Kun uutta työtä ei synny marxilainen taloustiede, tietokoneistaminen ja työpaikat Saska Heino i. Aluksi Syys lokakuussa 2013 maailmalla uutisoitiin laajalti tutkimuksesta, jonka mukaan puolet yhdysvaltalaisista työpaikoista on vaarassa kadota tietokoneistamisen seurauksena seuraavan kahden vuosikymmenen aikana. 1 Kapitalistisen maailmantalouden yhteenkietoutuneisuudesta johtuen on oletettavaa, että tutkimuksen tulokset pätevät tietyssä mittakaavassa myös muualla, kuten Suomessa. Tietokoneistamisen sekä muun tekniikan käyttöönoton vastustajia nimitetään usein luddiiteiksi. Käsitteellä viitataan 1800-luvun ensimmäisen kolmanneksen aikana koneita hajottaneisiin kutojiin, jotka näkivät työnsä olleen tuolloin alati kasvaneen englantilaisen kutomoteollisuuden vuoksi uhattuna. Luddiitit eivät olleet toimessaan yksin, sillä samoihin aikoihin vastaavaa kapinointia esiintyi myös maanviljelyksessä. Niin sanotut swingkapinat vuonna 1830 tähtäsivät sadonkorjuukoneiden laajamittaisen käyttöönoton estämiseen. Käsitteistä ensimmäinen on jäänyt elämään. Sillä viitataan edelleen uusien tuotantovälineiden, kuten tietokoneiden ja kokoonpanorobottien käytön vastustajiin, jotka kokevat oman tai muiden ihmisten olevan uhattuina edellä mainittujen tuotantovälineiden ja -voimien aiempaa laajamittaisemman käytön takia. Käsitettä luddiitti käytetään usein historiallisesti väärin ja sillä viitataan yksinkertaisesti koneiden hajottamiseen, ei luddiitti- ja sitä vastaavien liikkeiden poliittisiin päämääriin. 2 Käsitteellä pyritään myös usein väheksymään niitä, joihin sillä viitataan. 3 Valtavirtaisen, uusklassisen taloustieteen parissa käsitteellä luddiittiharha (luddite fallacy) pyritään usein osoittamaan uusien tuotantovälineiden vastustamisen olevan perusteetonta, sillä luodessaan lisää kasvua niiden väitetään samalla rakentavan pohjaa uusien toimialojen ja siten työpaikkojen synnylle. Schumpeterilaisella käsitteellä luova tuho voidaan katsoa viitattavan samaan asiaan. Sen mukaan tietty vuotuinen työpaikkojen katoamistahti on vireän kapitalistisen markkinatalouden elinehto. Kaikki eivät kuitenkaan ole historian saatossa suhtautuneet koneidensärkijöiden, kuten luddiittien, pelkoihin väheksyvästi. John Maynard Keynes esitteli keskellä suurta lamaa vuonna 1930 käsitteen teknologinen työttömyys, jolla hän viittasi tuotantovälineiden ja -voimien jatkuvan kehityksen seurauksena syntyvään työttömyyteen. 4 Samaa voidaan ajatella tarkoitettavan myös yleiskielisemmällä käsitteellä rakenteellinen työttömyys. Uusklassisen taloustieteen mukaan kysyntä ja tarjonta pyrkivät jatkuvasti tasapainoon eli pisteeseen, jossa kysynnän ja tarjonnan tavoittelemat hyödyt kohtaavat toisensa. Mikäli yritykset siirtyvät käyttämään aiempaa enemmän koneita suhteessa työvoimaan, tarkoittaa se taloustieteen käsittein sitä, että työvoiman kautta saatava hyöty on vähentynyt suhteessa työvoiman kautta saatavaan hyötyyn. Täten työvoimasta on tultava jälleen hyödyllisempää suhteessa koneisiin, jotta sen kysyntä ja tarjonta kohtaavat ja talous palaa tasapainoon. Kuvaaja 1. esittää, miten työvoiman kysyntäkäyrä siirtyy kohti origoa sen kysynnän vähentyessä. 1 Aviva Hope Rutkin, Report Suggests Nearly Half of U.S. Jobs Are Vulnerable to Computerization. MIT Technology Review 12. syyskuuta 2013. <http://www.technologyreview.com/view/519241/report-suggests-nearly-half-of-usjobs-are-vulnerable-to-computerization/> [Haettu 2. marraskuuta 2013] 2 Donnelly 1986, 219 220. 3 Ibid., 221. 4 Robert Skidelsky, Return to capitalism red in tooth and claw spells economic madness. The Guardian 21. kesäkuuta 2012. <http://www.theguardian.com/business/economics-blog/2012/jun/21/capitalism-red-tooth-clawkeynes> [Haettu 2. marraskuuta 2013] 1
Kuvaaja 1. työvoiman kysynnän heikentyminen p s p 1 p 0 d q 0 q 1 q Käsite hyöty on edellä esitetty lainausmerkeissä. Tämä johtuu käsitteen käytön epämääräisyydestä uusklassisessa taloustieteessä. Useimmiten hyödyllä tarkoitetaan samaa kuin käsitteellä hinta. Näin ollen työvoiman hinta ja hyöty ovat uusklassisessa taloustieteessä samaa tarkoittava asia. 5 Työvoimalla ei tuotantopanoksena katsotakaan olevan hinnan lisäksi muita erottavia tekijöitä suhteessa pääomaan eli koneisiin, laitteistoihin ja tiloihin. Kun yritykset tekevät sijoituspäätöksiään, ne eivät tarkastele kuin pääoman ja työvoiman välistä hankintakustannuseroa. Sillä, onko yrityksen kokonaispääoma, sen koneet ja työvoima, pääoma- vai työvoimavaltainen, ei ole hinnan lisäksi muuta väliä. Mikäli kapitalistisessa markkinataloudessa vallitsevan kysynnän ja tarjonnan ajatellaan jatkuvasti pyrkivän kohti tasapainoa, kuten kuvaajassa 1. pistettä p 0 q 0, ei työpaikkojen vähentymisellä voida katsoa olevan pitkällä aikavälillä merkitystä, sillä mikäli yritykset kysyvät aiempaa vähemmän työvoimaa, työntekijät eli työvoiman myyjät laskevat hintaansa, ja uutta kysyntää löytyy jälleen eli tasapaino työvoiman kysynnän ja tarjonnan välillä löytyy jälleen. Työttömyys, sellaisena kuin sen tunnemme, on tässä ajattelumallissa vain väliaikainen siirtymäjakso, jota haitalliset ulkoisvaikutukset, kuten ammattiliittojen jähmeys suhteessa työvoiman tarjonnan joustavuuden lisäämiseen, pitkittävät. Olisiko kuitenkin edellä esitetystä huolimatta niin, että luddiittien huolella työpaikkojen häviämisestä olisi todellisuuspohjaa, jota uusklassinen taloustiede ei kykene tai halua havaita? Kysymys on aiheellinen. Marxilaisella taloustieteellä on tarjota siihen vastauksia, joihin sen uusklassinen vastineensa ei veny. ii. Teoria Luddiittien huoli on palautettavissa mutkan kautta käsitteeseen arvo. Arvo on sellaisenaan varsin yleiskielinen käsite ja sillä viitataan usein vaikkapa ihmisten välisiin suhteisiin apukäsitteen ihmisarvo kautta. Arvolla viitataan tässä kuitenkin hyödykkeiden eli vaihdantaa varten valmistettavien tavaroiden ja palveluiden arvoon. Sellaisenaan se on jaettavissa kahtia (i) käyttöarvoon ja (ii) vaihtoarvoon. Ensimmäisellä viitataan hyödykkeen käytettävyyteen; 5 Tähän liittyy merkittävä, marxilaista työarvoteoriaa tukeva ristiriita: mikäli työntekijä tuottaa yhtä paljon hyödykkeitä kuin aiemminkin, mutta hänelle maksetaan vähemmän, hänen työnsä hyödyn on pitänyt laskea, sillä palkka on uusklassisen teorian mukaan täsmällinen korvaus myydystä työvoimasta. Mikäli työvoiman myynnistä maksetaan työntekijälle aiempaa vähemmän ja hänen työvoimansa ostajan, työnantajan, tekemä voitto kasvaa, ei uusklassinen teoria kykene selittämään näin syntynyttä voittoa hyödyn käsitteen kautta. 2
esimerkiksi taiteilija voi hyötyä kapeasta pensselistä talomaalaria enemmän, jolloin hänen kannaltaan kapean pensselin käyttöarvo on leveää suurempi. Uusklassisen taloustieteen arvokäsite rajoittuu käyttöarvoon; se ei näe eroa hyödykkeen käytettävyyden ja vaihdettavuuden välillä. Marxilainen taloustiede sen sijaan pitää käsitettä vaihtoarvo merkittävämpänä kuin käyttöarvo. Tämä on palautettavissa käyttöarvon moninaisuuteen ja hankalaan mitattavuuteen. Yhteistä lähes kaikille käyttöarvoille eli hyödykkeille, joilla on käyttöarvo, on, että niillä on samanaikaisesti vaihtoarvo. 6 Markkinoilla hyödykkeitä vaihdetaan joko suoraan toisiinsa tai epäsuorasti toisiinsa kaikkien hyödykkeiden yleisvastineen, rahan, avulla. Tämän vaihdannan kiertokulku on esitettävissä yksinkertaisella kaavalla C M C, jossa hyödyke C vaihtuu aluksi rahaan M ja jälleen toiseen tai toisiin hyödykkeisiin C. Mikä tekee jonkin hyödykkeen vaihtoarvosta suuremman kuin toisten hyödykkeiden vaihtoarvoista? Vastaus tähän kysymykseen löytyy, kun tarkastellaan hyödykkeiden välisiä, niihin tarvittuun työaikaan liittyviä eroja. Yleistäen sanottuna: mitä enemmän työaikaa jonkin hyödykkeen valmistaminen vaatii, sitä arvokkaampi se on. Tämä ei tarkoita, että hyödykkeiden valmistajat voivat työstää hyödykkeitään ikuisesti, vaan tarkoittaa, että tietyllä tuottavuuden tasolla sekä kilpailullisissa olosuhteissa syntyy ns. yhteiskunnallisesti välttämätön työaika eli keskimääräinen työaika, jonka jonkin hyödykkeen, vaikkapa pensselin, valmistaminen vaatii. Taulukko 1. tarkastelee tätä asiaa käsitteiden kustannus-, tuotanto- ja markkinahinta kautta. Taulukko 1. Kustannus-, tuotanto- ja markkinahinnat = h p k p t λ p m A 2 3 1 6 B 2 4 0 6 C 2 5-1 6 Taulukossa 1. esitetään kolmen hyödykkeen, A:n, B:n ja C:n väliset erot hinnoissa ja vaihtoarvoissa mitattuna. Yksinkertaisuuden vuoksi oletetaan, että yksi työtunti on euron arvoinen. Yksinkertaisuuden nimissä oletetaan myös, että hyödykkeiden A, B ja C tuotantohinnat voivat olla yhtä suuret kuin niiden markkinahinnat. A, B ja C ovat käyttöarvoltaan liki samanlaiset, joten ostajan kannalta niillä ei ole kuin hintaan liittyviä eroja. A:n, B:n ja C:n kustannushinnat p k ovat saman suuruiset eli jokaisen hyödykkeen valmistaja ostaa niihin tarvitsemansa raaka-aineet ja puolivalmisteet samaan hintaan (2 ). Voidaan esimerkiksi ajatella, että hyödykkeiden raaka-aineet tulevat samalta valmistajalta tai samalta tukkurilta. Eroja syntyy taulukon kolmannessa sarakkeessa p t eli tuotantohinnassa. A:lta menee vain kolme tuntia hyödykkeensä valmistamiseen, B:ltä menee neljä tuntia ja C:ltä viisi tuntia. Täten hyödykkeen A arvo on viisi tuntia ja euroa, B:n kuusi ja C:n seitsemän. Sarakkeessa λ käyttöarvoltaan samanlaiset hyödykkeet A, B ja C altistetaan hintakilpailulle. Huomataan, että A kykenee nostamaan hyödykkeensä hintaa eurolla, B voi pitää hintansa samana ja C joutuu laskemaan hintaansa eurolla. Viimeisessä sarakkeessa p m kuvataan A:n, B:n ja C:n markkinahintaa. Kilpailusta johtuen jokainen valmistaja saa hyödykkeestään kuusi euroa, vaikka niiden valmistuskustannukset eli kustannus- ja tuotantohintojen summat vaihtelevat. A saa hyödykkeestään euron verran ns. lisävoittoa, B kattaa kustannuksensa ja C tekee tappiota euron verran. Taulukossa 1. tarkastellaan karkeasti hintoja. Täsmällisyyden vuoksi on tarkasteltava myös hyödykkeiden arvoja. Taulukko 2. näyttää hyödykkeiden A, B ja C vaihtoarvot. 6 Esimerkki vaihtoarvottomasta käyttöarvosta on vaikkapa villiintyneessä puutarhassa kasvava omena, jonka tuottaminen ei ole edellyttänyt ihmistyövoiman käyttöä. Omenan poimijan ei tarvitse vaihtaa omistamiaan hyödykkeitä, kuten rahaa, tähän käyttöarvoon. Näin ollen tämä käyttöarvo ei ole hyödyke; sitä ei ole valmistettu sen vaihtoarvon takia, vaan suoraan kulutukseen eli omenapuun selviytymisen takaamiseksi. 3
Taulukko 2. Hyödykkeiden vaihtoarvoarvo, lisäarvo ja niistä saatava voitto c v s w s' p' A 3 1 1 5 100% 25% B 2 2 2 6 100% 50% C 1 3 3 7 100% 75% c.p. Selitteet c = kiinteä pääoma, v = vaihteleva pääoma (työvoima), s = lisäarvo, w = hyödykkeen arvo, so. c + v + s, s' = lisäarvon suhdeluku ja p' = voiton suhdeluku. Yksikään taulukon 2. käsitteistä ei ole aiemmin esiintynyt tässä paperissa. Taulukon selitteet on nimetty yllä, mutta niiden täsmällisempi avaaminen on tarpeen lukijoille, joille ne ovat tuntemattomia. Kiinteällä pääomalla c viitataan tuotantovälineisiin, kuten koneisiin, laitteistoihin sekä tuotantolaitoksiin eli kiinteistöihin. Sana kiinteä selittyy sillä, että sen arvo on vakio; kun tuotantokapitalisti, so. hyödykkeiden tuotantoa harjoittava kapitalisti, on ostanut kiinteän pääomansa, sen arvo ei muutu, tai vaihtele kuin kuluman kautta. Täten käsite vaihteleva pääoma v on ymmärrettävämpi. Sillä viitataan työvoiman eli työntekijöiden myymän työajan arvoon. Sen arvo on hankalammin määriteltävissä ja se voi vaihdella työsuhteen aikana. Tämä johtuu siitä, että työvoiman arvolla tarkoitetaan sen uusintamiseen tarvittavien hyödykkeiden arvoa, toisin sanoen työvoimalla ei itsessään ole arvoa, vaan sen arvo on palautettavissa mm. ruokaan, vaatetukseen, asumiseen sekä liikkumiseen. Nämä muuttujat ovat alttiita nopeillekin muutoksille työsuhteen aikana, jolloin työvoiman arvo voi muuttua vastaavasti. Taulukon 2. kolmas muuttuja on lisäarvo, s. Sillä viitataan työntekijöiden työvoimallaan luomaan arvoon, joka jää yli, kun työntekijöiden luomasta kokonaisarvosta v + s vähennetään vasemmanpuoleinen tekijä v. Toisin sanottuna työntekijät voivat työvoimallaan luoda tietyssä ajassa, vaikkapa työpäivässä, enemmän arvoa kuin tarvitsevat tai saavat työvoimansa uusintamiseksi. Tähän perustuu riisto: työntekijät eivät näe työaikansa tuloksen kokonaisarvoa, sillä lisäarvoa eli lisätuotetta ei ole ilmaistu läpinäkyvästi, kuten torpparien taksvärkkijärjestelmässä tai maaorjien lisätyöpäivissä. Rahassa mitattu palkka hämärtää riistosuhteen työntekijältä näkymättömiin. Seuraava sarake w on yksinkertaisesti kolmen edeltävän sarakkeen summa. Lisäarvon suhdeluku s' mittaa s:n suhdetta v:hen. Se kirjoitetaan yksinkertaiseen kaavaan s'= s v. Yksinkertaisuuden vuoksi s' = 100 % kaikkien kolmen hyödykkeen kohdalla. Viimeinen sarake p' mittaa voiton suhdelukua. Se kirjoitetaan kaavaan p' = s, jossa C = c + v. Huomataan, että C vaikka hinnoissa mitattuna (ks. taulukko 1.) C tekee tappiota yhden euron verran, arvossa mitattuna C:n voitto on kaikkein suurin, so. p' = 75 %. Huomataan, että taulukkojen 1. ja 2. välillä näyttäisi olevan hinnan ja arvon välinen ristiriita. Taulukossa 1. A teki eniten voittoa ja C tappiota, taulukossa 2. asetelma näyttää kääntyneen päälaelleen. Taulukko 3. selventää tätä hinnan ja arvon välistä ristiriitaa. Taulukko 3. Vaihtoarvo, hinta ja voitto w p m p' w p' A 5 6 120% 30% B 6 6 100% 50% C 7 6 86% 65% Selitteet p' w = voitto suhteessa hyödykkeen arvoon w. 4
Havaitaan, että markkinahinnalla 6 euroa/hyödyke, A saa eniten voittoa suhteessa hyödykkeensä arvoon w. B:n tilanne pysyy vakiona. C sen sijaan saa vain 86 % hyödykkeensä arvolle saamastaan voiton suhdeluvusta (p' = 75 %) eli C:n lopullinen voiton suhdeluku on 65 % suhteessa sijoitetun pääoman C arvoon. Miten tämä on selitettävissä? A:n hyödyke on kaksi euroa arvottomampi kuin C:n hyödyke eli sen arvo on vain 71 % C:n hyödykkeen arvosta. Vaikka A pärjää näin ollen hintakilpailussa (λ) ja saa euron lisävoittoa eli sen arvon ylittävää voittoa, se ei siltikään kykene puoleenkaan siitä voitosta, jonka C saa hyödykkeestään. A toimii edellä esitetyissä taulukoissa kuten kuka tahansa tuotantokapitalisti: painaa tuotantohintansa ja -aikansa mahdollisimman alas suhteessa kustannushintaansa ja myy hyödykkeensä samaan hintaan kuin kilpailijansa, saaden täten suurimman mahdollisen markkinavoiton. Selitys edellä esitettyyn ristiriitaan löytyy A:n, B:n ja C:n pääomien c + v arvokokoonpanosta tai pääoman elimellisestä koostumuksesta. Pääoman elimellistä koostumusta mitataan kaavalla k '= c v. (1) Tällä kaavalla laskettuna saadaan seuraavat pääoman elimelliset koostumukset A:n, B:n ja C:n pääomille c + v. k' A 300% B 100% C 33% Johtopäätös tästä tuloksesta on yksinkertainen: mitä enemmän kiinteää pääomaa c tuotantokapitalistilla on suhteessa vaihtelevaan pääomaan v, lisäarvon suhdeluvun s' pysyessä muuttumattomana, sitä vähemmän voittoa p hän tekee pääomalleen C = c + v. Tämä ei tarkoita, etteikö lisäarvon suhdeluku voisi muuttua. Tuotantokapitalisti voi kasvattaa s':a joko (i) suhteellisesti; tai (ii) absoluuttisesti. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, että suhteessa aiempaa pienempi osa työajasta käytetään työvoiman uusintamiskustannusten, so. palkan v kattamiseen. Toinen tarkoittaa puolestaan sitä, että työaikaa pidennetään, mutta v pidetään ennallaan, jolloin s kasvaa. Miksi A käyttää enemmän kiinteää pääomaa suhteessa vaihtelevaan pääomaansa kuin B ja C? Kyse on hintakilpailusta: A tekee eniten voittoa suhteessa hyödykkeensä arvoon w ja C vähiten. Mikäli A edelleen lyhentää hyödykkeensä valmistamiseen tarvittavaa työaikaa, laskee hyödykkeensä arvoa w ja kaventaa kustannus- ja tuotantohintojensa välistä eroa, kykenee hän kasvattamaan lisävoittonsa suhdetta hyödykkeensä arvoon, mikäli B ja C pitävät tuotantoprosessinsa ennallaan. Toinen vaihtoehto A:lle on kustannushinnan laskeminen eli raakaaineiden hankkiminen aiempaa edullisemmin. Taulukossa 4. A laskee kustannus- ja tuotantohintaansa ja luo siten uuden markkinahinnan hyödykkeille A, B ja C. Jälkimmäiset tuotantokapitalistit pitävät tuotantonsa ennallaan. Taulukko 4. kustannus-, tuotanto- ja markkinahinnat = h p k p t λ p m A 1 2 2,33 5,33 B 2 4-0,67 5,33 C 2 5-1,67 5,33 Huomataan, että tällä muutoksella A:n lisävoitto (λ) kasvaa jo 2,33:een euroon hyödykkeeltä. B liukuu markkinahintansa puolesta tappiolle ja C:n tappio syvenee. Kuluttajille tämä ilmenee 5
yksinkertaisesti 66 sentin hinnanlaskuna. Pinnan alla kuitenkin kuplii. Taulukko 5. näyttää, mitä tapahtuu A:n, B:n ja C:n tuotantoprosesseissa. Taulukko 5. hyödykkeiden vaihtoarvoarvo, lisäarvo ja niistä saatava voitto c v s w s' p' A 2 0,5 0,5 3 100% 20% B 2 2 2 6 100% 50% C 1 3 3 7 100% 75% c.p. Lisäarvon suhdeluku s' pysyy jälleen muuttumattomana. A yksinkertaisesti irtisanoo puolet työvoimastaan, muttei kykene muuttamaan sen tuottaman lisäarvon suhdelukua. B ja C pitävät tuotantonsa ja pääomansa ennallaan. Muutokset arvossa ja markkinahinnassa mitattavan voiton välillä kuitenkin muuttuvat merkittävästi. Taulukko 6. Hinta, vaihtoarvo ja voitto w p m p' w p' A 3 5,33 178% 36% B 6 5,33 89% 44% C 7 5,33 76% 57% Taulukko 6. lopettaa esimerkkilaskelmamme. Siitä havaitaan, että A:n lisävoiton suhde arvossa mitattavaan voittoon on kasvanut jo 178 %:iin. Tämä tarkoittaa, että vaikka A saa arvossa mitattuna voittoa vain viidenneksen suhteessa pääomaansa C, saa hän markkinoilta voittoa kuitenkin 36 %. Mikäli B ja C kuitenkin seuraavalla jaksolla seuraisivat A:ta ja laskisivat tuotantohintojaan 5,33 euroon à hyödyke, häviäisi A:n hintaetu ja hän saisi hyödykkeestään voittoa vain sen arvon verran eli p' = 20 %. Täten A olisi pakotettu laskemaan tuotantohintaansa jälleen. Mikäli B ja C seuraisivat edelleen, A:n etu häviäisi jälleen ja niin edelleen. Tämä ilmiö tunnetaan nimellä voiton suhdeluvun laskutendenssi. Kuvaaja 2. näyttää edellä esitetyn graafisesti. Vaikka edellä esitetyssä on kyse teoreettisesta mallista, on siinä esitetty ilmiö löydettävissä tilastollisesti kokonaisten toimialojen ja kansantalouksien tasolla. Se voidaan tiivistää seuraaviin kohtiin. (i) (ii) (iii) (iv) (v) (vi) Hintakilpailu johtaa kustannus- ja tuotantohintojen välisen erotuksen kaventamiseen, joka johtaa hyödykkeiden tuotantoaikojen kaventamiseen, joka saa aikaan pääoman elimellisen koostumuksen k' kasvun, lisäarvon s supistumisen ja voiton suhdeluvun p' laskun. 6
Kuvaaja 2. Hintojen lasku 7 6 5 Euroa 4 3 2 1 0 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 Jaksot Kuvaajassa 2. esitetään hyödykkeiden A, B ja C hintojen keskiarvon kehitys edellä mainitun perusteella. 7 Kiinteän pääoman c vaikutus voiton suhdelukuun p' on esitetty jo aiemmin. Itsessään merkilliseltä ja sisäisesti ristiriitaiselta tuntuva, voiton suhdelukua alas painava kilpailu on kahtalainen prosessi. Yhtäältä se heikentää sijoitetun pääoman C kannattavuutta, toisaalta se laskee hyödykkeiden hintoja ja kasvattaa ihmisten aineellista hyvinvointia; voiton suhdeluvun lasku johtaa työvoiman kysynnän laskuun ja vapauttaa sitä uusien toimialojen käyttöön, mutta samalla se voi johtaa työttömyyteen, joka pitkittyessään muodostuu rakenteelliseksi. iii. Tilastoja Tässä kappaleessa vertaillaan Suomen ja Yhdysvaltain taloudellista kehitystä. Syy tähän on yksinkertainen: Yhdysvallat on maailman suurin kansantalous ja sieltä saatava tilastotieto on yleisesti ottaen luotettavaa ja viranomaisten keräämät aikasarjat ovat pitkiä. Suomi on otettu mukaan vertailuun niin ikään maasta saatavan korkealaatuisen tilastotiedon sekä aiheen yleisen kiinnostavuuden takia. Suomessa pääoman elimellinen koostumus k' on ollut keskimäärin paljon korkeampi kuin Yhdysvalloissa; 359,8% verrattuna Yhdysvaltain 223,7%:iin. Tämä on osaltaan heijastunut myös voiton suhdelukujen kehitykseen. Kuvaaja 3. esittää lisäarvon suhdeluvun s' ja pääoman elimellisen koostumuksen k' kehityksen Yhdysvalloissa vuosina 1947 2012. 7 Kuvaajassa ei oteta huomioon inflaation tai deflaation mahdollisuutta. 7
Kuvaaja 3. Lisäarvon suhdeluku ja pääoman elimellinen koostumus Yhdysvalloissa 1947 2012 280% 260% 240% 220% 200% 180% 160% 140% 120% 100% s' k' Lähde: BEA Nähdään, että lisäarvon suhdeluku on ollut trendinomaisessa laskussa käytännössä koko tarkasteltavalla ajanjaksolla. Pääoman elimellinen koostumus sen sijaan on kehittynyt vaihtelevammin; aluksi nousten nopeasti vuodesta 1947 vuoteen 1961, laskien vuodesta 1962 vuoteen 1979 ja nousten vuodesta 1980 aina vuoteen 2009 asti. Johtuen kuvaajan 3. aikasarjojen prosentuaalisista eroista, on vaikea havaita silmämääräisesti merkittävää keskinäisriippuvuutta s':n ja k':n välillä. Niiden välillä on kuitenkin heikohko käänteinen korrelaatio r 2 :n ollessa -0,382. Vaikka kyse ei olekaan kovin vahvasta käänteisestä keskinäisriippuvuudesta, osoittaa kuvaaja 3. kuitenkin, ettei k':n kohoaminen ole ainakaan nostanut lisäarvon suhdelukua. Tämä puoltaa jo itsessään Marxin teorian paikkansapitävyyttä. Kuvaaja 4. osoittaa edellä mainittujen muuttujien kehityksen Suomessa vuosina 1976 2012. Kuvaaja 4. Lisäarvon suhdeluku ja pääoman elimellinen koostumus Suomessa 1976 2012 500% 450% 400% 350% 300% 250% 200% 150% 100% 50% s' k' Lähde: Tilastokeskus Kuvaaja 4. osoittaa silmämääräisesti samankaltaista kehitystä kuin mitä Marxin teorialtakin sopisi odottaa. Ennen kaikkea huomattavaa kuvaajassa 4. on 1990-luvun laman vaikutus pääoman elimellisen koostumuksen nopealle kasvulle; joukkoirtisanomiset eivät ainakaan parantaneet 8
suomalaisyritysten kannattavuutta ennen vuosikymmenen puolivälin käännettä. Suomessakin k' ja s' ovat kehittyneet toisiinsa nähden jokseenkin käänteisesti. Tätä osoittaa niiden välinen käänteiskorrelaatio r 2 = -0,321. Keskinäisriippuvuus pääoman elimellisen koostumuksen k' ja voiton suhdeluvun p' välillä on selkeästi merkittävämpi kuin lisäarvon kohdalla. Käänteisriippuvaisuudeksi r 2 Yhdysvalloissa saadaan -0,802 ja Suomessa -0,764. Luontevana selityksenä tälle toimii p' itsessään, lasketaanhan se kaavalla p ' = s, missä nimittäjä C = c + v. Katsotaan sitten kuvaajaa C 5., joka osoittaa, miten voiton suhdeluku p' on kehittynyt samanaikaisesti Suomessa ja Yhdysvalloissa. Johtuen Yhdysvalloista pitemmältä aikaväliltä saatavasta tilastoaineistosta, on Suomen käyrä mukana vasta kuvaajan loppupuolella. Kuvaaja 5. Voiton suhdeluku Suomessa ja Yhdysvalloissa 1948 2012 55% 50% 45% 40% 35% 30% 25% 20% 15% Suomi Yhdysvallat Lähde: Tilastokeskus ja BEA Havaitaan, että aina noin vuoteen 2002 asti Yhdysvaltain voiton suhdeluku oli keskimäärin paljon korkeammalla tasolla kuin Suomen vastaava lukema. Yksi selitys tähän löytyy edellä esitetyistä kuvaajista 3. ja 4.: Suomen Yhdysvaltoja korkeampi pääoman elimellinen koostumus on osittain johtanut matalampaan lisäarvon suhdelukuun ja siten voiton suhdelukuun kaavojen s'= s v p ' = s mukaisesti. Miten edellä teorian ja tilastojen keinoin esitetty suhteutuu C tietokoneistamiseen? Tietokoneet ovat, kuten hyvin tiedetään, kiinteää pääomaa c. Ollessaan pääomahyödykkeitä markkinoilla, ne myydään arvoaan w = c + v + s heijastavalla markkinahinnalla p m. Kun tietokoneet otetaan mukaan tuotantoprosessiin, ne menettävät arvoaan kulumalla eli siirtävät arvonsa w c niiden avulla valmistettavien hyödykkeiden arvoihin w. Tietokoneet, kuten eivät mitkään muutkaan koneet, eivät kuitenkaan kulu ainoastaan fyysisesti. Ne ovat alttiina myös ns. moraaliselle arvonalentumiselle eli sille, että ne jäävät teknisesti jälkeen markkinoille tuleviin, uusiin koneisiin nähden. Mihin tietokoneiden avulla pyritään? Kuten muunkin kiinteän pääoman avulla, hyödykkeiden valmistamiseen tarvittavan työajan lyhentämiseen eli niiden arvojen alentamiseen suhteessa muiden, kilpailevien valmistajien hyödykkeiden arvoihin, ja sitä kautta hintoihin. On tärkeää muistaa, että hyödykkeistä puhuttaessa kyse ei ole vain aineellisista hyödykkeistä, tavaroista, vaan myös aineettomista, kuten palveluista. Esimerkiksi automaattikassan käyttöön ottava lähikauppa pyrkii lyhentämään ostamisensa hyödykkeiden myyntiin tarvittavaa työaikaa suhteessa kilpailijoihinsa, joka antaa sille mahdollisuuden laskea myymiensä hyödykkeiden hintoja, saavuttaen (usein hetkellisen) etulyöntiaseman (ks. teoriaosion ja 9
laskelmat). 8 Samoin toimii puhelinpalvelunsa tietokoneistava yritys, joka pyrkii karsimaan asiakaspalvelunsa työvoimakustannuksia. Vaikka tällaisen yrityksen myymä hyödyke, puhelinpalvelu, onkin aineeton, siihen pätevät samat taloudelliset lainalaisuudet kuin aineellisten tavaroidenkin tuotannossa. iv. Pääoman elimellinen koostumus, kasvu ja työpaikat Työvoimaansa myyvien työntekijöiden kannalta olisi yhdentekevää, mikäli tietokoneistamisen seurauksena häviävät työpaikat korvautuisivat täysimääräisesti uusilla työpaikoilla. Tällaisessa tilanteessa työttömyys olisi vain hyvin vähäpätöinen siirtymävaihe työpaikalta toiselle, eikä työntekijältä menisi pitkään työvoimansa ostajan löytämiseen. Edellä on näytetty, että pääoman elimellisen koostumuksen k' kasvu on laskenut voiton suhdelukua p' Suomessa ja Yhdysvalloissa. Voitto on arvoa, lisäarvoa. Täten, mikäli tuotannossa syntyvän lisäarvon suhde kiinteään ja vaihtelevaan pääomaan, so. p', pienentyy, yrityksillä on aiempaa vähemmän lisäarvoa, jota sijoittaa uusia työpaikkoja synnyttävään tuotantoon. Tässä yhteydessä keskeiseksi käsitteeksi muodostuu pääoman kasautumisnopeus. Tätä voidaan mitata laskemalla yritysten nettopääoman vuosimuutokset. Kaava niiden laskemiseksi on yksinkertainen Δ s=s n s n 1, (2) jossa vuoden n-1 nettopääoma vähennetään vuoden n nettopääomasta. Samalla periaatteella on laskettu vuosimuutokset voiton suhdeluvussa p' eli Δ p' = p ' n p ' n 1. (3) Katsotaan seuraavaksi, miten kaavojen (2) ja (3) mukaiset laskelmat piirtyvät kuvaajille. Kuvaaja 6. Pääoman kasautumisnopeuden ja voiton suhdeluvun vuosimuutokset Yhdysvalloissa 1949 2012 20% 15% 10% 5% 0% -5% -10% -15% s p' Lähde: BEA Havaitaan jo ensisilmäyksellä, että pääoman kasautumisnopeuden ja voiton suhdelukujen 8 Kauppiaat harjoittavat liiketoimintaansa tuotanto- ja markkinahintojen välisen erotuksen avulla. Mikäli niiden välinen hintaero on vaikkapa 10 %, on tämä kymmenys se summa rahaa, jonka avulla kauppias kattaa kustannuksensa, kuten tilavuokransa sekä ennen kaikkea työvoimalleen maksamansa korvaukset. 10
vuosimuutokset seuraavat toisiaan hyvin läheisesti. Niiden välillä oleva korrelaatio onkin melko vahva eli r 2 = 0,833. Nettopääomasta käytetään kuvaajassa nimitystä lisäarvo ( s). Tämä on täsmällistä, sillä kun pääomalla C luodusta kokonaisarvotuotteesta w = c + v + s vähennetään tekijät c + v, jäljelle jää s, joka muodostaa perustan tuotantoon uudelleen sijoitettavalle pääomalle c + v. Voiton suhdeluvun lasku Yhdysvalloissa vuosina 1948 2012 on johtanut pääoman kasautumisnopeuden hidastumiseen erityisesti 1970-luvun jälkeen. Tämä esitetään taulukossa 7. Taulukko 7. Pääoman kasautumisnopeuden kymmenvuotiset keskiarvot Yhdysvalloissa Vuosi 1949 1959 1960 1969 1970 1979 1980 1989 1990 1999 2000 2009 2009 2012 s Lähde: BEA 5,0% 6,6% 10,0% 7,7% 5,5% 3,4% 5,2% 1970-luvun merkittävä keskiarvo on osaltaan selitettävissä aikakauden voimakkaalla inflaatiolla, joka teki lainarahalla tehtävien sijoitusten takaisinmaksusta hyvin nopeaa. Kuvaaja 7. esittää seuraavaksi, miten pääoman kasautumisnopeuden ja voiton suhdeluvun vuosimuutokset ovat kehittyneet Suomessa vuosina 1977 2012. Kuvaaja 7. Pääoman kasautumisnopeuden ja voiton suhdeluvun vuosimuutokset Suomessa 1977 2012 25% 20% 15% 10% 5% 0% -5% -10% -15% -20% -25% s p' Lähde: Tilastokeskus Kuvaajassa 7. havaitaan heti edeltäjänsä, kuvaajan 6. kaltainen trendi. Kuvaajan käyrät seuraavat toisiaan varsin tarkasti ja niiden välillä oleva korrelaatio on kohtuullinen (r 2 = 0,758). Taulukko 8. näyttää pääoman kasautumisnopeuden kymmenvuotiset keskiarvot Suomessa vuosina 1977 2012. Taulukko 8. Pääoman kasautumisnopeuden kymmenvuotiset keskiarvot Suomessa 1977 2012 Vuosi 1977 1987 1988 1998 1999 2009 2009 2012 s Lähde: Tilastokeskus 10,8% 4,9% 5,2% 3,7% Suomessakin havaitaan, että pääoman kasautumisnopeus on koko tarkastelujaksolla hidastunut. Vielä vuosina 1977 1987 kasautumisnopeuden vuosimuutokset olivat keskimäärin noin 10,8 prosentin luokkaa. Tämäkin on mahdollista osaltaan selittää inflaatiolla, joka oli nopeampaa kuin seuranneina jaksoina 1988 2012. Mitä tämän perusteella on mahdollista sanoa? Ainakin se, että pääoman elimellisen koostumuksen k' kasvu on johtanut voiton suhdeluvun p' laskuun ja sitä kautta 11
yritysten pääomien kasautumisnopeuden hidastumiseen. Toisin sanoen, vaikka suhteessa yhtä suuri osa tuotannossa synnytetystä lisäarvosta sijoitettaisiin tuotannossa käytettävään pääomaan (C = c + v), myös työpaikkoihin, kuin aikaisemminkin, uusia työpaikkoja syntyy vähemmän kuin vanhoja vähennetään. Taulukko 9. esittää mallin, jossa laskeva voiton suhdeluku johtaa uusiin työpaikkoihin käytettävissä olevan pääoman kutistumiseen. Taulukko 9. Laskeva voiton suhdeluku ja kutistuva uusiin työpaikkoihin käytettävä pääoma Vuosi c v s s' p' p I 100 100 100 100% 50% 50 II 150 75 75 100% 33% 37,5 III 187,5 50 50 100% 21% 25 p = s/2 Taulukossa 9. ollaan vuonna I tilanteessa, jossa yrityksen X pääoma c + v = 200. Lisäarvon suhdeluku s' on 100 % ja voiton suhdeluku on 50 %. Yritys X sijoittaa puolet voitostaan uudestaan tuotantoon. Täten taulukon sarake on 50 % tuotannossa syntyneestä lisäarvosta s. Vuoden I jälkeen X irtisanoo neljänneksen työvoimastaan ja sijoittaa puolet voitostaan kiinteään pääomaan, jolloin vuoden II c = 150 ja v = 75. Voiton suhdeluku laskee 33 %:iin s':n pysyessä muuttumattomana. Tämän seurauksena X käyttää ainoastaan 37,5 yksikköä tuotantoonsa ja sijoittaa sen vuodeksi III jälleen yksinomaan kiinteään pääomaan c. Jälleen p' laskee, tällä kertaa 21 %:iin. Vuoden III jälkeen X:llä on yhteensä 50 yksikköä uutta pääomaa, so. lisäarvoa, jonka yritys voi käyttää joko kuten vuosina I ja II tai toisin, esimerkiksi maksaa sen kokonaan ulos osinkoina tai sijoittaa kokonaan uudestaan tuotantoon. Selvää on kuitenkin se, ettei yritys X enää korvaa irtisanomiaan työpaikkoja sijoittamalla menetettyjen työpaikkojen edestä pääomaa uusiin työpaikkoihin toisaalla pelkästään oman pääomansa avulla. v. Lopuksi Edellä on esitetty, että kapitalistien markkinatalous voi tiettyjen olosuhteiden vallitessa synnyttää tilanteen, jossa katoavien työpaikkojen tilalle ei synny samassa suhteessa uusia työpaikkoja. Tässä kirjoituksessa ei ole tarkastelu työttömyyttä itsessään, vaan sitä aiheuttavia tekijöitä. Niiden käsittely vaatii oman kirjoituksensa, joka ottaa lähtökohdakseen tässä kirjoituksessa esitetyt näkemykset. Yhteenvetona voidaan tämän kirjoituksen osalta todeta, että hintakilpailu voi johtaa hyödykkeiden arvojen ja sitä kautta hintojen laskupaineisiin, pääoman elimellisen koostumuksen kasvuun, voiton suhdeluvun laskuun, pääoman kasautumisnopeuden hidastumiseen sekä uusien työpaikkojen syntyvälien pidentymiseen. Mikäli työvoiman eli vaihtelevan pääoman v arvo laskee tai, mikä tarkoittaa käytännön tasolla samaa, työntekijät pyytävät vähemmän palkkaa myymästään työvoimasta, voivat paineet pääoman elimellisen koostumuksen kohottamiseksi vähentyä. Tilanteessa, jossa yleinen palkkojen lasku johtaa pitkäaikaistyöttömyyden vähentymiseen ja työllisyysasteen nousuun, työntekijöiden luoma kokonaiskysyntä ei välttämättä vähene. Mikäli palkkoja on kuitenkin laskettava niin paljon, etteivät aiemmin työttömänä olleet työntekijät kykene kasvaneiden tulojensa avulla kannattelemaan kokonaiskysyntää ennallaan, on kapitalismi jälleen todellisen ongelman edessä, josta se pääse ulos kuin merkittävän laman sekä taloudellisen uudelleenjärjestelyn kautta. Lähteet Donnelly F.K., Luddites Past and Present. Labour/Le Travail, Vol. 18, 1986, 217 221. Aviva Hope Report Suggests Nearly Half of U.S. Jobs Are Vulnerable to Computerization. Rutkin, MIT Technology Review 12. syyskuuta 2013. <http://www.technologyreview.com/view/519241/report-suggests 12
-nearly-half-of-us-jobs-are-vulnerable-to-computerization/> [Haettu 2. marraskuuta 2013] Robert Skidelsky, Return to capitalism red in tooth and claw spells economic madness. The Guardian 21. kesäkuuta 2012. <http://www.theguardian.com/business/ economics-blog/2012/jun/21/capitalism-red-tooth-claw-keynes> [Haettu 2. marraskuuta 2013] Bureau of Economic Analysis, NIPA-taulukot. <http://www.bea.gov/itable/index_nipa.cfm> [Haettu 30. marraskuuta 2013] Tilastokeskus, Kansantalouden tilinpito. Tuotanto- ja tulonmuodostustilit 1975 2012. <http://193.166.171.75/database/statfin/kan/vtp/vtp_fi.asp> [Haettu 30. marraskuuta 2013] 13