081 yritysvastuupuhe mahdollisuus demokratisoitumiselle? johannes mikkonen ritykset ovat ajaneet itsensä umpikujaan yritysvastuupuheellaan, väittää Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen tuoreessa kirjassaan. Umpikujalla Teivainen viittaa siihen, että yritysvastuupuhe tuo esille taloudellisten instituutioiden poliittisen luonteen. Tämä nostaa esiin kysymyksen, pitäisikö myös niihin soveltaa demokraattisia vaatimuksia. Toinen keskeinen teema Teivaisen Yritysvastuun umpikuja -kirjassa on vapauden ja kapitalististen yritysten välinen suhde. Teivainen kyseenalaistaa kapitalismin yhdistämisen vapaaseen markkinatalouteen. Hän kehuu Björn Wahlroosiin Markkinat ja demokratia -kirjaa rehelliseksi. Wahlroos ei käytä teoksessaan vapausretoriikkaa, vaan toteaa yritysjohtajien toimivan diktaattorien tavoin ja yritysten olevan autoritaarisesti hallinnoituja instituutioita. Kun Teivainen mainitsi marxilaisesta tai sosialistisesta perinteestä ammentavien tutkijakollegoiden parissa kirjoittavansa kirjaa yritysvastuusta, se herätti epäileviä ensireaktioita. Monet ovat tottuneet kuulemaan yritysvastuusta lähinnä liikkeenjohdon konsulteilta ja pitävät sitä vain viittauksena yritysten kosmeettisiin muutoksiin, joiden on tarkoitus viedä huomio pois tärkeämmistä valtasuhteista. Tämä on Teivaisen mukaan yksi yleistettävissä oleva suhtautumistapa yritysvastuuseen. Hänen vastuuoptimismiksi nimeämänsä suhtautumistapa puolestaan korostaa, miten ekologinen ja sosiaalinen vastuullisuus ovat nousseet markkinataloudessa aikaisempaa tärkeämmiksi ohjenuoriksi. Oikeistoskeptikot taas suhtautuvat yritysvastuuseen epäilevästi, koska yritysten pitäisi keskittyä vain tuottamaan voittoa osakkeenomistajilleen. Yritysvastuu on merkittävä ilmiö, jota on hyvä käsitellä yleisten suhtautumistapojen ulkopuolelta. Kirjan tarkoituksena onkin esitellä yritysvastuuseen liittyviä oletuksia ja pohtia, missä määrin siitä on hyötyä kapitalismin ja demokratian välisen suhteen muutoksille sekä sen ymmärtämiselle ja selittämiselle. Teivainen kirjoittaa yritysvastuusta raikkaasti ja yllätyksellisesti. Hän analysoi monipuolisesti yritysvallan voimistumiseen sisältyviä ristiriitoja ja niistä aukeavia demokraattisia mahdollisuuksia. Teivainen viittaa Wahlroosin lisäksi muun muassa 1960-luvun feministeihin ja Milton Friedmaniin. Konkreettisina esimerkkeinä hän käsittelee Fazerin, Keskon ja Stora Enson yhteiskuntavastuuta. Hän muun muas- Teivo Teivainen (2013): Yritysvastuun umpikuja. Into & Kalevi Sorsa säätiö, Helsinki. 102 s.
082 Peruste #4 2013 sa kuvaa, kuinka Keskon vuoden 2011 yhteiskuntavastuuraportissa pakkausten optimointi on vastuullisuuden kannalta tärkeämpää kuin vakaat työsuhteet. Vuosi raportin jälkeen Keskossa tehtiinkin laajoja irtisanomisia. Kun yhteiskuntia on kehitetty demokraattisemmiksi, on yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kaltaisilla uudistuksilla ollut yksi selvä raja: ne on pysäytetty tehtaan porteille. Demokraattiseksi kutsutun valtion pintaa raaputtamalla paljastuu useita autoritaarisesti hallittuja valtakeskittymiä. Niistä tärkeimpiin kuuluvat kapitalistiset liikeyritykset, Teivainen kirjoittaa. Teivaisen kirjan keskeisin viesti onkin, että globaalin talouden poliittisen luonteen muuttuminen aikaisempaa ilmeisemmäksi avaa demokratisoinnin mahdollisuuksia. Teivainen vertaa yrityksiä perheisiin. Perheen poliittinen luonne on selvästi kiistanalaisempi kuin esimerkiksi valtion tai valtiollisten instituutioiden. Feministit julistivat kuitenkin 1960-luvulla, että henkilökohtainen on poliittista. Tämä iskulause oli feministien vaatimiin uudistuksiin yhdistettynä osaltaan romuttamassa käsitystä ydinperheestä valtasuhteista vapaana tilana. Feministit politisoivat perheen, ja sen sisäisiä valtasuhteita alettiin säätää laeilla: muun muassa raiskaus avioliitossa kiellettiin. Raiskausanalogian avulla Teivainen pohtii, voisiko yritysten sisäisten valtasuhteiden politisoinnilla olla samanlaisia seurauksia yritysvaltasuhteiden laillisille määrityksille. Vaikka analogia raiskaukseen kuulostaa aluksi rajulta, se kuvaa hyvin prosessia, jossa politiikasta vapaaksi miellettyyn asiaan kohdistetaan poliittisia vaatimuksia. Milton Friedmania pidetään uusliberalismin isänä ja Nobelin muistopalkinnon saaneeseen taloustieteilijään on viitattu yritysvastuukeskustelussa kenties enemmän kuin keneenkään muuhun. Niin tekee Teivainenkin, tosin vähän yllättävästä näkökulmasta. Friedman kritisoi voimakkaasti johtajia, jotka käyttävät yrityksensä rahoja mihin tahansa yleishyödylliseen tarkoitukseen ilman, että kyse on samalla voiton tavoittelusta. Friedmanin mukaan yritys astuu tällöin julkishallinnollisten toimintojen piiriin eli politisoi itsensä. Politisoinnin seurauksena yrityksestä tulee helposti demokraattisten vaatimusten luonteva kohde, mikä johtaa Friedmanin mukaan sosialismiin. Tämä Friedmanin huoli on jäänyt vähälle huomiolle yritysvastuukeskustelussa. Teivainen nostaa sen esiin demokraattisen muutoksen kannalta tärkeänä ulottuvuutena. Friedmanin mukaan yritysten ei ole järkevä omaksua mitään yritysvastuun periaatteita, koska ne voivat johtaa demokraattisiin vaatimuksiin. Ovatko nykyiset yritysjohtajat sitten puhuessaan yritysvastuusta antaneet pikkusormensa demokratian pirulle? Yritysvastuupuhe tuo yritysten poliittisen luonteen aiempaa tarkemman läpivalaisun kohteeksi, mikä johtaa kirjan nimessäkin mainittuun umpikujaan. Teivainen myöntää, ettei umpikuja välttämättä johda demokraattisiin uudistuksiin tai mullistuksiin. Mutta jos yritysjohtajat myöntävät toimintansa poliittisen luonteen, saattaa se avata monenlaisia demokraattisen muutoksen mahdollisuuksia. Teivaisen kirja on ajatuksia herättävä.
083 Se pohtii yritysvastuun ilmiötä monipuolisesti ja analyyttisesti sekä samaan aikaan ymmärrettävästi, jopa hauskasti. Viime vuosien yritysvastuukeskustelun analysointi jää tosin hieman kapeaksi. Teivainen ei tuo esille esimerkiksi laajaa innostusta herättänyttä Michael E. Porterin ja Mark R. Kramerin Harvard Business Review -lehdessä julkaistua artikkelia jaetusta arvosta. Tutkijoiden mukaan aika on ajanut sekä yritysvastuun että osakkeenomistajien voiton maksimoinnin ohi. Yritysten on pakko olla mukana ratkaisemassa yhteiskuntien ja ympäristön ongelmia, mutta voivat samalla tuottaa voittoa, mikä poistaa yritystoiminnan legitimiteetin ja vapaaehtoisen yritysvastuun ongelman. Toisaalta Teivainen tuo ansiokkaasti esille erilaisia jo olemassa olevia yritysmuotoja, jotka mahdollistavat demokraattiset periaatteet huomioonottamisen liiketoiminnassa. Kirjan nostamat teemat ovat tärkeitä, sillä yritysten, kuten kaiken taloudelliseksi määriteltävän toiminnan, rajaaminen demokratiapohdintojen ulkopuolelle on ihmisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden kannalta haitallista. Demokratia tarkoittaakin Teivaiselle ihmisten mahdollisuutta osallistua tasaveroisina omaa elämäänsä koskeviin tärkeisiin päätöksiin. On aika saattaa yritykset samankaltaisen poliittisen arvopohdinnan kohteeksi kuin muutkin valtakeskittymät. Yritysvastuupuheen yleistyminen tarjoaa tähän uusia mahdollisuuksia, Teivainen kirjoittaa. Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri ja vapaa toimittaja. kokemusta etsimässä heli salonen hdysvaltalainen filosofi John Dewey (1859-1952) oli niin kutsutun Chicagon koulukunnan kärkihahmoja. Hän oli aikalaistensa Charles Sanders Peircen (1839-1914) ja William Jamesin (1842-1910) tavoin pragmatisti. Pragmatistit arvioivat älyllisiä käsitteitä ja uskomuksia niiden käytännön seuraamusten perusteella. Deweyn ajatukset kokemuksesta, koulutuksesta ja demokratiasta tuntuvat vielä nykypäivänäkin hämmästyttävän tuoreilta. Kai Alhanen esittelee uudessa kirjassaan John Deweyn kokemusfilosofia Deweyn filosofiaa ja ajatuksia varsin yksityiskohtaisesti, vaikka sanookin esipuheessa kertovansa lähinnä Deweyn ajattelun syvätasosta, jonka hän arvelee parhaiten auttavan laajaa yleisöä Deweyn kokemusfilosofian lähteille. Dewey kritisoi länsimaisten filosofien kautta historian harrastamia mieli-ruumis- ja ihminen-luonto-tyyppisiä vastakkainasetteluita. Deweyn mukaan ihminen on osa luontoa ja elää kiinteässä vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa kuten muutkin eliöt. Ihmisen kokemusmaailma poikkeaa muiden Kai Alhanen (2013): John Deweyn kokemusfilosofia. Gaudeamus, Helsinki. 278 s.
084 Peruste #4 2013 elollisten olentojen kokemusmaailmasta siinä, että ulkoisten, fyysisten tekijöiden lisäksi ympäristö tarkoittaa ihmiselle myös sosiaalisen ympäristön ja kulttuuriperinnön mukanaan tuomia merkityksiä. Alhasen mukaan Deweyn kokemusfilosofia on luonteeltaan ekologista ihminen on riippuvainen luonnosta ja tasapainon löytäminen ympäristön kanssa on olennaisen tärkeää. Dewey itse ei käyttänyt sanaa ekologinen filosofiansa yhteydessä, mutta Alhasen käyttämänä termi kuvaa hyvin Deweyn ajattelun nykyaikaisuutta ja pyyhkii pölyt hänen pragmatistinviitastaan. Alhanen toteaa aiheellisesti, että monet Deweyn ekologisen kokemusfilosofian näkemyksistä ovat saaneet tukea myöhemmästä biologisesta, psykologisesta ja yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta, vaikka terminologia ehkä onkin muuttunut. Hän löytää Deweylle myöhempiä hengenheimolaisia muun muassa Michael Foucault sta ja Gilles Deleuzesta ja vertailee sujuvasti tutkimuskohteensa ajattelua vaikkapa Marxin, Heideggerin ja Wittgensteinin ajatteluun. Kasvatukseen ja koulutukseen liittyvissä asioissa Dewey oli rutkasti aikaansa edellä. Hän myös toteutti kasvatusfilosofiaansa käytännössä Chicagon yliopiston yhteyteen perustamassaan laboratoriokoulussa. Deweyn mukaan tekemällä oppiminen (learning by doing) hänen oma terminsä muuten on ainoa järkevä tapa oppia. Opetuksen pitää pohjautua lähiympäristön tarkkailuun ja arjen ongelmien ratkaisemiseen, josta voidaan sitten laajentaa opetusta tieteen maailmaan. Oppilaan omat taipumukset ohjaavat oppimista opettajan toimiessa kehityksen tukena. Paras tapa valmistautua tulevaisuuteen on kehittää tämänhetkisen kokemuksen täyteyttä. Ajatus on vähän saman tyyppinen kuin mediakasvatuksessa: annetaan oppilaille keinoja tulkita median kautta tulvivaa maailmaa, ei yritetä kieltää todellisuutta. Alhasen kerrontatapa on suhteellisen selkeä, kun ottaa huomioon Deweyn tuotannon laajuuden ja hänen käsitteistönsä osittaisen monimutkaisuuden. Alhanen referoi ja tulkitsee Deweyn ajatuksia edeten hyväkuntoisen oppaan tavoin kukkulalta toiselle. Välillä hän muistaa pysähtyä odottelemaan opastettaviaan muistuttaakseen heille, miten Deweyn ajatuksia ei pidä tulkita. Kirjan lähdeviittaukset on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sijoitettu kappaleiden loppuun. Joskus, kun pitkästä kappaleesta puuttuu lähdeviittaus eikä teksti poikkea mitenkään lähdeviittauksilla varustettujen kappaleiden tyylistä, lukija huomaa miettivänsä, kuka oikeastaan puhuu ja kenelle. Alhanen toimii kautta kirjan asiantuntevana ja välillä koulumestarimaisenakin oppaana, mutta lukijan kokemus ei ole yksiselitteisen selkeä eikä ehjä. Deweyn mukaan liika auktoriteettiusko rajoittaa vapaata ajattelua niin uskonnossa kuin taiteessa ja tieteessäkin. Hän haluaisi erottaa toisistaan uskonnon ja uskonnollisuuden ja puhdistaa uskonnollisuudesta yliluonnolliset elementit. Ilman fundamentalististen auktoriteettien häiritsevää vaikutusta uskonnollinen kokemus olisi hänen mielestään luonteeltaan positiivinen ykseyden, turvallisuuden ja maailmankaikkeuteen kuulumisen kokemus. Myös taide voisi Deweyn mukaan herättää ihmisiä näkemään asioita uudella
085 DEWEYN MUKAAN TEKEMÄLLÄ OPPIMINEN (LEARNING BY DOING) HÄNEN OMA TERMINSÄ MUUTEN ON AINOA JÄRKEVÄ TAPA OPPIA. OPETUKSEN PITÄÄ POHJAUTUA LÄHIYMPÄRISTÖN TARKKAILUUN JA ARJEN ONGELMIEN RATKAISEMISEEN, JOSTA VOIDAAN SITTEN LAAJENTAA OPETUSTA TIETEEN MAAILMAAN. tavalla, ellei se olisi muuttunut eliitille suunnatuksi korkeakulttuuriksi. Taide voi pitää ihanteita elossa ja jopa voimistaa niitä vetämällä kokemiemme asioiden edestä niiden ilmaisevuutta peittävät verhot. Alhasen mukaan Deweyn tiedettä koskevat ajatukset eivät ole enää erityisen ajankohtaisia, mutta hänen näkemyksensä oppimisesta ja demokratiasta ovat. Aidon demokratian suurin este on Deweyn mukaan kapitalistinen markkinatalous. Yksilökeskeisyys, talouselämän ylivalta ja nykymuotoinen yksityisomaisuus eivät edistä demokraattisia arvoja. Ja koska valtiovalta ja talous on erotettu toisistaan kapitalismin ja liberalistisen talousajattelun mukaisen voitontavoittelun turvaamiseksi, kansalaisilla ei ole todellista vaikutusvaltaa heitä koskeviin asioihin. Mikäli Alhasta on uskominen, Deweyn lanseeraama julkison (public) käsite on merkitykseltään yhä radikaali ja ainutlaatuinen. Julkiso tarkoittaa tiettyä, tapauskohtaisesti syntyvää joukkoa, johon julkisen toiminnan vaikutukset kohdistuvat. Sosiaalisen median aikakaudella käsite on helppo ymmärtää. Vaikkapa samaa sukupuolta olevien avioliittoa tai Arktiksen suojelua kannattavat ihmiset muodostavat oman julkisonsa. Deweyn näkemyksen mukaan julkisessa toiminnassa on tärkeintä uusien toiminnan muotojen luominen, vapaa kommunikointi ja tasa-arvoinen toimijuus. Viimeisen, demokratiaa käsittelevän luvun jälkeen Alhanen ei yllättäen tarjoakaan lukijalle tieteellisen kirjoittamisen perinteisiin kuuluvaa yhteenvetoa pohdintoineen, ellei sellaiseksi voi lukea kirjan viimeisillä sivuilla olevaa ekokratian käsitteen esiin nostamista. Lukija voi kuvitella Deweyn luennoimassa Chicagon yliopiston suuressa luentosalissa, mutta ääni onkin Alhasen ääni: --ympäristön laaja saastuminen, eliölajien kiihtyvä tuhoutuminen, muiden elollisten olentojen häikäilemätön hyväksikäyttö ihmisten taloudellisiin pyrkimyksiin ja hallitsemattomat luonnonmullistukset johtavat kysymään, riittääkö ihmisten keskinäiseen vuorovaikutukseen sidottu demokratian ihanne turvaamaan ihmisten ja muiden elollisten olentojen hyvän elämän. Voimme kenties kutsua uudenlaista kaikkien elollisten olentojen kokemuksista oppimiseen perustuvaa yhteiselämän ihannetta ekokratiaksi. Kirjoittaja on filosofian maisteri ja valtiotieteiden ylioppilas.