanonnoilla ( Take the whole book, not a book full of holes ). Myös vanhojen raamatunkäännösten käyttö tuki yhteisössä mielikuvaa pysyvästä ja muuttumattomasta traditiosta. Vaikka yhteisön retoriikassa korostettiin Jumalan sanan selkeyttä ja muuttumattomuutta, Raamattua saatettiin käytännössä tulkita hyvin usein tilanne-etiikan mukaan. Niinpä toisinaan Jumala vaatii silmän silmästä,
toisinaan kristityn taas tulee kääntää toinen poski vastustajalleen. Yhteisön perinne ja siinä syntynyt yhteisymmärrys ratkaisee sen, mihin raamatunkohtaan milloinkin viitataan. Vaikka fundamentalismin piirissä eettisiä näkemyksiä perustellaan Raamatulla, niiden juuret ovat paikallisten yhteisöjen traditionalismissa ja kollektiivisessa suullisessa perinteessä. Tästä syystä Worcesterin baptistiyhteisössäkin moraali voitiin ymmärtää konkreettiseksi ja ehdottomaksi. Tradition ja perhearvojen puolustaminen muuttuvassa amerikkalaisessa elämänmenossa on Aultin mielestä rohkeaa. Yhdysvalloissa yksilönvapaus korostuu monissa asioissa niin voimakkaasti, että se johtaa rintamien kärjistymiseen perinteisten arvojen kannattajien ja liberaalien välillä. Tällainen konfrontaatio on vaatinut fundamentalisteilta kekseliäisyyttä puolustaa uhkaavassa ympäristössä sitä, miten aina on toimittu. Heidän on helppo samastua Vanhan testamentin perhetarinoihin ja Uuden testamentin kristillisiin pienyhteisöihin. Koska opetuksen tulee olla yksinkertaista, ehdotonta ja raamatullista, fundamentalistisissa piireissä suhtaudutaan epäluuloisesti korkeampaan koulutukseen ja tieteelliseen tietoon. Toisaalta niissä kuitenkin pyritään hakemaan aikalaisuskottavuutta käyttämällä nykytieteen saavutuksia ja modernin yhteiskunnan kieltä omien näkemysten hyväksi. Tällaisessa prosessissa fundamentalistiset käsitykset eivät suinkaan pysy muuttumattomina, mutta ne muuttuvat hitaasti ja traditionalismin ehdoilla. Esimerkiksi rotuopin puolustaminen Haam-tarinalla (1. Moos. 9:22 25) katosi vähitellen amerikkalaisten fundamentalistien näkemyksistä 1960-luvulla. Jännitteinen suhde moderniin kulttuuriin, yhteiskuntaan ja tieteeseen tekee Yhdysvaltojen kristitystä fundamentalismista Aultin mielestä joka tapauksessa moderniin maailmaan kuuluvan ilmiön.