Vakuutusyhteiskunta tänään julkisen ja yksityisen rajankäyntiä

Transkriptio

1 Jyri Liukko Vakuutusyhteiskunta tänään julkisen ja yksityisen rajankäyntiä Nykypäivänä melkein kaikki taloudellisesti arvokas omaisuus on vakuutettu, tavaraomaisuus enimmäkseen vapaaehtoisesti ja ihmisruumiiseen liittyvä omaisuus sekä pakolla että vapaaehtoisesti. Erilaisten yksityisja sosiaalivakuutusten mahdollistama riskien jakaminen on ihmisten arkipäiväisten toimien ja koko nykyisen talousjärjestelmän edellytys. Suomessa yksityinen ja julkinen vakuuttaminen ovat sekoittuneet poikkeuksellisen voimakkaasti luvulla sektorien yhteen kietoutuminen on vahvistunut entisestään. VAKUUTUS ON nyky-yhteiskuntien perusinfrastruktuuri. Se mahdollistaa monien itsestään selvänä pidettyjen toimintojen sujuvuuden ja madaltaa kynnystä välttämättömien riskien ottamiseen talon rakentamisesta sairauksien hoitoon tai vaikkapa asuntolainan nostamiseen. Vakuutuksesta on tullut rahavälitteisen yhteiskunnan ja ihmisten välisen kanssakäymisen elintärkeä edellytys. Ilman vakuutuksia joutuisimme huomattavasti useammin riitelemään oikeudessa siitä, kenen vastuulla jokin onnettomuus tai muu taloudellinen menetys on ja kuka siitä on juridisesti korvausvelvollinen. Vakuutusjärjestelmän tarkoituksena on huolehtia siitä, että taloudellisia riskejä jaetaan ennalta sovitulla tavalla. Tavoitteena on, että riskien toteutumisen jälkeen jouduttaisiin mahdollisimman vähän pohtimaan sitä, onko joku todella oikeutettu tiettyyn etuuteen tai korvaukseen vai ei. Käytännössä asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen, kuten lukuisat vakuutusturvan toteutumiseen liittyvät kiistat todistavat. Vakuutus on eräänlainen kaikkialla läsnä oleva kollektiivisen rahoittamisen mekanismi. Ranskalainen yhteiskuntatieteilijä François Ewald (1986; 2004) on painottanut, että elämme yhdessä suuressa vakuutusyhteiskunnassa. Vakuutusyhteiskunta on laajempi käsi- te kuin hyvinvointivaltio, sillä se sisältää niin julkiset kuin yksityisetkin vakuutusjärjestelyt. Samalla se merkitsee vielä enemmän. Vakuutus voidaan nähdä sekä nykyisen yhteiskuntajärjestyksen metaforana että sen teknisenä toteutusmuotona: työnjakoon ja vastavuoroisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa olemme kaikki sekä vakuutettuja että vakuuttajia, toistemme riskien takaajia. Vakuutusverkkoon pohjautuvassa yhteiskunnassa keskeinen kysymys on tällöin se, miten tämä väistämätön yhteisvastuu järjestetään. Tässä artikkelissa valotan joitakin keskeisiä suomalaisen vakuutusyhteiskunnan kehitysvaiheita ja erityisesti vapaaehtoisen ja pakollisen vakuutuksen suhdetta. Tarkastelu perustuu viime vuonna julkaistuun väitöskirjaani (Liukko 2013a; ks. myös Liukko 2013b). Vakuutuksesta on tullut rahavälitteisen yhteiskunnan ja ihmisten välisen kanssakäymisen elintärkeä edellytys. HYVINVOINTIKATSAUS 2/

2 Kuvio 1. Työeläkevakuutuksen, henkivakuutuksen, vapaaehtoisen vahinkovakuutuksen, liikennevakuutuksen ja lakisääteisen tapaturmavakuutuksen maksutulo vuosina Miljardia euroa Työeläkevakuutus Vapaaehtoinen vahinkovakuutus Lakisääteinen tapaturmavakuutus Henkivakuutus Liikennevakuutus Lähde: Suomen virallinen tilasto ja Finanssialan Keskusliitto. Kuvio 2. Vapaaehtoisen henkilövakuutuksen maksutulon osuus prosentteina bruttokansantuotteesta ,5 3,0 2,5 2,0 1,5 1,0 0,5 % bruttokansantuotteesta Lähde: Lähde: Suomen virallinen tilasto ja Finanssialan Keskusliitto. Vakuuttamisen ja vedonlyönnin raja on veteen piirretty. Tässä yhteydessä pystyn käsittelemään väitöskirjan tematiikkaa vain valikoiden ja pintaa raapaisten. Mainittakoon kuitenkin, että kokonaisuudessaan tutkimuksen kohteena oli vakuutusajattelun ja vakuutustoimintaan liittyvien käytäntöjen historiallinen muutos Suomessa sodanjälkeisestä ajasta 2000-luvun alkupuolelle. Aineistona käytin muun muassa vakuutusmaailman sisäpiirissä vaikuttaneiden avainhen- kilöiden kirjoituksia ja haastatteluja, jotka oli julkaistu vakuutusalan suurimmassa ammattilehdessä Vakuutussanomissa ja joissakin muissa julkaisuissa. Lisäksi aineistoon sisältyi hallinnollisia, poliittisia ja oikeudellisia asiakirjoja, vakuutusmainoksia ja -esitteitä sekä vakuutusta käsittelevää tutkimuskirjallisuutta ja tilastoja. Näistä lähteistä ammentaen tutkin suomalaisen vakuutusyhteiskunnan muotoutumista ja siihen liittyviä moraalisia ja poliittisia erityispiirteitä hieman toisin ilmaistuna vakuuttamisen historiallisesti muuttuvaa eetosta. Elämän vakuuttamisen lyhyt historia Ihmiselämään kohdistuvien henkilöriskien vakuuttamisen historia on lyhyt, katsoipa sitä sitten vakuutuslajien määrän, vakuutustoiminnassa liikkuvien rahavirtojen tai lakisääteisen vakuuttamisen kehittymisen kautta. Sen sijaan kauppatavaroiden ja omaisuuden vakuuttaminen yleistyivät jo vuosisatoja aiemmin. Ihmishengen vakuuttamista pidettiin pitkälle 1800-luvulle asti moraalisesti arveluttavana toimintana. Asiaa ei edistänyt sekään, että vielä 1700-luvulla vakuutus ja uhkapeli olivat lähes synonyymejä keskenään (ks. esim. O Malley 2004). Tässä kontekstissa vakuutustoimintaa pyrittiin oikeuttamaan vetoamalla siihen, että vakuuttaminen ei tee ihmistä vastuuttomaksi vaan päinvastoin mahdollistaa kaukonäköisen vastuullisuuden: varsinkin suurten vahingonkorvausten tai esimerkiksi perheenhuoltajan kuolemantapauksen kohdalla asianosaisen taloudellisen vastuun toteuttaminen oli käytännössä mahdotonta ilman vakuutusta eli taloudellisen riskin jakamista muiden vakuutuksenottajien kanssa. Vakuutusta syytettiin myös siitä, että se murentaa perinteistä lähiyhteisöjen yhteisvastuuta. Vakuutustoiminnan puolestapuhujat kuitenkin vastasivat tähän, että vakuutus edistää aivan uudenlaista, toisilleen tuntemattomien ihmisten välistä keskinäisyyttä ja on samalla edellytys yhteiskunnan ja talouden vakaalle kehitykselle. Sekä julkisessa keskustelussa että tutkimuskirjallisuudessa yksityis- ja sosiaalivakuutuksen väliin asetetaan usein jyrkkä raja. Väitöskirjassani kuvaama historiallinen kehityskaari kuitenkin osoittaa, että suomalaisessa vakuutusyhteiskunnassa yksityinen ja julkinen sekä liiketaloudelliset ja sosiaalipoliit- 30 HYVINVOINTIKATSAUS 2/2014

3 tiset periaatteet ovat sekoittuneet omintakeisella tavalla ja voimakkaammin kuin monissa muissa maissa. Tämä johtuu osin siitä, että Suomessa huomattava osa pakollista vakuutusturvaa on alusta lähtien toteutettu yksityisten vakuutuslaitosten kautta. Tällaisia vakuutuksia ovat liikennevakuutus, työtapaturmavakuutus, yksityisen sektorin työntekijöiden työeläketurva eli ansiosidonnainen vanhuus-, työkyvyttömyys- ja perhe-eläkevakuutus sekä työntekijäin ryhmähenkivakuutus. Jos työeläkejärjestelmä lasketaan mukaan, Suomessa suurin osa vakuutuslaitosten liiketoiminnasta on lailla pakolliseksi säädettyä (ks. kuvio 1) luvun lopussa Suomessa ei ollut muita lakisääteisiä vakuutuksia kuin työtapaturmavakuutus ja liikennevakuutus sekä kansaneläke vanhuuden ja työkyvyttömyyden varalle. Sosiaalivakuutus kehittyi kuitenkin nopeasti 1960-luvulta alkaen. Tällä oli selkeä vaikutus vapaaehtoisten henkilövakuutusten markkinoihin. Yksityis- ja sosiaalivakuutuksen muuttuvaa suhdetta voidaan tarkastella henkilövakuutuksen maksutulon (eli yhteenlaskettujen vakuutusmaksujen) bruttokansantuoteosuutta kuvaavan aikasarjan avulla. Bruttokansantuotteen kasvaessa melko tasaisesti henkilövakuutuksen maksutulon osuus kansantuotteesta pysytteli melko tasaisesti 0,5 prosentin tuntumassa 1940-luvun lopusta 1960-luvun puoliväliin saakka. Maksutulon bkt-osuus alkoi kuitenkin laskea juuri samoihin aikoihin, kun tärkeimmät sosiaalivakuutukset eli yksityisen sektorin ansiosidonnainen vanhuus- ja työkyvyttömyyseläkejärjestelmä (1962), yleinen sairausvakuutus (1964) sekä perhe-eläke ensin työeläkejärjestelmään (1967) ja sitten kansaneläkejärjestelmään (1969) tulivat voimaan (ks. kuvio 2). Myös työsuhteeseen liittyvän ryhmävakuutusturvan kehittyminen 1970-luvulla oli tärkeä tekijä tässä asetelmassa luvulla alkoi kuitenkin ennennäkemätön vaihe, joka käänsi vapaaehtoisen vakuuttamisen alamäen ja vipusi sen aivan uudelle raiteelle. Vuonna 2000 vapaaehtoisen henki- ja eläkevakuutuksen yhteenlaskettu maksutulo oli lähes kolme prosenttia bruttokansantuotteesta. Tämä oli pitkälti seurausta erilaisten säästövakuutusten ja sijoitustuotteiden läpimurrosta. Kehitystä vauhditti muun muassa se, että vuonna 1994 aloitettiin ensi kertaa sijoitussidonnaisten vakuutusten myynti. Hieman myöhemmin henkivakuutusyhtiöt alkoivat myydä myös niin sanottuja kapitalisaatiosopimuksia, jotka ovat teknisesti säästövakuutuksen kaltaisia sijoitussopimuksia, mutta niissä ei vakuuteta ketään. Tietynlainen historiallinen ympyrä oli sulkeutunut, kun vakuutus ja vedonlyönti olivat jälleen lähempänä toisiaan kuin muutamaan sataan vuoteen. Sosiaalivakuutusjärjestelmän peruspiirteet ovat säilyneet melko vakaina Miltä suomalainen vakuutusyhteiskunta näyttää 2000-luvulla? Viimeaikaisen kehityksen perusteella olisi houkuttelevaa vetää yksinkertaistavia johtopäätöksiä yksilöllisen vastuun lisääntymisestä ja yhteisvastuun murentumisesta. Tähän suuntaan on selvästi joissakin yksityiskohdissa menty. On silti todettava, että vakuutusyhteiskunnan muutoksella ei ole täysin selkeää suuntaa. Tilanne elää koko ajan poliittisista suhdanteista, taloudellisesta tilanteesta ja julkisesta keskustelusta riippuen. Vaikka yksityisen vastuun merkitys on viime vuosina korostunut ja sosiaalivakuutusjärjestelmän ansiosidonnainen ja työuraan perustuva luonne on entisestään kirkastunut esimerkiksi eläketurvan laskentatapaan tehtyjen muutosten myötä, sosiaalivakuutuksen peruspiirteet ovat säilyneet melko vakaina. Vastaavasti yksityisvakuutus ei näytä saavuttaneen vakiintunutta asemaa sosiaaliturvan täydentäjänä saati korvaajana. Ainoa selkeä poikkeus on lasten yksityisen sairausvakuuttamisen nopea lisääntyminen: vuoden 2013 lopussa yhteensä noin suomalaisella oli vapaaehtoinen sairausvakuutus, joista lasten vakuutuksia oli noin , aikuisten itselleen ottamia vakuutuksia noin ja yritysten ottamia noin (Finanssialan Keskusliitto 2014). Pääkaupunkiseudulla jo yli puolella kaikista lapsista on yksityinen sairausvakuutus. Yksityisen eläkevakuutuksen suosio on romahtanut 2010-luvulla Yksityisten eläkevakuutusten myynti on sen sijaan loppunut lähes kokonaan luvun laman jälkeen ja 2000-luvun alussa kotitalouksien yksityiset eläkevakuutukset yleistyi- HYVINVOINTIKATSAUS 2/

4 Kuvio 3. Uudet yksilölliset eläkevakuutukset ja eläkesäästämiseen sidotut pitkäaikaissäästötilit (ps-tilit) vuosina (1000 kpl) Lähde: Finanssialan Keskusliitto (2013) ja Suomen Pankki. Yksilöllinen eläkevakuutus Ps-tilit tamisen romahdusta, sillä niitä koskevat samat tiukennetut ehdot. Sen sijaan ryhmäeläkevakuuttamisen tilanne on epäselvempi luvun alkupuolella noin 10 prosenttia yksityisen sektorin palkansaajista kuului työnantajan järjestämän ryhmäeläkevakuutuksen piiriin (Ahonen 2006). On mahdollista, että tulevaisuudessa työsuhteeseen liittyvien vapaaehtoisten eläkejärjestelyn merkitys korostuu. Karl Hinrichs ja Olli Kangas (2003, 587) ovat tuoneet esiin, että esimerkiksi eläkeetuuksien laskentaan vaikuttavien muutosten vuoksi aiempaa huonompaan asemaan joutuneiden henkilöiden työnantajat saattavat entistä useammin etsiä ratkaisuja kollektiivisten lisävakuutusten suunnalta. Vakuutusyhtiöiden riskiluokittelu on saanut osakseen kritiikkiä Vakuutusyhtiöiden oikeutta valikoida ja luokitella asiakkaitaan eri riskiluokkiin on alettu kyseenalaistaa aiempaa enemmän. vät vielä nopeasti (Ahonen 2008). Yksilöllisten eläkevakuutusten lukumäärä nelinkertaistui ja ryhmäeläkevakuutuksissa vakuutettujen henkilöiden määrä lähes kaksinkertaistui 1990-luvun puolivälin ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun välisenä aikana. Vuonna 2010 yksilöllisiä eläkevakuutuksia oli noin henkilöllä, ja ryhmäeläkevakuutuksissa vakuutettujen henkilöiden määrä oli yli (Finanssivalvonta 2012). Suotuisten veroetujen ohella yksityisen varautumisen lisääntymistä edisti yleinen elintason nousu ja säästämismahdollisuuksien kasvu. Lisäksi huoli lakisääteisen eläketurvan riittävyydestä (ks. Kahma & Takala 2012; Tenhunen 2012) saattoi osaltaan vaikuttaa asiaan luvun alussa tapahtui kuitenkin äkillinen käänne, kun yksilöllisten eläkevakuutusten myynti tyrehtyi verotukien ja eläkkeen alkamiseen liittyvien ikärajojen muutosten myötä: kun vuonna 2003 yksilöllisiä eläkevakuutuksia otettiin noin kappaletta, vuonna 2013 uusien vakuutusten lukumäärä oli enää hieman yli 800 (ks. kuvio 3). Uudet pitkäaikaissäästötilit (ps-tilit) eivät ole korvanneet yksilöllisen eläkevakuut- Eläkevakuuttamisen ohella yksityis- ja sosiaalivakuutuksen suhteeseen on vaikuttanut vapaaehtoisen sairaus-, tapaturma- ja henkivakuuttamisen yleistyminen. Tämä trendi on nostanut esiin uudenlaisia moraalisia ja poliittisia kysymyksiä, erityisesti kansainvälisessä poliittisessa keskustelussa sekä niissä maissa, joissa yksityisvakuutuksella on jo pidempään ollut suuri merkitys. Esimerkiksi vakuutusyhtiöiden oikeutta valikoida ja luokitella asiakkaitaan eri riskiluokkiin on alettu kyseenalaistaa aiempaa enemmän (Van Hoyweghen 2007; Liukko 2010). Julkista keskustelua herättäneitä luokittelukriteereitä ovat olleet sukupuoli, vammaisuus, sairauksia ennustava geenitieto ja muut yksilölliset terveysriskit. Edellä mainituista riskitekijöistä eniten esillä on ollut sairauksia ennustava geenitieto. Suomessa vakuutusyhtiöt eivät ole nähneet tarpeelliseksi käyttää asiakasvalinnassaan (tai vakuutuskielellä ilmaistuna vastuunvalinnassaan) esimerkiksi henkilöille aiemmin tehtyjen geenitestien tuloksia, vaikka lainsäädäntö ei sitä estäkään. Mielenkiintoisinta tässä on kuitenkin se, että 1990-luvulla Euroopassa ja Yhdysvalloissa alkanut keskustelu niin sanotun geneettisen diskriminaation oikeudenmukaisuudesta on laajentunut koskemaan myös muunlaista vakuutusyhtiöiden harjoittamaa riskiluokittelua. Joissakin maissa vakuutettujen valikoinnin tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä on alettu kyseenalaistaa alan asiantuntijoiden keskuudessa. Esimerkiksi Ison-Britannian 32 HYVINVOINTIKATSAUS 2/2014

5 aktuaarien kattojärjestö huomautti 2000-luvun alussa, että kiistely sairauksia ennustavan geenitiedon käytöstä vakuutustarkoituksiin on vain pienoismaailma paljon laajemmasta arviointikysymyksestä: mitä on oikeudenmukaisuus suhteessa vakuutuksenottajien väliseen erotteluun vapailla vakuutusmarkkinoilla (UK Actuarial Profession 2001). Tämä debatti on politisoinut vakuutusteorioiden perusteita ja samalla herättänyt henkiin kysymyksen solidaarisuudesta ja tasa-arvosta yksityisessä vakuutustoiminnassa. Esimerkiksi vuonna 2012 voimaan tullut Euroopan unionin tuomioistuimen päätös, joka kieltää naisten ja miesten erilaisen hinnoittelun kaikessa vakuutustoiminnassa, on osa tätä samaa moraalisen ja oikeudellisen ajattelutavan muutosta. Itse asiassa sukupuolen mukainen riskiluokittelu oli Suomessa käytössä suhteellisen lyhyen ajan, sillä se aloitettiin vasta vuonna Geenitiedon ja sukupuolen lisäksi kolmas erityistä kritiikkiä aiheuttanut riskiluokittelutekijä on ollut vammaisuus. Tällä hetkellä vammaisuuden käyttö vakuutuksen saamisen ehtona ja riskiluokittelukriteerinä on mahdollista sen vuoksi, että EU:n yhdenvertaisuusdirektiivi mahdollistaa direktiivistä poikkeamisen vakuutus- ja rahoituspalveluiden kohdalla. Vuoteen 2012 asti sukupuolella oli samanlainen poikkeusasema kuin vammaisuudella edelleen. Yleensä edellä kuvattu riskiluokittelun oikeudenmukaisuuden kritiikki tulee lähinnä poliitikkojen ja kansalaisjärjestöjen taholta. Siksi on mielenkiintoista, että esimerkiksi brittiläinen vakuutusmatemaatikko Guy Thomas on kirjoittanut useita tieteellisiä artikkeleita siitä, että diskriminaation oikeuttaminen vakuutustoiminnassa on usein melko löyhien teoreettisten oletusten varassa. Toisin sanoen tarvetta asiakkaiden valikoinnille ei aina ole todettu empiirisesti. Hänen mukaansa riskiluokittelun lieventämisestä seuraava mahdollinen vakuutettujen haitallinen valikoituminen (adverse selection) ei ole niin suuri uhka yksityiselle vakuutustoiminnalle kuin mitä vakuutusteorioiden valtavirta esittää: Suomessakin olisi käytävä enemmän julkista keskustelua siitä, voiko vapaaehtoinen vakuutus olla joissain tilanteissa yhdenvertainen oikeus kaikille. Jonkinasteisen diskriminaation välttämättömyys yksityisvakuutuksessa ei tarkoita, että julkisen vallan tulisi sallia tai hyväksyä mikä tahansa diskriminaatio, jota vakuutuksenantajat kaupallisista syistä haluavat. ( ) Yksityistä vakuutustoimintaa on vaikea harjoittaa ilman joitakin diskriminaation muotoja, esimerkiksi ilman iänmukaista diskriminaatiota. Mutta muut diskriminaation muodot eivät ole niin ratkaisevia. (Thomas 2001, 11; ks. myös Thomas 2008.) Lisäksi esimerkiksi Euroopan neuvoston asiantuntijaryhmä totesi vuosituhannen alussa julkaistussa raportissaan, että vakuutusyhtiön oikeus kerätä informaatiota vakuutusta hakevasta henkilöstä ei enää ole itsestään selvää (Euroopan neuvosto 2000, 31). Raportissa kysyttiin aivan uudenlainen kysymys suhteessa perinteiseen vakuutusajatteluun: milloin vakuutusyhtiön vapaus valita asiakkaansa voi ylittää yksittäisen vakuutuksenhakijan oikeuden saada vakuutusturvaa? Raportissa todettiin, että vakuutusalalla jännite markkinaehtoisen sopimusvapauden ja sosiaalisen vastuun välillä on voimistunut. Suomessa tällaiset kysymykset eivät kuitenkaan ole herättäneet keskustelua. Suomen lakisääteinen sosiaaliturva nähdään edelleen niin kattavana, että kysymykset siitä, kuka voi saada yksityisen vakuutuksen ja millä hinnalla, eivät ole herättäneet yhtä suurta huolta kuin monissa muissa maissa. Silti esimerkiksi lasten yksityisten sairausvakuutusten yleistyminen voi nostaa esiin vaatimuksia, että Suomessakin olisi käytävä enemmän julkista keskustelua siitä, voiko vapaaehtoinen vakuutus olla joissain tilanteissa yhdenvertainen oikeus kaikille. Tällaisessa tilanteessa yksityis- ja sosiaalivakuutuksen raja hämärtyisi entisestään. Miten vakuutus meitä yhdistää ja erottaa Olipa kyseessä sitten yksityinen tai julkinen järjestely, vakuutuksen tarkoituksena on pohjimmiltaan kollektiivinen riskien jakaminen. Kun HYVINVOINTIKATSAUS 2/

6 Taulukko. Elämän vakuuttamisen ja vakuutussolidaarisuuden muodot Suomessa. Yksilöllinen vakuutus (vapaaehtoinen) Ryhmävakuutus (vapaaehtoinen tai pakollinen) Ansiosidonnainen sosiaalivakuutus Rahoitusmuoto Etuuksien edellytykset Ensisijaiset solidaarisuuden muodot Yksilön riskiin sidottu vakuutusmaksu Ryhmän riskiin sidottu vakuutusmaksu Ansiosidonnainen vakuutusmaksu ja työnantajalla mahdollisesti myös riskiin sidottu vakuutusmaksu Maksujen maksaminen ja vakuutuskelpoisuus Maksujen maksaminen ja/tai tietyn ryhmän jäsenyys sekä mahdollisesti vakuutuskelpoisuus Maksujen maksaminen työsuhteen kautta Kansanvakuutus Vero- tai veroluonteinen rahoitus Asuinhistoria Lähde: Liukko 2013a (muokattu). Vakuutettujen keskinäinen (riskejä erotteleva) sattumasolidaarisuus Vakuutetun ryhmän keskinäinen tasaava sattumasolidaarisuus eli riskisolidaarisuus Ansiotyötä tekevien keskinäinen tasaava sattumasolidaarisuus eli riskisolidaarisuus ja lievä tulosolidaarisuus Kansalaisten keskinäinen tasaava sattumasolidaarisuus eli riskisolidaarisuus ja tulosolidaarisuus ihminen ottaa henkivakuutuksen kuoleman varalta tai on vakuutettuna perhe-eläkejärjestelmässä, on hyvin todennäköistä, että maksetut vakuutusmaksut päätyvät jonkun toisen hyväksi jonkun epäonnekkaamman vakuutetun lesken tai lasten toimeentulon turvaksi. Tätä voidaan kutsua sattumasolidaarisuudeksi. Se on vakuutussolidaarisuuden perustavin muoto, joka ei ota kantaa kysymykseen riskiluokittelusta. Vakuutus on eräänlainen solidaarisuuskone, jonka lopputuote voi vaihdella paljon. Vakuutus voi saada lukuisia eri toteutusmuotoja: sitä voidaan käyttää perusturvan takaajana, ansiosidonnaisen turvan välineenä tai vapaaehtoisen ennalta varautumisen ja sijoittamisen tekniikkana. Eri vakuutusmuotojen solidaarisuusvaikutukset voivat olla kaukana toisistaan. Solidaarisuus-, tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuuskysymykset eivät liity vain lakisääteiseen sosiaaliturvaan. Myös yksityinen vakuutus on tärkeä ihmisten välistä vastuunjakoa muokkaava mekanismi. Näin voidaan sanoa siitä huolimatta, että on myös sellaisia vakuutuksia, joissa ei käytännössä jaeta juuri mitään, ei riskiä eikä varsinkaan tuloja. Tällaisia vakuutuksia ovat esimerkiksi lyhytaikaiset eläke- tai sijoitusvakuutukset, joita yhä useammin verrataan mihin tahansa henkilökohtaiseen säästämiseen. Niiden tarkoitus on riskin jakamisen ja elinikäisen toimeentuloturvan sijaan pikemminkin riskin hyväksikäyttö eli varallisuuden tuoton maksimointi. Vakuuttamisen ja vedonlyönnin raja on veteen piirretty. Edes sosiaalivakuutusta ei aina nähdä riskin jakamisena sattumasolidaarisuuden hengessä vaan pikemminkin tulonsiirtona yksilön elämänkaarella. Esimerkiksi lakisääteisten eläkevakuutusmaksujen ajatellaan usein olevan vain jokaisen omaa tulevaisuuteen siirrettyä palkkaa. Työeläkevakuutusta ei kuitenkaan voida rinnastaa yksilölliseen eläkesäästämiseen, sillä se on myös vakuutus työkyvyttömyyden, perheenhuoltajan tai puolison kuoleman ja pitkän eliniän varalle. Koska kukaan ei voi varmuudella tietää elämänsä pituutta, elinikäiseen toimeentuloon varautumisen täytyy olla kollektiivista, toisin sanoen sattumasolidaarista pidempään ja lyhyempään elävien kesken. Työeläkkeen tavoitteena pidetään kuitenkin mahdollisimman tarkkaa maksujen ja etuuksien vastaavuutta, toisin sanoen tulonjakovaikutusten tai tulosolidaarisuuden minimointia. Tätä vahvistaa se, että eläkkeen suuruuteen vaikuttavat aiempaa enemmän koko oma työura ja maksetut vakuutusmaksut. Toisaalta se, että eläkettä kertyy nykyisin myös vanhempainvapaiden ja opiskelun ajalta, on lisännyt suomalaisen työeläkejärjestelmän tulosolidaarisuutta. Samalla kun sosiaalivakuutuksen tulonjakovaikutukset ovat vaihdelleet, yksilöllisten riskierojen tasaaminen eli riskisolidaarisuus (tai tasaava sattumasolidaarisuus) on säilynyt melko vakaana. Kaikki vakuutetut maksavat sosiaalivakuutusmaksuja yhtä paljon suhteessa palkkaan riippumatta elintavoista, sairauksista tai geneettisistä alttiuksista. Vakuutettujen maksamien maksujen suhteen riskiluokittelua toteutetaan ainoastaan työeläkejärjestelmässä, jossa etuudet on sidottu ikäluokittain eliniän pidentymiseen. Yleensä riskisolidaarisuus liitetään vain lakisääteiseen vakuutukseen, mutta viime aikoina sen 34 HYVINVOINTIKATSAUS 2/2014

7 vaatiminen on lisääntynyt myös vapaaehtoista vakuuttamista koskevassa keskustelussa. Viime kädessä kaikkeen vakuutukseen liittyvän yhteisvastuun muoto ja aste on poliittinen päätös. Oheisessa taulukossa on esitetty tiivistettynä se, millä tavoin elämän vakuuttamiseen liittyvää vastuunjakoa voidaan analysoida kolmen edellä mainitun solidaarisuuskäsitteen avulla. Kaikkea ei voi korvata rahalla Vakuutusyhteiskunnan tuleva kehitys riippuu pitkälti siitä, nähdäänkö vakuutus olipa se sitten vapaaehtoista tai pakollista kollektiivisena solidaarisuusmekanismina vai mielletäänkö se ensisijaisesti yksilöllisenä tulevaisuuteen varautumisen välineenä. Viimeaikaisen kehityksen valossa vastaus on painottunut jälkimmäisen vaihtoehdon suuntaan, tosin ei mitenkään yksiselitteisesti. Samalla on muistettava vakuutusmekanismin rajallisuus. Vakuutus on tärkeä mutta vain yksi monista tulevaisuuteen varautumisen välineistä. Uudenlaisen epävarmuuden edessä vetoamme yhä useammin ennakoivaan varovaisuuteen: vakuuttamisen sijaan pitäisikin jättää jokin asia kokonaan tekemättä tai tehdä se varovaisemmin. Nyky-yhteiskunta on tulossa entistä tietoisemmaksi siitä, että epävarmuuden hallinta vakuutuksen avulla ei riitä, sillä kaikkea ei voi korvata rahalla. Kirjoittaja on erikoistutkija Eläketurvakeskuksen tutkimusosastolla. Lähteet: Ahonen, Kati Työnantajan lisäeläketurva pitoa työelämään vai työntöä eläkkeelle? Eläketurvakeskuksen keskustelualoitteita 2006:1. Ahonen, Kati Yksityinen eläkesäästäminen ilmiön yleistyminen ja sen syitä. Eläketurvakeskuksen keskustelualoitteita 2008:3. Euroopan neuvosto Medical Examinations Preceding Employment and/or Private Insurance: a Proposal for European Guidelines. Health and Society. Council of Europe Publishing. Ewald, François L Etat providence. Paris: Bernard Grasset. Ewald, François Vakuutusyhteiskunnan synty. Teoksessa Hellsten, Katri & Helne, Tuula (toim.) Vakuuttava sosiaalivakuutus? Suom. Antti Nylén. Helsinki: Kelan tutkimusosasto. Finanssialan Keskusliitto Henkivakuutuksen uusmyyntitilasto, vakuutussäästäminen, aikasarja Sivut/2013.aspx. Finanssialan Keskusliitto Sairauskuluvakuutus. Vakuutettujen lukumäärä pdf. Finanssivalvonta Vakuutusyhtiöt. Henkivakuutus Default.aspx. Hinrichs, Karl & Kangas, Olli When Is a Change Big Enough to Be a System Shift? Small System-shifting Changes in German and Finnish Pension Policies. Social Policy and Administration 37:6. Kahma, Nina & Takala, Mervi Luottamus eläketurvaan. Eläketurvakeskuksen raportteja 1/2012. Lehtonen, Turo-Kimmo & Liukko, Jyri The Forms and Limits of Insurance Solidarity. Journal of Business Ethics 103:1, Liukko, Jyri Genetic Discrimination, insurance, and solidarity: an analysis of the argumentation for fair risk classification. New Genetics and Society 29:4. Liukko, Jyri 2013a. Solidaarisuuskone. Elämän vakuuttaminen ja vastuuajattelun muutos. Helsinki: Gaudeamus. Liukko, Jyri 2013b. Vakuutusyhteiskunta: François Ewald ja solidaarisuuden teknologiat. Teoksessa Saari, Juho & Taipale, Sakari & Kainulainen, Sakari (toim.) Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita. Helsinki: DIAK. O Malley, Pat Risk, Uncertainty and Government. London: The GlassHouse Press. Tenhunen, Sanna Varautuminen eläkeaikaan vapaaehtoisen säästämisen laajuus. Eläketurvakeskuksen raportteja 5/2012. Thomas, R. Guy Genetics and Insurance: an actuarial perspective with a difference. Response to the Human Genetics Commission Public Consultations. org.uk/pdf/hgc27feb.pdf. Thomas, R. Guy Loss Coverage as a Public Policy Objective for Risk Classification Schemes. The Journal of Risk and Insurance 75:4. UK Actuarial Profession Responses to the Whose hands on your genes? consultation. Van Hoyweghen, Ine Risks in the Making. Travels in Life Insurance and Genetics. Amsterdam: Amsterdam University Press. HYVINVOINTIKATSAUS 2/