Katsaus Tuuli Lahti ja Timo Partonen Sairaudet muuttavat vilkeunta Tietyt aivoalueet ja hermosoluryhmät ovat avainasemassa vilkeunen säätelyssä. Säätelyyn osallistuvien hermosoluryhmien välinen vuorovaikutus terävöittää perus ja vilkeunen välistä aivosähkötoiminnan muutosta. Näiden hermosolujen toimintahäiriöt saattavat johtaa muutoksiin unen rakenteessa. Tällä on merkitystä niin neurologisissa sairauksissa kuin mielenterveyden häiriöissäkin. Vilkeuneen liittyvistä häiriöistä tutkituimpia ovat vilkeunen aikainen käyttäytymishäiriö sekä masennustilan uneen aiheuttamat muutokset. Biologisena ilmiönä unen säätelyä ei vielä tunneta tarkoin. Vastauksia vailla ovat avainkysymykset, kuten miksi on olemassa kahta erilaista unta, perus ja vilke eli REM ja REM unta, tai mitkä solutason tapahtumat aiheuttavat nukahtamisen ja heräämisen. Uni on tarkan säätelyn alainen aivotoiminnan tila, jossa voidaan havaita kaksi toisistaan eroavaa fysiologista tasoa: perusuni ja vilkeuni. Ne eroavat selvästi sekä toisistaan että valveesta (kuva 1). Valve Perusuni Vilkeuni Käyttäytyminen EMG EEG EOG Ajattelu Loogista, etenevää Loogista, toistelevaa Epäloogista, omalaatuista Liike Jatkuvaa, tahdonalaista Jaksoittaista, tahdotonta Ohjattua, mutta estynyttä Kuva 1. Valveen, perusunen ja vilkeunen avainpiirteet aikuisella. EOG = elektro-okulografia. Duodecim 2007;123:1065 70 1065
Useimmat aivoalueet ovat aktiivisia valveen sekä perus ja vilkeunen aikana mutta eri tavoin. Siten nämä tilat voidaan erottaa toisistaan tarkkailemalla aivosähkötoiminnan muutoksia (Rechtschaffen ja Kales 1968) sekä silmien ja lihasten liikkeitä. Perusuni jaetaan aivosähköisten ilmiöiden ja nukkujan herätettävyyden perusteella neljään vaiheeseen. Valvetilassa aivokuoren hermosolut toimivat yksittäin, mutta perusunessa niiden toiminta yhtenäistyy. Perusunen aikana autonomisen hermoston parasympaattinen osa aktivoituu ja sympaattisen osan toiminta vähenee tai pysyy ennallaan. Perusunessa aivojen verenkierto hidastuu ja glukoosin käyttö vähenee. Siirryttäessä perusunesta vilkeuneen aivosähkötoiminta muuttuu valvetilaa muistuttavaksi. Vilkeunen aikana aivotoiminta on erittäin aktiivista, joten glukoosin käyttö ja verenkierto ovat vilkeunessa jopa vilkkaampia kuin valvetilassa. Vilkeunessa esiintyy nopeita silmänliikkeitä mutta raajoissa lihasnykäykset katkovat heikon lihasjänteyden. Vilkeunessa sydämen syke ja verenpaine vaihtelevat, hengitys on epätasaista ja lämmönsäätely muuttuu. Vilkeuni Vuosikymmeniä ajateltiin, että uni on ikään kuin valveen passiivinen vastakohta, jolloin aivotoiminta vähenee (Hobson 2005). Tämä käsitys muuttui, kun 1950 luvulla havaittiin unen sisältävän vilkeunta ja perusunen vuorottelevan vilkeunen kanssa (Aserinsky ja Kleitman 1953). Huomattiin myös, että aistitiedon vastaanotto ja liikekäskyjen suorittaminen estyivät aivojen aktivoituessa vilkeuneen. Perus ja vilkeunen vuorottelujakso, unisykli, on aikuisena noin 90 minuuttia (Vgontzas ja Kales 1999). Unisykli toistuu 4 6 kertaa yön aikana. Vilkeunen määrä ja esiintymistaajuus vaihtelevat yksilön eri kehitysvaiheissa: sikiön unesta 70 % on vilkeunta, vastasyntyneellä noin puolet ja vuoden ikäisellä lapsella 20 25 % (Guazzelli ym. 2004). Terveellä aikuisella vilkeuni täyttää viidesosan uniajasta, ja tämä osuus pysyy lähes muuttumattomana läpi elämän (kuva 2). Vilkeunen väheneminen yksilön kehittyessä saattaa merkitä sitä, että vilkeuni on tärkeää Valve Vilkeuni 1 2 Perusuni 3 4 1 2 3 4 5 6 7 8 Yöunen kesto (h) Kuva 2. Univaiheet nukahtamisesta heräämiseen terveellä aikuisella. hermoston kehitykselle ja oppimiselle. Hypoteesia vilkeunen kehitystehtävästä tukevat havainnot siitä, että vilkeunen aikana aivojen aisti ja liikealueilla havaitaan jaksoittaista aktivaatiota, vaikka ulkopuolisia ärsykkeitä (kuulo tai näköaistimuksia) näiden aivoalueiden aktivoimiseksi ei tule. Nämä aivoalueet aktivoituvat vilkeunessa sisäsyntyisesti. Aistinten normaali kehitys edellyttää riittävästi ärsykkeitä, joita kohdussa kehittyvä sikiö ei ulkomaailmasta saa. Vilkeunen runsas määrä sikiöaikana turvaa ärsykevuon kehittyville aistinelimille. Vilkeunen aikana aktivoituvat myös tunteiden säätelyssä keskeiset aivoalueet, kuten mantelitumake ja etumainen pihtipoimu. Samaan aikaan vähenee monien oppimisprosesseista huolehtivien aivoalueiden toiminta päälakilohkossa. Tämä viittaa siihen, että vilkeunella on merkitystä myös tunteiden säätelylle ja tiedollisten toimintojen tasapainottamiselle (Guazzelli ym. 2004). Vilkeuni syntynee aivorungossa, etenkin aivosillan ja keskiaivojen alueella (Siegel 2005). Aiemmat vilkeunen säätelyä kuvanneet mallit painottivat aivorungon asetyylikoliinia ja monoamiineja sisältävien hermosolujen merkitystä univaiheiden jaksottamiselle, mutta koska näiden vauriot aiheuttavat vain vähäisiä muutoksia vilkeuneen, on oltava myös muita vilkeunta sääteleviä mekanismeja. Uusimmat tutkimukset antavat viitteen siitä, että aivorungossa on hermosoluryhmiä, joiden toiminta aktivoituu voimakkaasti vilkeunen alkaessa (Lu ym. 2006). Nämä ovat vilkeunta 1066 T. Lahti ja T. Partonen
sekä hillitseviä että käynnistäviä soluja, jotka ovat tiivistyneet keskiaivojen peitteen alueelle. Molemmissa näistä on gamma aminovoihappoa välittäjäaineenaan käyttäviä hermosoluja. Vilkeunta käynnistävässä soluryhmässä on myös kahdenlaisia glutamaattia välittäjäaineenaan käyttäviä hermosoluja, joista toiset säätelevät vilkeunen aikaista aivosähkötoimintaa projisoimalla etuaivojen pohjaa ja toiset vilkeunen aikaista lihaslamaa vaikuttamalla ydinjatkeen ja selkäytimen hermosoluihin (Lu ym. 2006). Vilkeunta käynnistävät solut siis aiheuttavat täydellisen lihaslaman ja niiden toiminnalla on keskeinen merkitys vilkeunen säätelyn kannalta. Sen takia vauriot näissä hermosoluissa vähentävät ja estävät vilkeunta. Useimmat aivorungon hermosolut ovat hyvin aktiivisia valveen ja vilkeunen aikana mutta melko passiivisia perusunen aikana. Vaikka keskushermoston aktiivisuus on samankaltaista valveessa ja vilkeunessa, nämä tilat poikkeavat toisistaan muun muassa lihasjänteyden ja tietoisuuden suhteen. Erot johtunevat nimenomaan vilkeunta käynnistävien ja hillitsevien soluryhmien vuorovaikutuksesta. Jälkimmäiset sisältävät hermosoluja, jotka käyttävät välittäjäaineinaan noradrenaliinia, adrenaliinia, serotoniinia, histamiinia ja oreksiinia ja ovat jatkuvasti aktiivisia valveen aikana ja passiivisia vilkeunessa (Siegel 2005). Vilke ja perusunen välillä selkeästi havaittava muutos aivotoiminnassa johtunee tämän vuorovaikutuksen säätelystä. Häiriöt Uni on herkkä häiriöille. Yöunen kesto ja laatu sekä uni valverytmi voivat muuttua monesta syystä. Unihäiriöt ovat sosiaalisiin, psykologisiin ja lääketieteellisiin ongelmiin kytkeytyviä tiloja. Kansainvälisen luokituksen perusteella (American Sleep Disorders Association 2002) unihäiriöt jaetaan elimellisiin ja ei elimellisiin eli mielenterveyden tai käyttäytymisen häiriöistä johtuviin. Käsittelemme seuraavassa yksityiskohtaisemmin vilkeunen aikaista käyttäytymishäiriötä sekä masennustilaan liittyviä vilkeunen muutoksia. Myös narkolepsiassa vilkeunen muutokset ovat tavallisia (Wurtman 2006). Sairaudet muuttavat vilkeunta Vilkeunen aikainen käyttäytymishäiriö. Normaalisti lihaslama estää vilkeunen aikana unien todeksi elämisen. Vilkeunen aikaisesta käyttäytymishäiriöstä kärsivillä vilkeunelle tyypillistä lihaksiston toiminnan estymistä ei kuitenkaan tapahdu, vaan potilas elää untaan reagoiden liikkein sen tapahtumiin. Vilkeunen aikainen käyttäytymishäiriö saattaa ilmetä esimerkiksi seuraavalla tavalla: Pariskunnan nukkuessa mies tarttui yllättäen vaimonsa päähän, ravisteli tätä sängyn laitaan ja painoi patjaa vasten. Lopulta mies nosti kätensä suorina ylös ja rauhoittui yhtäkkiä jälleen nukkuma asentoon. Kun Vilkeunen aikaisesta käyttäytymishäiriöstä kärsivä potilas elää untaan reagoiden liikkein sen tapahtumiin mies herätettiin, hän kertoi pelanneensa amerikkalaista jalkapalloa, tehneensä maalin ja sen jälkeen tuulettaneensa onnistumistaan. Vilkeunen aikaisesta käyttäytymishäiriöstä kärsivien unet sisältävät usein runsaasti tapahtumia, esimerkiksi taistelu tai pakenemiskohtauksia, ja moni oireyhtymää sairastavista saattaa nukkuessaan käyttäytyä väkivaltaisesti satuttaen itseään tai kumppaniaan (Fantini ym. 2005, Ferini-Strambi ym. 2005). Oireyhtymä havaitaankin tavallisesti vasta silloin, kun potilas hakeutuu hoitoon unissaan saamiensa vammojen takia (Schenck ym. 1993). Vilkeunen aikainen käyttäytymishäiriö ilmaantuu yleensä keski iässä. Kahdessa laajassa tutkimuksessa osoitettiin, että 85 % oireyhtymää potevista on miehiä (Olson ym. 2000, Schenck ym. 2002). Hoitona on ollut lähinnä klonatsepaami, ja tietyissä tapauksissa melatoniini saattaa olla hyvä vaihtoehto. Sitä vastoin trisyklisiä depressiolääkkeitä, selektiivisiä serotoniinin takaisinoton estäjiä, bupropionia, selegiliiniä ja moklobemidia tulee näiden potilaiden lääkehoidossa välttää. Vilkeunen aikaisesta käyttäytymishäiriöstä kärsivillä on suurentunut riski sairastua Parkinsonin tautiin tai muuhun hermoston rappeumasairauteen (Comella ym. 1998, Olson ym. 2000, Boeve ym. 2003, Iranzo ym. 2005). Oireyhtymää sairastavista 38 75 %:lle kehittyy jokin hermoston sairaus (Schenck ym. 1993, Sforza 1067
1997, Olson ym. 2000). Oireyhtymä edeltää usein monien hermoston rappeumasairauksien puhkeamista (Gagnon ym. 2006). Esimerkiksi Gagnonin ym. (2002) aineistossa 33 %:lla Parkinsonin tautiin sairastuneista oli esiintynyt vilkeunen aikaista käyttäytymishäiriötä. Vilkeunta muuttavilla hermoston rappeumasairauksilla on eräs yhteinen piirre: aivojen valkuaisaine alfasynukleiini laskostuu proteiinisynteesissä väärin ja kertyy soluihin. Alfasynukleiinin kertyminen soluihin häiritsee Vilkeunta muuttavissa niiden normaalia hermoston rappeumasairauksissa aivojen valkuais- toimintaa ja aiheuttaa hermosoluille aine alfasynukleiini laskostuu proteiinisynteesissä vaurioita. Vilkeunen aikaisesta käyttäytymishäiriöstä kärsi väärin ja kertyy soluihin ville kehittyy poikkeuksellisen usein sairauksia, joiden patogeneesiin kuuluu väärin laskostunut alfasynukleiini. On kuitenkin epäselvää, mikä on alfasynukleiinin merkitys hermoston rappeumasairauksien kehittymiselle. Vilkeunen aikaista käyttäytymishäiriötä esiintyy myös pesäkekovettumatautia, Guillain Barrén oireyhtymää, Touretten oireyhtymää, autismia tai narkolepsiaa sairastavilla (Gagnon ym. 2006). Vilkeunen aikainen käyttäytymishäiriö voi myös alkaa masennuslääkehoidon yhteydessä (Winkelman ja James 2004). Vilkeunen aikaista käyttäytymishäiriötä pidettiin pitkään lähinnä unihäiriönä, mutta tuoreet tutkimukset osoittavat, että se on pikemminkin osa hermoston rappeumasairauksien patologiaa. Vilkeunen aikaisesta käyttäytymishäiriöstä kärsivillä esiintyy monia toiminnallisia poikkeavuuksia muun muassa pikkuaivojen verenvirtauksessa, tiedollisissa toiminnoissa sekä aivosähkötoiminnassa. Oireyhtymää potevilla esiintyy samanlaisia värinäön ja hajuaistin toimintahäiriöitä kuin Parkinsonin tautia, monisysteemiatrofiaa ja Lewyn kappale dementiaa sairastavilla. Tämä viittaa edelleen siihen, että vilkeunen aikaisella käyttäytymishäiriöllä ja hermoston rappeumasairauksilla on yhteisiä syntymekanismeja (Gagnon ym. 2006). Vilkeunen aikainen käyttäytymishäiriö voikin olla ensimmäinen merkki aivojen rappeutumisesta, joka alkaa aivorungon sisällä tai läheisyydessä ja leviää sieltä muille aivoalueille, kuten mustatumakkeeseen. Tämän takia potilasta tutkittaessa on tärkeää selvittää myös mahdollisia unenaikaisia oireita. Vilkeunen muutokset masennustilassa. Masennustilassa vilkeuniviive on lyhentynyt (Kupfer ja Foster 1972). Tämän havainnon jälkeen mielenterveyden ja unihäiriöiden välisiin yhteyksiin on alettu kiinnittää huomiota. Nykyisin tiedetään, että masennuspotilaan uni poikkeaa monin tavoin normaalista. Vakavaa masennustilaa potevista yli 90 % kärsii myös unettomuudesta tosin kaamosmasennuksessa 76 % potilaista on liikaunisia (Partonen ja Rosenthal 2001). Hidasaaltounen määrä on masentuneella usein vähentynyt ja uni kevyttä ja katkonaista eikä virkistä. Usein nämä poikkeamat ovat suoraan verrannollisia masennustilan vakavuuteen ja nähtävissä vielä masennusjaksosta toipumisen jälkeen. Oma potilas Keski ikäinen toimistovirkailija kärsi useimpina öinä viikossa unettomuudesta. Unettomuus oli jatkunut viisi kuukautta. Potilaalla oli vaikeuksia nukahtaa iltaisin. Päivisin hän väsyi vähäisestäkin ponnistuksesta. Potilas kärsi toistuvasti myös päänsärystä, ja hänen keskittymiskykynsä oli heikentynyt. Jatkuvan uupumuksensa vuoksi hän oli päättänyt irtisanoutua työstään. Unettomuus aiheutti potilaalle haittaa arkielämässä, joten sitä oli yritetty hoitaa rajoittamalla kahvin ja alkoholin nauttimista, rentoutuskaseteilla sekä aika ajoin unilääkkeillä ilman tulosta. Tsolpideemi ja tematsepaami olivat olleet avuksi, mutta unettomuus oli aina pahentunut lääkehoidon loputtua. Toimistovirkailijalla diagnosoitiin masennustila (F32.11). Tämä oli hänen elämänsä ensimmäinen masennusjakso. Neurologiset tutkimuslöydökset olivat normaalit, samoin peruslaboratoriokokeiden tulokset. Sitä vastoin polysomnografiassa näkyi masennustilalle tyypillisiä muutoksia: lyhyt vilkeuniviive (25 min), niukasti hidasaaltounta, runsaasti vilkeunta, useita heräämisiä ja paljon valvetta yön aikana. Potilasta alettiin hoitaa venlafaksiinilla (225 mg/vrk). Hoidon myötä masennusoireet ja myös päänsäryt olivat lievittyneet eikä potilas tarvinnut enää unilääkettä. Oireiden kadottua unen laatu oli parantunut: uni oli potilaasta tuntunut jälleen virkistävältä. Kymmenen viikon kuluttua hoidon aloittamisesta masennusoireet olivat täysin poissa. Potilas koki itsensä elinvoimaisemmaksi 1068 T. Lahti ja T. Partonen
ja löysi uuden työpaikan. Uudessa polysomnografiassa masennustilan aikana unen rakenteessa näkyvissä olleet muutokset olivat hävinneet, lukuun ottamatta niukkaa hidasaaltounta. Potilaan tilaa seurataan edelleen harvakseltaan, ja lääkehoitoa jatketaan vielä ainakin vuoden. Masennuspotilailla vilkeunen osuus yöunesta on tavallista suurempi ja vilkeunijaksoja esiintyy poikkeuksellisen tiheään. Masennuspotilaan unen tunnusomaisin piirre on kuitenkin lyhyt vilkeuniviive: aika nukahtamisesta ensimmäiseen vilkeunijaksoon on lyhyt. Terveellä henkilöllä ensimmäinen vilkeunijakso alkaa keskimäärin 70 90 minuutin kuluttua nukahtamisesta (Vgonzas ja Kales 1999) mutta masennuspotilaalla alle 40 minuutissa (Benca ym. 1992). Masennustilassa vilkeuniviive on joskus jopa niin lyhyt, että potilas nukahtaa suoraan vilkeuneen. Tällaista vilkeunialkuista unta esiintyy psykoottisesti oireilevilla enemmän kuin muilla masennuspotilailla. Normaalisti vilkeunen määrä lisääntyy ja vilkeunitiheys suurenee aamuyötä kohti. Masennustilassa ilmenevä taipumus vilkeuniviiveen lyhentymiseen muuttaa unen rakennetta siten, että vilkeuniaika on pitkä alkuyöstä ja vilkeuni painottuu yöunen ensimmäiseen kolmannekseen. Myös vilkeunitaajuus eli se, kuinka usein vilkeunta esiintyy, pienenee masennuspotilailla yöunen jälkipuoliskolla. Masentuneella vilkeunen luontainen esto on lähes hävinnyt, minkä takia vilkeuni ei noudata normaalin unisyklin mukaista aikataulua vaan alkaa liian aikaisin (Borbély ja Wirz-Justice 1982). Nopeiden silmänliikkeiden aikana, kun silmät liikkuvat katseen yhdestä kiintopisteestä toiseen, ajan hahmottaminen saattaa häiriintyä siten, että koettu aika lyhenee (Morrone ym. 2005). Yllättävää on, että juuri ennen nopeita silmänliikkeitä kahden näönvaraisen ärsykkeen ajallinen järjestys tulkitaan käänteiseksi. Aivosähkötoiminnan ajallisia säätelyhäiriöitä ilmenee masennuspotilailla valveen aikana (Linkenkaer-Hansen ym. 2005). Lisäksi ajantajun hämärtyminen saattaa heillä ilmentyä paitsi valveilla ollessa myös unen aikana (Aritake ym. 2004). Koska masennustilassa myös nopeita silmänliikkeitä sisältävää vilkeunta esiintyy normaalia enemmän, häiriöt tilan ja ajan hahmottamisesta huolehtivilla aivoalueilla voivat johtaa ajastuksen säätelyn ongelmiin myös unen aikana. Masennuspotilaan uni saattaa tästä syystä häiriintyä, mikä ilmentyy unisyklin masennustilalle tunnusomaisina muutoksina. 1960 luvulla havaittiin, että vilkeunen esto vaikuttaa kuin masennuslääke, tosin teho on parempi ja alkaa nopeammin mutta myös häviää jo seuraavana päivänä (Vogel ym. 1975). Vilkeunivaiheet voidaan polysomnografisen tutkimuksen avulla estää laboratoriossa tarkkailemalla nukkujan aivo, silmä ja lihassähkökäyriä: niiden osoittaessa vilkeunelle tunnusomaisia piirteitä potilas herätetään. Potilas saa nukahtaa uudelleen, mutta hänet herätetään vilkeunesta joka kerta läpi yön. Unesta poistetaan siten selektiivisesti vain vilkeuni. Vilkeunen määrää voidaan vähentää myös lääkehoidon avulla. Useimmat masennuslääkkeet vähentävät vilkeunen määrää, ja potilas hyötyy sitä enemmän masennuslääkityksestä, mitä enemmän se vaimentaa vilkeunta (Partonen 1988). Lopuksi Nukkuminen on aktiivista käyttäytymistä. Vilkeunen merkitys on yhä hämärän peitossa, mutta se y d i n a s i a t Unihäiriöt ovat sosiaalisiin, psykologisiin ja lääketieteellisiin ongelmiin kytkeytyviä häiriötiloja. Vilkeunen aikaisesta käyttäytymishäiriöstä kärsivillä on suurentunut riski sairastua hermoston rappeumasairauksiin. Masennuspotilailla vilkeunen osuus yöunesta on tavallista suurempi ja vilkeunijaksoja esiintyy poikkeuksellisen tiheään. Sairaudet muuttavat vilkeunta 1069
liittynee keskeisellä tavalla muistiin, tunteisiin ja aivojen aineenvaihduntaan. Tutkimustieto vilkeunen säätelystä auttaa osaltaan ymmärtämään yhä paremmin vilkeunen muutoksina näkyvien sairauksien syntyä. Myös tutkimuksia unen ja perimän välisistä yhteyksistä tarvitaan lisää, ennen kuin selkeitä päätelmiä voidaan vetää. Säännöllinen uni valverytmi sekä yöunen riittävä kesto ja hyvä laatu ovat tärkeitä jokaisen hyvinvoinnille. Unitutkimus on kansanterveyden kannalta tärkeää, jotta unihäiriöitä ja niihin liittyviä sairauksia pystytään ehkäisemään ja hoitamaan paremmin. Erilaiset unen häiriöt aiheuttavat myös sosiaalisia ongelmia, eivätkä ne ole kansantalouden kannalta merkityksettömiä (Mahowald ja Schenck 2005). Uni on siten yksi keskeisistä terveydenhuollon haasteista. Kirjallisuutta American Sleep Disorders Association. The international classification of sleep disorders, revised: diagnostic and coding manual. Rochester 2002. Aritake S, Uchiyama M, Tagaya H, ym. Time estimation during nocturnal sleep in human subjects. Neurosci Res 2004;49:387 93. Aserinsky E, Kleitman N. Regularly occurring periods of eye motility and concomitant phenomena during sleep. Science 1953;118:273 4. Benca RM, Obermeyer WH, Thisted RA, Gillin JC. Sleep and psychiatric disorders: a meta-analysis. Arch Gen Psychiatry 1992;49:651 68. Boeve BF, Silber MH, Parisi JE, ym. Synucleinopathy pathology and REM sleep behavior disorder plus dementia or parkinsonism. Neurology 2003;61:40 5. Borbély AA, Wirz-Justice A. Sleep, sleep deprivation and depression. Hum Neurobiol 1982;1:205 10. Comella CL, Nardine TM, Diedrich NJ, Stebbins GT. Sleep-related violence, injury, and REM sleep behavior disorder in Parkinson s disease. Neurology 1998;51:526 9. Fantini ML, Corona A, Clerici S, Ferini-Strambi L. Aggressive dream content without daytime aggressiveness in REM sleep behavior disorder. Neurology 2005;65:1010 5. Ferini-Strambi L, Fantini ML, Zucconi M, ym. REM sleep behaviour disorder. Neurol Sci 2005;26 Suppl 3:S186 92. Gagnon JF, Bédard MA, Fantini ML, ym. REM sleep behavior disorder and REM sleep without atonia in Parkinson s disease. Neurology 2002;59:585 9. Gagnon JF, Postuma RB, Mazza S, Doyon J, Montplaisir J. REM-sleep behavior disorder and neurodegenerative diseases. Lancet Neurol 2006;5:424 32. Guazzelli M, Bonanni E, Cirignotta F. Sleep science 50 years after the discovery of REM sleep: contributions of the Italian Association of Sleep Medicine. Brain Res Bull 2004;63:351 2. Hobson JA. Sleep is of the brain, by the brain and for the brain. Nature 2005;437:1254 6. Iranzo A, Santamaria J, Rye DB, ym. Characteristics of idiopathic REM sleep behavior disorder and that associated with MSA and PD. Neurology 2005;65:247 52. Kupfer DJ, Foster FG. Interval between onset of sleep and rapid eye movement sleep as an indicator of depression. Lancet 1972;2:684 6. Linkenkaer-Hansen K, Monto S, Rytsälä H, Suominen K, Isometsä E, Kähkönen S. Breakdown of long-range temporal correlations in theta oscillations in patients with major depressive disorder. J Neurosci 2005;25:10131 7. Lu J, Sherman D, Devor M, Saper CB. A putative flip-flop switch fot control of REM sleep. Nature 2006;441:589 94. Mahowald MW, Schenck C. Insights from studying human sleep disorders. Nature 2005;437:1279 85. Morrone MC, Ross J, Burr D. Saccadic eye movements cause compression of time as well as space. Nat Neurosci 2005;8:950 4. Olson EJ, Boeve BF, Silber MH. Rapid eye movement sleep behavior disorder: demographic, clinical and laboratory findings in 93 cases. Brain 2000;123:331 9. Partonen T. Depressiopotilaiden unen rekisteröinti ja hoito unilaboratoriossa. Duodecim 1988;104:305 10. Partonen T, Rosenthal NE. Symptoms and course of illness. Kirjassa: Partonen T, Magnusson A, toim. Seasonal affective disorder: practice and research. Oxford: Oxford University Press, 2001, s. 11 8. Rechtschaffen A, Kales A, toim. A manual of standardized terminology, techniques and scoring system for sleep stages of human subjects. National Institutes of Health Publication No. 204. Washington (DC): U.S. Public Health Service, 1968. Schenck CH, Hurwitz TD, Mahowald MW. REM sleep behavior disorder: an update on a series of 96 patients and a review of the world literature. J Sleep Res 1993;2:224 31. Schenck CH, Mahowald MW. REM sleep behavior disorder: clinical, developmental, and neuroscience perspectives 16 years after its formal indentification in sleep. Sleep 2002;25:120 38. Sforza E, Krieger J, Petiau C. REM sleep behavior disorder: clinical and physiophatological findings. Sleep Med Rev 1997;1:57 69. Siegel JM. Clues to the functions of mammalian sleep. Nature 2005;437:1264 71. Vgontzas AN, Kales A. Sleep and its disorders. Ann Rev Med 1999;50:387 400. Vogel GW, Thurmond A, Gibbons P, Sloan K, Boyd M, Walker M. REM sleep reduction effects on depression syndromes. Arch Gen Psychiatry 1975;32:765 77. Winkelman JW, James L. Serotonergic antidepressants are associated with REM sleep without atonia. Sleep 2004;27:317 21. Wurtman RJ. Narcolepsy and the hypocretins. Metabolism 2006;55:36 9. Tuuli Lahti, fil. yo., tutkimustyöntekijä tuuli.a.lahti@ktl.fi Timo Partonen, LT, dosentti, akatemiatutkija Kansanterveyslaitos, mielenterveyden ja alkoholitutkimuksen osasto Mannerheimintie 166 00300 Helsinki 1070