Otsikon kysymys kuuluu niihin tieteen perusongelmiin,

Transkriptio

1 Katsaus JOHANNES LEHTONEN Voidaanko aivotutkimuksen ja psykoanalyysin tietämystä yhdistää? Havainnot tunteiden osuudesta aivojen toiminnan säätelyssä ovat tehneet mahdolliseksi tutkia uudella tavalla psykoanalyysin neurobiologisia ulottuvuuksia. Myös perustutkimuksen löydöt oppimisen ja muistin neurobiologisista mekanismeista samoin kuin havainnot poikasen tai lapsen ja emon tai äidin välisen kiintymyssuhteen biologisesta säätelystä ovat tuottaneet tietoutta, joka tekee psykoanalyysin ja aivotutkimuksen vertailun mielekkääksi ja jälleen ajankohtaiseksi. Otsikon kysymys kuuluu niihin tieteen perusongelmiin, joita ei ole ratkaistu ja joiden ratkaistavuutta ylipäätänsä voidaan epäillä. Kysymys on kuitenkin ajankohtainen, ja se voidaan ottaa nyt esiin paremmin perustein kuin milloinkaan aikaisemmin. Tutkijat ja mielenterveysalan ammattilaiset suhtautuvat siihen monella eri tavalla. Jo kysymyksen esittäminen saatetaan leimata asiaankuulumattomaksi sillä perusteella, että psykoanalyysiä ei voida pitää tieteenä samassa mielessä kuin luonnontieteitä eikä sitä pitäisi siksi ottaa edes puheeksi tieteiden yhteydessä. Toisaalta voidaan ajatella, että aivotutkimuksen ja psykoanalyysin suhde on vain muunnelma aineen ja psyyken välisestä laajemmasta ongelmasta, joka olisi pyrittävä ratkaisemaan ensin, ja etsittävä vasta sitten psykoanalyysille yksilöidympi paikka psykofyysisen suhteen erilaisista ilmiasuista. Jotkut tutkijat ovat taas korostaneet psykoanalyysin tietoteorian ainutlaatuisuutta ja poikkeavuutta aivotutkimuksesta (Lesche 1981). Tässä näkemyksessä painotetaan psykoanalyysin hermeneuttista ja vuorovaikutuksellista luonnetta vastakohtana aivotutkimuksen objektiivisuudelle, jolloin niiden suoralta vertailulta putoaa pohja perusluonteisten käsitteellisten erojen vuoksi. Duodecim 2005;121: Takavuosina näillä erilaisilla vastaväitteillä ja ehdoilla oli suuri vaikutus eikä psykoanalyysin ja aivotutkimuksen suhteen pohdintaa harrastettu harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta (Huttunen 1973) eikä sitä pidetty järkevänä. Tilanne on kuitenkin muuttunut runsaan kymmenen vuoden aikana. Siihen on vaikuttanut ennen kaikkea tunteiden neuraalisesta perustasta tehdyt havainnot (Damasio 1996 ja 2000, LeDoux 1996), mutta psykoanalyysin ja aivotutkimuksen yhteyksiä puoltavia puheenvuoroja on tullut myös psykoanalyysin suunnalta (Reiser 1990, Levin 1991). Psykoanalyysin ja aivotutkimuksen suhteen tarkastelu on siis helpottunut, mutta se ei ole vapautunut kaikista teoreettisista ehdoista. Puhdasta materiaalista reduktionismia psykofyysisen suhteen ratkaisuna ei pidetä tässä yhteydessä mahdollisena, koska sitä seurattaessa ei jää mitään vertailtavaa. Materiaalisessa reduktionismissa mielen liikkeiden ajatellaan palautuvan kokonaan eli tyhjentävästi aineen ominaisuuksiin, jolloin psykoanalyysin käsittelemä mielen todellisuus katoaa muuttuen näennäisilmiöksi, epifenomeeniksi, joka vain näyttää olevan olemassa mutta ei todellisuudessa ole. Psykoanalyysin näkökulmasta mielen ja aineen ongelman 733

2 perusratkaisun on siis oltava jokin muu, ja vaihtoehtoja onkin runsaasti tarjolla (Kendler 2001). Kaikkien kyseeseen tulevien ratkaisumallien, jotka ovat psykoanalyysin biologisen perustan määrittelyssä mahdollisia, tulee sisältää ihmisen»mieli» eli käytännössä ajatusten ja tunteiden muodostama kokonaisuus tosiasiana, jonka olemassaoloa ei voi epäillä. Tietoteorian ongelma-aluetta Filosofiset periaatekysymykset ovat alkaneet unohtua, kun tunteille on alkanut hahmottua todellisia neurobiologisia merkityksiä. Tieteellinen kirjoittelu tällä alueella on nykyisin vilkasta. Mielenkiintoinen kannanotto sisältyy Georg Henrik von Wrightin (1998) viimeiseen laajaan tutkimukseen In the Shadow of Descartes. Hän osoittaa siinä loogisin menetelmin, että rationaalinen valinnanvapaus on tietoisen mielen käsitteellinen ominaisuus ja siten mielen ymmärtämisen kannalta loogisesti eli käsitteellisesti välttämätön. Tämä päätelmä ei tarkoita von Wrightin mukaan kuitenkaan sitä, että rationaaliseen päätökseen perustuvaa käyttäytymistä ei voitaisi kuvata myös neurobiologisena kausaalisena tapahtumasarjana. Hän päätyy siihen, että henkilökohtaisen syyn eli perusteen (reason) käsitettä ei voida poistaa mistään sellaisesta kysymyslauseesta, joka voidaan esittää tutkittaessa yksilön vapaasti tekemän valinnan motiivia. Tällaiset kysymyslauseet ovat esimerkiksi muotoa»avaanko oven, kun sille koputetaan?», ja ne pyrkivät selvittämään tarkoituksellisen teon motiiveja. Jos oven avaamisen tai avaamatta jättämisen tarkoituksellisuus eli koputuksen tarkoituksen ymmärtäminen ja siihen reagoiminen poistettaisiin tieteellisesti merkityksettömänä ilmiönä ja teon tarkoituksellisuus korvattaisiin luonnontieteellisellä syysuhteiden ketjulla, ei voitaisi päätyä vastaukseen, joka tekisi oven avaamisen ymmärrettäväksi. Avaajan henkilökohtainen motiivi on syy, joka johtaa tähän käyttäytymiseen, ja sen olemassaolo on käsitteellinen välttämättömyys, kun tutkitaan motiiveja. Tällainen käsitteellinen välttämättömyys ei ole kuitenkaan ristiriidassa sen kanssa, että oven avaus tai avaamatta jättäminen voidaan selittää myös ääniärsykkeen laukaisemana neurofysiologisena ja lopulta motorisena tapahtumasarjana. Ihmisen motivaation ymmärtäminen edellyttää tämän näkemyksen mukaan siis kahden tason selitystä, ihmismielen tuottamien merkitysten ja tarkoitusten selvittämistä sekä luonnontieteellistä neurobiologista analyysiä. Tätä ajatusmallia psykofyysisestä suhteesta on nimitetty selittämisen dualismiksi (explanatory dualism), jota Kendlerin (2001) mukaan voidaan pitää nykyisistä psykofyysisen suhteen ratkaisuista parhaana. Kyse on yhdestä ilmiöstä, mutta sen tyydyttävä tieteellinen ymmärtäminen vaatii kahta erilaista selitysmallia eli laajemmin katsottuna komplementaarista näkökulmaa. Von Wrightin essee oveen koputtamisesta kuvaa erinomaisesti sitä, että aivotutkimuksen ja ihmisen motiiveja tutkivan psykoanalyysin vertailun lähtökohtiin sisältyy väistämättä ihmisen tietoisten ratkaisujen ja niiden käyttäytymistä ohjaavan vaikutuksen hyväksyminen. Se on taas yhteensopimaton puhtaan materiaalisen reduktionismin (kaikki on ainetta ja vain ainetta) kanssa, koska tällaiseen periaatteeseen ei voi sisältyä motivoidun teon tunnusmerkkiä valinnanvapautta eli sitä, että teko voidaan myös jättää tekemättä. Vielä kymmenkunta vuotta sitten vakavaan dialogiin pyrkivä keskustelu olisi pysähtynyt tähän, koska harva aivotutkija olisi pitänyt tällaisen edellytyksen täyttymistä mahdollisena. Juuri tässä suhteessa tilanne on muuttunut. Muutos on lähtenyt liikkeelle siitä, että tunteiden ja tietoisuuden psykobiologinen merkitys on alkanut tulla tunnustetuksi aivotutkimuksen piirissä. Sitä ilmentää esimerkiksi Jaak Pankseppin (1998) paljon huomiota saaneen kirjan nimi Affective Neuroscience. Käsitys psykofyysisestä suhteesta muuttumassa Filosofiset periaatekysymykset ovat alkaneet unohtua, kun tunteille on alkanut hahmottua todellisia neurobiologisia merkityksiä. On avau- 734 J. Lehtonen

3 tunut uudenlainen tapa tarkastella aivojen toimintaa. Tunteiden merkitys aivojen toiminnan ja elimistön homeostaasin säätelyssä voikin valaista uudesta näkökulmasta aivojen säätely- ja ohjaustoimintoja alkeellisista psykobiologisista tapahtumista kehittyneisiin kuten homeostaasin ylläpidossa, vireystilassa, tarkkaavuudessa ja käyttäytymisen ohjautumisessa. Erityisesti Pankseppin (1998) mukaan ihmismielen toiminnan ymmärtämiseksi on tärkeätä, että huomioidaan yksilöä ohjaavien perusmotiivien (esim. uteliaisuus, pelko, turvallisuuden tarve, pariutuminen) vaikutus. Motiivina voidaan pitää sitäkin, että ihmisellä on tarve ymmärtää toisen henkilön käyttäytymistä ja aikeita. Siihenkin liittyviä neuraalisia tapahtumia havainnoitsijan aivoissa voidaan tutkia nykyaikaisilla menetelmillä (Hari ym. 1998) ja tavoittaa ehkä jotakin empatiakyvyn neuraalisesta perustasta. Silta psykobiologisen kuilun yli on syntynyt kuin huomaamatta. Se on alkanut vähitellen levetä ja muuttua itsestään selväksi. Moni psykobiologisen kuilun reunalle aiemmin pysähtynyt tutkija kuilun kummallakin puolella on muuttanut mieltään. Samalla kun tunteet ja tietoisuuden ilmiö ovat saamassa laillistuksen aivotutkimuksen kentällä, on tapahtunut myös mielenkiintoinen käsitteen siirtymä tai vaihdos. Niitä mielen toimintoja, joita kuvattiin klassisessa psykoanalyyttisessä teoriassa tiedostamattomiksi, pidetään nyt mieluummin tietoisuuden eri tasojen ilmentyminä. Näitä tiedostamattoman kentästä alkeellisen tietoisuuden piiriin siirtyneitä toimintoja ovat mm. esikielelliselle kehitystasolle kuuluvat psyykkiset prosessit, fysiologisen homeostaasin alkeelliset säätelytapahtumat aivoissa (ravinnon saanti, fyysinen suoja, koskettelu, uni- ja vireystaso) sekä myös tietoisuutta edellyttämätön toimintamuisti (proseduraalinen muisti). Ilmiöt, joita ennen pidettiin tiedostamattomina, ovat siis saaneet tai saamassa paikkansa uudenlaisen, aikaisempaa laajemman tietoisuuskäsitteen piirissä ja sen kerrostuneisuuden kuvaajina. Tietoisuuden ja tiedostamattoman käsitteiden sekoittuminen voi olla hämmentävää mutta myös virkistävää haastaessaan syvällisellä tavalla koko tutkimuskentän uudelleen hahmottamiseen. Tiedostamattoman ja tietoisuuden käsitteiden historiallisen kehityksen huomioon ottaminen auttaa ymmärtämään nyt käynnissä olevaa ajattelutavan muutosta mielen ja aineen ja siten myös psykoanalyysin ja aineen välisellä alueella. Molekyylibiologian näkökulma Yksi tärkeimmistä edellä kuvatulla tavalla näkökulmaa muuttaneista tieteellisistä saavutuksista on tullut kuitenkin muualta kuin tunteiden tai kognitiivisen aivotutkimuksen piiristä. Eric Kandelin (1998) molekyylibiologinen oppimismekanismien malli, josta hän sai Nobelin palkinnon vuonna 2000, kuvailee synapsin reseptorien biokemiallista syntymekanismia geeniaktivaation ohjauksessa käyttäen merietanaa oppimisen subjektina. Eläimen oppiessa sen geeniekspressio muuttuu Plastisten ominaisuuksiensa perusteella hermoverkot ovat soveliaita toimimaan»elimenä», jota ihminen käyttää sopeutuessaan ympäristön ja elimistön hetkestä toiseen vaihtuviin tiloihin. siten, että relevanttien synaptisten reseptorien tilanteenmukainen määrä kasvaa ja käyttäytymistä ohjaava hermoverkko muuttuu tältä osin paremmin toimivaksi. Aikaisempaa olennaisesti tarkempi oppimisen molekyylibiologinen malli on synnyttänyt samalla uudenlaisen tavan tarkastella aivojen toimintaa. Synaptisten tapahtumien korostuminen on johtanut siihen, että makroanatomian rakenteiden merkitys painottuu hieman aikaisempaa vähemmän ja synaptiset hermoverkot ovat vastaavasti nousseet tutkimuksen keskipisteeseen. Plastisten ominaisuuksiensa perusteella hermoverkot ovat soveliaita toimimaan»elimenä», jota ihminen ja muut elävät organismit käyttävät sopeutuessaan ympäristön ja elimistön hetkestä toiseen vaihtuviin tiloihin, erityisen herkästi ajattelun ja tunteiden alueella (Hari ja Salenius 1999, Lehtonen ja Castrén 2000). Oppimisen etanamalli on poistanut tieteellisen kaksijakoisuuden molekyylibiologian ja ympäristövaikutusten väliltä (»nature versus nurture» -ongelma). Kyseisen mallin avulla on Voidaanko aivotutkimuksen ja psykoanalyysin tietämystä yhdistää? 735

4 mahdollista ymmärtää ympäristöärsykkeiden ja solun sisäisten molekyylibiologisten prosessien välinen saumaton tapahtumaketju fyysisesti välittyvistä aistiärsykkeistä synapseihin, edelleen solunsisäiseen geeniaktivaatioon ja reseptoriproteiinien tuottamiseen. Ympäristöärsykkeet toteuttavat vaikutuksensa aivoissa viime kädessä samoilla molekyylirakenteilla, joilla geneettiset mekanismitkin toimivat. Tästä seuraa, että ympäristövaikutukset, kuten lapsuuden kokemusten jäljet aivoissa, muodostuvat pysyviksi, eli ympäristötekijä (nurture) voi olla kokemuksesta syntyvän jäljen kannalta yhtä merkitsevä kuin rakenteita luova luontokin (nature). Kandel ennusti myös, että toimiva psykoterapia aiheuttaa aivojen hermoverkkoihin muutoksia, joita voidaan todentaa, kun kuvantamismenetelmät ovat kehittyneet riittävästi. Ennustus on jo käynyt toteen kognitiivisen käyttäytymisterapian ja interpersonaalisen terapian osalta (Martin ym. 2001, Paquette ym. 2003), ja tapausselostuksia on julkaistu myös psykodynaamisesta terapiasta (Viinamäki ym. 1998, Saarinen ym. 2004, Tolmunen ym. 2004). Mitä tunteilla tarkoitetaan? Tunteiden tutkimuksen alueella näkyy selvemmin kuin missään muualla, että kieli, käsitteet ja todellisuuden ymmärtäminen ovat toisistaan riippuvaiset. Suomen kielen sana tunne tarkoittaa erilaisia fyysisiä tuntemuksia, tarpeita tai yllykkeitä, ja lisäksi sillä on sosiaalisten ihmissuhteiden tasoisia merkityksiä. Englannin kielessä on useampia saman käsite alueen sanoja, kuten emotion, affect, feeling, ja niiden johdoksia, kuten affection, affective state ja feeling modality. Motivaation käsite on lähellä emootion käsitettä, ja niillä on kantasanan movere kautta yhteys myös motoriikkaan. Douglas Watt (2003) on kuvannut erityisen havainnollisesti tunteiden keskeisiä psyykkisiä tehtäviä. Kuten Damasiokin hän pitää tunteiden alkeismuotoja osana elimistön homeostaattista kokonaistilaa (esim. tyydyttyneisyys, nälkä, levottomuus, rauhallisuus, uni ja niihin liittyvät autonomisen hermoston toiminnot) ja siten osana elossa olemisen vitaalisia prosesseja. Tällaisten ruumiillisella tasolla koettujen tunteiden evolutiivinen tehtävä on siinä, että yksilö voi lukea niistä, minkälainen elimistön kulloinenkin kokonaistila on, mikä on tietenkin olennaisen tärkeää käyttäytymisvalintojen kannalta. Kun homeostaasin muutokset kytkeytyvät kehittyvässä lapsessa kokemuksiin hoivasta tai sen puutteesta, nämä kokemukset alkavat yhdistyä yksilössä kehittyvään kuvaan muista ihmisistä, ja alkeelliset tunneväritteiset ruumiilliset kokonaistilat rupeavat muuntumaan ihmissuhdeta- Y D I N A S I A T Elimistön homeostaasi, tunteet ja ajattelu ovat keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Elimistön vitaalit prosessit muokkaavat tunteiden perustaa. Ulkoiset ärsykkeet ohjaavat genomisten tekijöiden ohella hermosolujen toimintaa muuttamalla niiden geeniekspressiota. Kiintymyssuhde lapsen tai poikasen ja äidin tai emon välillä perustuu neurobiologisiin tekijöihin, joiden toiminta voi häiriytyä, jos kiintymyssuhde on puutteellinen. Lumevaikutus aivoissa perustuu samoihin neurofarmakologisiin mekanismeihin kuin lääkehoito ja saattaa siten heijastaa hoidollisen vuorovaikutussuhteen vaikutusta hermosolujen viestintään. Tietoisuus on aivotoiminnan rajallinen funktio. Sen tuottamilla mielikuvilla on tärkeä välittäjän tehtävä yksilön sisäisten (mm. homeostaattisten) ja ulkoisten tekijöiden yhteen sovittamisessa. Muisti käyttää sekä tietoisia että tiedostamattomia aivotoimintoja, mikä tukee psykoanalyyttistä käsitystä tiedostamattomien psyykkisten toimintojen merkityksellisyydestä. 736 J. Lehtonen

5 soisiksi tunteiksi. Tunteita opitaan hallitsemaan vähitellen ja niihin sisältyviä päämääriä voidaan ruveta toteuttamaan liikkeiden ja puheen avulla, jolloin yksilö nousee kehityksessä aste asteelta ihmissuhteiden tasolle, rakkaus- ja vihaobjekteihin sekä niiden suunnattoman monimuotoisiin yhdistelmiin ja sävyihin (Gerhardt 2004). Tietoisuuden ilmiö on Wattin kuten myös Damasion mukaan kerroksisuudessaan osa tunteiden kehitystä ja olennaisesti siitä riippuvainen. Watt tiivistää näkemyksensä kaavaan homeostaasi tunteet ajattelu. Sen tarkoituksena on osoittaa, että tunne-elämä liittyy ruumiin tiloihin ja tarpeisiin ja vaikuttaa myös ajattelun kehitykseen, joten tunne-elämää ja ajatteluakaan ei voida täysin erottaa toisistaan. Tähän suuntaan etenevä luonnostelu ruumiin tosiasioiden, tunteiden ja ajattelun välisistä monensuuntaisista riippuvuussuhteista luo neurobiologisten ja psyykkisten toimintojen yhteisesti muodostamasta kokonaisuudesta näkymän, joka tekee mielekkääksi vertailla tunteiden ja tietoisuuden neurobiologiaa psykoanalyyttiseen käsitykseen persoonallisuuden kehityksestä ruumiin viettien ja tarpeiden paineessa sekä ympäristötekijöiden muokkauksessa. Lapsuuden merkitys Lapsuuden kehityksen merkitys on ollut psykoanalyysissä aina keskeistä. Psykoanalyyttinen kliininen tulkintatyö pyrkii selvittämään, miten tämän päivän käyttäytymisestä tai kokemisesta voidaan löytää jäänteitä lapsuuden ympäristön vaikutuksista, jotka näyttävät olevan mielenterveyden häiriöissä erityisesti voimissaan ja haittaavan aikuismaista suhtautumista elämän koviin tosiasioihin. Tähän periaatteeseen sopivia havaintoja aivotutkimus on tuottanut viime vuosina runsaasti. Paljon huomiota ovat herättäneet Liun ym. (1997) tutkimukset rottaemon antaman hoivan vaikutuksista poikasten aivojen toimintaan ja erityisesti hippokampuksen reseptoritiheyksiin. Yhteys vaikuttaa olevan suora ja määrällinen. Tämä piirre näyttää kaiken lisäksi periytyvän sosiaalisesti. Francis ym. (1999) ovat osoittaneet, että hyvin hoidetut poikaset hoitavat vuorostaan omia poikasiaan hyvin ja taas laiminlyödyt eivät pidä huolta omista jälkeläisistään. Nämä havainnot antavat viitteitä kiintymyssuhteen neurobiologiasta, jonka alueella perinteinen psykoanalyyttinen ajattelu ja käyttäytymisen lainalaisuuksia selvittävä neurobiologia voivat nykyään kohdata toisensa. Yksilön kiinnittyminen toisiin yksilöihin riippuu aivojen tasolla osapuolia edustavien neuronaalisten representaatioiden välille syntyvistä yhteyksistä aivoissa. Hermokasvutekijällä voi olla vaikutusta tähän, koska synapsin käyttö lisää sen erittymistä (Castrén 2005). Tiettyjen aivorakenteiden kuten amygdalan, cingulumin ja septumtumakkeiden terveen kehityksen katsotaan riippuvan»experience expectant» -periaatteesta, eli niiden optimaalinen kehitys edellyttää sopivaa ja oikeaaikaista stimulaatiota, jota ilman näihin rakenteisiin voi jäädä puutteita ja sen mukana syntyy alttiutta poikkeavalle käyttäytymiselle (Joseph 1999). Vastaavanlainen yhteys voi vallita jopa imemismotoriikassa, jonka oikea-aikaisen käytön puutteella on havaittu olevan yhteys kehityksen laaja-alaiseen hidastumiseen (Dowling 1977). Mainittujen havaintojen kanssa yhdenmukaisia ovat viitteet lapsuuden traumakokemusten jättämistä pysyvistä eli aikuisuuteen ulottuvista jäljistä aivoissa (Vythilingham ym. 2002). Muisti, unet ja tiedostamaton Myös kysymys tiedostamattoman mielen olemassaolosta on saanut uutta sisältöä neurobiologisen tutkimuksen saavutuksista. Ihmisen muisti jaetaan yleisesti kahteen päämuotoon, deklaratiiviseen asia- ja nondeklaratiiviseen toimintamuistiin (Tanila 1996). Samaa tarkoittavat ovat eksplisiittinen ja implisiittinen muisti. Jälkimmäiseen sisältyy tiedostamaton proseduraalinen eli taitomuisti. Deklaratiivinen muistilaji on tietoisen muistamisen aluetta, ja sen on katsottu tukeutuvan erityisesti hippokampuksen toimintaan, joskin myös parahippokampaalisilla rakenteilla ja mediaalisella ohimolohkolla on siinä osuutta (Pihlajamäki 2004). Nondeklaratiivinen muistaminen tapahtuu ikään kuin itsestään eli ohi tietoisuuden säätelyn eikä vaadi toimivaa Voidaanko aivotutkimuksen ja psykoanalyysin tietämystä yhdistää? 737

6 hippokampusta. Aiemmin kiistanalainen tiedostamattoman käsite, joka on psykoanalyyttisen teorian kulmakiviä, on näin löytänyt tiensä aivotutkimukseen, ei tosin sisällöltään psykoanalyysin mukaisena. Unennäössä yhdistyvät muistin toimintojen ja emotionaalisten kokemusten työstäminen, joten unien merkitys kuninkaan tienä piilotajuntaan kuten Freud taitavana aforistina unia kuvasi on löydettävissä myös aivotutkimuksen avulla (Winson 2002). Psykoterapian vaikuttavuus skitsofreniassa on osoittautunut ongelmaksi, jota voidaan lähestyä aivotutkimuksen keinoin. Menneinä vuosina on kiistelty siitä, voidaanko vilkeuni- eli REM-univaihetta pitää mielekkäiden elämyksellisten unien neurofysiologisena perustana vai ei. Uusi kiinnostava havainto tähän keskusteluun on saatu neurokirurgisesta aivovamma-aineistosta (Solms 2000). Subjektiivisia unikuvia todettiin esiintyvän niilläkin potilailla, joilla vilkeunen säätelyrakenteet olivat vaurioituneet. Sen sijaan otsalohkon ventromediaalisen alueen ja takaraivolohkon parieto-oksipitotemporaalisen junktion vauriot poistivat subjektiiviset unikuvat. Solms päätteli, että unikuvat eivät ehkä ole riippuvaisia vilkeunivaiheen fysiologiasta vaan otsalohkon ja aivokuoren toiminnasta. Hiljattain on julkaistu muitakin tätä käsitystä tukevia neurologisia havaintoja (Bischof ja Bassetti 2004). Nämä huomiot näyttävät merkitsevän sitä, että uneksumistapahtuman neurofysiologiaan osallistuu kahden kerroksen väkeä eli itse unikuvat edustaisivat otsalohkon ja aivokuoren toimintaa ja niiden tuottamiseen vaikuttavat vietti-, tunne- ja muistiprosessit taas syntyisivät aivojen syvemmissä osissa limbisessä järjestelmässä ja aivorungossa eli klassisissa vilkeunen rakenteissa. Tällainen kaksitasoinen teoria unien synnystä sopisi hyvin psykoanalyyttiseen näkemykseen unista (Lehtonen 2003), joiden ymmärtäminen vaatii sekä unen ilmiasun että sen takana olevien piilevien uniajatusten huomioon ottamista. Psykiatriset häiriöt ja potilas-lääkärisuhteen merkitys Depression yhteys poikasen tai lapsen erokokemuksiin emosta tai äidistä on saanut kokeellisissa tutkimuksissa tukea. Tyypillisiin eroreaktioihin liittyy samanlaisia oireita, joita tavataan depressiossa, kuten taisteluvaiheen jälkeen kehittyvä uupumus, psykosomaattiset häiriöt sekä tahto- ja tunne-elämän lamaantuminen (Hofer 1996). Myös depressioon usein liitetty aggressiivisten tunteiden käsittelyn vaikeus on saanut hiljattain tukea aivotutkimuksesta (Dougherty ym. 2004). Aggressiivisten tunteiden hallinta on tyypillisesti erityisen vaikeaa rajatilapotilaille. Aivojen kuvantamistutkimukset ovat antaneet tässä potilasryhmässä viitteitä amygdalan yliaktiivisuudesta ja otsalohkon aivokuoren heikentyneestä modulaatiokyvystä, jota psykoterapeuttinen hoito puolestaan näyttää voivan vahvistaa rajatilahäiriöiden tutkijana tunnetun Otto Kernbergin (2004) mukaan. Dissosiaatiohäiriöiden taustalla mahdollisesti vaikuttava aivopuoliskojen sekä niiden ja frontaalisen aivokuoren työnjaon häiriintyminen voi tarjota mahdollisuuksia yhdistää aivotutkimuksen havaintoja dissosiaatiotilojen psykodynamiikkaan (Tiihonen ym. 1995, Cozolino 2002). Ahdistuneisuushäiriöissä amygdalan, muun limbisen järjestelmän ja otsalohkon välinen tasapaino on häiriintynyt, mikä voi ehkä tehdä aivojen tasolla ymmärrettäväksi sekä hallitsemattoman että signaaliahdistuksen psykodynamiikkaa (LeDoux 1996, Hariri ym. 2003). Niinkin kiistanalainen kysymys kuin psykoterapian vaikuttavuus skitsofreniassa on osoittautunut ongelmaksi, jota voidaan lähestyä aivotutkimuksen keinoin (Wykes ym. 2002). Kliinikon kannalta mielenkiintoisia ovat myös lumevaikutuksen neurobiologiasta tehdyt havainnot. Lumemekanismi näyttää käyttävän samoja välittäjäaineita aivoissa kuin lääkehoito (Benedetti ym ja 1997). Benedetti (2002) pitääkin lumevaikutusta potilas-lääkärisuhteesta muodostuvana tekijänä, joka välittyy aivoihin ja jota potilas-lääkärisuhteen onnistuminen ja osapuolten käyttäytyminen muokkaavat. Näi- 738 J. Lehtonen

7 den havaintojen yhteys kliinisen psykoanalyysin tunteensiirto-käsitteeseen ei näytä kovinkaan keinotekoiselta. Lopuksi Aivotutkimuksen ja psykoanalyysin moneen suuntaan polveilevat yhteiset näköalat ovat innostaneet tutkijoita ja kliinikoita. Varovaisuus on kuitenkin tarpeen. Kausaalinen selittäminen on korvattava monimutkaisilla informaatio- ja kenttäteorioilla itseohjautuvien prosessien kuvaamiseksi, ja jossain määrin tarvitaan myös kaaosteorian käsitteitä (Carroll 2003). Toisaalta kliinistä työtä tehdään edelleen potilaan ja terapeutin suhteen avulla, mihin aivotutkimus voi vaikuttaa vain välillisesti (Mancia 1999). Kysymys on viime kädessä tavasta tarkastella näitä kahta tietämyksen aluetta. Halutaanko yhteyksiä nähdä vai ei? Kielteisessä tapauksessa raja-aidat säilyvät, myönteisessä taas avautuu mielenkiintoinen, aikaisempaa moniulotteisempi käsitys aivojen toiminnasta ja psykoanalyysin kuvaama tunne- ja viettivaltainen mielen teatteri valaistuu uusin ulottuvuuksin aivotutkimuksen löydösten kautta. Kysymys on siis hahmottamisesta, mutta ei yksin siitä. Vaikka psykoanalyyttinen teoria rajatussa klassisessa merkityksessään on edelleen kyseenalaistamiselle altis, niin kuin se on alusta alkaen ollut, tieto tunteiden neurobiologiasta koskee keskeisiä elämän jatkumisen ja elimistön vitaalien prosessien ilmiöitä. Niiden osuus tunne-elämän muotoutumisessa näyttää nykytiedon valossa jokseenkin vakuuttavalta, tulkittiinpa näitä yhteyksiä sitten psykoanalyysin kautta tai ei. * * * Kiitän koulutuspsykoanalyytikko Jukka Välimäkeä keskusteluista ja tarkennuksista käsikirjoitukseen. Kirjallisuutta Benedetti F, Amanzio M, Maggi G. Potentiation of placebo analgesia by proglumide. Lancet 1995;346:1231. Benedetti F, Amanzio M, Casadio C, Oliario A, Maggi G. Blockade of nocebo hyperalgesia by the cholecystokinin antagonist proglumide. Pain 1997;71: Benedetti F. How the doctor s words affect the patient s brain. Eval Health Prof 2002;25: Bischof M, Bassetti CL. Total dream loss: a distinct neuropsychological dysfunction after bilateral PCA stroke. Ann Neurol 2004;56: Carrol R.»At the border between chaos and order». What psychotherapy and neuroscience have in common? Kirjassa: Corrigall J, Wilkinson H, toim. Revolutionary connections. Psychotherapy and neuroscience. London, New York: Karnac, 2003, s Castrén E. Is mood chemistry? Nat Rew Neurosci 2005;6: Cozolino L. The neuroscience of psychotherapy. Building and rebuilding the human brain. New York: W.W. Norton, Damasio AR. Descartes error. Lontoo: Papermac, McMillan Publishers Damasio AR. The feeling of what happens. Lontoo: Vintage, 2000, s Dougherty DD, Rauch SL, Deckersbach T, ym. Ventromedial prefrontal cortex and amygdale dysfunction during an anger induction positron emission tomography study in patients with major depressive disorder with anger attacks. Arch Gen Psychiatry 2004;61: Dowling S. Seven infants with esophageal atresia: a development study. Psychoanal Study Child 1977;32: Francis D, Diorio J, Liu D, Meaney M. Nongenomic transmission across generations of maternal behaviour and stress responses in the rat. Science 1999;286: Gerhardt S. Why love matters. Hove: Brunner-Routledge, Hari R, Forss N, Avikainen S, Kirveskari E, Salenius S, Rizzolatti G. Activation of human primary motor cortex during action observation: A neuromagnetic study. Proc Natl Acad Sci U S A 1998;95: Hari R, Salenius S. Aivotoiminnoista havaintoihin. Duodecim 1999; 115: Hariri AR, Mattay VS, Tessitore A, Fera F, Weinberger DR. Neocortical modulation of the amygdala response to fearful stimuli. Biol Psychiatry 2003;53: Hofer MA. On the nature and consequences of early loss. Psychosom Med 1996;58: Huttunen MO. Psykoanalyysi biologin näkökulmasta. Duodecim 1973; 89: Joseph R. Environmental influence on neural plasticity, the limbic system, emotional development and attachment: a review. Child Psychiatry Hum Dev 1999;29; Kandel ER. A new intellectual framework for psychiatry. Am J Psychiatry 1998;155: Kendler KS. A psychiatric dialogue on the mind-body problem. Am J Psychiatry 2001;158: Kernberg O. Psychoanalytic affect theory in the light of neurobiological findings. Kirjassa: Book of abstracts. 6 th Delphi International Psychoanalytic Symposium, October LeDoux J. The emotional brain. New York: Simon & Schuster, Lehtonen J. The dream between neuroscience and psychoanalysis: has feeding an impact on brain function and the capacity to create dream images in infants? Psychoanalysis in Europe. Bull Eur Fed Psychoanal 2003;57: Lehtonen J, Castrén E. Psykiatrian muuttuva viitekehys neurobiologian aikakaudella. Duodecim 2000;116: Lesche C. The relation between metapsychology and psychoanalytic practice. Scand Psychoanal Rev 1981;4: Levin FM. Mapping the mind. The intersection of psychoanalysis and neuroscience, Hillsdale, NJ: The Analytic Press, Liu D, Diorio J, Tannenbaum B, ym. Maternal care, hippocampal glucocorticoid receptors, and hypothalamic-pituitary-adrenal responses to stress. Science 1997;277: Mancia M. Psychoanalysis and neuroscience: a topical debate on dreams. Int J Psychoanal 1999;80: Martin SD, Martin E, Rai SS, Richardson MA, Royall R. Brain blood flow changes in depressed patients treated with interpersonal psychotherapy or venlafaxine hydrochloride. Arch Gen Psychiatry 2001;58: Voidaanko aivotutkimuksen ja psykoanalyysin tietämystä yhdistää? 739

8 Panksepp J. Affective neuroscience. The foundations of human and animal emotions. New York: Oxford University Press, Paquette V, Lévesque J, Mensour B, ym.»change the mind and you change the brain»: effects of cognitive-behavioral therapy on the neural correlates of spider phobia. Neuroimage 2003;18: Pihlajamäki M. Functional MRI studies on human declarative memory. Series of Reports No. 71. Väitöskirja. Kuopion yliopisto, Reiser MF. Memory in mind and brain. What dream imagery reveals. USA: Basic Books, Saarinen PI, Joensuu M, Tolmunen T, ym. An outcome of psychodynamic psychotherapy: a case-study of the change in serotonin transporter binding and the activation of the dream screen. Am J Psychother 2004, (painossa). Solms M. Dreaming and REM sleep are controlled by different brain mechanisms. Behav Brain Sci 2000;23: Tanila H. Leikkaus, joka vei muistin. Duodecim 1996;112: Tiihonen J, Kuikka J, Viinamäki H, Lehtonen J, Partanen J. Altered cerebral blood flow during hysterical paresthesia. Biol Psychiatry 1995;37: Tolmunen T, Joensuu M, Saarinen PI, ym. Elevated serotonin transporter density of midbrain in mixed mania: a case report. BMC Psychiatry 2004:13;27. Watt DF. Psychotherapy in an age of neuroscience: bridges to affective neuroscience. Kirjassa: Corrigall J, Wilkinson H, toim. Revolutionary connections. Psychotherapy and neuroscience. London, New York: Karnac, 2003, s von Wright GH. An essay on door-knocking. Kirjassa: von Wright GH. In the shadow of Descartes. Essays in the philosophy of mind. Synthese Library. Vol Dordrecht, The Netherlands: Kluwer Academic Publishers, 1998, s Viinamäki H, Kuikka J, Tiihonen J, Lehtonen J. Change in monoamine transporter density related to clinical recovery: a case control study. Nord J Psychiatry 1998;52: Winson J. The meaning of dreams. Sci Am 2002;12: Wykes T, Brammer M, Mellers J, ym. Effects on the brain of a psychological treatment: cognitive remediation therapy: functional magnetic resonance imaging in schizophrenia. Br J Psychiatry 2002;181: Vythilingam M, Heim C, Newport J. Childhood trauma associated with smaller hippocampal volume in women with major depression. Am J Psychiatry 2002;159: JOHANNES LEHTONEN, professori johannes.lehtonen@kuh.fi Kuopion yliopisto ja KYS:n psykiatrian klinikka PL 1777, Kuopio 740